Sulka
Henkilötiedot
Pääiväkirja
Julkaisut
Kirjoituksia
Puheita
Galleria
Palaute
Pääsivulle

Päiväkirja

Torstai 1.8.13
Mikä mättää Aamulehden jakelussa? Kuinka monena aamuna olemmekaan Taunon kanssa notkuneet tyhjin toimin kylän yhteislaatikolla kuuden jälkeen. Lehdet mönkivät paikalle koska sattuu. Tänään kaksi turhaa reissua, Ristokin ehti kalareissulta Lapista laatikolle pikemmin kuin Aamulehden jakaja Tampereelta.
  Kun syyskausi jo häämöttää, avasin pitkästä aikaa aamu-tv:n - ja kas kummaa, heti kiinnostava keskustelu Pirjo Singon ja Janne Saarikiven kesken suomen kielen asemasta, kun englantia tuupataan tieteen kieleksi kaikkialla. Samaa mieltä Pirjon kanssa: oma kieli köyhtyy, lakkaa kehittymästä, sanasto jämähtää, jos kaikki tieteellinen keskustelu käydään englanniksi. Juopa kasvaa oppineiston ja yhteisen kansan välillä. Uskon myös vallitseviin vaikeuksiin opettaa nuorille kirjakieltä, kun puhekieli valtaa alaa - Saarikivi oli tässä luottavammalla kannalla. Uutta kieltä syntyy tietysti puheen ja kirjakielen väliin.
  Uusi kuu, uusi työvire. Pelikin jäi väliin, kun keskityin kirjoittamiseen. Iltapäivällä Purimon risteilyllä kertomassa Sillanpäästä ja näytelmästä Myllykoluun aikovalle pankkiseurueelle. Tummia vesiä seilattiin ja saatiin lihasoppaa, Seppo kipparina. äkkiä tyyni aurinkoinen sää kääntyi rankkasateeksi juuri tuntia ennen esityksen alkua. Urheasti painelivat silti teatteriin.
  Kävin siellä minäkin ja tapasin ilokseni Sinan ja Mailan ja tarjosin heille väliajalla kuumat teet ja kasvispiirakat. Nauttivat esityksen kohokohdista ja tahattomasta komiikasta ja siitä, mikä kihelmöittävä juttu tää voisikaan olla. Ehkä se joskus tulee vielä jollekin ammattilaisareenalle. Sinakin oli Oneginia katsomassa ja samaa mieltä ohjaajan kaikesta turhasta sähläyksestä. Aina joku sadomasokisti täytyy nostaa messiaaksi teatterin taivaalle.
  Vein valkean ruusun Elinan haudalle. Viime viikolla hän olisi täyttänyt 70 vuotta. Sen kunniaksi on se muistonäyttelykin Maisemakahvilassa vielä ensi sunnuntaihin saakka.

Perjantai 2.8.13
Viime kesä Pyynikillä jäi väliin, enkä TTT:n rock-musikaalia vuodesta 85 nähnyt sitten koskaan. Nyt oli viimeinen hetki katsastaa edes tämä Pyynikin versio Kuuma kesä -85, joka siis on mennyt jo toisen kesän. Näiden rokkijuttujen suosio on ilmeisen valtava, fanijoukkoja ovat keränneet. Tähän suuntaan teatteri kulkee, ei auta.
  Olihan se reippaasti ja letkeästi tehty, jotakin pientä hauskaa ja kasvateltua pölhökomiikkaa kylliksi saakka. Parodiaakin rokkifestareista ja ulkomaan pelletähdistä. Tuttuja lauluja, joita osa yleisöstä veteli mukana. Manserock on rautaa. Tämä on minua nuoremman ikäpolven juttu, mukaan ei pääse samalla tavalla, ei herää sama yhteinen nostalgia. Marja viihtyi paremmin.
  Muistot kulkevat Pyynikillä samoin kuin äsken Olavinlinnassa. Ensimmäisen kerran kiipesin pyörivään katsomoon kesällä 1962 ja näin alkuperäisen Tuntemattoman toisen kesän esityksen. Olihan se kokemus. Sittemmin olen paikalla käynyt harva se kesä, johdinkin teatteria johtokunnan puheenjohtajana ja sovittajana kymmenen vuotta. Nyt se tuntuu lähteneen aivan omille teilleen, ja mahtava suosio saattelee. Ei voi muuta kuin onnitella. Mutta näkisipä siellä taas joskus oikean draaman.

Sunnuntai 4.8.13
Viimeinen näytös Myllykolussa, päälle railakkaat huuhtelut meillä, sisäisesti ja ulkoisesti. Meni vain niukasti päälle 3000 katsojamäärä, tämän enempään ei pystytty. Mutta Sillanpää on nyt selvitetty, kaikki romaanit, osa muuta tuotantoa sekä elämänvaiheet kuvattu teatterin keinoin. Pääsimme maaliin. Kaksi meitä oli mukana alusta 1972 asti, Tuomiston Juhani ja minä. Odotamme kunnalta huomattavaa kunnianosoitusta.
  Eilen myös täyttä säpinää. Sahdinteon SM-kisoissa kävin puhumassa kihelmöivästä aiheesta, Sillanpään suhteesta sahtiin. Löysin arkistostani aiheeseen liittyvän käsikirjoituksen: "Kuvailen sahtia". Alan mies oli äfee. Paras kuvaus sahdinjuonnista Suomen kirjallisuudessa on kokoelmassa Kiitos hetkistä, Herra... Se juttu "Appiukkoni ja hänen mökkinsä". Herkullinen tarina kaikkiaan.
  Menestys Heiskalla hyvä, maistiaisiakin sain kylliksi saakka. Oikeata karnevaalimeininkiä. Illalla kävelimme Myllykoluun, vaihteeksi konserttiin, jota Seppo Hovi tutulla viihde- ja kulttuurihistoriallisella otteellaan veteli. Taina Piira ja Raimo Laukka laulelivat tuttuja viisuja lauantain toivottujen malliin.
  Vielä kun soudettiin autereisessa suvi-illassa Törmälle saunaan, päivä sai sinettinsä. Yksi kuha pääsi uistimesta karkuun, toinen pikkuinen päästettiin suosilla. Loistava helle jatkuu.

Maanantai 5.8.13
Pieni pyrähdys Helsinkiin. Tapasin Bénédicte Villainin Kappelin terassilla, kilistimme kuohuviiniä sen kunniaksi, että Juhani Ahon Seul (Yksin) on viimein ilmestymässä Bénédicten ranskantamana. Kustantajakin on kuulemma oikein hyvä, nimen tosin unohdin. Pitkään on tätä hanketta vedetty, ja nyt sisukkaan pariisittaren ponnistelut palkitaan. Hän sanoo iloitsevansa suuresti siitä, että ranskalaiset saavat lopultakin tutustua suomalaismiehen melankoliaan Pariisissa, 133 vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen.
  Muutakin siinä kuulin Pariisin tunnelmista, liian kuumaa on siellä, Hollande ja politiikka ei innosta eikä kirjallisuuskaan nykyisin, niin lausahteli muuten hilpeän oloinen Bénédicte, joka aikoo nauttia lomastaan kesäisessä Helsingissä koko viikon.

Tiistai 6.8.13
Teatterikesä pyörähti käyntiin. Katsoin kolme esitystä, yhden tosin puoliväliin.
  Olen samaa mieltä Matti Apusen (Al tänään) kanssa Ryhmäteatterin Eduskunta II:sta, jota on kehuttukin. On sinänsä hyvä, että vakuutusyhtiöiden ja muun rahankäärinnän vääristymiin ja korporaatioiden valtaan isketään teatterin keinoin, mutta kritiikin tehoa heikentää roimasti hatara lähdepohja ja holtittomasti sättivä tyylilaji. Näyttelijät tekevät yhtiöiden johtajista, talouselämän vaikuttajista ja poliitikoista tolkuttomia pölkkypäitä ja retostelevia sikailijoita. Tämä on kaikkein helpoin tie, iänikuisen herravihan tylsähampainen uusintakierros, epä-älyllisen satiirin halpahintainen yritelmä. Kun kaikki ovat erottelematta kökköjä kelmejä ja roistoja, todelliset rakenteet katoavat ja valikoimaton kiroilunsekainen sanaruoska heiluu.
  Eniten ihmettelin sitä, että nekin puheenvuorot, jotka ajavat ymmärtääkseni esityksen tavoitteita (Ben Z ylisuurista optioista), pannaan samaan pilkkapaljuun. Enkä usko, että kaikki Ihalaiset ja Fjäderit ja Laatuset vain kännipäissään suunnittelevat uusia koukkuja omaan pussiinsa yhteiskunnan edusta välittämättä. Esityksen aiheellinenkin kritiikki roimi epäreilusti pään yli ja vyön ali ja takoi päänsä yleisten ennakkoluulojen laveaan seinään.
  Ehdin onneksi livahtaa väliajalta TTT:n vanhalle puolelle, missä alkoi samoilla hetkillä Miss Julie. Kerrankin näyte siitä, että tutun klassikon voi onnistuneesti siirtää toiseen aikaan ja ympäristöön. Strindbergin sukupuolittunut ala- ja yläluokkainen kamppailu sopi kuin nyrkki silmään Etelä-Afrikan aparthaidin kuumille jälkilaineille. Olipa intensiivinen ja väkevä tulkinta tämä, harvoin näkee niin voimallista ja jokahetkistä näyttelemistä. South Afrikan State Theatre kannatti kutsua malliksi monille.
  Tapasin toivorikkaan poikani ja tarjosin päivällisen Astorissa ja kuulin kokemuksia rock-rintamilta ympäri Eurooppaa, vielä kauemmas Kauko-Itään suuntaa syksymmällä kiertuetta Lordin roudausjoukoissa. Hämyvestareille en taaskaan mennyt, siellä oli kuulemma väkeä vähemmän kuin entiseen aikaan, huolimatta Jari Sillanpäästä. Tai sen vuoksi?
  Vielä illan huipuksi näin tämän latvialaisten kaverien Legionnaires: sekin varsin hurjapäinen nelikielinen (!) dialogiesitys Saksan joukoista Ruotsiin paenneista ja sieltä Neuvostoliittoon 1945 palautetuista latvialaisista legioonalaisista. Julma näytelmä, mutta irtonaisesti esitetty. Mikä kipeä oikeudentuntoinen paatos poltteli kepeän otteen pohjalla. Osallistuimme katsomossa kovasti debattiin ja äänestimme kaikki palautusta vastaan, mutta niin vain kyyninen Ruotsi aikanaan päätti, vaikka vastarinta oli voimakasta. Lopussa kuultiin niin verisen raivokas monologi, että hyvä kun Frenckellin seinät kestivät. Per-Olov Enquist on kirjoittanut aiheesta hyvän dokumenttiromaanin 1968 (Legionärerna, suom. Miehet ilman isänmaata 1969). Katkera aihe ei unohdu.
  Vieraat veivät voiton 2-1, ei auta. Vierailijoita kannattaakin näissä kokoontumisissa katsoa, kun kerran tilaisuus tarjoutuu. Teatterikesä ei enää näy niin hallitsevana katukuvassa kuin takavuosina eikä teatteripolitiikka enää kuumenna mieliä, itse kuvatut aiheet sentään toisinaan.

Lauantai 10.8.13
Laurina lata pellolle. Meille on viikon ajan kuulutettu Hesiodoksen kyntöohjeita radiossa mietelauseen paikalla. Sinänsä antiikin tekstit ovat opettavaisia, mutta nämä nyt vähän ennenaikaisia. Syksyhän ei onneksi ole ihan vielä käsillä. Ehtii hyvin kyntää, tuossa ikkunan alla lainehtii vielä Ylivakerin komea kaurapelto ja rypsi ja ohrakin vielä korjaamatta.
   MM-kisat alkoivat, eipä tarvitse enää miettiä mitä katsoisi telkkarista. Tänään hieno naisten maraton, erityisesti ihailin Valeria Strettanoa, joka johti urheasti koko matkan, kunnes vanha mestari pyyhkäisi ohi. Kiva oli katsella Moskovan näkymiä, mutta turhaan sahasivat sitä samaa rantakatua edestakaisin. Usain Bolt näytti olevansa kunnossa jo alkuerissä. Suomalaisia tuskin näkee, nyt Bergius pääsi sentään riman päälle seipäällä toisin kuin Lontoossa.
   Miesten kymppiä katsellessa muistui mieleen Veikko Huovisen ajatelma: sitten kun Suomi ei enää pärjää hiihdossa ja pitkän matkan juoksussa, kansakunnan selkäranka alkaa murtua...
   Viikolla on kyläilty rattoisasti Mouhijärvellä ja tuossa järven vastarannalla, syöty hyviä tarjoiluja ja käyty vilkkaita keskusteluja. Saunan lämmitys jäi tänään, kun mentiinkin Mahnalan lavalle hyväntekeväisyystansseihin ja tavattiin yllättäen Tarja ja Aarre Heino, kovia tanssijoita kuten tiesimmekin. Olivat tällä lavalla ensikertalaisia, Aarre entinen esimieheni Taideaineiden laitokselta Tampereen yliopistossa. Juttu kulki kuin ennenkin. Aarre käski käydä katsomassa laitoksen tyttöjä, jotka kuulemma ikävöivät. Joo joo. Muita tuttuja viljalti, yleisömenestys hyvä, lavatanssit ovat taas palaamassa.
   Kisat jatkuvat.

Sunnuntai 11.8.13
Siinä sitä oltiin, Usain Bolt pesi taas kaikki miten tahtoi vesisateessa. Vielä ylivoimaisempi on Etiopian ihmenainen Dibaba, joka tuli kympiltä maaliin kuin saunalenkiltä. Naiset juoksevat kauniisti ja hyppäävät leiskuten pituutta, varsinkin se Nigerian luonnonlahjakkuus, joka hyppäsi hopealle kuin liaanin köydestä savannille. Suomea ei näy missään, eipä tietenkään.
   Lounaalla Heiskalla pitkästä aikaa, ei hassumpaa. Miljöö erinomainen. Siirtyykö Myllykolun pyörivä näyttämö sinne? Vai saako olla paikoillaan? Siinä syksyn kuuma kysymys. Hajottaa sitä ei missään nimessä kannata. Pidimme eilen kokousta ja totesimme, että Ihmiselon tappio jää odotettua pienemmäksi. Vielä koululaisnäytäntö jäljellä. Ei sittenkään hullumpaa, että näinkin vaativa teos saadaan kohtuutta paremmin vedetyksi läpi kaiken viihteellisen kilpailun puristuksessa.
   Syksyn kirjasadosta ennakkotietoja: ilmestyy Hotakaista, Lehtistä ja Tervoa, yllätyksenä Pertti Lassilan esikoisromaani ja ehdottomana hännänhuippuna Matti Pitkon puolikarkeat muistelmat. Rauhoittavaa, kun en itse ole syyskisoissa mukana. Viimeison kirjani sai Tampereella tapahtumien yönä lempeää ja ymmärtävää kohtelua, hyviä haastattelijoita sekä kiittäviä palautteita, joita on jatkunut koko kesän.
   Teemalla vanha Rene Clairin leffa noidan huikentelevasta rakkauseikkailusta (I married a Witch, 1942)) sikäli jännä, että Waltari on voinut sen nähdä ja saada jonkun kimmokkeen näytelmäänsä Noita palaa elämään. Kohuttu ja kehuttu tv-sarja Silta on tapahtumiltaan niin epämiellyttävä, että sitä ei voi enää katsoa.

Maanantai 12.8.13
Ikaalisissa asioilla, myös kirjakaupassa. Sillä siellä on vielä semmoinen, ihan kunnollinen. Nytkin sain haluamani. Mutta kuinka kauan? Hämeenkyröstä katosi hyvä kirjakauppa toista vuotta sitten. Uusi kauppakeskus uhkaa Ikaalisten pieniä liikkeitä.
   Onhan Tampere lähellä, mutta kuitenkin. Kirjakauppojen tulevaisuus huolestuttaa. Divarit toimivat ja myyvät yhä huokeammalla. Kyröskoskellakin on korvikkeena sellainen, mutta kitara on siellä kuulemma parempi myyntiartikkeli kuin kirjat.
   Tuomas Hoppu on kirjoittanut tiiviin ja jännittävän kirjan Vallatkaa Helsinki saksalaisten joukkojen marssista pääkaupunkiin huhtikuussa 1918. Tarkat faktat tuovat paljonkin uutta sisällissodan historiaan, jota luullaan loppuun kalutuksi. Samaa sanon Anna-Lisa Sahlströmin kirjasta En såg sig om – och vände, josta jo taisin kertoa. Siitä sain ensi kerran täsmällisiä yksityiskohtia punaisen hallinnon, kansanvaltuuskunnan ja punakaartin päällystön epätoivoisista toimista. Mikä souvi vailla järjen tynkää! Hyväuskoinen idealisti Edvard Gylling nousee teoksen sankariksi. Hopun kirjaa vielä jatkan turhia hoppuilematta.
   Moskovan lähetyksessä ihailimme sitä satasen naissprintteriä, jonka nimeä on turha yrittää muistaa – liittyy hymyileviin, ylivoimaisiin voittajiin. Seiväshyppy on aina jännä, sitä harrastin nuorena itsekin. Sadankympin aidat on niin hermo laji, että katsoja jähmettyy. Loistavia suorituksia kentällä paljon.
   Mutta oli jähmettävä myös dokumentti Salman Rushdien kujanjuoksusta. En tiennyt kuinka tiukkaa oli vartiointi, kuinka pitkä fatwan varjo. Näin Rushdien Lontoossa 1986 joillain kokkareilla, silloin vielä tumma hintelä kaveri ennen tätä hirmuista vainoa. Oikein tottako John le Carré ja Roald Dahl vähättelivät kollegan kärsimystä? Katselin hyllystä Saatanallisia säkeitä, joko sen jaksaisi lukea loppuun. Suomentaja Arto Häilä ei kai joutunut mihinkään vaikeuksiin, toisin kuin kävi Japanissa ja Norjassa.

Marjan päivänä 15.8.13
Kaikki niin hyvin kuin kunnossa. Varustin kahvitarjottimen, kirjoitin riimin korttiin ja asettelin pienen lahjan verannan pöydälle. Takavuosina Marja katosi tähän aikaan Tarvasjoelle opettamaan, mutta nyt hän on täällä ja pysyy.
   Päivään liittyy juhlava tapaus. Sitä ennen kävin Myllykolussa tervehtimässä yläasteen ja lukion oppilaita, jotka olivat joukolla tulleet Ihmiselon ihanuden ja kurjuuden koululaisnäytökseen. Sattui poutainen tuokio aamupäivällä sateiden lomaan. Tämä oli näytelmän vihonviimeinen leimahdus, enää loppukaronkka. Talouskin näyttää pelättyä paremmalta, päästään jokseenkin omillemme. Vallitsi virkeä syyskesän tunnelma.
   Ja Koskilinnassa käytiin lounaalla nyt kun Kaisa lomailee täällä kolmatta päivää. Heiska jo kerran katsastettiin. Mukavia lounaspaikkoja on tarjolla Hämeenkyrössä. Sitten kauppaan ja valmistelemaan iltapäivän seremoniaa.
   Nimittäin nyt se Marjan muotokuva on valmis. Pasi Tammi toi komean ja kookkaan teoksen taloon autollaan suoraan Helsingistä. Käärittiin auki ja ripustettiin pianon päälle. Jumakauta se on upea, oranssin hehkuinen tutkielma lämpimän naisen sielunhetkestä Pidettiin sitten juhlava paljastus kyläläisten ja ystävien kesken. Kaisa ja Vilho saivat kunnian poistaa kankaan taulun edestä. Yleiion mietelauseena. Entä hyvin tuettu omakielinen kirjallisuus, onko mikään kansallinen etu sekään, Tontti? Vaiko vaan jonkun porukan (kirjailijoitten) oma etu? Mikähän sitä Ruuskasen poikaa muuten vaivasi, viimeksi heitti hyvinkin räyhäkkäästi pronssia. Me tyydyimme näihin saavutuksiin.
   Kaikkiaan saatiin viikonloppu sopivasti pakettiin, vaikka Purimo meidät petti: innokas joukkue odotti omalla laiturilla kyytiin pääsyä, kuten oli laivurin kanssa sovittu. Laiva vaan puksutti ohi. Siinähän hölmöinä töllistelimme. (Oli kuulemma varamies ruorissa eikä sana ollut kulkenut.)
   No me kävimme sitten Myllykolut ja Töllinmäet läpi, taisi niin olla valistavampikin kierros vieraille kuin järven selällä seilailu. Lämpenevä poutasää vallitsi, lavasteita jo purettiin.

Maanantai 19.8.13
Kisojen jälkihiki valui karnevalistisissa tunnelmissa. Jospa urheilu voisikin olla iloa ja leikkiä. Kaj Kunnas on esimerkki hilpeästä positiivisuudesta. Mutta paeta ei voi tosiasioita. Suomi on pudonnut kärjestä lajissa kuin lajissa keihästä lukuunottamatta. Kuultiin käsiä levittelevä selitys: maailma on muuttunut, kilpailu koventunut. Eikö niin ole kaikilla aloilla.
   Urheilussa on se hyvä puoli, että mielenkiinnon voi nopeasti kääntää muihin asioihin. Hitaasti viriää taas työhalu. Kahta kirjaa teen rinnan, mutta verkkaisemmin kuin ennen. Ehkä tahti paranee syksyn pimetessä.
   Loppukesän leppeyteen liittyy vähän tyhjä olo. Viimeiset marjat poimittava pihapuskista. Ilta-auringossa soutelin, ei kalan kalaa. Mihinkä nekin on kadonneet. Dokumentti John Irvingistä näytti menestyskirjailijan loistavat työolot. Miten en innostu Irvingistä, Kaikki isäni hotellitkin näyttää jääneen kesken. Jotenkin hän on liian perusteellinen, viipyy amerikkalaisessa koulu- ja yliopistomaailmassa.
   Iltayön film noir viihdytti sopivasti, mutta kuinka pöllöjä ovatkaan useimmat kotimaiset filmit keskipäivällä. Niitä tulee katselluksi lounaan jälkeen ihan Helsinki-kuvien vuoksi. Nuoruus muistuu näkymistä mieleen. Mutta tämä Pyhän Pietarin sekoilu Eddie Stenbergin esikoisleffassa alitti miltei Rantasalmen sulttaaninkin. Ja se on jo hyvin. Mutta ihan täysijärkisille suomalaisille nää kai on aikanaan suunnattu.

Tiistai 20.8.13
Don Giovanni Aleksanterin teatterissa, tämä New Generationin tempaus, yllätti todella positiivisesti. Riehakas, riemukas esitys! Istuttiin omaa oopperapalaveria heinäkuussa harjoitusten aikaan, ja silloin Waltteri Torikka puhkui olevansa jo ihan poikki. Loistavasti poika selviää suuresta pääroolista, sätkyttelee ja ilmehtii kuin mikäkin klovni, vakavoituu lopuksi Kivisen jumalan lähetessä, ja laulaa kaiken jumppaamisen keskellä komeasti. Muutkin nuoret solistit huippuluokkaa. En nyt muista nimiä, kun ohjelmakin oli loppunut, mutta Ruotsista olivat ainakin nämä ihanat naiset. Ville Matvejeff johti ja Erik Söderblom ohjasi. Turhaan ei Hesari kehunut.
   Olimme reissussa Vilja Pylsyn kanssa, hänkin hyvin otettu esityksestä. Tosin totesimme, että tulkinta noudatteli infantiilia käsitystä erotiikasta, mutta sellainen taisi olla Mozartin asenne. Viljaan ei kuulemma purisi tällainen viettelijä. Tapasimme Waltterin äidin ja miehensä ja kävimme näyttämön takana kiittämässä tekijöitä. Nuorekas ooppera menee enää torstaina ja sunnuntaina.
   Kuulin Viljalta, että hautausmaankävelyllä oli viime lauantaina liki 90 seuraajaa, ja vielä klo 18 parikymmentä odotteli portilla turhaan, kun kävelyä siirrettiin aikaisemmaksi keihään finaalin takia. Pahoittelu turhaan vartoilleille! Vilja lupasi heille liput FES-vuoden pääjuhlaan Tampereen yliopistoon 14.9. Tervetuloa.

Keskiviikko 21.8.13
Kyröön palattua sain kiintoisan vieraan tai oikeastaan useampia. Nautimme ensin Auttilassa Katrin entisessä talossa suolapalaa lounaaksi, ja kahvin jälkeen marssimme sitten tänne meidän villaan neljän herran joukolla, kärjessä Heikki Rajala, huvilamme asukas vuosilta 1950-1966.
   Olipa hauska seurailla, kuinka rakennusalan mies tarkasteli entisen kotinsa nykyistä kuntoa. Kylän asioita muistelimme puolen vuosisadan takaa. Rajalan mukaan tämä oli vielä 50-luvulla ja myöhemminkin hiljainen tuppukylä, ja hämmästyttävää olikin hänestä nykyinen aktiivisuuden ja kulttuurielämän nousu. Olivat käyneet ensin joukolla Myllykolussa ihailemassa sen uusittua kuntoa ja teatterin rakennelmia.
   Persoonallisuuksia on aina kertynyt tänne Vanajan kylään, ajatellaan vaikka Ala-Vakerin veljeksiä ja Ylivakerin Tyyneä, muista puhumatta. Heistä riittää vieläkin juttua. Sekä tietysti itsestään Taatasta, jonka muhkean muodon Heikki hyvin muisti. Serkkuni Riitta oli Heikin koulutovereita yhteiskoulusta ja kertoi joskus kotihipoista täällä Rajalassa. Eivät ole meille mitään sukua samasta nimestä huolimatta, Pohjanmaalta taisi tämä Rajalan haara lähteä. Heikin isä Salomon Rajala kuoli menestyneenä tehtaanjohtajana ns. saappaat jalassa. Useimmat muut yrittäjät ovat tällä tontilla tehneet joko konkurssin tai itsemurhan tai molemmat.

Torstai 22.8.13
Tatteja putkahdellut, niin herkkuja kuin punikkeja. Ravinto halpaa ja varmaa. Kantarellipaikatkin katsastettava aina välillä.
   Kirjoitan vielä Tusculumissa ja yritän välillä siivoilla siellä. Vanhan tiilisen lautakuivaamon voisi saada ihan viihtyisäksi. Oma maailmani, johon harvalla on pääsyä. Onhan siellä kaikki mukavuudet, jopa urkuharmooni. Kokoan sinne erä- ja sotakirjat ja kaikenlaiset kaukoseikkailut.
   Luen Hannu Mäkelän uutta kirjaa Pushkinin enkeli. Laaja pohjatutkimus herättää kunnioitusta. Samoin hyvin keskitetty rakenne, Pushkinin viimeinen päivä ennen kaksintaistelua. Samantapaisia ratkaisuja Mäkelä on harrastanut ennenkin Kiven ja Leinon kohdalla. Hän kuvaa halukkaasti väsyvän, väistyvän, sammuvan kirjailijan mielenliikkeitä. Pushkinin elämässä oli tummia varjoja riittämiin. Paikallaan junnaamista on, lienee tarkoituksellista. Näin miehen ajatus alkaa kiertää samaa kehää pakkomielteen, mustasukkaisuuden, rahapulan ja arvostuksen puutteen kehässä. Nyt kirja on jännässä kohdassa, Pushkin matkalla kaksintaisteluun.
   Joku on kaivannut lisäkommentteja Alastalon salista. On nöyrästi myönnettävä, että jälkipuolisko jäi vähän "lepäämään". Muistan kyllä, kuinka Mika Waltari kerran lausui juuri tämän jostain muusta kirjasta ja totesi murheellisena, että se on yleensä paha merkki...
   Mutta lukemista on liikaa! Ja lisää tulee. Syksyn sesonki taas alkamassa. Ja niin monta, satoja tärkeitä vielä odottamassa. Kuka sanoikaan, että tutkitusti ihminen ehtii lukea elinaikanaan 1,5 % kaikkein tärkeimmistä teoksista. Anottava pidennystä elinaikaan.

Perjantai 23.8.13
Pitäisikö kiivailla urheiluministerin lipunheilutuksesta Moskovassa? Sehän oli puhtaasti kotimaan katsomolle järjestetty demonstraatio. Tuskin värähti venäläisen isännän katse. Vasemmisto kaipaa lisää kannatusta. Olemmehan kaikki erittäin huolissamme homojen kohtelusta Venäjällä, totta kai. Kuinka moni huolehti aikanaan toisinajattelijoiden kohtelusta sikäläisissä mielisairaaloissa?
   Radiossa keskustelivat asiasta Heikki Peltosen johdolla. Hän on hyvä suorasukainen johdattelija, osaa kysyä häikäilemättä. Nyt hän sai lopulta keskustelijat ihan hiljaisiksi kysyessään, ovatko asiat meillä niin hyvin, että tällaiset nousevat tärkeimmiksi kiistan aiheiksi. Kalle Isokallio antoi vuorostaan (vaimo kertoi) kyytiä kulttuuriministerin sivistyksestä Jälkiviisaissa. Keskustelu jatkukoon, jollei suurempia aiheita löydy.

Lauantai 24.8.13
Ajelimme Viljan kanssa Tampereelle, missä näytettiin Nyrki Tapiovaaran ohjaama Miehen tie Niagaran FES-elokuvaviikolla. Tehtävänä esitellä aluksi lyhyesti vanha (1940) elokuva.
   Ajattelin kuinka hienoa katsoa se kerrankin kankaalla, mutta arkistokopio oli heikko, katkesi aina kelan vaihtuessa ja ääniraita ihan toivoton. Viljan mielestä tämä loi vain oikeata vanhaa tunnelmaa katsomiseen. Elokuvahan on hieno, monin paikoin aivan loistava, mutta myös epätasainen, oikeastaan keskeneräinen. Kun Tapiovaara kaatui talvisodassa, Hugo Hytönen ohjasi loppuun seuraavana kesänä. Oli vielä kolmaskin tekijä: Erik Blomberg sekä tuotti että kuvasi. Kolmen kokin soppa kypsyi sentään ihmeen maittavaksi kokonaisuudeksi. Lopussa näkyvät paikkausten jäljet, kerronta muuttuu kankeammaksi ja sovinnaisemmaksi.
   Mutta hienoa oli katsella taas kuuman kesän 1939 näkymiä Hämeenkyröstä! Oli Jumesniemeä, Jaskaraa, Sirkkalan tietä, Laitilan suulia, Tussalaa ja vaikka mitä. Ja erikoisbonuksena itse äijä FES siellä suulitanssien laidalla myhäilemässä ja yhden repliikin laukomassa. Saara näkyy hyvin tanssimassa, mutta keitä olivat kaikki avustajat? Ihan kylän tuttuja oli vaikea bongata. Upean Alman Mirjami Kuosmasen heinänteko on pakahduttavaa katsottavaa. Gunnar Hiilloskorpi on Paavona jännä tyyppi, epäsuomalainen kivikasvo, kuoli hänkin nuorena.
   Tapiovaara tajusi hyvin Sillanpään luonnonläheisen kerronnan, vuodenaikojen vaihtelut ja niiden yhteydet ihmisten mieleen, myös pinnanalaisen virtauksen, kahden rakastavaisen kohtaloon sidotun "vaaliheimolaisuuden". Kerrankin romaanille lähdettiin tekemään täyttä oikeutta, tyylitellenkin. Kunhan olisi saanut täydentää vaikuttavasti alkamansa työn, tämä kesken katkennut lahjakkuus.
   FES-elokuvat jatkuvat huomenna sunnuntaina ja taas ensi viikon vaihteessa Niagarassa.

Sunnuntai 25.8.13
Raukea olo eilisen railakkaan savusaunaillan jälkeen, Marjan sisar Sirkku miehensä Riston kanssa käymässä, ja Saara ja Artsi kuuluvat vakioporukkaan. Marjan muotokuvaa kehuivat asiaan kuuluvasti. Suomalaiseen saunailtaan kuuluu vihdan ja vilpoisen uinnin päälle olut ja makkara, sen Riston kanssa valalla vahvistimme. Pieni tilkka oli Skotlannista tuotua hienon pehmeää whiskyäkin säilynyt. Laulellen soutelivat tummuvassa elokuun illassa Törmää kohden.
   Olen vahvasti samaa mieltä Jouko Jokisen kanssa (tänään Aamulehden yliössä): elokuu on paras kesäkuukausi. Vasta nyt kesä on talttunut ja kypsynyt täysin nautittavaksi. Suuresti säälin niitä, joiden on jo elokuun alussa rynnäköitävä kouluun ja töihin ja muihin kahlitseviin kammioihin. Elokuuta on pidennettävä, kuten Jokinen esittää.
   Toinen kiinnostava juttu: Timo Laaninen ja Kari Peitsamo aikovat kypsällä iällä papiksi (Hesari tänään). Lehdet virkistyvät, alkaa olla taas luettavia juttuja, useita kirja-arvostelujakin. Matti Kuusela tekee hauskan sivullisen Risto Ahdista (Al) ja hänen villiintyneestä puutarhastaan.
   Mutta meidänhän on tästä sonnustauduttava syntymäpäiville Helsinkiin ja vähän juhlaviikoillekin, joten hyvästi hetkeksi kaunis kylämme täällä.
  

x x x

Laajasalossa Stansvikin kartanossa Sallan appivanhempien Jacin ja Jessen yhteinen 120-vuotisjuhla, hyvä tarjoilu, loistava sää ja miljöö, paljon puheita, vähän tanssiakin.
  Sieltä kirmasimme Kaupunginteatteriin katsomaan ihmisruumiita, tanssiesitystä Körper. Olikohan sekään nyt vaivan arvoinen. Saksalaiset näyttivät mihin kaikkeen ihmisruumis taipuu, millaisia asetelmia voi keksiä. Sehr gut, mutta mikähän oli perimmäinen tarkoitus? Teema selvä, sanoma jäi arvoitukseksi. Aber innokkaasti taputimme, kun kerran tänne saakka tulivat itseään vääntelehtimään. Eeva-Liisan tapasimme ja Waltterinkin vilahtaen. Melko täysi yleisö nuorekasta juhlaviikkokansaa.

Maanantai 26.8.13
Innoittava aamukaffee Musiikkitalon terassilla. Olemme varsin samoilla linjoilla oopperan ja libreton suhteen Seppo Pohjolan kanssa. Mies on jo iskenyt säveltyöhön käsiksi.
   Illalla presidentin kansliaan, sen tilapäiseen sijoituspaikkaan Aleksin varrelle. Sehän on pormestari Pajusen entinen residenssi, saatoimme havaita. Linnan remontin vuoksi presidentin työhuonekin sijaitsee täällä, samoin vastaanottotilat. Oli Maanpuolustuskurssin kokous, leppoisa tilaisuus, kansliapäällikkö Teemu Tanner isännöi. Pitkästä aikaa pääsin mukaan.
   Hannu Mäkelän Pushkinin enkeli päättyy ovelasti, vähän ennen kaksintaistelun loppuratkaisua. Mutta se totisesti täydennetään seikkaperäisessä päätännässä. Romaani muuttuu tutkimukseksi. Mäkelä on tehnyt kunnioitettavat pohjatyöt. Syksyn kirjasesonki alkoi tasokkaasti.

Tiistai 27.8.13
Jälleen syntymäpäivä, onnittelevatkin, miten hauskaa. Marja laittanut täydellisen aamupöydän. Vielä ollaan iskussa, vaikka mittariin kertyy 68.
   Marja palasi Kyröön. Minä katselin eilisen kansliavierailun jatkoksi Ateneumin näyttelyn linnan aarteista. Kannatti. Erityisesti kiinnostivat kuvat linnan sisustasta Ståhlbergin aikana, tietystä syystä. Myös täydelliset muotokuvakokoelmat, niin presidenttien kuin rouvien. Taide vanhaa ja vankkaa. Valtiopäivien avajaisten 1853 taulua tutkin kauan. Näyttely auki ensi sunnuntaihin saakka. Jonoja tulee.
   WSOY ja Tammi ja koko Bonnier olivat kauniisti järjestäneet suuren vastaanoton syntymäpäiväni kunniaksi. Kutsuttuja 600! Samalla pidettiin tupaantuliaiset Korkeavuorenkadulle. Hirmuinen vilske ja tungos, mutta hauskaakin oli, kaikki tutut paikalla, ainakin melkein. Nyt ei tarvitsekaan aikoihin tavata, kuulumiset tuli vaihdetuksi.
   Yhden asian otan esiin vielä kerran, viimeisen. Jotakuinkin ensimmäinen vastaan tullut kulttuuridaami puuskahti vilpittömästi: "Kirjahan on aivan erinomainen! Mitä ne siitä oikein kohkasivat keväällä, ei mitään aihetta pahoittua." No tätä on jatkunut koko kesän, ellei päivittäin niin ainakin viikottain. Viesteinä tai sähköposteina ja tavatessa. Pelkkää myönteistä palautetta lukijoilta. Mutta niin on kuin Markku E täsmensi: "Kiitokset tulevat henkilökohtaisesti, mutta eivät ylety mediaan. Sinne jää pysyvästi kevään vihamielinen vastaanotto."
   Sat sapienti.

Torstai 29.8.13
Pitäisikö Syyrian kansan kaasuttamiseen puuttua vai miettiä tumput suorana jotain pakotteita? Jotka purevat ehkä vuosien kuluessa. Kansaa on silloin laossa kasvavin röykkiöin. Vaikeita kysymyksiä. Kärsimyksille ei mittaa ei määrää. Moni kai arvelee, että tapelkoot ja tappakoot mielensä mukaan, mitä se meille tai muille kuuluu.
   Huono diktaattori on parempi kuin täysi kaaos, niin arvelevat omia suhteitaan suojelevat Kiina ja Venäjä. Egyptissä on armeija vastaan sekava sakki. Muslimiveljet väijyvät valmiina arvaamattomiin vallankumouksiin. Obaman on pian pakko lähteä vastenmieliselle sotaretkelle. Mutta talttuvatko hyökkäykset uusista iskuista? Ja kenelle valta sitten jaetaan?
   Suomen suvantolassa ajelin kolmostietä Hämeenkyröön. Täällä ei liikahda lehtikään. Herkkutatteja löytyy ja virkeitä punikkeja. Lehdessä komeita juttuja Kirstin uudesti kirjoitetusta Topeliuksesta ja Jari Tervon ilmeisen laadukkaasta romaanista.
   Lähdettiin ensi-iltaan, tradition mukaan Tampereen syyskausi alkaa TT-Frenckellistä. Edward Taylor on se veijari, joka loi unohtumattoman Knallin ja sateenvarjon. Varsinainen velho hän on myös juonenpunojana trillerissään Kylmä murha (Murder by Misadventure, 1992). Mikko Viherjuuri sen jäntevästi siirsi täkäläiselle näyttämölle. Tiivis kylmäävä ilta monin kääntein. On rohkeasti sanottava, että tällainen viihdytti huomattavasti paremmin kuin huippuohjaajan ääritaiteellisesti melskaava sekosovitus Dostojevskista. Kaiken lisäksi tämän kokonaiskesto on vähemmän kuin Spielerin eka puoliaika. Näyttelijät Latva-äijö, Leisti, Elina Rintala ja Hakulinen osasivat hommansa. Loppuratkaisu on nerokkaan odottamaton, oikeastaan se mistä aletaan enkä sano enempää.

Lauantai 31.8.13
Elokuu päättyi "venetsialaisissa" Miharin rannassa, ehkä ei ihan italialaista kylätunnelmaa, mutta porukkaa nyt kumminkin ja laulunloilotusta, tuttuja sekä tulia. Purimossa puksuteltiin Tammien kanssa, tällä kertaa laiva onnistui noutamaan meidät kotilaiturista. Näytelmäväkeäkin oli paikalla, loppukaronkkaa odotellaan.
   Viikonloppuna esiteltävänä vielä kaksi Sillanpää-elokuvaa, tänään Poika eli kesäänsä, huomenna Elokuu. Erilaisia mutta omalla tavallaan vetäviä molemmat. Roland af Hällström teki toisaalta sovinnaisen kesäherkistelyn, toisaalta karkean ja aikanaan (1955) rohkeankin leffan Elämän ja auringon pohjalta. Suhde alkuteokseen melko etäinen, mutta tutut maisemat täältä kiinnostivat. Ihmetyttää kyllä kihlajais- ja hääkohtausten hienosteleva epäaitous sekä Eliaan hölmö laulu häissä. Romaani olisi tarjonnut tyylikkään lopetuksen.
   Antti Kirmo oli Niagarassa todistamassa filmiryhmän oleskelun herättämistä reaktioista Tättälässä ja Kirmolla, meinasivat kuulemma heinätyötkin jäädä tekemättä kun filmauksia herkeämättä seurattiin. Jotkut viikarit keksivät mennä vakoilemaan Tea Istan alastonuintia läheiselle lammelle.
   Huomenna jatketaan Elokuulla, Matti Kassilan hieno työ, Sillanpää-sovitusten parhaimmistoa. Kassila tunsi herkästi hermoissaan tämän alkoholismin luotauksen. Topi Mäkelä oli kolmas alan mies tirumviraatissa. Perhekriisin kohtaukset erinomaisia, heijastumia Saavutuksen vastaavista. Hauska nähdä kanavamaisemat kankaalla, voi taas arvioida kertojan tehokasta käyttöä ja takautumia, joista varsinkin lopun sisäinen "oikeudenkäynti" Sundvallin heikkouden syistä muistuu mieleen jossain määrin kiusallisena. Psykologista rautalankaa väännetään. Kassila piti itsekin jaksoja virheinä.
   Tänne kulkeutui Törmältä Taavi Kassilan Erään etsijän tarina (2010), josta luen sisäkuvia Kassiloiden perhe-elämästä, osin tuttuja Matin muistelmista, siekailematta kummassakin kerrottu. Taavin henkisen kehityksen jätän vähän vähemmälle. Olin kerran itsekin puhumassa hänen humanistisessa luentosarjassaan Helsingin yliopistossa, vilpitön kaveri. Miten monia voi elokuvaohjaajan perhe kokea, miten sitä heitellään alkoholin, naissuhteiden, romahdusten, vararikkojen, sairauden suosta kirkastuksen ja henkisen kasvun vuorille Intiaan ja muualle. Kestävänä saldona muutamia kotimaisen elokuvan kärkisaavutuksia.

henkilötiedot| kalenteri| päiväkirja| julkaisut
kirjoituksia | galleria | palaute