Irakin ilmasota

Ilma-ase tuhosi Tasavaltalaiskaartin divisioonat erämaahan Ilmasodankäyntidoktriinin kehitys kenraali Giulio Douhetista eversti John Wardeniin Ensimmäisen maailmasodan jälkeen italialainen kenraali Giulio Douhet ja hänen amerikkalainen kollegansa Billy Mitchell kehittelivät erittäin optimistisia offensiivisia ilmasotadoktriineja. Niille oli ominaista Isaac Newtonin fysiikan lakeihin perustuva lähestymistapa, joka oli luonteenomaista vielä Toisen Maailmansodan pommitusoffensiiveissa. Maailmansodassa oli jo kehitetty teollisuusverkko-lähestymistapa, jossa vastustajan yhteiskunnan järjestelmistä etsittiin pullonkauloja, mihin iskeä maksimivaikutuksen saavuttamiseksi. Toisen Maailmasodan jälkeen ilmasotadoktriinit kehittyivät monimuotoisemmiksi kohti useisiin maaliryhmiin kohdistettuja samanaikaisia iskuja, jotka huomioisivat hyökkäysten yhteisvaikutuksen vastustajan yhteiskuntaan ja puolustusjärjestelmään. Vietnamin sodan aikana ilma-aseen käytön pahimpia virheitä oli voimankäytön asteittainen kasvattaminen, mihin erään operaation “Rolling Thunder” -nimikin jo viittaa. Sarjana tapahtuvassa operaatiossa hyökkäys maaliryhmää vastaan avaa tien seuraavaa ryhmää vastaan; ensin hyökätään tutkia, lentokenttiä, johtokeskuksia ja ilmatorjuntaa vastaan, jotka avaavat tien tärkeämpiin kohteisiin, esimerkiksi sotilaspoliittiseen johtoon. Yhden maaliryhmän ollessa hyökkäyksen alla voivat muut valmistautua vastatoimenpiteisiin tai toipua aikaisemmista hyökkäyksistä. Häiveteknologian puuttuessa koneista jouduttiin kokoamaan kymmenien koneiden lauttoja, joissa vain muutamat koneet hyökkäsivät itse kohdetta vastaan. 1980-luvulla USAF:n Taktiset Ilmavoimat ja U.S. Army’n koulutus- ja doktriiniesikunta kehittivät yhdessä taistelutavan, jossa Army’n AirLand Battle -doktriinista tuli itse asiassa myös ilmavoimienkin sodankäynnin doktriini. Tämän seurauksena U.S. Air Force tuli 1990-luvulle ja Persianlahden sotaan taistelutavalla, jossa se oli lähes täysin keskittynyt maavoimien tukemiseen, mikä on sinänsä tärkeä tehtävä, mutta vain yksi osa-alue hyökkäyksellisessä ilmasodassa. Vietnamin jälkeen ilmasotadoktriinin kehityskulussa oli neljä vaikuttavaa tekijää: eversti John R. Boydin OODA-kehään liittyvä teoriat, eversti John Wardenin viisi sisäkkäistä rinkiä, rinnakkaissota ja vaikutuksiin perustuva sodankäynti. Yhdysvaltain Ilmavoimien eversti John R. Boyd oli saavuttanut kuuluisuutta jo nuorena upseerina kehittämällä 1960-luvulla hävittäjätaistelutaktiikan ja 1970-luvulla hävittäjien energiatasoon perustuvan taistelutekniikan, jonka seurauksena kehitettiin F-15- ja F-16-hävittäjät. Jäätyään vuonna 1975 eläkkeelle ilmavoimista hän omistautui sodankäyntiteorioiden tutkimiseen ja laatimiseen. Boyd oli eräs ensimmäisistä sodankäyntiteoreetikoista, joka sanoi suoraan, että hänen menetelmänsä perustuvat epätasapainoon ja monimutkaisiin sopeutumiskykyisiin järjestelmiin. Boyd kehitti kuuluisan OODA-kehän (Observe-Orient-Decide-Act), jossa kuvattiin tarkasti sotilaallinen päätöksentekoketju. Erityisen tärkeää oli päästä vastustajan päätöksentekoketjun sisäpuolelle ja olla sitä kautta askel vastustajaa edellä ja pakottaa vastustaja reagoimaan omiin toimiin. Eversti Mike Wyly uusi 1980-luvun vaihteessa merijalkaväen FMFM1-sodankäyntidoktriinin eversti evp Johd Boydin “Patterns of Conflict” -esityksen pohjalta korostaen yllätystä, harhautusta, nopeita iskuja sivustoilta ja epärjärjestyksen aikaansaamista vihollisjoukossa. Boydin suosituilla luennoilla kävi sotilaiden lisäksi teollisuusjohtajia ja poliitikkoja. Eräs heistä oli puolustusministeriksi noussut Dick Cheney, joka palkkasi Boydin syksyllä 1990 eläkepäiviltä Pentagonin konsultiksi hieman ennen ensimmäistä Persianlahden sotaa. Boyd ehdotti radikaaleja muutoksia kenraali Schwarzkopfin alkuperäiseen massiiviseen rintamahyökkäykseen. Pieni ryhmä U.S. Army’n uuden doktriinin laatijan Huba Wass de Czegen oppilaita kutsui itseään Tähtien Sota -elokuvan mukaisesti Jedi-ritareiksi. Heidät oli siirretty kenraali H. Norman Schwarzkopfin Keskisen voimaryhmän esikuntaan. Tämä ryhmä suunnitteli ensimmäisen Persianlahden sodan maaoperaation suoraan Cheneyltä saatujen Boydin ajatusten ja Wass de Czegen oppien mukaisesti: harhautushyökkäys keskeltä, samanaikaisesti laaja koukkaus lännestä ja heti perään iskut kaikilta suunnilta irakilaisten piirittämiseksi. Eversti John Warden oli sotakorkeakoulun aikana kirjoittanut kirjan “The Air Campaign - Planning for Combat”, jossa hän painotti strategista ilmasotaa ja oli kehittänyt teorian viidestä sisäkkäisestä ympyrästä ja painopisteistä, joita vastaan pitää hyökätä. Wardenin teoria erotti vihollisen fyysisen ja moraalisen puolen täysin toisistaan. Ympyröistä sisin ja tärkein oli vastustajan johto ja sen ulkopuolella olivat järjestyksessä tuotantolaitokset, rakenteet, väestö ja lopulta uloimpana kenttäarmeija. Warden johti Pentagonissa salaista Checkmate-ryhmää, jonka tehtävänä oli suunnitella Persianlahden ilmasota “Instant Thunder”. Wardenin ryhmä meni Riadiin 19. elokuuta 1990 briefaamaan ilmasodan johtajan kenraali Hornerin. Kenraali Schwarzkopf oli suunnitelmaan pääpiirtein tyytyväinen, joskin olisi toivonut enemmän ilmasuorituksia maajoukkoja, erityisesti tasavaltalaiskaartin panssariyksikköjä, vastaan. Wardenin suunnitelma keskittyi Hornerin mielestä liikaa strategisten painopistemaalien pommittamiseen ja jätti irakilaisten joukot liian vähälle huomiolle. Mikä pahinta, Warden suhtautui ylimielisesti kenraali Hornerin huoliin voiman suuntaamisesta maajoukkoja vastaan. Hornerin ryhmä joutui rakentamaan ilmasotasuunnitelman uusiksi. Horner ei halunnut Wardenia Riadiin ilmasodan suunnittelijaksi, vaan lähetti hänet takaisin Pentagoniin, josta Warden jäi aikanaan everstinä eläkkeelle. Eversti John Warden johti 1991 Persianlahden sodassa Pentagonin salaista Checkmate-suunnitteluryhmää, jonka laatima “Instant Thunder” -operaatiosuunnitelma oli ilmasodan pohjana. Vaikutuksiin perustuva sodankäynti ja rinnakkaisoperaatiot Persianlahden ilmasodan ensimmäinen yö oli vaikutuksiin perustuvan sodankäynnin (Effects-based operations = EBO) ensimmäinen täysimittainen sovellus. Tavoitteena ei ollut vastustajan kokonaisten järjestelmien tuhoaminen, vaan niiden saattaminen toimintakyvyttömiksi minimivaikutuksella solmukohtiin. Toinen tärkeä toteutusperiaate oli rinnakkaissodankäynti, jossa maaliryhmiä vastaan ei hyökätty sarjana, vaan rinnakkaisoperaationa samanaikaisesti. Menettelyllä ei annettu irakilaisille aikaa korjata tuhoja tai etsiä vaihtoehtoisia toimintamenetelmiä. Samanaikaisia rinnakkaisia iskuja olisi haluttu toteuttaa jo aikaisemmissakin sodissa, mutta se ei ollut mahdollista vastustajan ilmapuolustuksen, epätarkkojen aseiden ja puutteellisen operatiivisen toimintaperiaatteen vuoksi. Häivetekniikka ja täsmäaseet toivat muutoksen Persianlahden sotaan poistaen tarpeen keskittää suuria konelauttoja maaleja vastaan. Voiman keskittäminen muodostaa aina myös houkuttavan maalin vastustajalle, joten hajautetut samanaikaiset täsmäiskut myös parantavat oman joukon selviytymiskykyä. Nyt oli mahdollista suunnata voimaa ja vaikutusta vihollista vastaan ilman, että alueelle tarvitsi keskittää suuria määriä joukkoja.   F-117A-rynnäkkökone pudottaa kaksi laserohjattua GBU-12-pommia samanaikaisesti. Häiveteknologian ja täsmäpommien yhdistelmä poisti tarpeen suurista konelautoista ja mahdollisti vaikutuksiin perustuvat hajautetut rinnakkaisiskut vastustajan eri maaliryhmiin samanaikaisesti. Persianlahden sodan jälkeen ilmasodan johtaja kenraali Chuck Horner istui yhdessä professori Harlan Ullmanin ja kolmen muun kenraalin kanssa miettimässä miten tulevaisuudessa vastaavanlainen operaatio voitaisiin toteuttaa alle puolessa ajassa ja vähemmillä voimilla. Työryhmän tuloksena syntyi kaksi kirjaa, joista toinen oli vuonna 1996 valmistunut “Shock and awe -achieving rapid dominance”. Tavoitteena oli aloittaa sota kaikkien puolustushaarojen ylivoimaisilla iskuilla samanaikaisesti siten, että vastustaja toteaisi sodankäynnin kannattamattomaksi ja antautuisi pikaisesti. Irakin sodan aikana tämä “shokki ja järkytys” -operaatio liitettiin kirjan ajatuksen vastaisesti ainoastaan ilma-aseella suoritettuun laajamittaiseen hyökkäykseen. Kenraali Wesley Clarkin johtama NATO:n operaatio Allied Force Serbiaa vastaan vuonna 1999 kesti 78 vuorokautta. NATO oli suunnitellut etukäteen ainoastaan kolmen vuorokauden lentosuoritukset ja nekin pienellä konemäärällä 19 maan poliittisten johtajien yhteisesti hyväksymiin 51 maaliin, joiden valinnassa ensisijaisena periaatteena ei ollut ilmaoperaation tehokkuus, vaan maalien poliittinen hyväksyttävyys. Serbien jatkettua taistelua vielä kolmen vuorokauden jälkeen muodostui maalilistojen hyväksymien ongelmaksi, sillä se kesti jopa kaksi viikkoa! Tilannetta pahensi huono sää ja koneiden vähyys. Asteittaisessa lähestymistavassa oli samoja elementtejä kuin Vietnamin sodassa. Konemäärä kaksinkertaistettiin ja maalikategorioita lisättiin, minkä seurauksena ilmasota pakotti Serbit lopulta antautumaan 10. kesäkuuta 1999. Allied Force -operaatiosta otettiin oppia, kun terrorismin vastainen sota käynnistyi Afganistanissa 7. lokakuuta 2001. NATO:n monimutkainen ja hidas päätöksentekoketju syrjäytettiin - Yhdysvallat otti ainoastaan britit mukaan ilmasotaoperaatioihin. Ilmaiskut suunnattiin ensimmäisestä yöstä lähtien suoraan Talibanien johtoa vastaan eli iskettiin Wardenin sisimpään rinkiin. Puolustusministeri Rumsfeldin transformaatioajatusten mukaisesti kaikkien puolustushaarojen operaatiot oli integroitu tiiviisti yhteen ja varsinkin erikoisjoukkojen roolia korostettiin täsmäpommien maalinosoituksessa. Talibanien kiinteät kohteet tuhottiin muutamassa vuorokaudessa, minkä jälkeen yli 90 prosenttia maaleista kerrottiin ohjaajille vasta, kun he olivat jo ilmassa. Aikakriittisten maalien metsästämisessä olivat uutena apuna miehittämättömät tiedustelulennokit, jotka lähettivät tietovuolla reaaliaikaista videokuvaa kohdealueilta. Tiedustelulennokkien, erikoisjoukkojen ja satelliittipommien yhdistelmä osoittautui erittäin tehokkaaksi tuettaessa Pohjoisen Liiton etenemistä etelään. Ilma- ja maasota oli integroitu aikaisempaa paremmin, mikä oli tärkeä oppi Afganistanin ilmasodan loppuosaa johtaneelle kenraali Michael T. Moseleylle. Hyökkäyksellisesti ajatteleva Moseley onnistui toimillaan hankkimaan entisen tykistöupseerin kenraali Franksin luottamuksen Afganistanin operaatiossa. Vuoden 2001 lopulta asti Yhdysvaltain Keskinen voimaryhmä (U.S. Central Command) oli laatinut kenraali Tommy Franksin johdolla uudenlaista operaatiosuunnitelmaa seuraavaa Irakin sotaa varten. Operaatiosuunnitelma 1003 Victor käyttäisi hyväkseen kaikkien puolustushaarojen yhteisoperaatioita (joint operations) joustavasti. Perustana olisi tiedustelun tuottama tietoverkoilla eri puolustushaarojen operaatiokeskuksiin yhdistetty ylivoimainen tilannekuva taistelualueesta, mikä mahdollistaisi pääsyn vastustajan päätöksentekosyklin sisäpuolelle eli antaisi edellytyksen olla askeleen vastustajaa edellä. Operaatiosuunnitelmassa yhdistyivät Boydin OODA, Wardenin kehät ja painopisteet sekä uusien aseiden mahdollistamat rinnakkaishyökkäykset vaikutuksiin perustuvassa sodanänkäyntitavassa. Operaatiosuunnitelmaa testattiin Internal Look -harjoituksessa varsinaisella toiminta-alueella sekä laajassa Millenium Challenge ’02 -harjoituksessa Yhdysvaltain mantereella. Ilmavoimat testasi kolmeen kertaan Scud-tykistöohjusten etsimis- ja tuhoamismenetelmät Nellisin harjoitusalueella Las Vegasin pohjoispuolella Nevadan autiomaassa yhdessä erikoisjoukkojen kanssa. Liittokunnan rynnäkkökoneet olivat lentäneet vuosia valvomassa Irakin lentokieltoalueita. Loppukesällä 2002 puolustusministeri Rumsfeld antoi joukoille uudet toimintaohjeet: koneita tulittavien ilmatorjunta-asemien lisäksi tulee hyökätä niitä tukevia tutkia ja johtokeskuksia vastaan sekä pommittaa eri yksiköitä yhdistävien valokuitulinjojen solmukohtia. Irakin ilmapuolustuksen ja ranskalaisvalmisteisen KARI-ilmapuolustusjärjestelmän lamauttaminen aloitettiin siis jo yli puoli vuotta ennen varsinaista sotaoperaatiota.   Irakin sodan 1003 Victor -operaatiosuunnitelman joustavassa toimeenpanossa oli avainasemassa Qatariin kaikkien puolustushaarojen yhteiseen operaatiokeskukseen (Joint Operations Center) koottu tilannekuva Combined Operational Picture. Kenraali Franksin ”mosaiikkioperaatioden” palasia olisivat eri puolustushaarojen joukkojen tuottamat kyvyt, joita yhdistelemällä saataisiin aikaisempaa tehokkaampi yhteisvaikutus. Camp As Sayliahissa Qatarissa sijaitsevassa sodanjohtokeskuksessa (Joint Operatios Center = JOC) oli kaikkien puolustushaarojen yhdistetty tilannekuva, Combined Operational Picture, jonka perusteella alkuperäistä operaatiosuunnitelma 1003:a säädettiin jatkuvasti valitsemalla eri puolustushaaroista kuhunkin operaatioon sopiva joukko- ja aseyhdistelmä. Ilmavoimien operaatiokeskus Combined Air Operations Center (CAOC) oli Prince Sultanin lentotukikohdassa Saudi-Arabiassa. Tavoitteena oli välttää Kosovon sodan kaltainen aloitus, jossa hyökkäys aloitetaan pienillä voimilla strategisesti merkityksettömiä yksittäisiä maavoimien komppanioita vastaan, jonka jälkeen rajoitettua sotaa laajennetaan asteittain kohti operatiivisen ja strategisen tason maaleja. Franksin ohje operaatiosta oli: “Tehkää siitä nopea ja lopullinen”. Myös ilmakomentajat olivat Irakin sodassa valmiita ottamaan aikaisempaa suurempia riskejä maakomentajien tapaan. Sota alkaa täsmäiskulla Saddam Husseinin yöpymisbunkkeriin Kenraali Franks osoitti ajattelunsa ja operaatioidensa joustavuutta muuttamalla koko sodan aikataulua heti alusta lähtien. Sodan piti alkaa mittavilla ilmaiskuilla vuorokauden presidentti Bushin ilmoittaman määräajan umpeutumisen jälkeen. CIA:n värväämien kahden irakilaisupseerin kerrottua Saddam Husseinin ja hänen poikiensa yöpymispaikan Bagdadissa presidentti Bush totesi torstaina 20. maaliskuuta klo 02.12 Suomen aikaa CIA:n johtajan George Tenetin esityksestä “Let’s go” ja päätti aloittaa sodan iskulla Saddam Husseinin yöpymisbunkkeria vastaan. Kenraali Franks oli heti ennakkovaroituksen saatuaan käskenyt kaksi F-117A-rynnäkkökonetta ilmaan odottamaan pommien kanssa presidentin päätöstä. F-117A-laivue oli onnekas, sillä uudet EGBU-27-pommit oli jo asennettu valmiiksi yhteen koneeseen ja miehistö oli käynyt alustavasti läpi maalikuvia ja pommien käyttömekanismeja. Lisäksi Kaliforniasta tuli testitiedot pommien samanaikaisesta pudottamisesta vain 4,5 tuntia ennen lentosuoritusta. Presidentti Bush ja kenraali Franks pyrkivät lopettamaan sodan jo ennen kuin se olisi alkanutkaan. Aikaa presidentti Bushin päätöksestä everstiluutnantti Mathew McKeonin johtamien F-117A-hävittäjien pudottamien neljän EGBU-27-pommin putoamiseen 15 metrin välein Tigris-joen etelärannalla sijaitsevan Dora farmin aukiolle Bagdadissa kului vain 2,5 tuntia. Pommien puhkaistua bunkkerin katon iski alueelle kahdeksasta merivoimien aluksesta laukaistut neljäkymmentä risteilyohjusta, jotka osuivat kohteeseensa. CIA:n värväämä vakooja kertoi nähneensä iholtaan sinertävän Saddam Husseinin kannetun happinaamari kasvoillaan paareilla ambulanssiin. Iskun jälkeen Husseinin tilasta ja olinpaikasta ei ole ollut varmaa tietoa. Operaatiosuunnitelman joustava toimeenpano oli menestyksen avain U.S. CENTCOM menetti strategisen yllätysmahdollisuutensa sodan aloittamisajankohdasta presidentti Bushin annettua uhkavaatimukselleen 48 tunnin aikarajan, mutta kenraali Franks tempaisi taktisen yllätyksen aloittamalla maasodan ennen ilmasotaa tiedustelutietojen kerrottua, että irakilaiset alkavat sytyttää Rumailan öljykentän lähteitä tuleen. Franks arvioi alueen olevan heikosti puolustettu, minkä vuoksi hän päätti muuttaa maa- ja ilmasodan järjestystä. Nopealla etenemisellä pelastettiin öljylähteet ja vaikeutettiin tykistöohjusten ampumista Kuwaitiin. Alun perin maasodan piti alkaa noin vuorokausi ilmasodan aloittamisen jälkeen. Erikoisjoukkojen sota uhkasi alkaa heikosti, kun 18. maaliskuuta yöllä CH-53 Super Stallion -helikopteri osui kiviharjanteeseen ja putosi erämaahan. Kauhistunut yleisö seurasi tapahtumaa reaaliaikaisena Prince Sultanin CAOC:sta Predator-lennokin lähettäessä videota kohdealueelta. Kukaan helikopterin miehistösä ja erikoisjoukkojen sotilaista ei loukkaantunut, vaan ryhmä liittyi muiden helikopterien tuomien ryhmien mukaan ja ajoi helikoptereilla kuljetetuilla Land Rover -maastoautoilla erämaahan. Jatkossa erikoisjoukot antoivat tiedustelutietoja vihollisjoukoista Irakin eteläosista ja valtasivat Länsi-Irakissa olleet H2- ja H3-lentotukikohdat Nellisin kolmen harjoituksen oppeja noudattaen estäen täten Scud-ohjusten laukaisut Israeliin. Ilmasodan alettua erikoisjoukkojen sotilaat antoivat maalinosoituksia yläpuolella kierteleville rynnäkkö- ja pommikoneille. Uutena erikoisuutena oli erikoisjoukkojen käyttämät tuhannet paikantamislähettimet, jotka lähettivät paikkatiedot NIMA:n vakoilusatelliiteille. Järjestelmä mahdollisti ryhmien ja jopa yksittäiseten sotilaiden seuraamisen GPS-tarkkuudella missä tahansa johtokeskuksessa. Näin maatilannekuva saatiin yhtä reaaliaikaiseksi ja tarkaksi kuin ilmatilannekuva. Ilmasota alkaa aikataulussaan, mutta supistettuna Saddam Husseinin bunkkeriin tehdyn iskun jälkeen Irakiin suunnattiin ilmahyökkäyksiä Yhdysvaltain lentotukialuksilta sekä Merijalkaväen ja Kuninkaallisten Ilmavoimien käytössä olevista tukikohdista. Kuvasta puuttui kuitenkin suurin elementti - Yhdysvaltain ilmavoimat ja varsinkin sen raskaat pommikoneet. Viitteitä alkuhetkestä saatiin perjantaina 21. maaliskuuta raskaiden B-52 pommikoneiden noustua ilmaan Fairfordin tukikohdasta Englannista. Pimeän laskeuduttua Bagdadiin alkoi ensimmäinen laaja ilmaisku kiinteitä hallinto-, johtamis-, tietoliikenne-, tiedustelu- ja ilmapuolustuskohteita vastaan, mutta supistettuna aikaisemmin mainitusta 3000 pommin vuorokausivauhdista. Sodanjohto oli päättänyt rajoittaa infrastruktuuriin kohdistuvia tuhoja ja riskiä siviilitappioista. Bagdadin vesi-, sähkö- ja teleliikennejärjestelmät jätettiin ehjäksi. Lisäksi maasodan alkaminen ennen ilmasotaa oli poistanut useita kiinteitä maaleja listoilta. Jopa 600 pommituslentoa vuorokaudessa suunnattiin uudelleen nopeasti irakilaisjoukkoja vastaan liittokunnan yllättävän maahyökkäyksen tukemiseksi. Kokonaisuudessa liittokunta pudotti sodassa noin 27.000 pommia 20.000 maalipistettä vastaan. Pommeista yli 18.000 oli täsmäpommeja.   Yhdysvaltain laivasto ampui noin 2000 risteilyohjuksen kokonaisinventaariostaan yli 700 Tomahawk-ohjusta pinta-aluksilta ja sukellusveneistä. Ilmasota kiihtyi ensimmäisenä viikonloppuna. Yhdysvaltain merivoimat ampui Irakiin Tomahawk-risteilyohjuksia noin sadan ohjuksen vuorokausivauhtia melkein koko ensimmäisen viikon ajan, minkä jälkeen määrä putosi noin 25 ohjukseen vuorokaudessa. Lähi-idässä ja Persianlahdella oli eräs lähihistorian pahimmista ukkos- ja hiekkamyrskyistä toisen sotaviikon puolivälissä. Yhdysvaltain johtamalla liittokunnalla oli nyt käytössään säästä riippumattomia satelliittiohjattuja pommeja, joita useimmat konetyypit pystyivät käyttämään, mutta se ei auttanut täysin tässäkään sodassa. Kosovon ilmasodassa ensimmäisen viikon jälkeen huono sää esti pommitukset useiksi vuorokausiksi, koska silloin käytettiin pääasiassa laserohjattuja pommeja. Nyt sää ei vaikuttanut pommien ohjaukseen, mutta ukkospilvet estivät ilmatankkaukset menolennoilla, jolloin osa koneista eivät päässyt kohteidensa yläpuolelle. Ukkos- ja hiekkamyrskyn yhdistelmä esti erikoisjoukkojen sotilaita näkemästä pommituskohteita ja siten koordinaattien välittämisen yläpuolella kierteleville koneille oli ajoittain mahdotonta. Persianlahden lentotukialusosastot joutuivat perumaan kaksi kokonaista lentokierrosta alueelle, vaikka mm USS Abraham Lincoln yritti kaikkensa ja ajoi myrskyn sydäntä pakoon kaakkoon lähettäen yhden lentokierroksen ilmaan ja kääntyi sen jälkeen luoteeseen pyrkien ajamaan myrskyn sydämen läpi ennen kuin koneet palaisivat laskuun. 101. Maahanlaskudivisioonan AH-64D Apache Longbow -helikopterit odottivat maassa hiekkamyrskyn loppumista. Irakilaisetkin luulivat hiekkamyrskyn estävän vastustajan ilmapommitukset ja keskittivät mm suuren määrän T-72-panssarivaunuja Najafin lähistölle, missä neljällä satelliittipommilla tuhottiin 30 panssarivaunun tiivis ryhmä hiekkamyrskyssä. Tasavaltalaiskaartit pääkohteeksi toisella viikolla Liittokunnan panssarijoukot etenivät edelliseen Persianlahden 104-tuntiseen maasotaan verrattuna nelinkertaisella nopeudella asutuskeskukset kiertäen kohti pohjoista hakien taistelukosketuksen Bagdadia ympäröiviin Tasavaltalaiskaartin joukkoihin. Tavoitteena oli edetä Bagdadiin niin nopeasti, että ilmapommituksilla Irakin maajoukoista eristetty sodanjohto ei pystyisi koordinoimaan vastaoperaatioita. Samalla sidottaisiin tehokkaimmiksi arvioidut tasavaltalaiskaartit Bagdadin ympäristöön ja estettäisiin niillä operointi muualla Irakissa. Varhain aamulla 24. maaliskuuta 101. Maahanlaskudivisioonan 11. Helikopterilentorykmentti aloitti hyökkäyksen tasavaltalaiskaarteja vastaan AH-64D Apache Longbow -taisteluhelikoptereilla ilman ilmavoimien rynnäkkötukea. Irakilaiset olivat kuitenkin valmiina ja koordinoivat yli 50 kännykkäpuhelulla rynnäkkökiväärien sulkutulen, jonka aloitushetki annettiin sammuttamalla erään kaupungin valot. Yksi AH-64 Apache -taisteluhelikopteri onnistuttiin ampumaan alas ja jopa 33 vaurioitui, mikä johti yksikön hyökkäyksen keskeyttämiseen ja taistelukyvyn väliaikaiseen menettämiseen. 101. Maahanlaskudivisioonan komentaja kenraalimajuri David Petraeus ja 5. Armeijakunnan komentaja kenraaliluutnantti William Wallace kävivät keskustelun, jonka seurauksena helikoptereiden taktiikkaa muutettiin varovaisempaan suuntaan. Operaatiot koordinoitiin ilmavoimien A-10-rynnäkkökoneiden kanssa ja helikoptereita ei käytetty syviin iskuihin, vaan maajoukkojen päällä ampuen omalta alueelta “olanyli” (over the shoulder) -taktiikalla. Loppusodassa taisteluhelikoptereita käytettiin pääasiallisesti aseistettuun tiedusteluun.   AH-64D Apache Longbow -taisteluhelikopterit yrittivät iskeä Tasavaltalaiskaarteja vastaan huonolla menestyksellä: yksi helikopteri ammuttiin alas ja 29 vaurioitui rynnäkkökiväärien sulkutulessa. Kun taistelukosketus Tasavaltalaiskaartiin oli saatu Bagdadin eteläpuolella Karbalassa, oli kaartin Medina-divisioona naulattu paikalleen. Tämän jälkeen amerikkalaisjoukot alkoivat ryhmittyä uudelleen laajaa kaksipuolista pihtiliikettä varten. Ennen sotaa suunniteltu pohjoinen rintama jäi avaamatta, kun Turkki ei päästänyt Yhdysvaltain moderneinta 4. Jalkaväkidivisioonaa alueelleen. Samalla liittokunta menetti noin sadan koneen tukeutumismahdollisuudet ja kyvyn ilmatankata itäiseltä Välimereltä tulevia merivoimien hävittäjiä Turkin tukikohdista lähtevillä ilmatankkauskoneilla. Tämä johti USS Theodore Rooseveltin ja USS Harry S. Trumanin koneiden vajaakäyttöön, mikä luonnollisesti harmitti Yhdysvaltain merivoimien johtoa. VFA-115 “Fist of the Fleet” -laivueen 12 F/A-18E/F Super Hornetin tehoa yritettiin parantaa vaihtamalla viiteen koneeseen lisäpolttoainesäiliöt pommien tilalle, minkä jälkeen nämä “Hornet-tankkerit” lensivät Irakiin pommeilla varustettujen koneiden mukana ja tankkasivat niitä tarpeen mukaan. Ilmasodan johtaja kenraali Michael T. Moseley pyrki aggressiivisesti parantamaan ilmasodan tehoa määräämällä 24. maaliskuuta ilmatankkauskoneet ja JSTARS-maavalvontakoneet syvälle Irakin ilmatilaan. Näin rynnäkkö- ja pommikoneille saatiin tarkempi tilannekuva irakilaisjoukkojen liikkeistä ja ilmatankkauksilla lisää toiminta-aikaa kohdealueella. Moseley osoitti uskonsa riskialttiiseen toimintaan menemällä itse ilmatankkauslennolle sadan kilometrin päähän Bagdadista.   F/A-18C Hornet tankkaa KC-10-tankkauskoneesta. Turkin estettyä lentotukikohtiensa käytön Irakia vastaan menetti liittokunta ilmatankkauskoneiden tukeutumismahdollisuudet Turkissa, minkä seurauksena itäisellä Välimerellä toimivien USS Theodore Roosevelt ja USS Harry S. Truman -lentotukialusten F/A-18 ja F-14 -koneiden täyttä kapasiteettia ei kyetty ulottamaan Irakiin. Pohjoisen rintaman uhka piti irakilaisjoukot pitkään alueella, joten niitä ei voitu keskittää etelään tai Bagdadin suojaksi. Liittokunta paikkasi tilannetta Vicenzassa Italiassa tukikohtaansa pitävällä 173. Maahanlaskuprikaatilla, joka teki 26. maaliskuuta 1000 sotilaan maahanlaskun Bashurin lentokentälle saaden haltuunsa kaksi kilometriä pitkän kiitoradan. Viiden seuraavan yön aikana Avianon lentotukikohdasta Italiasta kuljetettiin 62 C-17-kuljetuskoneen lentosuorituksella yhteensä 2000 sotilasta, 400 ajoneuvoa ja 3000 tonnia materiaalia tukikohtaan.  Hiekkamyrskyn tauottua toisen viikon perjantaiaamuna suunnattiin Irakiin vuorokaudessa noin tuhat lentosuoritusta, joista 75 prosenttia suuntautui Bagdadia ympäröiviä Tasavaltalaiskaartin divisioonia vastaan. Kun siihen asti lähes kaikki Irakiin pudotetut pommit olivat olleet joko satelliitti- tai laserohjattuja täsmäpommeja, suunnattiin nyt Tasavaltalaiskaartin ryhmityksiin autiomaahan myös mattopommituksia perinteisillä ohjaamattomilla pommeilla ja täsmäpommien osuus putosi 70 prosenttiin. Koko alue oli jaettu 50 x 50 kilometrin “tappolaatikoihin” (kill box), jossa kussakin päivysti rynnäkkö- tai pommikone, joka oli lähes välittömästi valmis pommittamaan tulenjohtajien ja CAOC:n osoittamia maaleja. Maavoimien MLRS-tykistöohjuspatterit ja AH-64D Apache -helikopterit liittyivät iskuihin Tasavaltalaiskaarteja vastaan. Ensisijaisina kohteina olivat tykistöasemat, jotka tuhottiin järjestelmällisesti, jotta kemiallisten tykistökranaattien riski minimoitaisiin siinä vaiheessa, kun amerikkalaisjoukot jatkaisivat etenemistä. Tykistöasemien jälkeen pommitusvoima suunnattiin panssarivaunuihin ja jalkaväen ryhmitykseen. Suurin yksittäinen perinteisiä pommeja käyttänyt operaatio oli B-2 pommittajan suora lento Whitemanin lentotukikohdasta Yhdysvalloista. Yksi kone pudotti 80 kappaletta 225 kilon perinteisiä rautapommeja. Erästä liikkeellä ollutta ajoneuvoyksikköä vastaan suunnattiin tiedustelulennokkien sensoritiedon perusteella 2. huhtikuuta B-52-pommikoneesta kuusi uutta CBU-97 Sensor-fused Weapon -pommia, jossa pommikanisterista irtoaa 40 omalla hakupäällä varustettua tytärpommia, jotka räjähtäessään suuntaavat tuhovaikutuksen panssarivaunun katon läpi. B-2-pommikone lähestyy KC-135-ilmatankkauskonetta matkalla Irakiin. Yhdysvallat käytti 21 B-2-koneen inventaariostaan 13:a konetta Irakia vastaan. Osa koneista lensi suoraan Whitemanin lentotukikohdasta Missiourista ja osa toimi Diego Garcian saarelta Intian Valtamereltä. Sodan ensimmäisestä yöstä lähtien uusi RQ-4 Global Hawk -tiedustelulennokki oli kierrellyt Bagdadin yläpuolella yli 18 kilometrin korkeudessa antaen kattavan reaaliaikaisen tilannekuvan Irakilaisryhmityksestä. Kuvaa täydennettiin 4,5 kilometrin korkeudessa kiertelevillä Predator-lennokeilla. Kaikista sensoreista lähetettiin reaaliaikainen kuva tietovuolla suoraan JOC:iin, CAOC:iin ja liikkuviin operaatiokeskuksiin sekä satelliitin kautta Yhdysvalloissa sijaitseviin operaatiokeskuksiin. Liittokunta suuntasi voimakkaat pommituksensa ensin Tasavaltalaiskaartin Medina-, Hammurabi- ja Al Nida -divisioonia vastaan ja ilmoitti saavuttaneensa yli 50 prosentin tappiot yksiköissä, mikä oli liittokunnan maavoimien tavoite ennen etenemistä. Pommitusten seurauksena Irakilaiset alkoivat aamulla 31. maaliskuuta vahvistaa kirkkaan sään vallitessa yksiköitä muista divisioonista Bagdadin kaupunki kiertäen. JSTARS-tutkavalvontakoneet seurasivat irakilaisten liikkeitä ja paljastivat jokaisen organisoidun ryhmittymän liikahduksen. Liikkeellelähtö antoi liittokunnalle entistä paremmat mahdollisuudet kohdentaa pommitusvoimaa avoimessa erämaassa sijaitsevia yksiköitä vastaan, minkä seurauksena tehokkaimmiksi ennakoitujen irakilaisdivisioonien taisteluvoima käytännössä tuhottiin ilmasta autiomaahan ennen kuin liittokunnan maavoimat edes vietiin kosketukseen tasavaltalaiskaartien kanssa. Medina-divisioonan taistelukyvystä arvioitiin olevan jäljellä vain 18 prosenttia ja Hammurabilla 44. Tässä vaiheessa liittokunnan maakomponentin komentajilla oli kokonaistilanteesta negatiivisempi kuva kuin kenraali Franksilla Joint Operation Centerissä ja Pentagonissa, joissa kummassakin oli melko tarkka käsitys ilmapommituksilla saavutetuista tuloksista. Tämä heijastui julkisuuteen annetuissa kommenteissa. Irakilaiset tekivät ilmeisesti sodan merkittävimmän strategisen tason virheen täydentämällä kaarteja Bagdadin eteläpuolelle, sillä ryhmittämällä tai siirtämällä Tasavaltalaiskaartit kaupunkiympäristöön olisi mahdollisen kaupunkisodan mittakaava kasvatettu moninkertaiseksi ja luotu edellytykset pitkitetylle sodalle sekä liittokunnan ja siviiliyhteiskunnan tappioille. Kun Medina- ja Bagdad-divisioonia katsottiin heikennetyn riittävästi, lähtivät maajoukot liikkeelle aprillipäivänä. 3. Jalkaväkidivisioona eteni nopeasti Medina-divisioonan vastuualueen läpi saaden haltuunsa divisioonan esikunnan ja lopulta Bagdadin kansainvälisen lentokentän. Merijalkaväen joukot etenivät nekin nopeasti Tigris-joen itäpuolella Bagdad-divisioonan läpi huhtikuun toisena päivänä lähelle Bagdadin kaakkoisia esikaupunkialueita. Joukot säilyivät liittokunnan ilmapommituksen pääkohteina lauantaihin asti siten, että maasto pyrittiin puhdistamaan pommituksilla ennenkuin maajoukko eteni alueelle. Toiminnan seurauksena mitään laajamittaisia maa- ja panssaritaisteluja ei tullut koko operaatiossa. Päähuomio siirtyy jälleen Bagdadiin Sodassa jäi hyvin pienelle huomiolle Irakin yritys estää Bagdadin täsmäpommitus kuudella häirintälähettimellä, joilla pyrittiin häiritsemään Navstar-satelliiteista tulevaa GPS-navigointisignaalia. Onnistuessaan häirinnässä olisi Irak voinut muuttaa koko sodan kulkua. Koska lähettimet olivat aktiivisia, paikansivat amerikkalaiset ne ja pommittivat yksi toisensa jälkeen kahden yön aikana käyttäen viimeisen lähettimien pommittamiseen F-117A-koneesta pudotettua GPS-signaalia hyödyntävää satelliittipommia. Ilmasodan painopiste siirtyi lauantaina 5. huhtikuuta Tasavaltalaiskaartin pommittamisesta uudentyyppiseen kaupunkialueen lähitulitukeen Bagdadissa. Ilmasodan johtaja kenraaliluutnantti Michael T. Moseley kertoi, että järjestelyssä rynnäkkö- ja pommikoneita kierteli useassa kerroksessa Bagdadin yläpuolella vuorokauden ympäri. Pommituksia ohjasivat maassa olevat erikoisjoukkojen tähystäjät Tigris-joen kummallakin puolella. Ilmasodan suunnittelijat olivat kartoittaneet jo ennen sotaa koko Bagdadin kaikki rakennukset ja numeroineet ne koordinaatteineen elektroniselle karttapohjalle ja verkolle. Tämä yksityiskohtainen verkko jaettiin kaikkien puolustushaarojen komentajistolle, minkä seurauksena täsmäiskujen koordinointi sodassa oli nopeaa ja helppoa. Käytännön ilmasodan arkkitehdit ilmavoimien eversti Mace Carpenter ja merijalkaväen majuri Mike Cederholm kertoivat julkisuuteen tuntevansa Bagdadin yhtä tarkasti kuin kämmenpohjansa. Bagdadin ilmapuolustuksen tasoa testattiin lähettämällä kaksi vanhinta Predator-lennokkia Bagdadin ylle. Lennokeista oli riisuttu kaikki laitteet pois. Liittokunta seurasi irakilaisten radio- ja puhelinliikennettä saadakseen selville, mitä osia ilmapuolustuksesta oli jäljellä. Lennokkeja ei koskaan ammuttu alas, vaan ne putosivat aikanaan polttoaineen loputtua. Toinen putosi järveen ja toinen Tigris-jokeen, minkä seurauksena irakilaiset luulivat liittokunnan hävittäjän pudonneen kaupungin keskustaan ja alkoivat raivoisasti ampua rynnäkkökivääreillä jokeen. Bagdadin ilmapuolustusta ei enää voinut parhaalla tahdollakaan luonnehtia vedenpitäväksi. Yhdysvaltain laivasto suoritti vastaavan operaation Hercules-kuljetuskoneesta modifioidulla DC-130-koneella, josta laukaistiin kolme Firebee-maalia Bagdadin ylle. Myös nämä putosivat vasta polttoaineen loputtua. Bagdadin ilmapuolustusta testattiin lähettämällä kaksi varusteista riisuttua vanhinta Predator-lennokkia kaupungin yläpuolelle. Irakilaiset eivät tulittaneet lennokkeja, vaan ne putosivat aikanaan kaupunkiin polttoaineen loputtua. Bagdadin yläpuolella kiertelevät koneet oli aseistettu erityyppisillä aseilla, joten ilmasodan koordinoijilla on mahdollisuus valita sopivin ase kohteen mukaan. Suurimmat pommit ovat 900 kilon satelliittiohjattuja pommeja, joita täydensivät 455 kilon laserohjatut pommit ja Hellfire-ohjukset. Kaupunkisodan erikoisuutena olivat 225 kilon räjähtämättömät ”sementtipommit”, joilla pyrittiin minimoimaan vahingot hyökkäyskohteen ympäristössä.  Pommien valinnassa painopiste siirtyi satelliittiohjatuista pommeista laserohjattuihin, koska ne olivat joitakin metrejä tarkempia kuin satelliittipommit ja niitä voi vielä lennon aikana ohjata sivuun kohdealueelta, jos sinne sattuisi tulemaan siviiliajoneuvo pommin ollessa jo ilmassa. Nämäkään varotoimenpiteet eivät estäneet joidenkin pommien vaikutuksen ulottumista siviilikohteisiin ja siviilitappioiden syntymistä käytettäessä tuhansia pommeja kaupunkialueella. Liittokunta vältti Apache-taisteluhelikopterien käyttöä Bagdadin yläpuolella valtauksen alkuvaiheessa, koska kaupungissa oli vielä aktioilmatorjuntaa ja olkapääohjuksia. Global Hawk -tiedustelulennokin lentoreitti ulotettiin nyt Bagdadista pohjoisen Mosulin kaupungin yläpuolelle asti. Predator-lennokeista osa oli aseistettu Hellfire-ohjuksilla kohteenaan mm Bagdadin ilmatorjuntajärjestelmien tutkat. Yhdellä Hellfire-iskulla tuhottiin Irakin satelliitti-TV:n lautasantennit. Global Hawk oli edelleen tärkeä tiedustelukuvien tuottaja, sillä useita kertoja vuorokaudessa Irakin yli lentäneet kuusi kuvaussatelliittia tuottivat kuvaa vain noin viiden minuutin ajan kerrallaan. Global Hawk pystyi tuottamaan reaaliaikaista suuriresoluutioista tilannekuvaa tuntien ajan noin 300 km levyiseltä alueelta. Nyt ensimmäistä kertaa valvontasensori oli ja pysyi taistelukentän yläpuolella. Kuutta kuvaussatelliittia ja lennokkejä täydensivät kaksi signaalitiedustelusatelliittia ja RC-135 Rivet Joint -signaalitiedustelukoneet, joilla voitiin kuunnella Irakin johdon teleliikennettä. Sodan avausoperaatiota muistuttava ilmaisku Saddam Husseinin johtoa vastaan suoritettiin 7. huhtikuuta kapteeni Chris Wachterin lentämällä B-1B-pommikoneella, kun maassa olevilta tiedustelijoilta saatiin tieto, että Husseinin oli nähty menevän esikuntansa kanssa Al Mansurin hienostokaupunginosassa sijaitsevaan ravintolaan. Tietoon saatiin vielä varmistus radiotiedustelun kautta brittien kuunneltua ilmeisesti Irakin johdon Jaguar V -yhteysjärjestelmää. CAOC Prince Sultanissa antoi pommitusluvan ja vain 12 minuuttia siitä, kun B-1B sai maalin koordinaatit, putosi neljä satelliittiohjattua pommia ravintolaan. Ensimmäiset kaksi 900 kilon JDAM-pommia raivasivat tien ravintolan läpi, jonka jälkeen kolmen sekunnin päästä tuli kaksi pommia lisää siten, että pommien sytyttimiin oli asetettu 25 millisekunnin viive, jotta ne räjähtäisivät vasta ravintolan alla. Seurauksena oli ravintolan täydellinen tuhoutuminen ja yli kymmenen metriä syvä ja 30 metriä leveä  pommikuoppa. Ilmasodankäynnin opit ja kehitysnäkymät Kenraali Franksin johtaman CENTCOM:n operaatiosuunnitelma 1003 Victor oli innovatiivinen hyödyntäen ylivoimaista tilannekuvaa, erikoisjoukkoja ja täsmäaseita. Tietoverkoilla tilannekuva yhdistettiin operaatiokeskuksiin, mikä mahdollisti operaatiokäskyn joustavan toimeenpanon ja mikä tärkeintä - saavutetun menestyksen välittömän hyödyntämisen ja hyökkäysmomentin säilyttämisen. Operaatio oli ensimmäinen todellinen JOINT-yhteisoperaatio, missä kaikkien puolustuhaarojen joukkoja ja asejärjestelmiä käytettiin samanaikaisesti vaihtaen painopistettä meri-, maa- ja ilmavoimien järjestelmien välillä tilanteen edellyttämällä tavalla. Toiminnan edellytyksenä oli yhteensopivat tieto- ja kommunikaatiojärjestelmät, joita ilman päätöksenteko- ja toimeenpanoketju olisi liian hidas. CENTCOM pääsi järjestelyillään eversti Boydin periaatteiden mukaisesti vastustajan päätöksentekosyklin sisäpuolelle eli teki jatkuvasti nopeammin päätöksiä kuin mihin irakilaiset pystyivät reagoimaan. Tällä kertaa hyökkääjä ei tarvinnut sotakoulujen oppien mukaista vähintään kolminkertaista ylivoimaa puolustajan kaatamiseen. Ylivoimainen tilannekuvakaan ei estänyt ajoittaisia omien joukkojen pomittamisia ja tulittamisia, joiden määrä verrattuna edelliseen Irakin sotaan oli jopa kasvanut, vaikka kummallakin osapuolella oli vähemmän joukkoja, Irak ei lentänyt lainkaan ilmavoimiensa koneilla ja ampui vähemmän ohjuksia naapurimaihin. U.S. Army ampui Patriot-ohjuksilla alas brittien Tornadon ja merivoimien F/A-18C Hornetin. Patriotin tutkan lukituttua F-16CJ-koneeseen ampui ohjaaja AGM-88 HARM -ohjuksen tutkaan. Tällä saralla on ilmiselvästi vielä kehitettävää teknologiassa ja menetelmissä, koska tilannekuva ja yhteensopivat kommunikaatiojärjestelmät eivät estäneet omien koneiden alasampumista ilmatorjuntaohjuksilla ja omien maajoukkojen pommittamista. Irakin ilmatorjuna onnistui ampumaan alas yhden A-10- ja F-15E-koneen. Edellisessä Persianlahden sodassa Apache-taisteluhelikopterit avasivat sodan tuhoamalla tutka-aseman Irakin rajalla, koska kenraali Schwarzkopf ei luottanut riittävästi erikoisjoukkoihin antaakseen tehtävän niille. Avausiskun jälkeen taisteluhelikoptereita käytettiin sivusta-alueilla, jossa ei ollut suuria irakilaisjoukkojen keskittymiä. Kosovossa Task Force Hawkin Apache-helikoptereita ei saatu taistelutoimiin, koska voimankäyttösäännöt eivät mahdollistaneet lentokäytävien raivaamista helikoptereille maavoimien raketinheittimillä. Kaksi AH-64-helikopteria menetettiin harjoittelussa. U.S. Army’n transformaatiosuunnitelmassa on jo suunniteltu maavoimien lentojoukkojen supistamista. Washingtonissa keväällä 2003 vallitsevan sodanjälkeisen näkemyksen mukaan helikopterionnettomuudet ja AH-64-tappiot kiihdyttänevät tätä kehityskulkua. Yhdysvaltain ilmavoimat on jo muuttunut merivoimien suuntaan aikaisempaa siirtymiskykyisemmäksi perustamalla Aerospace Expeditionary Force -joukoilleen rotaatioaikataulun, jolla vakioidaan eri lennostojen siirtovuoroja ulkomaanoperaatiohin. Tämä vastaa perinteistä lentotukialusosastojen rotatointiperiaatetta. Täsmäpommituksista saatujen kokemusten perusteella ilmavoimat kehittää nopeasti nykyistä pienempiä pommeja (Small Diameter Bomb), sillä Bagdadissa käytettyjen räjähtämättömien sementtipommien esimerkin mukaisesti lähitulevaisuudessa pommien tarkkuus ei enää edellytä suuria räjähdysainemääriä, koska kohde kyetään tekemään toimintakyvyttömäksi tarkalla sadan kilon pommilla epätarkemman tuhannen kilon pommin sijasta. Pienemmät pommit helpottavat logistiikkaketjua ja mahdollistavat nykyistä useampia kohteita vastaan hyökkäämisen samalla lennolla. Menestyksellisen ilmasodankäynnin avain on operaatiosuunnitelman joustava toimeenpano, mikä mahdollistetaan nykyistä paremmalla tilannekuvalla operaatiokeskuksissa. Eri puolustushaarojen kalusto verkotetaan toisiinsa Link 16 -protokollaa käyttävällä tietovuolla. Sensorilta pommitukseen kuluvaa vasteaikaa pyritään edelleen lyhentämään liittämällä kaikkien puolustushaarojen kalusto yhteiseen tilannekuvaan Link 16 -protokollaa käyttävällä tietovuolla. Merkittävä muutos tapahtuu vuoden 2006 aikoihin, minkä jälkeen liittokunnan operaatioihin ei ole asiaa muilla kuin Link 16 -tietovuota käyttävällä kalustolla. Johtokeskuksissa pyritään eri puolustushaarojen tietokoneissa yhteisiin alustaratkaisuihin, jotta eri tietoverkoista tuleva informaatio voidaan yhdistää jo konetasolla ilman käyttäjien manuaalitoimenpiteitä. Irakin sotaa ei voitettu massiivisilla joukoilla eikä sitä voitettu yksinomaan ylivoimaisella teknologiallakaan. Avaintekijät olivat henkisellä puolella uuden teknologian ennakkoluulottomassa käytössä, operaatiokäskyn innovatiivisessa toimeenpanossa, taisteluoperaatioiden riskinotossa ja menestyksen häikäilemättömässä välittömässä hyödyntämisessä. Kysymykseen “Oliko liittokunta niin hyvä vai irakilaiset niin huonoja” voi lyhyestä vastata “kyllä”.   Lähteet ja linkit:       Home Latest Topic | Air Warfare | Conferences/Air Shows | Fighter Tactics | Fighter Aircraft | Missiles | Fighter Aviation Topic | Fighter History | Warbirds | Magazines | Current News | Links | Physiology | Photo Gallery | Bibliography | SIIVET - Wings | What's New J Lindberg. Copyright © 1997-2006 Fighter Tactics Academy. All rights reserved. Revised: tammikuu 02, 2006.