Onko Suomella tulevaisuutta?

Ministeri Aatos Erkon puhe Kunnallisalan kehittämissäätiön seminaarissa "Suomen tahto 2000-luvulla" 16. helmikuuta 1999 Marina Congress Centerissä Helsingissä

Arvoisat kuulijat, hyvät naiset ja herrat.
   Tämän seminaarin pääotsikko, Suomen tahto 2000-luvulla, on vähintään realistinen, ehkä myös positiivinen. Minulle annettu otsikko on jo paljon hurjempi: tarkoituksenani on pohtia, onko Suomella tulevaisuutta, ja jos on, millaisilla ehdoilla.
   Tulevaisuuden tarkastelussa kaksi seikkaa säätelee ajatuksiamme: toinen liittyy aikaan, siihen monenko vaalikauden jälkeistä aikaa me tarkastelemme, ja toinen käsitykseemme tulevaisuudesta. Mitä vaatimuksia ja toiveita me asetamme näille käsitteille?
   Elämme parhaillaan kovin mielenkiintoista aikaa, myöskin poikkeuksellisen rikasta ja jännittävää. Meillä on toki aikaisemminkin ollut monta hyvin mielenkiintoista vaihetta ja vuosikymmentä. Niissä meillä ei kuitenkaan ole ollut valinnanvaraa, kun olemme yksimielisesti yrittäneet pitää kiinni itsenäisyydestämme. Nykytilanne on toinen. Käsissämme olevat mahdollisuudet ovat valtavat ja hyvin haastavat, joten kaiken järjen mukaan meillä pitäisi olla ruusuinen tulevaisuus. Onko näin, se on tämän tarkastelun kohteena.
   Uskon Suomen tulevaisuuteen, uskon siihen vahvasti, mutta asetan tälle uskolle joukon jyrkkiä reunaehtoja. Epävarmuustekijöitä on runsaasti, mutta uskon silti, että näiden ehtojen täyttämisen ei sinänsä pitäisi tuottaa vaikeuksia, ei ainakaan muita vaikeuksia kuin sen, mitä aiheutuu inhimillisestä heikkoudesta ja heikosta itsekurista. Yritän jatkossa käsitellä joitakin ehtoja, en kuitenkaan kaikkia enkä mitenkään täydellisesti, siihen en pysty.

Pikakatsaus menneisyyteen osoittaa, että meidän lähihistoriamme, siis viimeiset sata vuotta, on ollut dynaamista ja hyvin luovaa aikaa. Olemme tosin tehneet raskaita virheitä. Olemme hitaasti tajunneet, että maanomistuksella on keskeinen merkitys demokratian kehitykselle. Olemme usein, melkein aina, toimineet vanhoillisesti ja jäykästi. Silti olemme saavuttaneet melko hyvän yhteiskunnan, joka olisi voinut pysyäkin sellaisena, elleivät eräät nimeltä mainitsemattomat poliitikot hallituksen johdossa olisi tuhonneet näitä edellytyksiä ja olleet juuri päättyneen laman kunnia-arkkitehtejä. Heitä on sittemmin palkittu.
   Kuulemme nykyään valituksia muun muassa siitä, että maaltamuutto on aivan liian suurta ja että se tuhoaa maaseudun. Tällaiset selitykset ovat aiheellisia, mutta paljonko epäkohtien estämiseksi tehdään ja kuinka dynaamisia kunnat ovat tänään? Te, arvoisat läsnäolijat, tiedätte varmasti paremmin kuin minä, kuinka surullinen tilanne on ja kuinka vahvasti vanhaan byrokratiaan nojataan. Ihminen unohdetaan ja monessa tapauksessa häntä laiminlyödään järkyttävällä tavalla.
   Moni on myös sanonut, että elämme markkinatalouden armoilla, ja tämä lienee totta. Minua häiritsee se tapa, jolla markkinatalous suhtautuu ihmiseen. Olemme unohtaneet elämän perusarvot. Vetoamme kirkkoon ja ties mihin. Kuitenkin kysymys on yksinkertaisista asioista: oikeudenmukaisuudesta, ihmisen kunnioittamisesta ja arvostamisesta. Ymmärrän hyvin, että virkamies noudattaa tehtyjä päätöksiä. Näiden päätösten tulisi ainakin heijastaa perusarvoja. Näin ei todella tapahdu.
   Perinteiset instituutiot kuten rautatiet ja posti sekä vastaavat suuret liikelaitokset ovat toimineet kuten valtio valtion sisällä ja ne ovat luoneet ympärilleen esimerkin, jota sen syvemmin ajattelematta on kunnioitettu. Näin on käynyt myös kunnille. Ne on luotu aikana, jolloin ei ole ollut muita vaihtoehtoja. Tänään tätä järjestelmää voidaan kuitenkin tarkastella uudella tavalla ja sekä hyviä että huonoja puolia voidaan analysoida. Totuus on se, että edellä mainitun kaltaiset instituutiot ovat alusta alkaen tottuneet tekemään kaiken itse, muilta kyselemättä. Lopputulos on usein ollut huomattavan kallis ja hyvin byrokraattinen. Kun eri palveluja nyt voidaan ostaa entistä halvemmalla, on syntynyt painetta vanhoillisuuden ja nykyajan välillä. Pulmana on valita uudesta se, mikä on oikeaa ja oikeudenmukaista.

Päätöksenteon kannalta arvostan sekä eduskunnan että kunnan työtä, mutta pidän luonnottomana että samanaikaisesti voi istua sekä eduskunnassa että kunnan luottamuselimissä, esimerkiksi valtuuston puheenjohtajana. Tällä tavalla aliarvostetaan niin eduskuntaa ja sen tärkeää työtä kuin kunnan vaativaa luottamustehtävää. Se mikä oli mahdollista ennen ei ole asianmukaista asioiden hoitoa tänään. Kansanedustaja toki tekee työtä oman vaalipiirinsä hyväksi eduskunnasta käsin. Myös kunnan sisällä tilanne saattaa olla ristiriitainen: me näemme vahvoja ja luotettavia kunnanjohtajia, joiden rinnalla luottamushenkilöt ovat kumileimasimia, ja päinvastoin. Hyvä edes näin, koska on kuntia, hämmästyttävän monia, joissa kumpikaan taho ei juuri tee mitään uutta. Jotta kunta voisi olla vaikeuksiensa keskellä vahva ja dynaaminen, sekä kunnanjohdon että luottamushenkilöiden tulisi ponnistella entistä suuremmalla tarmolla. On toki myös sellaisia kuntia, joissa näin jo tehdään.
    Kuntalaisten kyky toimia ja kestää vaikeuksia on aivan toinen, jos heidän luottamushenkilönsä puolueesta riippumatta ajavat yhteistä asiaa. Olemme liian pitkään tottuneet siihen, että jokin kunnan ulkopuolinen voima auttaa meitä ja että meidän ei itse tarvitse tehdä mitään. Tällainen aika on auttamattomasti ohi.
   Nykyinen lainsäädäntömme ei huomioi tarpeeksi kunnan erikoispulmia. Tästä syystä uskon, että kunnan hallinnon tulee olla paljon edistyksellisempää ja että sillä tulee olla suuremmat valtuudet ja toimintaoikeudet kuin tähän asti. Vain näin kunta pystyy toimimaan älykkäällä tavalla. Aktiivinen demokratia opitaan nimittäin aina paikallistasolla.
   Kilpailukyvyllä on aivan keskeinen merkitys kunnan tulevaisuudelle ja selviämiselle. Pidän ylisuuria kuntakoneistoja toivottoman vanhoina. Ne ovat jäänne vanhalta ajalta, ajalta jolloin paikkakunnalla ei ollut paljoakaan palveluita. Kunnan omien palvelujen rinnalle on viime aikoina tullut ostopalveluita, jotka laajentavat valikoimaa: kunta voi tänään ostaa palveluita kiinteistönhoidossa, tietotekniikassa ja monessa muussa asiassa. Uskon, että vastarinnasta huolimatta tämänkaltaiset palvelut ovat ehkä parempia kuin nykyiset. Kunnan nykyinen henkilökunta voi ainakin osittain itsenäistyä ja kehittää palvelumuotoja kunnalle ja yksityisille asiakkaille. Yksityistäminen on suotavaa, mutta samalla kunnan on säilytettävä oma valvojan roolinsa. Lisäksi peruspalveluista on aina huolehdittava.
   Kunnan tulevaisuus rakentuu turvallisuudelle ja viihtyvyydelle. Nämä ovat usein unohdettuja arvoja. Turvallisuudella tarkoitan työpaikkoja ja mielekkäitä työtehtäviä, viihtyvyydellä ennen kaikkea terveydenhuoltoa ja vanhustenhoitoa, koulutusta, kulttuuritarjontaa ja muita harrastusmahdollisuuksia sekä hyviä valmiuksia tietotekniikan hyödyntämiseen.
   Turvallisuuden kannalta on pidettävä mielessä, että maaseutu on elävä osa nyky-yhteiskuntaa. Maaseudun tulevaisuutta tulisi rakentaa luontevalla tavalla, sen tulisi pohjautua maa- ja metsätalouteen sekä pk-yrityksiin ja matkailuun. Lähtökohtana on yrittäminen. Elämä on maaseudulla perinteisesti perustunut erilaiseen, usein pienimuotoiseen, perhekeskeiseen yrittämiseen. Näin tulisi olla tulevaisuudessakin. Kaiken ydin on se, että ihmisiä ja yrittäjiä kannustetaan. Kannustus aktivoi, ylenmääräinen tuki ja byrokratia sen sijaan passivoivat.

Maaseutua, eritoten maataloutta sekä luontoa koskevat kysymykset askarruttavat erityisesti niitä ihmisiä, jotka ovat sukupolvesta toiseen tehneet töitä pellolla ja hoitaneet osuutensa hyvin. Tällä hetkellä he saattavat ajatella, että heidän työnsä on mennyt hukkaan. Nämä ihmiset katkeroituvat helposti. Heille on turha sanoa, että näin on muuallakin.
   Kaupunkiympäristössä, teollisuuden ja kaupan alalla vastaavanlaista tapahtuu jatkuvasti. Meidän on vaikea ymmärtää, että jokainen sukupolvi on ollut tärkeä ja että jokainen polvi on mahdollistanut nykytilanteen niin hyvässä kuin pahassakin. Myös vauraudella ja elintasolla on oma merkityksensä, mitä ei aina tahdota tunnustaa.
   Jos ihmistä ei kohdella kunnissa arvonsa mukaisesti, vielä vähemmän näin tehdään teollisissa ja kaupallisissa työpaikoissa. Poikkeuksia toki on, mutta yleinen kehitys on kääntynyt mielestäni väärään suuntaan. Tänä päivänä työntekijä on yrityksessä usein pelkkä nappula. Harvat yritykset palkitsevat työntekijöitään, eräät pörssiyhtiöt ovat jopa yksipuolisesti poistaneet henkilöstörahastonsa tyydyttääkseen pörssin ja kaukaisten osakkeenomistajien vaatimukset.
   Asetan hyvin hoidetun yrityksen ja kunnan samalle viivalle. Molemmissa ihmistä tulee hoitaa hyvin, häntä tulee kunnioittaa ja arvostaa. Kunnan on kilpailtava samalla tavalla kuin yritysmaailman, sen on opittava omista virheistään ja löydettävä sellaiset arvot, jotka sopivat sen asukkaille. On tärkeää kilpailla siitä, kuka hoitaa asiat parhaiten. Hyvin harvoissa kunnissa tajutaan tänään, mistä todella on kysymys.
   Kunnanjohtajan tulisi toimia kuten tehokkaan toimitusjohtajan yrityksessään, hänen tulisi onnistua työssään. Otan esimerkiksi hyvin menestyneen suuryrityksemme Nokian. Nokian johto ei ole tyytynyt nauttimaan päivän tuloksista, vaan se ponnistelee jatkuvasti, taukoamatta, paremman tuotteen ja paremman tuloksen saavuttamiseksi maailmalla - ja on onnistunut tehtävässään vaikeuksienkin keskellä. Mielestäni Nokia on hyvä esimerkki siitä, miten meidän pitäisi taistella jokaisessa yksikössä riippumatta talousarvioista, työntekijämääristä tai asukasluvuista.

Suomalaiselle yrittämiselle ja teollisuuden kehittämiselle ennakkoluuloton luomiskyky on arvokasta. Ilman jatkuvaa ja vahvaa kehitystä teollisuutemme kärsii. Meillä on korkea palkkataso ja melkoiset sosiaalikustannukset. Voidaksemme ylläpitää ja vahvistaa kilpailukykyämme meidän on luotava uusia ja jatkuvasti parempia tuotteita. Samoin yritysten työntekijöitten oikeus saada osuus voitosta eli tuloksesta on kiistaton, jos me haluamme, että tärkeä osa yhteiskunnastamme toimii. Tässäkin yhteydessä kysymys on oikeudesta ja oikeudenmukaisuudesta, ihmisen arvostamisesta.
   Viihtyvyyttä tarkasteltaessa on ensinnäkin todettava, että terveydenhuolto ja vanhustenhoito eivät ole sinänsä tuloa tuottavia alueita. Nämä peruspalvelut on kuitenkin hoidettava kunnolla. Kunnan on pidettävä huolta omistaan. Onhan erittäin tärkeää, että kuntalaiset voivat luottaa omaan paikkakuntaansa ja arvostaa sitä.
    Koulutus vaikuttaa elämän valintoihin, elämään yleensä. Koulutus on kunnalle tärkein kilpailukeino. Opettajiin, koulurakennuksiin ja opetusvälineisiin tulisi suhtautua täysin toisella tavalla kuin mitä nykyään tehdään. Koulutusasioissa myös yhteistyö naapurikuntien kanssa on ratkaisevaa. Erityisen suuren arvon annan eri oppilaitosten yhteistyölle. Tällä tavoin koko koulutusta voidaan kehittää monipuolisemmaksi sekä kunnan että koko maan kannalta mielekkäällä tavalla. On helpompi palata synnyinseudulle, jos omat kokemukset koululaitoksesta ovat vahvasti myönteisiä.
   Kulttuuri on niin ikään viihtyvyyden kannalta keskeinen alue, joskin usein laiminlyöty. Nuoret ovat kiinnostuneita muun muassa musiikkikouluista ja musiikkiluokista. Kaikista nuorista ei tule musiikillisen ammatin harjoittajia, mutta kuitenkin tunnollisia ja uskollisia musiikin harrastajia. Samanlainen vaikutus on muilla kulttuuriharrastuksilla: kuvaamataiteilla, kirjallisuudella ja ennen kaikkea teatterilla. Ohjaajilla ja opettajilla on tässäkin asiassa suuri merkitys. On myös tärkeää, että tällaista työskentelyä varten on olemassa sopivia tiloja.
   Viihtyvyydestä puhuttaessa emme liioin saa unohtaa urheilua. On kuitenkin muistettava, että erilaisia urheilulajeja on paljon, ja jos kunta tukee yhtä, sen tulee tukea myös toista. Edelleen tytöillä tulisi olla aina samat mahdollisuudet kuin pojilla. Vastaavasti urheilutilojen tulisi olla mahdollisimman monikäyttöisiä. Yleensäkin erilaisten monitoimihallien tulisi soveltua sekä urheilun että kulttuurin tarpeisiin, niitä tulisi voida käyttää näyttelyiden, messujen ja vastaavien tapahtumien järjestämiseen.
   Tietotekniikka ja yhä muotoaan etsivä Internet täydentävät tänään ja tulevaisuudessa viestintä- ja tiedonhankintakanaviamme niin koulussa, työssä kuin vapaa-aikana. Mahdollisuudet tietotekniikan taitojen oppimiseen ja erilaisten tietoverkkopalvelujen käyttöön on turvattava, asuinpaikasta riippumatta. Näissä asioissa koululla ja kirjastolla on ratkaiseva merkitys.
   Kunnan on voitava kilpailla myös veroäyrillä. On kohtuutonta, että pienemmillä paikkakunnilla peritään korkeampaa veroa kuin suuremmissa kunnissa. Veroäyriä alentamalla syrjäseudullekin voidaan houkutella uusia yrittäjiä ja heidän avullaan edelleen uusia asukkaita. Tämä puolestaan merkitsee parempaa veropohjaa, joskin se asettaa edelleen lisävaatimuksia kunnan turvallisuudelle ja viihtyvyydelle. Urhea ja rohkeutta vaativa ajatus on siirtää veronkanto kokonaisuudessaan kunnalle. Tämä on ajatus, joka kannattaa selvittää.

Elämme parhaillaan tämän vuosikymmenen, tämän vuosisadan ja myös tämän vuosituhannen viimeistä vuotta. Kuitenkin on kysymys ihan tavallisesta vuodesta. Toki tähän vuoteen on kertynyt suomalaisille paljon kannettavaa. Meidän tilanteemme on kovasti muuttunut, se ei ole enää alistumista ja pelkkää selviytymistä. Olemme liittyneet Euroopan unioniin ja nyt myös talous- ja rahaliittoon, Emuun. Neljän ja puolen kuukauden kuluttua aloitamme EU:n puheenjohtajamaana, ja tässä tehtävässä meidän tulee olla esimerkkinä muille. Tämä lienee pienelle Suomelle tärkein päämäärä tällä hetkellä. Tavoitteena on hoitaa asioita niin hyvin kuin mahdollista ja mieluummin vielä paremmin.
   On ihmisiä, jotka ihmettelevät EU:hun kuulumisen tarvetta. He edustavat menneitä aikoja, jotka eivät enää tule takaisin. EU:ta vastustavien poliitikkojen kannanottoja on ollut kuitenkin kiinnostavaa seurata. Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että kysymys ei ole pelkästään EU:n vastustamisesta vaan vallasta. Jokainen, jolla on valtaa, nimittäin huolehtii olemassa olevasta järjestelmästä ja puolustaa sitä. Tähän olemassa olevaan järjestelmäänhän moni suomalaista yhteiskuntaa koskettava asia on sidoksissa, täysin riippumatta siitä, millä tasolla olemme. Otan esimerkiksi kysymyksen tasavallan presidentin virka-asemasta. Meillä on vankka ja hyvin vanha käsitys jo Ruotsin vallan ja sittemmin Venäjän keisarivallan ajalta siitä, että hallitsijalla on yksinvaltijan rooli. Tästä syystä Aleksanteri I:n oli niin helppo siirtää valta Venäjälle ja hyväksyä Ruotsin lait suomalaisille. Kun suomalaisten piti maamme itsenäisyysjulistuksen jälkeen määritellä tasavallan presidentin asema, viisaan ja taitavan K. J. Ståhlbergin esitys hylättiin, ja Suomesta tuli poikkeuksellisen vanhoillisesti johdettu valtio, muodollisesti tasavalta. Ehkä hyppäys demokratiaan olisi ollut yksinvaltijakausien jälkeen liian dramaattista.
   Paljon aikaa on kulunut, ja nyt olemme nähneet nk. Nikulan esityksen. Siitäkin on noussut poru, vaikka sekin on vielä kaukana Ståhlbergista. Vakavaan äänensävyyn on esitetty sellainenkin ajatus, että koko presidentti-instituutio pitäisi poistaa. Vaikka ajatus vaikuttaa nykydemokratiamme kannalta loogiselta, meidän on otettava tässä asiassa huomioon kansainvälinen käytäntö.

Istuva tasavallan presidentti on nykyisessä tilanteessa joutunut hankalaan välikäteen. Emme erota kyllin selvästi toisistaan kysymyksiä presidentin viran uudistamisesta ja nykyisen viranhaltijan ansioista. Tämänkään esityksen ei pitäisi olla istuvaa presidenttiä vastaan. Totuuden nimessä on sanottava, että presidentti Ahtisaari on monella tavoin myötävaikuttanut siihen, että hänen virkaansa liittyvä mystiikka ja etäisyys on vähentynyt. Kiitosta hän ei ole tästä saanut.
   Näen EU:n myönteisenä, vaikkakaan sen nykyiset toimintamuodot eivät ehkä ole täysin tyydyttäviä. EU:hun kuulumisen perusehto on, että yhteiskuntamme keskeisiä toimintoja kuten hallintoa ja veronkantoa rationalisoidaan ja yksinkertaistetaan; uusi ulottuvuus ei saa lisätä byrokratiaa eikä tehdä asioita monimutkaisemmiksi. EU:hun on uskottava, ja siinä menestyy vain, jos kaikki osapuolet ovat valmiita ponnistelemaan ja antamaan toisilleen paljon. Uskon, että suomalainen hyötyy EU-jäsenyydestään nyt ja tulevaisuudessa, kunhan hän itse vain on aktiivinen. Liitto EU:n kanssa tuo mukanaan uusia haasteita: kuulumme entistä laajempaan yhteisöön, meiltä vaaditaan yhä parempaa kielitaitoa ja paljon tervettä uteliaisuutta.
   EU:n myötä suhteemme ulkovaltoihin tulevat muuttumaan, tai ainakin tapa, jolla hoidamme näitä suhteita. Olen vakuuttunut siitä, että EU-asiat kuuluvat valtioneuvostolle, eivät pelkästään ulkoasiainministeriölle. EU ei ole enää mikään ulkovalta, se on osa meidän elämäämme ja yhteiskuntaamme. Ulkoministeriön tulisi hoitaa todelliset ulkovallat, joista Suomelle tärkeitä ovat Venäjä ja Yhdysvallat sekä Kiina ja Japani. Työnjako näkyy jo EU-puheenjohtajamaan tehtäviin liittyvissä järjestelyissä. Moni ministeriö on läheisessä suhteessa käsiteltäviin asioihin. Ylipäänsä valtiovarainministeriön rooli politiikassa ehkä nousee yhä keskeisemmäksi.

EU- ja Emu-jäsenyyden ohella on kovasti keskusteltu mahdollisesta liittymisestä puolustusliitto Natoon. Olemme vakuuttuneita siitä, että meillä on vapaus liittyä, tulla ja mennä niin kuin meitä huvittaa. Näin saattaa ollakin, mutta asiaa tulisi tarkastella hieman vakavammin, lähinnä Naton suhteen. Nato-jäsenyys voisi vähentää meidän puolustusmenojamme, ehkä. Ehkä myös Naton luonne muuttuu tulevaisuudessa, jolloin Suomi saattaisi päästä jäseneksi omilla ehdoillaan. Ehkä. Venäjä on tietysti huolissaan siitä, mitä Suomessa tapahtuu, ja maamme mahdollinen liittyminen Natoon edellyttää poikkeuksellisen hyviä suhteita itäiseen naapuriin. Venäläisten on voitava luottaa suomalaisiin myös tässä asiassa, samalla tavalla kuin he ovat tehneet EU:n ja Emun kohdalla suurista epäilyksistä huolimatta. Venäläisten tulee ymmärtää, että Suomen rooli kaikissa näissä yhteenliittymissä palvelee myös heitä. Venäjän halu liittyä EU:hun lienee aika selvä, enkä pitäisi Nato-jäsenyyttä mahdottomana. Se olisi Venäjän itsensä kannalta mielekästä. Myönnän, että matkaa on paljon, mutta paremmat ja aidommat suhteet tuovat tällaisiakin pohdiskeluja pinnalle.
   Paremman kielitaidon lisäksi meidän on ponnisteltava oman kulttuurimme ja suomen kielen puolesta. Jotta voimme menestyä eurooppalaisessa yhteistyössä, meidän on oltava vahvoja sisäisesti; meidän on tunnettava oma arvomme ja merkityksemme. Paikallinen vahvuus ja kansainvälisyys eivät ole ristiriidassa keskenään.
   Yhteistyö ja kanssakäyminen naapurimaiden kanssa on niin ikään välttämätöntä. Olemme perinteisesti olleet sangen välinpitämättömiä lähinaapureistamme ja eristäytyneet mielellämme omiin oloihimme. Meidän on kohennettava ruotsin kielen taitojamme ja ylipäänsä suhteitamme Ruotsiin. Tässä meillä on melkoinen urakka edessä.

Vielä suurempi ongelma on suhteemme Venäjään. Ehkä menneisyys on yhä taakkana, Venäjä edelleen kaukana ja venäjän kieli melko tuntematonta. Myös vanhat perinteet saattavat painaa: aikaisemmin vain harvat saivat hoitaa suhteita itäisen naapurimaan kanssa. On myönnettävä, että tilanne rajan takana ei ole helppo. Olemme kuitenkin ainoa EU-maa, jolla on pitkä yhteinen raja Venäjän kanssa. Tästä syystä meillä ei yksinkertaisesti ole varaa jättää tätä naapuruussuhdetta niin heikolle hoidolle kuin mitä se nyt on.
   Sivistystasomme on korkea, vaikka sen laadusta voidaan olla montaa mieltä. Meillä on täysi mahdollisuus hoitaa kansainvälisiä kulttuurisuhteitamme, jotka puolestaan edistävät kaupan ja muiden yhteyksien kehittämistä. Meillä on kunnioitettava määrä eri tason oppilaitoksia. Määrä ei kuitenkaan ole ratkaiseva vaan laatu. Taistelemme Suomen nimen ja maineen puolesta nostamalla koulutustasoamme. Siihen meillä on varaa ja se on päämäärä, jonka tulisi olla selvä jokaiselle. Nykytilanne ei ole riittävä. Markkinatalouden keinot eivät meitä auta. Emme selviä, jos vain tuijotamme tilastoihin ja laskemme valmiiden tutkintojen ja väitöskirjojen määriä.
   Toisin sanoen jo kuntatasolta alkaen on ensiarvoisen tärkeää, että voimme nostaa oppilaiden yleistä sivistystasoa ja samalla edesauttaa heidän tulevaa erikoistumistaan. Yleissivistys ja erikoistuminen eivät saa olla toisiaan vastaan. Tässäkin suhteessa meillä on suuri ja vaativa urakka edessäpäin.
   Koulutustaso ja sitä kautta jatkuva sivistystason nostaminen on siis keskeinen mittapuu. Koululaitoksemme kaikki asteet peruskoulun ala-asteelta korkeakouluun vaativat huolenpitoa, niille on taattava kasvumahdollisuuksia ja niihin on uskottava. Erityisesti opettajakunnan tasoa ja innostusta on pidettävä yllä kautta linjan, niin palkkauksen kuin yleisen arvostuksen avulla. Tähän kaikkeen me pystymme, jos vain niin haluamme.
   Aiemmin lapset ja nuoret oppivat vanhemmiltaan, myöskin työnteon. Kouluun päästyään nuoret oppivat opettajilta sen, mitä kotona ei osattu. Tänään nuoret oppivat tietotekniikan kautta ja sen avulla sellaisiakin asioita, joita opettajat eivät välttämättä ymmärrä. Vaatimukset opettajakuntaa kohtaan ovat siis todella suuret.

Meiltä vaaditaan jatkuvaa uudistumista, ponnistelua paremman ja turvallisemman Suomen aikaansaamiseksi. Meidän tulee ymmärtää, että keinot tämän maan kehittämiseksi ovat nykyään toisenlaiset kuin ennen. Meidän on myös koko ajan muistettava, että paikallaan seisominen on samaa kuin menisi taaksepäin. Santeri Alkio totesi 1920-luvulla, että tällä maalla on tulevaisuutta vain, jos me vaivaudumme kuuntelemaan nuorten ääntä ja rakentamaan yhteiskuntaamme nuorten ehdoilla. Nuorten ajatusten on saatava vastakaikua. Tätä emme saa hetkeksikään unohtaa. Meillä on monta esimerkkiä viimeisen sadan vuoden ajalta, jolloin vallassa olevat jäykistyivät ja jopa kuvittelivat, että oli tehty kaikki, mitä tehtävissä oli. Kuunteleminen tuotti vaikeuksia.
   Tiede ja tutkimus ovat osa niitä keinoja, joiden avulla me tänä päivänä pystymme menemään eteenpäin. Tutkimustyön jatkuvuus on turvattava. Kaksikymmentä vuotta sitten maassamme esitettiin ajatus uudenlaisesta korkeakoulutason tutkimuslaitoksesta, joka asettautuisi nykyisen korkeakoulujärjestelmän yläpuolelle. Laitos ei siis olisi minkään jo olemassa olevan yliopiston tai korkeakoulun kopio, vaan se omistautuisi väitöskirjatasoiselle tutkimukselle sekä sen jälkeen tehtävälle tutkimukselle. Laitoksen vaikutukset ulottuisivat mahdollisimman laajalle tutkimuksen alueelle, ja hankkeen takana olisi koko yhteiskunta, niin veronmaksajat kuin yritysmaailma. Parikymmentä vuotta sitten tällaisen uudistuksen tarve oli huutava, mutta ehdotukseen suhtauduttiin tuolloin olankohautuksella. Asiassa ei ole vieläkään liikahdettu. Nyt on kuitenkin viimeinen hetki tehdä jotakin.
   Mediaa, niin painettua kuin sähköistä, voidaan tietysti syyttää kaikesta. On vanha sääntö, jonka ainakin median parissa työskentelevät tuntevat, että heti kun jokin asia menee pieleen, mediaa syytetään iloisesti ja innostuneesti. Näin vastuuta ja mahdollista syyllisyyttä saadaan siirrettyä pois itseltä. Toisaalta media on vuosien mittaan oppinut suhtautumaan moniin asioihin välinpitämättömästi. Haukkumisista ja törkeyksistä huolimatta medialla on erittäin tärkeä ja vastuunalainen tehtävä demokraattisessa yhteiskunnassa.
   Median parissa työskentelevältä vaaditaan jatkuvasti entistä korkeampaa sivistystasoa ja huomattavasti suurempaa tietomäärää lahjakkuuden ja synnynnäisen uteliaisuuden lisäksi. Journalismin keskeiset periaatteet, rehellisyys ja aitous, tulisi aina pitää mielessä. Pelkällä julkisuudella työssä ei saavuteta journalistista mainetta ja arvostusta.

Olen yrittänyt valaista joillakin esimerkeillä niitä muutoksia, joita odotan suomalaiselta yhteiskunnalta. Me kulutamme nyt turhaan aikaa pohtiaksemme sitä, mikä on Suomi ja sen kohtalo. Suomen kohtalo määräytyy sen mukaan, mikä on suomalaisille parasta ja oikein. Meidän tulisi aivan toisella tavalla kamppailla kaiken sen puolesta, mikä on suomalaisille hyväksi.
   Yhteiskuntaa on kehitettävä karsimalla byrokratiaa ja luottamalla enemmän kunnan ja paikallistason omaan kykyyn hoitaa asioitaan. Kunnallislain uudistaminen ja siihen liittyvä kuntien voimakas "uusi tuleminen" ovat myönteisen ja tulevaisuutta palvelevan yhteiskuntakehityksen ehto.
   Yrittämisellä ja sitä kautta voimakkaammalla vastuuntunnolla on ratkaiseva merkitys maaseudun tulevaisuudelle. Meidän on uskottava ihmisiin ja annettava arvoa paikallisaatteille.
   Niin suomalaisten kuin suomalaisen teollisuuden tulevaisuuden ehtona on, että luovuutta ja sen jatkuvuutta kehitetään ja suositaan.
   Kunnan yleinen turvallisuus ja viihtyvyys vaativat, että peruspalvelut ovat kunnossa. Meidän on panostettava varsinkin terveydenhuoltoon ja vanhustenhoitoon.
   Meidän on hyväksyttävä uusi, kolmas ulottuvuus, Euroopan unioni, nykyistä selkeämmin ja käytettävä sen tarjoamia palveluja aktiivisesti hyväksi. Meidän on muistettava, että olemme osa EU:ta emmekä sen ulkojäseniä.
   EU:n tulee niveltyä yhteiskuntaamme luonnollisella tavalla. Suhteet ulkovaltoihin eli EU:n ulkopuolella oleviin maihin on hoidettava järkevästi ja tehokkaasti.
   Meidän tulee myös hyväksyä luonnollinen suhteemme naapurimaihimme, erityisesti Ruotsiin ja Venäjään. Näitä suhteita meidän on edelleen uutterasti kehitettävä.

Lopuksi: meidän on ennen kaikkea uskottava nuoriin ja taisteltava heidän tulevaisuutensa puolesta. Koulutuksella on erittäin suuri merkitys. Kansan sivistystasoa on nostettava selkeästi ja vahvasti koulutuksen kaikilla asteilla, kuntatasolta lähtien. Nykyistä vaativampaa tieteellistä tutkimusta on edistettävä uudella tavalla; korkeakoululaitoksemme on herätettävä nykyisestä talviunestaan. Opettajakunnan tasoa ja motivaatiota on nostettava kautta linjan.
   Meidän on aika havahtua ja ymmärtää se, että hyvinvoinnin turvaamiseksi on uhrattava voimavaroja. Samoin meidän on nähtävä, että kamppailu on jatkuvaa. Tänä päivänä kamppailulla on kuitenkin toisenlaiset muodot ja toisenlainen sisältö kuin ennen. Edelleen meidän on pidettävä mielessä, että sisältö on aina ylivoimaisesti tärkeämpi kuin muoto. Meidän täytyy välittömästi lopettaa takaperin käveleminen. Jos näihin asioihin kiinnitetään huomiota, suomalaisilla ja sitä kautta Suomella on täydet mahdollisuudet menestyä tulevaisuudessa.

Keskiviikkona 17. helmikuuta 1999
Helsingin Sanomat