Sulka
Henkilötiedot
Pääiväkirja
Julkaisut
Kirjoituksia
Puheita
Palaute
Pääsivulle

Päiväkirja

Maanantai 1.8.11
Näin alkaa syyskausi aavisteleida, mutta vielä tarraamme kesään.
     Avasin kuukauden matkustamalla Helsinkiin. Sinne pääseekin kätevästi suoraan bussilla Ahrolan pysäkiltä Kamppiin saakka. Ensimmäisen kerran tätä kokeilin ja pidän mainiona yhteytenä.
     Tarjosin lounaan Juhani Ahon ranskantajalle Bénédicte Villainille Kappelissa – tietysti Ahon kantapaikassa. Bénédicte ilmoitti sen myös omaksi suosikkiravintolakseen Helsingissä. Tapasimme viimeksi Pariisissa maaliskuun lopulla, nyt käännös Ahon Yksin-teoksesta on jo likipitäen valmis ja menossa kustantajalle luettavaksi. Joitain kysymyksiä kääntäjällä vielä oli, yritin parhaani mukaan auttaa. Eiköhän juttu kypsy omia ratojaan.
     Tänään meni myös oma kirjani Ahosta painoon, joten meillä oli syytä lasinkohotuksiin toisenkin kerran. Bénédicte uhkasi tulla sen julkistamiseen syyskuussa. Hän on nopeapuheinen, vilkas pariisitar, täällä lomalla ja tuntuu viihtyvän loistavasti. Niin arvatkaas, tietysti nautimme Juhani Ahon nimikkomenun Kappelissa, muuhan ei tullut kysymykseen. Suosittelen muillekin, pääruokana siikaa, totta kai kalamiehen kunniaksi.
     Ilta-auringossa kuljeskelin tuolla rannoilla ja katsastin mattolaiturin yhden oluen verran. Tuntuu luontevalta paikalta eikä enää ihan täynnäkään, ainakaan näin maanantaina. Muita havaintoja: paljon ihmisiä liikkeellä, turisteja ja omaa väkeä, kaikki rennon kesäisiä, joka toinen juoksee tai pyöräilee. Raitsikkalinjat ovat sekaisin, mutta palautuvat syksyksi. Eiran puiston kukkaloisto on kauneimmillaan. Uusi uimarantamme ei vielä houkuttele, mutta Pihlajasaareen ah lähtisin, siellä myös Bénédicte kertoi loikovansa ja lukevansa.
     Hämeenkyrö kutsuu taas huomenna kulkijaa, loppukesän iloja sielläkin tarjolla.

jyömaan julkiseen katselmukseen, joka keräsi paljon väkeä, talkoolaisia, teatterin veteraaneja, uusia aktivisteja sekä kiinnostuneita paikkakuntalaisia. Hämeenkyrön Sanomat oli paikalla, ja toimittaja sai tilaisuuden kuulla vaikkapa Tuomo Linnainmaan muistoja museon alkuvaiheista 1950-luvun puolimaissa. Minun mieleeni palasivat kesät 1972 ja 1973, jolloin kesäteatteria vimmaisin ponnistuksin tänne perustettiin. Silloisista perustajista Kauno oli paikalla. Muistelipa joku, kaiketi Pipsa Nieminen, museon vanhoja puheliaita oppaitakin. Nyt näyttää taas hurjia tapahtuvan, mutta tähänastiset rakennelmat eivät vielä pelota, vaan paikka tuntuu säilyttävän olennaisen perusluonteensa. Vilja Pylsy pitää yllä korkeata profiilia ja näyttää saavan tätä mittavaa hanketta tuupituksi eteenpäin, eri yhdistysten ja oman perheensä vankalla tuella. Toivottavasti kaikki valmistuu hyvissä ajoin ensi kevääseen mennessä.
     Tässähän oli paljon sulateltavaa, ja sitä harjoitimme illalla saunalla Taunon kanssa. Hän oli ihkaensimmäisen Myllykolun Eemelin kertoja taannoin, näytellyt muitakin osia ja osallistunut talkoisiin, mutta nyt jo katselee kauempaa näitä rehkinöitä. Minä varoitin, että jos oikein yllytetään, voimme vielä joutua näissä harrastuksissa uusiin liemiin, katsotaanpa vain.

Perjantai 5.8.11
Voiko olla erilaisempaa suhtautumista samaan saareen kuin on Sillanpäällä ja Antti Tuurilla? Kumpikin on kirjoittanut Islannista, edellinen kertajutun, jälkimmäinen enemmän. Siinä missä Sillanpää elää jokaisen tunnelman itsessään, on väkevästi läsnä tekstissä ja matkassa, siinä Tuuri nakuttaa asiapitoista kuivakkaa paikalliskuvausta. Hän ei ole mukana omine tunteineen, kylläkin laajoine tietoineen. Sillanpäällä ei ole juuri mitään asiapohjaa, jotain vaistomaista tapailua vain, mutta lukija suorastaan haistaa hänen hengityksensä tekstistä. Hän ottaa näkemänsä ja kokemansa joka kohdassa haltuun ikään kuin uutena, ainutkertaisena, hänhän matkaili harvakseen. Tuuri on niin tottunut Islannin kävijä, että into lienee jo sammunut.
     Tuurin Suuri pieni maa kertoo paljon kalastuksesta, jolloin hän tulee todistaneeksi Juhani Ahon lausahduksen, että kalajutut tuottavat yleensä kertojalle enemmän iloa kuin kuulijalle. Sillanpäätä olisi mahdotonta kuvitella koskille kalastamaan, hänen näköalapaikkojaan ovat kadut ja kapakat. Hänen itsekeskeisyytensä voi rasittaa lukijaa yhtä paljon kuin Tuurin kalastuskeskeisyys. Mutta ylivertainen valöörien, vaikutelmien tallentaja Sillanpää veltoimmillaankin on.
     Näillä ja muillakin eväillä noustaan sitten Keflavikin koneeseen – ensin Niinenmaan Jussin 60-vuotispäivien kautta, jotka menotaan tuossa järven takana Mäntylässä. Matkasta sitten enemmän jos vireessä pysytään ja laavavirroilta vältytään.

Lauantai 6.8.11
Lento Reykjavikiin sujuu vaivatta. Meitä on 35-henkinen joukko Arin ja Sillanpään seuran komennossa. Kun olemme Marjan kanssa viimeisiä jonossa, olemme jäädä ilman paikkaa ja meidät siirretään business-luokkaan mitä emme vastusta. Mitään etuja siirto ei kuitenkaan tuo mukanaan paitsi jalkatilaa.. Kreppilounas on itse tilattava, kaikki maksettava. Edut karsiutuvat kiristyvässä maailmassamme. Tämä on Finnairin ja Iceairin yhteislento.
     Ensimmäiset vaikutelmat Reykjavikista: valtava kansanjuhla Pride-kulkueen juuri päättyessä. Täällä se on kaikkien kaupunkilaisten yhteinen juhla, ei vain homojen. Hulinaa jatkuu läpi yön, mutta humalaisia nuoria ei näy. Yksi vanhempi äijä talutetaan poliisiautoon. Paljon värikkaitä aaltopellillä vuorattuja taloja, jyhkeitä kivipatsaita. Satama lähellä. Sää ihmeeksemme aurinkoinen ja lämmin.
     Saamme paikallisia ruokia Potturinn og pannassa, valas ei ole mainittavaa, mutta lammas ja kissakala herkullisia. Kohotamme maljat Jussin, 60, kunniaksi ja minä pidän juttuni siitä Sillanpään Islannin matkasta 1930. Kansankäräjät täytti 1000 vuotta, mutta Sillanpään matkassa oli etupäässä muita motiiveja ja harrastuksia.
     Vaelsin puoleen öihin kaupungilla ja katselin nuorten vilkasta iloista menoamista. Toisenlaista kuin meillä kotona. Yksi virkeäsilmäinen poika laski käden harteilleni ja toivotti God bless you. Kumosin oluen viikinkibaarissa. Hyllyssä oli ehjä rivi nahkaan sidottuja Islannin saagoja. Missa kapakassa meillä on Suomen kansan vanhat runot?

Sunnuntai 7.8.11
Ihmeiden päivä. Hehkuva helle jatkuu, taivas pilvetön.
     Pääsimme heti kärkeen pääkohteeseeni: Thingveillir, ikivanha käräjäpaikka, sama jossa ne 1000-vuotisjuhlat pidettiin 1930 ja joissa Sillanpääkin toljaili - ja samalla Laxnessin Islannin kellon keskeinen näyttämö, mestauspaikka, jonka Jon Hregvidsson lopultakin parinkymmenen vuoden käräjöinnin jälkeen välttää. Molemmat tutkimusteni kohteet kulminoituivat siis tähän samaan jylhään laaksoon korkeina kohoovien kallioiden väliin, kirkasvetisen joen partaalle, johon satoja naisia on hukutettu.
     Hartaus monenlainen täytti mieleni. Täältä jatkoimme ihailemaan komeasti purkautuvaa geysiriä sekä vielä uljaampaa Gullfossin putousta, aivan uskomaton. Kova täti oli Sigurdir, joka tämän luonnonihmeen pelasti valjastukselta.
     Ja sitten vain Reykjavikiin vielä harjoittamaan kohtuullista iltatoikkarointia. Merkinnät tässä vain hätäisiä hotellin aulassa huitaisuja, joten tarkemmin palattava hengästyttäviin kokemuksiin myöhemmin miettiväisessä rauhassa. Nyt eteenpäin.

Maanantai 8.8.11
Eilen tutkimme jo Hallgrimin geysirin tavoin kohoovan kirkon ja kuulimme nimihenkilön virsiä torniin johtavassa hississä. Tänään seurue tutki sen, joten otimme levollisesti. Vesitornin huipulla olevasta kahvilasta ihailimme lisäksi ympäröivää kaikkeusnäkymää. Mutta kun matka johti kohden Halldor Laxnessin taloa Gljufrasteinniin tähän Reykjavikin liepeille, valpastuimme. Siinä on maantien varrella Laxnessin hevostila, kirjailijan vanha koti, ja toisella puolen hänen upea talonsa, joka valmistui 1945 ja jossa hän asui kuolemaansa saakka 1998. Se ei ole varsinainen avoin museo, mutta avoinna tilauksesta. Huima kokemus. Jo on hienon talon Halldor Kiljan rakennuttanut, ja ennen kaikkea se on säilynyt kaikkine esineineen, huonekaluineen ja kirjoineen, joita on edelleen pari tuhatta. Omia teoksia ja käännöksiä suuri määrä, mutta myös paljon muuta, ainakin Linnan Okænd soldat osui silmiin. Ja yläkerran vuoteen vierellä rivi Upton Sinclairia, joka vaikutti Laxnessiin vahvasti Amerikan vuosina 1920-luvulla. Takapihalla on uima-allas, etupihalla Nobel-rahoilla hankittu valkea Jaguar. Joten kunnon sosialisti ehti nauttia myös maallisesta vauraudestaan.
     Laxness kirjoitti lyijykynällä käsin seisontapulpetin edessä, ja vaimo sitten nakutti tekstit Remingtonilla puhtaaksi. Ilmeisen hyvä systeemi heillä. Sain tilaisuuden esitelmöidä Laxnessista hänen olohuoneessaan seurueellemme, enkä totisesti ole kai koskaan puhunut inspiroivammassa ympäristössä. Muistettava tapaus. Palaan sanottavaani myöhemmin.
     Illalla seurasimme tässä hotellin lähellä viikinkibaarin alakerrassa mainiota yhden hengen performanssia tai monologia, jossa käytiin tunnissa läpi Islannin historia. Hauska ja erittäin interaktiivinen esitys, pienen teatteriryhmän tuottama. Parasta oli islantilainen itseironia, joka on hyvin kehittynyttä - pohjalla tietysti vahva kansallisylpeys, kaikista muista erottuva.

Tiistai 9.8.11
Ajoimme aamulla presidentin asunnolle, mutta ei ollut Grimsson kotosalla. Aivan vartioimaton oli avoin paikka lahden rannalla keskellä nurmea. Kirkko pihassa suljettu. Kaunista, pressa nauttii luonnonrauhaa. Marja tähyili hanhia.
     Jatkoimme yllättävään kuun maisemaan kohti lounaiskärkeä, joku Vatn siinä päilyi tyynenä, korkeina kohoovat vuoret, höyryävät lähteet, rikin hajua, harmaata pulppuilevaa savea, hevosia laitumella kuin jossain Arizonassa. Olihan katseltavaa.
     Mutkaisia sorateitä edelleen Blue Laguuniin, missä saimme pulikoida valtavassa luonnon kylpyammeessa, jota lähteet lämmittävät. Eipä ole sähkökuluja. Kokeilin kolmea saunaa, yksikään ei kotoisen veroinen.
     Paluumatkalla pääsimme viimein Reykjavikissa Einar Jonssonin museoon, mistä löysimme helposti ne veistokset, jotka tekivät Sillanpäähän niin suuren vaikutuksen 1930: Ajan aalto, Henkipatto, Aamurusko. Veistäjän asunto yläkerrassa hyvin säilynyt, samaa jyhkeän juhlavaa tavoitetta kuin Tarvaspäässä vain pienoiskoossa, samaa veistosten tyyliä kuin Väinö Aaltosella, runsaampaa vain. Pateettista symboliikkaa, vanhahtavaa ryöppyilevää muotokieltä.
     Matka huipentui kauniisti pieneen konserttiin uudessa uljaassa osin keskeneräisessä konserttitalossa: kaksi sopraanoa ja pianisti tulkitsivat Laxnessin runoihin sävellettyjä lauluja ja kertoivat kirjailijan elämästä ja tuotannosta kuva- ja ääninäyttein. Viehättävä kokonaisuus, pieni helmi matkateemamme päätteeksi.
     Sulattelimme kokemaamme lammaspaistin äärellä läheisessä puutalossa ilta-auringon vielä loistaessa, Kangaslahden Maijan ja miehensä Simon kanssa. Miltei olimme pikkuisen liikuttuneita kaikesta.

Torstai 11.8.11
Mukavaa kellahtaa taas kotimaisemiin Hämeenkyröön.
     Paluumatka sujui kivuttomasti, ja ihmettelimme vieläkin satumaista sääonneamme: koko matkan ajan tyyni helteinen auringonpaiste. Tämäkö oli tuulten ja myrskyjen Thule? Ehkä saimme liian suotuisan kuvan Islannin karusta todellisuudesta.
     Päiväkirjaa nakutin aina kovalla kiireellä hotelliaulan nurkassa, kun siinä oli koneeseen asennettu vartin määräaika, jotta toisetkin asiakkaat pääsevät urkkimaan nettiä. Joten pari kertaa teksti ehti kadota ennen valmistumista ja lähetystä. Tämä selittäköön virheet ja niukkuudet, henki kurkussa kirjoitettu, tosin operaattorini niitä sitten vähän kohenteli.
     Pääasia että täällä taas ollaan, ja aamusumun hälvettyä aurinko paistelee pihaan ja järvi päilyy tuolla tyvenenä. Toisenlaista ollut välillä kuulemma. Ehdin jo käydä aamupotkimassa palloa ja kertomassa pojille päällimmäisiä kuulumisia matkalta.
     Tietysti luonnonihmeet jäivät voimallisesti mieleen, mutta eniten minuun taisi vaikuttaa Halldór Laxnessin kaunis talo Gljúfrasteinn, kuin valkea koru jylhän maiseman äärellä. Ihmeellisintä oli, että koko kirjasto (2000 nidettä) oli säilytetty, samoin esineistö, niin että koti oli vaikka heti asuttavissa. Kodikasta ja lämpimän tuntuista. Erinomainen selostus tuli nauhalta kuulokkeisiin. Laxnessin perikunta on osannut hoitaa asiat, pihassa kiilteli jopa se valkoinen Jaguaari ikään kuin Nobel-kirjailijan voiton symbolina. Ja kumminkin oltiin pienessä syrjäisessä ja aikanaan köyhässä Islannissa.
     Sama juttu Einar Jónssonin kuvanveistomuseossa, joka oli ennen atelieeri ja yläkerta asuntona; tämä pieteetti ja hyvin säilynyt kulttuurimuisto kaikkineen kertovat jotakin kansan mentaliteetista. Repäisevä teatteriesitys maan historiasta ja kaunis konsertti Laxnessin runoihin kertoivat samaa; täällä todella arvostetaan omaa perimää. Eikä syyttä. (Mitä voitaisiin tehdä Sillanpään Saavutukselle, jotta se nousisi edes hiukkasen samaan Nobel-sarjaan, sanokaas se!)
     Samalla loisteliaat lasiseinäiset ja korkeuksiin tavoittavat liikepalatsit ammottivat tyhjyyttään. Kansan äkkirikastumisen himo on saanut nolon lopun. Se on toinen puoli urhean kalastajakansan perimää, tahto kunnostautua yli rahkeiden. Mutta tavallista elämänmenoa talouden romahdus ei näyttänyt suuremmin haittaavan, iloista meininkiä näkyi, paljon kauppoja ja tavaraa, hyviä krouveja ja ravintoloita, hinnat ensin mahtavat (ateria jotain 5000 kruunua), mutta valuutan tasoon tottui eikä se euroistamme paljon sittenkään erottunut. Ihan hyvin vähillä matkarahoilla pärjättiin. 100 kruunua oli noin 60 senttiä.
     Alkoi vahvasti tuntua siltä, että Islantiin on palattava – luettava sitä ennen lisää Laxnessia ja uudempia, ostinkin matkalta Hallgrimur Helgasonin kohua herättäneen romaanin 101 Reykjavik sekä meillä suomentamattoman Laxnessin The Fish can sing. Matkatovereilta sain lisäksi kiitoksena pienistä pölinöistäni Jónssonin veistotaidetta esittelevän upean teoksen. Kiitos siitä! Ja kiitos muustakin hyvästä toveruudesta tulimaata samoillessamme Ari Suutarlan varmassa johdatuksessa.
     Taunolle sanoin aamulla postilaatikolla tavatessamme, että kyllä sinunkin on vielä Islannissa käytävä vaikket ole missään muualla käynytkään – saas nähdä jos poika vaikka innostuisi...

Lauantai 13.8.11
Tapahtumia Hämeenkyrössäkin, vaikka ei ihan yöhön saakka – vai mistä me tiedämme täällä Vanajankylän rauhassa. Lähdimme sentään maratonlukemaan Sillanpään mainittua matkajuttua Islannista Kehäkukan yrttitarhaan (seuran jo perinteeksi muodostunut ohjelma), ja samalla keikalla käväisin Heiskalla haastattelemassa Kari Häkämiestä. Häntä on helppo puhuttaa, terävää juttua tulee jalkaa polkaisemalla. Etupäässä puhelimme hänen toisesta kirjastaan Presidentin murhe, sen ulottuvuuksista Islannin talousseikkailuihin ja vielä syvemmin DDR:n ja Stasin lonkeroihin. Nämähän ovat nyt muutenkin pinnalla Berliinin muurin muiston vuoksi. Karin romaani on ytimeltään poliittinen, ja siihen viittaa myös seuraavan teoksen nimi, joka jätettäköön toistaiseksi odotusten varaan. (Aamulehden nuori toimittaja ei saanut tilaisuudesta muuta irti kuin Häkämiehen taannoisen kunnanjohtajuuden aikaisten kiistojen uudelleen lämmitystä.)
     Oli riennettävä saunan lämmitykseen, joten loput ohjelmat saivat jäädä – jaa, ehdin sentään tempaista lautasellisen sikaa ja lasin sahtia siinä Heiskan pihassa ja ihailla Taunon tanakkaa osallisuutta traktorimarssiin vanhalla Fergusonilla. Tällaista kulttuuriohjelmaa täällä Hämeenkyrön perintömailla.
     Komea kuutamo huipensi saunaillan, johon soutivat veneellä Törmältä nämä Marjan sisarukset siippoineen. Pääsivät takaisinkin. Minä soudin eilen Arven kalliolle uistinta vetäen ja perillä heitellen, mutta ei mitään.

Sunnuntai 14.8.11
Hesari avaa näkyvästi syksyn kirjamarkkinat, aika paljon kiinnostavaa löytyi varsinkin täältä tietopuolelta. Vyöttäydyttävä pian mukaan kehiin. Aamulehti ei enää kilpaile ennakkotiedoilla kuten vanhoina kultaisina aikoina, jolloin Erkka Lehtola puri korskuen suitsiaan aina kun rata avautui. Lohtuna Pitko julkaisi eilen kerrassaan hauskan pakinan.
     Pitäisikö jo pohtia presidentinvaalin toista kierrosta, vaikka vasta ollaan alkuasemissa. Matkalla näin netistä Lipposen harkitsevan ehdokkuutta ja kerroin sen seurueelle, jolloin pitivät uutista myöhästyneenä aprillipilana. Nyt olemme jo totuuden äärellä, edessä kova kisa. Uskon silti, että Niinistön etumatkaa on vaikea tavoittaa. Lipposella on jykevä kokemus, Niinistöllä ehkä enemmän värinää talouteen ja tulevaisuuteen. Toivon hartaasti Väyrystä mukaan kisaan, ihan vain värikkäiden keskustelujen vuoksi, eikä Soinikaan ole vielä lopullista sanaa sanonut. Voi tulla virkeä poliittinen talvi.
     Mitä sanovat nyt ne viisaat, jotka ovat hyvästelleet presidentin viran tarpeettomana muodollisuutena. Kovimmat tyypit kisaavat kohta tästä tarpeettomuudesta. Samalla presidentin asema vaivihkaa ja väkisin vahvistuu, riippumatta lakiin kirjoitetuista valtaoikeuksista. Eikä se varmaankaan suista kansaa nykyistä suurempiin vaikeuksiin, kukaties päinvastoin.
     Pihagrillissä laittelin ahvenseläkkeitä (torilta) ja herkkutatteja (metsästä) ja kaffiakin juotiin samojen sukulaisten kanssa, ja illalla katseltiin kova islantilainen salakuljetusleffa. Eipä paljon Reykjavikia näkynyt, mutta muuta elämänmenoa kyllä. Yhtä kiintoisa oli taannoin tallentamani tarina islantilaisäidin ihmepojasta, jolla oli salainen amerikkalainen isä. Artsi suosittelikin islantilaisia dekkareita, liittyvät tähän pohjoismaiseen buumiin, johon Häkämieskin poliittisen poliisiromaanin saralla kuuluu.

Maanantai 15.8.11
Marjan päivä otettiin asiallisesti kukin, kahvein, lahjoin ja – laulu kyllä jäi puuttumaan. Mutta mukavaa joka tapauksessa. Opettajan kouluvuosi alkoi usein nimipäivänään, sitä sopii muistella kun nyt vain täällä venytellään.
     Käytiin tarkistuttamassa terveyttä Hoitokeskuksessa ja saatiin kaikenlaisia, etupäässä rohkaisevia tuloksia. Vielä on elämää edessä. Helinä tarjosi mainion lounaan Kyröskoskella, matkakokemuksia ja Islannin kuvia vertailtiin, samalta näytti toistakymmentä vuotta sitten kuin nytkin.
     Kun illat pimenevät, tv alkaa taas työntyä keskemmälle tajunnoissamme. Katsoin tallentamani Peter von Baghin dokumentin Viimeinen kesä jatkosodan päättymisestä: aivan erinomainen, vaikuttava, hyvin poimittuja kertojia Paavo Rintalasta ja Eino S. Revosta tavallisiin sodat käyneisiin, elävä ja hyvin rytmitetty kokonaisuus. Aina ihmetyttää, että kaikki tuo on kestetty ja siitä on selvitty.
     Linkomiehen tytär Sinikka on eloisa, suorasukainen kertoja, radiosta kuulin taannoin hänen ironisen muisteluksensa isänsä vangitsemisesta sotasyyllisyyskysymyksessä. Koko juttu on valmista draamaa, kas kun siitä ei ole tehty Sodan ja rauhan miesten kaltaista dokumenttinäytelmää. Vielä ehtii. Sehän ei nyt ollut vielä mukana Petterin hienossa dokumentissa.
     Norjalaiset tekevät hyvää kirjallisuusohjelmaa (nyt Jan Guillot) ja suomalaisia rikostarinoita on aina katsottava kun on tilaisuus. Poliisit ovat karuja kertojia, Jarmo Heikkisen varma ääni täydentää tiheän tarinan, joka usein hämmästyttää – niin nytkin tämän ”Joren” monet myöhään selvinneet murhat. Meitiä on moneksi. Mies istunee vielä yhteenlaskettuja elinkautisiaan.
     Ja suosikkimme Paul on terapiassa joutunut tosi pinteeseen arvoituksellisen Sunilin kanssa. Merkillistä että voidaan näytellä niin, että henkilöitä pitää koko ajan todellisina, juttua dokumenttina.

Tiistai 16.8.11
Meidän aamurytmi on sekaisin Taunon kanssa! Lehdet, jotka tähän asti ovat olleet viimeistään viideltä laatikossa, myöhästyvät lähemmäs seitsemää! Teemme hukkareissun tavalliseen aikaamme kuuden uutisten jälkeen. Tällainen koettelee hermoja. Vaadimme jakelun palauttamista aiempaan aikaan!
     Haimme Kolmoskirppikseltä kohtuullisen työpöydän, se korvatkoon tyttöjen vanhan pulpetin, jolla olen konetta nakutellut. Pinta on vain lakattava uudelleen. Ehkä tekstikin tästä kohenee. Syyskauden häämötys innostaa uusiin järjestelyihin.
     Sieltä myös virkistyvät hälyttämään työpaikoilleen palanneet aktivistit. On suunniteltava yhtä ja toista. Aina ensin kavahduttaa, mutta sitten karistamme kesän uneliaisuuden. Vielä sumuisen tihkuva lämpö rauhoittaa korjaamaan suven satoa.
     Illalla kokous Myllykolun kesäteatterin tulevaisuudesta. Sen organisaatiota on väännetty monet vuosikymmenet, mutta nyt tuntui tunnelma sovinnolliselta ja optimistiselta. Ehkä viimein löytyy kestävä, pitkäjänteinen pohja suunnitella tulevia kesiä. Siihen velvoittaa myös Hämeenkyrö-seuran suursatsaus Myllykolun alueen kunnostamiseksi. Kuntaa toivotaan kumppaniksi, mutta sillä suunnalla on perinteisesti nihkeämpää. Toisaalta joku riemukas valitti taas lehdessä kunnan liiallista (!) satsausta tällaiseen joutavuuteen. Vilja Pylsy polkaisi heti terävän vastineen.
     Yhtä mieltä oltiin kokouksessa siitä, että Myllykolu on jatkuvasti matkailun paras valtti Hämeenkyrössä ja vetää muita yrittäjiä imuunsa, kun asiat oikein hoidetaan.
     Saunottiin vaihteeksi vanhalla leirimontulla Vatkan Tertun emännyydessä, Suutarlat ja Artsi lisäksemme. Marja piti ensin tiistaijumpan. Ari muisteli montussa pitämiään leirihartauksia. Täällähän Elinakin oli ennen isosena. Hoidin tulta, käristin makkaroita. Vesi on vielä lämmintä.
     Teemalta tuli vanhoja folk-viisuja, Hootenanny Trioa ja Päivi Paunua, oi nuoruutta. Karmeita kuvauksia parinkymmenen vuoden takaisista taisteluista Liettuassa ja Latviassa, Virossakin, ne totisesti muistamme. Terapiassa vain Sunil jaksaa kiinnostaa entiseen tapaan, ei niinkään tää näyttelijätär sisarongelmineen.

Keskiviikko 17.8.11
Tampereella pienellä divarikierroksella, kivaa, liian harvoin. Ihailin myös tyhjennettyä Tammerkoskea, kuulemma kerran sadassa vuodessa se on näin kuivillaan. Sieltä keräilevät aarteita kosken pohjasta.
     Tuula Kouvolasta käymässä, olemattoman fan clubini epävirallinen puheenjohtaja, kiihkein lukijani ja kommentoijani. Kyllä me silti pärjättiin.
     Viron tilanne 1991 oli paljon vakavampi kuin silloin meillä tiedettiin. Dokumentti illalla valaisi asiaa ansiokkaasti. Meillä poliittinen ja kulttuurinen eliitti suhtautui penseästi Viron vapauspyrkimyksiin. Koivistokin oli kylmäkiskoinen, pakottavista syistä. Muuan kirjailija teki jo näytelmän, missä Viron kansa kärvisteli vankileirillä, eiköhän sitä Porissa esitettykin. Näin innostavaa täällä. Muistan näkyvän historianprofessorin lausahduksen: ”Emme me halua mitään epävarmaa häiriöpesäkettä Suomenlahden eteläpuolelle. Parasta kaikille että Neuvostoliitto edelleen pitää järjestystä, voimme sitten antaa aina kulttuurista apua ja tukea.”
     Tällaista armaassa Suomessa 1991. Oli toki muutakin. Koskahan tätä itäblokin vapautumisen historiaa kirjoitetaan avoimesta täältä veljeskansan näkökulmasta.

Torstai 18.8.11
Helsinkiin ja pitkästä aikaa Arkadiankadulle, missä tehtiin esittelyvideo Ailan uusista ja vanhemmistakin runoista. Toimin haastattelijana, varsin vaivatonta, Aila puhuu eloisasti ja luontevasti, kun vain asiasta hiukan tönäisee liikkeelle. Sanoi viettäneensä hyvän kesän Takaniemessä.
     Jatkoin Otavan pihalle, missä avattiin vilkkaasti syyskausi. Erityisen kiva oli tavata Lilja, Katrin entinen nyttemmin syrjäytetty manageri, sekä nykyinen suojattinsa Arja Saijonmaa. Siinähän riitti paljonkin puhetta lauluista, saunoista ja estradeista. Kaupunginteatterista olivat kuulolla Merja ja Marketta, tulevan kassamusikaalin kynnyksellä. Lähettivät ystävällisesti kutsun ensi-iltaan, mutta ehdimme vasta vähän myöhemmin tätä uutuutta ihmettelemään.
     Vielä näkee kirjallisia suuruuksia 50-luvulta: Lassi Nummi ja Veijo Meri paikalla. Pekka Tarkka sanoi panneensa pisteen Lehtoseen. Klassikoita elvyttelemme, kirjani Ahosta julkistetaan naapurikustantamossa syyskuun alussa. Mielenkiintoa sekin tuntuu herättävän, puhetilaisuuksia tulee jo liian kanssa ja lehdetkin valpastuvat. Edessä aika jännä alkusyksy.

Perjantai 19.8.11
Kun palaa reissulta eikä heti malta keskittyä mihinkään ja on vähän raukea olo eilisistä juhlista, voi katsella vanhan elokuvan. Professori Kassilan Tulipunainen kyyhkynen piti hyvin vieläkin, vaikka loppuratkaisu on jo kulunut mutta silti. Tauno Palo oli ihmeen venyvä näyttelijä, luontevista komedioista tällaisiin raastaviin vainoharhoihin. Kaikkein parasta on kun voin katsella Helsingin katunäkymiä nuoruuteni ajoilta.

Lauantai 20.8.11
Janajevin juntan kömmähtänyttä vallankaappausta muistellaan. Hyvin se palaa vielä omaankin mieleen. Tuntui että lähimaailma tärähteli täysin arvaamattomasti. Hotakaisen uusi kirja saa myönteisen, mutta lievästi pettyneen vastaanoton. Kuisma Korhonen osaa Hesarissa kertoa mitä kirjassa on. Toisaalta kun sitä hyvin esitellään ja kirjailija itse puhuu siitä pian eri kanavilla, tuntuu kuin olisi jo lukenut pääasiat.
     Sienessä, saunassa ja niin pois päin. Syötiin järvestä noussut kuha, mutta kalastus vielä heikkoa.
     Saunaa lämmittäessä on lahja, kun radiosta tulee hyvä ohjelma. Sellainen oli Teivas Oksalan levyjuttu iltapäivällä, rikkaasti Teivas valaisee musiikkinsa taustoja ja pitää miehuullisesti latinaa esillä. Myös laululyriikan toivekonsertti jatkoi tunnelmaa saunomisen jälkeen kamarissa.

Sunnuntai 21.8.11
Kun lehdessä on oikein hyvä juttu, se valaisee koko pyhäaamun. Sellainen on Viivi Luikin hieno kuvaus Viron kohtalonhetkistä Hesarissa, Anja Salokanteleen suomentama. Tällaisia kirjailijoiden valiotekstejä voisi julkaista useammin. Kuviota täydentää sunnuntailiitteen tarpeellinen kertaus juntan kaappausyrityksen reaktioista täällä Suomessa. Mutta lopultahan Viron tunnustaminen hoidettiin tyylikkäästi ja nopeasti, vaikka alku oli hapuilua. Kukaan ei voinut tietää kuinka tulee käymään. Koiviston erikoissuhde Gorbatshoviin ja Bushiin hidasti lämpenemistä, kaikki kolme tahtoivat edistää Neuvostoliiton uudistumisprosessia, ja romahdus oli yllätys kaikille. Historian kauneus on joskus todellisuutta.
     Lähdettiinkin illan suussa ajelemaan Tottijärven kirkolle, missä pidettiin P. Mustapään inspiroiman Elämän kauneus -tapahtuman päätöstilaisuus. Polveilevaa maantietä seurailtiin Karkusta Kutalan ja Sarkolan kautta mutkitellen perille. Arkkipiispa Kari Mäkinen puhui hyvin kielen ja tarinan tasoista: kuinka runous ei paljon eroa Raamatun kielestä ja tarinoista, samalla asialla ollaan, mutta molemmat ovat kaukana talouden latteasta kielestä, joka nykyisin hallitsee maailmaa. Mäkisen arvion mukaan kukaan ei tule kirkosta hakemaan parempaa kilpailukykyä.
     Sina Kujansuu tulkitsi runsaan ja vaihtelevan ohjelmiston Katri Valasta ja Eeva-Liisa Mannerista aina Maaria Leinoseen, Eeva Heilalaan ja Raili Malmbergiin, Mustapäätä tietenkään unohtamatta. Japanilainen Araki soitteli lomassa kitaraa. Sina on parhaimmillaan vahvoissa kansanomaisissa teksteissä, mutta ylsi sävyihin myös Leinon Nocturnossa. Mieleeni jäi parhaiten Hellaakosken Poutapäivä, pienistä havainnoista nouseva maailmanselitys. Heilalan miete Sillanpään Hiltusta ja Linnankosken Heikkilän emännästä oli kiintoisa yllätys ohjelmassa. Kiitimme Sinaa, tapasimme myös Maila Böhmin ja Mustapään jälkeläisiä, joita oli paikalla edustava joukko. Hyvin on pysynyt elossa tämä kirjallisuustapahtuma.
     Eiköhän Hämeenkyrössäkin olisi syytä pian elvyttää – ellei nyt muistoissa kultautuvaa suurisuuntaista Sillanpään Suvea – niin ainakin se Häkämiehen alkuun potkaisema Elämän sivut.
     Tällaisia ihmiset kuitenkin kaipaavat, niissä riittää sanankuulijoita.

Tiistai 23.8.11
Huolet ovat väistyneet, sillä lehtien aamujakelu palautui nopeasti entiseen malliin. Emme ehtineet Taunon kanssa edes reklamoida.
     Voimalliset talkoot Töllinmäessä. Nyt näitä museoita toden teolla kunnostetaan. Anna Lassila johti hyvällä asiantuntemuksella raivaustöitämme. Turhat puuntaimet saivat kyytiä ja aukkoa tuli tiheikköihin. Maisema puskittuu ihmeen nopeasti. Hätösen Juha teki heinikoista selvää jälkeä siimaleikkurillaan. Vilja Pylsy toi hernesoppaa ja kahvia, joten pysyimme hyvin tolpillamme. Saatoin kertoa, että olen jo pikkuhiljaa kokoamassa divareista ja omien hyllyjeni uumenista kunnon kirjastoa Töllinmäkeen ja kirjanäyttelyä Myllykoluun. Jos jollakulla on nurkissaan Sillanpään ensipainoksia tai 1910-luvulla ilmestynyttä kotimaista kaunokirjallisuutta, lahjoituksia otetaan vastaan. Harvinaisempia voidaan jopa ostaa.
     Ehdin hyvin lämmenneenä Marjan pihajumppaan. Muistivat häntä oikein lahjakorteilla, varmaan jumppa ensi kesänä lisää suosiotaan.
     Peter von Bagh on mainio mies, kuten illan henkilökuvasta voitiin todistaa. Vaikutuin hänen massiivisesta työhuoneestaan ja kirjastostaan, jonka luokituksessa on tarvittu myös Salon Matin rautaista järjestelykykyä. Sammumattoman filmihulluutensa ohessa Petteri on kirjallisuuden tuntija, ytimiään myöten sivistynyt dokumentaristi. Odotan kiinnostuneena hänen uutta Aho-elokuvaansa.
     Myös Reijo Nikkilän dokumentti Neuvostoliiton viimeisistä päivistä ja öistä oli harvinaisen läheltä tapahtumien keskeltä talletettu, raju juttu. Terapiassa Paulilla menee yhä heikommin. Onkohan hyvä sarja laskusuunnassa.

Torstai 25.8.11
Kirjan aika -festivaali Hämeenlinnassa, keskusteltiin elämäkerroista Martti Anhavan ja Jyrki Vainosen kanssa Raisa Rauhamaan ja Marketta Mattilan johdatuksella. Anhava julkaisee pian Arto Mellerin vankan elämäkerran, Vainosen kirja Jonathan Swiftistä oli jo esilläkin ja minä tietysti jauhoin taas Waltaria ja Ahoa ja vähän muitakin; oikeastaan yritin antaa alkupuheenvuorossa taustaa koko elämäkertakirjallisuudelle muinaisista hautakirjoituksista ja Plutarkhoksesta alkaen. Joten olihan meillä paljonkin aiheita puntarissa, ja keskustelu polveili monipuolisesti ja vaivattomasti. Isossa salissa sentään satakunta kuulijaa.
     Unio Mystica näkyy ilmestyneen pokkarina, vaikka en ole vielä saanut omia kappaleitani. Jonkun verran niitä myytiinkin, ja panin omistuksia. Kaikkiaan miellyttävä käväisy; tuntuu että biografinen lähestymistapa alkaa päästä pannasta, enemmänkin akateeminen tutkimus on sitä tahtonut vierastaa, mutta nyt voi jo kirjoittaa vapautuneesti tiedeyhteisöihin vilkuilematta.
     Ehdin kotiin todistamaan, kuinka Schalke teurasti Klubin kuten aamulla jo pojille Vepan baarissa ennustin.

Perjantai 26.8.11
Pienen kirjallisen työn loppuunsaattaminen tuottaa tyydytystä. Tulee semmoinen lentävän kevyt olo; nyt voisi taas tarttua johonkin uuteen.
     Soittelevat iltapäivälehdistä, kärttävät kommenttia: musikaali Helsingissä panee kuulemma halvalla jotakuta hullunkurista professoria. En voi kommentoida, kun en ole tätä hauskuutta nähnyt. Kutsuivat ensi-iltaan, mutta oli eilen aiemmin sovittu alibi. Ehkä keritään vielä teatteriin, kun syksy saa.
     Täällä maalla on lämmintä, rauhallista ja ihanaa. Marja lähti Turun suuntaan luokkakokoukseen ja kulttuurin yöhön, joten yksinäni järvellä soutelen, sieniä keräilen, uistintakin kokeilen, mutta se juuttui pohjaan. Huomenna lapset tulevat käymään, naapurissa on kovat juhlat ja vähän täälläkin.

Lauantai 27.8.11
Valtava kaksoissynttäreiden päivä: Ylivakerin Tauno naapurissa täyttää 70 (huomenna) ja minä tänään vain 66. Pääsen vähällä, kun Tauno pitää isot rymäkät entisessä pihatossaan. Sinne kerääntyvät sukulaiset ja kylänmiehet sekä naiset in corpore. Meille tuli ensin lasti lapsia puolilta päivin, ja heille laittelin muhkean lounaan, nieriää ja kantarellikastiketta (poimin metsästä puolet) ja niin pois päin. Ja siitä alkaen olikin yhtä hulinaa.
     Joten nyt en ehtinyt keskittyä päivänpolttavaan musikaaliin, josta iltalehdet jatkavat jauhantaa ja minäkin kuulun urahtaneen pari sanaa tyyliin; en nyt tiedä mitä sanoa kun en ole nähnyt. Tätä on kai se pilkattu julkisuudenkipeys: kun vastaa vaivoin uteleviin puhelinsoittoihin, väkinäiset rykäykset komeilevat kuvan kanssa lehdissä. Joopa joo. Hesarin arvostelun vilkaisin ja luen kunnolla kunhan olen jutun teatterissa nautiskellut.
     Mutta juhliin me mentiin koko porukalla, ja olikin hieno delegaatiomme täältä Viehätyksestä ja juhlakalu ilahtui kovasti, kun näki kerrankin kaikki Rajalan lapset koolla kavereineen. Siellä oli pihatto pullollaan väkeä, hyvää ruokaa jonotettiin ja entinen lehmien juottosaluuna oli kohotettu sahtipubiksi, missä tulikin sitten viihdytyksi kylliksi saakka. Hauska oli vaihteeksi töristä vähän kyläläisten kanssa, joita tavallisesti vain ohitellen moikkaillaan. Laulua kuultiin ja Alma lausui runoja, siinä mainittava kulttuurianti.
     Mitäp&aum