|
Keskiviikko 2.8.
Elokuu sisällä, minun kuukauteni.
Vietimme Tampere-päivää kuumuudessa, katsoimme Fabergé-näyttelyn Vapriikissa ja Ray Cooneyn Linjat kuumina Komediateatterissa. Keisarivallan koruista kosketti se pieni jääkide, Alma Pihlin läpimurtoluomus ja hänen elämäntarinansa. Ylen kaunista oli muutenkin.
Sitten pieni esimerkki tapakulttuurista ja sen puutteesta. Panu Raipia on fiksu kaveri ja pyörittää Komediateatteriaan ilmeisen menestyksellisesti. Tein pienen palveluksen viime syksynä, piipahdin yhdessä hänen esityksessään muutaman minuutin näyttämöllä. Oli puhetta että tulisimme sitten kesällä farssia katsomaan. Panu järjesti oitis kutsuliput ja tarjosi väliajalla kahvia ja leivoksia vastapalveluksena. Näin tehdään sivistyneissä piireissä, yleensä kaikkialla missä kuljemme.
Kuinka Hämeenkyrössä? Olen urakoinut Myllykolussa ja muuallakin 34 vuotta, mutta vieläkään en saa kutsua oman teatterin ensi-iltaan kahvista puhumattakaan, ellen itse satu olemaan ohjaamassa. Maksoin kiltisti tämän kesän räävittömyydestäkin. Tätä ei kukaan uskoisi todeksi, mutta näin täällä toimitaan. Kun ei ole johtoa eikä tapoja eikä älliä niin sitten ollaan joukolla tomppeleita.
Farssiakin katselee ilokseen kesäkuumalla, kun se sujuen ja tarkasti tehdään kuten Lapintiellä. Halusimme oikeastaan katsella nimenomaan tätä "Jukatshowta", koska se alkaa olla lajissaan vertaamatonta. Vireessä olivat Jukat helteestä huolimatta, ja Leistin klovneria hipoo joskus itsetarkoitusta, mutta yhdessä Puotilan kanssa he näyttävät muutaman varsinaisen virtuoosinumeron. Marjut Sariola on kolmas kokenut alan taituri. Sekä naurattaa että harmittaa, sillä farssissa huijattavat ovat niin hiton tyhmiä ja tapaukset niin solmussa, että se alkaa väkisin hermostuttaa, kunnes auvoisa loppu palkitsee meidät kaikki. Tällä lajilla on oikeutuksensa, ja suomalaiset ovat syystä tai toisesta brittikomiikan erityisiä ystäviä, sen huomaan jo Knallista ja sateenvarjostakin.
Yleisöä täysi katsomo, ilo herkässä, rento meininki. Näin harmiton huvi palkitsee huomattavasti paremmin kuin satiiriksi tarkoitettu ajankohtaiskohellus, jollaisesta on tuoreeltaan karmeita kokemuksia.
Linnut
Oli tietysti onni, ettei televisiomme lähettänyt Alfred Hitchcockin elokuvaa Linnut jo keväällä, jolloin hysteria lintuinfluenssasta riehui pahimmillaan. Rajavartiolaitos olisi luultavasti hälytetty torjumaan lintujen kevätmuuttoa maahamme.
Nytkin heinäkuun lopuksi nähty elokuva herätti puistattavia tunteita - ei lintuja kohtaan, vaan kauhun laskelmallista ja luonnonvastaista kehittelyä kohtaan.
On kiirehdittävä tunnustamaan, että Linnut kuuluu ohjaajaneron maineikkaisiin töihin ja sitä siteerataan monissa yhteyksissä, jopa suomalaisessa iskelmässä.
Mutta samalla on lupa myöntää, että katsomiskokemus tänä päivänä kääntää kauhutrikit miltei koomisiksi. Hyökkäävät ja ihmisverta himoitsevat lokki- ja varisparvet kumpuavat jostakin ohjaajan pelokkaasta alitajunnasta ja kirjailija Daphne du Maurier'n naiivista fantasiasta.
Eikö tunnukin joskus helpottavalta, kun voi kylmästi todeta kuuluisasta ja kiitetystä klassikosta: onpa täysin epäuskottava ja keinotekoinen leffa, sitä paitsi heikosti ja kankeasti näytelty.
Ohhoh, tekipä hyvää.
Mutta kun aamu koitti, kuului radion uutisista kuin tilauksesta: harmaalokit ovat käyneet Helsingissä yhä röyhkeämmiksi hyökkäillen kalatiskeille ja ryöstäen jäätelötötteröt ihmisten käsistä. Toistaiseksi ne eivät kuitenkaan ole hyökänneet suoraan ihmisten kimppuun eivätkä nokkaisseet kenenkään otsaa verille.
Silti viranomaiset ovat heränneet. Lintuja houkutellaan laatikoihin, missä ne kaasutetaan hengiltä kuten eräs nyttemmin sotaisaksi äitynyt ihmisrotu taannoin Saksanmaalla. Mikä tulee olemaan lokkien vastaisku?
Elämä on kamppailua. Meilläkin kalalokki tapasi pesiä laiturin penkille varhain alkukesällä, jonka jälkeen peli oli menetetty. Ei ollut muutamaan viikkoon uimaan menemistä tai tuli nokasta otsikkoon.
Viimein keksimme sitaista Hintakaaresta ostetun kaamean muovipöllön laiturin kaiteelle vahtiin, eikä ole lokki sen koommin tohtinut penkkiä lähestyä. Paikatkin pysyvät puhtaina. Odotamme vain, koska lokit keksivät jäynän ja nauravat rääkyen tätä kömpelöä pelotuskampanjaamme.
Pöllöhän on kova naama. Viirupöllö vetäisee ihmiseltä vaikka otsanahan silmille poikasiaan puolustaessaan. Liikkumaton muovikuvamme säikyttelee huolettomia soutelijoitakin. Tyttäreni pelästyi niin että riuhtaisi kuvan irti ja heitti sen jorpakkoon, mutta nyt se komeilee taas kunniapaikallaan.
Hitchcockin Linnut lieneekin syytä nähdä syvästi symbolisena elokuvana. Mikä hyvänsä voi äityä uhkaksi ihmiskunnalle. Onhan tässä esimerkkejä riittämiin tältäkin kesältä. Mustat kokoontuvat varisparvet alkoivat elokuvassa muistuttaa nykyaikaisia pommittajalaivueita.
Rauhallisen kylän kauhut toivat mieleen toisen kylän, Kaanaan, missä muuan häävieras muinoin muutti veden viiniksi. Tänä kesänä vedet muuttuvat verivirroiksi eikä loppua näy.
PANU RAJALA
Torstai 3.8.
Mieleni alkaa vähitellen rauhoittua, varsinkin kun luin Raija Westergårdin erinomaisen oivaltavan ja tasapainoisen arvion Alueviestistä (2.8.) - tietysti se koski Myllykolun kesänäytelmää. Lehti ilmestyy Vammalassa ja leviää laajalti.
Nyt on pahoiteltava, että olen niin monomaanisesti kiinnittynyt tähän vähäiseen teatteripilailuun, mutta en ole moista yllätystä kokenut aikoihin. Isku omalta maaperältä tuntuu aina pahemmin kuin joku kaukaisempi hyökkäily.
Joka tapauksessa Raija Westergårdin laajahko, viisas kirjoitus pani lopullisesti asiat järjestykseen. Westergård vertaa Myllykolun näytelmää antiikin Rooman sirkushuveihin ja julkisiin mestauksiin, jotka ovat aina kiihottaneet ihmisten mieliä ja keränneet paljon katsojia.
Tähän ei ole enää mitään lisättävää.
Raija Westergårdin muistan taannoin vireästä kirjoittajapiiristä täällä kansalaisopistossa. Sen jälkeen hän julkaisi 2003 teoksen Punaiset naiset ja muita tarinoita vallankumouksen Suomesta. Näkökulma ei ole ihan tavanomainen ja yllättävän vähälle huomiolle jäänyt tutkimuksessakin. Raijan kirjaan kannattaa palata viimeistään 2008, jolloin kapina taas nousee muistoihin. Kiihkottomasti dokumentoidulla kerronnalla on pysyvä arvonsa.
Aamufutiksen jälkeen keskustelimme Vepan baarissa mm. paikallislehti Hämeenkyrön Sanomien viimeaikaisesta alamäestä. Aikoinaan virkeä lehti on vaipunut hitaaksi, köyhäksi ja aloitteettomaksi - juuri kun olisi paljonkin keskustelun aiheita. Yleisö pitää lähetyksillään lehteä käynnissä, ei toimitus. Itselleen epämieluisia aiheita se ei välttämättä julkaise edes omalla nimellä - siitä on meillä Pitkon kanssa tuoreita kokemuksia. Emmekä ole kirjoittajina ihan pohjimmaisia kumpikaan. Pakinoitsijoita ja ulkopuolisia avustajia ei suosita edes puoli-ilmaiseksi. Töllinmäki-päivän juttu on pari viikkoa myöhässä niin kuin nyt keskikesällä olisi kovakin jutturuuhka. Myllykolun jälkilitviikki viipyy, kokouskin on ensi vuoden tiimoilta jo pidetty. Sen sijaan lehti käynnistelee jotain mätäkuun juttua Kyröskosken julistamisesta kaupungiksi!
Päättelimme että lehdessä on myöhäisen keski-iän kriisi, toimitusjohtaja ja ärhäkkäin toimittaja ovat juuri lähteneet läiskimään. Sinänsä tarpeettoman tuntuinen ilmaislehti Kolmosväylä sekoittaa kuviota. Jotain tarttis varmaan tehdä.
Perjantai 4.8.
Tänä aamuna kaikki välineet lehdistä radioon ja televisioon kurmuuttavat Vanhasta siitä, että tämä ei tee tarpeeksi Lähi-idän selkkauksen selvittämiseksi. Tuomioja-parka saa yksin sukkuloida ilman muun hallituksen tukea.
Mitä Matti siis voisi tehdä? Kulkea käsi kädessä Erkin kanssa tapaamassa Israelin ja Hizbollahin sotajoukkoja? Tulisiko Matin käynnistää oma pääministerikiertueensa pitkin Eurooppaa ja itämaita? Saksan, Ranskan ja Englannin pääministerit eivät vaikuta kovin innokkailta koko puuhaan ryhtymään. Mutta Matin pitäisi nyt hankkia näkyvyyttä! Olisiko siitä vastaavaa hyötyä? Suomelle? Matille? Lähi-idän kriisille?
Tietysti näyttää kovin idylliseltä, kun meidän pääministerimme istuu kaikessa rauhassa veisaamassa Laukaan kotiseutupäiville Susanin kanssa keskellä puheenjohtajakautta ja Lähi-idän sotaa. Mites Haavikko joskus sanoikaan: parasta rauhan työtä on olla rauhassa. Ehkä se ei päde tässä kuumassa maailmassa.
Mutta ymmärrän myös Kai R. Lehtosen näkökannan, jonka mukaan Suomen ei kannattaisi panna lusikkaansa koko kiehuvaan soppaan. Voihan hyvin käydä kuin Karkkulan Aapelille, joka yritti puuttua Juhanin ja Venlan väleihin viheliäisellä menestyksellä: tuli heitetyksi ulos ja lupasihan Juhani vielä oikein "kuranssata" tuota "nenäkästä nallikkaa". Tällaista mielialaa lienee paljon syvällä kansan keskuudessa.
Mutta ei auta, nyt täytyy loistaa maailmannäyttämöllä kun on puheenjohtajan nuijan saanut. Kukaan ei tunnu tosissaan uskovan EU:n mahdollisuuksiin vaikuttaa mitään konkreettista sodassa, mutta unionin itsensä kannalta on tärkeää, että saadaan edes joku yhteinen julkilausuma aikaan.
Varovainen oli Halonenkin kannanotoissaan onko syytä mennä sinne väliin sohimaan ja "rauhaa turvaamaan". Kierteleepä hänkin maatalousmessuja kaikessa rauhassa eikä vedä huivia niskaan ja painele puhumaan järkeä terroristijohtajille. Arabien televisiossa tyytyi heitä vähän nuhtelemaan ja sormea heristelemään.
Mitähän pääministeriltä oikein vaaditaan? Kaikki näkevät, että Suomen talous on parhaiten hoidettu herran aikoihin, mutta rapaa sataa vaan Matin niskaan. Heinäluoma saa rauhassa paistatella budjetin äärellä, ei murheen häivää näköjään. Vaaleihin mennään hymyssä suin.
Suurin surkeus tänä kesänä: marjanpoimintaan ei siis riitä suomalaisilla opiskelijoilla intoa, kun tukea tulee muutenkin. Ja sitten kun tuodaan Ukrainasta (!) apujoukkoja, köyhiä musiikin opiskelijoita pienen tienestin toivossa, heitä kohdellaan sikamaisesti. Voi mikä häpeä.
Muuten: jos rauhanneuvotteluista todella tahdottaisiin tulosta, Tuomiojan tulisi ulottaa sukkulointinsa Washingtoniin, Syyriaan ja Iraniin. Moskovassakin olisi syytä kipaista. Taitaa olla liikaa hommaa yhdelle vaikka kuinka pätevälle miehelle. Eikä EU:nkaan tarkoitus kai ole koko maailman asioita hoitaa. Kunhan saisi oman perustuslakinsa ja laajenemisensa seurauksetkin ensin kuntoon.
Lauantai 5.8.
Hämmästyttäviä urotekoja: parvekkeen kaiteen maalaus edistyy ja saunan laiturin rappuset oikaistu!
Samalla luistimme sittenkin Urjalasta. Pentinkulman päivät vähän houkuttelivat pitkästä aikaa, mutta helle ja kotityöt lannistivat lähtöhalut. Olisin nähnyt mielelläni entisten oppilaitteni näytelmän Eturivin miehiä - toivottavasti vielä tulee tilaisuus.
Muistanpa taannoin 90-luvun Pentinkulmat: helteet, E80 -sessiot, villit illat ja taikayöt. Niihin ei ole enää paluuta. Varpion elämäkerta Linnasta valmis, eräs päivien päätavoite täyttyy, jäämme odottelemaan.
Senvallin Markku meidän kylästä kävi korjaamassa pihatraktoria ja lausui samalla muutaman painavan mielipiteen - niin, eräästä kesänäytelmästä. Oli pitänyt mennä Lapualla toiseen teatteriin ennen kuin paha maku lähti. Mainio mies.
Iltamyöhällä kun soudeltiin Törmältä saunomasta tarttuikin komea hauki uistimeen. Kuhakin salmesta, luulisin, mutta rimpuili irti. Jospa kalakausi tästä alkaisi. Oltiin myöhästyä Hitchcockin leffan alusta.
Jotain kirjallistakin. Luettu Paul Austerin Leviatan (Keltainen kirjasto 1995) , ovela ja mutkikas kahden kirjailijan kaveruustarina - sopii Pentinkulmankin teemaan. Naiset tärkeissä osissa toisin kuin Linnan elämässä, oletan. Pidän amerikkalaisten etenevästä, journalistisesta, jahkailemattomasta tyylistä. Juoni vangitsee, tunnelmat lauseiden välissä.
Sitten luin Veikko Anttosen kuvauksen Uno Harvan uskontotieteellisestä toiminnasta (SKS 1987). Vielä 40-luvulla vertaileva uskontokriittinen artikkeli kristinuskon olemuksesta saattoi aiheuttaa keskustelua voidaanko arvon professori siunata ja haudata kristillisin tunnuksin! Westermarckin oppilas, Martti Haavion tärkein oppi-isä, syrjitty Helsingin viranhaussa. Ei ollut kiinnostunut teorioista, empiirikko. Kiinnosti Harvan kujeileva akateeminen veijarityyppi, josta kirjassa valitettavan harvoja esimerkkejä.
Tiistai 8.8.
Kaksi lyhyttä brittiesitystä Teatterikesässä.
Tim Crouchin My Arm oli absurdia tavoitteleva keinotekoinen monologi pojasta, joka alkoi pitää toista kättä koholla. Kaikesta voi tietysti näyttämöesityksen tehdä. Olisiko Kafka kaukainen esikuva, yhteisöllisyys silti brittiarkea. Kirjoittaja-ohjaaja-näyttelijä kokosi yleisöltä tarjottimelle tavaroita ja käytteli niitä videokameran edessä jotensakin sattumanvaraisesti. Tarina eteni verbaalisesti, screeniä käyttäen, tehokeinoina pitkät kuolleet tauot. Emme innostuneet.
Kellariteatteri on uusittu. Jotenkin pidin enemmän entisestä, se oli intiimimpi ja kodikkaampi, siihen oli jo tarttunut teatterin haju ja entisten esitysten hehku. Tätä ajetaan taas aikansa sisään.
Kiva oli tavata Lontoon lämmin kulttuuridaami Anneli Halonen! Muistanpa kuinka loistokkaan tilaisuuden hän pani pystyyn Waltarin Sinuhen kunniaksi taannoin Washingtonin lähetystössä. Sain esitelmöidä sankalle diplomaatti- ja yliopistoväelle. Jotain vastaavia jatkoja voisimme suunnitella Lontooseenkin.
Toinen esitys Tampereella oli Mark Ravenhillin kehuttu Product - ja nyt oli jo potkua. Läntisen naisen ja muslimimiehen kohtaaminen oli jännittynyt, ajankohtainen ja terävän intensiivisesti toteutettu. Ravenhill kertoi tulevan esityksen (elokuvan?) synopsiksen hievahtamatta kuuntelevalle naiselle (Johanna Kokko). Tässä verbaalinen rakenne toimi, koska esittäjä oli niin läsnä ja sisältö hyytävän kiinnostava.
Onkohan tämä nyt teatterin trendi, suora kerronnallisuus, epäolennaisen näyttelemisen karsiminen? Kun sanottava kärjistyy, keinot pelkistyvät.
Teatteriretken päätti yllättävä muhkea illallinen Armin ja Riston luona Pyynikin Palomäentiellä. Oli vain aikomus piipahtaa, saimmekin täyteläiset pidot (karviaisporsasta!) ja hyvän kuvauksen mm. Pentinkulman päiviltä. Hauskaa. (Jussi S muuten lupaili että Eturivin miehiä olisi nähtävillä vielä syksymmällä, pankaahan toimeksi.)
Meillä Viehätyksessä sondeerasi kuvakulmiaan tietokoneella vanha Villa Karon kaveri Kapa, tullut omia aikojaan jatkamaan valokuvaprojektiamme "Murtuva maisema". Teimme pojalle iltapalaa vähän vaille 24, näinkin voi isäntäväki toimia kun on kyllin huoleton.
Keskiviikko 9.8.
Kapa pyörii maisemissa, kiinnostaa todella millaisia näkymiä kameraansa tarttuu. Suunnittelemme projektia, mietimme rahoitusta, näyttelyä ja julkaisua 2008. Meillä on hyvää aikaa seurata vuodenaikoja ja yleistä kehitystä. Sillanpääläisen maiseman murtuva nykyilme voi kirvoittaa laajempaankin ympäristöpoliittiseen keskusteluun.
Päivällä poikkesi Erkki Petman Alueviestistä, leppoisa hyvähenkinen haastattelu. Tällaiseen puhelen mielelläni, vaikka asioita onkin käyty läpi kylliksi. Petman on Aamulehden veteraani, Pitkon kollega, kokenut journalisti, joten eiköhän asiallinen juttu synny.
Parvekkeen maalaus edistyy. Illalla keskityttiin kisoihin. Pitkämäki on tyylikäs heittäjä, mutta ei mikään taistelijatyyppi. Hopea sopii hänelle. Korkeuden trillerissä loistavien ruotsalaisten oli antauduttava, hontelo venäläinen Silnov loikki kuin nousisi raitiovaunuun. Naisten kolmiloikka oli vielä jännempi, sydämeni oli kauniin kreikattaren Devezin puolella, mutta venakko Lebedeva riuhtaisi komean loppuloikan. Ranskalaisen tankin Raquilin vyöry 400 metrin kalkkiviivoilla toi mieleen Ossi Mildhin rynnömiset 50-luvulla. Hauskaa viihdettä
Hovimäki näytti kuinka herrasmiesmäistä operettia sota saattoi olla 1808. Uskoisiko tuohon? Paljon mahdollista. Mesterton on tehnyt kaikkiaan suurtyön, vasta nyt se alkaa hahmottua. Häpeä ettei saanut rahaa jatkaakseen sarjaa loppuun saakka.
Laurinpäivä 2006
Laurina lata pellolle ja Perttuna pois. Kuka enää käsittää?
Otavan pihalla rento syyskauden avaus, kuinka lämpimästi tervehtikään Leena Majander saapuessani - muistutan häntä siitä vielä joskus.. Ihailin Matti Klingen olkihattua, oma jäi kotiin. Törhönen väitti, että käyn jotakin skabaa, ehkä sitten. Kouluneuvos Mäkinen nauroi minun hoitavan markkinoinninkin Otavan puolesta. Ruokalautasen ja viinilasin kanssa löysin ihastuttavaa pöytäseuraa, Riitta Nykäsen ja Katariina Romppaisen, joita kollega Kaikkonen ansiokkaasti nauratteli. Yritin tuurata häntä. Katariina käynyt Petri Tammisen kanssa tapaamassa Veijo Merta, vieläkin pyörällä päästään. Kun löydettiin Silja Sillanpää, olisi voitu pitää vaikka FES-seuran johtokunnan tynkäkokous. Tuula Kasanen on kiva, ja Hermunen loisti kuin italialainen liikkeenjohtaja Versacen mannekiinina.
Jussit Salokannel ja Kukkonen hyvässä vedossa, samoin Pekka Tarkka, joka etenee Joel Lehtosen elämäkerrassa vuodessa 1910. Mulla on Waltari samassa vaiheessa. Arveli Pekka että J.H. Erkosta tulisi jonkinlainen tutkimus, ehei sanoin, puolittain romaaniksi se sittenkin kääntyi. Liisa Steffa ja Eija Leskinen tiedottivat kirjan kulusta, kaikki hyvin. Syötiin, juotiin ja poseerattiin kuvissa: tehtävä täytetty.
KOM-teatteri Suomenlinnassa: Täällä Pohjantähden alla.
Ehdinpä lautalle, Marja jo laiturilla odotteli. Jännitti nähdä millaisen sovituksen ovat tehneet. Viimeksi nähnyt täällä Tšehovin Lokin kauan sitten. Mutta muistanhan hyvin Siparin Suomen kuninkaan, mistä kaikki alkoi. Sitä muistelimme Aution ja Piiraisen kanssa väliajalla. Korkea aika verestää suhde Hyvän Omantunnon linnakkeeseen.
Esityksestä on vain myönnettävä, että se on hiton hyvin tehty. Hämmästyin että Kairimon sovitus laukkaa todella romaanin kaksi osaa läpi. Melkein 4 tuntia se otti, mutta yhtään ei puutunut eikä käynyt pitkäksi. Iskevää työtä koko ensemblelta. Tietysti täysin toisen tyylinen kuin meidän sovituksemme Pyynikillä 1993-96. Tämä täytyy tehdä ahtaassa tilassa teatrikalistisin keinoin, irtonaisin repliikein, kerronnallisin osuuksin. Vain jokunen kohtaus rakentuu täyteläiseksi. Mukana harvoin käytettyjä kuten kilpaleikkuu, poissa tutut kuten pärekattotalkoot. Kairimo ja Milonoff tahtoneet tuoreuttaa teoksia ja onnistuneet. Vain muutamaa kohtaa protestoin.
Ensinnä Koskelan Jussi on tuotu kiivaammaksi kuin alkuteos sallisi. Minusta on virhe panna sama näyttelijä häätömielenosoitukseen: joku voi luulla, että Jussi oli mukana! Hänhän vastusti Akselinkin menoa lippua heiluttaan.. Toinen pahempi moka on siirtää Akselin ja Elinan mustasukkaisuuskohtaus häitten jälkeen! Kun Elina jo odottaa toista lasta. Ei hän nyt silloin enää heittele sormuksia. Mikä lie perusteena tälle siirrolle, en nähnyt yhtään syytä. Elinasta tehdään muutenkin lievästi kumma naaman vääntelijä, ei hän nyt ainakaan kiroile kuin tukkilainen kuten tässä tapahtuu. Anna on suoranainen räyhääjä. Almalla on aika vähän asiaa.
Mutta hienoa on huomattavasti enemmän, Halme on hauska tulkinta, samoin Otto Kivivuori, paronikin menettelee vastavoimana. Nuori Milonoff selviää pontevasti Akselista, mutta sydämemme valloitti silti nuorempi veli Akusti, Milonoff hänkin. Hieno suoritus! Elma on kerrankin oikea tyyppi, Pyynikille piti ottaa aikanaan väärä. Töyryn isännästä ei tehdä pilakuvaa, vaan vakaumuksen mies, kiitos siitä. Laurilan Anttoo on muhkea remeltäjä. Ja lopuksi
Kivivuoren Janne nousee järjen puhetorveksi aivan oikein kuten pitääkin.
Jännitin että kuinka ne saavat tämän loppumaan. Selvästi sitä oli mietitty, ja hyvin loppui, vastakohtiin. Ihminen ei muutu: vanha Aatami ja yksi Perkele. Se tuli lähelle Sinuhen sanomaa. Ja katsotaan nyt maailmaa, onko viha vaimennut ja ihminen muuttunut?
Perjantai 11.8.
Ateneumin Maiseman lumo -näyttely on laaja ja kiinnostava juuri asettaessaan pohjoismaiset maisemataulut meidän klassikkojemme rinnalle vertauskohdiksi. On yhteistä ja erilaista. Norjan vuonot, Tanskan tasaisen hymyilevä maaseutu, ruotsalainen idylli ja Islannin höyryt tuovat kaikki oman profiilinsa meidän Holmbergien, Halosten, Järnefeltien ja Gallénien rinnalle.
Joku moderni sumujen peittämä huippu norjalaisessa työssä erottui. Kolilta oli vain yksi Järnefelt. Holmbergin Kyröskoski on esillä. Halosen ja Gallénin tuttuja, mutta myös harvinaisempia kuten jälkimmäisen voimakkaan värinen Koiranputki. Entäs Strindbergin kuohuva merellinen sielunmaisema! Paljon näissä olisi tutkittavaa, pieniä helmiä, suuria panoraamoja. Millainen maa on ollut ja millaiseksi se on tullut. Sitä sopii pysähtyä miettimään.
Schjerfbeckin uutuudet kiinnostivat alakerrassa, Laulajatar ja muutama muu pääkuva, myös se varhainen ja ilmeisen tarkka omakuva nuoruusvuosilta asetettuna viimeisen vanhuudenkuvan rinnalle. Monipuolisempaa kuin muistin tältä taiteilijalta lähteneen. Marja suositteli Liehun kirjaa Helene, se pitäisi selvittää, Taisin joskus lahjoittaa sen Ainolle.
Tästä tuli taidepäivä, sillä paluumatkalla Kyröön selvitimme Iittalassa viimein Naivistitkin. Niissä on vaikea välttää toiston, samojen tekijöiden ja ideoiden tuttuutta. Muutamat teemat yleisiä: paratiisi, onni, idylli. Joitakin ilonaiheita löysimme, Marja Sirkka Koivulan Portin puutarhaan ja ne kauniit kannut, minä alakerrasta en muista kenen Kesäyön valssin. Pari tanssii niityllä, taivas punainen, taustalla toljottaa lehmä. Naiivi komiikka syntyy jos on syntyäkseen, mutta keksimällä keksityt ideat pomppaavat liian selviksi.
Ja illalla keskittyminen kisoihin, mikä tuotti jymy-yllätyksen. Kummallinen tunne katsoa hajamielisesti kolmen tonnin esteitä, kuinka suomipoika vilkkuu tutulla paikalla viimeistä edellisenä - ja sitten kirii jumalauta voittoon! Olimme permannolle pudota. Komeata Keskisalo! Tuli ihan Virenin ja Vasalan ajat mieleen, Väätäisestä puhumattakaan.
Muuten Julma-Juha on sanojensa mittainen: lähetti kokonaisen sadeasun sen 1971 hänen juoksunsa kunniaksi menettämäni sadetakin korvaukseksi. Heitin sen Stadikalla radalle. Niin sitä pitää, kiitos Juha!
Naisten korkeus oli trilleri, taas oli Ruotsin tähden taivuttava. Kannatimme kyllä konttoristin tai opettajattaren näköistä Belgian ilopilleriä. Hauska tyyppi. Ja kai siellä oli muutakin jännää, moukari siirtyy kuitenkin huomiseen: jos O-P heittä pronssille, on kaikkia mitaleita saatu.
Sunnuntai 13.8.
Onneksi kisat päättyvät. Tullut tänä kesänä tuijotetuksi ruutua kohtuuttomasti, ensin jalkapalloa, nyt tätä. Molemmat lähellä sydäntä. Karjalaisen moukari löysi kaaren, voitto tipalla. Aina ilahduttaa, kun kovan onnen jälkeen palkitaan. Suomi alkaa palailla kentille. Euroopan kisoissa valkoisellakin miehellä on mahdollisuuksia. Holmén on vahva, tulee pimeästä, jaksaa kärjessä. Miksi Baltian miehet ovat parhaita kiekonheittäjiä? Urheilijat nykyään tyylitietoisia filmaajia, keskittymisen rituaalit, tukkalaite on tärkeä kuten Monosella. Veikko Huovinen saisi tästä hauskan lyhyen erikoisen.. Puhtaat kivat kisat, jälkilöylyt Ruotsi-matsissa.
Yleisurheilu on rytminen, täyteläinen, moni-ilmeinen urheilukoostumus. Järjestäytyneen kilpaurheilun kantamuoto. Siihen ei kyllästy, jännitysmomentit vaihtelevat, monet suoritukset hivelevän kauniita. Saisi vetää nuoria enemmän kuin yksitasoisesti sohiseva lätkä. Joskus kaduttaa etten jatkanut pikajuoksijana ja pituushyppäjänä. Ehkä ryhdyn vielä veteraaniurheilijaksi. Tuskin paikat kestäisivät. Aamulenkin askellus aika raskasta. Uinti ja soutu sopivat tässä vaiheessa parhaiten.
Marja menee kouluun, syksyn rutiinit alkavat. Niin rauhaisa ilta että kertaan vielä vanhan Tähdet kertovat, komisario Palmu. Puoliväliin saakka letkeä elokuva. Muutama Jokelan lausahdus jäi aikoinaan perheessä elämään: "Jos tuommoinen on poika, hurudan e faija?" Ja kiroilevasta kuorma-autoilijasta: "Musta tuntuu että tää on kyllä rehellinen veronmaksaja." - Miten hyvin Raninin itseironia kertojana toimii. Ihmeellistä että vain Kassila kaikista ohjaajista on tavoittanut Waltarin huumorin.
Maanantai 14.8.
Ehjä päivä omissa oloissa. Leuto lempeä pilvipouta. Kirjalliset työt käynnistyvät.
Miltä näyttää kirjasyksy? Aloitan Petri Tammisen romaanista Enon opetukset (Otava).
Näppärää tilannekomiikkaa, alku vetää hyvin. Pienet hetket ja tuntemukset tulevat modernisteilta, Veijo Meri on absurdiin kallistuvan toiminnan oppi-isä. Mutta kun aikajana venähtää vuosikymmeniksi, rakenne ohenee, tulee aika pieni alakuloinen kehitys. En suuresti jaksaisi lukea suomalaista juopottelua ja rökellystä itsemurha-aikeineen. Mutta tällaista kaiketi kaipaavat siistissä Keski-Euroopassa ja ulompana, vrt. Paasilinna. Prinssi Charlesin ankean rakkaustarinan kuljetus arkisen minän rinnalla yrittää vakuuttaa meidän lukijat aidon rakkauden mahdottomuudesta. Paikoin huvittava, enimmältä surullinen, teknisesti taidokas ja elämänkuvaltaan iloton kirja. Enon opetuksetkin hirtehisiä irtoheittoja jos niitä vertaa nimen antajan Antero Wareliuksen käytännöllisiin ja rakentaviin elämänohjeisiin. Siis aikamme kuva, mutta ei "elämää suurempi" kuten takakansi kuluneesti hehkuttaa.
Kuuntelin pöytää järjestellessäni Juha Siltasen kuunnelmaa Vainajanmatala, missä ihan samoin arkisesta rupattelusta ruvettiin rakentamaan isompaa elämänkuviota, nyt kuolemaan liittyvää mystiikkaa, tavanomaisen elämän pettävyyttä. Kun Kalle Holmberg näyttelee tavista oikein kuulee kuinka hän näyttelee, kun pateettinen tyyppinsä on niin toinen.
Radio on yksinäisen illan paras toveri. Voi samalla puuhailla kaikkea muuta. Kävin läpi vanhoja lehtiä ja henkeni leijui samalla Albert Hallissa, kiitos suoran lähetyksen Lontoosta. Promo siivitti sikeään uneen.
Marjanpäivänä
Virvoittava kaatosade huuhtelee maisemaa! Kauan kaivattu, kuin kalliosta olisi puhjennut lähde.
Päivällä puimakoneet jyrisivät pelloilla. Lyhyttä on vilja, ohkaisia tähkät. Viljelijät tuskin paljon nauttivat kuluneen kesän helteistä.
Päivänsankaria tervehditty, tekstiviestit sinkoilevat. Koulukommenttinsa Hesarissa herättää kuulemma kannanottoja, etupäässä kiitoksia.
Saksalaislehti moittii Tuomiojaa liian aktiivisesta (kömpelöstä) rauhanhieronnasta. Suurella maalla on aina oma lehmä ojassa. Ei sopisi pienen maan liikaa hääräillä. Mutta aselepo näyttää pitävän.
Savusaunahanke tuupattu käyntiin. Mestarin kanssa palaveri, näkemys hahmottuu. Syksy synnyttää arvaamattomia tarmonpuuskia. Antaa sataa taivaan täydeltä, täällä riittää sisätöitä.
Luen Salingerin ovelia novelleja. Ei yhtään tiedä mihin juttu kääntyy, ja joskus se vain pysähtyy kääntymättä mihinkään. Kissa hyrisee, ulkona pimenee, ränneistä tipahtelee, hiljaisuus tihenee; me viihdytään hyvin.
Keskiviikko 16.8.
Oli sittenkin lähdettävä katsomaan Sarkia-näyttämön Romeota ja Juliaa, kun hyvä yhteistyökumppani takavuosilta, teatterin taiteellinen johtaja Kaarina Karjula sinnikkäästi kutsui. Enkä katunut!
Vähän oli epäilyksiä, kun samojen englantilaisten tekemä Kesäyön uni joitain vuosia sitten meni niin kirkkaasti yli esittäjien voimien.
Mutta nyt olikin saatu aivan erinomainen pääpari - Niina Hirvikoski ja Jaakko Karjula - esitystä kannattelemaan. Heidän lemmessään oli totisesti leiskuntaa ja jopa aitoa tunnetta, mikä ei ole kovin yleistä kesäteatterissa. Karjula näytteli kuin lentoon lähtien kädet levällään, mutta tämäkään maneeri ei pahemmin häirinnyt, ehkä niin juuri korostettiin nuoren miehen kiihkeyttä. Nuoressa naisessa sitä oli ihan sisäsyntyisesti.
Visuaaliseen puoleen oli kiinnitetty kauniisti huomiota, pukuihin jne. niin että Sarkian runonäyttämö milteipä muuttui Veronan terasseiksi. Joukot tappelivat innokkaasti, siellä nyt oli kaikenlaista löysää meininkiä. Mutta kokonaisuus eli keskiliekkinsä ansiosta. Eipä kesän ensimmäinen sadekaan tunnelmaa haitannut.
Onhan kunnianhimoinen teatteri Kiikassa. Kuuluu alueen kärkeen Ikaalisten ja Kangasalan kanssa. Mutta paljon jäi näkemättä, Nokia ja Lempäälä muitten muassa.
Sunnuntai 20.8.
Retkiviikonloppu, liiankin täyteläinen.
Piipahdin mukaan, kun F.E. Sillanpään Seura käväisi Ateneumissa ja Krapihovissa, Erkkolassakin käytiin kääntymässä. Ateneumin Luonnon lumo -näyttelyssä erinomainen opas, jolta imi jokaisen sanan. Toisinaan ei jaksa millään kuulla rutinoituneen oppaan papatusta, mutta tästä avautui moni tuttukin taulu kokonaan uutena. Peruskoulun opettaja, mutta taiteisiin syvälle uponnut. Hyvä ilmaisu, ideaali tapaus. Ellen väärin muista hänen nimensä oli Virva Kallio.
Vähän liikehdittiin illalla vielä Taiteiden yössä Hämeenkyrössä, vaikka Markku Envall täsmentää uudessa kirjassaan Kieltä terävämpi giljotiini aivan oikein että tämmöinen massahilluminen muka taiteen merkeissä on taiteen vastakohta. Mutta kyllähän Marjatta Hanhijoen teoksia katseli Uskelan Galleriassa mielikseen ja tuttuja Naku-töitäkin Kyrölässä, missä niitä itsekin talvella piirtelin, vaan en tohtinut tällä kerralla panna näytteille. Hautausmaakävely oli heti lähtökohdiltaan pettymys: esiteltiin puita ja kasveja - hitto, kulttuurihistoria ja ihmiskohtalot hautausmaalla kiinnostavat eikä kasvusto.
Ja sitten tämä kotiseuturetki tänään Laitilan kylään, täkäläiseen ydinmaisemaan. Parhaat asiantuntijat matkassa, Tuomo Linnainmaa ja Pekka Tuomisto, hersyvää tarinaa riitti, mutta kummasteltiin kovin, kun ei taloihin juuri poikettu sisälle. Mikähän siinäkin kiikasti. Tuttua historiaa tosin, mutta aina jotkut detaljit syventävät sitäkin minkä luulee tuntevansa.
Niin valahtivat kesän viimeiset lämpimät päivät tämmöiseen, mutta ei auta valittaa.
Mutta nyt vielä pieni jälkijeremiadi, jonka aiheeseen kyllästynyt voi jättää lukematta. Jotaarkka Vissarion Pennanen sai paikallislehdestä sivun tilaa vielä näytäntökauden jälkeen koottuihin meriselityksiin Myllykolun vaiheilta. Kertoo saaneensa idean suurnäytelmään Taatan kylä vanhasta neuvostoliittolaisesta elokuvasta Volga, Volga... joten ei ihme, että satiiri vihelsi niin kaukaa hämeenkyröläisen (melko olemattoman) kulttuuripolitiikan ja todellisuuden ohi.
Huomattavasti terävämmin tapahtunutta tarkasteli Pertti Timonen tänään Aamulehden kulmakolumnissa. Kaksivaloinen ironiansa on oikeilla jäljillä, esittääpä kesäteatterien kieltämistä lailla Myllykoluun eksyttyään. Ensimmäinen intellektuelli kommentti. Mutta loppusivallustaan jäin miettimään. Näytelmässä oli hänen mukaansa kuitenkin ripaus ydinsanomaa: "Parhaiden rappio on pahin. Corruptio optimi pessima."
Pelkään että ymmärrän tämän oikein, mutta olispa hauska saada kirjoittajan oma selvennys.
Maanantai 21.8.
Vieläkin hellettä; vasta illalla puhkeaa ukkossade.
Elämää marjapuskissa, pikkuaskareita rannassa. Tehtävää niin paljon kuin kerkiäisi, paljon jäänyt rempalleen. Niinpä kaksi taituria Timo ja Esko kokoontuivat illalla suunnittelemaan kauan kaivattua savusaunaa, innostavia ideoita syntyi. Taunon kanssa varmistettu, että hirret voi kaataa omalta maalta. On vain ensin saatava asianomainen lupa.
Avussa on Katariina Romppaisen erinomainen henkilöjuttu Silja Sillanpäästä. Raikkaita ajatuksia, kivoja kuvia. Silja toteaa aivan oikein, että Hämeenkyrössä häpeillään Nobel-mestariamme eikä rohjeta revitellä koskaan kunnolla. Tai koskaan: olihan tässä kultaisia vuosia kauan sitten. Jospa nämä railakkaat nuoret kääntävätkin lehden. Silja ja Alma tekevät joka tapauksessa ensi kesän näytelmän Myllykoluun. Tästä kolme viikkoa vanhasta päätöksestä Suomen hitain uutislehti Hämeenkyrön Sanomat ei tiedä vieläkään mitään.
Klingeä lainatakseni olen sallinut itseni lukea yhtä ja toista. Iskeytynyt parista syystä itsenäisyyttä edeltäviin vuosiin, lukenut Hannes Ignatiuksen Sortovuosista itsenäisyyteen ja Jalmari Karan Jääkärin muistelmia. Tuoreessa ja autenttisessa subjektiivisuudessaan kiinnostavia muistelmia. Historiaan kätkeytyvä konkretia arvokasta, perästä kuullaan.
Välillä vilvoittanut päätäni Salingerin taidokkailla novelleilla, Nine stories ja Franny and Zooey.
Tehokkaasti ladattujen tilanteiden ratkaisemattomuus. Salingerin myöhempi vaitonainen munkkielämä on arvoitus, taitaa elää vieläkin.
Syksyn sadosta vuorossa Markku Envallin Kieltä terävämpi giljotiini (WSOY). Lyhyitä esseitä tai pitkiä ajatelmia. Viisasta, oivaltavaa, viimeisteltyä. Markku määrittelee ahkerasti lähielämän pieniä ilmiöitä, mutta hänen lukeneisuutensa antaa niille ulottuvuutta. Ei pelkää olla yksin jotakin mieltä. Hioo havainnot kieltä myöten kuten kirjan otsikko tähdentää.
Hämmentynyt ja surullinen Jarkko Laineen kuolemasta. Vaikka olimme vastakkain kirjallisuustoimikunnan aikoina, monipuolisen ja tietorikkaan kirjallisuusmiehen menetys koskettaa.
Kuka kirjoittanee viimein Kirjailijaliiton historian? Perustaja oli kukas muu kuin J.H. Erkko.
Tiistai 22.8.
Kiikoisiin on rakennettu uusi uljas kesäteatteri, niin voi hyvällä syyllä sanoa. Ehdin kesän päätösnäytäntöön ja hämmästyin aika tavalla. Vanhoista rakennuksista on koottu eheä, äänenpitävä ja samalla riittävän väljä sisäpiha. Katsomo on katettu ja koostuu niinikään paikalle tuoduista rakennuksista. Näin tarjoilutilat ja katsomo yhdistyvät kätevästi.
Katsojat otettiin kohteliaasti vastaan, ja kutsuvieraat opastettiin nauttimaan viinitarjoilua ennen esitystä. Väiaikakahvit samoin tarjottiin koko joukolle. Tunnelma oli samalla juhlallinen ja hauskan keveä.
Kaiken takana on Satakunnan voimanainen Birgit P. Jaakola, joka on pannut Kiikoisissakin tuulemaan - pelkkä Porin kulttuurin nostattaminen ei hänelle enää riitä. Itse esitys Kirkko keskellä kylää - Se on totinen tosi oli voisi sanoa hyväntuulinen kirkkonäytelmä. Maria Aro luonnehti laadun vielä osuvammin: hurmaavan kömpelö. Kiikoisten kirkkohistoriaa käydään läpi liikoja jännittämättä ja välillä puhjetaan virrenveisuuseen, johon osa yleisöstä yhtyi. Esittäjät silmin nähden viihtyivät lavalla, varsinkin keskushenkilö, hurmaajan elkeitä omaava entinen kirkkoherra Timo Paattiniemi. Muistan käyneeni hänen kanssaan kerran intensiivisen teologis-sensualistisen dialogin Ikaalisten Omalla Tuvalla, pontimena kirjani Enkeli tulessa.
Muitakin tuttuja näkyi. Tapio Parkkinen, kunnon konkari Myllykolun hyviltä vuosilta, oli ohjannut. Itse arkkitaata Arvo Salo replikoi katsomosta. Ja ihana Birgit hattuineen tietysti hehkui ylinnä, täynnä uusia suunnitelmia ensi vuoteen. Niistä varmasti kuullaan.
Kunnan satsaus on ollut huomattava, samoin hankerahaa on palanut. Lopputervehdyksissä tuntui ilo ja into uudesta saavutuksesta. Kuinkas innokkaasti kunta täällä Kyröössä osallistuukaan Myllykolun kehittämiseen? Viime vuosina ovat luopuneet jopa kiitoskukista, onhan se säästöä sekin.
Keskiviikkoaamuna 23.8.
Jalkapallokautemme päättyi trilleriin, jonka rinnalla MM-finaali kalpeni.
Pitkolla oli rankkareita rästissä, jotka ammuttiin nyt mestaruuden ratkaisemiseksi. Artsi oli häntä 7 maalia edellä. Matti jännitti kuten pitikin, olihan koko kesän kunnia kyseessä. Ratkaisu jäi viimeisen rankkarin varaan. Esa torjui kaksi ja minä yhden. Asko ylitti maalisa itsensä, torjui heti yhden, yksi ohi. Artsi ja Matti olivat tasoissa, 15 kisaa takana, 73 osumaa kummallakin. Kaikki viimeisen kortin varassa. Matti keskittyi huolella ja otti pitkän vauhdin. Maanuoliainen lähti aika keskelle. Asko aavisti oikein ja heittäytyi, mutta liian pitkälle. Matin nuoliainen liukui hänen vatsansa alitse verkkoon. Tärisyttävä päätös. Matti Pitko on mestari yhdellä maalilla.
Joimme päätöskahvit kalpeina Vepan baarissa, Matti luonnollisesti tarjosi. Kiertopalkinto luovutetaan hänelle perjantain saunaillassa Törmällä.
On tunnustettava, että jäi viimeiseksi. Vire ei ollut nyt kohdallaan. Liikaa henkisiä häiriötekijöitä. Mutta keskityn jo seuraavaan kauteen. Ensi kesänä tuskin löydän kunnon vastustakaan.
Torstai 24.8.
Eilen Porvoossa; diplomaattipari Rännälin hauskat pihajuhlat, rouva on Marjan koulutoveri ja täytti vuosia. Kesämökki takapihalla! Muutama kiintoisa keskustelu uusien tuttavuuksien kanssa: talouspolitiikasta, 90-luvun romahduksesta, Mannerheimista ja Armfeltistä, Libanonin sodasta.
Iltahelteessä käveltiin jokirantaa ja murehdittiin tuomiokirkon paketoitua alennusta. Kirjailijoiden kaupunki Runebergistä Kylätaskuun, hänkin vainaa. Otonkoski vilahti katukuvassa.
Tänään keskityn viimein täysipäiväisesti Waltariin; tutkimuksia Merimieskirkossa siinä kotinurkilla Albertin alapäässä. Miten suurta draamaa tarjoaa jo Toivo Waltarin ajolähtö Merimieslähetyksen johdosta, aikansa suuria skandaaleja. Mies menestyi liian hyvin ja hankki liian aktiivisesti omaa kunniaansa, kateuden teologinen viikate viisti (Antti J Pietilä). Mika Waltari ei näytä erityisesti pitäneen sedästään, mutta vaikutuksensa hänellä oli veljenpoikaan. Ironinen henkilökuva on Samuel Kustaala Helsinki-trilogiassa. Julkinen taistelu vaikutti varmasti osaltaan Mikan eroon teologisesta ja synnytti elinikäisen kammon kaikkea itsetehostusta kohtaan.
Niin sukelsin tähän maailmaan, että taiteiden yökin jäi vähiin. Tapasin sentään Kaapelin performanssissa vanhan ystävän Heikki Mäntymaan, mukavaa. Sattuneesta syystä peruin osaltani jopa Waltari-luennan patsaalla, mutta seuran aktivistit pärjäsivät taatusti hyvin.
Perjantai 25.8.
Kuuntelen autossa Kari Pajun lukemaa cd:tä Arto Paasilinnan Suomalaisesta kärsäkirjasta.
Jotenkin Paasilinnan tanakka tarinointi miellyttää kunnes alkaa toistaa ja pyöriä entisessä urassa.
Norsun anatomiaan ja sielunelämään on P perehtynyt huolellisesti. Taitaa tosin keksiä itse lisää detaljeja. Jotain hyväntahtoista, miehisen muhoilevaa, murisevan mukavuudenhaluista on P:n tavassa maalailla runsaita aterioita, ystävällisiä ihmisiä, lempeitä sattumuksia. Hänen maailmansa on tässä läpeensä rakastettava vailla pahuutta. Vihreitä hän vähän sivaltelee ja ohimennen juoppoa pappia ja opettajaa, mutta maanviljelijät ja kauppiaat Satakunnassakin ovat kerrassaan kelpo väkeä.
Erotiikan kuvaajana P on kaino, ihmiskuvaajankin melko stereotyyppinen, mutta käytännön toimien ja paikkojen, hullujen päähänpiston kehittelijänä verraton.
Kuinka paljon siinä on sukulaisuutta Huoviseen? Läheltä liippaa parhaiden aikojen Veikkoa ja hänen veijareitaan, mutta P on jotensakin karhumaisen lämmin ja anarkistinen yhtä aikaa, tunnetta on enemmän kuin Huovisella. Puuttuu samalla terävin satiirinen kärki. Molemmat rakastavat vanhaa kunnon maailmaa, kädentaitoja, konstailemattomia tapoja, mutta P altis mässäilyn ihannointiin, mitä Huovinen aina karttoi. Hauskoja molemmat. Paju lukee Paasilinnaa oivallisesti ja osoittaa, että lukija saa näytelläkin jos osaa. Sopii ja taitaa parantaakin P:n tekstiä.
Kännykkäostoksilla poikani Vilhon kanssa, sitten syömässä Plevnassa.
Illalla jalkapallokauden villit päättäjäiset Törmällä, missä verikin virtasi, tosin vain Pitkon sormesta. Saunottiin, juotiin olutta ja syötiin Artsin grillaamaa bratwurstia ja kerrattiin kesän jännittäviä tapahtumia. Kiertopalkinto matkasi Pitkon kaappiin. Mutta veljet vertykää, ensi suvena koetetaan uudelleen.
Lauantai 26.8.
Lastenkutsut Viehätyksessä huomisen syntymäpäivän kunniaksi. Kaikki paikalla kavereineen paitsi Marjan toinen tytär. Todella kivaa! Syötiin taas rapuja verannalla kuten viime vuonna, tulossa perinne. Myös oivallista lohisoppaa ja Alman kasvispaistosta. Pitkästä aikaa iloittiin kaikki yhdessä, naurua riitti. Lapsilla on ainakin hyvin kehittynyt komiikan taju, mihin aineksia löytävät eniten vakavamielisistä puheistani. Marja on ihana emäntä. Tanssittiin Matin ja Tepon tahdissa!
Samalla puran leudosti kiukkuani iltapäivälehtiin, jotka osallistuivat juhliin molemmat etusivuilta alkaen. Katrin haastattelussa ei ollut mitään vikaa, hän nyt asettaa sanansa ja tarkistaa ne tarkoin. Laulujen sanomasta ei voi erehtyä. Mutta Iltsika revitti vieläkin kerran kymmenen vuotta vanhaa Elinan kirjaa "paljastuksineen". Jos nyt joku "tahraa" näiden hienojen naisten mainetta, niin sitten iltalehdet siteeraamalla sopivia palasia sormella osoitellen kuin joku täti kirkkokuorossa että katsokaa kaikki miten hirveää. Toimittaja soitti ja kysyi kommenttiani tämmöisten Jyräyksen ja Dannyn seikkailujen inspiroimista kirjoista, ja kun en halunnut olla mitenkään mukana, olen tietysti mukana sitäkin näkyvämmin. Hitto kun vitutti suoraan sanoen, mutta onneksi vain hetken.
Sanon nyt vielä kerran, että kirjani Enkeli tulessa on rakkaudentunnustus syvälliselle ja hienovireiselle edesmenneelle vaimolleni, niin kaunis kuin ikinä osasin kirjoittaa mutta samalla suora ja rehellisyyteen pyrkivä. Repikää siitä sitten sitaattejanne.
Radiosta tulee juuri sopivasti J.H. Erkon kirjoittama Kullanmurunen, säveltänyt Merikanto, laulajana Väinö Sola. Miksi muuten sanojen runoilijaa ei juuri koskaan mainita kuulutuksissa?
Sunnuntai 27.8.
Miltä tuntuu olla 61? Aika mainiolta, oikeastaan todella onnelliselta. Vanha fraasi: elän parasta ikääni. Ja sentään näinkin terveenä ja pää tallella.
Saan lämmittäviä tervehdyksiä, ihmeesti jotkut painavat tämmöisiä päivämääriä mieleensä. Suuri kiitos heille. Meillä on aurinkoinen jäähdyttelypäivä, juotavakin loppui yöllä niin sopivasti, että kaikki ovat suhteellisen virkulla päällä. Tytöt poimivat marjat puskista ja tekevät mehua keittiö höyryten. Muut otamme muutaman erän sulkapalloa ja uimme, eilen saunottiin.
Vilho opetti isälle uuden laitteen käyttöä: siirryn kommunikaattorikauteen kuin mikäkin business man, mutta mukana kulkeva tietokone on aika autuas silloin kun sahaan tätä Viehätyksen ja Helsingin väliä ja muitakin paikkoja. Toinen lahja riippuu uljaana tangossa: Helsinki-viiri! Tunnustan avoimesti väriä täällä sarvipäiden paratiisissa.
Tarjosin joukoilleni synttärilounaan Sarvessa, jonka oivallista keittiötä on aina muistettava kiittää. Pippuripihvi oli taas maineensa veroinen.
Ja sitten kaikki lähtevät vuorollaan, kukin teilleen, töihinsä ja opintoihinsa. Minä jään tänne yksin portille huiskuttamaan ja kiitän ehkä hauskimmista syntymäpäivistäni.
Katson illalla Beckerin notkean elegantin aviokriisikuvauksen Hirsipuukatu, kuuntelen ranskaa ja ihailen mustavalkoista kirkasta kuvausta. Niin vaivatonta, ilmeikästä, helppoakin. Miten näissä vanhoissa leffoissa on semmoinen aidon työn säväys, vilpitön ja tyylikäs.
Niin sammui loppukesän iloinen juhlaryntäys, totinen työkausi alkaa.
Maanantai 28.8.
Yleisiä asioita.
Olen minäkin ymmälläni budjetin siitä koukerosta, joka jätti opiskelijat ilman tuen korotusta. Ei voi olla vain kulttuuriministerin taktista taitamattomuutta, että selvästi ilmaistu aloite ei mennyt läpi. Jos hallituksella oli tahtoa, se olisi kirkkaasti voinut heilauttaa lisätukea budjettiin nyt kun rahassa kieriskellään. Onko niin, että kytätään osaako joku ministeri esittää asian oikeassa järjestyksessä ja sitten tyrmätään hyväkin hanke, jotta liian kaunis ministeri ei saisi siitä kunniaa. Miten halpamaista, todellista pilkun tuijotusta ja kankeaa hallintobyrokratiaa.
Kummastelin myös, kun asioita pitkään seurannut Kalevan Risto Uimonen nimitti tätä tapausta pääministerin haastattelutunnilla "detaljiksi". Nyt kun todellisista erimielisyyksistä on puutetta, vähätelty detalji saattaa nousta huomattavaksi vaaliaseeksi. Toivottavasti opiskelijat pitävät asiasta riittävää ääntä.
Täytyy kunnioittaa niitä rohkeita miehiä, jotka lähtevät vapaaehtoisina Libanonin ruutitynnyriä turvaamaan. Vai löytyykö Italiasta 2500 vapaaehtoista? Ranskalaisilla meni pupu pöksyyn, Suomessa seuraillaan ja harjoitellaan. Nopean toiminnan joukkoja?
Porvoon kirkon polttaja tai hänen asianajajansa pikemmin vetävät rajaa tuhotyön ja törkeän tuhotyön välille. Laki ilmeisesti määrittelee vain ihmishengille aiheutettua uhkaa, ei lainkaan kohteen arvoa ja merkitystä. Minusta historiallisen kirkon tahallinen polttaminen on törkeää raskauttavampi sekä typeryydessään ylittämätön tuhotyö. Vieläkö vaikuttaa Lallin henki. Katolisissa maissa ei kirkkoja juuri polteta.
Osaan järjestellä papereita ja seuloa laskuja vain jos on jotain kuunneltavaa. Sateisena iltana rattoisaa toimitettavaa.
Päiviö Kankaan kuunnelma Inkeriläinen lämmitti vanhan trauman, jota Koivisto sittemmin tahtoi hyvittää paluumuuttopäätöksellään. Tässä vain oli onnellinen loppu, mikä poikkeuksellista. Juhani Konkka on kirjoittanut aiheesta repäisevimmät kuvaukset. Ella Ojala kuuluu aurinkoisiin inkeriläisiin, aina hänen näyttää käyneen hyvin.
1940-luku nousee yhä kirkkaampaan valoon, siellähän Jari Tervokin riehuu uudessa romaanissaan Ohrana, jonka kritiikit ovat kaksivaloisia, voisi sanoa että vastentahtoisesti ihailevia. En ole vielä lukenut, pelkäänpä että siinä syöksykierteinen rakenne saavuttaa jo sietorajansa. Lasse Koskela havaitsi Parnassossa, että Tervon kaikki henkilöt sanailevat yhtä nokkelasti kuin tekijä Uutisvuodossa. Kirjoja luetaan siis väistämättä tv-todellisuuden lävitse.
Yritin katsoa kotimaista tv-elokuvaa Beatlehem, mutta jätettävä oli: niin karrikoitu ja selvärajainen, osoitteleva ja paksunvärinen satiiri että puistatti, sitä paitsi Kai Lehtinen oli pantu roiskimaan kirouksia niin että teho laimeni heti. Sekö sitten on hauskaa? Huumori ei synny siitä, että hyvistä näyttelijöistä tehdään puolipäisiä torveloita. Römpötti sanoo Hesarissa, että komedialla on hyvä sydän. Se on liian selvästi laitaboheemien puolella, kas it-tärkeilijöitä on niin kovin helppo saatella stereotypioilla naurettaviksi.
Tiistai 29.8.
Tuusulan kulttuurikeskuksessa (Martta Wendelin -museossa) avattiin J.H. Erkko -näyttely, pieni tila täynnä väkeä, ministeri Aatos Erkko avasi ja näyttelijä Mika Nuojua lausui Erkon runoja.
Kodikas tilaisuus, Sanoman väkeä päätoimittajasta alkaen paikalle ja ehtipä ulkoministerikin piipahtaa kesken rauhanmittelyjään. Tapasin luokkakaverin Jukkis Virran ja toisen norssin Eero Akaan-Penttilän sekä joukon tuusulalaisia kulttuurivaikuttajia, joihin yllätyksekseni kuuluu nykyään myös historioitsija Martti Turtola. Ja Pirjo Mård! Kuulin Mollen synkeitä kuulumisia (kuten aina ennenkin).
Itse näyttely on hyvin ja monipuolisesti koottu, selkeä ja informatiivinen, saattaa päästä paremmin oikeuksiinsa syksymmällä Sanoman väljemmissä tiloissa.
Kuulin että Aatos Erkko harkitsee sittenkin Erkkolan ostamista. Sehän olisi luonteva ratkaisu ja avaisi komealle talolle jatkomahdollisuuksia. Kirjailijain työtila? Tutkimustila? Tai J.H:n museo, sekin olisi ihan paikallaan jatkoksi Rantatien ketjuun. Paikan omistaja Veikko Asikainen on yllättäen kuollut. Kahdesti hän ehti esitellä taloa minulle.
Tämä oli vasta alkua syksyn Erkko-tilaisuuksien sarjassa kuten ministeri tyytyväisenä totesi.
Kirja julkistetaan kahden viikon päästä.
Keskiviikko 30.8.
Tiukka tutkimuspäivä yliopiston kirjastossa ja valtionarkistossa. Jotenkin käytän mieluummin vanhoja nimityksiä. Olkoot uudet soveliaat kansainväliseen kanssakäymiseen.
Illalla keskityimme faijan kanssa Rooman historiaan. Nelosen dokumentit kertoivat avoimen aisti-iloisesta ja samalla julmasta herrahengestä. Miten moralismi on heilahtanut toiseen äärilaitaan, ajattelen keltaisten lehtien pikkuruisia "paljastuksia". Itse draamasarja alkoi turhan amerikkalaisesti, mutta historian faktat pitävät suurin piirtein. Caesarin ajan valtataistelusta on kysymys. Vallanpitäjien ennakoiva liehittely kukoistaa. Muistanpa kun Norssissa tankattiin teosta De bello Gallico. Siitä oli iloa reaalikokeessakin. Seurattava jatkoa.
Torstai 31.8.
Jatkoin tutkimuksia Waltarin isän ja sedän vaiheista, luin muutamia tuotteitaan, molemmat olivat äärettömän tuotteliaita ja työteliäitä kirjailijoita. Toimi Waltarin David Livingstonen elämäkerrassa on seikkailukirjan imua. Mika lähti näitä polkuja nousemaan.
Sitten sonnustauduttava Vanhan ylioppilastalon musiikkisaliin Matti Klingen syntymäpäiville. Rentoakin oli, kun käsky kävi arkipuvusta, ei lahjoja eikä puheita. Perinteitä huokuva sali täyttyi litistyksiin asti vieraista. Keskustelin juuri Pekka Tarkan kanssa näistä töistä, kun Klinge eskorteerasi Mauno Koivistoa luoksemme ja puhe kääntyi - "potkupalloiluun" juhlakalun kauhuksi. Vaan Koivistopa intoutui kertomaan viimeaikaisista lentopallokokemuksista, ja pian kaikki kuvailivat iän tuomia urheilullisia kremppoja. Klinge ei ollut uskoa korviaan.
Laila Hirvisaari sanoi Koiviston vieläkin kiittelevän sitä, että sai hänen kauttaan niitä Witten papereita Eremitaasista vai mistä. Mitähän tutkimuksia vanhalla presidentillä nyt on vireillä. Juhani Suomi näyttää julkaisevan kirjan hänen seuraavasta kahdesta vuodestaan - etenee vielä hitaammin kuin UKK:n elämäkerrassa. Sitä paitsi Jane oli pirteä ja taas töissä, J P Roos naureskeli kuten ennen ja Larmola muisti aikansa ainoana porvarina 60-luvun ylioppilaskapinoissa.
Kutsuista on aina sekin hyöty, että voi saada tärkeän vinkin tungoksessa kuten nyt Waltarista - siihen tartuttava heti. Mutta ei puheen puhetta, totta vie.
Kaikkia huvitti Klingen haastattelun alku tänään Hesarissa - kuinka hän asialliseen tapaan tarkisti haastattelijan pätevyyden ennen hyväksymistä. Mainio professori, ainoa laatuaan. Ultimus kuten minäkin ja norssi, unohtumattoman promootion ohjaaja 1977. Julkaisee oppinutta päiväkirjaansa vuoden viipeellä, ei varmasti alentuisi nettikirjoitteluun.
Kävelinpä ylioppilastalolta Aleksanteria SKS:n päämajaan ja nousin arkiston pihajuhliin, joissa juuri alkoi sataa ripeksiä. Ehdin sentään onnitella Anna Kuisminia onnellisen avioitumisen johdosta ja kuulla Matti Summasen kirjallisuuspoliittisia kommentteja. Luen edelleen hiljalleen Onervan ja Madetojan kirjeenvaihtoa, miten täyteläinen kokoelma ja samalla surumielinen. Miten etäällä ihmiset, vaikka toisiaan tahtovat rakastaa.
Kolmannetkin kutsut samaan iltapäivään: Päivälehden museossa osin samaa joukkoa ministeristä ja päätoimittajasta alkaen kuin tiistaina Tuusulassa. Museo menee remonttiin, pidettiin läksiäisiä. Heleena Savela ilmoittaa kohta säätiönsä toimintaperiaatteista, ennakoi kuulemansa perusteella positiivista yllätystä kirjastani. Katsotaanpa
Niinpä karkasin sieltäkin ja ehdin Kaupunginteatteriin Mestariluokan ensi-iltaan. Miten nyt sanoisi, toisinto onnistuu harvoin. Nuotion edellinen ohjaus jäänyt varsin hyytävänä mieleen Kansallisteatterissa, Tampereellakin oli vetoa. Mutta nyt sama julma draama diktaattorin ja säveltäjien suhteesta lannistuu yllättävän leppoisaksi illanvietoksi. Lasse Pöysti saa mahtavasti esiin Stalinin hyvänahkaisen päällyskuoren, mietteliäisyyden, karhun tanssin. Mutta eipä saakaan Stalinin vaarallisuutta, ei sitä ydintä, jonka pitäisi jäykistää katsojankin kauhusta kesken naurahduksen. Näin draama luhistuu, hermo puuttuu. Sarkola ja Roine taiteilevat ilman kunnon vastavoimaa minkä taitavat. Suosalo yrittää Zdanovin roolissa tarjota liiankin karjuvaa vastavoimaa, jää siinäkin se imelä pirullisuus tavoittamatta.
Sitä paitsi esitys on pitkä, rytmitön, nahkea. Tapasin sentään Eeva-Liisan ja Lilga Kovankon, hauskaa, muisteltiin kesää. Ja Liisa Steffan, joka jakeli joitain kirjallisia käskyjä vielä.
Olihan päivä, henkisesti kylläisenä soitin Old Skippers'istä Marjalle että hengissä ollaan, Kyröönkin tullaan.
|
