10.02.2006

Vanha valokuva kertoo…

Katselen vanhaa valokuvaa. Kuva esittää eräitä Suomen vanhimpia kemigrafeja ja –oppilaita, ja on se otettu maamme ensimmäisen kuvalaattalaitoksen seinustalla Antinkatu 10 (nyk. Lönnrotinkatu). Talo, joka on saanut väistyä suuren nykyaikaisen tehdaskompleksin tieltä, oli matala, yksikerroksinen puutalo, jonka toisessa päässä oli suuri lattiasta koko seinän ja vieläpä puolet kattoakin peittävä, pienistä lasilasiruuduista koottu, valkoiseksi maalattu ikkuna. Tämän kirjoittajan, jonka koulumatka noin kuuden vuosikymmenen takaa kulki päivittäin talon ohi, ihmetteli, mitähän siellä sisällä oikein touhuttiin, sillä seinässä oleva vieraskielinen kilpi ei juuri nuorelle pojalle paljon asiaa valaissut.

Valokuvassa rakennuksen eräästä ikkunasta katsoo ulos Suomen kemigrafian ”isä” joht. Michael Wagner, joka oli Saksasta tullut vastaperustetun F.Tilgmannin ”Chemigraphie”-laitoksen suunnittelijaksi ja johtajaksi. Kuvassa olevista parista nuorukaisesta, Wäinö Puokasta ja Georg Werneristä tuli aikaa myöten eräät maamme huomattavimmat kuvalaattalaitosten johtajat ja omistajat. heidän työnsä oli ja on edelleenkin maamme tämän vuosisadan alkupuolella tapahtuneen henkisen ja aineellisen nousun näkyvää kehitystä.

Oppi- ja ”kisällivuodet” kuluivat Wäinö Puokalta opiskelun ja työn merkeissä. Työ oli tiukkaa, mutta myös tuloksia antavaa. Saksasta tulleet ammattimiehet, taitavat ammatissa, vaativat oppilaiden työskentelemään ahkerasti ja kaiken työn tuli olla moitteetonta. Jotta saksalaisten ammattimiesten kanssa tuli kielessä toimeen, oli kieli opittava.

Noin kymmenen vuotta ennätti Puokka työskennellä Tilgmannin kemigrafisessa laitoksessa kun liike joutui vaikeuksiin ja henkilökunta sanottiin irti. Puokka ei jäänyt kauaksi aikaa miettimään, vaan ryhtyi tarmokkaasti omaa liikettä suunnittelemaa n. Otavan silloisesta uudistalosta Uudenmaankadulla saatiin pari liikehuonetta vuokrattua ja tarvittavat koneet tilattiin Saksasta ja niiden tultua Suomeen saattoi laitos jo syyskuun alussa 1906 toimittaa asiakkailleen ensimmäiset kuvalaatat.

Paitsi Puokkaa, oli perustetussa yhtiössä osakkaina ja johtokunnan jäseninä kemigraafi K. Dietrich ja liikemies E. Koskinen. Laitos sai nimekseen ”Kemigraafinen Oy” ja tällä nimellä se edelleenkin toimii Helsingissä.

Tilgmannin kemigraafinen laitos lopetti toimintansa v. 1910 ja Kemigraafinen Oy vuokrasi käyttöönsä huoneustonsa koneineen. Laajennetuissa tiloissa saattoi Puokka entistä voimaperäisemmin ryhtyä työskentelemään liikkeensä hyväksi. Kun Dietrich muutti Saksaan, myi hän osakkeensa Puokalle, samoin luopui Koskinenkin osuudestaan, joten Puokasta tuli laitoksen yksinomistaja.

Vuorineuvos Amos Andersonin tultua Tilgman-yhtiön omistajaksi, perusti hän uudelleen kemigraafisen laitoksen. Tällöin muutti liike Hietalahdenranta 17:aan. Täältä muutettiin jälleen muutama vuosi sitten valmistuneeseen upeaan liikepalatsiin Salomoninkatu 17:aan. Liikkeen perustajan jälkiä seuraten on Wäinö Puokan pojasta, Jaakko Puokasta tullut ammattiopin suorittanut kemigraafivalokuvaaja, joka on täydentänyt ammattioppiaan Tukholmassa. Hän on suorittanut ylioppilastutkinnon ja väitellyt fil.tohtoriksi taidehistoriassa. Ei liene sattuma, että nykyinen toimitusjohtaja, Jaakko Puokka on valinnut väitöskirjansa aihepiirin taidehistoriasta. Jo hänen isänsä, Wäinö Puokka joutui Tilgmannilla ollessaan työskentelemään nimekkäiden suomalaisten taiteilijoiden kanssa, ja varmaankin jatkuva yhteys näiden henkilöiden kanssa on tavallaan kulkeutunut Wäinö Puokan kodin piiriin.

Georg Werner oli myös ensimmäisiä niistä oppilaista, jotka olivat ”saksalaisten kurssin käyneitä”. Puupiirtäjän opista siirtyi hän Tilgmannille ”Wagnerin kouluun”. Yritteliäs nuorukainenkoki kaikki oppilaan ”ilot ja surut” – kuten hänellä oli tapana sanoa.

Oppilaan neuvonta oli ainakin alussa hyvin kyseenalaista. Saksalaisten ammattimiesten työ, he olivat muuten ainoat, jotka maassamme tämän taidon omasivat, tapahtui ikään kuin verhon takana, eikä siitä saanut kukaan muu kuin salaisuuteen vihityt tietää. Kaikki työssä tarvittavat aineet valmistettiin kotona. Raaka-aineet ja hapot oli useimmiten sekoitettava ”sormen tuntumalla”. Tarvittava asfaltti keitettiin kotona ja sen jälkeen se survottiin huhmarissa ja hierrettiin ja sihdattiin hienoksi pölyjauheeksi. Tämän työn saivat nuoret pojat suorittaa ja pöly, mikä silloin nousi, oli sanoin kuvaamaton, sillä se tunkeutui kaikkialle.

valokuvaaminen tapahtui tavallaan kuten nykyäänkin. ”Tosin ei ollut niitä hienoja koneita ja kojeita, joita meillä nyt on käytössä”, mainitsee Werner SFL 25-v juhlajulkaisussa olevassa kirjoituksessaan ja jatkaa: ”Silloin ei myöskään ollut sähkövaloa jäljennöksen ottamista palvelemassa ja se tekikin työn suorituksen pimeänä vuoden aikana miltei mahdottomaksi”. Verkosto (rasteri!), tuo äärimmäisen tarkkaan valmistettu viivaverkko kahdella vastakkain kiinnitetyllä lasilevyllä, oli nykyisessä muodossa tuntematon. Silloin sai käyttää paperille piirustetusta viivauksesta valokuvattua lasilevyä, joka pantiin kameraan, ja oli se , oltuaan puolet ajasta valotettuna, käännettävä ja lopputuloksen saatuaan se muodosti pisteverkon, joka on autotypiakuvan perusta. ”Näin”, Werner kemigraafivalokuvaajan tehtävistä, ”vanhaan hyvään aikaan”.

Verrattain hyvien suhdanteitten vallitessa tämän vuosisadan ensimmäisellä kymmenluvulla, huomasi kaksi valveutunutta ammattimiestä, kemigraafi Georg Werner ja kemigraafivalokuvaaja Arthur Härtell, että uuden kuvalaattalaitoksen perustamiselle löytyi mahdollisuuksia. Uudet vapaammat tuulet alkoivat puhaltaa valtiollisessa elämässämme ja taloudellinen yritteliäisyys vilkastua. Monet aikakauslehdet ja kuvitetut suurteokset ovat näihin aikoihin voineet laskea julkaisuvuotensa.

Edellä mainitun kahden henkilön aloitteesta kutsuttiin osakkeen merkitsijät perustavaan kokoukseen lokakuun 11. päivänä 1907. Tällöin todettiin, että osakepääoma oli tullut täysin merkittyä ja että anomus yhtiön perustamisesta oli jätetty senaattiin. Näin alkoi Oy Kuva Ab:n toiminta, joka nimi laitoksella on, toimintansa Sirkuskatu 3:ssa (Paasivuorenkatu). Tilojen käytyä ahtaiksi saatiin avarampi huoneusto Yrjönkatu 27:ssa.

Perin oli vähäinen se kalustomäärä, joka yhtiöllä oli toiminnan alkaessa. Valokuvauskone, pari rasteriverkkoa, vedoskone, sirkkelisaha ja metallihöylä osoittaa senaikainen kalustoluettelolaitteita olleen. Työajat olivat pitkiä ja päättyivät usein vasta myöhään illalla, ”sitten kun työt oli saatu valmiiksi”, kuten johtaja Wernerin leikillinen maininta kuului hänen kertoessaan yrityksensä hankalaa alkua. Mutta vaikeudet olivatkin sitä varten että ne voitettaisiin. Yrjönkadun huoneusto osoittautui myös ahtaaksi ja laitos joutui jälleen etsimään laajempaa elintilaa. Sellainen saatiinkin Helsingin sanomien toimitalosta Ludwiginkatu 6:ssa, jonne muutettiin kesäkuussa 1919. Ahtaus täälläkin pakotti ajattelemaan muuttoa ja v. 1925 muutettiin omaan osakkeeseen Anankatu 31-33:een. Yhtiöllä olevat haaraosastot Hufvudstadsbladetin ja Helsingin Sanomain toimitaloissa lakkautettiin näiden lehtien perustaessa itselleen omat kuvalaattalaitokset. Tämän jälkeen on liikkeen toiminta tapahtunut ainoastaan yhdessä kohdin.

(Kirjoittaja tuntematon. Käsin kirjoitettu teksti on ollut ehkä esitelmän pohjana mahdollisesti 1960-luvulla.)

Takaisin alkusivulle

Tarkkaavainen lukija, oletko huomannut virheitä tekstissä?
Ole ystävällinen ja lähetä korjaus alla olevalla sähköpostilähetteellä - tai kerro muuten mielipiteesi!
e-mail eero.hamalainen@dlc.fi