Loppukiri Talvisodan
alla
Lentorykmentti 2 Utissa oli huonosti
organisoitu sodan kynnyksellä. Eka Magnusson toimi rykmentissä
Lentolaivue 24:n komentajana. Hänen esimiehenään oli
merilentotaustan omaava upseeri ilman hävittäjäkokemusta.
Rahapula iski koulutukseen, koska polttoaineeseen ja patruunoihin
ei ollut tarpeeksi varoja. Kahdeksan lentotunnin ohjaajakohtaista
kuukausitavoitetta ei saavutettu. Vuodesta 1934 lähtien
pommituslentäjät olivat saaneet enemmistön lentotunneista. Hävittäjätaktiikka-
ja koulutus oli siis priorisoitava tarkasti. Varaa oli vain
Lorentzin määrittelemiin hyökkäysliikkeisiin ja –suuntiin
sekä ampumaharjoituksiin. Talvisodan hävittäjätaktiikan
taustalla oli Fokkerien huono suorituskyky, mikä pakotti hyökkäämään
yläpuolelta hetkellisen nopeusylivoiman saavuttamiseksi. Tämä
”heiluritaktiikka” yhdistettiin niihin muutamiin takasektorihyökkäyksiin,
joita oli vara harjoitella ja näin tuloksena oli taktiikka, joka
toimi pommikonemuodostelmia vastaan, mutta ei kaikissa hävittäjätaistelutilanteissa.
1930-luvun lopulla Lorentz halusi pitää hävittäjätaktiikan
menetelmät ja harjoittelun yhtä salassa kuin
neuvostoliittolaiset pitivät omansa.
Tilannetta pahensi 1937 tehty päätös
alistaa ilmatorjunta Ilmavoimien komentajalle. Tämän seurauksena
Ilmavoimien komentaja päätti vuorostaan alistaa ilmavalvonnan
ilmatorjunnalle. Päätös vei ilmavalvonnan kehittämisen hävittäjätorjunnan
kannalta sivuraiteille, sillä ilmavalvonta organisoitiin tukemaan
ilmatorjuntatykistön paikallista ilmapuolustusta sen sijaan, että
ryhmitys olisi tukenut laajalla alueella toimivaa hävittäjätorjuntaa.
Ryhmitystä saneli rauhan ajan puhelinverkko operatiivisten
tarpeiden sijaan, mikä paljastui heti Talvisodan alussa
neuvostopommittajien päästessä yllättämään osan
suomalaisista hävittäjätukikohdista ilman hälytystä.
Ilmavoimien komentajan sotaa edeltävän toiminnan ansioiksi tulee
lukea lentokenttäverkon rakentaminen ja Valtion lentokonetehtaan
perustaminen Tampereelle.
Ylimääräiset harjoitukset (YH) kesällä 1939 tulivat
helpotuksena hävittäjäjoukoille, sillä nyt vähäiset hävittäjät
vapautuivat vaikeasta kenttäarmeijan perustamisen ja siirtojen
suojaamistehtävästä, koska nämä toimet tehtiin jo rauhan
aikana. YH:n aikana Ilmavoimien komentaja muutti lopulta mielensä
ja alkoi tukea hävittäjävoimia. Ikävä kyllä tämä oli liian
myöhäistä hävittäjähankintojen kannalta, sillä hallitus
piti aikaisemmat budjettiraamit voimassa sotaan asti, vaikka
Puolaan oli jo hyökätty. Pommituslaivueen hankinta muutettiin 25
Fiat G.50 –hävittäjän ostoksi Italiasta.
Richard Lorentz käveli Uttin rautatieasemalta Lentorykmentti
2:n komentajaksi 10.10.1939. Hän pisti heti tuulemaan rykmentissä.
Jo seuraavana päivänä oli itärajan pinnassa Immolan
tukikohdassa Fokker-osasto päivystyksessä. Lorentz rajoitti
osaston lennot
50 kilometrin
säteelle Immolasta, jotta vastustajaa ei provosoitaisi. Lentoalue
mahdollistaisi rautateiden suojauksen. Suomalaisille ei annettu
tulenavausoikeutta, vaikka keskellä Karjalan taivasta tavattiin
punatähtisiä koneita. Vastustajalle ei aiottu antaa tekosyytä
sodan aloittamiseen. Ohjaajille ei annettu edes lupaa vastata
tuleen, vaikka he joutuisivat ilmassa tulituksen kohteeksi.
Lentolaivue 24:n Fokkerit Immolassa
syksyllä 1939. Huomaa kansallisuustunnus. Lorentz ja Magnusson
halusivat tunnukset ilman valkoista taustaa, jotta koneet
olisi vaikea havaita maata vasten. Ilmavoimien johdon mielestä
tämä oli "epäurhelijamaista", minkä seurauksena
kansallisuustunnusten taustat maalattiin valkoisiksi.
Lorentz
oli tuttu näky hävittäjälaivueiden tehtävänantotiloissa. Hänellä
oli tapana kuunnella oppitunteja ja lentotehtävien
purkutilaisuuksia laivueissa. Lorentz ja Magnusson päättivät
kumota polttoainerajoitukset hävittäjälaivueissa. Näin he
ottivat itse vastuun siitä, että ohjaajat saivat riittävästi
lentotunteja harjoitusta juuri ennen sotaa. Vuoden 1939 lopulla
tuli ilmeiseksi, että Suomen radiotiedustelun legendaarisella
johtajalla Reino Hallamaalla ja Richard Lorentzilla oli erittäin
läheinen yhteistyösuhde. Tämä oli seurausta vuosista 1937-38,
jolloin Ilmavoimien upseereita käytettiin Suomenlahden saarilla
radiotiedustelutehtävissä. Marraskuussa 1939 Hallamaan ja
Lorentzin yhteistyö osoittautui erittäin hyödylliseksi, koska
Hallamaalta saatujen tietojen perusteella rykmentti kykeni säätämään
valmiustilaansa. Marraskuun puolivälissä Lorentz piti Laivue
24:n ohjaajille puhuttelun, jossa hän kertoi olleensa yhteydessä
Suomen radiotiedustelun johtajaan Reino Hallamaahan, joka oli
kertonut tiedustelutietojen viittaavan siihen, että
neuvostojoukot olivat päättäneet kaikki joukkojen siirrot ja
olisivat nyt valmiita hyökkäykseen kahdessa viikossa tai
nopeamminkin. Tästä lähtien Lentorykmentti 2 oli täydessä hälytystilassa.
Marraskuun 29. päivänä Hallamaan radiotiedustelu sieppasi venäläissanoman,
jossa panssariprikaatille annettiin käsky valmistautua etenemään
Rautuun. Lorentz sai tiedon Hallaman alaiselta ja otti sen
huomioon sotavalmisteluissaan. Vielä sodan jälkeenkin Lorentz
ihmetteli sitä, että hänelle ei Kannaksen armeijan hävittäjätorjunnan
komentajana ilmoitettu neuvostojoukkojen hyökkäyksestä heti
30.11. aamulla. Kesti kolme tuntia ennen kuin virallinen tieto
tuli Lorentzille.
Fokkerit Talvisodan
taivaalla
Joulukuun ensimmäisenä päivänä 1939 Richard Lorentz piti
Immolan lentokonehallissa puhuttelun Lentolaivue 24:n ohjaajille.
Hän kertoi, että ohjaajien tulisi hyökätä ensin
pommikonemuodostelmien reunimmaisia koneita vastaan, koska nk
Magnus-ilmiö suistaisi pommikoneiden kk-ampujien ampumat luodit
radaltaan sivuttaisvoiman vaikutuksesta. Ilmataistelujen jälkeiset
Fokkerien runkojen tutkimukset osoittivat asian todeksi.
Sodan alettua siviiliyhteiskunta tuli akuutin kiinnostuneeksi
ilmapuolustuksesta, koska neuvostoilmavoimat alkoivat välittömästi
pommittaa Suomen kaupunkeja. Hävittäjiä tarvittiin suojamaan
siviilejä. Kenttäarmeijalla oli omia tarpeitaan, joita Lorentz
piti kummallisen rajoittuneina. Yleisesikunta ja armeijat olivat lähinnä
kiinnostuneita tiedustelulennoista ja tykistön tähystyksestä.
Lorentzin mielestä modernien aseiden käytössä oltiin vielä
vuoden 1914 tasolla. Suomen maavoimien komentajat näkivät
vihollisen ilmaoperaatiot jotenkin ”laittomina” ja
maaoperaatiot ainoana ”laillisena” sodankäyntitapana. Tämän
vuoksi heitä ei ilmasota juurikaan kiinnostanut, kunhan hävittäjät
jonkinlaisella ”poliisioperaatiolla” pitäisivät taivaan
puhtaana, jotta kyseiset komentajat voisivat keskittyä
maaoperaatioihinsa.
Eräs osoitus Hallamaan ja Lorentzin toimivasta yhteistyöstä
oli luutnantti Jorma Sarvannon uskomaton tulos
7.1.1940. Uuden
vuoden jälkeen vastustajan pitkän matkan tiedustelukoneet olivat
lentäneet Jyväskylän ja Kuopion ympäristössä. Radioliikenne
paljasti koneiden kertovan sääraportteja kaupungeista. Lorentz päätti
Magnussonin kanssa käymänsä keskustelun perusteella laittaa
Fokker-lentueet valmiuteen Lahdessa ja Utissa loppiaisaatoksi. Tämän
seurauksena Sarvanto osui kahdeksan DB-3-pommikoneen reitille
ampuen kuusi pommikonetta alas alle viidessä minuutissa. Suomen
radiotiedustelu oli murtanut neuvostokoneiden omatunnusmenetelmät,
mitä suomalaishävittäjät hyödynsivät lähestyessään
pommikoneita. Lorentz luki jälkikäteen henkilökohtaisesti
laivueiden ilmataistelukertomukset pysyäkseen selvillä hävittäjätaktiikan
toimivuudesta.
Lorentzin näkemysten mukaan Suomen hävittäjätorjunnan
painopiste oli Karjalan Kannaksella, jossa ilmasota joko
voitettaisiin tai hävittäisiin. Hän seurasi rykmentin
esikunnallaan Magnussonin Lentolaivue 24:ää tammikuuhun 1940
asti, jolloin Ilmavoimien komentaja määräsi Lorentzin
esikuntineen Kouvolan pohjoispuolelle Selänpäähän seuraamaan
uusien hävittäjälaivueiden aktivointia. Selänpäässä ei
ollut riittäviä viestiyhteyksiä, minkä vuoksi Lorentz ei
voinut tukea Magnussonin Fokker-laivuetta siinä määrin kuin
olisi halunnut. Tammikuun 10. päivänä Lorentz keskusteli Jorma
”Joppe” Karhusen kanssa Joutsenolahden tukikohdassa. Lorentz
pahoitteli sotaa edeltäviä konehankintapäätöksiä. Vielä keväällä
1939 amerikkalainen Curtiss-tehdas oli tarjonnut Curtiss-laivuetta
Ilmavoimillemme. Koneilla oli poikkeuksellisen hyvä nousukyky,
mutta kauppoja ei tehty. Tämän jälkeen Lorentz näytti
Karhuselle kuvaa paksusta Brewster-hävittäjäkoneesta ja kertoi
Suomen aikovan ostaa 44 konetta Yhdysvalloista. Lorentz oli
valinnut Karhusen koelentämään koneita Trollhättanissa vuoden
1940 alussa. Vain viisi Brewsteriä ehti Suomeen ennen Talvisodan
päättymistä. Neuvostoilmavoimien paine rintamalla johti
lukuisiin tukipyyntöihin omien hävittäjien käytöstä.
Maavoimien upseerien oli vaikea ymmärtää, miksi menestyksellä
toimivia hävittäjiä ei käytetty heidän suoraan tukemiseen.
Samaan aikaan hävittäjiä vaadittiin kiivaasti kotialueen
kaupunkien suojaksi neuvostojoukkojen ilmaterroria vastaan.
Vastustajan pommitukset haittasivat teollisuustuotantoa ja
rautatieliikennettä.
Amerikkalainen Brewester-hävittäjä
koelennoilla Trollhättanissa, Ruotsissa Talvisodan
loppupuolella. Jorma "Joppe" Karhunen teki
yhteistyötä Yhdysvaltain merivoimien lentäjän Robert
Winstonin kanssa koneiden saamiseksi Suomeen.
Tappioiden minimoimiseksi oli heti sodan alussa päätetty käyttää
hävittäjiä suojaamaan kohteita syvällä sisämaassa,
erityisesti Karjalan Kannaksella. Vain poikkeustapauksessa
suunnattaisiin hävittäjät rintaman yläpuolelle. Tämäkin
taktiikka joutui vaikeuksiin vastustajan kehittäessä
hävittäjätaktiikkaansa.
Neuvostopommittajat lensivät sodan alussa ilman
hävittäjäsaattoa,
mutta vastustajan otettua saattohävittäjät käyttöön
tammikuun lopulla 1940 joutuivat suomalaiset vastaamaan
kasvattamalla hävittäjäosastojaan ja lakisuojaa vihollishävittäjiä
vastaan. Erityisen ilkeänä yllätyksenä tuli lisäpolttoainesäiliöiden
ilmestyminen neuvostohävittäjiin tammikuussa. Tämän jälkeen
vihollishävittäjät alkoivat jopa päivystää suomalaisten hävittäjätukikohtien
lähistöllä iskeäkseen nouseviin ja laskeutuviin koneisiin.
Kaiken tämän seurauksena oli sarja hyödyttömiä hävittäjien
välisiä ilmataisteluja, joista alivoimaisilla koneilla
varustetut suomalaiset joutuivat irtautumaan. Suomalaisten
suunnitelma käyttää hävittäjiä pääasiassa pommikoneita
vastaan sopi melko hyvin koneiden suoritusarvoille. Neuvostohävittäjien
taktiikan muututtua Lorentz joutui luopumaan joistakin
Ilmasotaohjesääntöön kirjoittamistaan periaatteista, mutta
takasektorihyökkäykset pommikoneita vastaan toimivat, kuten oli
suunniteltu. Nopean tähtäyksen ja tarkan tulen yhdistelmä
osoittautui tehokkaaksi.
Tammikuun 25. päivänä 1940 Lorentz kirjoitti Ilmavoimien
komentajalle kirjeen, jossa vastusti Karjalan armeijasta ja IV
armeijakunnasta tulleita vaatimuksia siirtää hävittäjätukikohdat
lähemmäksi rintamaa. Vaikka vaatimus sinänsä oli looginen, ei
Lorentz voinut hyväksyä sitä ja kielsi Magnussonia
toteuttamasta moisia käskyjä, koska vähät hävittäjät
kykenivät toimimaan ainoastaan ilmavalvonnan antamien varoitusten
perusteella eli rintaman takana. Rintaman yläpuolella
vaadittaisiin ilmapäivystystä, mihin ei ollut riittävästi
koneita. Rintaman lähellä olevista tukikohdista hävittäjät
joutuisivat aloittamaan nousunsa vihollishävittäjien näkyvissä,
mikä johtaisi merkittäviin tappioihin. Ilmavoimien komentaja hyväksyi
Lorentzin näkemykset, minkä seurauksena hävittäjätukikohtia
ei siirretty lähemmäksi rintamaa.
Helmikuun 3. päivänä Lorentz linjasi varsin
yksityiskohtaisesti hävittäjävoiman käyttöä käskyssään. Hän
määritteli jokaiselle hävittäjälaivueelle omat tehtävät,
vastuualueet, tukikohdat, radioasemien sijainnit, hyökkäysmenetelmät
ja jopa koulutusperiaatteet. Tavoitteena oli aiheuttaa
maksimaaliset tappiot vihollispommikoneille. Hyökkäys tuli
suorittaa edullisesta asemasta muodostelman viimeistä konetta
vastaan. Takaa-ajossa voi ylittää laivueen vastuualueen rajan.
Viholisen hävittäjämuodostelmia tuli välttää, jos ne olivat
samalla korkeudella tai ylempänä. Kaartotaisteluun hävittäjien
kanssa ei saanut sitoutua. Sisämaassa tuli hyödyntää
vihollisen polttoainetilannetta hyökkäämällä tukikohtiin
palaavia koneita vastaan. Lennoille, jotka suuntautuivat
vihollisalueen yläpuolelle tai rintamalle, tuli saada tehtävä
jo edellisenä päivänä riittävän lennonvalmistelun
turvaamiseksi. Käsky oli vain sivun mittainen, mutta sisälsi
kaikki ilmasodan ydinasiat.
Ensimmäinen parveilutaktiikan (swarming) ohje
Talvisodan lopussa Lorentz kirjoitti kaksi merkittävää käskyä.
Vihollisaktiviteetti ja suuret hyökkäysosastot johtivat siihen,
että kaikkia havaittuja osastoja ei enää kyetty torjumaan
voimalla, joka estäisi vihollista pääsemästä tavoitteseensa.
Helmikuun 27. päivänä Lorentz totesi, että vihollistoiminta
pitää oman henkilöstön suuren paineen alaisena. Hän vaati
Lentolaivue 24:ää toteuttamaan tehtävänsä kahdella tai
kolmella keskitetyllä torjuntaiskulla vuorokaudessa.
Ilmavalvontatietojen perusteella tuli kohteeksi valita sopiva
pommikoneosasto, jolla olisi korkeintaan heikko hävittäjäsuoja.
Tavoitteena oli tuhota koko osasto keskitetyllä iskulla.
Torjunnan jälkeen hävittäjien tuli tankata suojaisella työkentällä
ja palata päätukikohtaan vasta polttoaine- ja asetäydennyksen jälkeen
täydessä torjuntavalmiudessa.
Helmikuun viimeisenä päivänä Lorentz hahmotteli
ilmavoimiemme “parveilutaktiikan” periaatteet (Swarming
CONOPS). Vihollinen käytti Lentolaivue 26:n vastuualueella
matalalla lentäviä pommikoneita, joita hävittäjät suojasivat
useassa kerroksessa. Hyökkäys pommikoneita vastaan johtaisi
suuriin tappioihin, minkä vuoksi Lorentz antoi seuraavat ohjeet:
1. Hyökkäyksen tulisi aina olla mahdollisimman keskitetty
2. Hävittäjäsuojaa vastaan oli hyökättävä takaa yläpuolelta,
koska hävittäjät keskittyivät alapuolellaan oleviin
pommikoneisiin.
3. Hyökkäyksen jälkeen tuli jälleen hankkia korkeusetu. Kaartotaistelua
oli vältettävä.
4. Tavoitteena oli aiheuttaa saattohävittäjille
mahdollisimman suuret tappiot. Kun hyökkäys pakottaisi saattohävittäjät
keskeyttämään tehtävänsä, jatketaan hyökkäystä
pommikoneosastoon.
Näin Lorentz oli lyhyesti määritellyt Suomen ensimmäisen
parveilutaktiikan. Laajalle alueelle hajautetut hävittäjät
koottiin tilannekuvan perusteella keskitettyihin iskuihin, jonka jälkeen
ne hajautettiin järvien jäille täydennyksiä varten hyökätäkseen
jälleen uudestaan koottuna iskuna. Tämänkaltainen pulssitettu
taistelumenetelmä oli käytössä läpi sodan.
Hätäisesti hankittujen hävittäjälentolaivueiden aktivointi
Talvisodan aikana oli lähes mahdoton tehtävä. Huonosti
koulutettujen yksiköiden saavuttamat ilmavoitot kertoivat
neuvosto-ohjaajien alhaisesta koulutustasosta ja rauhan aikana
menetetyistä mahdollisuuksista.
Karjalan Kannaksen johtamisjärjestelyistä keskusteltiin
useita kertoja Talvisodan aikana. Lentorykmentti 1:n komentaja
eversti Yrjö Opas oli Kannaksen armeijan ilmakomentaja, jolla oli
kolme laivuetta käytössään. Hän seurasi tilannetta Kannaksen
armeijan esikunnassa, josta välitti tukipyynnöt Ilmavoimien
komentajalle. Tarvitessaan hävittäjiä Lentorykmentti 1:n
komentajan piti pyytää niitä Ilmavoimien komentajalta tai
eversti Lorentzilta, jos hävittäjien tehtävä oli jo määrätty.
Menetelmä ei sopinut eversti Oppaan tarmokkaalle luonteelle, minkä
vuoksi hän esitti toistuvasti Kannaksen hävittäjien siirtoa
komentoonsa, jotta voisi käyttää niitä saattotehtäviin,
tykistön tähystyskoneiden ja tähystyspallojen jahtaamiseen sekä
jopa rynnäköintitehtäviin rintamalla. Ilmavoimien komentaja
pelkäsi, että hävittäjät käytettäisiin ennenaikaisesti
loppuun, minkä seurauksena selusta jäisi täysin ilman suojaa.
Tuki rintama-alueella olisi vain väliaikaista. Komentaja tiesi
kokonaistilanteen ja halusi pitää hävittäjät todellisen hävittäjäasiantuntijan
eli Richard Lorentzin alaisuudessa.
Suomen ainoa hävittäjärykmentti, Lentorykmentti 2 saavutti
169 ilmavoittoa Talvisodassa. Tulos osoitti Lorentzin ja
Magnussonin näkemykset hävittäjävoimien vahvuudesta oikeiksi.
Pommikoneita vastaan suunniteltu taktiikka toimi, vaikka
polttoainepula oli rajoittanut harjoittelua. Ennen sotaa oli
kyetty harjoittelemaan ainoastaan hyökkäyksiä
pommikoneosastoihin. Lentotunnit eivät olleet riittäneet hävittäjäosastojen
johtamisen harjoitteluun. Koska vastustajan hävittäjien
suorituskyky oli parempi kuin suomalaisilla, jouduttiin
taistelemaan suunniteltua suuremmilla hävittäjäosastoilla. Jopa
tämä muutos jouduttiin hylkäämään Ilmavoimien komentajan päätettyä
pilkkoa Lentolaivue 24 pieniin osiin sisämaan puolustamiseksi. Jo
Talvisodassa alkoi Ilmavoimien komentajan tapa puuttua lyhyellä
varoitusajalla hävittäjäyksiköiden toiminnan pieniin
yksityiskohtiin ohi komentoketjun. Ilmavoimilla ei ollut yhtä
operatiivista johtoa Talvisodassa. Huonot viestiyhteydet eivät
mahdollistaneet ilmasodan johtamista Mikkelin Päämajasta.
Ilmavoimien johdon olisi tullut vierailla edes kerran Lentolaivue
24:n komentopaikassa ymmärtääkseen, miten ilmasotaa tuli johtaa.
Vasta 1944 Ilmavoimien komentaja vieraili Lorentzin
komentopaikassa ja myönsi, ettei ollut asioita ymmärtänyt
asioita oikealla tavalla eivätkä hänen alaiset upseeritkaan
olleet häntä oikein neuvoneet esikunnassa.
Ilmavoimien rykmentit olivat olleet ennen sotaa
nurkkakuntaisesti niin täynnä itseään, että mitään kunnon
ajatuksenvaihtoa ei saatu aikaiseksi. Tieto ei ollut kulkenut
yksiköiden välillä ennen sotaa eikä se ikävä kyllä kulkenut
sodan jälkeenkään. Rykmentit eivät halunneet kuunnella
toisiaan eikä heillä ollut taitojakaan siihen. Tämä asenne
haittasi Ilmavoimien lentoyksiköitä vielä Jatkosodankin jälkeen.
Lorentzin ja Magnussonin varovaista ja harkittua hävittäjävoiman
käyttöä ei arvostettu kaikkialla. Hävittäjäyksiköiden
menestys ja pienet tappiot aiheuttivat kateutta. Talvisodan
viimeisellä viikolla muutamat majurit totesivat Lorentzille
Ilmavoimien esikunnassa, että ”nyt olisi viimeinen hetki
korjata pienet tappioluvut ja pistää kaikki peliin”. Yleensä
tämänkaltaisten ”maksimiriskien” into kasvaa etäisyyden
kasvaessa hävittäjäkoneiden ohjaamoista ollen suurimmillaan
maanalaisissa esikunnissa. Tämä pätee vielä nykypäiväänkin.
Sotia edeltävät hankintasuunnitelmat painottivat virheellisesti
pommikoneiden hankintaa hävittäjien sijasta. Ilmaherruus
Kannaksella hävittiin jo vuosina 1935-39 – ei Talvisodan
taisteluissa. Lorentzin mukaan varat olisi tullut suunnata noin 80
hävittäjään, ilmavalvontaverkkoon, radioihin,
komentokeskukseen, kaksinkertaiseen ohjaajamäärään sekä
konesuojiin tukikohdissa. Ilmavoimien merkitystä Talvisodassa vähensi
kaksi virhettä kehityssuunnitelmissa: väärä
hankintasuunnitelma ja virheellinen ajoitus hankinnoissa.
Talvisodan merkittävin oppi oli se, että hävittäjätaktiikka,
ilmataistelutaidot ja hävittäjien ylivoimainen suorituskyky ovat
määrävämpiä kuin viholliskoneiden lukumäärä.
Hektinen kehitys Välirauhan
aikana
Lentorykmentti 2:ssa oli Talvisodan jälkeen
kolme hävittäjälaivuetta: Brewster-, Morane- ja Fiat-laivueet.
Lorentzin komentopaikka oli Varkaudessa vastoin Ilmavoimien
komentajan käskyä. Muutenkin Ilmavoimien esikunnalla oli
kummallisen tyly suhtautuminen Lentorykmentti 2:n toimiin Välirauhan
aikana. Lorentzilla oli kaksi painopistettä rykmentin kehittämisessä:
sotavalmiiden ohjaajien tuottaminen ja viestiyhteyksien kehittäminen
sellaiselle tasolle, että johtamisjärjestelmä toimisi rykmentin
koko vastuualueella. Lorentz kirjoitti Lentolaivue 26:n luutnantti
U.A. Niemisen (myöhemmin Mattelmäki), majuri Harju-Jeauntyn ja
kapteeni Kivilahden kanssa laajennetun Ilmasotaohjesäännön. Tälläkään
kertaa ohjesääntöä ei saatu julkaistuksi ennen kuin sota
syttyi uudelleen. Talvisota oli osoittanut taktiikan perusteet
oikeiksi. Kaikki ilmataisteluliikkeet täytyi laskea ennen
testausta ja sen jälkeen jokainen yksityiskohta käskyjä ja
komentoja myöten tuli harjoitella yksityiskohtaisesti.
Iske ja irti –taktiikka oli edelleen Lorentzin mieleen.
Kaartotaisteluja vastustajan hävittäjien kanssa tuli välttää.
Pikakoulutusohjelmat etenivät vauhdilla, mutta toimintaa rajoitti
se, että vielä Välirauhankin aikana Ilmavoimien komentaja salli
hävittäjäohjaajille vain noin kolme lentotuntia kuukaudessa
pommikoneohjaajien saadessa 4,5 tuntia pääasiassa
suunnistuslentoihin! Syynä saattoi olla se, että Ilmavoimien
esikunnassa ei edelleenkään palvellut yhtään hävittäjäkoulutuksen
saanutta upseeria. Rajoitukset johtivat siihen, että harjoitukset
priorisoitiin tykkiammunnan harjoitteluun rajoitetuista suunnista
ja väistön ajoitukseen. Lorentz käski isot linjat, joista mm Hävittäjälentolaivue
24:n ohjelmistot poikkesivat vain vähäisesti. Lorentzilla ja
Magnussonilla oli näkemyseroja harjoituslentojen järjestyksestä
ohjelmiston sisällä. Magnusson halusi aloittaa koulutuksen
yksittäisellä koneella ilman vastustajaa Lorentzin painottaessa
vastustajan merkitystä heti ensimmäisistä lennoista lähtien.
Joskus Jatkosodan aikana Ilmavoimien komentaja kysyi Lorentzilta,
oliko hän vai Magnusson Suomen hävittäjätaktiikan ja –koulutuksen
luoja. Lorentz vastasi: ”Molemmat”.
Lorentz suunnitteli järjestelmän, jossa kaikkia hävittäjälaivueita
voitaisiin johtaa rykmentin koko vastuualuella. Hän tavoitteli
kykyä muuttaa taistelun painopistettä nopeasti ja mahdollisuutta
osallistua tarvittaessa taisteluun kaikilla kolmella laivueella
samanaikaisesti. Tavoite oli haasteellinen, sillä laivueiden
koneissa oli erityyppiset radiot, jotka käyttivät eri
taajuusalueita. Ilmavoimien komentaja ei hyväksynyt Lorentzin
esittämää maaradioiden määrää. Tämän lisäksi
ilmavalvontaverkko oli vielä huonommassa kunnossa kuin Talvisodan
aikana. Näiden tekijöiden summana mitään komentopaikkoja,
radioita ja ilmavalvontaverkon parannusta ei tullut ennen
Jatkosotaa. Lorentz yritti ratkoa ongelman toukokuussa 1941 järjestämällä
ilmasotaharjoituksen, jossa radioasemat sijoitettiin
neuvostopommittajien todennäköisimmille hyökkäysreiteille.
Kesäkuun 20. päivänä 1941 lentokaluston painopiste oli
lopultakin kunnossa – painopiste oli hävittäjäkoneissa, joita
oli 230 kappaletta. Pommikoneita oli 41 eli selvä vähemmistö.
Fokkerit alkoivat olla vanhentuneita ja teknisin perustein päätetyt
lisenssikoneet vielä huonompia alitehoisten moottoriensa vuoksi.
Lentorykmentti 2:lle ja 3:lle annettiin omat vastuualueet. Käskyt
olivat yksinkertaisia, mutta Lorentzin
mielestä oli mielenkiintoista havaita, että Ilmavoimien
esikunnalla ei ollut mitään komentopaikkaa (=operaatiokeskusta)
eikä nopeita viestiyhteyksiä kahden lentorykmentin toiminnan
koordinointiin. Lentorykmenttejä ei tulisi sitoa kiinteisiin
vastuualueisiin. Järjestelmän tulisi aina mahdollistaa koko hävittäjävoimien
keskitetty isku tärkeimpiin taisteluihin. Rykmentit olisivat
tarvinneet tätä varten oman keskitetyn komentopaikkansa. Näistä
puutteista huolimatta Ilmavoimien komentaja piti hävittäjävoimat
erittäin lyhyessä liekanarussa aina kesään 1944 asti.
Neuvostopommittajat hyökkäävät Suomen kaupunkeihin
Saksalaiset käynnistivät valtavan sotakoneensa kesäkuun 22.
päivänä ja hyökkäsivät Neuvostoliittoon. Jo 25.6.
neuvostojoukot pommittivat Suomen kaupunkeja yli 500 koneella
ilman sodan julistusta. Suomalaishävittäjät olivat valmiina ja
pudottivat 27 viholliskonetta Jatkosodan ensimmäisenä päivänä
ilman omia tappioita. Tämä antoi itseluottamusta rykmentille.
Sota alkoi hyvin, mutta kehittyi huolestuttavaan suuntaan, koska
toukokuun ilmapuolustusharjoitukseen lainatut maaradioasemat piti
palauttaa, mikä haittasi hävittäjien johtamista sodassa!
Palautuksen jälkeen neuvostopommittajat pääsivät yllättämään
Heinolan kaupungin, vaikka Lentolaivue 24:n koneita oli vain
20 kilometrin
päässä Vesivehmaalla. Ilmavoimien esikunnasta tuntui puuttuvan
kyky määrittää taktinen painopiste. Koska maaradioasemia ei
tarvittu muualla, palautettiin ne myöhemmin rykmentille. Puute
oli kuitenkin heikentänyt operaatioita viikkojen ajan.
Neuvostoliittolainen MiG-3 -hävittäjä
Jatkosodan hyökkäysvaiheessa Ilmavoimilla oli kaksi hävittäjärykmenttiä.
Lentorykmentti 3 tuki Karjalan Armeijan etenemistä Lentorykmentti
2:n suojatessa suomalaisjoukkoja Karjalan Kannaksella. Ensimmäisten
kahden viikon aikana hävittäjillä saavutettiin 68 ilmavoittoa.
Tappiona oli yksi vanhentunut Fokker. Onneksi kaikki hävittäjälaivueet
osoittautuivat ylivoimaisiksi neuvostovastustajiinsa verrattuna.
Neuvosto-ohjaajien taktiikassa ja koulutuksessa oli toivomisen
varaa. He sitoutuivat ”ranskalaismallisesti”
kaartotaisteluihin nopeilla ja kankeilla MiG- ja Lagg-hävittäjillään.
Evl Harju-Jeauntyn Lentolaivue 26 avasi sodan suurimmilla
ilmavoitoilla. Toisena tuli Magnussonin Lentolaivue 24, joka myöhemmin
meni ohi Lorentzin mukaan paremman ja täysvahvuisen konekaluston
vuoksi. Lorentz räätälöi lentotehtävät sopimaan laivueiden
konetyypeille. Brewsterit olivat parhaita, Fiateilla oli lyhyt
toimintasäde ja Moraneilla pitkä toiminta-aika, mutta huonot
aseet. Brewstereitä ja Fokkereita käytettiin pääasiassa
viholliskoneita vastaan, mutta Moraneita tiedustelu- ja rynnäköintitehtäviin.
Lorentz salli innovaation ja omat taktiset sovellutukset hävittäjälaivueissa.
Koska Lentolaivue 24 oli määrävahvuinen, kykeni Magnusson käyttämään
suuria osastoja kahdessa ja jopa kolmessa vuorossa. Lentolaivueet
26 ja 28 lensivät usein pienillä osastoilla.
Neuvostoliittolainen Lagg-3 -hävittäjä.
Neuvosto-ohjaajat sitoutuivat huonolla menestyksellä "ranskalaistyyppisesti"
kaarotaisteluun nopeilla ja kankeilla koneillaan.
Karjalan Armeija perustettiin 29.6.1941. Everstiluutantti
Bremer nimitettiin Karjalan Armeijan ilmakomentajaksi. Ilmavoimien
komentaja käski Lentorykmentti 2:n tuottamaan Karjalan Armeijan hävittäjäsuojan.
Lentorykmentti 2:n johtaminen osoittautui haasteeksi, koska
alueella ei ollut viestiyhteyksiä, jotka olisivat mahdollistaneet
komentopaikan rakentamisen. Tilanteen helpottamiseksi Lorentz
seurasi esikuntineen hävittäjälaivueita turvatakseen riittävät
viestiyhteydet rykmentille. Hän ei ollut tyytyväinen esikuntansa
sijaintiin Pieksämäellä, vaan olisi halunnut lähemmäksi
Kannasta ja Laatokkaa. Lorentz ja Magnusson yrittivät toistuvasti
saada esikunnan siirretyksi Immolaan, lähemmäksi rintamaa.
Tavoitteena oli keskitetty hävittäjäjohto tukemaan kenraali
Pajarin joukkojen etenemistä. Mikkelin Päämaja ei tukenut
ajatusta ja taustakin selvisi; Ilmavoimien komentaja halusi itse
toimia Kannaksen lentojoukkojen komentajana. Tämä oli ehkä
seurausta Brewster-laivueen menestyksestä. Ilmavoimien komentajan
operaatioajatus tuli yllätyksenä hävittäjäeksperteille:
komentaja jakoi Kannaksen neljään sektoriin. Operaatiot
perustuivat kiinteisiin aikatauluihin eri sektoreilla. Keskitetty
hävittäjävoiman käyttö unohdettiin. Ajoittain Ilmavoimien
komentaja jopa antoi itse lentoonlähtökäskyjä laivueille
ohitse komentoketjun. Ilmasodan johtamisperiaatteet olivat vähintäänkin
erikoisia 29.7.1941 jälkeen, kun Ilmavoimien komentajalla oli
viisi hävittäjälentolaivuetta alaisuudessaan.
Mene
eversti Richard "Zimbo" Lorentz sivulle 3
