Kenraali Tommy Franks

Amerikan sotilaan hyökkäyssuunnitelma Franks, Tommy: American Soldier. HarperCollins Publishers Inc, New York , NY 2004, 590 sivua. ISBN 0-06-073158-3 Woodward, Bob: Plan of Attack. Simon & Schuster , New York , NY 2004, 467 sivua. ISBN 0-7432-5547-X Irakin sota ja sen seuraukset ovat olleet näkyvästi esillä tiedotusvälineissä. Nyt kaksi uutta kirjaa valottaa yksityiskohtaisesti sodan suunnitteluperiaatteita ja amerikkalaisen sodankäyntitavan muutosta. Yhdysvaltain Keskistä Voimaryhmää (Central Command, CENTCOM) Irakin sodassa johtanut kenraali Tommy Franks julkaisi ”American Soldier” -omaelämänkertansa vuoden 2004 syksyllä. Keväällä The Washington Postin legendaarinen toimittaja Bob Woodward jatkoi edellisen Irakin sodan ”The Commanders” –kirjan perinteitä julkaisemalla presidentti Bushin lähipiirin päätöksentekoa yksityiskohtaisesti kuvailevan ”Plan of Attack” –kirjansa. Kirjat täydentävät sopivasti toisiaan ja niiden tietojen perusteella voi hahmottaa kohtalaisen tarkasti Irakin sodan suunnitteluaikataulun sekä amerikkalaisen sodankäyntitavan erot kahdessa Irakia vastaan käydyssä sodassa. Irakin sotasuunnitelma on vanhentunut Syyskuun 11. päivän terrori-iskun jälkeen presidentti Bush suuntasi Yhdysvaltain joukot Afganistanin Taleban-hallintoa ja Osama Bin Ladenin al Qaeda –terroristiverkkoa vastaan. Franksin kauhistukseksi Yhdysvalloilla ei ollut maaoperaatiosuunnitelmaa Afganistaniin. Tällä kertaa Franks ei aikonut tyytyä Clintonin hallinnon harrastamiin risteilyohjusiskuihin, vaan hän aikoi käyttää koko sotavoimaa ja viedä maajoukot operaatioalueelle. Afganistanin operaation perusajatus oli liittää erikoisjoukot, Pohjoinen Liitto ja ilma-ase toisiinsa. Erityisen merkityksellinen rooli oli tällä kertaa erikoisjoukoilla, joiden käyttöä kenraali Schwarzkopf oli karsastanut edellisessä Irakin sodassa sillä seurauksella, että neljännes ilma-aseen kapasiteetista jouduttiin suuntaamaan Länsi-Irakiin jahtaamaan Scud-ohjuksia. CENTCOM’n operaatiokeskuksessa MacDill AFB:ssä, Floridassa kenraali Franks pystyi seuraamaan yksittäisten ryhmien ja lentokoneiden liikkeitä, mutta hän oli päättänyt, että ei yritä puuttua yksittäisiin taisteluihin, vaan luottaa alaisiinsa ja pitäytyy operaatioiden johtamisen tasalla. Afganistanissa käytyjen sotatoimien lopulla marraskuun 21. päivänä 2001 presidentti Bush tiedusteli kahden kesken puolustusministeri Rumsfeldilta, minkälainen sotasuunnitelma Yhdysvalloilla on Irakin varalta? Rumsfeldin mielestä Irakin suunnitelma ei ollut ajan tasalla eikä se vastannut puolustusministerin eikä kenraali Franksin näkemyksiä, sillä suunnitelma oli käytännössä ”Desert Storm II Plus” eli edellisen Irakin sodan vielä laajennettu versio. Bush kehotti Rumsfeldia pistämään Franksin tarkastamaan Irakin suunnitelman. Puolustusministeri Rumsfeld oli ehtinyt jo aloittaa Yhdysvaltain kaikkien 68 sotasuunnitelman tarkastelun puolustushaarakomentajien neuvoston kanssa elokuussa 2001. Suunnitelmista kymmenen oli massiivisia sotasuunnitelmia. Op Plan 5027 oli Pohjois-Koreaa varten. Rumsfeldin hämmästykseksi se oli vanhentunut ja keskittyi valtavien joukkojen siirtoon Korean niemimaalle. Rumsfeldin avustajan, vara-amiraali Edmund P. Giambastianin mukaan ”Yhdysvallat käyttäisi 75 moukaria hyttysen takomiseen maahan”. Giambastianin mielestä Yhdysvaltojen vaihtoehdot olivat diplomatia tai totaalinen sota, joiden välillä ei ollut mitään vaihtoehtoja. Myös Rumsfeldin mielestä suunnitelmat olivat järjettömiä; joko oli rauha tai Kolmas Maailmansota – kytkin oli joko päällä tai pois, mutta mitään väliasentoa ei ollut. Suunnitelmien perusajatus oli siirtää suuri osa Yhdysvaltain sotakoneistosta toiminta-alueelle. 68 suunnitelmasta osa tosin keskittyi pienimuotoisiin evakuaatio-operaatiohin. Irakin suunnitelman päivitys hukkuisi sopivasti suureen tarkastusurakkaan. Irak kuuluu US Central Commandin vastuualueelle. Heinäkuusta 2000 CENTCOM’n komentajana palvellut tykistötaustan omaava kenraali Tommy Franks oli jonkinlaisen oman polun kulkijan (maverick) ja uudistajan  maineessa taktisen ajattelunsa osalta. Hän oli virkauransa aikana kokeillut eri vaiheissa uusia taktisia ja teknisiä ratkaisuja ennakkoluulottomasti. Viimeisin näistä kehittämistehtävistä oli Louisiana Maneuvers (LAM) Task Force –kehittämiskeskuksen johtajuus Fort Monroessa 1992, missä Franks oli oivaltanut, että kolmidimensionaalisen sodankäynnin neljäs tärkeä ulottuvuus oli aika. Franksin lähimpänä apulaisena toimi CENTCOM’n operaatiopäällikkö, ilmavoimien kenraali Victor E. ”Gene” Renuart. Rumsfeld lensi 27. marraskuuta kenraali Franksin esikuntaan Tampaan, Floridaan, jossa hän tarkastelemaan Irakin sotasuunnitelmaa. Rumsfeld halusi Franksilta ”komentajan konseptin” (Commander’s Concept), ei täyttä operaatiosuunnitelmaa. Irakin sotasuunnitelma oli kankea 200-sivuinen Op Plan 1003, jossa oli 600 sivua logistiikka- ja puolustushaaraliitteitä. Suunnitelmassa Yhdysvallat siirtäisi seitsemän kuukauden aikana 500.000 sotilasta Lähi-itään ennen sotatoimien aloittamista käydäkseen uudelleen vuoden 1991 Irakin sodan. Skenaariossa Saddam Hussein hyökkäisi jälleen Irakin ulkopuolelle, johon liittokunta vastaisi yli puolen vuoden valmistelun jälkeen. Vuonna 1998 Desert Fox –iskun yhteydessä päivitetty suunnitelma oli Franksin mielestä aikakaudelta, jota hallitsivat suuret panssarivaunumuodostelmat, massiiviset pommitukset ja valtavat joukkojen keskitykset. Tunnin tarkastelun jälkeen Rumsfeld käski Franksia koota ryhmän, joka kykenisi uudenlaiseen operatiiviseen ajatteluun eikä raahaisi perinteiden taakkaa mukanaan. Joulukuun ensimmäisenä päivänä Rumsfeld käski virallisesti Franksin esikuntaa aloittamaan Irakin operaatiosuunnitelman päivityksen. Jo kolme päivää myöhemmin Franks esitteli videoneuvottelussa komentajan konseptin ensimmäisen iteraation Rumsfeldille ja puolustushaarakomentajien neuvoston puheenjohtajalle kenraali Dick Myersille. Op Plan 1003:n joukkojen määrää oli laskettu 400.000:een ja valmisteluajasta oli leikattu kuukausi pois, mutta suunnitelma oli silti vielä liian laaja ottaen huomioon Irakin nykyiset joukot. Rumsfeld halusi Franksin huomioivan edistyksen tiedustelujärjestelmissä ja täsmäaseissa. Franks aloitti esityksensä otsikolla ”Oletukset”, jossa pääoletuksena oli, että sotilasoperaation ensisijainen tavoite on poistaa Saddamin hallinto vallasta. Toisena oletuksena oli poistaa Irakin kyky uhata naapurimaita sotilaallisesti, mutta säilyttää yhtenäinen Irak, joka kykenee puolustamaan itseään. Seuraavaksi Franks esitteli kolme strategista vaihtoehtoa: tukevan, rajoitetun ja unilateraalisen. Tukevassa vaihtoehdossa alueen kaikki valtiot liittyisivät Yhdysvaltain johtamaan liittoon, mikä mahdollistaisi useat samanaikaiset operaatiot erillisen ilma- ja maasodan sijasta. Rajoitettu vaihtoehto johtaisi enemmän perinteisiin peräkkäisiin operaatioihin, jossa ensin olisi ilmaoperaatio ja sen jälkeen maaoperaatio. Unilateraalinen vaihtoehto olisi täysin peräkkäinen sodankäynti, jossa maajoukot tuotaisiin asteittain sotaan, koska alueen infrastruktuuri ei kykenisi tukemaan suurta maaoperaatiota. Kenraali Franksin esikunta työskenteli kuumeisesti joulukuun 2001 päivittäen Op Plan 1003:n, jossa suurten joukkojen maasotaa edelsi sarja ilmaiskuja. Suunnitelma ei huomioinut nykyisten joukkojen sijoituksia, täsmäaseiden kehitystä eikä vallankumouksellisia läpimurtoja valvonta- ja johtamisjärjestelmissä puhumattakaan Afganistanista saaduista opeista. Suunnitelman toinen iteraatio esiteltiin Rumsfeldille 12. joulukuuta. Franks oli hahmotellut viikon aikana uudenlaisen suunnittelumenetelmän. Hän oli rakentanut matriisin, jossa oli seitsemän operaatiolinjaa (Lines of Operations) ja yhdeksän kohdetta tai ”viipaletta” (slices), kuten Franks niitä kutsui. Operaatiolinjat sisälsivät paljon muutakin kuin joukot, panssarivaunut ja lentokoneet: operatiivinen tulivaikutus, erikoisjoukko-operaatiot, operatiivinen liike, informaatio-operaatiot, epäkonventionaalinen sodankäynti/oppositioryhmien tukeminen, poliittis-sotilaallinen toiminta ja CIMIC (Civil-military operations). ”Viipaleet” sisälsivät ne asiat, jotka pitivät Saddam Husseinin vallassa: johto, sisäinen turvallisuus/hallinnon tiedustelu, joukkotuhoaseiden infrastruktuuri ja tutkimus, tasavaltalaiskaartit, valikoidut maavoimien yksiköt, maa-alue (etelä, pohjoinen, länsi), infrastruktuuri, siviiliyhteisö sekä taloudellinen ja diplomaattinen toiminta. Nämä ”viipaleet” olivat Clausewitzilaisesti ajateltuna vastustajan painopisteet, joita vastaan aiottiin hyökätä. Linjojen ja ”viipaleiden” risteyspisteissä olevat räjähdyssymbolit kuvasivat pisteitä, joihin erityisesti kohdistettaisiin operaatiosuunnitelmassa resursseja. Symbolit auttoivat maa-, meri- ja ilmakomponentin komentajia sovittamaan sotilaalliset työkalut maaleihin, millä saavutettaisiin aikaisempaa parempi synergia itsenäisten puolustushaarojen välillä. Kenraali Franksin operaatiolinjat (lines of operations) ja kohteet (slices) Franksin uusittu operaatiosuunnitelma sai Rumsfeldin hyväksynnän, minkä jälkeen Franks pyysi, että toiminta-alueelle voitaisiin alkaa siirtää joukkoja. Franks ei halunnut mitään ”CNN-hetkiä”, joissa joukkojen lisääminen toisi suuren julkisuuden. Tämän vuoksi Franks oli suunnitellut menetelmän, jossa luotiin ”piikkejä” (spikes) siirtämällä joku maa-, meri- tai ilmavoimien yksikkö Lähi-itään. Tämän jälkeen jatkettaisiin harjoittelua kasvatetulla joukolla niin pitkään, että tiedotusvälineiden mielenkiinto laskisi ja vasta sen jälkeen tehtäisiin uusi ”piikki” viemällä seuraava yksikkö alueelle. Kokonaisuutena toiminta muodostaisi sinikäyrän, joka ei saisi merkittävää huomiota mediassa. Joukkojen siirtämisen lisäksi Franks halusi viedä CENTCOM’n uuden siirrettävän operaatiokeskuksen Dohaan, Qatariin, kunhan keskus saataisiin valmiiksi. Kolmas iteraatio esiteltiin viikkoa myöhemmin. Rumsfeld halusi, että operaatiosuunnitelman tekoa johdetaan ylhäältä (top down), koska jos suunnitteluvastuu annettaisiin alemmille tasoille, ratkaisisivat nämä ongelmat aina lisäämällä joukkoja ja aikaa, mitä Rumsfeld nimenomaan ei halunnut. Gene Renuartin johtama suunnitteluryhmä oli nyt jakanut Afganistanin oppien mukaisesti operaation neljään vaiheeseen. Tärkeä esittely presidentille Teksasissa Franks lensi Teksasiin presidentti Bushin ranchille 28. joulukuuta 2001 esittelemään komentajan konseptin viimeisimmän version. Esittely tapahtui päärakennuksen viereisissä tietosuojatuissa konteissa. Kansallisen turvaneuvoston jäsenet Colin Powell, Condi Rice, George Tenet ja Andy Cart osallistuivat esitykseen Valkoisen Talon tilannehuoneesta suojatulla videoneuvottelulla. Varapresidentti Dick Cheney osallistui loma-asunnoltaan Wyomingista ja puolustusministeri Rumsfeld ranchiltaan Taosista, Uudesta Meksikosta. Franks antoi ensin Afganistanin tilanneselostuksen, jonka jälkeen osa Valkoisen Talon väestä poistui videoneuvottelusta. Franks ja Gene Renuart kävivät Irakin sodan komentajan konseptin 26 salaisella Polo Step -kelmulla läpi jäljelle jääneelle ydinryhmälle. Presidentti Bush ja kenraali Fraks Crawfordissa 28. joulukuuta 2001 Franks aloitti esityksen toteamalla, että viimeksi vuonna 1998 päivitetty Op Plan 1003 oli vanhentunut. Suuren sotajoukon siirtäminen puolen vuoden ajan veisi mahdollisuuden operatiiviseen yllätykseen. Massiivinen sotavoima ei ollut oikein mitoitettu Irakin sotapotentiaaliin, joka oli puolittunut vuodesta 1991. Yhdysvaltain edistys täsmäaseissa sekä valvonta- ja johtamisjärjestelmissä teki omat joukot tehokkaammiksi, vaikka henkilöstöä olikin vähemmän kuin kylmän sodan aikana. Franks totesi, että Afganistanin sodassa hän oli pyrkinyt irti klassisesta sotaoperaatiosta, jossa massiivista ilmapommituskampanjaa seuraisi maahyökkäys. Sen sijaan hän oli kehittänyt ”linjat ja viipaleet” –konseptin, jossa operaation eri osia kyettiin toteuttamaan itsenäisesti ja usein samanaikaisesti. Erityisesti ilma- ja maaoperaatioiden tiivis integrointi ylitti kaikki aikaisemmat operaatiosuunnitelmat. Franksin kelmuesitys alkoi oletuksilla, että hallinnon vaihto ja joukkotuhoaseiden poistaminen olivat konseptin peruspäämääriä. Franksin perusolettamus oli, että Irakilla oli joukkotuhoaseita ja että liittokunnan joukot joutuisivat todennäköisesti taistelemaan saastuneella alueella. Franksin ”linjat ja viipaleet” –kelmusta oli tullut oleellinen osa operaatiosuunnitelman esityksiä. Hän näki operaation nelidimensionaalisena, missä aika – ennenäkemättömän nopea operaatio – olisi oleellinen tekijä. Tavoitteena oli vaikuttaa ihmismieliin siten, että irakilaisille tulisi ylitsekäymätön halu päästä eroon Saddam Husseinista. Tässä tehtävässä informaatio-operaatiot tulisivat olemaan kriittisiä. Kuten Afganistanissakin operaatio oli jaettu neljään vaiheeseen: -  Vaihe I: Valmistelu -  Vaihe II: Taistelukentän muokkaus -   Vaihe III: Ratkaisevat operaatiot -   Vaihe IV: Vihollisuuksien jälkeiset operaatiot Operaatioaikataulu alkoi N-päivästä (N-day), jolloin presidentti (POTUS) antaisi luvan aloittaa joukkojen siirrot toiminta-alueelle. Joukkojen siirrot alkaisivat C-päivänä päättyen A-päivään, jolloin ilmahyökkäys alkaisi. Maahyökkäys alkaisi vasta ilmahyökkäyksen jälkeen G-päivänä. Franks halusi samanaikaiset maahyökkäykset Kuwaitista, Jordaniasta ja Turkista, mutta ei ollut varma siitä, saataisiinko Turkin alue käyttöön. Ilma-ja maasota olisivat itsenäisiä erillisiä vaiheita operaatiossa konseptisuunnittelun tässä vaiheessa. Franksilla tosin oli jo ajatuksia siitä, miten ilma- ja maasota yhdistettäisiin uudella tavalla yhdeksi JOINT-operaatioksi. Tällä kertaa erikoisjoukot suunnattaisiin heti alkuvaiheessa Länsi-Irakiin Scud-ohjusten laukaisualueille.  Franksin esikunta ei ollut vielä kyennyt laskemaan eri vaiheiden kestoa vuorokausina. Kolmosvaiheen tavoitteena oli Saddamin hallinnon joukkojen tappio tai antautuminen. Hallinnon johtohenkilöt olisivat tässä vaiheessa menettäneet henkensä tai heidät olisi marginalisoitu. Sotatoimien jälkeisen nelosvaiheen ennakoitiin kestävän kuukausien sijasta vuosia. Esityksen jälkeen Condi Rice kysyi, mitä tapahtuisi, jos Saddam Hussein päättäisi vetää tasavaltalaiskaartit Bagdadiin ja tehdä  kaupungista viimeisen puolustuslinnoituksen (Fortress Baghdad)? Franksilla ei ollut vielä tässä vaiheessa vastausta Ricelle, mutta hän lupasi paneutua asiaan esikuntansa kanssa. Operaatiosuunnitelma muuttuu vielä useaan kertaan CIA oli tullut vuoden 2002 alussa George Tenetin johdolla siihen tulokseen, että Saddam Husseinia ei kyettäisi kaatamaan salaisilla operaatioilla, koska Saddamin turvajärjestelyt olivat niin vedenpitäviä. CIA ei kykenisi ylläpitämään salaisia operaatioita riittävän pitkään Irakissa, minkä vuoksi oli edettävä kahta linjaa rinnakkain: CIA:n salaiset operaatiot ja sotilasoperaatiot. Puolustusministeri Rumsfeld antoi Franksille tehtäväksi tuottaa tammikuun 2002 alussa komentajan konseptin sijasta operaatiosuunnitelman, joka voitaisiin tarvittaessa panna toimeen. Franksin esikunta työsti tammikuun  7. päivänä uutta Op Plan 1003 V –suunnitelmaa, joka oli käynyt läpi kolme iteraatiokierrosta puolustusministerin kanssa. Keskustelun pääaiheena oli Franksin nimeämä ”Generated Start Concept”, joka oli suunnitelma tarvittavien maa-, meri- ja ilmavoimien joukkojen tuottamiseksi toiminta-alueelle, jotta presidentti voisi halutessaan käskeä sotatoimet aloitettavaksi siten, että Saddam Husseinin hallinto olisi vaihdettu sotatoimien päättyessä. Yhdysvalloilla oli Saddamin yllätyshyökkäyksien varalta kolmitasoinen ”Badger Plan”, jossa supistetuin punainen versio sisälsi ainoastaan välittömät risteilyohjusiskut Irakin ilmapuolustusasemiin. Keskimmäisessä valkoisessa suunnitelmassa risteilyohjuksilla iskettiin 48 tunnin ajan.  Laajin sininen suunnitelma sisälsi ilma- ja maanoperaation, joilla vallattaisiin sillanpääasema Irakista lisävoimien tuloa varten. Suunnitteluryhmä alkoi kutsua tätä ”juoksevaksi lähdöksi” (Running Start). Franks esitti ajatuksen Rumsfeldille siten, että Yhdysvallat voisi lisätä koko ajan joukkoja alueella ja aloittaa sodan jo siirretyillä joukoilla, jos Saddam Hussein tekisi yllätyshyökkäyksen. Joukkojen määrää lisättäisiin koko ajan suunnitelmallisesti sotatoimien alettua. Operaatiot voitaisiin aloittaa siinäkin tapauksessa, että presidentti Bush tekisi yllättäen päätöksen sotatoimien aloittamisesta. Operaatiosuunnitelman neljäs iteraatio esiteltiin Rumsfeldille 17. tammikuuta 2002. Heti esityksen alussa Franks totesi, että Irakin hyökkäyskyky oli huomattavasti vähäisempi kuin 12 vuotta aikaisemmin: Tasavaltalaiskaartien divisioonien määrä oli laskenut kymmenestä kuuteen, maavoimien divisioonien määrä oli laskenut 27:stä 17:ään ja taistelulentokoneiden määrä 820:sta 310:een. Nyt Franksilla oli ensimmäistä kertaa esittää eri vaiheiden pituus vuorokausina. Presidentin päätöksestä kestäisi 45 vuorokautta siirtää sotatoimissa tarvittava ydinjoukko. Sen jälkeen toiset 45 vuorokautta käytettäisiin ilmaoperaatioihin, jonka jälkeen alkaisi jopa 150 vuorokauden mittainen maasota. Joukkoja siirrettäisiin koko ajan lisää toiminta-alueelle loppuvahvuuden ollessa noin 245.000 sotilasta. Franksin mielestä 90 vuorokautta maasodan aloittamiseen oli liian kauan ja joukon loppuvahvuus oli liian suuri. Suunnitelma perustui yhteen syvään iskuun Kuwaitista Etelä-Irakin kautta Bagdadiin. Franks toi esiin myös pohjoisen rintaman mahdollisuuden eli hyökkäyksen Turkista. Rumsfeld pyysi työstämään ainoastaan etelästä tulevaa iskua, mutta kertomaan hänelle, miten joukot voisivat tulla Turkin läpi. Palattuaan Tampaan Franks esitti ryhmälle huolensa yli puoli vuotta kestävästä siirto-operaatiosta, jota ei kerta kaikkiaan voinut tehdä huomaamatta. Tämän vuoksi Franks päätti ryhtyä tietoiseen harhautusoperaatioon vaikuttaakseen Saddamin korvien väliin siten, että tämän odotukset hyökkäyksestä nousivat ja laskivat sinikäyrän tavoin. Avainasemassa olivat jo aiemmin mainitut joukkosiirtojen ”piikit” ja niiden jälkeiset tasaiset harjoitusvaiheet. Tämän seurauksena Franks halusi hyödyntää ”piikit” ja päätti käyttää niitä etupainoisesti eli aloittaa joukkojen siirrot mahdollisimman aikaisin. Siirrot ja operatiiviset toimet ajoitettiin strategisiin tapahtumiin kuten YK:n kokouksiin, kansainvälisiin vierailuihin ja lomakausiin. Kolme päivää presidentti Bushin ”State of the Union” –puheen jälkeen Franks esitteli viidennen iteraation 1. helmikuuta Pentagonissa Rumsfeldille. ”Generated Start Concept” –suunnitelman eri vaiheiden pituudet olivat eläneet neljännestä iteraatiosta. Ykkösvaiheen aloituksesta kolmosvaiheen lopetukseen meni enää noin neljä kuukautta. Operaation valmistelussa 30 vuorokautta kuluisi lentokenttien ja materiaalin valmisteluun, minkä jälkeen 60 vuorokauden ajan siirrettäisiin joukkoja alueelle ja kiihdytettäisiin ilmaiskuja lentokieltoalueilla Irakin ilmapuolustusta vastaan. Kun maajoukkoja olisi noin 160.000 alueella, aloitettaisiin A-päivänä 20 vuorokauden mittainen ilmasota täsmäaseilla ennen maahyökkäystä Irakiin. G-päivänä käynnistettävät maasotatoimet kestäisivät noin 135 vuorokautta. Franks ei halunnut aloittaa maasotaa ennen ilmaoperaatiota. Rumsfeld oli samaa mieltä, mihin Franks täsmensi, että hän ei pitänyt peräkkäisistä sotatoimista, vaan hän haluaisi aloittaa kaikki vaiheet samanaikaisesti.  Nelosvaiheessa sotatoimien jälkeinen vahvuus nousisi vielä 250.000:een. Franksin ajatus siitä, että ilmaoperaatio puristettaisiin niin lyhyeksi, että se olisi lähes samanaikainen maaoperaation kanssa, oli vallankumouksellinen, mutta Franks oli ollut oman tiensä kulkija koko elämänsä ajan, minkä seurauksena hän oli usein ollut ristiriidoissa maavoimien perinteisesti ajattelevan pääjoukon kanssa. Tämän lisäksi Franks aikoi käyttää paljon erikoisjoukkoja ennen maahyökkäystä ja aloittaa maahyökkäyksen jo siinä vaiheessa, kun osaa maajoukoista vielä siirrettiin alueelle. Desert Storm vuonna 1991 oli vakuuttanut Franksin siitä, että sotatoimien nopeus ja taktinen yllätys olivat suurimmat voiman moninkertaistajat taistelukentällä. Ylivoimainen tekniikka ei ollut ainoa ratkaiseva tekijä, vaan nopeus. Jo fysiikan lakienkin mukaan massan vaikutus on paljon suurempi nopeuden kasvaessa. Franks tiesi, että hänen joukkonsa tulivat murtamaan Irakin armeijan taistelutahdon ja että se tultaisiin tekemään ennenäkemättömällä operaationopeudella. Joukon suuruus oli vähemmän merkittävä tekijä kuin operaation nopeus ja joustavuus. Jo vajaata viikkoa myöhemmin 7. helmikuuta Franks oli taas esittelemässä suunnitelmaa presidentille ja kansalliselle turvaneuvostolle Valkoisen Talon tilannehuoneessa. Tässäkin versiossa sota Irakia vastaan kestäisi jopa 225 vuorokautta. Franks käytti termiä ”90-45-90”, mikä tarkoitti 90 vuorokautta valmisteluihin ja siirtoihin ennen sodan alkua, 45 vuorokautta raskaita pommituksia ja erikoisjoukko-operaatioita ennen maavoimien päähyökkäystä. Saddamin hallinnon poistaminen vaatisi vielä 90 vuorokautta sotaoperaatioita kuuden divisioonan maajoukoilla. Franks aikoi käyttää nopeaa ja joustavaa liikettä yhdistettynä täsmäaseisiin. Franksin esikunta oli valmistellut selvityksen Irakin sotilaallisen valmiuden vaihtelusta vuosittain. Irakilaiset harjoittelivat suurilla joukoilla yleensä toukokuun alusta syyskuun loppuun. Tällöin joukoilla oli hyvä aseistus, johtamisjärjestelmä ja operaatiovalmius. Loka-marraskuussa suuria joukkokokonaisuuksia alettiin ajaa alas siten, että joulukuukuusta helmikuuhun irakilaiset harjoittelivat vain komppaniatasoisilla yksiköillä. Tämä olisi paras aika hyökätä Irakiin. Sää oli ratkaiseva tekijä ajoituksessa; alkukeväästä oli hiekkamyrskyjä ja kesäkuumuudessa sodankäynti oli käytännössä mahdotonta kemiallisissa suojapuvuissa. Sään puolesta optimaalisin hyökkäysajankohta oli joulukuusta maaliskuun puoliväliin. Rumsfeld toi presidentille esiin Franksin samalla viikolla hahmotteleman viiden samanaikaisen rintaman operaation: Maahyökkäykset Kuwaitista ja Turkista, Erikoisjoukko-operaatio Scud-ohjusten laukaisualueella Länsi-Irakin autiomaassa, Psykologiset ja informaatio-operaatiot sekä operatiivinen tulivaikutus Bagdadia ja sitä suojaavia Tasavaltalaiskaarteja vastaan. Rumsfeld mainitsi presidentille ensimmäistä kertaa ”Shokki ja järkytys” (Shock and awe) –konsepti, joka suunnittelun tässä vaiheessa merkitsi niin suuren joukon kokoamista, että se mahdollistaisi monet ”piikit” ja pommitukset siten, että toiminta itsessään laukaisisi hallinnon vaihdon Irakissa. Viisi samanaikaista rintamaa Irakissa Franks ja Renuart matkustivat maaliskuussa 2002 Ramsteinin lentotukikohtaan Saksaan, jossa he esittelivät NATO:n Warrior Preparation Centerissä operaatiosuunnitelman ensimmäistä kertaa maa-, meri- ja ilmakomponenttien komentajille sekä erikoisjoukkojen komentajalle. Franks korosti, että operaatio ei tulisi olemaan Desert Storm –operaation toisinto, vaan Irakiin mentäisiin keveillä joukoilla nopeasti kovilla iskuilla eikä hitaasti raskailla joukoilla. Operaatiot tulisivat olemaan mahdollisimman samanaikaisia. Franks halusi yhden integroidun operaatiosuunnitelman ja sille JOINT-toteutuksen. Noin viikkoa myöhemmin 29. maaliskuuta vuorossa oli esittely puolustushaarakomentajien neuvostolle (Joint Chiefs of Staff) Pentagonin suojatussa komentokeskuksessa (Tank). Goldwater-Nicholas-lakimuutos vuonna 1986 oli antanut neuvoa-antavan vallan puolustushaarakomentajien neuvoston puheenjohtajalle. Otsikko X (Title X) määritteli puolustushaarakomentajien vastuuksi oman puolustushaaransa joukkojen rekrytoinnin, kouluttamisen ja varustamisen. Puolustushaarakomentajat olivat siis joukkojen tuottajia (force providers), mutta eivät niiden käyttäjiä. Joukot annettiin eri alueellisten voimaryhmien komentajien (unified commanders) käyttöön sotaa varten. Nämä komentajat vastasivat toimistaan suoraan puolustusministerille. Asetelma johti automaattisesti jännitykseen puolustushaarakomentajien ja CENTCOM’n komentajan kenraali Franksin välillä. Franks korosti olevansa purppuran värinen JOINT-sodankävijä. Franks oli räjähtänyt puolustushaarakomentajille jo Afganistanin sodan aikana kutsumalla heitä ”Title X motherfuckers” –termillä, koska Franksin mielestä komentajat olivat ajaneet itsekkäästi omien puolustushaarojensa etua sodan aikana. Tätä historiaa vasten ei ollut mitenkään yllättävää, että puolustushaarakomentajat eivät näyttäneet erityisemmin innostuneilta Franksin ensimmäisen Op Plan 1003 –esittelyn jälkeen. Puheenjohtaja Dick Myers piti puolustushaarakomentajat tiukassa ohjauksessaan, mikä oli taannut hyödyllisen kokouksen. Merkillepantavaa oli, että puolustushaarakomentajat saivat tietää vasta neljä kuukautta operatiivisen suunnittelun käynnistymisen jälkeen, mitä heidän tuottamillaan joukoilla aiottiin tehdä. Puolustushaarakomentajien neuvosto ennen sotaa: (vasemmalta) apulaispj kenr Pete Pace, puheenjohtaja kenr Dick Myers, maavoimien komentaja kenr Eric Shinseki, merijalkaväen komentaja kenr James L. Jones, merivoimien komentaja amiraali Vern Clarck ja ilmavoimien komentaja kenr John P. Jumper Toukokuun 9. päivänä Franks antoi esikunnalleen virallisen tehtävän tutkia pohjoisen rintaman mahdollisuus. Franks ei ollut vieläkään vakuuttunut siitä, että Turkki suostuisi yhteistyöhön, minkä vuoksi suunnittelu oli keskittynyt eteläiseen hyökkäykseen Kuwaitista. Franksin mielestä Irakin ja Turkin noin 160 km pitkä yhteinen raja mahdollistaisi 15.000 – 20.000 sotilaan divisioonan hyökkäyksen Turkin kautta Pohjois-Irakiin. Seuraavana päivänä suunnitelman viimeisin versio esiteltiin jälleen kerran kansalliselle turvaneuvostolle. Ulkoministeri Colin Powell oli huolestunut toiminta-alueen logistisen kapasiteetin riittävyydestä. Powell uskoi maksimaalisen sotilaallisen voiman käyttöön, mutta Franks ei aikonut käyttää samankaltaista ylivoimaista operaatiota, jota Powell oli käyttänyt edellisessä Irakia vastaan käydyssä sodassa. Franksin suunnitelma oli kevyempi, nopeampi ja monimutkaisempi. Franks vaistosi, että Powell oli huolissaan joukkojen määrästä. Rumsfeld ja Franks kävivät suunnitelmaa läpi 3. kesäkuuta videokonferenssissa. Rumsfeld piti ”juoksevasta startista”, vaikka se johtaisikin perinteisempään peräkkäiseen sodankäyntitapaan, jossa ilmaoperaatiota seuraisi maaoperaatio. Nyt Franksilla oli esittää alustavia ajatuksia mahdollisen Bagdadin linnoituksen murtamiseksi. Suunnitelman nimi oli ”sisältä ulos” (inside out), mikä tarkoitti sitä, että amerikkalaisjoukot hyökkäisivät aggressiivisesti eliminoidakseen Saddam Husseinin komento- ja johtamisjärjestelmän. Irakin sotajoukkojen keskittäminen Bagdadiin estettäisiin hyökkäämällä lähimpänä Bagdadia sijaitsevia divisioonia vastaan. Tämän  jälkeen hyökkäystä laajennettaisiin muualle Irakiin, jotta voitaisiin estää maavoimien tai tasavaltalaiskaartien paluu kaupunkiin. Lopullinen hybridisuunnitelma syntyy Helteisenä elokuun ensimmäisenä maanantaina 2002 Franks ja Renuart esittelivät OPLAN 1003V:n Valkoisen Talon tilannehuoneessa presidentille ja kansalliselle turvallisuusneuvostolle. Suunnitelma ei ollut enää mikään operaatiokonsepti, vaan täysimittainen operaatiosuunnitelma. Ensimmäinen versio, ”Generated Start Plan” oli edelleen alkuperäinen ”90-45-90” –suunnitelma, jossa kestäisi 90 vuorokautta ennen hyökkäyksen aloittamista. CENTCOM oli jo siirtynyt pois tästä edellisen Irakin sodan konseptista, mutta se oli edelleen ainoa voimassaoleva suunnitelma, joka voitiin panna toimeen välittömästi. Franksin mukaan ”juoksevasta startista” oli muokattavissa uusi ”45-90-90” –versio, koska toiminta-alueelle oli jo siirretty niin paljon joukkoja. Joukkojen siirto, erikoisjoukko-operaatiot ja pommitukset alkaisivat heti presidentin päätöksen jälkeen 45 päivää kestävän taistelukentän valmisteluvaiheen alussa. Sen jälkeen ratkaisevat hyökkäysoperaatiot kestäisivät 90 vuorokautta, jonka jälkeen Saddamin hallinnon täydellinen tuhoaminen kestäisi vielä 90 vuorokautta lisää. Alueelle tulevat joukot eivät jäisi odottamaan perässä tulevia, vaan etenisivät suoraan kohteilleen. Tämän jälkeen Franks esitteli kahdesta edellisestä versiosta yhdistetyn hybridisuunnitelman (Hybrid Concept), jossa pyrittiin poimimaan kahdesta aikaisemmasta suunnitelmasta parhaat palat ja lyhentämään aloitusvaihetta dramaattisesti. Myös hybridisuunnitelmassa oli neljä vaihetta: Vaihe I: Viisi vuorokautta strategisen lentokuljetuskyvyn aktivoimiseksi, jonka jälkeen 11 vuorokautta joukkojen siirtoon alueelle, jossa ne saatettaisiin laivoilla kuljetettujen ajoneuvojen ja aseiden kanssa yhteen. Vaihe II: 16 vuorokautta erikoisjoukkojen toimintaa ja ilmaiskuja Vaihe III: 125 vuorokautta raskaiden joukkojen hyökkäykseen. Ensimmäinen divisioona heti Irakiin ja seuraava viikon päästä perään. Vaihe IV: Vakauttamisoperaatio, johon osallistuisi noin 250.000 sotilasta ja joka päättyisi, kun irakilaiset kykenevät itse hallinnoimaan maataan Lopullinen "5-11-16-125" Hybridisuunnitelma Hybridi oli ”5-11-16-125” – suunnitelma, joka näytti miellyttävän presidentti Bushia. Hybridisuunnitelman operaatiot olivat hieman peräkkäisiä, mutta sitä aiottiin vielä työstää. Bagdadin linnoitus oli edelleenkin strateginen riski. Satelliittikuvat ja kuuntelutiedustelu vahvistivat, että Bagdadissa ja sen ympäristössä olevat tasavaltalaiskaartin ja erityistasavaltalaiskaartin divisioonat olisivat haavoittuvia ilmavoimien täsmäaseiskuille. ”Inside out” –suunnitelmassa vihollista vastaan aiottiin hyökätä ilmasta Bagdadista ulospäin eikä päinvastoin. Hallinnon johtajien surmaaminen sekä komento- ja johtojärjestelmän tuhoaminen oli ykkösprioriteetti, joka aiottiin hoitaa risteilyohjuksilla ja ilmavoimien täsmäaseilla. Toinen riski oli katastrofaalinen menestys heti sodan alussa. Miten hallinnoitaisiin tilanne, jossa Saddam Husseinin hallinto romahtaisi heti sotatoimien alettua? Rumsfeld totesi, että operaatiota jatkettaisiin siihen asti, kunnes irakilaiset kykenisivät hallinnoimaan itseään. Kaikki turvallisuusneuvoston jäsenet olivat samaa mieltä. Franks antoi esikunnalleen seuraavana päivänä käskyn siirtyä juoksevasta startista hybridisuunnitelmaan eli nopeampaan sotaan. Ulkoministeri Colin Powell oli huolissaan CENTCOM’n operaatiosuunnitelmasta. Hän soitti 5. syyskuuta Franksille Tampaan ja kertoi, että aikoi esittää seuraavan päivän turvallisuusneuvoston kokouksessa huolensa suunnitelman joukoista, niiden tukemisesta varsinkin, kun huoltotiet muodostuisivat niin pitkiksi. Powellin ja Franksin strategisessa ajattelussa oli eroja. Powell kuului siihen kenraalisukupolveen, joka uskoi joukkovahvuuden takaavan ylivoimaisen sotajoukon eli sotilaiden ja panssarivaunujen määrä maanpinnalla ratkaisisi. Vuoden 1991 Desert Storm –operaation valtava joukko olikin seurausta ”Powellin doktriinista”. Powell toikin kokouksessa esiin voimasuhteet ja pitkät huoltotiet. Franks kiitti Powellia kannanotosta, mutta esitteli nyt kartalla viisi samanaikaista rintamaa Irakissa. Franks kertoi sen edustavan uutta operatiivista ja strategista ajattelua, jossa samanaikaisesti suunnattiin sotavoimaa avainkohteisiin sen sijaan, että yritettäisiin hitaasti vallata maa. Tavoitteena oli edesmenneen Yhdysvaltain ilmavoimien eversti John Boydin parhaita oppeja noudattaen suistaa vihollinen epätasapainoon nopeilla operaatioilla. Omat joukot etenisivät syvälle vastustajan alueelle niin nopeasti, että irakilaisilla ei olisi aikaa vastata operaatioon. Nopeus ja momentin säilyttäminen olivat operaation avaintekijät. Franks oli oivaltanut, että parasta, mitä tasavaltalaiskaartit voisivat tehdä amerikkalaisille, olisi kaivautua Bagdadin ympärille neuvostotyyliseksi ”rautarenkaaksi”. Sotatoimien alettua kaartit eivät ehtisi hajautua ilmavoimien täsmäpommien tieltä. Amerikkalaisten tehtävää helpotti se, että Irakin puolustusvoimilla ei ollut minkäänlaisia JOINT-ominaisuuksia ja valmiuksia. Franks uskoi, että Irakilla oli kemiallisia aseita ja että näitä tultaisiin käyttämään, mikä merkitsisi taistelua kemiallisissa suojapuvuissa. Tätä tosin CIA ei ollut kategorisesti vahvistanut yhdessäkään kokouksessa, vaan ainoastaan todennut, että ”Irakilla saattaa olla joukkotuhoaseita”. Koska Washingtonissa oli liikkunut huhuja siitä, että eräät korkea-arvoiset sotilaat eivät pitäneet operaatiosuunnitelmasta tai yleensäkään sodasta Irakia vastaan, päättivät presidentti Bush ja puolustusministeri Rumsfeld, että oli aika tuoda puolustushaarakomentajien neuvosto mukaan prosessiin. Puolustushaarakomentajat oli pidetty tietoisesti kädenmitan päässä suunnitteluprosessista, mutta nyt heidät kutsuttiin lokakuussa 2002 Valkoiseen Taloon kuulemaan suunnitelma presidentiltä ilman, että Franks itse oli paikalla. Ilmavoimien komentajan kenraali John P. Jumperin mielestä Irakin ilmapuolustus kyettäisiin lamauttamaan, mutta hän oli huolissaan siitä, että Irakilla saattaisi olla kyky häiritä GPS-signaalia. Lisäksi Jumperia huolestutti täsmäaseiden tuotantokapasiteetti. Myös merivoimien komentaja amiraali Vern Clark oli huolissaan asetuotannosta. Maavoimien komentaja kenraali Eric Shinseki oli ensimmäinen, joka toi esiin huolensa siitä, että hyökkäävä maavoima olisi liian pieni. Shinsekiä huolestutti se, että suunnitelman nopea eteneminen Bagdadiin johtaisi pitkiin huoltolinjoihin eikä hän ollut varma siitä, että logistinen järjestelmä pysyisi vauhdissa mukana. Tästä huolimatta myös Shinseki tuki suunnitelmaa. Merijalkaväen komentaja kenraali James L. Jonesilla oli kaksi huolta: Merijalkaväen joukot eivät olleet tottuneet taistelemaan saastuneessa ympäristössä ja kaupunkisota tulisi olemaan raakaa. Tiedusteluorganisaatiot hoitavat oman osuutensa Central Intelligence Agency (CIA) oli onnistunut sijoittamaan kahdeksan miehen johtoryhmän Pohjois-Irakin vuorille heinäkuun puolivälissä 2002. Ryhmä alkoi nopeasti ottaa yhteyksiä irakilaisiin tiedustelutietojen hankkimiseksi. Lokakuussa ryhmä matkasi Irakin kurdialueelle Kalachuanin kylään mukanaan kymmenien miljoonien dollarien arvosta sadan dollarin seteleitä. He perustivat ”Pistaasi” –tukikohdan ja onnistuivat ottamaan kurdien PUK-vastarintaliikkeen uskonnolliseen johtoon yhteyden, joka osoittautui todelliseksi kultakaivokseksi. Pian ryhmän salaisena vieraana kävi Irakin ilmavoimien lentotukikohdan päällikkö, Roland-ilmatorjuntapatterin päällikkö ja upseeri, jolla oli 103 sivua tasavaltalaiskaartin sotasuunnitelmia Bagdadin pohjoista puolustusta varten. CIA onnistui soluttamaan amerikkalaishenkilön Bagdadiin. Hän alkoi raportoida näköhavaintojaan ilmapuolustusjärjestelmistä, joiden olemassaolosta Yhdysvalloilla ei ollut aikaisemmin mitään tietoa. ”Pistaasi” –tukikohdan väki Pohjois-Irakissa sai käsiinsä Irakin turvallisuusorganisaation 6.000 henkilön kaikki henkilötiedot ja alkoi käyttää joitakin heistä kaksoisagentteina syöttäen harhauttavaa tietoa irakilaisille. PUK:n johdon avulla CIA onnistui luomaan ROCKSTARS-koodinimellä varustetun agenttiverkon Irakiin vuoden 2003 alussa. Eräs agenteista toi Irakin varapääministeri Tariq Azizin kryptatun matkapuhelimen CIA:n Irakin tukikohtaan. Tämä lähetettiin NSA:lle Fort Meadeen, jonka jälkeen organisaatio kykeni kuuntelemaan osaa Irakin turvaorganisaation suojatuista matkapuhelinverkoista. Toinen agenteista hoiti erästä Bagdadin puhelinkeskuksista. Hänen kauttaan selvisi, että puhelinverkkoon tehtiin eräitä muutoksia aina, kun Saddam Hussein muutti olinpaikkaansa. Tämä tuli olemaan hyödyllinen tieto myöhemmin. National Security Agency (NSA) on salaisin ja parhaiten rahoitettu Yhdysvaltain tiedustelujärjestöistä. NSA:n johtaja oli ilmavoimien kenraaliluutnantti Michael V. Hayden, joka totesi NSA:n 32.000 henkilölle 18. lokakuuta pitämässään suojatussa sisäisessä TV-lähetyksessä, että signaalitiedustelun luonne on muuttunut. Nyt ensisijaisina kohteina olivat Internet ja matkapuhelimet, joita käyttivät kaikki tiedustelujärjestöistä ja huumekauppiaista terroristeihin. NSA oli pitänyt heinäkuussa ”Rock Drill” –harjoituksen, jossa oli paljastunut, että signaalitiedustelu Irakin ilmaoperaatioita, ilmapuolustusta ja ilmapuolustuksen johtamisjärjestelmää vastaan toimi hyvin. Tasavaltalaiskaartin ja maavoimien kanssa oli joitakin vaikeuksia, mutta huonoimmalla mallilla oli poliittiseen johtoon ja eritystasavaltalaiskaartiin suunnattu tiedustelu. Irakilla oli jotakin neuvostotyyppisiä koodausvälineitä, joiden koodit NSA pystyi purkamaan. Kenraali Hayden teki perustavaa laatua olevan linjapäätöksen avatessaan NSA:n salaisimpia signaalitiedustelutuloksia sisältävät ”holvit” maakomentajille. Tämän jälkeen Irakissa maastoautossa liikkuva värvättykin pystyi liittymään salatulla satelliittilinkillä maailmanlaajuiseen signaalitiedustelujärjestelmään. Hayden tavoitteena oli hankkia irakilaisista enemmän reaaliaikaista tilannetietoa kuin mitä he itse tiesivät omista joukoistaan. Hän organisoi salatun 2000 hengen keskusteluryhmän, joka yhdisti NSA:n operaattorit, kuunteluasemat, muun tiedusteluhenkilöstön ja sotaa käyvät yksiköt toisiinsa. Keskusteluryhmän koodinimi oli ”Zircon Chat”. Tammikuun 11. päivänä 2003 Hayden totesi NSA:n johtohenkilöstölle, että he toteuttaisivat signaalitiedusteluoperaation, joka tulisi tukemaan sotilaiden nopeita operaatioita. Haydenin mukaan NSA tulisi saavuttamaan nopeuden ja ketteryyden hajautetulla jakelulla, missä signaalinsieppauksen tulokset menisivät suoraan taistelukentälle sotilaille. Tämä toteutettaisiin ”Zircon chat room” –keskusteluryhmällä, joka yhdistäisi tiedusteluyhteisön ja sotaoperaation. Tällä kertaa ei noudatettaisi perinteistä hierarkiaa tiedonjaossa, vaan yhteistyötä ja yhteistoimintaa NSA:n, strategisen tiedusteluyhteisön, taktisen tiedustelun, muiden tiedustelujärjestöjen, liittokunnan joukkojen ja muiden maiden tiedustelujärjestöjen välillä. Hayden halusi työntää tiedustelutulokset sinne, missä niitä tarvittiin. CIA:n ROCKSTARS-verkon tuottama tieto oli kasvanut niin merkittäväksi, että se oli jättänyt kaiken muun varjoonsa. Helmikuun lopussa CIA:lla oli 87 ROCKSTARS-agenttia, jotka pitivät yhteyttä CIA:n Pohjois-Irakin ”Jonestown” -tukikohtaan GPS-paikantimella varustetuilla Thuraya-satelliittipuhelimilla. Tämä mahdollisti soittajan satelliittipaikannuksen 2 x 2 m elektronisella Irakin kartalla. Sisääntulevan tiedon laatu parani koko ajan. Saddamin pojan Qusayn henkivartija oli liittynyt verkkoon kuten myös hallinnon johdon tietoliikenteestä vastaavia upseereita. Amerikkalaiset olivat onnistuneet suostuttelemaan kuuden irakilaisdivisioonan johdon antautumaan joukkoineen sotatoimien alettua. Tämä antoi toiveita siitä, että nopean antautumisen jälkeen joukkoja voitaisiin käyttää Irakin jälleenrakennukseen. Suunnitelmia ei osattu tehdä sen varalle, että Irakin joukot vain ”sulaisivat” erämaahan sotilaiden jättäessä varusteensa ja paetessa selustaan. Näin menetettiin suuri osa siitä voimavarasta, jota olisi voitu käyttää maan jälleenrakentamisessa. Useille kaksoisagenteille tuotettiin tietoa Desert Storm –tyyppisen operaation uusinnasta. Toisessa versiossa kerrottiin kahden divisioonan hyökkäyksestä Jordaniasta Irakiin. Kolmannessa tarinassa suoritettiin suuri maahanlasku Saddam Husseinin kansainväliselle lentoasemalle. Irakin ulkopuolelta toimitettiin tietokoneita, joiden oletettiin päätyvän joukkotuhoaseohjelmaan. Tietokoneet oli ohjelmoitu vikaantumaan aikanaan. Jostain syystä koneet päätyivät Bagdadin puhelin- ja telekommunikaatiojärjestelmään, joka sammui epäsäännöllisin väliajoin ennen sotaa. Lue Tommy Franks, osa 2 Franks, Tommy: American Soldier. HarperCollins Publishers Inc, New York , NY 2004, 590 sivua. ISBN 0-06-073158-3 Woodward, Bob: Plan of Attack. Simon & Schuster , New York , NY 2004, 467 sivua. ISBN 0-7432-5547-X

Home Latest Topic | Air Warfare | Conferences/Air Shows | Fighter Tactics | Fighter Aircraft | Missiles | Fighter Aviation Topic | Fighter History | Warbirds | Magazines | Current News | Links | Physiology | Photo Gallery | Bibliography | SIIVET - Wings | What's New J Lindberg. Copyright © 1997-2006 Fighter Tactics Academy. All rights reserved. Revised: tammikuu 04, 2006.