JANNE JOKISEN MEHILÄISHOITOSIVUT

jmjokine(n)@*.fi est 1990
http://www.iki.fi/janne.jokinen/hunaja/


Syö hunajaa, poikani, sillä se on hyvää, ja mesi on makeaa suussasi.
(Sananlaskut 24:13)

 

SYYSTOIMET
PUNKKITORJUNNAT, TALVIRUOKINTA, TALVIPALLO

Varroapunkki

Suomessa on viime vuosikymmeninä yleistynyt idästä levinnyt varroapunkki (Varroa destructor), joka on nyt levinnyt lähes koko maahan. Punkki loisii mehiläisissä, ja ilman ehkäiseviä ja torjuvia toimia hivuttaa muutamien vuosien aikana koko yhdyskunnan kuoliaaksi. Punkin vaatimat hoitomenetelmät saattavat tuntua monimutkaisilta ja hankalilta, mikä onkin johtanut monien vanhan koulun mehiläishoitajien lopetuspäätökseen - esim. itse ostin linkoni vanhalta tarhaajalta, joka valitteli ettei enää jaksa opetella uusia temppuja "sen punkin" vuoksi. Toisaalta eräs lähiseutujeni tarhaaja selitti, että "koskaan ei hänellä tietääkseen ole punkkia ollut", mutta silti jostain syystä tarhamäärä oli vähentynyt viidestätoista yhteen kituliaaseen...

Varroapunkki vaatii siten torjuntatoimia. Isoissa mehiläishoitomaissa on kyetty jalostamaan varroaresistenttejä kantoja, mikä on toki suomalaistenkin emonkasvattajien tavoitteena, mutta pienessä mehiläishoitomaassa mittakaavat ovat niin pieniä, että jalostustoiminta etenee hitaammin - ei voida jättää satoja pesiä oman onnensa nojaan ja seurata, että missähän niistä on varroaa sietäviä geenejä. Eikä mehiläiskantojen tuominen ulkomailtakaan ole ihan yksinkertaista ja ongelmatonta. Varroan kanssa tulee siten oppia elämään sietokykyisiä kotimaisia kantoja odotellessa. Toivottavasti sellaiset tulevat ennen seuraavan loiseläjän (Pieni pesäkuoriainen, Aethina tumida) vaatimia sopeutumistoimia, mikä otus on jo edennyt läpi Pohjois-Amerikan ja Pohjois-Afrikan tasolle...

Huom! Sanat "syöpäläinen", "torjunta" yms. kuulostavat pelottavilta, mutta tässä yhteydessä on syytä korostaa, että Suomi on maailman johtavia maita "vaihtoehtoishoitojen" käytössä: Punkkien torjuntaan käytetään tyypillisesti orgaanisia, pesissä muutenkin esiintyviä happoja, joita käytetään satokauden ulkopuolella, eli torjunta-aineet eivät kulkeudu hunajaan. Ja aineet siis ovat joka tapauksessa tavallisia luonnossa esiintyviä aineita: muurahaishappoa ja "raparperistä tuttua" oksaalihappoa. Ulkomailla ja ulkomaisen hunajan suhteen tilanne voikin olla ihan toinen...

Toisaalta nämä minun tarinani eivät ole kattava ohje varroantorjuntaan, vaan käsittävät ainoastaan muutamia syksyisiä hoitotoimiani, joille löytyy vaihtoehtoja ja myös varmaan täsmällisempiäkin toteutusmalleja. Näiden temppujeni lisäksi tein punkkilaskennat keväällä ja "leikkasin kuhnurikakkua", mistä minulle ei jäänyt kuvamateriaalia enkä sitä siten dokumentoinut. Alan uusin oppikirja kannattaakin tavata huolella varroatorjuntojen osalta, ja mielellään lukea säännöllisesti myös Mehiläinen-lehteä, missä vuosittain kerrataan kyseisen vuodenajan vaatimat varroatoimet.

Punkkilaskennat

Suomalaisen varroantorjuntakonseptin mukaan sadonkorjuun jälkeen elokuussa torjutaan ne pesät, joissa on tietyn kynnysarvon ylittävä määrä punkkeja. Tämä määritetään laskemalla luonnostaan kuolleiden ja pesän pohjalle (verkkopohjan läpi) tippuvien punkkien määrä, mistä saadaan skaalattua pesän punkkimäärä.

Punkkilaskenta suoritetaan laittamalla pesän verkkopohjan alle varroapunkin laskentalevy, mihin punkit tippuvat kuoltuaan vanhuuttaan. Nykyisissä pesämalleissa punkkilaskenta on huomioitu jo suunnittelussa, eli pesien pohjissa on valmis paikka pohjan mukana myytävälle laskentalevylle. Punkkilaskenta pitää tehdä kaikille pesille, ja se kannattaa tehdä parin viikon ajan, jotta statistiikkaa syntyisi tarpeeksi. Ohjeissa puhutaan esim. "kahdesta viikon jaksosta" - tämä ei kuitenkaan mielestäni toimi, koska ainakin minun pesistäni tippui suunnattomat määrät siitepölypalleroita, varamurusia ja muuta roskaa, minkä seasta ainakaan aloittelija ei löytänyt punkkeja. Kokeneempi punkit varmastikin bongaa, mutta aloittelijalle suosittelen, että käy laskemassa punkit levyiltä parin-kolmen päivän välein, pyyhkii levyn aina laskettuaan puhtaaksi ja summaa lopuksi punkkimäärät yhteen. Itse teinkin aika pitkän laskentajakson, koska ensimmäinen seuranta meni mainitusta syystä pieleen.

Ohjeiden mukaan alle ykden punkin vuorokaudessa tiputtava pesä ei tarvitse elokuun torjuntoja, kun taas 1-15 vaatii torjuntoja ja yli 15 jo tehostetut torjunnat. On kuitenkin huomattava, että verkkopohjaisen styrox-pesän tarkkailulevyn pinta-ala on vain noin puolet koko pesän pohja-alasta, minkä vuoksi esim. tuon yhden punkin vuorokausiraja tarkoittaa kahden viikon tarkkailujaksolla seitsemää havaittua punkkia. Pitää myös varoa muurahaisia: mikäli ne pääsevät tarkkailulevylle, eivät tulokset ole luotettavia, vaan pesä pitää varmuuden vuoksi käsitellä.

Kesä 2004 oli kuulemma hyvin vähäpunkkinen kesä, mistä lie sääoloista tai muista johtunut. Yhdessäkään mehiläisessä en punkkia havainnut, mutta ehkäpä niitä en näkisi runsaspunkkisessakaan pesässä. Myöskään kevätlaskennassa tai kuhnurikakkua leikatessani en punkkeja havainnut.

Sen sijaan syksyn laskennassa muutaman punkin havaitsin. Muistiinpanojeni mukaan laitoin valtaosaan pesistäni varroanlaskentalevyt 1.8. ja ensimmäistä laskentaa yritin 11.8., jolloin havaitsin levyn olevan liian roskainen luotettavaan arvioon, muutaman punkin tosin näin tälläkin kertaa. Puhdistin levyn ja tein erilliset laskennat vielä 15.8. ja 21./22.8., epämääräisimpiin pesiin vielä tämän jälkeenkin.

Yhdestäkään pesästä en löytänyt punkkeja mainittua yksi punkki vuorokaudessa -rajaa enempää. Parilla levyllä kuitenkin hääri pieniä mustia muurahaisia, muistiinpanoni olivat epämääräiset koska aluksi luulin eräitä muita ötököitä varroapunkeiksi (mitälie tavallisia pikkuhämähäkkejä olivat) ja muutenkaan en ollut aivan varma laskennastani. Ensi vuotta varten sain kylläkin niin hyvät kokemukset, että olen laskennan suhteen varmempi, mutta nyt päädyin torjumaan kaikki ne pesät, joiden levyillä oli joko muurahaisia tai joissa olin havainnut selvästi punkkeja. Toisaalta en ollut vielä tuossa vaiheessa kuullut tarinoita, että kesä oli vähäpunkkinen, joten olin liiankin kriittinen omiin laskentataitoihini. Torjuttavia pesiä tuli kuitenkin neljä, kun taas kolme pääsi ilman torjuntoja.

Elokuun punkkitorjunnat

Elokuun punkkitorjuntojen tarkoituksena on saada mahdollisimman kestäviä talvimehiläisiä, joiden avulla yhdyskunta selviää kevääseen saakka. Torjunnan tekemiseen on useita eri tapoja, mutta itse päädyin hyvin helppoon ratkaisuun: ostin tarvikekaupasta valmiita muurahaishappogeelityynyjä.

Yksilaatikkoiseen pesään tarvitaan 200 g:n geelityyny, mikä laitetaan oheisen kuvan mukaisesti kehien päälle. Geelipussin yläpintaan tehdään tapettiveitsellä neljä viiltoa, mistä muurahaishappo haihtuu pesään parin viikon aikana. Pesän kantta pitää korottaa riittävän haihduntatilan saamiseksi, minkä tein vanerista sahaamallani kehikolla. Myös punkkienlaskentalevy pitää pitää paikallaan, jotta pesä on riittävän tiivis torjunnan onnistumiseksi.

Laitoin geelipussit neljään (ehkäpä turhaan) torjuttavaan pesääni 23.8., mistä ne poistin 7.9. Melkein kaikista geelimäinen aines olikin jo hävinnyt ja jättänyt kipsimäistä koppuraa jäljelle, mutta yhdessä oli vielä vähän geeliä, minkä kuitenkin härskisti otin pois samaan aikaan.

Juuri mitenkään en pesistä havainnut hapotuksen vaikutusta, edes laskentalevylle ei punkkeja juurikaan tippunut. Mehiläiset olivat pesissään kuin ennenkin ja lentelivät normaalisti. Ainoana seurauksena havaitsin pesien huonon talviruoan syönnin: tarjosin pesille samaan aikaan sokeriliuosta, mitä muut pesät söivät innoissaan, mutta hapotettavat pesät vaativat omat niksinsä joista tarkemmin tuonnempana.

Pesien supistaminen

Arvoin elokuussa todella pitkään, pitäisikö kaikki pesät talveuttaa yhdellä pesälaatikolla, vai supistaako yhdyskunnat väkisin yhteen pesäosastoon. Vanhan kansan neuvona on talveuttaa pesät mahdollisimman vahvoina yhdyskuntina ja kahdella laatikolla, mutta useat nykyhoitajat neuvovat pyrkimään yhteen laatikkoon. Säästää talviruokaa elikkä sokeria, minkä lisäksi kuulemma styrox-pesien ilmanvaihto yms. suosivat yhtä osastoa.

Uskoinkin Mehiläishoitajien liiton webbisivujen nettikeskustelun veteraanien antamaan neuvoon, jonka mukaan pesät kannattaa supistaa vaikka puoliväkisin yhteen laatikkoon. Ei kuulemma haittaa, vaikka mehiläiset elokuussa roikkuvat partana pesän ulkopuolella - kesämehiläiset kuolevat kuitenkin joukoittain syksyn mittaan ja mehiläismäärä pienenee huomattavasti vain talvimehiläisten jäädessä jäljelle.

Näin siis lopulta tein, joskin erinäisten sekoilujen seurauksena. Niitäpä kuvioita en viitsi raportoida, mutta lopputuloksena siis kaikki pesäni jäivät talvehtimaan yhdelle laatikolle.


Ruokintalaatikko pesäosaston päällä. Pesän alaosassa näkyy myös pohjassa oleva varroapunkin laskentalevy, mikä toisaalta tiivistää pesää varroatorjunnan aikana.


Tyypillinen kuva varroapunkkien laskentalevystä, jos levyn jättää pesän alle viikoksi tai kahdeksi. Roskat ovat lähinnä vahamurua ja siitepölypalleroita. Käytännössä tulikin opittua, että "viikon tai kahden tarkkailujakso" pitääkin hoitaa useampana parin päivän jaksona, jotta punkit löytäisi roskien seasta.


Esimerkki varroapunkista. Koko on tulitikun pään luokkaa, ja kiiltävän ja erityisen värisen punkin kyllä erottaa selvästi levyltä, mikäli se ei ole ihan täynnä roskia.


Varroapunkkia torjutaan haihduttamalla pesän ilmaan muurahaishappoa, mitä orgaanisena happona esiintyy luonnossa yleisesti. Torjunta lisäksi tehdään siinä vaiheessa, jolloin sato on jo korjattu pesästä. Näppärä tapa muurahaishappokäsittelyyn oli tehdä se tarvikekaupasta saatavalla geelipussilla, mihin tehtiin neljä viiltoa ja jätettiin se pesään kuvan korokekehikon kanssa pariksi viikoksi.


Mehiläisten ruokintaa 67% sokeriliuoksella ruokintalaatikolla.


Mehiläiset noutamassa sokeriliosta.

Syysruokinta

Mehiläiset keräävät mettä ja valmistavat hunajaa omaksi talviravinnokseen, mutta hoitaja-mokoma tulee ja vie hunajat pois. Tämän vuoksi mehiläisille pitää syöttää vastaavaa ravintoa, sokeria, talven varalle. Kuulemma talviravinnoksi puhdas "valkoinen" sokeri onkin mehiläisille jopa hunajaa parempaa pienempien kuona-ainemäärien tai minkä lie syyn vuoksi.

Sokerina käytin tavallista ruokakaupan taloussokeria. Sukulaisten kautta selvittelin sokerin tukkuhintaa 25 kg:n säkissä tilattuna, mutta kilohinta on kuulemma euron pintaan! Marja-aikaan sokeria saa kuitenkin viime kesän kokemusten mukaan isommista marketeista ilman ostorajoitusta 89 snt/kg hintaan, parhaassa löytämässäni tarjouksessa (10 kg:n ostorajoituksella) 69 snt/kg. Virolaista sokeriakaan ei kannata pelätä, kun menee eläinten rehuksi... Harrastelija saakin sokerinsa kaikista hoitajista halvimmalla, koska jaksaa vielä purkaa kilon taloussokeripussukoita. Ammattilaiset maksavat säkkisokerista tai valmiista ruokaliuoksesta kalliimpaa hintaa.

Niin tai näin, alkuinvestointien jälkeen pitkällä tähtäimellä talviruoka on varmastikin harrastuksen kallein menoerä, joka vaatii vastaavasti jonkin verran tuloja: jo tänä ensimmäisenä syksynä minulta kului (kuiva)sokeria 150 kg, mikä jo sekin oli melkoinen kärräys marketeista - kannattaa ajoittaa pitkin heinäkuuta muiden kauppakäyntien imuun.

Oppikirjojen mukaan yksiosastoinen pesä tarvitsee sokeria 17-19 kg kuivasokerina laskettuna. Itse tähtäsin näihin määriin periaatteella "kerta kiellon päälle", ja huomioin myös hiukan pesien vahvuuseroja. Pesät kuulemma saattavat ottaa sokeria paljon enemmänkin, mutta tämä on kuulemma turhaa. Saa nähdä, itselläni keskiarvo pesille oli siis mainitulla sokerimäärällä ja seitsemällä talvehtivalla pesällä 21,4 kg kuivasokeria.

Sokeri annetaan pesille vesiliuoksena. Liuoksesta kannattaa tehdä mahdollisimman kylläinen, niin mehiläisillä on vähiten työtä liian veden haihduttamisessa kennoista. Itse käytin 67-prosenttista, jonka saa tehtyä riittävällä tarkkuudella sekoittamalla ämpärissä kymmenen pussillista taloussokeria ja viisi litraa mahdollisimman kuumaa vettä. Kuuma vesi helpottaa sokerin liukenemista, mutta kiehuvallakin vedellä seosta kannattaa välillä hämmentää, kunnes sokeri on liuennut. Kuumaa liuosta pesiin ei tietenkään saa antaa, vaan sen on annettava jäähtyä huoneenlämpöiseksi.

Itse pyrin noudattamaan nettikeskustelusta löytämääni ohjetta, jonka mukaan pesille annetaan sadonkorjuun jälkeen elokuun aikana osa (1/3-1/2) ruoasta pieninä annoksina, jotta emo ei sadon ehtyessä lopettaisi munintaansa vaan munisi vielä pesän tarvitsemia talvimehiläisiä. Tämän jälkeen tehdään ruokintakatkos, mikä toivottavasti lopettaa emon muninnan, ja varsinainen varastosyöttö tähdätään massaruokintana syyskuun alkuun. Tämä on kuitenkin vain yksi koulukunta, muitakin tapoja löytyy.

Pääsääntöisesti tuon ohjeen mukaan toiminkin. Muistiinpanojeni mukaan olin aloittanut syötöt 16.8., suurimpaan osaan pesistä lisäsin ruokaa viimeisen kerran 11./12.9., viimeisimpään pesään 17.9., ja viimeisimmän syöttölaatikon poistin 19.9. Mutta; kuten niin moni muukin hoitotoimeni ensimmäisenä harrastuskesänä, syöttö oli osin koheltamista ja suunnittelemattomia pikaratkaisuja, kun yhtä ja toista arvaamatonta ilmeni. Etenkin hapotuksessa olleiden pesien kanssa piti kokeilla erilaisia temppuja.

Ruokintaliuoksen kaadoin pesän ylimmän laatikon ja katon väliin laittamaani ruokintalaatikkoon, joka on valmistettu samasta styroxista kuin muukin pesäkalusto. Ruokintalaatikon toisessa päässä on mehiläisten nousutie, mistä ne pääsevät sokeriliemen ääreen. Aika nopeasti kymmenenkin (kuiva)sokerikilon satsi häviää, kun vahva pesä innostuu tankkaamaan.

Yksi ongelma kuitenkin ilmeni heikommissa ja vähiten syömään innokkaissa pesissä: Maalipinta styroxin pinnassa ja toisaalta mehiläisten kulkureitin pleksisuojus tulivat hyvin liukkaiksi, kun pesästä nousi kosteaa ilmaa kylmempään syöttölaatikkoon, missä se sitten kondensoitui vesipisaroiksi pinnoille. Mehiläiset eivät päässeet tällaista liukasta pintaa takaisin ylös ruokaliemen äärestä, vaan aikansa yritettyään hukkuivat ruokaansa. Hyvän ruokahalun pesillä tämä ei ollut ongelma, koska yläkertakin pysyi lämpimänä eikä kosteutta tiivistynyt, mutta ongelmapesille laitoin uimuriksi kuituliinan palasia, joita laitoin myös pystypinnoille.

Jatkossa pitää kuitenkin karhentaa kulkuväylän pinnat, joko hiekkapaperilla tai vaikka maalausvaiheessa sirottelemalla kosteaan maaliin hiekkaa, niin liukasteluongelmaa ei synny.

Syötönaloituskikkailuja

Kuten mainitsin, muurahaishappokäsittelyssä olevat pesät eivät oikein innostuneet syömään. Toisaalta kuulemma muutkin pesät saattavat vain mököttää pesäosastoissa, vaikka ruokaa olisi tarjolla - etenkin kerran keskeytynyttä syöttöä voi kuulemma olla vaikeaa saada käynnistymään myöhään syksyllä. Minulla ongelma liittyi aivan selvästi hapotukseen ja poistui täysin muurahaishappojen poistuttua, mutta olenpa tyytyväinen että tuli tuokin kokeiltua kerran jo elokuussa, niin ei joskus toiste iske myöhäissyksyllä paniikki.

Testailin eri temppuja mehiläisten houkuttelemiseksi ruokintaliuoksen ääreen: Liruttelin ruokalientä ruokintalaatikon kulkuväylän reunoja pitkin pesäosastoon. Vaihdoin jäähtyneitä sokeriluoksia lämpimämpiin. Viimeisenä voitelin mehiläisten kulkureitin hunajalla.

Jotenkuten nämä temput toimivatkin ja innostivat etenkin vahvimmat pesät syömään ihan normaalisti, mutta toivottavasti ei tarvitse ikinä hermoilla enää varsinaisten syyskuun ruokintojen aikana, sikäli ärsyttävää suostuttelua homma oli. Hapotus oli kuitenkin "syömishäiriöiden" selvä syy: Kun poistin lopulta geelipussit, ei varsinaisen varastoruokinnan yhteydessä ollut mitään ongelmia. Jatkossa en tee hapotuksia varmuuden vuoksi, kuten nyt, vaan olen huolellisempi punkkilaskennoissa.

(En uskalla suositella, mutta nettikeskustelun hurjimmat neuvot sanovat, että mikäli mikään muu ei auta, loppusyksystä voi yksinkertaisesti kaataa sokeriliemen kennostoihin ja laittaa pesään. Mehiläiset eivät sitä ehkä ehdi peittämään, mutta onpahan ruoka pesässä.)

Toinen tarhapaikka

Syksyn seitsemän mehiläispesääni olisivat mahtuneet vallan hyvin samaan tarhaan, mutta vähän kerrassaan haluan laajentaa pesämäärääni, mikä pidemmällä tähtäimellä vaatii toisenkin tarhapaikan. Toisaalta "päätarhani" vuokranantaja (Metsähallitus) peloitteli tekevänsä alueella metsänhoitotoimia kuluneena tai tulevana kesänä, minkä vuoksi oli hyvä hankkia toinenkin tarhapaikka varastoon, minne pesät voisi tarvittaessa siirtää. Löytyi onneksi rouvan tuttavapiiristä lähiseudulta eräs isomman pihan omistaja, joka suostui antamaan pellonnurkan mehiläistarhalle.

Tarhat ovat reilun neljän kilometrin päässä toisistaan. Tämän pitäisi riittää siihen, että mehiläiset eivät palaa pesää siirrettäessä entiselle pesäpaikalleen (ihmeissään kuolemaan), vaan tekevät uuden suunnituslennon ja jäävät asuttamaan uutta pesäpaikkaa.

Siirrossa ei ollut mitään ihmeellistä, tapahtui kuten alkuperäisten pesien muutto. Hiukan jännittää tuo uusi tarhapaikka. Pesät ovat kylmällä alueella, missä on lääniä myös isompaan viimaan. Jouduin laittamaan pesät myös melkein isohkon pusikon alle. Toivottavasti selviävät kuitenkin talvesta hengissä.


Toinen tarhapaikkani, jonka perustin varroapunkin muurahaishappokäsittelyn jälkeen juuri pääruokinnan alussa.


Vahvimman pesän tilanne 17.9.2004. Ei merkkiäkään talvipallosta. Pesä on hyvin vahva (mehiläisiä paljon, ulottuvat aivan reunaväleihinkin) ja se varmastikin kykenee talvehtimaan ainakin yhdyskunnan koon puolesta.


Luultavasti heikoimman pesäni tilanne 9.10.04. Syksy oli ollut aika lämmin, mutta edellisenä yönä oli jo selvästi pakkasta ja aamupäivälläkin lämpötila oli vielä nollassa. Talvipallo oli jo selvästi muodostumassa. Rohkenin jättää tämänkin pesän omilleen enkä yhdistänyt toiseen pieneen - kokeneemmat kehottavat laskemaan miehitettyjä kehävälejä ja aika monessahan tuossakin mehiläisiä on, mutta melko pieni tuossa varsinainen pallo on suhteessa koko pesäosaston alaan. Saa nähdä keväällä, kuinka käy (toisaalta tämä on muutenkin kokeilupesä; vanhahko kuningatar jää kokeilemaan kolmatta talveaan.).


Eräs vahva pesä 6.11.04, jolloin aukaisin pesät viimeisen kerran ennen kevättä. Vaalea "söherö" listojen päällä mehiläisten seassa on ns. villirakennetta, eli mehiläisten pesään rakentamaa mehiläisvaharakennetta.

Talvipallon muodostuminen

Mehiläiset talvehtivat talvipallossa, missä pesään jääneet talvimehiläiset sulloutuvat tiiviisti kiinni toisiinsa ja pitävät pesässä yllä siedettävää lämpötilaa. Mehiläiset ovat siis hereillä koko talven ja syövät sokeria. Lopputalvesta alkaakin sitten sikiöinti seuraavan kesän sadonkeruuvoimaksi.

Syksyllä mehiläisten sikiöinti saattaa jatkua lokakuulle ja jopa pidemmällekin, mikä riippuu syksystä ja sen lämpötiloista. Joskus viime vuosina oli intiaanikesä vielä syyskuussa, minkä jälkeen pamahti kovat pakkaset melkein samantien. Tämän luulisin olevan mehiläisille haitallista, koska eivät ehdi sopeutua talven tuloon ja mennä talvipalloon. Aloittelijan maalaisjärjelläni vuoden 2004 syksy oli kuitenkin hyvin mukava: Syksy ja alkutalvi ovat olleet hyvin leutoja, mikä on säästänyt pesän ruokavaroja. Toisaalta syksy eteni johdonmukaisesti, mikä antoi mehiläisille vinkkiä valmistautua talven varalle.

Oheisissa kuvissa on pari esimerkkiä pesistä, joissa tulkitsin olevan talvi"pallon". Vähän hankalaa aloittelijalle noiden tulkinta on - ovat pikemminkin talvi"ellipsoideja", talvi"lieriöitä" tai talvi"kartioleikkauksia" :-) Netissä eteläsuomalaiset viisastelivat minun mielestäni selvien lokakuisten pallojen aikaan, että tokkopa vielä palloiksi ovat mehiläiset menneet... Mene ja tiedä, noiden kuvien mukaisten tilanteiden mukaan minä hoitopäätöksiäni tein.

Syksyllä heikot mehiläisyhdyskunnat kannattaa yhdistää isommiksi, koska heikommissa ei riitä mehiläismäärä pitämään riittävää lämpötilaa yllä tehokkaasti, vaan yhdyskunnat tuhoutuvat. Mehiläishoitajien keskustelupalstalta uskoin seuraavaa nyrkkisääntöä: Mikäli mehiläisiä on syksyllä talvipallossa vain neljässä kakkuvälissä, on yhdyskunta varmasti liian pieni. Viisi kakkuväliä on rajoilla. Kuudella kakkuvälillä yhdyskunta talvehtii (mehiläismäärän puolesta) melko varmasti ja seitsemällä mehiläismäärä ei rajoita talvehtimisen onnistumista.

Mutta kuinka sitten arvioida mehiläismäärää edes kakkuväleinä? Pitääkö koko välin olla täysi, eli summataanko vajaita täysiksi kakkuväleiksi? Vai mitataanko tosiaan ideaalisen ellipsin muotoista talvipalloa, jossa kaikki vähänkin miehitetyt välit lasketaan? Suuri osa mehiläisistä voi olla laatikon alaosassa, jolloin päältä on hankalaa arvioida mehiläismäärää - miten tämä huomioidaan? Eipä ole vielä vastauksia... heikoimmatkin pesäni onneksi olivat aloittelijan mielestä riittävän vahvoja vähän kriittisemminkin laskettuna.

Näinpä ollen annoin kaikkien seitsemän pesäni talvehtia, enkä yhdistänyt pesiä. Saa sitten keväällä nähdä, miten on käynyt.

(Heikoin pesäni oli tosin muutenkin vähän ongelmallinen; jaokesivulla kuvaamani vahingossa emojemmasta syntynyt jaoke, joka yhtäkkiä tursui niin isoksi, että loppui emolta munintatila juuri kriittiseen aikaan. Emokin ryhtyi talvehtimaan kolmatta vuottaan, ja saattaa kuukahtaa tai lopettaa sikiöinnin keväällä jo vanhuuttaan. Kyseisen pesän talveutus on siis jossain määrin kokeilu, enkä jäisi sitä hirveästi suremaan. Mitään varsinaista syytä en kuitenkaan keksinyt sen yhdistämiseksi, joten miksipä ei pärjäisi...?)

Loppusyksyn varroatorjunta: oksaalihappotiputus

Jälleen korostan: Suomalaiset varroapunkin torjuntamenetelmät ovat hyvin lempeitä mehiläisille ja myös turvallisia hunajan kannalta. Toisaalta aloittelevia hoitajia kehoitan tavaamaan viimeisimmät ohjeet huolella läpi oppikirjasta ja Mehiläinen-lehdestä.

Elokuussa tarvittaessa tehdyn muurahaishappokäsittelyn tarkoituksena oli tuottaa vahvoja talvimehiläisiä, mutta loppusyksyllä tehtävällä oksaalihappokäsittelyllä saadaan pienennettyä punkkimäärät seuraavaa kevättä ja kesää varten. Tämä käsittely suositellaankin suomalaisessa varroantorjuntakonseptissa kaikille pesille.

Oksaalihappokäsittely pitää tehdä siinä vaiheessa, kun pesässä ei ole enää peittosikiöitä. Toisaalta suositellaan, että lämpötila olisi vielä tällöin plussan puolella. Oksaalihappo vaikuttaa happoliuospisaroiden välityksellä "pisaratartuntana", eikä siten tapa sikiökennoissa vahakannen suojassa olevia punkkeja. Itse en enää uskaltanut loppusyksystä tutkia pesiäni, joten jätin käsittelyn suosiolla marraskuulle ja luotin kokeneemmalta saamaani vinkkiin, että ovat kyllä pesät sikiöttömiä jo kyseisessä vaiheessa.

Oksaalihappoa saa mehiläistarvikemyymälöistä ja apteekeista jauheena, mistä sitten voi lantrailla reseptien mukaisesti 3,2-prosenttista oksaalihappoliuosta (75 g happojauhetta + 1 l kuumaa vettä + 1 kg sokeria. Huomaa, että oksaalihappojauheen kidevesi vaikuttaa väkevyysprosentteihin.). Happoliuokseen laitetaan mukaan sokeria tekemään siitä tahmeampaa, jolloin mehiläiset siivoilevat pisaroita toisistaan ja näin edelleen levittävät happoa pesän sisällä.

Itse en kuitenkaan jaksanut tuhrata kotitekoisen liuoksen kanssa, vaan - koska satuin liikkumaan sopivaan aikaan syksystä tarvikekauppani lähistöllä - ostin valmiina puoli litraa happoliuosta, mistä jäi paljon ylikin. Oksaalihapon säilyvyyteen kannattaa kiinnittää huomiota - valmis liuos säilytetään viileässä, eikä se säily kuukausitolkulla.

Ammattilaisilla on oksaalihapotukseen omat metkunsa, mutta pienessä mittakaavassa hapon levittäminen ruiskulla pisaroina tai norona on kätevää ja annostelu saadaan tarkaksi. Ostin apteekista 50 ml:n ruiskun hapotusta varten ja siihen kunnon "hevospiikin". Ensimmäisellä kerralla apteekista injektioruiskuja kysellessäni tarjosivat vain tavallisia terveyskeskusmalleja, mutta samasta apteekista mahdollisimman isoa seuraavalla kerralla kysellessäni tajusivat esitellä kinkkuruiskua, jolla kuulemma suolataan lihaa. Tähän ihastuin heti, ja tosi näppärästi se toimikin - jähmeä oksaalihappoliuos valui piikin läpi hyvin, ja piikin sai ulotettua hyvin mehiläisten lähelle pesää tönimättä.

(Noinkin paksuksi piikiksi oli kyllä ihmeen terävä. Niin vain sain reiän sormeeni ruiskulla pelleillessäni. Hauska sillä oli kyllä lapsia pelotella...)

Oksaalihappoliuosta suositellaan laitettavaksi pesiin 4 ml/yksi täysin miehitetty pesäväli. Mehiläisiä täynnä olevaan laatikkoon eli erittäin vahvaan pesään happoa laitetaan siten ohjeesta riippuen 35-40 ml, muina määrinä oppikirja esittää eri kokoisten (yksilaatikkoisten) yhdyskuntien kuvien avulla 15 ml ja 25 ml. Yliannostus on kuulemma mehiläisille haitaksi. Vaikka happoliuosta säilytetään viileässä, se kannattaa lämmittää yön yli huoneenlämpöiseksi, jotta se juoksee hyvin ruiskun läpi. Liuos pitää levittää mahdollisimman monen mehiläisen niskaan, eli kapeana norona tai pieninä pisaroina.

Itse suoritin oksaalihappokäsittelyt 6.11. Pesieni saamat happomäärät olivat hoitomuistiinpanojen mukaan seuraavat: 25 ml, 20 ml, 25 ml, 25 ml, 30 ml, 15 ml ja 25 ml. Noista voikin sitten laskea, minkä kokoisiksi yhdyskuntani arvioin. Pienin pesä oli se mainitsemani talvehtimiskokeilupesä.

Hapotus onnistui ilman hämminkejä, eikä siinä ole mitään mitä ei aloittelijakin tajuaisi itsestään. Täydet suojat kannattaa pitää päällä, koska kylmälläkin säällä näköjään vartijamehiläiset hyökkäävät kasvovisiiriin.


Oksaalihappotiputuksen työvälineet: pullossa ja mukissa mehiläishoitotarvikemyyjältä valmiina ostettua oksaalihappoliuosta, ruisku ja "kinkkuneula".


Norotin oksaalihappoliuoksen mehiläisten päälle kehäväleihin 6.11.2004. Käytin varmuuden vuoksi haponkestäviä hoitohanskoja.


Oksaalihappo-sokeri-vesiliuos on tahmeaa ja tarttuu pisaroina mehiläisiin. Kun mehiläiset puhdistavat toisiaan tahmasta, happo leviää mehiläisestä toiseen "pisaratartuntana", ei siis kaasumaisena kuten muurahaishapon kohdalla. Ideana on valuttaa liuosta ohuena norona tai tippoina mahdollisimman monen mehiläisen päälle.


Pesien talvisuojat. Laitoin lentolaudat kuljetushihnalla pystyyn lentoaukkojen eteen estämään lumen kinostumista lentoaukkoihin, sidoin pesät kattoineen jalustoihin kiinni ja suojasin hihnojen lukot muovipusseilla. Tiilet ovatkin sitten vain koristeena katolla. Mehiläiset pääsivät edelleen tarvittaessa lentämään lentolautojen sivusta, mitä (hölmöimmät) hyödynsivät vielä joulukuun lämpiminä päivinä.

Pesien talvisuojat

Oksaalihappotiputuksen suoritin aamulla 6.11., ja saman päivän iltapäivällä kävin laittamassa pesät talvikuntoon. Jotkut kertovat, että oksaalihappokäsittely laittaa mehiläiset levottomiksi, mutta omani olivat edelleen tyytyväisinä palloissaan. Koska sää oli jo kylmä tuossa vaiheessa syksyä (ja paikkakunnalla asumistani kolmesta edellisestä talvesta pysyvä lumi oli tullut kahtena jo lokakuussa), rohkenin virittää pesät talviteloilleen.

Nostin pesien lentolaudat pystyyn lentoaukon eteen ja sidoin ne siihen asentoon kuormaremmeillä. Tämän pitäisi kuulemma estää lumen kinostumista lentoaukkoon. Lentolaudan sivuille jäi kuitenkin näppärät kulkureitit mehiläisille, joilla sattui olemaan tarve päästä vielä lennolle. Sidoin pesät myös kuormaremmeillä paketeiksi, joissa pesä oli kiinni jalustassaan ja koko jalusta-pohja-pesäosasto-katto -hoito yhtenä nippuna. Kuormaremmin lukon käärin muovipussiin, mutta pahoin pelkään että maaliskuussa se on niin jäässä että pitää turvautua puukkoon... saa nähdä.

Kaikkineen hyvin yksinkertainen toimitus. Vähän kyllä tuntui oudolta jättää pesät omine nokkineen metsään useiksi kuukausiksi, kun niiden kanssa oli niin intensiivisesti puuhaillut keväästä lähtien.

(Enpä tiennyt vielä marraskuun alussa, mutta loppusyksy-alkutalvi 2004 oli hyvin lämmin. Nollan yläpuolella olevia lämpöjaksoja oli Keski-Suomessakin useampia, vielä jouluakin edeltävällä viikolla. Rohkeimmat kokeilivat vielä lentelyä, joita sitten löytyi eräälläkin tarkastuskäynnillä pesien edestä hangesta - ja pari ilmasta. )

Takaisin pääsivulle


© Janne Jokinen 2004-2005
www: http://www.iki.fi/janne.jokinen
e-mail: janne.jokinen@iki.REMOVETHIS-POISTATAMA.fi (poista osoitteesta isojen kirjainten osa)
1.1.2005