10.04.2003

Olipa kerran kemigrafivalokuvaaja

"Reprokuvaus on parhaimmillaan hallittu työsuoritusten sarja, jonka viimeisenä portaana ovat asemointiin tai erikoistarkoituksiin menevät kuvaustulokset"

Kimmokkeen tähän muistelooni sain jokunen aika sitten, kun vaimoni kanssa lenkiltä tultuamme menimme nauttimaan olutlasilliset lähiöpubiin. Siellä sattui samanaikaisesti touhuamaan mieshenkilö pitkäputkisen kameran kanssa mainoskuvausta tekemässä. Seurasin kiinnostuksella hänen työskentelyään. Vaihdoimme pari sanaa ja kuulin että hänen digikamerallaan saa "tuollaisen aanelosen kokoisen hyvälaatuisen jäljen, ja taittoa varten annetaan mainostoimistolle karkearesoluuttinen kopio."

Tapaus nosti mieleeni, kuinka talvella 1948 - kemigraafivalokuvaajan taitoja oppiessani - kannoin 13x18 ateljeekameraa jalustoineen Ateneumiin mestarini kävellessä vieressä levypakan kanssa. Tarkoitus oli tehdä nelivärijäljennös eräästä siellä seinällä riippuvasta taulusta. Keinovaloa ei saisi käyttää. Paikan päällä meille oli kreppinauhoilla eristetty työtila taulun äärellä. Ei muuta kuin töihin: Kamera kuvauskuntoon ja levy sisään ja oikea suodatin paikoilleen, blokki käsin pois objektiivin edestä ja pitkät valotukset erilaisin kokemusperäisin vaihtoehdoin, niin että jokaisesta osaväristä tuli useampi otos. Seurasin tarkkaavaisella kunnioituksella opettajani työtä. Aikaa siinä meni yli puoli päivää, mestarini aina välillä kadotessa jonnekin määräten minut hoitelemaan hommia hänen ohjeittensa mukaisesti. Niin siinä sitten kävi, että pois lähtiessämme piti minun kameran ja levyjen lisäksi taluttaa vielä pikkuisen väsähtänyttä mestarianikin takaisin firmaan!

Siellä levyt kehitettiin seuraavana päivänä - mestarin ollessa taas sama selväpäinen ja taitava opettaja kuten yleensäkin - ja otettiin sitten niiden kuivuttua parhaimmilta näyttävistä paperikopiot. Nämä ripustettiin narulle kuivumaan - kukin tarkasti samasta kulmasta - kokomuutosten minimoimiseksi ja rasteroitiin sitten normaaliin tapaan - Kyllä hyvä etsari siitä nelivärikuvan tekee!

Viikon verran tuollaiseen työsuoritukseen vierähti aikaa.

Värierottelun kaavio

Olin 1947 syksyllä nähnyt Uuden Suomen ikkunassa ilmoituksen, jolla haettiin nuorta väkeä oppimaan "erilaisiin kemigrafiammatteihin". Sana oli niin hieno, että siltä seisomalta marssin työpaikkahaastatteluun ja aikanaan sain ilmoituksen töihin pääsemisestäni.

Nyt yli viidenkymmenen vuoden takaisia asioita muistellessa on moni yksityiskohta jo unohtunut tai hämärtynyt. Tosi sääli, ettei asioita ole aikanaan arkistoinut ja ylöspannut! Tähän juttuun olen käyttänyt erilaisia faktoja (mm. linkin takana oleva erillinen historiikki) kirjastani "Kuvanvalmistuksen tekniikka" vuodelta 1978 (Otava, ISBN-951-1-02494-9) sekä kopioinut "Suomen kemigrafian isän, M.Wagnerin" lähtiäisjuhlan kuvan alkuvuosien työtoverini, kopistina työskennelleen nimimerkki "Chemigrahpie historicus-YV" laajan arkistonsa pohjalta laatimasta kirjoituksesta "Katoavan ammattikunnan alkutaipaleelta" luultavasti parinkymmenen vuoden takaisessa "Kirjapainotaidossa" Muutama kuva on myös Agfa-Gevaert-yhtymän graafisen divisioonan asiakaslehdestä "Reprorama" n:o 29/1967 ja 35/1971.

Elettiin sodanjälkeistä työn ja pienen puutteenkin aikaa. Suomen ensimmäinen kemigrafinen laitos oli perustettu vajaat 60 vuotta aikaisemmin, 1891. Kuluneena aikana oli työtavoissa tuskin paljoakaan muuttunut, sodatkin olivat pitäneet siitä huolen. Jäljennöskuvaus tehtiin märkälevylle.

Menetelmä on lyhykäisyydessään seuraava. Jodioitu kollodium kaadetaan puhdistetulle liimareunaiselle lasilevylle ja tasoitetaan levyä kallistellen. Ylijäämä valutetaan sen jälkeen pois. Levyä liikutellaan vielä vinossa asennossa jonkin aikaa, jotta kalvon pinta ehtii liuottimen haihtumisen johdosta kuivua. Tämän jälkeen levy asetetaan hopeanitraattikylpyyn, jossa sitä liikutellaan niin kauan, että kalvoon ehtii muodostua hopeajodidia ja -bromidia. Kalvo on tällöin muuttunut väriltään maitomaiseksi. Levy on nyt valonherkkä, ja valotuksen täytyy tapahtua sen ollessa vielä kostea. Kehittäminen tapahtuu välittömästi valotuksen jälkeen.

Kullakin kuvaajalla oli oma "hopeabaadinsa", so. käytetyille levyko'oille riittävän suuri allas hopeanitraattiliuoksineen, jota varjeltiin tarkoin. Jodikollodium ja tarvittava hopeanitraatti sekä muut lisäaineet piti käydä pyytämässä työnjohtajalta, joka tarkan kuulustelun jälkeen ne jakoi. Hänen hallussaan oli "reseptit" ja vastuullaan aineiden oikea annostus, säilytys ja jakelu.

Kuvauslevyjen ollessa märkiä, valui niistä hopeanitraattinestettä kameran kasetin alalevylle. Nesteen keräämistä varten tähän asetettiin imupaperiliuska, joka käytön jälkeen heitettiin keräilyastiaan - hopeanitraatti oli kallista. Kun paperia oli kertynyt sopiva määrä, poltettiin se pienessä kaminassa, kerättiin tuhka talteen, käsiteltiin suolahapolla, ja saatu tulos vielä typpihapolla, ja näin oli taas hopeanitraattia!

Sävykuvien harmaa-arvot muutettiin "rasterin" avulla erikokoisiksi pisteiksi. Painettuina muodostavat pisteet alkuperäisen kuvan sävyarvoja jäljittelevän toiston silmän nähdessä normaalilta näköetäisyydeltä pisteiden yhteisvaikutuksen eikä erillisiä pisteitä. Rasterin tiheys ilmaistaan senttimetrin matkalla olevien pisteiden tai linjojen lukumäärällä, l/cm. Yleisesti käytetyt karkeat rasterit ovat 20, 24, 30 ja 34 l/cm. Yleiset hienot rasterit ovat 40, 48, 54 ja 60 l/cm. Muitakin rasteritiheyksiä käytetään.

Rasterit voidaan jakaa ryhmiin käyttönsä perusteella, käyttötavan mukaan, rasterikuvion mukaan jne. Käytön mukaisesti jaettuna saadaan kuvausrasterit ja kopiorasterit. Käyttötavan mukaan jakautuvat rasterit pintaerorastereihin eli lasirastereihin ja pintapuristusrastereihin eli pinnakkaisrastereihin. Kuvausrasterilla muutetaan originaalin aidot sävyarvot musta/valkea-jäljitelmäksi, jossa mustan eli painavan osan kuvio voi vaihdella. Kuvausrasterit jakautuvat lasi- ja pinnakkaisrastereiksi. Lasirasterit vaativat määrätyn välimatkan kuvausmateriaalin ja rasteripinnan välillä ennen kuin piste (ja sävyntoisto) tulee kunnolliseksi.

Lasirasterit valmistetaan kahdesta tasohiotusta lasilevystä, joihin on mekaanisesti uurtaen ja sen jälkeen syövyttäen tehty linjatiheyttä vastaavat urat. Nämä täytetään mustalla värillä ja lasilevyt liimataan yhteen siten, että syntyneet mustat linjat muodostavat 90 ':n kulman. Lasirasterin etulevy on takalevyä ohuempi. Rasterietäisyys on olennainen lasirasteriin liittyvä käsite. Siitä on olemassa lisäksi hyvin erilaisia mielipiteitä tai uskomuksia. Rasterietäisyyteen vaikuttavat rasterin tiheys eli rasteriaukon koko, kuvaussuhde ja himmentimenaukko. Lasirasterien sävyntoistoväliin vaikuttaa ainoastaan kirkkaan ja mustan linjan suhde, rasteritiheydellä ei siihen ole vaikutusta.

Levy kehitettiin kuvauksen jälkeen hulauttamalla kiposta rautasulfaattiliuosta mahdollisimman tasaisesti yli levyn ja kallistellen levyä muutaman kerran saattamaan kehitystapahtuma loppuun.Kiinnittäminen tapahtui kaliumsyanidiliuoksella, jota myös käytettiin valmistusvaiheessa korjailusyövyttämiseen. Tätä myrkkyä olikin aina sellainen sadan litran vetoinen tynnyri, josta jokainen haki tarvitsemansa määrän tuollaisia pienen kanamunan kokoisia kaliumsyanidipalloja!

Kuvaustulos korjailtiin valmiiksi työskentelyaltaalla, vesihanan vieressä. Pisterakennetta vahvisteltiin kuparivihtrillillä ja kaliumjodiliuoksella, hopeanitraatilla, lyijynitraatilla ja jopa elohopealla, ja mustattiin lopuksi jollakin parkitusaineen tapaisella nesteellä valonkestäväksi. Kädet ruskettuivat ulkona nopeasti, jos ei niitä pesty kunnolla, ts. niihin jäänyt hopeanitraatti valottui. (Mustumat puhdistettiin muistaakseni kaliumpermanganaatilla ja kaliummetabisulfaatilla.)

Työtahti ei ollut päätä huimaavaa, siinä yksi rasterikuva puolessa tunnissa; välillä laitettiin vielä oikein pieni blenda ja mentiin vaikka shakkia pelaamaan pimiöön!

Valmiit levyt otoksineen kuivatettiin telineissä, joista ne joutuivat "kääntäjän" käsiin. Tämä ammattimies veti terävällä kääntäjänveitsellä haluamiensa kuvien ympäri rajausviillot ja asetti sen jälkeen niiden päälle märän paperiarkin, jonka avulla kalvo irrotettiin lasilevyltä. Näin irrotetuista kalvoista hän sitten liitti uudestaan arabikumiliuoksella kostutelle levylle halutun kopiolevyn, jonka sitten "kopisti" kopioi sinkki- (tai joskus kupari-) levylle "etsaria" varten.

Käytetyt levyt (joita yleensä oli useita kokoja 13x18 cm'stä lähtien aina 50x60 cm'iin asti) joutuivat uudelleen puhdistusta varten suureen liotusaltaaseen, johon kaadettiin typpihappoa, niin että kaasuhöyryt senkuin pöllysivät, vettä joukkoon laimentimeksi ja sillä tavoin kalvon jätteet irtosivat ja levyt olivat valmiita pesua ja uutta käyttöä varten. Jokainen pesi tavallisesti omat levynsä, mutta kyllä se homma usein myös lankesi meidän poikasten harteille.

Syövytetyt levyt joutuivat "koepainajalle", joka käsiprässillä teki koevedokset joista sitten todettiin työn tuloksen laatu, jota vielä tarvittaessa korjailtiin. Viimeisen työn laattalevyille teki "kuvalaatta-asentaja", joka sahasi sirkkelillä "klisheet" erilleen, ajoi "autotypia"- eli rasterilaattojen reunoihin "fasetit" (viisteet), "freesasi" pystyjyrsimellä tarvittaessa "foto"- eli viivakuvalaatoista syövyttämättä jätetyt "kantokohdat" pois, naulasi haluttaessa kaikki laatat vanerialustoille ja työsti ne sivujyrsimellä tasareunaisiksi.

Saksassa oli käytetty jodi-kollodium-märkälevyn sijasta jo ilmeisesti ennen sotia bromihopea-kollodiumemulsiota, maitomaista nestettä, jossa kollodium ja siihen sekoitettu erittäin hieno hopeabromidi on liuotettu eetteri-alkoholisekoitukseen. Emulsion valonherkkyyttä, erikoisesti herkkyyttä eri väreille nostettiin lisäämällä erikoisvalmisteisia väriaineita: magentalle ja mustalle osavärille pankromaattista ja punaiselle sekä keltaiselle ortokromaattista (jota myös yleisesti m/v- työssä käytettiin. Suomessakin käytettiin emulsiota värikuvauksissa samalla tavoin, joskin keltainen osaväri usein tehtiin märkälevylle. Muuten Saksassa työtavat olivat suurin piirtein samanlaisia, joskin käytettävät kemikaalit (emulsion ansiosta) olivat vaarattomampia ja valokuvaamon puhtauskin työtavan tähden suurempi. Emulsiolla oli myös nopeampaa työskennellä, joten tulosta tuli päivässä enemmän; tähän auttoi myös suurempi apuhenkilökunnan käyttö.Levyt pesi erillinen, tähän työhön palkattu henkilö, joka pohjusti pestyt levyt gelatiiniliuoksella ja asetteli ne telineisiin kuivumaan reprokuvaajia varten. Täällä oli myös erillinen kuvankorjailu- "retushi"-osasto ennen kuvausta tapahtuvaan kuvakorjailuun ja asemointiin.

Viisikymmentäluvun ensimmäisinä vuosina alkoi tapahtua muutosta: filmi alkoi hiljalleen syrjäyttää märkälevyn, vanha, sotienedellinen kamerakanta alkoi muuttua modernimmaksi, pinnakkaisrasterit yleistyivät graafisen filmin myötä, pikasyövytyskoneet alkoivat tulla markkinoille. Värierottelu muuttui lähes täysin, maskausmenetelmät tulivat käyttöön, reproväki seurasi innolla aikaansa ja illanvietoissa keskustelu kävi välillä kuumana eri menetelmien kannattajien välillä. Aikanaan perustettiin tuollaisen idealismin innoittamana myös "Suomen Reprokilta", joka sitten ennen vuosituhannen vaihtumista, ilmeisesti puuttuvan idealismin kuoppaan langenneena, vähin elein lopetetiin.

Suomalainen reprotekniikka suunnittelee kehitys- ja yhteistyöelintä
"Tunnetut kotimaiset repromiehet kokoontuivat 17.5.68 Suomi Filmi Oy:n kokoustiloissa, perustaakseen käytännön reproduktiossa aktiivisesti työskentelevän johtohenkilöstön kehitys- ja yhteistyöseuran.
Tilaisuudessa todettiin nykyisen reprotekniikan räjähdysmäisen kehityksen edellyttävän täysin käy tännön tutkimus- ja koulutuslinjoilla kulkevaa yhteistyötä, joka kotimaiselta kentältä koottuna muodostaisi vahvan käytännön neuvoa antavan killan."
(Kirjapainotaito 7 /1968)

1979 kirjoitin seuraavasti:
"Reprokuvaus on 1950-luvun alkupuolelta lähtien jatkuvasti muuttunut. Sitä edeltänyt satavuotiskausi oli taas lähes paikallaan pysymistä. Viisikymmentäluvusta alkaen on kuvanvalmistuksessa kehitys kulkenut osin huimasti eteenpäin vauhdin kiihtyessä kohti kahdeksankymmenlukua. Kuvanvalmistuksen nopeaa muuttumisprosessia on edellyttänyt painettujen kuvien, erikoisesti värikuvien, määrän huomattava kasvu. Painotekniikan muutos kohopainosta offset-tekniikkaan on tuonut siihen oman merkittävän painotuksensa. Kehittyvä tekniikka asettaa jatkuvasti uusia vaatimuksia ja antaa menetelmiä ja laitteita niiden saavuttamiseksi. Puolijohdetekniikan ripeä kehittyminen on - yhdistyneenä parempaan valonhallintaan - antanut kuvanvalmistukseenkin jo oman panoksensa, joka määrällisesti ja laadullisesti tulee jatkuvasti kasvamaan."

Koskahan saavutamme sen riittävän (mikä se sitten onkin) kehityksen kohdan?

Reprohistoriikki

Tarkkaavainen lukija, oletko huomannut virheitä tekstissä?
Ole ystävällinen ja lähetä korjaus alla olevalla sähköpostilähetteellä - tai kerro muuten mielipiteesi!

e-mail eero.hamalainen@dlc.fi

Takaisin alkusivulle