„Kemigraafi Klubin“ 50-vuotisjuhlajulkaisussa oli oheinen lyhennelmä W.Laurell´n (?) Kirjapainotaidossa 1914 julkaistusta artikkelista.

Kemigrafia

1800-1uvun alkupuolella tehtiin usealla taholla kokeiluja kuvalaattojen valmistamiseksi syövyttämällä,(hapoilla). Metallilevylle koetettiin piirtää jollain happoa kestävällä aineella kuva niin, että tätä happoa kestävällä aineella suojeltua kuvaa syövytettäessä jäisi viivojen muodossa koholle, valkoisten paikkojen syöpyessä syväksi. Näistä kokeiluista ei silloin ollut mitään käytännöllisempiä saavutuksia. Vasta sitten kun keksittiin sinkin käyttökelpoisuus tähän tarkoitukseen, sai syövytyskokeilu suurempaa vauhtia. Silloisista kokeilijoista mainittakoon varsinkin Gillot (Pariisissa noin, vuonna 1850), joka lienee ollut ensimmäinen, joka sinkkiin syövyttämällä valmisti käyttökelpoisia kuvalaattoja. Nykyisen syövytystavan keksijänä on myös mainittu joku ranskalainen Clisché - jonka nimen mukaan kuvalaattoja kutsuttaisiin klischeiksi. Tämä tieto on kuitenkin epävarma, sillä sana kliche johtuu sanasta ”clichér” = se on: ”ottaa jäljennös painamalla ja taputtamalla”. Kaikissa tähänastisissa jäljennösmenettelytavoissa piirrettiin kuva suoraan laatalle tai siirrettiin se siihen kuparipiirroksista tai kivipainokuvista

Ajatus kuvan siirtämisestä laatalle valokuvauksen avulla lienee piillyt jo valokuvauksen varsinaisen keksijän aivoissa. Sitä mukaa kun valokuvaus edistyi, sitä mukaan tämä ajatuskin kehittyi, kunnes maailmannäyttelyn aikana Pariisissa 1855, ranskalainen kemisti Poitevin teki selkoa kokeistaan tällä alallaan. Hän oli keksinyt sen, että munanvalkuainen lisättynä, kaliumbichromaatilla, laatalle kaadettuna, jäi heltimättömäksi (so. liukenemattomaksi), jos valo siihen vaikutti, mutta säilytti liukenevaisuutensa pimeässä, ja tämä huomio johti ajatuksen siihen, että sitenhän voitaisiin valokuvauksen avulla jäljentää kuva laatalle. Tästä, menettelytavasta, joka pääpiirteissään on käytännössä vielä nykypäivinä (käytettiin vielä 40-, 50-luvuilla!), teemme selkoa ”Valmistustapoja”-osassa.

Vuoden 1870 vaiheilla oli käytännössä ainakin kaksi syövytysmenettelytapaa, nimittäin n.s. ranskalainen syövytystapa, (Gillot'in) ja n.s. wieniläinen syövytystapa (itävaltalaisen Carl Angerer'in) ja lienee tässä jälkimmäisessä käytetty valokuvausta apuna kuvan jäljentämisessä laatalle. Keksintö oli seurannut keksintöä, yhä uutta voitettiin, työ tuli pikaisemmaksi ja hinnat sitä mukaan halpenivat. Kuvien laatu ja kestävyys paranivat suuresti, ja tämä uusi kuvalaattojen valmistustapa työnsi entisen vaivaloisen ja aikaa kysyvän puupiirroksen, yhä enemmän ja enemmän syrjään. Mutta tämä n.s. fototyyppinen jäljennösmenettelytapa, joka vuosi vuodelta näin yhä kehittyi, oli rajoitettu ainoastaan mustalla (tuschilla) tehtyihin, viivapiirroksiin. Valokuvia, maalauksia, laveerauksia ja muita sen tapaisia ei voitu suorastaan laatalle jäljentää, vaan täytyi nämä ensin piirtää viiva- tai piste-maneeriin ja vasta tämän piirretyn kuvan mukaan voitiin valmistaa kuvalaatta. Näköisyys ja yhtäläisyys alkuperäisen kanssa tuli näin ollen suuresti riippumaan piirtäjän taidosta ja taiteellisesta vaistosta. Ja koska silloin - kuten nykyaikanakin, työ tahdottiin saada mahdollisimman huokealla, annettiin piirustustyö useasti sille, joka sen halvimmalla teki, ja näköisyys ja tulokset olivat sen mukaiset.

Usealla taholla koetettiin maalauksia ynnä muita sentapaisia jäljentää ,suoraan laatalle ilman piirtämistä tässä kuitenkaan onnistumatta. M.m. koetti eräs valokuvaaja Roesler (Tukholmassa v. 1868) jakaa valokuvan jonkunlaisiin pisteisiin, jäljentämällä tämän hius-kankaan lävitse.

Vuosi 1882 oli vihdoin käänteentekevä kemigrafian historiassa, silloin sai müncheniläinen Meisenbach (Georg Meisenbach, synt. 27 p. toukokuuta 1841 Nürnbergissä, kuoli 25 p. syysk. 1912, etevä kuparikaivertaja. Perusti Müncheniin v. 1878 ensimmäisen zinkograafisen laitoksen) patentin keksinnölleen, joka teki piirtäjän välityön tarpeettomaksi, puolituntukuvia (sävykuvia) jäljennettäessä. Hänen keksintönsä, jota hän sittemmin Josef von Schmaedelin kanssa täydensi, oli n.s. rasteri eli verkko. Tämä oli tehty siten, että viivoitetusta paperista oli otettu kaksi valokuvanegatiivia, jotka liitettiin yhteen vastakkain niin, että viivat tulivat olemaan poikittain toistensa yli, ja tämän lasisen ruutuverkon läpi valo kuvattaessa jakautui kuva levylle pieniin yhtäsuuntaisiin, erisuuruisiin pisteisiin. Tämän verkon pisteet näkyvät selvästi kuvaa suurennuslasilla tarkastaessa.

Näitten rasterien mekaaniselle valmistustavalle sai Max Levy Philadelphiassa) v. 1893 patentin.

Tätä Meisenbachin keksintöä, jota kutsuttiin nimellä autotypia, joka teki täydellisen mullistuksen kuvalaattojen valmistuksessa, saamme kiittää siitä, että nykypäivinä voidaan saada miltei päivittäin ilmestyviä kuvalehtiä, kuvitettuja teoksia, taidejäljennöksiä y.m.s. verrattain halpaan hintaan. Kaiken tieteen, taiteen, kaupan, teollisuuden, opintovälineitten, kuvitettujen lehtien ja reklaamin avulla on se nykypäivinä välttämätön, ja sen vaikutusta sivistyksen palveluksessa ei ole vähäiseksi arvattava.

Valmistustavat
Nykyiset kuvalaatat jaetaan pääasiallisesti kolmeen ryhmään: fototypioihin, autotypioihin ja kolmi- eli nelivärikuviin. Tarkastakaamme ensiksi yksinkertaisinta näistä, nim. fototypiaa eli viivapiirros-kuvaa. Sana fototypia johtuu kreikka1aisesta sanasta phôs = valo ja typos = jäljennös, ja voi fototypialla jäljentää kaikkia semmoisia kuvia, jotka ovat piirretyt eli painetut täysmustalla ja valkoisella.

Alkuperäiskuva, jonka mukaan fototypia-laatta on tehtävä kiinnitetään pienillä nauloilla valokuvauskoneen edessä olevaan lautaan ja valokuvauskone siirretään kuvasta tarpeellisen välimatkan päähän. - Kuta pienempi laatan tulee olla, sitä suurempi on silloin välimatka alkuperäiskuvan ja valokuvauskoneen välillä ja päinvastoin: - kuta isomman kuvalaatan tulee olla sitä likemmäksi alkuperäiskuvaa on valokuvauskone asetettava. Valokuvattaessa saamme tästä alkuperäiskuvasta monien kehittämisien ja huuhtelujen jälkeen n.s. negatiivisen lasikuvan, jossa kaikki se mikä alkuperäiskuvassa on mustaa, on tässä valkoista ja päinvastoin.

Tästä lasinegatiivista siirretään kuva puhtaaksi hiotulle sinkki-, messinki- tai kuparilevylle. Tässä käytetään I osan kirjoituksessa ranskal. kemistin Poitevinin keksimää ja muiden edelleen kehittämää ja täydentämää menettelytapaa: puhtaaksi hiotulle metallilevylle kaadetaan liuosta, joka pääasiallisesti on valmistettu munanvalkuaisesta, ammoniumbichromaatista ja vedestä. Levy kuivataan ja edellä mainittu lasinegatiivi asetetaan tämän päälle. Kun nyt annetaan valon vaikuttaa muutamia minuuttia tämän lasinegatiivin lävitse metallilevyyn, niin kaikki ne paikat jotka negatiivissa ovat valkoiset eli toisin sanoen läpinäkyvät, ja joihin valo siis pääsee vaikuttamaan, muuttuvat munanvalkuaisliuoksella prepareeratulla metallilevyllä vedessä liukenemattomiksi, ja kun metallilevylle valotusajan jälkeen levitetään ohut kerros mustaa väriä ja levyä pestään vedessä, liukenee munanvalkuainen ja väri kaikista niistä kohdista pois, jotka lasinegatiivissa ovat läpinäkymättömän mustia ja valolta suojeltuja, kun sitävastoin valon vaikuttamat paikat pysyvät liukenemattomina ja levyllä on nyt uskollinen jäljennös alkuperäiskuvasta. Levylle sirotetaan hienoa asfalttipulveria ja levyä kuumennetaan niin että asfalttipulveri sulautuu värin kanssa yhteen ja kuvakalvo tulee siten happoa kestäväksi.

Kun mahdolliset viat kuvassa on korjattu (retusheerattu), alkaa syövytys. Mainittakoon tässä välillä, että työt kemigraafilaitoksissa on tavallisesti jaettu eri miesten kesken, joista kukin on spesialisti alallaan: valokuvaaja valokuvaa, jäljentäjä (”kopisti”) jäljentää kuvan negatiivista metallilevylle, korjailija (”retushööri”) korjaa mahdolliset viat ja puutteellisuudet, syövyttäjä (”etsari”) syövyttää kuvan, ja lopuksi puuseppä (myöhemmin kuvalaatta-asentaja, ”monttööri”) kiinnittää levyn puujalustalle. Pienemmissä liikkeissä on jokunen yllämainituista toimista yhdistetty yhden miehen tehtäväksi, mutta on niinkin että yllämainituista on muutamia vielä välillä, esim. valokuvaajista on toisilla erikoisalana fototypioiden ja toisilla autotypioiden ja värikuvien valokuvaaminen. Samaten on eri syövyttäjät fototypioita, autotypioita ja värikuvia varten, - työ kulkee siis kädestä käteen ennen kuin se valmiiksi tulee, ja siinä missä yhden työ loppuu, siinä toisen työ alkaa.

Kun edellä mainitulla tavalla valokuvattu ja laatalle jäljennetty kuvalaatta asetetaan happoon, niin alkaa happo syövyttää niitä kohtia laatassa, jotka ovat väristä vapaita, siis metallin kirkasta pintaa, kun sitä vastoin varsinaista värin peittämää kuvaa se ei pääse ”syömään” ja jää tämä niin muodoin koholle. Laattaa ei voi kuitenkaa nyhdellä syövytyksellä syövyttää valmiiksi, sillä syövytysaineella, jona sinkkiä varten käytetään, salpietarihappoa, sekä kuparia ja messinkiä varten rautakloriidia, on se ominaisuus, että se ei syö ainoastaan alas. vaan myöskin sivulle, niin että jos koetettaisiin syövyttää laattaa yhdellä syövytyksellä valmiiksi, niin silloin kaikki hienommat viivat ja pisteet syöpyisivät pois ja kuva tulisi repaleiseksi ja täydelleen käyttökelvottomaksi. Syövytyksen täytyy siis tapahtua asteettaisesti. Fototypian syövyttämiseen käytetään noin 5-9 eri syövytystä. Ensimmäiseen syövytykseen käytetään mietoa 4 á 5 % happoa, jonka vahvuutta eri syövytyksiin lisätään, niin että vahvimpaan eli n.s. syväsyövytykseen käytetään noin 27 á 30% happoa. Joka syövytyksen jälkeen telataan laatalle uutta väriä, joka hartsi-, asfaltti- y.m. pulverien ja lämmön avulla leviää jo syövytettyjen viivojen reunojen yli ja estää hapon rikki syövyttämästä varsinaista kuvaa. Kolmannessa eli n.s. syväsyövytyksessä on hapon vaikutukselle alttiina ainoastaan suurimmat valkoiset pinnat. Syväsyövytyksen jälkeen on laatassa tietysti edellisistä asteettaisista syövytyksistä johtuneita askeleita eli ”kanttejat” ja nämä, täytyy tietysti syövyttää pois. Huolellisesti puhdistetulle laatalle telataan taas väriä, joka hartsin, asfaltin ja lämmön avulla yhteen sulautuneena, peittää kuvan niin että esim. viimeinen askel jää paljaaksi ja hapossa syövytettäessä tämä vähitellen pyöristyy ja syöpyy pois. Tätä menettelyä jatketaan siksi kunnes kaikki ”askeleet” ovat pois. Mahdolliset viat ja epätasaisuudet korjataan kaivertimilla y.m. Sitten otetaan koevedos, ja kun puuseppä on kiinnittänyt laatan kirjasinten korkuiselle puujalustalle, niin on tämä monien käsien kautta kulkenut fototypia-kuvalaatta vihdoin valmis.

Sana autotypia johtuu kreikkalaisesta sanasta autos = itse ja typos = jäljennös, ja tarkoitetaan sillä paitsi kuvalaattaa, myöskin itse sitä jäljennöstä, joka tällaisella laatalla painettaessa saadaan. Autotypialla voidaan jäljentää kuvia, joissa paitsi mustaa ja valkoista on kaikki mustan ja valkoisen välivivahdukset eli puolitunnut, siis valokuvia, maalauksia ja muita sen tapaisia. Valokuvattaessa on tämä G. Meisenbachin keksimä rasteri eli verkko valokuvauskoneessa, varsinaisen valokuvauslevyn edessä, ja kun valosäteet alkuperäiskuvasta kulkevat verkon lävitse, muuttuu koko kuva valokuvauslevyllä pieniksi pisteiksi.

Näitä lasiverkkoja on eri suuruisia, karkeampia ja hienompia 20-100 linjaan. Sanomalehtikuvia varten käytetään tavallisimmin 25 linjan verkkoa, s.o. sellaista verkkoa, jossa senttimetrin alalle mahtuu 25 riviä pisteitä, ja tavalliselle keskinkertaiselle paperille painettaviin kuviin käytetään enimmiten 54 linjan verkkoa.

Autotypian metallilaatalle jäljentäminen on hiukan toisenlainen kuin fototypian. Munanvalkuaisliuoksen asemesta käytetään tässä nimittäin n.s. amerikkalaista emaljia, joka on tehty kalanliimasta, munanvalkuaisesta, ammoniumbichromaatista ja vedestä. Valotusajan jälkeen ei laatalle telata väriä kuten fototypiakuvassa tehtiin, vaan asetetaan laatta suoraan veteen, jolloin kaikki valottamattomat paikat liukenevat pois - kuva värjätään metyyliliuoksella ja kuivataan, mahdolliset viat kuvassa korjataan, vedetään viivat mustalla lakalla kuvien ympäri jne. ja kun laatta on ensin käytetty eräässä vahvistusliuoksessa, kuumennetaan sitä siksi kunnes tähänastinen metyylinsininen väri muuttuu kellertävän ruskeaksi ja kuvakalvo on nyt happoa kestävä.

Kuten fototypiassa, tapahtuu autotypiankin syövytys asteettaisesti, vaikkakin eri muodossa, sillä jos autotypian koettaisi syövyttää yhdellä syövytyksellä valmiiksi, tulisi ensiksikin pisteitten välit kovin mataloiksi ja toiseksi tulisi kuva epäselväksi ja voimattoman näköiseksi, sillä happo vaikuttaisi syövytettäessä samalla voimalla sekä tummiin että vaaleisiin kohtiin, ja tummat kohdat syöpyisivät silloin harmaiksi.

Pienen esisyövytyksen jälkeen telataan laatalle tarkoitukseen sopivaa väriä, joka mikroskooppisen tarkasti vuotaa jokaisen kuvassa olevan pisteen reunojen yli. Asfaltin ja lämmön avulla saadaan tämä väri happoa kestäväksi, ja nyt seuraa n.s. pistesyväsyövytys, jolla on tarkoituksena saada pisteitten, välit mahdollisimman syviksi ja painokelpoisiksi. Pistesyväsyövytyksen jälkeen pestään. laatta tarkoin puhtaaksi, ja nyt seuraa varsinainen, niin sanoakseni taiteellinen puoli syövytyksessä eli n.s. ”peittäminen”. Miten se tehdään, ja. minkälainen tulos siitä on, se riippuu kokonaan syövyttäjän työtaidosta ja tekniikasta.
Hienoilla pensseleillä ja värillä peitetään ensin mustimmat paikat kuvassa ja sitten syövytetään hiukan; tämän jälkeen peitetään sitä seuraavat tummat kohdat ja syövytetään jne. Viimeisessä syövytyksessä jää hapon vaikutukselle avoimiksi kaikkein valkeimmat kohdat. Näitä syövytyksiä ja peitoksia on noin 2 - 6. Kuta useampi oikein tehty peitos ja syövytys, sitä hienompi on kokonaistulos ja näiden peitosten kautta saa kuva ikään kuin suuremman valovoiman ja puhtauden. Syövytyksen jälkeen kaiverretaan mahdolliset pilkut ja epätasaisuudet pois; otetaan koevedos, ja puuseppä asettaa laatan puujalustalle ja niin on autotypia kuvalaatta valmis, joutuakseen painajan käsiin.

Värikuvista ja loppusananen
N.s. kolmivärikuva on selvinten sanottuna: kolme päällekkäin painettua autotypiaa.
Taulusta eli maalauksesta, jonka mukaan värikuva on tehtävä, otetaan kolme erilaista valokuvalevyä, keltaista, punaista ja sinistä värilaattaa varten.
Valokuvattaessa käytetään tätä tarkoitusta varten valmistettuja valokuvauslevyjä, sekä n.s. ”väri-filttereitä” eli sädeseuloja, jotka asetettuina valokuvauskoneen objektiivin eteen, päästävät ainoastaan määrättyjä värisäteitä lävitsensä valokuvauslevyyn vaikuttamaan. Esim. keltaista levyä varten käytetään violetin (punaisen ja sinisen) väristä lasiseulaa objektiivin edessä, joka estää punaisten ja sinisten värisäteitten vaikuttamasta valokuvalevyyn, päästäen ainoastaan keltaiset värisäteet lävitsensä; tästä tulee siis keltainen värilevy. Punaista levyä varten käytetään viheriän (keltaisen ja sinisen) väristä väriseulaa, joka siis laskee ainoastaan punaisia säteitä lävitsensä, ja sulkee pois mahdollisimman paljon keltaisen ja sinisen, ja lopuksi sinistä levyä varten käytetään oranssin (keltaisen ja punaisen) Väristä lasiseulaa, joka laskee lävitsensä pääasiallisesti ainoastaan sinisiä värejä, sulkien keltaisen ja punaisen pois.
Kuvat jäljennetään tavalliseen tapaan metallilevy1le, ja tämän jälkeen alkaa syövytys. Värikuvien syövyttäminen on hiuksentarkkaa, taidokasta työtä, ja on värikuvien syövyttäjän omattava tarkka taiteellinen väriaisti. Hänen on tiedettävä, minkä verran tästä tai tuosta kohdasta on pois syövytettävä, ja minkä verran jätettävä - pieni erehdys voi pilata koko laatan. Muutamiin kuviin täytyy käyttää vielä neljäskin värilaatta ja on silloin tavallisesti neljäntenä värinä musta.

Uskallan väittää, että täällä kotimaassa kyetään valmistamaan täysin yhtä hyviä fototypia-, autotypia- ja värilaattoja sekä galvanoplastillisia jäljennöksiä, kuin missä tahansa ulkomaalla. Ei siis kenenkään ole pakko kuvalaattoja tarvitessaan mennä "merta edemmäksi kalaan".

* * * * *

Näiden vuoden 1914 jälkeen kemigrafia on mennyt kehityksessä aimoaskelin eteenpäin, ja kun tullaan 194o-luvulle, tarkemmin sanottuna Suomen Kirjapainotaidon 300¬vuotiseen juhlavuoteen 1942, on meillä esitettävänä kemigrafia sellaisena, joka on vielä monella taholla käytännössä nykypäivinä. Kemigrafian täydellisenä esittelee Kemigraafi Klubin perustajajäsen, kemigraafisen laitoksen tekn.joht. Hj. Nieminen kirjassa *Kirja ja Kirjapainotaito» Lauri Hendell - V. A. Vuorio (Otava 1942).

Firmin Gillot & Georg Meisenbach
Takaisin "KEMIGRAFIA & sen tekijät"
Takaisin "Graafinen" alkusivulle

Oletko huomannut virheitä tekstissä?
Ole ystävällinen ja lähetä korjaus alla olevalla sähköpostilähetteellä!
e-mail eero.hamalainen@dlc.fi