26.12.-92 - 2.1.-93

Suuri lumihuippuinen vuori
Ensimmäiset kirjalliset kuvaukset "suuresta lumihuippuisesta vuoresta" ovat lähes parin vuosituhannen takaa. Vuorta pidettiin näissä tarunomaisena maamerkkinä. Saksalainen lähetyssaarnaaja Johannes Rebmann kirjoitti 1849 "lumihuippuisesta vuoresta päiväntasaajan seudulla" sillä seurauksella, että hänet leimattiin alussa valheiden sepittäjäksi. Asia todistettiin vasta 12 vuotta myöhemmin. Useat henkilöt yrittivät löytää, kartoittaa ja huiputtaa tuon Afrikan Jättiläisen, mutta vasta 1889 saksalaisen geologin, Hans Meyerin onnistui saavuttaa Kilimanjaron huippu yhdessä kokeneen vuorikiipeilijän, Ludwig Purtschellerin kanssa.

Afrikan maanosan korkein vuori.
Kilimanjaro on maanosansa korkein ja samalla eräs maailman korkeimmista yksittäisistä vuorimassiiveista (n.60 x 90 km), sen kohottaessa ylvään lumihuippunsa, Uhuru Peak`n (5.895 m) lähes viisi kilometriä ympärillä olevan savannin noin tuhannen metrin keskitasosta.

Oikeastaan on vuori muodostunut n.750.000 vuotta sitten alkaneesta ja vaiheittain n.360.000 vuotta sitten loppuneesta kolmen tulivuoren, Shiron, Kibon ja Mawenzin purkauksista. Kilimanjaro oli korkeimmillaan, n.5.900 m 450.000 vuotta sitten.

Mistä nimi.
Kilimanjaro-nimen alkuperästä ei olla täysin selvillä. Pari kolme vuosisataa seudulla asunut, maanviljelystä harjoittava Wachagga-heimo kutsui vuoren kahta huippua nimillä Kipoo ja Kimawenzi, itse vuoren ollessa nimetön. Kilimanjaro-nimen on arveltu muodostuneen eri tavoin johdetuista lähialueen heimojen kielistä. Hans Meyer antoi Kilimanjaron korkeimmalle huipulle nimen "Kaiser-Wilhelm-Spitze", joka Tansanian itsenäistyttyä 1961 muutettiin nimeksi "Uhuru Peak", Vapauden Huippu.

Syntymäpäivälahja.
Englannin kuningattaren, Victorian on sanottu antaneen vuoren 1800-luvun lopulla serkulleen, Saksan keisari Wilhelmille, syntymäpäivälahjaksi maiden sopiessa afrikkalaisten alusmaittensa rajoista. Tästä johtuen se on tänään kokonaan Tansanian alueella, vaikka vielä viime vuosiin asti suurin osa sinne tulevasta liikenteestä on tapahtunut nykyisen Kenian kautta. Nyt tilanne alkaa erilaisten järjestelyjen johdosta muuttua.

Lentäen Tansaniaan
Luontevin tapa aloittaa Kilin valloitus on lentää Kilimanjaron kentälle Tansaniaan ja siirtyä sieltä haluamallaan tavalla Moshuun, Himoon tai Maranguun yöpymistä ja nousuun varustautumista varten. Tansania ei ole (vielä) niin kehittynyt matkailumaa kuin Kenia, joten puleeratun massaturismin sijasta löytää sieltä useammin aitoa avuliaisuutta, sydämellisyyttä ja elämäniloa. Viimeistään nyt on aika panna arvot järjestykseen: "Haraka, Haraka, Haira Baraka" - kiire ei tuo siunausta!

Kilimanjaron kansallispuisto
Kilimanjarolle voidaan nousta viittä, kuutta eri reittiä pitkin, joista pääreitti, Marangu Route on suosituin. Muut reitit ovat osin jyrkkiä, jopa kiipeilyosuuksin, vaikka toisaalta autolla voi päästä tietääkseni 3.800 m korkealla olevalle Shira-majalle.Kaikki nousureitit sijaitsevat kansallispuiston alueella ja jokaisella on oma porttinsa, jossa puiston vaatimat muodollisuudet (rekisteröintimaksu, opas, jne.) on hoidettava. Varsinainen puisto on 2.700 m-käyrän yläpuolinen osuus pinta-alaltaan 756 km2. Puisto perustettiin 1973 ja avattiin virallisesti 1977.

Opas
Kilille nousua varten on aina otettava vuoristo-opas ja suoritettava rekisteröintimaksu (joka mm.sisältää mahd. pelastuspalvelun käytön). Yksinkertaisimmillaan tarkoittaa tämä sitä, että Suomesta tilaa mahdollisimman ajoissa (kuukausia!) puistohallinnolta maja- tai telttapaikkavaraukset ja oppaan, ottaa normaalit raskaahkon vaellusviikon varusteet ja muonan rinkkaansa ja tulee portille, jossa maksaa rekisteröintimaksun, saa oppaan ja lähtee matkaan. Useimmat kuitenkin antavat oppaan hankkia kantajan tai kaksi. Nämä taas puolestaan hoitavat haluttaessa myös ruokapuolen.

Helpoin tapa on ottaa sikäläiseltä matkatoimistolta Kilimanjaro-paketti, joka sisältää "kaiken" lentokentältä lähtien. Tällä järjestelyllä kuljetaan nousun ajan vain päiväreppu selässä ja syödään valmiit ateriat talon tarvikkeista. Hyvä on kuitenkin ottaa mukaan oma makuualusta ja pikkupaketti näkkäriä, kuivia hedelmiä ja muuta välipalamutustelua. Porukkaa on paljon ja majan sijasta saattaa joutua yöpymään kiviseen maastoon pystytettävään telttaan - joka muuten on paljon parempi kuin mahdollinen suuri yhteinen makuusali.(Meidän porukallamme oli kunnolliset North Face teltat, mutta ei makuualustoja)

Sääolosuhteet
Parhaimmat olosuhteet nousulle ovat tammikuussa, helmikuussa ja syyskuussa. Hyviä kuukausia ovat myös heinäkuu, elokuu, marraskuu ja joulukuu. Nämä ajat ovat alueella vähäsateisimmat. Lokakuusta joulukuuhun on usein ukkosmyrskyjä päivisin, öiden ja aamujen ollessa kirkkaita. Tammikuun ja helmikuun sää on tavallisesti kuivaa ja lämmintä näkyvyyden ollessa hyvän. Iltapäivisin tulee usein sadekuuroja parin kolmen tuhannen metrin korkeudelle asti, jolloin pilvet jäävät alapuolelle. Öinen kirkas tähtitaivas on sanoin kuvaamattoman kaunis (Otava näyttää hassulta ollessaan "väärin päin" horisontin rajalla!)

Kasvistovyöhykkeet
Lähdettäessä vaikka Moshista (800 m) liikutaan viljellyn ylätasangon tai savannin keskellä aina kansallispuiston Marangu-portille (1.800 m) saakka. Tällä alueelle vuotuinen sademäärä on 500 mm avoimella ja 1.800 mm metsikköseudulla keskilämpötilan ollessa 30°C. Keskilämpötila laskee ylös kuljettaessa tästä noin asteen jokaista 200 m nousua kohden.

Puiston portilta (1.800 m) kulku käy tiheän metsäalueen halki, josta 96 % koko Kilimanjaron vedestä on peräisin. Etelärinteillä sademäärä on n. 2.000 mm, muilla noin puolet tästä. Pilvet ovat yleensä 2.500...3.000 m korkeudella suojellen vyöhykettä auringolta, joten ilman kosteus on suuri ja utua on paljon. Kirkkaalla säällä voi yöllä olla kylmä, päivälämpötilan vaihdellessa 15...20 asteen välillä.

Siinä 2.800 m käyrältä alkaa ympäristö muuttua nummi- ja alppiniitymaisemaksi, jossa jättimäiset puukanervat (Erica arburea) nousevat jopa 10 m korkeuteen pienimpienkin kasvavan siinä kolmemetrisiksi. Puukanervien lisäksi kiinnityy huomio sypressin tapaisiin, myöskin jopa kolmimetrisiin pensaisiin. Vyöhyke loppuu 4.000 m korkeudessa, jossa vuotuinen sademäärä on 530 mm, sen ollessa vyöhykkeen alarajalla 1.300 mm. Nummi muuttuu alppiniityn tapaiseksi heinikoksi kosteammissa puron uomissa ja rinnesoilla. Sää on koleata ja kirkasta (paitsi metsikköjen utumuodostelmat), auringon poltteen muodostuen iholle vaaralliseksi. Yölämpötilat ovat 3.000 m korkeudelta lähtien jonkin verran miinuksen puolella. Maisema alkaa muistutta toisinaan tunturin lakea kun liikutaan 4.000...5.000 m välisellä alppivyöhykkeellä, vuoristoaavikolla. Toisinaan on kanervikkojänkää, toisinaan rakkaista hieta-aavikkoa. Täällä "on joka päivä kesä ja joka yö talvi". Yöt ovat aina miinuksen puolella, päivällä saattaa auringossa olla jopa 40°C. Vuotuinen sademäärä on n. 250 mm. Kylmien öiden routautuminen ja päivisin sulaminen liikuttaa maata ja vaikeuttaa kasvien juurtumista. Alueella onkin vain n. 55 lajiketta verrattuna alempien vyöhykkeiden moneen sataan.

Huippuvyöhyke alkaa 5.000 metristä, sademäärä on vähemmän kuin 100 mm vuodessa, suurimman osan siitä langetessa lumena. Olosuhteet ovat jyrkän vastakohtaiset: yöllä jäätävän kylmää ja päivällä polttavan kuuma auringon paiste. Ilman happipitoisuus on noin puolet merenpinnan happipitoisuudesta. Pintavettä ei ole missään. Vesisateen sattuessa lankeava pieni vesimäärä imeytyy heti laavakiveen lopun kosteuden muuttuessa lumeksi ja jääksi. Kasvillisuus on lähes olematon. Pohjoisrinteellä on jäätikkö muistona vielä sata vuotta sitten koko huipun peittäneestä jäätiköstä. Lunta on kaikissa varjopaikoissa, Uhuru Peak on täysin lumipeitteinen. Auringon lämmittämä musta laavahiekka sulattaa jatkuvasti jäätikköä pienen sademäärän pystymättä kompensoimaan sulamaa, joten jäätikkö pienenee vääjäämättä.

Nousu Kilimanjarolle
Pieni kansainvälinen ryhmämme oli tilannut "Kili-paketin", ts. meidät noudettiin pikkubussilla Kilimanjaron lentokentältä ja vietiin 56 km päässä olevaan alueen suurimpaan kaupunkiin, Moshiin. Yövyimme vaatimattomassa hotellissa ja varustauduimme seuraavana päivänä alkavaa nousua varten pakkaamalla mukaan otettavat tavarat ohjeiden mukaisesti merimiessäkkiin (kantajista muutamat sanoivat pitävänsä rinkkaa mukavampana kantaa) ja laittamalla itse kannettavaan päiväreppuun nousulla tarvittavat pikkuvarusteet. Safarilla sekä matkalla tarvittavan osan vaatteista jätimme hotelliin, samoinkuin matkaliput ja passin (passin numero mukaan rekisteröintiä varten!) Virvokkeita ja muita pikkuostoksia varten otimme mukaan shillingejä sekä oppaiden ja kantajien (säädettyjä) juomarahoja varten dollareita. Aamulla varhain lähdimme samaisella bussilla ensin Himon kylään (28 km) ja siitä 11 km:n päässä olevaan Marangun kylään. Marangu-reitin portti, johon myös autotie loppui oli tästä 7 km:n päässä.

Tungosta portilla
Valitsemamme reitti oli suosituin Marangu Route, porukkaa oli sille päivälle lähdössä noin satakunta; emme saaneet paikkoja majoihin vaan otimme mukaan teltat. Meitä oli 7 henkeä, oppaita oli kaksi ja kantajia kuuleman mukaan 16! (Näimme heistä kerrallaan yhdessä ryhmässä kymmenkunta).

Tuntui oudolta kävellä pikkuinen reppu selässä . Suoraan sanoen nolotti vähän. Tämä järjestely kuitenkin kuului "pakettiimme" ja antoi samalla elannon kantajille ja heidän perheilleen.

Mandara-majalle
Leveä, tiemäinen polku alkoi portilta halkoa aarniometsää ylärinteeseen. Halusimme siltä pikimmiten pois ja pääsimmekin kohta vesiputoukselle vievälle kapealle polulle. Täällä oli vain muutama kulkija. Putous oli romanttisen kaunis, mutta päätimme ihailla sitä paluumatkalla paremman ajan kanssa. Mieli teki eteenpäin. Polku oli tosi miellyttävä, aivan kuin kotoinen metsäpolku - metsä vain oli erilainen! Meidän lisäksemme ei polulla ollut enää muita kulkijoita. Aarniometsän vihreä rehevyys peitti näkyvyyden pidemmälle. Shortsit ja t-paita olivat varjoisalla polulla miellyttävän viileät. Lentäviä ja purevia ötököitä ei ollut minkäänlaisia - moskiittojen sanotaan myös jäävän 1.200 metrin alapuolelle.

Nousimme hitaasti, pikkutaukoja pitäen. Pole pole, hitaasti hitaasti piti liikkua, ei hatari hatari, nopeasti nopeasti. Nousumme lienee kestänyt jonkin verran yli neljän tunnin, kun saavuimme nurmikkoaukiolle, jossa olivat Mandara-majat. Toista tietä olisi matka ollut vähän helpompi ja nopeampi. Polkumme oli kuitenkin ehdottomasti mielenkiintoisempi.

Norjalaisten tunturimajat
Majat olivat täällä (kuten myös seuraavissa paikoissa) norjalaisten kehitysapuna rakentamia puisia tunturimajoja. Joka majan katolla oli aurinkokenno valaistuksen sähköä varten. Osa vanhoista majoista oli kantajien käytössä, jossa he valmistivat ruokaa savupiiputtomilla tulisijoilla. Meille tarjottiin teetä ja keksejä nurmikolla ja - teltat pystytettyämme - kolmen ruokalajin päivällisen päärakennuksen pitkän pöydän ääressä! Katon suojasta oli leppoisaa katsella iltapäivän sadekuuron lankeamista vihreään nurmikkoon. Onneksi ehdimme pystyttää teltat!

Yö meni mukavasti, vaikka makuualustoja ei ollutkaan: maa oli lämmin ja ruohomatto pehmeä. Millainenhan maapohja mahtaa olla Horombossa? Aamiainen oli samaa yltäkylläisyyttä: hedelmiä, puuroa, kananmuna ja pekonia, mehua ja teetä. (kahvin tarjoaminen loppui tässä nousun ajaksi). Teltat pakattuamme lähdimme nousemaan Horombon suuntaan.

Nousu Horombo-majoille
Mandaralta kannattaa mennä ensin metsäpolkua myöten Maundi Craterille, katsella maisemia siellä ja jatkaa sitten hienoissa nummimaisemissa Horombo-majoille. Matkaan kuluu näin seitsemisen tuntia, pole pole. Horombo-majat ovat jo puuttomalla ja kivisellä nummivyöhykkeen ja aavikkovyöhykkeen rajamaalla, jännittävän näköisine, korkean puumaisine kasveineen (Senecio kilimanjari, Lobelia deckenii). Telttapaikan valinnassa alkoi olla pulmia. Tältä korkeudelta katsoimme iltapäivän pilvikerrostuman kertyvän jonnekin alapuolellemme. Sää oli viileän kirkas, villapaita ja vaellushousut olivat poikaa.

Vuoristotaudin ensi oireet
Osa porukasta oli pitänyt pitkiä taukoja ja kulkenut osan matkasta rivakasti. Nyt se kostautui: yhdellä vuoti nenästä verta, toinen makasi täysin uuvahtaneena tantereella - ja kyseessä olivat kuitenkin kolmekymppiset urheilijakaverit. Pole pole oli todella valttia!
Vuoristotaudin syy on hapen määrän väheneminen kehossa. Ilmassa on happea sama 21 prosenttia merenpinnan tasolla ja vuoristossa, mutta ilmanpaine laskee, mitä korkeammalle mennään. Keuhkot eivät pysty toimittamaan samaa määrää happea verenkiertoon.
Happipitoisuutta seurataan happisaturaatiomittarilla. Merenpinnan tasolla happisaturaatio veressä on 98 prosenttia, mutta voi laskea yksilöllisesti tästä huomattavasti. Hapen vähyyden huomaa nopeana hengästymisenä ja suorituskyvyn laskuna.

Päässä jomotti vähän jokaisella. Itse en huomannut muuta kuin tuon lievän jomotuksen päässäni, joka sekin lakkasi illemmalla, mutta illalla, koettaessani saada unta makuupussissa, tuli sellainen metka tunne, kuin olisi ollut säkissä ja eikä saanut tarpeeksi ilmaa. Teki mieli repiä säkki rikki ja saada tilaa ympärilleen! Suoritin oikein syviä hengitysliikkeitä ja imin sekä puhaltelin ilmaa välillä hampaiden välitse, makuusäkistä en kuitenkaan poistunut. Vähitellen, vajaan tunnin aikana, tunne hävisi ja nukkuminen oli aivan normaalia.
”Painehengitys” on tehokas voimien palauttaja ylös kiivetessä, siinä uloshengitys puhalletaan pitkänä puhalluksena huulten raosta. Tällä tavoin vähäpaineinen ilma pysyy keuhkoissa pitempään ja happea tulee enemmän verenkiertoon.

Totuttautumispäivä
Ohueen ilmaan tottuminen vaatii tämänpäiväisen asiantuntijakäsityksen mukaan vähintäin 40 päivää. Kuitenkin monet toiminnot pysyvät häiriöityneinä, toimintakyky putoaa 3 % jokaista 300-m-nousua kohden eikä palaudu alkuarvoihinsa pitemmänkään oleskelun kuluessa. Muutenkaan ei oleskelu tasamaan asukkaille voi kestää yli 5.000 metrin korkeuksissa kuin muutaman kuukauden elimistön totuttautumisen avulla saadun sietokyvyn loppuessa. Riittävä nestemäärä, hidas nousutempo ja hiilihydraattipitoinen ruoka auttavat sopeutumisessa. Tavallisesti yhden kokonaisen vuorokauden ja yhden puolen vuorokauden totuttaumiset auttavat useimmat selviytymään. Meidän suunnitelmissamme oli viettää totuttaumispäivä Horombossa ja käydä silloin päiväretkellä 4.600 m korkeudessa olevalla Mawenzi-majalla. Aikaa käytimme siihen reippaat 6 tuntia. Paikalta olikin mahtava näköala satulan toisessa päässä olevalle Kilimanjarolle. Seuraava kohteemme, Kibo-maja esittäyi myöskin aavikon toisessa päässä Kilin kainalossa.

Tuuli vei teltan.
Jokaöinen parin tunnin kestoinen puuskainen tuuli ei tänä yönä loppunutkaan tavanomaisesti, vaan kiihdytti voimiaan niin, että yöllä kuului ylt'ympäriinsä kattopeltien ja telttakankaiden pauketta tuulen ulvonnan höysteenä. Ympärillä oli säkkipimeä etelän yö. Sää oli niin kirkas, että pienimmätkin laakson valot hohtivat pimeydessä. Tähdet loistivat kuin kirkkaat jalokivet taivaalla meidän keräillessämme kiviä teltan reunojen vahvistukseksi ja koettaessa kiinnittää vaarnoja tiukemmin kiviseen maahan. Kaikesta huolimatta muutamat teltat irtoilivat tai luhistuivat. Meidän North Facemme kestivät hyvin, mutta tanskalaisen Henrikin teltta sai ilmaa alleen hänen kömmittyään kiinnittämään tuulen yläpuolella irronnutta vaarnaa, repäisi muutkin vaarnat saman tien irti ja lensi pimeään yöhön.

Siinä sitä riitti ihmettelemistä ja tavaroiden keruuta taskulamppujen valossa sadan metrin matkalla kivien juurilta.

Kibo-majalle.
Aamulla oli puolikuuden pimeässä kantajien tiloissa jo täysi hälinä: ruokailtiin itse ja aloitettiin aamiaisen valmistukset retkikunnille. Auringon noustua kohta kuuden jälkeen purimme teltat, nautimme aamiaisen ja olimme kahdeksalta matkan teossa. Halusimme kulkea rauhallisesti, mutta olla silti ensimmäisten joukossa majalla, saadaksemme edes siellä nauttia valmiista punkasta. Taktiikkamme tuottikin tuloksen: siinä kuuden tunnin nousun jälkeen purimme makuusäkkejä kylmässä, 4.700 m korkealla olevassa, kivestä muuratussa Kibo-majassa. Vedimme lämpimät alusasut yllemme ja yritimme levätä. Tämä oli toinen totuttautumisvaihe. Iltapäivän mittaan alkoi telttojakin nousta pihapiiriin osan vaeltajista jäädessä sisämajoituksesta paitsi. Ilma oli niinkuin kevättalven tunturilla auringon paisteessa: jotenkin oli lämpimänoloista, mutta pohjaväre oli jäinen ja viiman tunsi hetkessä.

Ruokailtuamme yritimme toden teolla nukkua. Yöllä kello 12 olisi herätys. Päätä jomotti jonkin verran, jotkut ottivat pienet aspiriinit, malariatabletitkin piti nielaista. Varusteet olivat kasassa odottamassa, repussa oli termarissa lämmintä juomista, lounaspaketti, vessapaperia, ea-tarvikkeet, ja lämmin taukotakki. Siitä vaan!

Öinen lähtö.
Eihän siitä nukkumisesta hääppöistä tullut, tulipahan oltua jonkinlaisessa horroksessa. Jännittikin. Puolen yön aikaan yritimme syödä keksejä teen kera vaikka se väkinäistä olikin. Kellään ei ollut ruokahalua. Pukeuduimme varaamiimme asusteihin. Ulkona oli alkanut kevyt räntäinen tihkusade. Tuuli ei ollut vielä noussut. Lamppujen valokeilat puhkoivat pimeyttä ryhmien keräytyessä yhteen. Aloimme nousta rinteelle vievää polkua. Ympäristöstä ei näkynyt mitään. Lamppujen valo toi aavemaisina esille polun reunan kivet, joilla jäähileet kiiltelivät. Musta laavahiekka oli jäinen, eikä livennyt vielä jalan alta. Pole pole! Alhaalla tulevat ryhmät näkyivät pimeydessä kiemurtelevina kiiltomatoina. Ensimmäisiä lopettamaan joutuneita tai pitempää taukoa pitäviä näkyi jo polun varressa. Muut kulkivat ryhmän parin letkoissa matalin, lyhyin askelin. Oppaat hyräilivät ja juttelivat iloisesti keskenään, muu porukka oli suht' vaitonaista.

Hans Meyer -luola.
Jossakin 5.000 m käyrällä tulimme luolan tapaiselle kalliosyvennykselle: Hans Meyer Cave! Taukopaikka! Luola oli ennen Kibo-majan rakentamista palvellut sen aikaisten kiipeilijöiden yöpymissuojana. Oliko vasta noustu 300 m? Juotiin lämmintä teetä ja koetettiin istuskella kylmillä kivillä. Mutustelin näkkäriä samalla. Ryhmämme nuorin jäsen, 11 vuotias reipas Christopher, ei jaksanut enää. Toinen oppaista lähti hänen kanssaan takaisin Kibolle, meidän muiden alkaessa jatkaa matkaa: parisenkymmentä askelta zick, toinen mokoma zack ja sitten lyhyt läähätystauko käsillä keppiin nojaten. Jäinen maa ei houkutellut puoleensa. Tuuli alkoi heräillä, pakkasta oli vähän toistakymmentä astetta. Pitkiä taukoja ei ollut varaa pitää: viima tunki kylmää vaatteisiin. Villamyssy ja anorakin huppu tiukasti kiinni oli valttia. Yht'äkkiä ilmoitti hollantilainen kaveri, että hän ei pysty jatkamaan: sormet jäätyvät. Oli pojalla vain vuorilliset nahkasormikkaat käsissään ja se oli todella liian vähän. Meillä muilla oli hiihtokäsineet lapasineen. Opas jelppasi antamalla repustaan ylimääräiset hiihtorukkaset ja Renkon loppunousu oli pelastettu. (Renkosta, joka asuu -2 m merenpinnasta, on kehittynyt tällävälin 6.000-metristen vuorten opas!!) Viimeiset vaatekerrat oli puettu päälle. Taukotakki yllä oli mukava taapertaa. Hengitys kävi läähättäen. Mawenzin suunnalla alkoi horisontti jo punertaa.

Gillmans Point'lle
Ryhmämme oli repeytynyt muutamaksi erilliseksi kulkupariksi. Aamuhämärässä alkoi jo erottaa hahmoja. Tuossa vei opas lasittunein silmin tuijottavaa keski-ikäistä miestä polkua alaspäin. Polvet notkahtelivat uhkaavasti, mutta oppaan käsivarsi oli tukeva.

Oppaat ovat muutenkin luku sinänsä. Monilla on tosi heikot varusteet, mutta silti kuljetaan iloisesti hyräillen, porukkaa valvoen - ja joka pitemmällä tauolla tupakkaa vedellen!

Yht'äkkiä alkoi ylhäältä kuulua valtava kiljunta. Ajattelin heti, kuten muutkin minun laillani, että ensimmäiset ovat saavuttaneet Gillmans Point'n, kunnes ylhäältä hahmottui suuri alaspäin vierivä kivi näkyville pölypilven ja pikkukiropinan myötä. Siinä piristyi kummasti kaikkien askeleet meidän siirtyessämme kiven poukkoilevalta uralta syrjään. Ei käynyt kummoisestikaan, sinne häipyi kivi jytisten hämärään alarinteeseen. Polvet tutisten piti pitää ylimääräinen läähätystauko. Miten lie joku ylempänä kulkenut epäonnisesti saaden kiven irtoamaan.

Vuoristotauti iskee.
Aurinko nousisi kohta. Sitä olisi ehdittävä ihailemaan Gillmans Point'lle. Silloin se alkoi. Yht'äkkiä tahtoi sekin vähä ilma loppua. Vajaat kymmenkunta askelta ja läähätystauko. Onneksi oli kiviä, mille istahtaa. Tuossa istui näemmä saksalainen H-U voipuneena sporttijuomapulloaan avaten. "Kulaus sporttijuomaa tekisi terää, omassa pullossa on vain teetä; eikä pulloakaan viitsisi kaivaa repusta", ajatukset takovat. "Mitä se katsoo niin ihmetellen"? Vähitellen tajuan puhuvani suomea, tai oikeastaan tiedän puhuvani suomea, mutta ihmettelen, miksi kaveri ei ymmärrä. Kulaus ja pari minuuttia kivellä istuen: aivot ovat taas kirkkaat. Seuraavat kymmenen askelta, sitten taas ja vielä lisää Yht'äkkiä, kuin varkain, olen saapunut Gillmans Point'n merkkipaalulle. Siellä täällä istui kivillä ihmisiä voipuneena auringonnousua ihaillen. Meidänkin ryhmämme alkaa kokoontua. kaikki ovat suoriutuneet. Onnittelemme toisiamme. On kiva istua kivellä ja levätä, hengitys ei vaan ala tasaantua normaalisti. Hapen puute haittaa. Olemme 5.685 m korkeudessa.

Gillmans Point'lle nousu hyväksytään Kilimanjaron valloitukseksi. Noin 60 % portilta lähteneistä pääsee tänne asti asti, matkalle jääneistä noin puolet on vuoristotaudin tähden lopettaneita, loppujen ollessa kuntonsa yliarvioineita tai huonoin varustein matkaan lähteneitä. Gillmans Pint'lla loppuu monelta happi tai motivaatio tai molemmat, joten vain vajaat 20 % tänne nousseista jatkaa Uhuru Peak'lle. Aina sinne ei sään puolesta pääsekään. Nyt olisi päässyt, mutta kukaan meistä ei ollut halukas jatkamaan.

Hiihtäen laavasannassa.
Laskeutuminen auringon pehmittämässä laavasannassa tapahtuu samaan tapaan kuin jyrkkiä, lumisia kurun rinteitä. Liukua voi metrikaupalla kivettömiä uria hakien. Pitkä rinneliuska alkoi särkeä leikattuja polviani. Ylös kapuaminen oli polvien puolesta helpompaa. Vajaan sadan metrin laskun jälkeen alkaa kiihkeä läähätys taas muuttua syvemmäksi ja hitaammaksi, keuhkot saavat enemmän happea.

Lepohetki Kibolla.
Särkevistä polvista huolimatta tapahtui alastulo sutjakasti. Teet ja keksit nautittuamme otimme muutaman tunnin unet ja iltapäivällä palasimme Horombolle ottamaan Uutta Vuotta vastaan. Maljat joimme paikallisella oluella, jonka hinta muuten nousee sadan shillinkin verran siirryttäessä ylöspäin majalta toiselle. Hintojen nousuun suhtautuu kyllä mitä suurimmalla ymmärryksellä nähdessään, kuinka ne raskaina kantamuksina kantajien pään päällä kulkeutuvat janoisten turistien kurkkuihin.

Paluu Marangu-portille.
Aamulla vei tulopolku meitä nopeasti alaspäin. Kenenkään päätä ei jomottanut, ei koskenut niveliin ja muutenkin meni kepeästi. Mandara-majoilla pidimme pitkän pitkän lounastauon, ennen kuin sukelsimme lähtömme viidakkopolulle ja sen kauneutta ihaillen puiston portille. Täällä oli aika kiittää oppaat ja kantajat, antaa säädetyt juomarahat sekä muistaa heitä paikallisen tavan mukaisesti erilaisin vaatekappalein. Kaikki annettiin pääoppaalle, joka sitten hoiteli jakelun oman päänsä mukaisesti. Kaikki olivat pelkkää hymyä. Kilimanjaro-kirjaan oli nimet ja osoitteet kirjoitettu sekä saavutuksen päivämäärä. Vajaan neljän kilometrin nousu ja lasku olivat takana päin. Todistukset tulisivat perässä postissa.

Vaatetus.
Kibolta ylöspäin tarvitaan lämpöalusasu, vaellusasu (mahd. sadeviitta,tms.), paksuhko paita,hiihtokäsineet ja villamyssy sekä taukotakki ja mahdollisesti vielä ohut villapaita. Alkuvaelluksen aikana -kuten myös safarilla- ovat kevyet lenkkiasut, shortsit ja erilaiset t-paidat (hihalliset suojaavat paremmin) erittäin käyttökelpoisia. Ohuet käsineet suojaavat käsien selkämysten palamista. Kunnolliset aurinkolasit ja täyssuojaava aurinkovoide ovat välttämättömät. Lipallinen tai leveälierinen hattu on hyvä auringon suoja. Kililtä laskeutuessa ja sinne noustessa olisin mielelläni pitänyt kahtakin vaellussauvaa, muualla tuntui yksikin useimmiten vähän turhalta. Hyvin "sisään kävellyt" vaelluskengät ovat hyvät monessa paikassa ja oikeastaan ainoat sopivat Kibolta viimeiseen nousuun lähdettäessä. Toisina jalkineina ovat maun mukaiset lenkkarit hyvät sekä, safarin yöpymispaikkoja ajatellen, ehkä myös pari keveitä kenkiä ja tietysti uimaasu.

Vaeltajan kunto.
Kilimanjarolle aikovan kuntoilusta on kirjoitettu Keski-Euroopan Kilimanjaro-oppaissa sivukaupalla. Ilman kohtuullista kuntoilupohjaa ei - varsinkaan iäkkäämmän henkilön - kannata lähteä matkaan. Jossakin on sanottu, että kun pystyy hölkkäämään vähintäin puoli tuntia pahemmin pakahtumatta, on peruskuntoa tarpeeksi. Ei siis mikään mahdoton tavoite. Verenpaine on tutkitutettava ja sen on oltava kunnossa; tarvittaessa on keskusteltava lääkärin kanssa aikeestaan. Kylmettyneenä tai kurkkukipuisena ei pitäisi nousta 3.000 m yläpuolelle.

Vuoristotauti.
Vuoristotaudin nimellä kulkevat erilaiset ihmiselimistön reagoinnit epätavallisessa korkeudessa voivat pahimillaan johtaa kuolemaan jopa kuuden tunnin kuluessa, jos potilasta ei välittömästi siirretä riittävästi alaspäin. Usein riittää muutama sata metriä pahimpien oireiden loppumiseen. Hapen anto on tietysti yksi, mutta lähes täysin teoreettinen mahdollisuus. Nykyisin on kokeiltu mukana pidettävää paineen kestävää säkkiä, johon potilas on sijoitettu ja sitten säkkiin on pumpattu ylipaine. Joitakin harvoja lääkkeitä on kehitelty käytettäviksi hätäratkaisuina, joskin niiden käyttöä ei tunnuta suositeltavan. Kyseessä on siis erittäin vakava asia, jonka vuoksi kaikenlainen kilpailuhenki, tai väärä ylpeys on sen tiimoilla silkkaa typeryyttä. Kysymyksessä on yksilöllinen ominaisuus, johon fyysisellä kunnolla ei ole todettu olevan suoranaista yhteyttä. Useimmat saavat pientä pään jomotusta jossakin nousun vaiheessa, vajaan viidenneksen liian nopeasti 2.400 m yläpuolelle nousseista saadessa akuutin vuoristotaudin.

Tauti syntyy, kun elimistö ei sopeudu ohenevaan ilmaan. Tauti on useimpien korkealle nousevien jossakin muodossa kokema, mutta sen oireita voidaan kuitenkin usein ehkäistä ja lieventää järkevällä käyttäytymisellä.Kuten sanottu, se saattaa aiheuttaa oireita jo 2.400 m ylityksen jälkeen: päänsärkyä, krapulan kaltaista lievää pahoinvointia, unettomuutta (jota pieni jännityskin odotettavasta tuntemattomasta ja epätavallinen ympäristö tietysti saattavat aiheuttaa), hengityshäiriöitä etenkin illalla ja yöllä, (lievää) hengästymistä rasituksessa ja yleensäkin "heikkouden tunnetta". Yli 4.200 m korkeudessa saattaa mahdollisesti silmän verkkokalvolle tulla veripilkkuja sekä esiintyä käsien ja jalkojen turpoamista. Noissa korkeuksissa ilmenee useimmilla ihmisillä jonkinasteista oireilua. Jos näin alkaa tuntua, on levättävä, kunnes oireilu loppuu. (Lievän oireilun alaisena pidetään mahdollisena jopa varovasti nousta jonkin matkaa). Jos oireet eivät hellitä lepopäivänkään jälkeen, on korkeutta pudotettava välittömästi! Nyrkkisääntönä voi pitää myös aamun lepopulssia (aloita seuranta jo kotona): jos se on yli 20 % korkeampi normaalia, ei nousua saa jatkaa. Korkea pulssi osoittaa, että elimistö ei vielä ole sopeutunut ympäristöön.

Tauti muuttuu vakavaksi, jos alkaa pahasti hengästyä lievässäkin rasituksessa, rintalastan takana on polttavaa tunnetta, on vaikeita yskäkohtauksia, jossa verensekaista syljöstä, hengitysrytmi on levossa yli 25 kertaa minuutissa, lepopulssi on yli 110, väsymyksen tunne on erittäin voimakas, ihonväri on harmaa, huulet sinertävät, oksettaa, päänsärky on voimakas, hengitys korisee, koordinaattiokyky ja tasapainoaisti alkavat häiriytyä, ilmenee sekavuutta ja tajun menetystä. Potilas on tällöin välittömästi saatettava alempiin korkeuksiin (jos happea tai painesäkki olisivat saatavilla, niitä olisi heti käytettävä). Verenkierron stabiloimiseksi potilaalle on hyvä antaa urheilujuomaa.

Valvo sopeutumistasi sekä juo, juo ja vieläkin juo!
Nestetasapaino on tärkein asia. Kuivassa ilmassa korkealla ei janon tunne eikä hikoaminen ole riittäviä indikaattoreita nestevajeesta, vaan useimmiten on kiipeilijällä tietämättään merkittävä nesteen vajaus. Nestettä on nautittava vähintäin 4..6 l päivässä, kovassa nousussa 1..2 l tunnissa. Lämmin urheilujuoma säilyttää suolatasapainon (tai ns. mineraalitabletit) eikä kuluta energiaa kylmän juoman tavoin.

Painon raju putoaminen ja päivittäinen virtsan määrä ovat helposti seurattavat suola/nestetasapainon mittarit.

Ruokailuun on nyrkkisääntönä 2/3 hiilihydraatteja, 1/3 valkuaisaineita, vähän rasvaa. Ylöspäin noustessa enemmän hiilihydraatteja, vähemmän valkuaisaineita, lisää nestettä. Näkkärin pureksinta on vanhastaan tuttua tauoilla, ruokailussa viljatuotteita, perunaa, keksejä, sokeria, vihanneksia. Näkkärin lisäksi tauoilla on suklaa hyvä valkuaisainelähde, parempi kuin erittäin lyhytvaikutteinen ja paljon lisänestettä vaativa hedelmäsokeri. Sitrushedelmät ja banaanit ovat suositeltavia. Vältä kahvia, alkoholia, tupakkaa ja rasvaisia ruokia.

Pole pole.
Hidas nousuvauhti on varmimpia vuoristotaudin estäjiä. Yöt ovat tärkeät! Päivällä voi käydä oikeastaan niin korkealla kuin haluaa kunhan yöpymispaikka on sopivassa korkeudessa.

Kilimanjarolle nousuun yrittävät sikäläiset matkailuihmiset saada enemmän ripeyttä ja tuntuvat markkinoivan sellaisia nousupaketteja, jossa Horombo-majoilla ei pidetäkään lepopäivää, vetoamalla edullisempaan hintaan (päivä vähemmän) ja "reippaisiin, nuorekkaisiin kiipeilijöihin", jotka näin heti seuraavana aamuna jatkavat Kibo-majalle seuraavan yön nousua odottamaan. Järkevä ryhmä yöpyy Horombossa (3.700 m) kaksi yötä pitäen totuttautumispäivän ennen Kibo-majalle (4.700 m) nousua ja siellä pidettävää puolikasta lepopäivää huipulle nousua odotellessa. Oireilun vaatiessa on totuttautumispäiviä pidettävä useampia tai nousu keskeytettävä. Jos loppunousussa alkavat oireet pahentua, on siitä ilmoitettava oppaalle ja ryhmän muille jäsenille. Tarkkailkaa toisianne! Tyhmyyttä on uhmamielellä toisten rasitukseksi joutuminen, eikä mahdollisesti pitempikin lepohetki tai paluu Kibolle! Sanotaan monien, Euroopan kaikki korkeimmat huiput kolunneen ja tottuneen kiipeilijänkin, joutuneen luopumaan Kilille noususta.

Lopuksi.
Kibolle asti oli vaellus ilman rinkkaa mielestäni aika helppo. Reitti oli vähän kuin nousisi Kiilopäällä maustettua jatkuvaa Ahopään rinnettä! Polku oli kulullisestikin suht' hyvä joskin paikoin tietysti kulunut. Ohut ilma alkoi haitata Horombolta ylöspäin. Kibo-majalta eteenpäin ei nousu ollut myöskään teknisesti vaikea, mutta täällä alkoi tuntua korkean paikan vaikutus vuoristotaudin iskiessä moniin nousun jossakin vaiheessa. Ennen Horomboa kääntyneet tai sinne odottamaan jääneet olivat useimmiten kunnon tai varusteiden puolesta liian heppoisin eväin matkaan lähteneitä. Meikäläisiä Lapin vaeltajia tuntuisi siihen ryhmään olevan vaikea kuvitella, joten porukka vaan kasaan ja Kilimanjarolle - Safari Njema, hyvää matkaa!

takaisin alkusivulle