Tanja Säily III b
Pojan mieli oli dipoli. Tuskin hän itse olisi sitä niin kuvannut, ei varmaan edes tuntenut koko sanaa, mutta itse ilmiön hän tunsi: hänen ajatuksiaan repi kaksi voimaa kahteen eri suuntaan. Joskus poika tunsi olevansa pelkkä sätkynukke noiden voimien riepoteltavana - hän oli kerran nähnyt sätkynuken Nurmijärven markkinoilla ja hänen oli käynyt sitä sääliksi. Useimmiten poika kuitenkin hallitsi voimia eikä päinvastoin. Hän otti kumpaakin sen verran kuin kulloinkin oli tarpeen, sekoitti ja heitti ajatuksensa paperille, ja niin oli hyvä.
Toinen voima oli lempeä kuin kesätuuli Palojoen kylän metsiköissä, mutta sen lempi oli petollista. Se kuiskaili pojan korvaan kauniita ja värikkäitä satuja, täytti hänen nenänsä oudon parfyymin huumaavalla tuoksulla, näytti hänelle viekoittelevia kuvia ihmeellisistä kaukaisista paikoista ja tapahtumista, antoi hänen maistaa kummia mausteita, joita kerran kokeiltuaan haluaa yhä lisää, nosti hänet korkealle raittiiseen ilmaan ja upotti hänet meren kylmiin syvyyksiin, joissa ei elä muu kuin runoilijan henki... Aleksis - se oli pojan nimi - olisi voinut huikaistua tästä kaikesta niin, että olisi jäänyt iäkseen vangiksi lumottuun puutarhaan kirjoittamaan sen tukahduttavasta ihanuudesta. Onneksi näin ei tapahtunut.
Toinen voima oli virkistävän pureva kuin talvinen vihuri Palojoen pelloilla, mutta kovin kylmä. Se ei houkutellut poikaa eksoottisuudella eikä turhalla koristeellisuudella, sen mahti oli totuudenmukaisuudessa. "Kerro asioista sellaisina kuin ne ovat", se mylvi pojalle, "kerro asioista, jotka tunnet parhaiten. Siten saat tarinoistasi uskottavia, vain siten saat kertomuksistasi todella hyviä." Aleksis piti voiman yksinkertaisista ohjeista ja noudattikin niitä. Onneksi hän ei kuitenkaan aina totellut voiman vaatimuksia yltiöpäisestä tarkkuudesta ja koruttomuudesta.
Pojan kasvettua mieheksi voimat olivat edelleen hänen päässään. Nyt ne saivat tukea siitä, mitä mies oli oppinut muualta, itsensä ulkopuolelta. Voimat kasvoivat ja vahvistuivat, mutteivät muuttuneet perusluonteiltaan miksikään; ne olivat sitä, mitä olivat koko ajan olleet. Mies tiesi nyt niiden nimet: Romantiikka ja Realismi. Hän osasi kenties käyttää niitä paremmin hyväkseen kuin lapsena, ainakin hän kirjoitti enemmän. Runoillessaan Aleksis antoi Romantiikka-voiman johdatella itseään; näytelmiä kirjoittaessaan hän melkein - mutta ei aivan - antautui Realismille. Ja niin oli hyvä.
Synkkiä pilviä oli kerääntymässä taivaalle, jolla voimat myllersivät. Miehen oli vaikea elää aikuisten maailmassa. Hän ansaitsi hädin tuskin elantonsa hengentuotteillaan, joista läheskään kaikki eivät pitäneet, koska ne olivat liian erikoisia. Aleksis mietti, eikö kenenkään muun päässä ollut kahta eri voimaa ja oliko toisten siis mahdotonta ymmärtää häntä. Ihmiset kauhistelivat, kun hän Realismin sääntöjen mukaisesti antoi näytelmiensä henkilöiden kiroilla, niin kuin todelliset henkilöt olisivat tehneet. Yhtä paljon he kauhistelivat, kun mies lyhenteli suomen kielen sanoja saadakseen ne sopimaan paremmin romanttisiin runoihinsa.
Mihinkään, mitä mies teki, ei oltu tyytyväisiä. Hän suri tätä suuresti, muttei voinut muuttaa tyyliään, joka kehittyi voimien mukana. Joskus hän antoi toisten muutella teoksiaan, jotta edes joku niihin kiintyisi - ja jotta hän saisi vähän rahaa, sillä hän eli köyhyydessä ja joutui usein turvaamaan harvojen ystäviensä apuun selviytyäkseen. Miehen fyysinen terveys oli ymmärrettävästi horjuva, hänen mielenterveytensäkin oli jatkuvasti uhattuna. Dipolimielen kaksi voimaa kiljuivat ja liehuivat, ulvoivat ja viuhuivat yhä kiihkeämmin. Aleksis piti vielä pintansa.
Mies kesti vielä, taipui, vaan ei taittunut, ja kirjoitti parhaan romaaninsa, jonka valmistelu kesti yhdeksän pitkää vuotta ja jossa häntä piinanneet voimat saavuttivat huippunsa mestarillisessa, humoristisessa Romantiikan ja Realismin harmoniassa. Romaanin nimi oli Seitsemän veljestä. Kuinka elävän realistista sen miljöö- ja ihmiskuvaus olikaan, kuinka romanttisia sen lukuisat kansansadut ja monipuolinen rakenne; voi, se oli täydellinen, siltä miehestä tuntui. Hänen aikalaisistaan ei tuntunut siltä.
Seitsemän veljestä sai murskaavan vastaanoton. Teos oli "naurettavuus ja häpeäpilkku suomalaisessa kirjallisuudessa" ja sisälsi "ilkeän häväistyksen suomalaisesta rahvaasta, tekijän kuvaukset kun ovat olevinaan luonnon mukaan tehdyt". Sen taiteelliset ansiot kiellettiin, se leimattiin epäsiveelliseksi. Arvata saattaa, miten Aleksis tähän reagoi. Seurasi romahdus. Taiturimaisesta kirjailijasta tuli soperteleva hullu, joka kuuli vain kaikuja mielessään kerran niin selkeinä vallinneista voimista; dipoli oli sirpaleina. Mies ei kirjoittanut enää juuri mitään ja kuoli pian ehtimättä kokea vanhuutta.
Mutta tässä on kertomukseni loppu. Ja niin olen kertonut Aleksis Kivestä Suomessa; ja mitäpä kertoisin enää hänen elämänsä työstä ja sen vaiheista täällä? Sen arvo ymmärrettiin hänen kuoltuaan, ja hän on oleva kansalliskirjailijamme vielä monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa.