Henkilötiedot
Kalenteri
päiväkirja
Julkaisut
     Teokset
     Näytelmät
     Artikkelit
palaute
pääsivulle


Kirjoituksia

| Kirjoitusten valintasivulle |
 

Mika Waltari and Byzant

Congress in Alexandrea Bibliotheca 22.9.2004 / Panu Rajala
 

Mika Waltari, born in 1908 in Helsinki, is the best-known Finnish writer internationally, his works being translated to approximately 30 languages. Frans Emil Sillanpää got the Nobel Prize in 1939, he is the other writer some readers and critics still know at least in Europe, mainly in France and in the Northern countries. But there are not many, some perhaps know Tove Jansson and her Mumin-goblins and Väinö Linna, the writer of our national novel The Unknown Soldier, and of course Aleksis Kivi, the author of The Seven Brothers.

The career of young Mika Waltari already began in an international way. He wrote his first novel Suuri illusioni (The great illusion) in Paris in the summar of 1928 when he was only 19 years old. Before that he had published a religious story, a collection of mystery and horror stories, and poems in several journals. Soon he had also given up his studies in the Faculty of Theology at the University of Helsinki. The complicated relation to the religion and Christianity was to be the main stream, often latent, in his thinking and writing.

Like other young poets of his generation Waltari wanted to open windows to Europe in postwar Finland - after the World War I. His first novel captured the immediacy of the zest for life set free, and the sentiments of pleasurable tragedy in the 1920s. In the metropolis of the European intelligentsia his prose took on a modern, heated breath. Older contemporaries and stylistic models included Hemingway, Scott Fitzgerald, Paul Morand and Michael Arlen.

With his first novels Waltari introduced urban romanticism into Finnish litterature, where the main stream had been the realistic depiction of the rural people. Waltari said farewell to the days of his youth in his travel book Yksinäisen miehen juna (A lonely man's train) 1929. He travelled alone across Europe from Helsinki to Istanbul, and that was his first touch to the Islamic world, though very short and surfish. He could not guess, yet, how much Istanbul ment to him later and how important works he was going to write about this eastern mystic city.

At the beginning of the 1930s Waltari completed his M.A. degree in no time (1,5 years) at Helsinki University, his principal subjects were practical philosophy and aesthetics. In the economic depression year 1930 Waltari started his military service and the following year he got married. Now he was a real professional writer, very hard-working and very many-sided. His family got one daughter, and he wanted to show that he could support his family by honest work. He wrote novels, short stories, plays, film manuscrpits, radio features, fairy-tails, detective stories, even poems and articles to several magazines.

But all the time Waltari had two or three latent important plans: he had to write great books about the Egyptians, about the Islamic World contra Western World and about the essence of Christianity. All these he fullfilled.

Since the early '30s Waltari had been doing preliminary work for a historical novel dealing with ancient Egypt. Already as a school boy he eagerly read articles about Tutankhamon tomb just been found, and soon he wrote a poem Pyramidiuni (Pyramid dream) and some horror stories happening inside a pyramide. Egypt was, as we know, a subject for universal enthusiasm and mode during the '20s and later on. There were films, jewelleries, songs, clothes, musicals, every kind of shows bringing inspiration from the ancient Egypt. Young Mika Waltari in Helsinki, travelling to Berlin and Paris and Istanbul, was one who was hit by this infection. On his travels he had examined Egyptian art and objects in museums, especially in Louvre Paris. In 1937 he wrote a play Akhnaton auringosta syntynyt (Akhnaton, born of the Sun), which was presented in the Finnish National Theatre in Helsinki. There were already Pharaoh Ekhnaton and Nefritite and Horemheb, but not the physician Sinuhe, yet. So the material for a major Egyptian novel had been gathered by the late '30s and Waltari could have started writing the novel if the war had not intervened. He has admitted, that Sinuhe then would not have been as good as it was five years later 1945, after the events of the World War II had sharpened and deepened his outlook.

Waltari was able to sit down for writing this long-projected work in the early spring 1945. The Manuscript of more than 900 pages was completed in a couple of months under the powerful sway of creative inspiration. The last echos of war were sounding from afar in the consciousness of the writer, but he did not pay any attention to these current happenings. He lived in the ancient Egypt, his only companies in his lonely villa deep in the countryside were the physician Sinuhe and other caharacters from the increasing story. They were so lively, that his dachshund didn't dare to come up to his working room. As he was revising the manuscript he heard the news of the first atomic bomb being dropped on Hiroshima. Devastation and horrors of war, the fall of European civilization and the disillusionment of millions of people were rendered afresh in the events that had occured 3300 years ago. The fall of the new pacifistic ideology of Pharaoh Ekhnaton, the collapse of his empire in bloodshed and massacre, the marching forth and the conquests of Commander Horemheb's troops vividly brought to mind the upheavals of modern times. That was the technique by Waltari later on too, to bring history near his own time: to give a picture of his own time through the history.

It is true that Waltari never in his life came to Egypt. Why was that? When he was young and not very rich, Egypt was far away. When he started to write, the war had changed many things and it was difficutl to get money or visa in Finland for travelleing abroad. However, he could travel to Paris, Rome, Istanbul and so on. Why not Egypt he was so keen on? I think the modern nowadays Egypt did not interest him enough. He knew the ancient Egypt was gone and he got plenty of material, pictures, art, litterature in Europe libraries and museums. He dide not want to mix his growing imagination with nowadays reality. Even after Sinuhe had been published and become a world wide best-seller (two years the top book in US best-seller list) and president Nasser invited him to come to visit Egypt, he politely refused. He did not go to America as well. I think he was a little afraid of official events, lively attention and the crowds of admiring readers. He was a shy man and not used to appear in front of an audience. Maybe he did not support the politics of president Nasser and was afraid to become abused in the political publicity. But the main reason was he had already lived so deeply in the ancient Egypt he did not want to see it in his own time.

Besides, he was already thinking of new books and histories. He made a second travel to Istanbul in 1947 and wrote a book about this journey Lähdin Istanbuliin (I left for Istanbul) in 1948. Now the Byzant arose for the main topic in his writing. The immense success of Sinuhe gave him more opportunities to make studies and concentrate to the new subjects.

After Sinuhe (The Egyptian) Mika Waltari continued to be occupied by historical subjects, and his creative power and inventiveness gained in intensity all the time. The lively and colourful picaresques Mikael Karvajalka (Publ. in 1948, Engl. translations The adventurer and Michael the Finn, 1950) and Mikael Hakim (Publ. in 1949, Engl. translations The sultan's renegade and The wanderer, 1951) appeared in several translations, the former in 15, the latter in 13 languages. Commercial success and praise from the critics did not reach the level of Sinuhe, and Waltari did not write the sequel to the extended adventures of Hakim he had planned.

His hero Michael the Finn travels all around Europe, meets peculiar people and tragic events on the 16. century before he goes to Turkey and turns to the Islamic beleaf. He becomes a renegade from the western point of view. So Waltari had an opportunity to watch the foreign and strange culture from inside already during 40's, just after the World War II. The mighty Eastern Power (Russia) was a big threat to Finland, and perhaps Waltari also wanted to show some positive (or at least strength giving) features of the Great Unknown to his readers: the good order, purity and even puritanism in the habits of the people living under Islam.

The unhistorical parallel between old Turkey and Soviet Russia is here notable. It was not possible for Waltari to picture straight Russia. He never went to Russia or the Soviet Union where he was persona non grata after writing so much official propaganda during the war time. Waltari was then occupied by the Official Information Bureau of Finland. Waltari wrote one book about the Baltic countries and their destiny under the Russian regime and another about the Soviet espionage in Finland. So he was an officially unknown writer in Soviet for decades; Sinuhe was finally translated to Russia on '90s after the collapse of Soviet Union.

Waltari wanted to examine an eastern totalitarian system through the historical Turkey in the 16. Century, and he showed the naive western individual who wants to believe on such a system and even fight on its side. Micael the Finn, and Michael Hakim, is one of these "useful idiots" the communists got to their side from Western Europe during the cold war and under Stalins' regime. In his way Waltari examined how this happened, how it was possible and what the intellectual process really was. That is the ideological background of Michael Hakim, if we put it short and simple.

Johannes Angelos (Publ. in 1952, Engl. translation The dark angel, 1953) was another kind of novel, condensed and written in a renewed style in a diary form, dealing with the siege of Constantinople of 1453. Readers and critics again searched for points in common with the world events of their own time, and not in vain. The encounter of the Oriental and Occidental world powers suggested, in a startling way, the situation in Europe on the treshold of the Cold War. Some could even see in this valiant fight and desperate collapse the picture of the Winter War between Finland and Russia of 1939. The picture is bigger, there is the whole struggle between West and East through centuries. The time in the novel is very critical: the western latin church and the greek orthodox church have been united after a long and heavy quarrel about one single word in the confession (filioque) - there was the difficult question about the status of Gods Son - but now in 1453 the religious peace and status quo had been reached, west and east were together and gathered troops against the new threat: Turkey, the aggressive Islamic power which was prepared to conquer Constantinople and beat both the western and eastern churches. These were not in fact together: the head of the Greeks Lucas Notaras is prepared to go to Mohammeds side and Johannes has run away from the Turkish camp. There are many renegates and the picture is complicated. The philosophy of Nicolas Cusanus says that West and East are the same, they belong together. You sometimes feel like reading nowadays newspaper when you read Johannes Angelos today! So Waltaris prophesy is still alive 50 years after the novel came out. People in the novel have feeling that the whole world is now ending and they may live the last days of mankind; nevertheless, so have people thought many times after and so do we perhaps feel again in 2004. Waltari shows, at least, that the immense cruelities of mankind are not a new invention. The dark angel, which also contained a strong and melancholy love story between Johannes and Anna Notaras, some kind of an adult Romeo and Julia -adaptation, was translated into 18 languages.

Waltari again had a larger plan when he began this work. He wrote one whole novel about the Youth and wandering years of Johannes before he comes to Constantinople. But he was not satisfied with this novel, he wrote too much as many times before, but so he became acquainted with his hero, Johannes Angelos. He never published the first part, the manuscript was found and published about 10 years after his death. Waltar tried to continue this subject, the confrontation between west and east, and he gathered material for a novel concerning the knights of Malta, but this plan was never conpleted. It is told Waltari burned his manuscript twice. The self-critic grew too high. It is a parallel to Sibelius' eighth symphony.

The last historical novels Waltari published returned to the religious problems and Christianity. His relation to Christianity has been the burning question on his life and it has appeared from time to time in his works. His father, who died when Mika was 8 years old, was a priest and a prison chaplain, and he himself had intended to follow his example when he first chose his line to study. The name of his first published story Jumalaa paossa (Fleeing from God) characterizes his later personal developement and much of his works, too. In his two last historical novels Valtakunnan salaisuus (publ. in 1959, Engl. translation The secret of the kingdom 1961) and Ihmiskunnan viholliset (publ. in 1964, Engl. translation The Roman 1966) Waltari shifted in time to the birth and early years of Christianity. Waltari is both a constant seeker and an agnostic or a mystic; neither do the views in his novels fall in with the conventional theology of any particular church. Waltari was near to the catholic church in his mind and visited often Rome, but still remained to his father's lutheran church in Finland. These religious novels, which also caused some confusion, were translated into 10-11 languages.

Mika Waltari was a western thinker and intellectual, who was keenly interested in what happened in the eastern countries. What they were like, what people thought, how they lived. He lived in the middle on the great drama of the 20. Century, three wars striking heavily his home country Finland. All this he depicted through the history, through the ancient Egypt and the medieval Turkey as well. After all cruelities he had seen and lived through in the real life and by writing his outlook, his values were finally quite simple, he put them in three words: humanity, tolerance and the beautiful vanity.
 

Runeberg teatterissa ja elokuvassa

Ruoveden Runeberg-seminaari 5.-6.7. 2004 / Panu Rajala
 

Alustava kysymys voisi olla: miksi Runebergista ei tullut suurta dramaatikkoa? Draama oli hänen toiminta-aikanaan kirjallisuuden kuningaslaji, eeppinen runoelma väistymässä, realistinen romaani voimallisesti tulossa. Runeberg ihaili Shakespearea ja luki kotonaan Ludvig Holbergin komedioita. Goethe ja Schiller olivat hänen suosikkejaan ja esikuviaan. Teatteri oli sekä antiikin että uuden ajan taidemuoto. Suomessa oli 1800-luvulla vilkasta ja monikansallista kiertuetoimintaa, Ruotsalainen Teatteri toimi omassa talossaan vuodesta 1827 ja suomalaistakin teatteria puuhattiin pystyyn. Miksi teatteri ei sen kummemmin vetänyt Runebergia puoleensa?

Kuningas Fjalaria seuranneessa debatissa 1845 J.V. Snellman suoraan ilmoitti toivovansa Runebergilta suurta draamaa. Snellman oli tyytymätön Kuningas Fjalarin sisältöön ja myös vanhahtavaan muotoon. Runoelman moraaliset ratkaisut olivat mielivaltaisia ja omahyväisiä eivätkä hyödyttäneet yhteistä hyvää. Ossianin laulujen kaltainen muinaisromantiikka alkoi olla mennyttä aikaa. Jos mieli puhutella omaa aikaa ja varsinkin omaa kansaa, oli valittava toinen tie. Näin Snellman ehdotti: "Runeberg, joka ennen on idylleissään jäljitellyt antiikin eeposta, mutta siirtynyt tästä romanttiseen ja viimeksi sisällyttänyt siihen draamallisen momentin, varmaan tulee vielä koettaneeksi voimiansa näytelmän kirjoittamisessa." Tämä oli Snellmanin mukaan myös toivomus; toiminnan pitäisi tällöin tapahtua perheen, yhteiskunnan ja valtion piirissä ja ottaa aiheensa niiden etujen välisistä ristiriidoista. Snellman oli kova antamaan tehtäviä ja laatimaan ohjelmia, myöhemmin hän tilasi realistisen romaanin ja Aleksis Kivi sitten sellaisen kirjoittikin.

Mutta Runeberg ei näyttänyt noudattavan Snellmanin toivomusta. Hän etsi kyllä kansallisemman aiheen ja siirtyi pohjolan muinaisuudesta äskeiseen historiaan, Vänrikki Stoolin tarinoihin. Mutta juuri tässä välissä hän käynnisti suuren antiikkiin pohjaavan näytelmäyrityksen Salamiin kuninkaat ja kirjoitti siitä kolme näytöstä 1844-45. Lauri Viljasen arvelun mukaan Snellmanin arvostelu Kuningas Fjalarista antoi Runebergille paljonkin ajattelemisen aihetta. Hän lähti eteenpäin kahta reittiä, kotimaisen eepoksen ja antiikin draaman kautta. Draama jäi jostakin syystä lepäämään miltei kahdeksi vuosikymmeneksi. Matti Klinge arvelee, että syyt olivat poliittisia. Näytelmän ideat lähtivät Nikolai I:n valtakauden kritiikistä, mutta Runeberg olisi huomannut, että kapinaliikettä ei pitänyt Suomessa Puolan malliin lietsoa. Näin näytelmä jäi lepäämään. Vänrikit astuivat sijaan. Salamiin kuninkaisiin on palattava, kunhan se tässä valmistuu.

Ei Runeberg kokonaan sivussa teatterista ollut. Varmaankin hän niin Turussa kuin Helsingissä näki joitakin teinien tai vierailevien seurueiden antamia näytäntöjä. Niistä ei ole paljon tietoja. Lauri Viljanen merkitsee kaksiosaisessa elämäkerrassaan tiedoksi 1840-luvun lopulta ainakin ruotsalaisen Stjernströmin teatteriseurueen vierailun Porvoossa, ja Runebergit olivat tällöin kiinnostuneita sekä esityksistä että näyttelijäjohtajasta. Näytelmiä Viljanen ei mainitse, mutta luultavasti ne olivat samaa kiertuerepertoaaria, jota nähtiin Helsingissä, Turussa, Porissa, Viipurissa jne. (Runebergin suhteesta Porvoon vakituiseen teatteritoimintaan on vähän tietoja.) Mutta Runeberg tuli itsekin antaneeksi aiheita, jopa näytelmäkappaleita teatterin varhaiskokeisiin. Hän kirjoitti farssin Friaren från landet (Maalaiskosija) 1934, kahta vuotta ennen Pietari Hannikaisen Silmänkääntäjää, josta suomenkielisen näytelmän katsotaan alkaneen. Samaten runosta "Pilven veikko" tehty kuvaelma kuului vielä 1872 Kaarlo Bergbomin Suomalaisen Teatterin avajaiskiertueeseen 1872. Edelleen sitä esitettiin Tampereella Puuvillatehtaan lankuista kyhätyllä näyttämöllä 10 vuotta myöhemmin; siitä kasvoi vähitellen maineikas Tampereen Työväen Teatteri.

Runebergin suhde näytelmään oli aluksi samantapainen kuin myöhemmällä virkaveljellä ja historiallisten aiheiden viljelijällä Mika Waltarilla. Näytelmä merkitsi kummallekin rentoutumisen ja huvittelun aihetta raskaampien eeppisten töiden lomassa. He ovat samaa juurta siinäkin, etteivät kaihtaneet näytelmissään keveitä aiheita ja komediallista käsittelyä. Maalaiskosijan Runeberg kirjoitti ensin omaan lehteensä Morgonbladiin jatkokertomukseksi, Viljasen mukaan kirjapainon poika jo odotti ovensuussa tekstiä Runebergin luodessa tulisella vauhdilla repliikkejä. Näytelmä on syntynyt toisaalta Molièren ja Holbergin hengessä, mutta enemmän siinä on tyypillisiä 1800-luvun seuranäytelmän piirteitä, joista Elina Pietilä on tehnyt tarkoin selkoa syksyllä 2003 tarkastetussa väitöskirjassaan Sivistävä huvi.

Vanha patruuna on vetäytynyt maalle ja ottanut mukaansa kauniin veljentyttären, jonka on päättänyt naittaa tilanvuokraajalle. Nämä vastentahtoiset naittamiset olivat näytelmien yleisimpiä aiheita. Yleensä jokin neuvokas juoni tekee aikeen tyhjäksi, niin tässäkin Runebergin sormiharjoituksessa. Nuoren Emilin rakastettu, ylioppilas August ja palvelustyttö Katri laativat suunnitelman, joka tekee sedän naittamisaikeen tyhjäksi. Tilanvuokraaja-kosija tehdään naurettavaksi uskottelemalla hänelle, että patruuna vaatii hienoa asua ja käytöstä, ja patruuna taas höynäytetään jäljittelemään ranskalaista keikarimuotia. Kahden herran kohtaamisesta tulee molemminpuolinen katastrofi, toinen sorauttelee ulkoa opittuja ranskankielisiä fraaseja, toinen ylvästelee ihmeellisessä kaanin kauhtanassa; he eroavat nopeasti, ja Emili saa Augustinsa. Varsinkin Molièren Porvari aatelismiehenä väikkyy tämän irvailun taustalla, mutta muutakin lainaa siinä voi olla; yleensä aihelmia lainattiin ja muunneltiin suruttomasti eri teatteriseurueiden tarpeisiin. Huomattakoon, että Pietari Hannikaisen Silmänkääntäjä pilkkasi aivan samoin liikaa hienostelua ja vierasperäisyyden ihailua pari vuotta myöhemmin. Ilmeisesti juuri tällainen ilmiö oli pinnalla 1830-luvulla. Runeberg oli käynyt Saarijärvellä ja Ruovedellä ja tutustunut aitoon kansaan; hän saattoi nähdä monia muita terävämmin Helsingin ja Porvoon seurapiirien naurettavia piirteitä omana aikanaan. Sitä paitsi hänellä oli kokemusta kosijan kommelluksista oltuaan välillä kotiopettajana kahden ja kolmenkin naisen loukussa aina kaksoiskihlaukseen saakka.

Maalaiskosija viipyi 11 vuotta kirjallisena tuotteena lehden vuosikerrassa ennen kuin ruotsalaisen Delandin seurue esitti sen vuodenvaihteessa 1845-6 Helsingissä ja seuraavana kesänä Tukholmassa. Se ei saanut menestystä, eikä sitä ole liiemmälti sen jälkeen esitetty - vaikka kiertueiden ohjelmistoista ei ole niin tarkkoja tietoja etteikö se hyvinkin olisi solahtanut silloin tällöin mukaan. Voidaan hyvällä syyllä sanoa, että kansallisrunoilija J.L. Runeberg oli samalla suomalaisen farssin isä, lajin varsinainen perustaja.

Lauri Viljanen on tehnyt selkoa joistakin muista Runebergin näytelmäkokeista. Muutamat jäivät kesken, joku luonnoksen asteelle, ja joissakin on aivan mahdottomia keksintöjä. Selvää on ainakin se, että Runebergillä oli mahdollisimman etäinen suhde käytännön teatteriin toisin kuin ihailemillaan Shakespearella, Holbergilla tai Schillerillä. Tätä etäisyyttä edesauttoi tietysti muutto Porvooseen. Viljanen on edelleen asetellut varovasti kysymystä siitä, oliko tämä syrjäinen paikka lopultakaan onnellinen Runebergin luovalle kehitykselle. Eikö hän lähemmässä yhteydessä Helsingin tarjoamiin virikkeisiin olisi päässyt vieläkin loistavampiin tuloksiin? Ainakin näytelmän osalta voitaneen epäröimättä vastata kysymykseen myönteisesti.

Komediakatkelma Piiritys oli tyypillinen sivutyö, jolla on kumminkin yhteyksiä Vänrikkien runoon Viapori. Karoliini Stålman puettaa siinä tyttärensä asepukuihin pettääkseen linnoitusta piirittäviä vihollisia, etteivät he huomaisi kuinka vähän puolustajia linnoituksessa enää on. Erikoista on se, että Runeberg puki vakavahkon aiheen komedialliseen muotoon. Ilmeisesti hän huomasi itsekin yrityksen väkinäisyyden, sillä se jäi kesken. Elämäkerran kirjoittajat Werner Söderhjelm ja Viljanen ovat kuitenkin voineet panna merkille juurevaa barokkimaista huumoria - ei niinkään tavallista Runebergin tuotannossa - sekä enteellisen inhimillisesti kuvatun venäläisen eversti Raskyn, tunteilevan lasinkallistajan, ilmeisen Kulnevin edeltäjän. Keskeinen valepuku tai väärä asepuku puolestaan edeltää motiivina Salamiin kuninkaitten ratkaisevaa loppukeksintöä.

Rentoutuakseen Vänrikkien ensimmäisen osan ponnistuksesta Runeberg tuli sepitelleeksi vuosina 1849 ja -50 merkillistä komediayritelmää Selkkauksia (Trassel). Juuri tällöin Stjernströmin teatteriseurue vieraili Porvoossa, ja tämä harvinainen tapaus lienee innoittanut Runebergia taas kokeilemaan näytelmää. Tulos jäi kovin laihaksi, alun kolmatta näytöstä täynnä melko älyttömiä ja epäuskottavia käänteitä. Suomalaisen farssin isä yritti jatkaa tätä vaikeaa lajia. Tuhlaileva nuori herrasmies Brand on veloissa korviaan myöten ja panee palvelijansa Fritzin karkottamaan karhut oveltaan mitä erilaisimmin keinoin. Nuori Brand rakastuu tietysti rikkaan Patruunan tyttäreen hyötyäkseen tämän rahoista. Patruunasta on aivan luonnollista, että Brand haluaa korjata raha-asioitaan hänen ja tämän naimakaupan avulla. Tässä näkyy Runebergin kyvyttömyys tai haluttomuus rakentaa vastavoimia, hänellä on siihen ilmeisesti liian ihanteellinen ihmiskäsitys. Patruuna ihastuu, kun kuulee että nuori pyrkyri on hänen nuoruudenystävänsä poika. Farssi menee lopullisesti poskelleen siinä vaiheessa, kun Fritz jouduttaakseen rahan saantia keksii tyhmän lääkärin avulla pukea Patruunan pakkopaitaan mielisairaudesta epäiltynä ja kiristää häneltä näin lupauksen Brandin velkojen maksamisesta. Ei ihme, ettei Runeberg viitsinyt saattaa päätökseen moista ilveilyä.

Tietysti hän kulki lainahöyhenissä, hänhän oli kääntänytkin ajan muodin mukaisia saksalais-ruotsalaisia pikkupiloja, mm. Heibergin Katsokaa kuvastimeen (Speglen er), missä aiheena on vaimon vieroitus tupakasta ja miehen vieroitus mustasukkaisuudesta - liekö kummallakaan vastineita Runebergien kotielämässä.

Jonkinlaista keksintäkyvyn rajoitusta osoittaa, että Runeberg käytti vielä kolmannen kerran samaa ikikulua asetelmaa rikas patruuna - kaunis tytär - köyhä kosija ainoassa jokseenkin onnistuneesti loppuun saakka saatetussa komediassaan En voi (Kan ej) niinkin myöhään kuin 1862 - vuotta ennen halvautumistaan. Taas oli osittain kyse irtautumisesta raskaasta työstä - Vänrikkien toisen osan viimeistelystä. Mutta ilmeisesti myös tuossa asetelmassa oli jotakin, minkä Runeberg tahtoi saattaa päätökseen ja tehdä siitä oman versionsa. En voi poikkeaakin kaikkein kuluneimmasta stereotyypistä kosijakomedioiden saralla. Siinä on sama piirre kuin Trasseleissa, nimittäin että patruuna, nyt rikas tilanomistaja von Dann tuntee kohta sympatiaa köyhää kosijaa, nuorta taiteilijaa Aksel Frankia kohtaan. Tämähän rikkoo suorastaan farssin sääntöjä, pitäisi olla jyrkkä vastakohtaisuus, joka jonkun onnellisen sattuman kautta ratkeaa. Pitäisi myös olla jyrkkä luokkaero, joka paljastuu lopulta näennäiseksi kuten myöhemmissä Suomi-filmeissä, joissa tukkipoika paljastui lopussa insinööriksi. Runebergilla oli syynsä tähän sympatisoivaan kuvaukseen, kun hänen omat poikansa koettelivat taiteen epävarmalla alalla, Valter kuvanveistäjänä ja myös esikoispoika Ludvig havitteli taiteilijaksi, mutta vanhemmat eivät vielä uskoneet hänen mahdollisuuksiinsa. Lisäksi on viitattu ruotsalaiseen taiteilijaan Marcus Larssoniin, joka oleskeli Runebergin kodissa talvella 1860-61. Näin komedian vastakohdista tulee taas loivia. Suuri käänne ei liity yhteiskunnallisen aseman paljastukseen, vaan siihen, että taiteilija Frank paljastuu tilanomistajan nuoruudenrakastetun pojaksi, ilmaisijana teatraalinen timanttisormus: Runeberg ei siis pyrkinytkään eroon aikansa sovinnaisista teatterikeksinnöistä. Syntyperään liittyvä paljastus, ei mikään tuore idea sekään, oli mukana jo tämän komedian farssimaisissa alkukokeissa. Alun väärinkäsitys antaa kuvan Runebergin komiikan tajusta: tilanomistajan tyttärestä Juliasta on tilattu muotokuva, mutta ennen taiteilijaa paikalle saapastelee seinämaalari, ja pitkään selvitykseen joutuva sotku on valmis.

Tämä näytelmä En voi (Kan ej) on kuitenkin kaikkein luistavin lukea Runebergin draamallisista tuotteista. Siinä on jopa säkenöivää sanankäyttöä, lyhyitä nasevia repliikkejä ja ennen muuta naispäähenkilö, tilanhoitajan veljentytär Julia on kuvattu hauskan itsenäisenä, sanavalmiina ja kriittisenä nuorena naisena. Tässä voi olla myöhäistä kuvajaista Runebergin älykkäistä rakastetuista. Joka tapauksessa kosinnan kohteet ovat ajan seuranäytelmissä yleensä jääneet varjokuvan asemaan, Runeberg lahjoittaa Julialle paitsi älyn myös luonteen. Täytyi odotella Minna Canthin Papin perheen Maijuun saakka ennen kuin yhtä raikas nuori nainen sukelsi esiin suomalaisessa dramatiikassa.

En voi (Kan ej) esitettiin pääkaupungin Uudessa Teatterissa heti tuoreeltaan joulukuussa 1862. Odotushorisontti oli melko korkealla Vänrikkien toisen osan ilmestyttyä, eikä komedia tietenkään voinut täyttää sen suuntaisia odotuksia. Fredrik Berndtson esitti osuvan vertauksen Finlands Allmänna Tidningissä: Runeberg oli "kuin suuri taiteilijatar, joka oli astunut tavallisten arki-ihmisten piiriin ja yritti suopeasti jäljitellä heidän eleitään sovinnaisuuden vaatimalla tavalla". Runebergin draamakokeissa näkyy kautta linjan yritys mukautua yleiseen muottiin. Topelius oli suopeampi, hän huomasi Helsingfors Tidningarissa, että Runebergilla oli hyviä luonteita, joille hän sitten yritti keksiä toimintaa. Kysymyksessä oli sittenkin "draamaksi naamioitu eepillinen kertomus" - aivan oikein, Runeberg ei koskaan päässyt plastillisesta muodon ihanteesta, eeppisestä rakentelusta ja loivista vastavoimista eroon; kaikki ominaisuuksia, jotka heikensivät varsinaisen draaman verenkäyntiä. Lisäksi hänen huumorintajunsa on jotensakin setämäistä, leppeää, hyväntahtoista ja pitkäpiimäistä. Kaikesta huolimatta Runeberg on kansainvälisesti esitetyimpiä suomalaisia dramaatikkoja. En voi esitettiin paitsi Helsingissä myös Tukholmassa ja Kööpenhaminassa. Kansainväliset areenat olivat avoinna, koska kirjailijoita ei ollut kovin paljon. Nadeshdasta tehtiin Pariisissa peräti ooppera. Runeberg tähtäsi eurooppalaiseksi kirjailijaksi, Ruotsin markkinat eivät häntä enää suuremmin kiinnostaneet. Siellä ja Suomessa hän oli saanut jo kaiken mahdollisen. Tätä taustaa vasten selittyy hänen viimeinen ponnistuksensa näytelmäkirjailijana.

1860-luvun alussa Runebergilla oli intoa historiallisiin aiheisiin. Hän tutki Napoleonin elämää ja teki luonnoksen nuijasotaa käsittelevään näytelmään. Tällöin parikymmentä vuotta aikaisemmin kesken jäänyt Salamiin kuninkaat nousi taas esiin.

Runebergille ja Waltarille on yhteistä sekin, että yksi kunnianhimoinen historiallinen draama kohottautuu keveiden teosten yläpuolelle. Waltari uskoi saavuttavansa eurooppalaiset näyttämöt näytelmällään Paracelsus Baselissa, mutta sota tuli väliin. Panssarit ajoivat luonnonparantajasta kertovan näytelmän yli. Runebergillä oli niin ikään huono onni. Salamiin kuninkaat oli korrehtuurivaiheessa runoilijan halvaantuessa linnustusretkellä. Ylevä antiikkinen draama myöhästyi; sen ideat olivat 40-luvulta, maailma oli muuttunut ja vastaanoton horisontti jo toinen.

Nikolai I:n hallituskausi oli vaihtunut kruununperillisen Aleksanteri II:n Suomelle suopeaan kauteen, ja Ruotsissakin oli tapahtunut vallanvaihdos. Poliittinen teema ei voinut enää olla niin akuutti kuin 40-luvulla. Yksi näytelmän viivästymisen syy saattaa olla Runebergin vaikeus vastata Snellmanin kritiikkiin. Kuningas Fjalarin debatissa oli kysymys perheen ja valtion suhteista, oliko oikein uhrata perheen jäseniä yhteisen hyvän vuoksi? Snellman vastusti Runebergin viileitä, ylhäisiä, antiikista mallin ottavia moraalisia ratkaisuja. Muutkin syyttivät Runebergia marmorisen kylmäksi ja antikisoivaksi. Vänrikeissä on sekä kylmästi nähtyjä valintoja että lämpimiä ihmiskuvia. Salamiin kuninkaat tavoitteli ehkä ajatuksellista synteesiä ja samalla täydellisen draaman muotoa antiikin malliin.

Toiminta alkaa aika hauskalla riidalla simpukasta, mikä ilmaisee vanhan kalastajan Eubuloksen ja uuden kuninkaan Leiokritoksen sovittamattoman ristiriidan. Ollaan salamiin saarella 10 vuotta Troian sodan jälkeen, vanha kuningas Aias on hävinnyt ja Leiokritos kaapannut vallan. Kysymys vallasta, sen olemuksesta, sen väliaikaisuudesta näyttää askarruttaneen Runebergia. Muistettava että hän kirjoitti tutkielman Macbethistä ja kysyi, onko se kristillinen draama ja tuli myönteiseen johtopäätökseen. Mikä parantaisi ihmisen, joka valloittaa koko maailman, mutta saa vahingon sielulleen? Leiokritos on vallannut kuninkuuden huomattavasti lempeämmin ja verettömämmin kuin Macbeth, ja hänen vallankäytöstään annetaan vähäpätöisiä vääryyden esimerkkejä kuten tuo kiista simpukasta. Sitä paitsi Runeberg käyttää arkkikonnaa Rhaistesta, kuninkaan uskottua, varsinaisena välikätenä. Kuningas nähdään etäältä, mutta jossain monologissa hän paljastaa epävarmuutensa ja pelkonsa ja yksinäisyytensä kuninkaana:

Tää elämä niin autio, niin iloton,
niin ylistetty ja niin tyhjä ylistää,
tää onko olla kuninkaana? Arvoas
miks ennen tuntenut en, patsas korkea
tuhalla vainaan onneni, oi kuninkuus?
Mut onni, mitä on onni? Totta onko se
sn vertaa, että poltettaissa tuhka jäis?
Haa, olemattomint' on onni, unelman
unelma vain, ei muuta, unelma, ett' on
tavannut sen, mit' ihanaista uneksui;
välähdys päivää aamun välkkypilvehen,
joll' leikkii tuulet. Pois lennähti - no niin!
Kuningas olen.
(suom. Otto Manninen)

Näin pehmeitä mietelmöivä kuningas ei sitten kauan pidäkään valtaansa, kun entisen kuninkaan leski Tekmessa ja pian perästä poika Eurysakes palaavat saarelle. Kaiken lisäksi kuninkaan oma poika, oikeamielisyyden perikuva Leontes kääntyy isäänsä vastaan ja auttaa merkillisellä tempulla Eurysakeen valtaan. Runeberg kuuluu kävelyllä jonkun kanssa (luutnantti Frans Mörtengrenin 1861) iloinneen kovasti, kun hän viimein keksi tämän kömpelön ja epäuskottavan ratkaisun, nimittäin että Leontes ja Eurysakes vaihtavat asepukuja ja näin Leontes uhrautuu ja antaa surmata itsensä, jotta tuleva oikea vallanperijä säästyisi. Ylevää totta tosiaan. Luultavasti Snellman ei tästä ilahtunut yhtään enempää kuin kuningas Fjalarin uhrauksista, vaikka ratkaisun tässä voikin katsoa edesauttaneen yhteisön, saaren. valtion onnea ja menestystä. Tosin isä ei uhraa lastaan, vaan poika uhrautuu itse. Kuinka Eurysakes tulee valtaansa käyttämään, siitä emme saa tietoja tai enteitä. Vanhalle kuninkaalle tuodaan ennustus Delfoista, että hänen valtansa on horjumaton niin kauan kuin hän ei kalvalla surmaa omaa poikaansa. Siis kuningas Oidipusta vähän toisin päin. Ja tässäkin ennustus toteutuu tuon haarniskan vaihdon kautta. Tyylipuhdasta antiikin tragediaa, kristillistä ehkä siinä, että poika uhrautuu, mutta ei isänsä tahdosta tai puolesta, vaan tätä vastaan. Molemmat saavat lopussa surmansa. Synkkä teos kaikessa optimismissaan. Runeberg poikkeaa Shakespearen kuningasdraamoista siinä, että vääjäämätön kohtalo toteutuu paremman tulevaisuuden vuoksi ja toivossa; tällaisesta ei ole takuita edes Macbethissa, jota Runeberg oli opikseen tutkinut.

Olisi ollut hauskaa tai surullista oleilla Runebergin kodissa kärpäsenä katossa sinä kevään 1865 päivänä, jolloin tieto tuli siitä, että ensimmäisen valtion kirjallisuuspalkinnon oli voittanut Aleksis Kiven komedia Nummisuutarit eikä tämä J.L. Runebergin pitkään hiottu, ylhäinen testamentti Salamiin kuninkaat. Oli siinä Fredrikalla nielemistä, Runeberg oli jo vuoteen omana ja tieto täytyi varmaankin tarjota hänelle hyvin pehmustetusti. Kas kun ei runoilija ponnahtanut vuoteeltaan halvaantuneille jaloilleen! Fredrika näyttääkin muistiinpanoissaan käsittäneen, että palkinto annettiin nuorelle Kivelle, koska hän oli köyhä ja suomenkielinen. Mutta sittenkin! Det var ju oförskämt av Cygnaeus och alla dom andra! Siihen loppui Runebergin runoilu, paitsi sairauteen niin julkiseen nöyryytykseen. Aika oli ehtimässä taas uuteen kehitysvaiheeseen kirjallisuudessa. Palkinto katsoi rohkeasti tulevaisuuteen.

Salamiin kuninkaat on pitkä näytelmä, lähes 200 painosivua, joten sen täysimittainen esittäminen on vienyt viisi-kuusi tuntia, veikkaisin. Silti se sinnikkäästi esitettiin Helsingissä Runebergin päivänä 1873 ja Tukholmassa vuotta myöhemmin. Kymmenen vuotta ehti valmistumisesta kulua esitykseen, eikä se sittenkään oikein onnistunut, liian vaikeaa ja raskasta tekstiä näyttelijöille. Näytelmä esitettiin suomeksi Kaarlo Bergbomin Arkadia-teatterissa puolestaan Runebergin päivänä 1884, runoilijan kuoleman jälkeen. Runosanonnan tulkitseminen ylevästi ja samalla luontevasti tuotti ylittämättömiä vaikeuksia myös suomalaisille näyttelijöille. Tällöin sitä esitettiin Karl Kiljanderin heikkona suomennoksena, vasta myöhemmin Eino Leino ensin ja Otto Manninen viimeistellen laativat paremman käännöksen. Salamiin kuninkaista tuli juhlapäivien pakkopulla, viimeksi sitä lienee esitetty Runebergin 100-vuotismuiston päivänä 5.2. 1904. Lauri Viljanen esitti 1948 kauniin toiveen, että se vieläkin joskus "puhuisi näyttämöpartaan yli ylhäistä, ajatonta kieltään". Tämä meneillään olevan juhlavuosikaan ei ole tainnut tähän toiveeseen vastata, ainakaan vielä.

Runeberg unohtui näyttämöillä pitkäksi aikaa, mutta ei hänen vaikutuksensa muuten mihinkään kadonnut, päinvastoin. Silmään vielä lyhyesti joitakin hänen teostensa ja elämänvaiheittensa uusia tulemisia teatteriin ja elokuvaan myöhempinä vuosikymmeninä.

Moderni taidemuoto elokuva tarttui hanakimmin Runebergin teoksiin ja hänen henkilöönsä. Ensimmäinen mykkäelokuva Vänrikki Stoolin tarinoista tehtiin Ruotsissa 1926, tuottajana ja ohjaajana John W. Brunius. Sitä kuvattiin osaksi Suomessa ja siinä oli mukana monia suomalaisia näyttelijöitä Axel Slanguksesta ja Kaarlo Kydöstä alkaen. Runebergia itseään esitti alkujaksossa hänen pojanpojanpoikansa Carl-Michael Runeberg. Alussa Runeberg kohtaa vänrikki Stoolin ja kuulee tältä kertomuksia sodasta, sitten käydään läpi runo kerrallaan nopein viitteenomaisin kohtauksin ja runositaatein väliteksteinä, kaikkiaan 15 runoa, ja elokuva päättyy Maamme-lauluun. Puuhakas elokuvamies Kurt Jäger keksi 1938 ostaa elokuvan oikeudet, leikata sen lyhemmäksi ja sijoittaa siihen ääntä: Teuvo Puron lausuntaa ja Suomen Valkoisen Kaartin Soittokunnan soitantaa. Ääniversio sai Suomessa ensi-iltansa Runebergin päivänä 1939, isänmaallisilla aiheilla alkoi olla kovasti kysyntää. Sittemmin tämä elokuva on tuhoutunut.

1930-luvun loppu oli suurten klassikkofilmatisointien aikaa. Kiven Seitsemästä veljeksestä valmistettiin elokuva 1939 Wilho Ilmarin ohjaamana ja Mika Waltarin käsikirjoittamana, samana kesänä Nyrki Tapiovaara filmasi Sillanpään Miehen tien, 1938 filmattiin uudelleen Nummisuutarit ja Laulu tulipunaisesta kukasta, edelleen Tulitikkuja lainaamassa, Niskavuoren naiset, Nuorena nukkunut 1937 jne. Aikakausi tuotti myös ymmärrettävän joukon isänmaallisia ja suoraan poliittisia elokuvia: Varastettu kuolema, Helmikuun manifesti, Aktivistit, Jääkärin morsian, Isoviha. Myös suositut sotilasfarssit pitivät omalla tavallaan armeijaa ja maanpuolustusta esillä.

Olisi ollut ihmeellistä, ellei voimansa tuntoon noussut suomalainen elokuva olisi ottanut Runebergia ohjelmistoon. Mutta kun T.J. Särkkä 1937 julkisti Suomen Filmiteollisuuden aikomuksen elokuvasta, joka kuvaisi kansallisrunoilijan ja hänen rakastettunsa Emilie Björksténin suhdetta, sivistyneistö kavahti takajaloilleen. Lähtökohtana olivat Berta Edelfeltin julkaisemat otteet Emilie Björksténin päiväkirjasta teoksessa Ur en gammal dagbok (1922). Suhde oli siis yleisesti tiedossa, mutta elokuva vähän plebeijisenä taidemuotona, sensaatioihin taipuvaisena herätti epäluulot. Särkän luokse karautti arvovaltainen lähetystö kärjessä professorit Yrjö Hirn ja J.V. Lehtonen, mukana professorit Otto Manninen ja O.Hj. Granfelt sekä tohtorit Aarne Anttila ja Eirik Hornborg. Herrat pyysivät ja vannottivat kirjelmässään kaikkien hyvien voimien puolesta, että tätä elokuvaa ei tehtäisi eikä häpäistäisi kansallisrunoilijan mainetta. Mutta Särkkä vakuutti, että tulossa oli meidän oloissamme aivan uutta tyyppiä oleva kulttuurihistoriallinen elokuva, jolla oli kunniakkaita esikuvia mannermaalla ja Englannissa.

Osaltaan epäluulo ja vastarinta saivat elokuvan tekijät, käsikirjoittajan Elsa Soinin sekä Särkän itsensä ohjaajana ja toisena kirjoittajana ja koko tuotantokoneiston paneutumaan tehtävään epätavallisen huolellisesti. Elokuva Runon kuningas ja muuttolintu valmistui tavallista pitemmän kuvausperiodin jälkeen välirauhan syksyksi 1940, välissä hujahti talvisotakin. Pitkäjänteinen työ tuotti tarkkaa historian kuvitusta, kunnioitus aihetta kohtaan pönäkkää ja patsastelevaa ihmiskuvausta. Eino Kaipainen esitti Runebergia kuin kävelevä kuvapatsas, juhlavin repliikein ja runositaatein, ja Ansa Ikonen oli tavattoman helkkyvä ja tyttömäinen Emilie, kunnes pikkukaupungin moralismi tukahduttaa hänen elämänilonsa. Porvoolaiset kuvataan juoruilevina, pikkutärkeinä hölmöläisinä. Pahiten aliarvostetaan Fredrika Runebergia, josta Tampereen Teatterin hyvä näyttelijä Anni Hämäläinen joutuu tekemään naiivin, kuuron pitsinnyplääjän ja kynttilänvalajan. Itse romanssi kuvataan melko säyseästi, jotta kansallisrunoilija pysyisi jalustallaan, ja siihen suuntaan Eino Kaipainen totisesti samettikäänteisessä takissaan ja silinterissään kaikin voimin ponnistelee.

Loppukohtaus, missä esitetään Maamme Kumtähden kentällä ja kamera nousee sitten kansallismaiseman ylle korkeusnäkymään, tuo mieleen Jari Halosen 60 vuotta myöhemmän Aleksis Kivi -elokuvan samantapaisen korkealentoisen lopetuksen, vaikka elokuvilla muuten ei ole mitään yhteistä. Kaipaisen ihannoiva Runeberg-tulkinta sai jatkoksi Esko Hukkasen irvailevan parodian halvautuneesta kansallisrunoilijasta, jonka tappio Kivelle on yksi elokuvan aitosuomalainen pilkallisesti kuvattu kohokohta.

Runebergia oli yritetty kuvata kriittisesti jo 1958 Särkän tuottamassa elokuvassa Sven Tuuva, johon käsikirjoitus tilattiin Väinö Linnalta ja ohjauksesta vastasi Edvin Laine. Juha Nevalainen laati varsinaisen kuvasuunnitelman. Asetelma jo viittaa eräänlaiseen Tuntemattoman sotilaan toisintoon, samat tekijät asialla. Runeberg oli Linnan ideologinen vastavoima ja samalla innoittaja jo romaanin syntyvaiheessa; nyt käytiin realismin keinoin Runebergin ihannoivaa kuvaustapaa vastaan, tahdottiin nähdä Sven Dufva (Duva!) suomalaisen rivimiehen edustajana ilman sovittavaa sankaruuden sädekehää. Ronskia kansanomaista sotilashuumoria lisättiin, pantiin vähän Runebergia ranttaliksi. Runoa laajennettiin, lisättiin monia kohtauksia, joita ei ole alkuperäisteoksessa. Tehtiin suomalaista sotilasfarssia Sven Dufvan tiliin. Mutta tämäkin elokuva toteutettiin suurella vaivannäöllä, varsinkin Koljonvirran taisteluun satsattiin avustajia 350 miestä ja 70 naista, Helsingin Poliisiratsastajilta saatiin hyviä ratsastajia ja kuvaukset tehtiin liki alkuperäistä tapahtumapaikkaa Iisalmen ympäristössä. Leif Wager oli komea Sandels valkoisen ratsunsa selässä, ja Veikko Sinisalo teki hartiavoimin hyväuskoista hölmöä Sven Tuuvasta, ylinäytteli ja ilmehti ekspressiivisesti, todella harjastukkaisesti, mutta heittäytyi sitten Koljonvirran tappelukohtaukseen semmoisella vimmalla, että oli loukkaantua oikeasti siinä melskeessä. Elokuva sai melko viileän vastaanoton kriitikoilta, mutta yleisömenestys oli sentään kohtalainen. Edvin Laine piti sitä yhtenä parhaista elokuvistaan: "Siitä on tullut minulle kaikkien hyväuskoisten, rehellisten, mutta luottavaisuudessaan jotenkin yksinkertaisten, puolustuskyvyttömien ihmisten vertauskuva."

Ehkä elokuvaa on vähän aliarvostettukin, se oli kieltämättä suomalainen junttiversio Runebergin ylevästä runosta, ja vaikea on aina nähdä, mitä Väinö Linna siihen todella kirjoitti ja mitä lisättiin ryhmän toimesta. Varsinkin Sandelsin kuuluisien loppusanojen vesittäminen lienee ollut Linnan ideologinen tendenssi: "Viisas luoti. Valitsi tylsän pään sijasta rinnan." Ei muuta. Kaikki ylevä, sankarillinen ja uhrimielinen on poistettu. Loppukuvakin on puhdasta ironiaa: miehet marssimassa kaatosateessa eteenpäin, tulee ristikuva Svenistä, joka onnellisena kehuu kolmea kirkasta kolikkoa, jotka hän sai luutnantilta pestirahana.

Ilmeisesti vastaironia sopii sittenkin huonosti Runebergin maailmaan, tai sitten se on tehtävä todella taitavasti. Aiheiden, varsinkin vänrikkien taustalla on väkevä poliittis-ideologinen lataus. Sen saivat tuta Bengt Ahlfors ja Svenska Teaternin työryhmä, joka 1970-luvulla toteutti Vänrikkien ensimmäisen musikaaliversion. Ennakkoluulot olivat kiivaita. Politisoituneelta teatterilta odotettiin pahinta parodiaa. Totta olikin, että Bengt Ahlfors päiväkirjansa mukaan (Stigzeliuska rummet, 1980) yritti uudistaa ja samalla vasemmistolaistaa Carl Öhmanin johtamaa perinteistä Svenska Teaternia melko voimallisesti 70-luvun kuumina vuosina. Ja oli ymmärrettävä syy pelätä, että patrioottien hellimä Fänrik Stål pantaisiin pilkaksi tai ainakin käsiteltäisiin uudella tavalla vasemmistolais-pasifistisesti. Varsinkin kun tekijät Ahlfors ja Frej Lindqvist ilmoittivat tekevänsä runoelmasta operetin! Tito Collianderin parahdus Hbl 22.8.1975) oli ilmaiseva: ---

Kalabaliikki tasaantui ja tekijätkin ottivat varoitukset ilmeisesti onkeensa, varoivat liikaa ärsyttämästä reaktionääristä yleisöä, sillä Vänrikkien esityksestä tuli hauska ja vetävä, sekä yleisö- että arvostelumenestys. Sen kaltaista teoksesta ei ole sittemmin kaiketi tehtykään? Itse asiassa Vänrikit ovat saaneet maata rauhassa pitkän tovin. Tosin Markku Envallin Sandels-runon pohjalta Radioteatterille kirjoittama kuunnelma yritti tässä taannoin pohdiskella Runebergin varsinaista sanottavaa. Älyllisyydessään se oli kokonaan toista luokkaa kuin muut Vänrikeistä tehdyt draamalliset yritelmät. Siinä pohditaan radioesseen tyylillä Runebergin alkuperäisen runon merkityksiä ja tasoja miltei säe säkeeltä, itse asiassa se on kuunnelman keinoin toteutettu nautittava runoanalyysi, meillä harvoin toteutettu laji.

Nyt 200-vuotisjuhlien aikoihin Runeberg saa jälleen olla melko hyvin rauhassa draamallisilta häiritsijöiltä. Porvoossa ja muualla on varmaankin erilaisia virityksiä. On myönnettävä, että syyllistyin itsekin näytelmän kirjoittamiseen, ja ainoa puolustukseni on, että se tapahtui tilauksesta. Runebergin Saarijärven kesään keskittyvä kevyt kansanomainen komedia Maisteri naisten pauloissa saa ensi-iltansa elokuussa tietysti Saarijärvellä, mutta esitys vierailee myös Jyväskylässä Kuokkalan kartanon pihamaalla. Pentti Tynkkysen säveltämä ooppera aiheesta nähtiin muutama kesä sitten Saarijärvellä, sen komeuden rinnalla näytelmäni on pieni pastissi Runebergin omien draamallisten kokeiden tyyliin.

Mutta missä voisi olla se suuri Runeberg-näytelmä? Topeliuksen juhlavuonna Lars Huldénin elämäkertanäytelmä keräsi suuret katsomot Svenska Teaternissa ja meni tasokkaana suomenkielisenä esityksenä myös Pyynikin Kesäteatterissa 1999. Onko mitään vastaavaa nyt näköpiirissä? Fredrika Runeberg on itse asiassa kiinnostanut naisdramaatikkoja enemmän kuin Johan Ludvigin kipsikuva? Agneta Rahikaisen kuvaelämäkerta tarjoaa tähän havainnollisia viitteitä. Ehkä saamme piankin kiintoisan näytelmän, jossa pariskunnan ja koko perheen kulttuurihistoria viimein avautuu katsojille ja lukijoille ilman liian patsasmaista kunnioitusta, silti elävänä ja vivahteikkaana ja oikein oivallettuna ajankuvana - kuvana kansallisrunoilijan korkeasta idealistisesta, mutta myös matalammasta raadollisesta todellisuudesta. Runeberg kyllä kestää hellää rajumman ravistelunkin. Ennustan, että hänen mahdikas, miehisen omavaltainen hahmonsa pian nostattaa kostonhaluisen naisdramaatikon kansallisrunoilijan parnassolle kuohitsevia aseitaan uhkaavasti kilkutellen. Ken elää, se näkee.


 

Kianto ja Sillanpää

Suomussalmi 7.5. 2004 / Panu Rajala

Ilmari Kianto onnitteli 50-vuotta täyttävää F.E. Sillanpäätä 1938 käppyräiselle tuohelle tekstatulla runolla, joka alkoi: "Sinä olet herroille hymyillyt kun minä olen metsissä lymyillyt, sinä olet itses esillä pitänyt ja siit´ on sun maineesi itänyt"

Onkohan originaali säilynyt? En ole sitä FES-arkistosta löytänyt, mutta suupuheena ainakin runon alku on tiedossa. Se on kyllin kuvaava. Kianto ei ilahtunut 30-luvulla Sillanpään eteenpäin vyöryvästä maineesta ja suosiosta, joka ulottui erityisen voimakkaana Ruotsiin. Sillanpää oli 30-luvun alusta Suomen virallinen Nobel-ehdokas. Kiannosta ei kukaan tehnyt edes ehdotusta. Tämä katkeroitti kunnon korpikirjailijaa. Hän ei suinkaan ollut yksin kannassaan. Volter Kilven julkaistuista kirjeistä Otavan johtajalle Alvar Renqvistille löydämme yhtä loukkaantuneita ihmettelyjä sen johdosta, että nimenomaan Sillanpään hyväksi oli valjastettu näyttävä mainoskampanja ulkomaita myöten.

Kirjailijat ovat tietysti luonnostaan kateellisia toisilleen niin kuin kaikki taiteilijat. Peter Shafferin näytelmä Amadeus on tästä erinomainen kuvaus. Sen mukaan Salieri ei koskaan antanut anteeksi, että Mozart oli häntä lahjakkaampi säveltäjä. Voiko kirjailijoita sen paremmin kuin säveltäjiä verrata toisiinsa? Lopullisen arvion tekee jälkimaailma. Mutta aikalaistaiteilijat vahtivat toisiaan, toistensa painoksia, apurahoja, arvosteluja, julkisuutta mustasukkaisesti. Kustantajan vanha ohje kuuluu: "Älä koskaan kirjailijan läsnäollessa puhu toisesta kirjailijasta, ainakaan hyvää."

Kuinka Sillanpään mahtiasema oikein rakentui verrattuna muihin johtaviin, keskeisiin kansankuvaajiin?

Lähtökohdat

Kun Sillanpää julkaisi esikoisteoksensa Elämä ja aurinko 1916, Kianto oli jo julkaissut 25 teosta, puolet tuotannostaan ja enemmän kuin Sillanpää koko elämänsä aikana julkaisi. Miehillä oli ikäeroa 14 vuotta. Heidän sosiaaliset ja maantieteelliset lähtöasemansa poikkesivat suuresti. Kianto oli papin poika ja Moskovan maisteri, hän oli Calamnius, säätyläisperheestä, hän opiskeli Helsingin ja Moskovan yliopistoissa ja valmistui opinnoistaan. Hän auskultoi, pätevöityi venäjän opettajaksi ja kokeili myös sotilasuraa. Sillanpää lähti maalaisproletariaatin piiristä, joskin hänen molemmat vanhempansa polveutuivat satakuntalaisista talollissuvuista. Onnen kaupalla hänkin pääsi opiskelemaan Helsingin yliopistoa myöten, mutta jätti opintonsa kesken. Hänestä ei tullut lääkäriä eikä myöskään tiedemiestä, mitä hän opintojen loppuvaiheessa havitteli.

Molemmat olivat siis aikansa oppineita ja sivistyneitä miehiä, myös kielitaitoisia. Sillanpää oppi hyvin ruotsia kotiopettajana Tampereella sekä saksaa, ranskaa ja vähän venäjääkin Tampereen Lyseossa. Kiannon vahva kieli tuli mainituksi, mutta hänkin pärjäsi monella kielellä, latinaakin hän osasi. On merkille pantava seikka, että 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa aloittaneilla kirjailijoilla oli laajempi ja parempi kielitaito kuin yleensä myöhemmillä kirjailijapolvilla - ajatelkaamme Leinoa, Lehtosta, Koskenniemeä ja Mannista. Silloin aloitettiin suuret käännösurakat - Dante, Homeros, antiikin klassikot.

Suuri erottava tekijä Kiannon ja Sillanpään välillä oli maantieteellinen. Sillä oli merkitystä. Sillanpää sai läntisen etuaseman Satakunnan Hämeen rintamailla, Hämeenkyrössä. Vaikuttajat kuten Maila Talvio ja V.A. Koskenniemi sympatisoivat tätä lähtökohtaa. Aleksis Kivi oli etelähämäläinen. Kianto tuli kaukaa pohjoisesta, syntyi Pulkkilassa, kävi koulua Oulussa, toimi Kajaanissa ja asui Suomussalmella. Hän korosti asemaansa korven kirjailijana, Korvenkirona. Hän eristi itsensä tahallaan, haki siitä voimaa, otti pohjoisen hyökkäysaseman suhteessa etelän herroihin. Totta on, että Sillanpää seurusteli tällaisten kanssa varsin sujuvasti: hänen ystäviään olivat Bertel Gripenberg, Runar Schildt, Hj. Nortamo, Martti Haavio, Kustaa Vilkuna ja Sakari Pälsi ja Otavan Renqvistit, sittemmin Reenpäät. Herroja Kiantokin harrasti, varsinkin rahakkaita, joilta saattoi perätä konjakkia, sikaarilaatikoita ja muuta maallista hyvää.

Krooninen rahapula yhdisti kumpaakin kirjailijaa, totta kai. Kumpikin pysytteli kotiseudullaan ja nouti sieltä aiheensa. Kianto oli liikkuvampi, "mies on luotu liikkuvaksi". Hän ajeli porokyydillä pitkin Vienaa ja Karjalaa ja pohjoisia selkosia sekä retkeili Baltiassa ja näissä maissa, jotka kuun alussa liittyivät Euroopan Unioniin. Sillanpään liikkeet rajoittuivat kolmioon Hämeenkyrö-Tampere-Helsinki-Pori-Hämeenkyrö. Kianto hiihti ja souti, Sillanpää ajeli pirssiautolla. Kun Kianto korosti (hieman falskisti, herra kun oli) kuuluvansa kansaan, elävänsä kansan parissa ja kansan tavalla, Sillanpää heittäytyi ujostelemattomasti herraksi. Hän vaati itselleen professorin elintason. Sen hän hankki kustantajan tuella ja huimasti kasvavilla veloilla. Kianto yritti pärjätä kerjäämällä, ruikuttamalla, vaatimalla - ja kirjoittamalla aivan vimmatusti, myös paljon toisarvoista. Sillanpää oli työssään säästeliäs stilisti, mutta elämässään toivoton tuhlari. Suurpiirteinen ja suureellinen elämä viehätti kumpaakin kirjaniekkaa. Kumpikin piti hovia kirjailijaresidenssissään, joista tuli maankuuluja. Kiannolla oli Turjanlinna, Sillanpäällä Saavutus. Kumpikin huvila koki kovia. Turjanlinna paloi kahdesti, Saavutus joutui velkojen panttina kustantajan omistukseen. Sinnikkäästi kirjailijat kuitenkin asuivat talojaan, Kianto ympäri vuoden, Sillanpää muutaman alkuvuoden jälkeen vain kesäisin ja jouluviikkoina. Sillanpää oli enimmän osan elämäänsä helsinkiläinen kirjailija, joka nouti aiheensa Hämeenkyröstä. Kianto eli ja pysyi siellä, mistä kirjoitti, mutta hän kirjoitti myös toistakymmentä matkakirjaa. Sillanpään matkat rajoittuivat Pohjoismaihin, mutta ne olivat sitä merkittävämpiä. Hänkin kirjoitti matkakuvauksia alkaen käynnistään ylioppilaana ja Uuden Suomettaren kirjeenvaihtajana Malmön balttilaisessa näyttelyssä 1914.

Kiannon majakka oli vanha Moskova, Sillanpään vanha Tukholma. Sillanpään valinta oli kirjallisuuspoliittisesti satoisampi. Hänen mestarinsa oli Strindberg, Kiannon Tolstoi. Tunnustajina, päiväkirjanomaisissa teksteissään kumpikin on Strindbergin oppilas, ja Sillanpääkin puhui aina kunnioittavasti "Isosta Ryssästä" eli Tolstoista.

Elämäntavat

Kianto oli ikänsä äreä kapinallinen, Sillanpään suuri ominaisuus oli sopeutuminen, mukautuvaisuus. Jo opiskeluvuosinaan hän oppi asumaan ja elämään hyvin erilaisten yhteiskuntaluokkien keskuudessa, valistuneen työväen ja korkeimman patriisiluokan. Kiannon säätyläistausta antoi hänelle vapauden ja rohkeuden taistella yhteiskuntaa ja sovinnaista moraalia vastaan. Sillanpää ihaili ja arvosti agraarista, kypsyytensä saavuttanutta maalaisyhteisöä, jossa kullakin oli vakiintunut paikkansa.

Kianto eli rikkinäistä yksityiselämää, solmi ensimmäisen siviiliavioliiton, erosi isänsä kirkosta, vaihteli vaimoja, eli vihkimättä, siitti lapsia suruttomasti, rakasteli sihteereitään. Sillanpää oli leimallisesti yksiavioinen ja suurperheellinen. Hänelle lapset olivat itseisarvo, hän osallistui aktiivisesti Mannerheimin Lastensuojeluliiton toimintaan. Kianto antoi lapsilleen kalskahtavia nimiä, piti lukua A- ja B- ja C- sarjasta, arvoja nekin olivat, mutta läheiseksi lasten ystäväksi häntä ei voi sanoa. Näin kuvittelin, kunnes lapsista nuorin Raija-Liisa Kansi päättäväisesti oikaisi minua matkani alla. Vaikka Iki jätti lapsensa uuden rakkauden takia, kirjeet olivat täynnä hellää huolenpitoa. Nuorinta C-sarjan tytärtään Raija-Liisaa Iki tämän oman todistuksen mukaan ymmärsi, viihdytti ja opetti loputtomiin! Ja kukapa ei muistaisi Pyhän rakkauden (1910) vahvaa tunnepanosta. Lapsen kuolema oli kummallekin isälle ytimiin ulottuva menetys. Joten olkoon todistettu, Iki oli myös lasten ystävä, vaikka jättikin vanhat perheensä ja kiukkuiset vaimonsa suruttomasti heitteille. Sillanpäällekin ihanteellinen lastenkasvatus tahtoi aikaa myöten jäädä teoriaksi. Ei hän totisesti ollut mikään läsnäoleva isä ehkä perheen alkuvuosia lukuunottamatta. Mutta 24 lastenlapsensa nimet hän muisti vielä Taatana täydellisesti, vaikka muu nykyaika oli kadoksissa. Päättäkäämme, että taiteilijan itsekkyys hallitsi perimmältään kumpaakin monilapsista kirjailijaisää.

Kianto oli retkeilijä, itsensä rääkkääjä, utelias matkamies ja käytännöllinen maalaismies. Sillanpää rakasti mukavuutta ja paikallaan pysymistä Kun Kianto kalasti ja souti pitkiä matkoja, Sillanpää nautiskeli soutuveneessä järviluonnon valööreista. Hän etsi suviyöstä aiheita, ajeli naapurin hevosrattailla aamuyössä ja tunnelmoi. Maailma oli hänelle kuvaamisen arvoinen taideteos, Kiannolle luonto oli usein vastustaja.

Luonto oli kuitenkin molemmille korkea arvo vaikka erilainen. Kun Sillanpää julkaisi luonnontieteellisen näkemyksen läpäisemän monistisen ja energeettisen esikoisena Elämä ja aurinko (äsken televisiossa Poika eli kesäänsä) 1916, Kianto julkaisi samana vuonna kaksi teosta, joista toinen oli kertomusten ja tunnelmapalojen kokoelma Kotoisten rantojen ikuinen kohina. Sillanpään teoksen nimi on staattinen, nauttiva, viritys uskaliaan eroottinen. Kiannolla on heti tuo kohina, miehen vastarinta, koski, liike, dynamiikka. Kianto näki villit luonnonvoimat usein ihmisen vihollisena, Sillanpään maisemassa ne oli taltutettu viljelysmaisemaksi. Toinen oli korven, toinen peltojen hengessä kasvanut. Silti Sillanpää käänsi näkökulman ja kuvasi ihmistä luonnon lävitse, luonnonvoimien hallitsemana, mutta harmonisesti, kaikki liittyi kaikkeen. Kiantokin eli loppuvuotensa Helsingissä, mutta kaipasi korpeen ja metsien huminaan yhtä hartaasti kuin Sillanpää kumpuilevien peltosarkojensa äärelle.

Suhde uskontoonkin oli erilainen. Papin poika kapinoi luonnollisesti isänsä arvoja vastaan ja liittyi vasta 95-vuotiaana ennen kuolemaansa kirkkoon takaisin. Samoin menettelivät monet muutkin kapinoitsijat, viimeksi sosiologi Antti Eskola. Sillanpään suhde uskontoon oli nuorena problemaattinen, äiti tahtoi hänestä pappia, ja itsekin hän kerran sielunsa hädässä lupasi Jumalalle ruveta papiksi. Aikeeksi se jäi, mutta jokin trauma säilyi. Lopulta Sillanpää tyytyi ns. sunnuntaikristillisyyteen, jota hän ylioppilasaikoinaan pohti mestarinsa Juhani Ahon kanssa Tvärminnessä. Kun isäntä ja emäntä laittavat sunnuntaina kirkosta palattuaan virsikirjan pirtin kaapin päälle, on heidän sielussaan sopusointu. Uskon kysymykset eivät heitä arkena ahdista. Sillanpää oli koulutukseltaan biologi ja materialisti, mutta hän ei koskaan kieltänyt ylempien, ihmisaivojen tavoittamattomissa olevien voimien olemassaoloa. Vanhana radiossa joulusaarnoja pitäessään Taata Sillanpää käytteli jo varsin vapautuneesti ja hartaastikin kristinuskon kuvastoa ja uskontunnustuksia.

Kuningas Alkoholi näytteli aika keskeistä osaa kahden kirjailijan elämässä. Kianto parodioi kokoon Kohtuullisen Hutikan Pyhän Veljeskunnan, hänellä oli dionyysinen ja reippaileva suhde alkoholiin. Konjakkipullo oli välttämätön tuliainen Turjanlinnaan tultaessa, sen kaikki tiesivät. Sikaarilaatikko oli toinen välttämätön elämän hyödyke korpikirjailijan korsussa. Sillanpää ei tupakoinut kuin joskus nuoruudessaan, mutta olut ja konjakki kuuluivat yhä tiheämmin luovaan repertoaariin varsinkin 30-luvulla. Sanotaan Sillanpään parhaimmillaan tai pahimmillaan nauttineen korillisen olutta - vanhoja kookkaita kolmen vartin pulloja - ja pullon konjakkia päivässä. "On se surullista kun Suomen parhaat aivot oluella pilataan", murehti kielentutkija Lauri Hakulinen joskus 30-luvulla. Kun Haavio, Vilkuna ja Pälsi perustivat ns. Perjantaikerhon, joka kokoontui säännöllisesti Sillanpään kotona Helsingissä ja pohdiskeli kielen, kansatieteen ja runouden kysymyksiä, yhtenä tarkoituksena oli tarjota kirjailijalle raitistavaa seuraa. Alkoholia ei istunnoissa käytetty, kahvi ja keskustelu riittivät stimulansseiksi. Kianto ei tunnetusti kaihtanut hyvää ryyppyseuraa omilla leveysasteillaan taikka retkillään, Sillanpääkin oli 30-luvun lopulla huomattu ja kuuluva kantavieras Helsingin ravintolaseurueissa.

Kiannon karaistu terveys kesti 96-vuotiaaksi. Sillanpään terveys romahti sotavuosina ja hän joutui Kammion sairaalaan pakkohoitoon. Kiantokin joutui telkien taa sotavuosina, mutta muista syistä. Siitä tuonnempana. Sillanpääkin palasi Kammiosta elävien kirjoihin. Hyvä pohjafysiikka oli hänelläkin.

Rahasta kumpikaan ei ymmärtänyt tuon taivaallista. Molemmilla taisi parhaina aikoina olla ruhtinaalliset tulot mutta suuriruhtinaalliset menot Leinon lausahdusta lainatakseni. Sillanpäällä oli Suomen kirjallisuushistorian edullisin kustannussopimus Otavan kanssa: liuska ja 400 markkaa. Lisäksi velkatilin annettiin kasvaa jokseenkin vapaasti, koska Nobelista oli toiveita jo 30-luvun alusta alkaen. Kaikki meni hulisten eikä piisannut. Suuri perhe kulutti eikä päämies vähiten. Elämän tuli olla laveaa. Kianto hankki varoja väsymättömillä kerjuukirjeillä, herrojen mielistelyllä, vaatimuksilla ja kiristyksillä. Tietysti hän kirjoitti paljon, aivan taukoamatta. Sillanpäälle kirjoittaminen tuotti usein tuskaa ja joskus vuosien pysäyksen. Hän tarvitsi estottoman innoituksen ja hyvän hoidon. Kianto kamppaili virkaherroja, valtiovaltaa, metsäherroja, kaikenkarvaisia vastapelureita vastaan, mutta osasi myös ajaa etunsa. Joskus 30-luvulla Sillanpää esitti Kirjailijaliitolle toimia Kiannon koko ammattikuntaa häpäisevän kerjuutoiminnan lopettamiseksi. Siinä kyllä pata kattilaa soimasi, keinot ansionhankinnassa vain olivat erilaiset.

Kianto harrasti myös modernia markkinointia. Vuoden 1916 toinen teos häneltä oli nimeltään Kiertävä kirjailija. Pikakuvia turneematkalta. Siinä Kianto kuvailee kaupallista kirjojen myyntimatkaa ympäri Suomen. Kussakin kaupungissa ja isommissa pitäjissä pantiin pystyyn kirjalliset iltamat, ohjelmaa haalittiin ja Kianto itse piti puheen ja möi kirjojaan. Voi sanoa että Kianto oli kustantajien nykyisten myyntikiertueiden edelläkävijä. Hän löysi aina yhteyshenkilöitä, jotka olivat valmiit kussakin paikassa häntä avustamaan, varaamaan paikan ja tilaisuutta reklamoimaan. Kovaa oli yleisön kokoaminen 1910-luvulla. Aika huvittavaa luettavaa hänen kuvauksensa. Sillanpää ryhtyi kiertäväksi esiintyjäksi ja markkinamieheksi vasta vanhoilla Taatan päivillään 1950-luvulla. Silloin hän oli kansan suosikki ja matineoiden rehevä sankariesiintyjä.

Sanottakoon vielä sekin, että molemmat ymmärsivät täydesti saunan autuuttavan merkityksen, kumpikin oli kova saunamies, Kiannolla enimmältä naisseuraa, Sillanpäällä kirjallisia kavereita. Ihanimmat hetkensä hän vietti yksin yöllä jälkilöylyssä.

Kansankuvaajat

Sananen tärkeimmästä, kirjailijain tuotannosta. Lähtökohdat on tullut annetuksi. Kummankin kirjailijan elämännäkemys ja kansalaiskunto koeteltiin vuoden 1918 sisällissodassa. Hyvin vastakkaisiin suuntiin kulki silloin heidän kynänsä ja ajatuksensa.

Kiannon romaani Punainen viiva ilmestyi 1909 kun Sillanpää vasta yritti opiskella toista vuotta lääketiedettä Helsingin yliopistossa. Kiannon teos on edelleen kestävä kuvaus ensimmäisistä valtiollisista vaaleista 1907 pohjoisen köyhän kansan näkökulmasta nähtynä.

Vaalilippuun tai oikeammin lakanaan (pienen naurismaan kokoinen) vedetty punainen viiva ei tuonutkaan välitöntä parannusta köyhälistön elämään kuten agitaattorit olivat luvanneet. Kianto kuvaus päättyy tragediaan, kun luonnon voima, karhu, tappaa Topi Romppasen ja hänen lehmänsä. Säälimätön kuvaus, voisi sanoa. Mutta mukana oli myötätuntoa köyhän kansan kärsimyksiä kohtaan. Solisaliratti ei heitä kuitenkaan auttanut, ei ennen kuin hyvin pitkällä aikavälillä. Radikaali uudistus, yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, tuotti tuoreeltaan musertavan pettymyksen.

Mikä mahtoi olla ylioppilas Sillanpään poliittinen katsantokanta näinä aikoina? Hän lukeutui kouluvuosista alkaen maltillisiin suomettarelaisiin eli vanhasuomalaisiin ja osallistui opiskeluvuosinaan jopa Suomalaisen Nuijan kokouksiin. Hän oli toisen hämeenkyröläisen Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen linjalla, mutta ei mitenkään innokas politiikan harrastaja, päinvastoin Tuusulan taiteilijayhteisö taisi vieroittaa häntä yhteiskunnallisista harrastuksista. Taide ja luonnontiede tulivat tilalle. Sillanpään näkemys yhteiskuntaelämästä oli myöhemminkin jotensakin lääketieteellinen. Kumoukset, kapinat, sodat olivat ihmiskunnan hermostollisia häiriötiloja, joista monistit uskoivat jo ennen ensimmäistä maailmansotaa päästävän kokonaan eroon.

Olisi luullut, että näistä melko kaukaisista lähtökohdista Kiannosta olisi tullut 1918 köyhän kansan puolustaja ja Sillanpäästä valkoisten ihailija. Kävikin aivan päinvastoin. Kianto osallistui pohjoisen rintaman harvatahtisiin tapahtumiin sitä kiivaammin kynäsoturina valkoisten kiihottajana. Sillanpää eli keskellä verisintä terroria Hämeenkyrössä punaisten rintaman puhjetessa ja paetessa valtoimenaan kohti Tamperetta, missä ratkaisutaistelut käytiin. Alle 30-vuotias kirjailija, vasta perheen perustanut ja uransa aloittanut, katsoi kansallista tragediaa silmästä silmään, pysytteli kylmäpäisesti puolueettomana, mutta oli itsekin tempautua syytettyjen penkille molempien osapuolien epäilemänä 'kirjaltajana'. Silti hänellä oli malttia heti sodan jälkeen, vankileirien vielä pullistellessa nälkään nääntyviä ja tuomiotaan odottavia punaisia, keskittyä kuvaamaan äskeistä tapahtumasarjaa tyynen historiallisen perspektiivin valaistuksessa. Sillanpää kirjoitti kesän 1918 aikana kestävimmän romaaninsa Hurskas kurjuus, jossa kertoja kuvaa "naiivin punavanhuksen" Toivolan Juhan elämänkaaren suurista nälkävuosista 1860-luvulta punaisten joukkohautaan kevääseen 1918. Se on edelleen huomattava kirjallinen uroteko mieheltä, joka ei itse omakohtaisesti tuntenut intohimoa kummankaan taistelevan kansanosan puolesta. Valkoinenhan Sillanpää oli sisäisessä mielessään - Tuusulan taiteilijaystävät Eero ja Heikki Järnefelt esiintyivät sarkatamineissa ja valkea nauha käsivarressaan jopa valokuvissa - mutta voittajien summittaiset kostotoimet suututtivat Sillanpään ja sysäsivät hänet tuohon kapinan verekseen tilitystyöhön. Romaani valmistui kuumeenomaisesti jo syksyksi 18, mutta sai pienten poistojen vuoksi odottaa ilmestymistä alkuvuoteen 1919. Sen julkaiseminen oli joka tapauksessa rohkea teko myös WSOY:ltä. Sen yhtä kylmäjärkinen johtaja Jalmari Jäntti katsoi, että valkoisten voitonhuuma sieti jo vähän viilennystä. Missään maassa ei ole kovin yleinen tapa, että sisällissodan hävinnyt osapuoli saa vaikka vain tällaisen Juhan kaltaisen nahjuksen hahmossa puolustavan puheenvuoron heti sodan jälkeen.

Kiannon reaktio oli vastakkainen. Hurskaan kurjuuden lyhyessä esipuheessa mainitaan seuraavaa: "Sodassa täytyy n a u t t i a t a p p a m i s e s t a - muuten sota ei menestykään", on muuan suomalainen ´kynäsoturi´ kirjoittanut (harvennus hänen) ja varmaan osunut oikeaan." - Sen jälkeen Sillanpää alkaa omasta kohdastaan filosofoida sodan olemuksesta - "se on ihmis- ja joukkokohtaloiden vissi hetkellinen suhdetila" jne. - hän jättää tuon sitaatin arvioimatta saati moralisoimatta, mutta siinä lainattu kynäsoturi paljastui heti Ilmari Kiannoksi. Tämä on ensimmäinen poleeminen yhteenotto Sillanpään ja Kiannon välillä. Kianto tunnetusti intoutui aika hurjaan valkoiseen verileikkiin kapinan aikaisissa ja sen jälkeisissä runoissaan ja kirjoituksissaan. Hakkaa päälle! oli huudahtava otsikko kirjassa, joka sisälsi sotarunoja valkoiselle armeijalle vuonna 1918, ja samana vuonna ilmestyi yhtä iskevä teos Suomi suureksi, Viena vapaaksi. Sotakesän näkemyksiä 1918. Näissä kirjoituksissa Kianto vaati ankarimpia rangaistuksia punaisille kapinallisille ja vieläpä niin että "punaiset naarassudet" oli tapettava, jotta eivät synnyttäisi uusia verenhimoisia penikoita.

Kiannon ja Sillanpään näkemykset poikkesivat toisistaan mahdollisimman jyrkästi. Näyttää kuin "väärälle uralle" aikanaan läikähtänyt sotilasveri olisi kuohahtanut Kiannossa hallitsemattomiin tunteenpurkauksiin. Sillanpäällä ei ollut minkäänlaista sotilaskoulutusta, hän oli sillä tavoin vapaa kaikesta militaarisesta asenteellisuudesta. Hän katsoi murhenäytelmää perusinhimilliseltä kannalta ja kohosi romaaninsa lopulla toivorikkaaseen kaikkeusperspektiiviin, josta uskoi ihmiskunnan tällaisten yhteisten kärsimysten kautta viimein lähenevän "sitä onnea, jota se näin vaikeasti tavoitteli".

Sillanpää jatkoi kansalaissodan tilitystä kautta tuotantonsa, aina se kulki pohjavirtana ja nousi kerronnan pintaan vielä Nuorena nukkuneessa 1931 ja niinkin myöhään kuin viimeiseksi jääneessä romaanissa Ihmiselon ihanuus ja kurjuus 1945. Kansallinen eheytystyö oli yksi Sillanpään päätehtäviä, ja sen hän näki dramaattisesti täyttyvän kohtalon syksynä 1939, talvisodan alla.

Kianto rauhoittui sotainnostaan palailemalla korven tarinoihin, Vienan neitsyen lumoihin ja Vanhan pappilan muistoihin. Vielä hän kokosi voimansa kestävään kansankuvaukseen Ryysyrannan Joosepissa 1924. Köyhä kansa on edelleen pinteessä, eivät auttaneet solisaliratti eivätkä aseet. Joosepin neuvoksi nousee viinankeitto ja hyvät suhteet vallesmanni Koskeliniin. Jooseppi on ovela ja eteensä katsova kansanmies, näkyjen ja unien näkijä, kaikkiaan yritteliäs korven eläjä, mutta menestystä ei lopulta hänenkään toimillaan. Sillanpäälläkin on pirtutrokareita - Kirrenmaan Vihtori - ja sahtia keitteleviä puolihuolimattomia naisia ja molempia nautitsevia isäntiä, mutta Joosepin kaltaista peluria ei hänen tuotannostaan löydä - ellei sitten Elokuun deekikselle painunut kanavanvartija Viktor Sundvall taikka Ihmiselon ihanuuden ja kurjuuden Roimalat ja eläinlääkärit yllä hiukan samalle ihmiselon kaltevalle tasolle, mutta he tulevat sivistyneistön ja talollisten piiristä. Että Toivolan Juha olisi yritellyt jotakin Joosepin konsteja, sitä ei voi oikein kuvitella. Eri heimoa, eri maata ovat Kiannon ja Sillanpään kansanihmiset: edellisellä sisukkaampia, särmikkäämpiä, usein hauskempia ja lopulla traagisempia kuin Sillanpään "maan poveen painuvat ihmislapset", joita Tukholman Nobel-komitea arvosteli liian vähäpuheisiksi, harmaiksi ja epäintellektuelleiksi, jotta Sillanpään teokset olisivat täyttäneet suuren epiikan tunnusmerkit. Näin vielä 30-luvun alussa. Mitä sitten tapahtui?

Akatemia ja turvasäilö

Ensimmäiset lausunnot Sillanpään Nobel-mahdollisuuksista kirjoitettiin Ruotsin Akatemian piirissä 1931, jolloin Nuorena nukkunut oli ilmestynyt samaan aikaan suomeksi ja ruotsiksi. Kiannolla oli silloin kova muistelmatahti päällä. Samana vuonna ilmestyi Nuori runoilijamaisteri. Sillanpään Nobel-marssi jatkui teos teokselta: Miehen tie 1932, Virran pohjalta 1933, Ihmiset suviyössä 1934. Joka vuosi uusi Nobel-komitean lausunto, mutta miestä ei vielä katsottu kypsäksi. Kielikysymys oli kantona kaskessa, kova aitosuomalainen liike Helsingin ylioppilaiden piirissä ärsytti ruotsalaisia. Sillanpäälle etsittiin ruotsinkielistä kirjailijaa kaveriksi, jonka kanssa palkinto jaettaisiin: Jarl Hemmer, Arvid Mörne, Bertel Gripenberg. Eivät saaneet kannatusta.

Mutta miksi siis Sillanpää oli niin tyrkyllä täältä Nobel-ehdokkaaksi? Miksei Kianto taikka Kilpi? Koskenniemestäkin puhuttiin. Juhani Aho oli virallinen ehdokas 1910-luvulla, mutta kuoli liian varhain 1921. Silloin jo Sillanpää nousi seuraajaksi. Estetiikan ja yleisen kirjallisuuden professori Werner Söderhjelm kirjoitti Sillanpäästä komean esittelyn Vår tid -aikakauskirjaan 1920. Det fromma eländet oli ilmestynyt ruotsiksi Hagar Olssonin kääntämänä. Söderhjelm katsoi, että meillä oli kirjallisuudessa johtava neliapila: Aleksis Kivi, Juhani Aho, Johannes Linnankoski ja F.E. Sillanpään. Kertomataiteemme tulevaisuus oli Söderhjelmin mukaan nyt riippuvainen nelikon nuorimmasta, Sillanpäästä.

Miksi ei Kianto mahtunut mukaan? Miksei Söderhjelmin laajentanut ryhmää viisikkoon? Hänestä tuli eläkepäivillään Suomen Tukholman lähettiläs, mies avainpaikalle myös kirjallisuuspoliittisesti. Sillanpää matkusti 1924 Tukholmaan pohjoismaiseen kirjailijakongressiin, missä tapasi hyvässä veljeshengessä paljon sikäläisiä kollegoita. Sillanpää osasi luistavalla ruotsillaan valloittaa keskustelukumppanit. Hänen tiensä Tukholman piireihin oli avattu. Hän oli nyt se, ille faciet. Hänen jokainen teoksensa käännettiin 20-luvulta alkaen ruotsiksi, pääteokset edelleen muille Pohjolan kielille, viroksi, saksaksi, ranskaksi, italiaksi, viimein englanniksi. Naapurimaassa häntä kiitettiin usein innostuneemmin kuin Suomessa. Saksassa ja Ranskassakin hän sai huomattavia kritiikkejä. Hänestä tuli maamme pohjoismaisen suuntauksen eräs näkyvä keulakuva. 30-luvulla se tarkoitti selän kääntämistä aitosuomalaisille, sinimustille ja lapualaisille. Sillanpään seisoi keskellä kulttuuriliberaalia kenttää, vasemmiston ja oikeiston rintamien välissä. Tästä hänen oli hyvä tähyillä tulevia palkinnonjakoja. Mutta 30-luku petti Sillanpään, palkinto meni vuosi vuodelta sivu suun, velat kasvoivat vyöryn tavoin, Euroopan poliittinen ilmasto kiristyi, sota uhkasi mustalla taivaanrannalla. Sillanpää kirjoitti rohkea avoimen joulukirjeen diktaattoreille Stalinille, Hitlerille ja Mussolinille ja ennusti heidän valtansa olevan kohta kuin maantien pölyä, kun heidän kansansa heräävät unissakävijän kaudestaan. Sekään ei kaatanut häntä, vaan nosti hänen mainettaan puolueettomassa Ruotsissa.

Niin, miksei Kianto? Hänen teostensa käännökset ovat tänäänkin katsellessa yllättävän vähissä. Hän pääsi Pohjanlahden yli ja Suomen ruotsalaisiin piireihin vasta toisen maailmansodan jälkeen! Punainen viiva (Det röda strecket) käännettiin vasta 1945 ja Jooseppi från Ryysyranta 1955. Viroon Punane joon saapui niinkin varhain kuin 1910 ja Räblaranna Jooseppi 1936. Venäläiset saivat tutustua Punaiseen viivaan niin myöhään kuin 1978. Eipä ollut Sillanpääkään Neuvostoliiton suosiossa, eipä tietenkään Marssilaulun kirjoittajana: Hurskas kurjuus ilmestyi sentään venäjäksi 1964.

Ihmetystä herättää se, että Kianto on kulkenut niin perin kitsaasti muualle lukevaan maailmaan. Ei häntä tunneta edes Puolassa, vaikka siellä matkaili, eikä muualla Baltiassa kuin Virossa. Kun Kiantoa vasta alettiin kääntää ruotsiksi, Sillanpään keskeinen tuotanto tunnettiin noin 30 kielellä. Tässä on kieltämättä epäsuhta, jota sopii kummastella. Toisaalta, Lehtonen ja Haanpää ovat yhtä hankalia ulkomailla, eikä Kilpeä ole kuin urhea Thomas Warburton yrittänytkään kääntää (I stugan på Ylistalo 1976). Eivät nuo maailmalla ymmärrä oikein Aleksis Kiveäkään.

Oliko Kainuun murteista voimaa hakeva, rytisevä kieli Kiannon kompastuskivi maailmalla? Olisivatko Romppaset ja Kenkkuset ja ryysyrantalaiset olleet vieläkin epäedustavampia suomalaisia maailmalle esiteltäviksi kuin Toivolan Juha? Oliko kirjailija kiristänyt välinsä kirjallisuuspoliittisiin päättäjiin? Vai mistä johtunee Kiannon erityminen kansalliseksi kirjailijaksi?

Sillanpäätä työnsivät Eurooppaan hänen melodinen tyylitaitonsa, joka kohtasi vastaavia ilmaisuja ainakin ruotsin, ilmeisesti muillakin kielillä. Ranskassa häntä on aina pienissä piireissä ihailtu. Hänen musikaalinen rytminsä ylitti kaiketi sittenkin kielirajan paremmin kuin aikalaisten kollegojen proosa. Idealisoitu maisemakuvaus auttoi asiaa. Siihen kuului modernin luonnontieteellinen elämännäkemys. Mutta yhtään ei voi väheksyä hyviä henkilösuhteita. Suomen tie Eurooppaan kulki pitkään Tukholman kautta. Siellä Sillanpää viihtyi, sinne hän oli kirjeenvaihdossa, sinne hän kulttuuripoliittisesti kumarsi. Sieltä viimein heltisi odotettu palkinto.

Oliko Kianto siis oikeassa runoillessaan Sillanpäälle 1938: "Sinä olet herroille hymyillyt kun minä olen metsissä lymyillyt, sinä olet itses esillä pitänyt ja siit´ on sun maineesi itänyt"

Epäilemättä hän osui osaksi oikeaan. Sillanpää ei totisesti pitänyt kynttiläänsä vakan alla. Hän oli ensimmäisiä kirjallisia suurjulkkiksia Leinon jälkeen. Hän poseerasi halukkaasti ja usein perheineen suomalaisille, ruotsalaisille ja saksalaisille valokuvaajille. Hän tarjosi kustantajan laskuun pitkiä illallisia tuntemilleen ulkomaisille runoilijoille ja lehtimiehille. Hän valloitti yhtä hyvin latvialaisen lehtinaisen Zenta Mauriñan kuin Hitlerin Saksasta saapuneen lähettilään. Hän eli leveästi kuin ruhtinas, mutta piti huolta myös tuotannostaan. Hän oli erinomainen oman itsensä pr-mies, hänen ei tarvinnut lähteä Kiannon tavoin turneelle; lehtiväki ja lukijat tulivat hänen luokseen.

On väitetty ja uskottu, että talvisota antoi Sillanpäälle Nobel-palkinnon. Tosiasiassa Ruotsin Akatemian komitea kävi syksyllä 1939 ehdokkaista keskusteluja ja äänestyksiä, joiden viimeisessä vaiheessa Sillanpää voitti Hermann Hessen. Suomalaisen katsottiin Hesseä paremmin täyttävän Alfred Nobelin jälkisäädöksessään määräämän "idealistisen maailmankatsomuksen" ehdon. Enää toisen maailmansodan siitä ehdosta ei ole pidetty kiinni. Akateemikko Selma Lagerlöf, Suomen ystävä, äänesti Sillanpäätä vastaan, koska Hurskas kurjuus oli hänestä liian kauhea teos. Sillanpään palkinto ei ollut mikään yhtenäinen poliittinen päätös, vaan lopputulos kymmenen vuotta jatkuneesta kirjallisesta puntaroinnista. Akatemian sihteeriin Per Hallströmiin vaikutti myös Sillanpään novellituotanto, siinä tavattava viisas ja lämmin kertoja. Mutta suuret romaanit Hurskas kurjuus ja Nuorena nukkunut mainittiin perusteluissa, samoin mestarillinen tyylitaide ja psykoanalyyttinen ihmiskuva, mutta ei talvisotaa, joka ei ollut vielä puhjennutkaan palkintoratkaisun lokakuussa tapahtuessa. Mutta totta kai yleinen jännitys, poliittinen ilmasto ja myötätunto Suomen tukalasta asemasta vaikuttivat kirjallisiinkin ihmisiin kuin ilma, jota hengitettiin.

Sillanpään nousu kunnian kukkulalle oli epäilemättä Kiannolle kuten Kilvellekin katkeruuden paikka. Sillanpää kirjoitti sanat Marssilauluun, jota laulaen Suomen divisioonat marssivat itärajaa puolustamaan. Samalla kirjailija itse matkusti Tukholmaan noutamaan suurta palkintoaan. Sen jälkeen hän puhui Ruotsin kirkoissa ja keräsi sotavaroja Suomelle. Sillanpää oli näinä viikkoina Suomen taistelun näkyvä symbolihahmo. Hän palasi kotimaahan vasta talvisodan loppupäivinä. Tätä kotona arvosteltiin. Ajan Suunnan pilapiirtäjä kuvasi Sillanpään perheineen soutamassa kiireesti lahden yli Ruotsiin, alla Marssilaulun säkeet: "Kun on vaaralle alttiina syntymämaa, kotiaskaret jäädä saa."

Kovin toisenlainen oli Kiannon kohtalo. Hän lymmytteli Turjanlinnassa, jota hän halusi suojella jättämällä maahan tunkeutuville venäläisille viestin sikaarilaatikon kanteen. Seurauksena korpikirjailija vietiin Mikkeliin kuulusteluihin ja suljettiin turvasäilöön. Hänen karvaista mietteistään saamme lukea teoksesta Omat koirat purivat (1948), josta Mikko Niskanen valmisti 1974 huomiota herättäneet tv-filmin.

Toinen hymyili frakissaan herroille Tukholmassa, toinen lymyili sellissä maanpetoksesta epäiltynä. Marssilaulun tekijä palkittiin, Hakkaa päälle -henkinen Vienan vapauttaja vangittiin. Toivolan Juhan kuolemasta alkanut kansan eheytys sai talvisodassa näkyvän sinetin, kun taas Topi Romppasen uskoma solisaliratti oli uudessa yksimielisyydessä väliaikaisesti haudattu. Voisivatko kahden kansankuvaajan tiet loitommas toisistaan erota?

Kunniavanhukset

Tokkopa Kiantoa lohdutti sekään, että kun hänet syytöksistä vapautettiin, Sillanpää puolestaan suljettiin Kammioon. Kahden ja puolen vuoden ankara pakkohoito vieroitti Sillanpään alkoholista ja palautti hänen voimansa esiintyväksi kirjailijaksi, mutta ei enää luovaksi.

Kiannon ja Sillanpään tiet kohtaavat vielä kerran. Sotien jälkeen Yleisradion johtoon nousi näytelmäkirjailijana, liikenaisena, kaksoisagenttina ja poliittisena vehkeilijänä tunnettu Hella Wuolijoki. Hän halusi antaa kansalle kulttuuria. Parhaat kirjailijat oli saatava esiintymään Yleisradioon. Teatteripäällikkönsä Matti Kurjensaaren välityksellä Wuolijoki lähestyi ensimmäiseksi F.E. Sillanpäätä ja Ilmari Kiantoa. Unto Miettinen sai tehdäkseen ohjelmat kirjailijoista kotiseudullaan. Toinen esitteli Hämeenkyröään, toinen Turjanlinnaansa Suomussalmella. Kianto oli äreä ja vieläkin katkera. Turjanlinnan oli sodassa poltettu ja nyt se paloi 1949 toisen kerran. Rahaa tarvittiin uuden rakentamiseen. Mutta Sillanpää oli monista rahahuolistaan ja käytännön elämästäkin vapautunut. Hän eli hyväntuulisena Taatan ajatonta päiväelämää. Hänen muistelmansa herättivät niin paljon suosiota, että niitä haluttiin radioon lisää. Seuraavaksi tehtiin Tapaninpäivän jouluohjelma. Se oli kuuluisien joulusaarnojen alku, ja niitä jatkettiin 19 vuotta kirjailijan kuolemaan saakka 1964.

Kiantokin jatkoi muistelua. Ikäkirjailijat muistelivat kilpaa. Molemmilta tuli radiopakinoiden pohjalta muistelmakirjatkin peräkkäisinä vuosina: Poika eli elämäänsä (1953) ja Iki-Kianto muistelee (1954).

Taas Kiannon kävi huonommin. Sillanpää valtasi markkinat, painokset ja matineat. Hän heitteli kalottiaan ilmaan ja hauskuutti yleisöään. Kianto murisi kolossaan, tapaili tuttujaan ja löysi sentään Urho Kekkosesta vaikutusvaltaisen kaverin. Mutta myöhäistä mikä myöhäistä. Olisiko Kekkonen voinut avata Ikille käännösmarkkinoita? UKK riehui mielellään kulttuuripolitiikan saroilla, mutta tällaisesta yrityksestä ei ole näyttöä. Riitti kun Kekkonen vei Ikille konjakkia ja sikaarin aina syntymäpäivinä. Iki-Kianto oli kaiketi ainoa suomalainen, joka uskalsi televisiossa tölviä presidenttiä kieroksi savolaiseksi.

Kianto juhli linnassa samettipuvussaan ja karhunhampainen kunniamerkki rintapielessä Sillanpää kävi vielä Paasikiven kutsuilla, mutta etääntyi sitten ajasta ajattomaan olotilaan. Kummastakin tuli kansan kirjallinen kunniavanhus. Harmaan partansa takaa he lausahtelivat viisauksiaan haastattelijoille. Heille sallittiin persoonallisia vapauksia. He olivat eläneet kansansa vaiheet sydänverellään, kumpainenkin. Iki jaksoi 21 vuotta Taataa vanhemmaksi. He kuolivat kuuden vuoden välein, nuorempi ensin 1964 ja vanhempi 1970. Kummankin hautajaiset olivat kansallinen merkkitapaus, hyvästijättö aikakaudelle. Viimeisellä viivalla he pääsivät tasoihin; Suomen valtio kustansi kummankin hautajaiset.
 

--------------

Historian merkityksestä

Esitelmä Kainuun Kulttuurirahaston juhlassa 7.5. 2004

Aina joskus sanotaan kansan tai maanosan, jopa ihmiskunnan elävän käänteentekeviä historiansa hetkiä. Tänä keväänä maanosamme on sellaisia kokenut, kun kymmenen uutta entisen itäisen Euroopan maata liittyi yhteiseen unioniin. Puolen vuosisadan seuraukset toisesta maailmansodasta on sovitettu, ainakin näkyvä sinetti uudelle yhtenäisyydelle on saavutettu. Eri asia on sitten, kuinka unioni tulee tämän laajentumisensa ja sen seuraukset koossa kestämään.

Samaan aikaan valmistui kansainvälisen komission selonteko Neuvostoliiton vuosina 1940-41 suorittamasta Viron miehityksestä ja maan muuttumisesta neuvostotasavallaksi. Komission puheenjohtajana toimi suomalainen ansioitunut diplomaatti ja tietokirjailija Max Jakobson. Hän toteaa viime keskiviikon kolumnissaan Helsingin Sanomissa, että Viron kansa joutui maksamaan tapahtuneesta kovan hinnan: tuhansia teloitettiin, kymmeniätuhansia karkotettiin Neuvostoliiton vankileireille, joissa monet menehtyivät. Komission toteaa raportissaan, että mikään aate ei oikeuta tuhansien syyttömien ihmisten vangitsemista ja teloittamista. Jakobson lisää, että menneisyys rasittaa yhtä Viron kansaa, sen sisäisiä oloja ja sen suhdetta Venäjään.

Toisaalta tapahtumat eivät enää ole mikään sensaatio Virossa. Jokainen on lukenut niistä enemmän kuin tarpeeksi viimeisen 15 vuoden aikana. Tärkeintä onkin, että puolueeton kansainvälinen komissio voi levittää oikeaa tietoa ulkomaille, missä ei aina ole tiedostettu Baltian maiden kovaa kohtaloa. Nyt viimein liittyessään Euroopan unioniin nämä maat samoin kuin muut entiset Neuvostoliiton satelliitit ovat totisesti juhlansa ansainneet. Viimein ne voivat hengittää vapaasti, niin tahdomme uskoa. Tosin on niitäkin, jotka pahaa enteillen ennustavat maiden liittyneen neuvostokansojen yhteisöstä uuteen yhtä hankalaan kansainyhteisöön. Tätä emme ainakaan vielä tahdo todeksi uskoa. Uusia härkävaunuja, uusia vankileirejä ei sentään ole näköpiirissä. Olkaamme siis iloisia Viron ja muidenkin uusien jäsenmaiden onnesta.

Viimeiset puolitoista vuosikymmentä ovat olleet historiantutkijoiden kulta-aikaa. Tuskin mikään tiede geenitutkimusta lukuunottamatta on edennyt niin kiihkein harppauksin kuin 20. vuosisataa koskeva historiantutkimus. Uusia asiakirjoja, arkistoja ja dokumentteja on avautunut, ja niistä on riennetty katsomaan, kuinka asiat todella tapahtuivat, kuinka päätöksiä tehtiin ja mihin ne johtivat. On varmaan tehty hätäisiäkin johtopäätöksiä, isketty tuoreita löytöjä kypsyttämättä julkisuuteen ja tahdottu ehtiä toisten edelle. Mutta vähitellen uusi tieto siivilöityy tieteellisen lähdekritiikin lävitse ja asettaa tapahtuneet mullistukset uusiin täsmentyviin asiayhteyksiin.

Erno Paasilinna lausahti joskus, että on suuri nautinto lukea itseään viisaampien miesten kirjoja. Hän puhui miehistä ja tarkoitti historiallisia kuvauksia. Tässä tilaisuudessa tahtoisin yhtyä häneen, vaikka monesti olen Ernon kanssa ollut eri mieltä.

Viime kuukausien suurimpia lukunautintojani on kieltämättä ollut mainitun komission puheenjohtajan Max Jakobsonin mittava kolmiosainen 20. vuosisadan tilinpäätös: sekoitus muistelmia, historiankirjoitusta ja poliittista debattia. Loistokkaalla tyylillä kirjoitettu teos on mukana eläneen, mukana toimineen todistus verisestä vuosisadasta, mutta samalla sen viileä uudelleen arviointi. Kuinka monesti Jakobson saa aiheen todeta: "Nyt kun arkistot ovat a vautuneet, voimme päätellä että jne." Mennyt historia avautuu kuin uusilta lehdiltä, ja samalla on mukana silloinen vaikuttaja, joka avusti Urho Kekkosta monessa kiperässä tilanteessa, toimi tulkkina presidenttien Kekkosen ja John Kennedyn keskusteluissa, ratkoi YK:n lähettiläsvuosinaan Kuuban kriisin ja noottikriisin tulikuumaa umpisolmua ja oli vähällä tulla valituksi YK:n pääsihteeriksi. Kirjoittajalla on harvinainen aitiopaikka paitsi Suomen myös maailmanpolitiikan tulipesäkkeisiin aina Lontoon kirjeenvaihtajavuosilta heti maailmansodan päätyttyä.

Tällaista kertojan näkökulmaa käytti Mika Waltarikin suurissa historiallisissa romaaneissaan. Niin Sinuhe egyptiläisessä kuin muissa historian mullistuksia kuvaavissa teoksissaan hänen kertojansa liikkuu aivan vallan tuntumassa kuten Sinuhe faarao Ekhnaton henkilääkärinä ja uskottuna. Kertoja näkee omin silmin, kuulee omin korvin kuinka kansojen kohtaloista päätetään. Max Jakobsonin historia on tiukkaa tietokirjallisuutta, mutta kertoja tarjoaa meille saman näköalapaikan kuin Waltarin kertojat tuhansia vuosia aikaisemmissa taisteluissa, jotka merkillisesti aina muistuttavat omaa aikaamme.

Sarkastinen huumori kuuluu hyvän muistelijan arsenaaliin. Jakobsonilta kysyttiin muinoin 70-luvulla tv-haastattelussa, ketkä olivat suurimmat syylliset talvisotaan. Hän vastasi kuivasti hymyillen: - Miten olisi Stalin? Johon haastattelija - muuten nykyinen kansanedustaja Antero Kekkonen (sd) - kiirehti tarkentamaan: - Niin tarkoitin kyllä suomalaisella puolella Siihen aikaan etsittiin sotaan syyllisiä Suomesta, muistamme kenties nekin itseruoskinnan ajat.

Pidän edelleen melkoisena skandaalina sitä, että Jakobsonin mittava kolmiosainen opus ei valmistuessaan voittanut Tieto-Finlandiaa eikä päässyt edes ehdolle! Itseruoskinta ulottui viime väreinään vielä siihen, että Hannu Taanila palkitsi Elina Sanan tutkimuksen, jossa hiukan vanhoja tietoja lisäillen paljastettiin juutalaisten luovutuksia Suomesta Saksaan - vähemmän mairitteleva, mutta mittasuhteiltaan sentään vähäinen episodi maailmansodan valtavan veri- ja kärsimyslöylyn keskellä. On todella toivottava, että akatemia-professori Heikki Ylikankaan käynnistämä tutkimushanke etenee myös selvittämään Neuvostoliittoon karkotettujen inkeriläisten ynnä muiden kohtaloita, ja ehkä joskus venäläisten partisaanien uhreista ja tekijöistä sodan aikana saadaan täysi selvyys.

Tieto-Finlandian ratkaisussa yhtä hämmästyttävää oli mielestäni sekin, että Tuomo Polvisen suuri viisiosainen Paasikivi-elämäkerta ja Pekka Tarkan kaksiosainen Saarikoski-elämäkerta sivuutettiin jo ehdollepanossa. Ovatko parhaat kirjat siis liian etabloituneiden tekijöiden kirjoittamia, ja onko ansioituneesta urasta tullut rasite tällaisessa kilpailussa?

Elämäkertojen uusi suosio myös merkki historian kohisten nousseesta merkityksestä maailmamme hahmottamisessa. Taiteen ja kirjallisuuden tutkimuksessa elämäkertoja ei pitkään pidetty muuna kuin viihteenä, eräänlaisena aikuisten lukemistona. Tänään tutkitaan jo täysin innoin elämää ruohonjuuren tasolla, tavallisten ihmisten elämää, päiväkirjoja, kirjeitä jne. taiteilijoista ja suurmiehistä puhumatta. Naistutkimus on tuonut elämäkertoihin uutta potkua: nyt selvitellään jopa taiteilijain kuten Albert Edelfeltin mallien ja muusien myöhempiä kohtaloita. Sivuun jääneet ovat aina historian valonheittimen etsimessä. Samalla kuvamme menneisyydestä rikastuu, täydentyy ja täsmentyy.

Mutta mikä merkitys menneisyydellä on meidän itse kunkin elämässämme? Ilmeisesti emme voi elää täyttä tätä päivää emmekä nähdä tulevaisuuteen tuntematta menneisyyttä. Vanhat totuudet pitävät usein paikkansa. Yhä useammin kuulen oman ikäpolveni tuttavilta harmitteluja siitä, että ei tullut vanhemmilta tai isovanhemmilta aikanaan kysytyksi sitä eikä tätä ja nyt kaikki on myöhäistä. Perheen valokuva-albumit vilisevät tuntemattomia henkilöitä. Kuinka arvokasta olisi ollut aikanaan hankkia omasta suvusta tietoja, mutta aika meni uran rakentamiseen ja maailman parantamiseen.

Olen itsekin joutunut miettimään historian merkitystä viimeistellessäni nyt kevään huumaavina päivinä Tampereen Teatterin 100-vuotista historiaa. Sitä ennen kirjoitin paksun kolmiosaisen Tampereen Työväen Teatterin historian. Kohta on koossa lähes 3000 sivua tamperelaisen kunniakkaan teatterielämän monivaiheista tarinaa. Mutta monesti työn vaiheissa olen pysähtynyt ihmettelemään, mitä helkatin merkitystä näitten taivaan tuuliin häipyneiden teatteriesitysten kirjallisella tallentamisella ja rekonstruktioinnilla oikein mahtaa olla. Teatteri on taidetta, joka katoaa sen tien, kun viimeinen esitys on nähty. Muistikuvat siitä ovat hämäriä, lehtiarvostelut kertovat subjektiivisista mieltymyksistä ja näyttelijäin ja ohjaajien muistelmat ovat usein vielä väritetympiä ja epäluotettavampia. Mutta olen motivoinut itseäni ajattelemalla, että teatterihistoria on oikeastaan valtava kollektiiviromaani, joka kertoo ajasta ja ihmisistä, ilmiöistä ja tapahtumista Thalian taidepeilin kautta, monen alan ihmisen yhteisin ponnistuksin. Siinä jos missä peilautuvat menneiden aikojen aatteet, uskomukset, kuvitelmat ja kärsimykset. Ne on vain suodatettava kaiken sen pintahälyn lävitse, joka aina teatterin kaltaista draamallista yhteisöä ympäröi. Tämän päivän teatterikeskustelut niin Kajaanissa kuin Helsingissä saavat uusia ulottuvuuksia, kun niitä vertaa menneiden aikojen hyvin samantapaisiin kiistoihin. Kriisi on teatterin käyteaine siinä kuin politiikankin, ja usein nämä kietoutuvat kiinnostavalla tavalla yhteen.

Mitä kertoo teatterin katsojamäärien pysyvä romahdus Tampereella 1980-luvulta 90-luvulle ja tätähän päivään tultaessa? Kun ennen teatterissa kävi 400 000 katsojaa vuodessa, yli puolet enemmän kuin kaupungin asukasluku, on luku nyt puolittunut eikä aina pysy siinäkään. Mitä elämässämme on tapahtunut ettemme enää tarvitse elävän teatterin peiliä ajan ilmiöiden kirkastamiseksi. Ja silti olemme edelleen kansainvälisesti mitaten harvinaisen aktiivista teatterikansaa. Virolainen teatteriohjaaja lausahti 90-luvulla, ettei Viron kansa enää kaipaa teatteria, koska parempaa draamaa näytellään nyt kaduilla 24 tuntia vuorokaudessa. Viihteen yltynyt suosio ja tosielämän latteat kuvajaiset televisiossa kertovat uudenlaisesta kaipuusta. Kun poliittisia jännitteitä ei enää ole ilmassa, kun hyvinvointi kasvaa ja virikkeitä on tarjolla tuhlaksi saakka, taiteen musta leipä unohtuu. Tampereen Työväen Teatterin alkuaikoina 1900-luvun aamun sarastuksessa tehtaan työläiset tekivät raskasta 12-tuntista päivää, mutta riensivät vielä illalla ja harjoittelemaan yönkin yli ja näyttelivät vaillinaisin taidoin, karkeissa kulisseissa mutta sydän sisäisestä palosta karrella. Ja katsojia riitti, arjen ja työn vastapainoksi tarvittiin unen ja kuvitelman näyttämöllisiä kuvajaisia.

Kyllä teatterihistoriakin siis voi opettaa ajasta ja elämästä, ihmisestä ja hänen toiveistaan eri aikoina sellaista, minkä tosi-tv:n pinnallinen taso vain pysäyttää, samentaa ja turruttaa.

Historian kuningaslaji on silti mielestäni historiallinen romaani. Historian tutkimus kerää ja analysoi ja tulkitsee meille menneisyyden tapahtumia aina vähän uuteen järjestykseen, mutta vasta historiallisen romaanin kirjoittaja pystyy parhaimmillaan kuvaamaan tapahtumat niin kouraisevasti, että vaikutus lukijoissa jää pysyväksi. Kun tutkimus ulottuu tietoon ja järkeen, taide pääsee syvemmälle ihmisen tunteiden kerroksiin. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanin vaikutus suomalaisten itsetuntemukseen on tästä kestävä esimerkki.

Mutta onko historiallinen romaani luovuttanut niitä mahdollisuuksia, joita sen ulottuvilla voisi olla, varsinkin menneiden 15 vuoden kuohuvana ajanjaksona? Tätä joskus pysähdyn kysymään, kun luen suomalaista nykykirjallisuutta, näppäriä ja nokkelia postimoderneja näkökulmia ja uudenlaista leikittelyä kielellä ja näkökulmilla ja ihmiskuvilla. Toisella puolen sileä ja luistava, nostalgiaan luottava sota-aikojen kuvailu tai viihteellinen kurkotus hyvin kaukaiseen aikaan tai maahan. Eikö äskeinen aika tarjoaisi paljon suurempiakin haasteita. Ajattelen vaikka virolaisen Jaan Krossin mahtavia opuksia, joissa mennyt aika ja nykyisyys risteytyvät hengästyttävällä ja vangitsevalla tavalla. Tai toisaalta ruotsalaisen Peter Englundin jättimäisiä kuvauksia entisen emämaamme historiallisista käännekohdista. Nehän ovat sytyttäneet aivan uuden historian harrastuksen Ruotsissa ja innostaneet täälläkin lukijoita penkomaan uudelleen Ruotsi-Suomen kouluhistoriassa jo unhoon painuvaa historiaa.

Joskus harvoin kirjailijat pystyvät nopeasti valamaan kestävään romaanimuotoon aivan tuoreen äskettäisen murroskohdan kansansa elämässä. Ilmari Kianto kirjoitti Punaisen viivan kohta ensimmäisten yleisten ja yhtäläisten valtiollisten vaalien jälkeen. Vaalit pidettiin keväällä 1907 ja romaani ilmestyi jo kahden vuoden kuluttua 1909. Tuskin oli köyhä kansa vielä toipunut pettymyksestä, joita "solisaliratin" lupausten viipyminen oli aiheuttanut, kun jo saatiin luettavaksi sekä riemukas että järkyttävä kuvaus noista tapahtumista. Romaani kertoo edelleen yhteisen kansan suhteesta vaaleihin ja niissä annettuihin lupauksiin jotakin hyvin pysyvää ja toistuvaa. Vaikka uskomme lujasti demokratiaan, ainakin useimmat meistä Paavo Haavikkoa ja Pentti Linkolaa mukaan lukematta, eiköhän jokin skepsis vaalien merkitykseen tullut jo Kiannon kynästä kylvetyksi. Saapahan vain nähdä, kuinka innokkaasti kesä EU-vaaleissa taas äänestämme. Toisaalta lupauksiakaan ei juuri enää viljellä, ei ainakaan niin repäiseviä kuin agitaattori Puntarpää aikanaan.

Toinen esimerkki, johon jo päivän seminaarissa viittasin, on tietysti F.E. Sillanpään peloton romaani Hurskas kurjuus. Vasta 30 täyttävä kirjailija näki kansalaissodan kauhut silmästä silmään kotiseudullaan Hämeenkyrössä ja kykeni tilittämään ne verekseltään jo kesällä 1918 kirjoittamaansa osin historialliseen romaaniin, jossa päähenkilön Toivolan Juhan, naiivin punikkivanhuksen, elämää tarkasteltiin suurista nälkävuosista 1860-luvulta punaisten joukkohautaan 1918. Sillanpää kykeni tuoreeltaan etäännyttämään tapahtumat ja antamaan niille viilentävää perspektiiviä, ja samalla hän asettui rohkeasti puolustamaan yhtä sodan hävinneen puolen uhreista aikana, jolloin vankileirit vielä pullistelivat nälkään nääntyviä ja tuomiota odottavia vankeja. Sitä voi sanoa kansalaisuroteoksi hyvin aristavana aikana, Hurskas kurjuus ilmestyi pienten poistojen jälkeen jo alkuvuodesta 1919 ja aloitti omalla tavallaan sen kansallisen eheytystyön, jonka sinetiksi Sillanpää tavallaan kirjoitti tunnetun Marssilaulunsa talvisodan aattona ja Nobel-palkintona aikaan 1939.

Kansalaissotaa, vapaussotaa, sisällissotaa on nyttemmin tutkittu ja selvitetty miltei jo pohjia myöten, uusia paikallistason paljastuksia aina ilmaantuu ja pimentoon painuneita hirmutekoja selvitellään yksittäisiä uhreja myöten. Mutta suuret linjat on jo talletettu Suomen kirjallisuuteen Kiannosta Sillanpäähän ja Diktoniuksesta Linnaan. On huomattava sekin, että ne kirjailijat kuten Kianto ja Sillanpää, jotka ensimmäisenä ehtivät apajalle, tekivät lopulta kestävintä työtä. Kianto kuvasi tietämättömän kansan vaaliasenteita säälimättömästi ja samalla syvemmin ymmärtäen kuin puolueiden matkasaarnaajat osasivat. Väinö Linna saattoi jo matkan päästä järjestää ja dramatisoida tapahtumia oman näkemyksensä mukaiseksi, ikään kuin hallita joukkojaan ja yksilöitään, mutta uudempi historiantutkimus on osoittamassa, että lopulta Sillanpään antama kuva kapinaan melko tahdottomasti ja sattumanvaraisesti ajautuvasta joukosta, Toivolan Juha yhtenä valtavirrassa, osuu suhteessa oikeampaan kuin Linnan aktiivinen taisteleva torpparikuvaus.

Arvelen että kirjailijat yhä harvemmin tarttuvat ravisteleviin aikansa tai historian aiheisiin, mutta eipä heille niitä ole paljon tarjollakaan meidän sopusointuisessa lintukodossamme. Vai onko näin? Eikö kansan uusi kahtiajako, ennen näkemättömät muutokset teknis-sosiaalisessa ympäristössämme voisi yhtä hyvin haastaa kirjailijoita suuren synteesin tekoon? On väitetty, että aika on sirpaloitunut hallitsemattomaksi eikä suuria kertomuksia enää voi syntyä. En usko tähän helppoon hokemaan. Kuinka yhtenäinen lukijakunta muka Kiannolla ja Sillanpäällä oli aikana, jolloin kansa oli todella sirpaleiksi survottu? Silti heidän työnsä tervehdytti ja löysi aikaa myöten suuren yhteisen lukijakunnan, joka näki romaaneista oman menneisyytensä monesti uudella tavalla.

Soimaan ja kannustan tässä myös itseäni, koska olen aloittanut historiallisen romaanisarjan kirjoittamisen viime syksyn teoksella Senaatin ratsumies ja siihen kirjoitan parastaikaa jatkoa. Yritän suurehkoa säätykierron kuvausta, kuinka hämeenkyröläinen torpan poika ryhtyy ratsupoliisiksi keisarinvallan aikaiseen Helsinkiin levottomana aikana 1906 kohta suurlakon jälkeen ja kuinka kapinalliset voimat Venäjältä ja Puolasta virtaavat rauhalliseen Helsinkiin suunnittelemaan kumousta ja järjestelemään terroritekoja. Juha Seppälän olen huomannut omalla tavallaan romaanissa Routavuosi käsittelevän vähän samaa aihetta. Yhteyksiä tähän päivään löytyy viljalti. Poliittinen murha ja anarkia, pommit ja terrori olivat kovasti käytössä jopa hiljaisessa suuriruhtinaanmaan pääkaupungissa. Itseäni huvitti se, että saatoin romaanin avausosassa ja tavallaan esittelyssä isovanhempieni vaiheita hyväksi käyttäen kuvata samoja vuoden 1907 valtiollisia vaaleja aivan toisesta näkökulmasta kuin Kianto: helsinkiläisen suomettarelaisen pikkuherrasväen ja poliisin perheen eläminä juhlavina ja heillekin hyvin jännityksen täyteisinä viikkoina. Kun jatkan kohti Suomen itsenäistymistä, on edessä jatkuvasti uuden kuvaamatta jääneen kulman löytäminen sinänsä paljon käsiteltyihin vuosikymmeniin.

Mika Waltari neuvoi 1950-luvulla nuoria kirjailijoita: "Tarttukaa suuriin aiheisiin. Takokaa omaa aikaanne kuin sulaa metallia!" Historiantutkijat ja tietokirjailijat ovat tätä ohjetta erinomaisen aktiivisesti noudattaneet. Olisiko tällä kerralla niin, että luovat kirjailijat tulevat heidän jäljessään, rikastuttaen ja inhimillistäen sitä kuvaa, jolle tutkimus on aurannut arkistoista tietä. Yhteistä on murrosajan haasteeseen vastaamineen, sillä silloin kun maailma muuttuu, ei kai kukaan aikalainen tahtoisi, että hän silminnäkijöiden joukosta puuttuu.

PANU RAJALA

| Kirjoitusten valintasivulle |

henkilötiedot |kalenteri | päiväkirja | julkaisut | palaute | pääsivulle
 


© WebDesigner: Riitta-Liisa Myllymäki


rjollakaan meidän sopusointuisessa lintukodossamme. Vai onko näin? Eikö kansan uusi kahtiajako, ennen näkemättömät muutokset teknis-sosiaalisessa ympäristössämme voisi yhtä hyvin haastaa kirjailijoita suuren synteesin tekoon? On väitetty, että aika on sirpaloitunut hallitsemattomaksi eikä suuria kertomuksia enää voi syntyä. En usko tähän helppoon hokemaan. Kuinka yhtenäinen lukijakunta muka Kiannolla ja Sillanpäällä oli aikana, jolloin kansa oli todella sirpaleiksi survottu? Silti heidän työnsä tervehdytti ja löysi aikaa myöten suuren yhteisen lukijakunnan, joka näki romaaneista oman menneisyytensä monesti uudella tavalla.

Soimaan ja kannustan tässä myös itseäni, koska olen aloittanut historiallisen romaanisarjan kirjoittamisen viime syksyn teoksella Senaatin ratsumies ja siihen kirjoitan parastaikaa jatkoa. Yritän suurehkoa säätykierron kuvausta, kuinka hämeenkyröläinen torpan poika ryhtyy ratsupoliisiksi keisarinvallan aikaiseen Helsinkiin levottomana aikana 1906 kohta suurlakon jälkeen ja kuinka kapinalliset voimat Venäjältä ja Puolasta virtaavat rauhalliseen Helsinkiin suunnittelemaan kumousta ja järjestelemään terroritekoja. Juha Seppälän olen huomannut omalla tavallaan romaanissa Routavuosi käsittelevän vähän samaa aihetta. Yhteyksiä tähän päivään löytyy viljalti. Poliittinen murha ja anarkia, pommit ja terrori olivat kovasti käytössä jopa hiljaisessa suuriruhtinaanmaan pääkaupungissa. Itseäni huvitti se, että saatoin romaanin avausosassa ja tavallaan esittelyssä isovanhempieni vaiheita hyväksi käyttäen kuvata samoja vuoden 1907 valtiollisia vaaleja aivan toisesta näkökulmasta kuin Kianto: helsinkiläisen suomettarelaisen pikkuherrasväen ja poliisin perheen eläminä juhlavina ja heillekin hyvin jännityksen täyteisinä viikkoina. Kun jatkan kohti Suomen itsenäistymistä, on edessä jatkuvasti uuden kuvaamatta jääneen kulman löytäminen sinänsä paljon käsiteltyihin vuosikymmeniin.

Mika Waltari neuvoi 1950-luvulla nuoria kirjailijoita: "Tarttukaa suuriin aiheisiin. Takokaa omaa aikaanne kuin sulaa metallia!" Historiantutkijat ja tietokirjailijat ovat tätä ohjetta erinomaisen aktiivisesti noudattaneet. Olisiko tällä kerralla niin, että luovat kirjailijat tulevat heidän jäljessään, rikastuttaen ja inhimillistäen sitä kuvaa, jolle tutkimus on aurannut arkistoista tietä. Yhteistä on murrosajan haasteeseen vastaamineen, sillä silloin kun maailma muuttuu, ei kai kukaan aikalainen tahtoisi, että hän silminnäkijöiden joukosta puuttuu.

PANU RAJALA

| Kirjoitusten valintasivulle |

henkilötiedot |kalenteri | päiväkirja | julkaisut | palaute | pääsivulle
 


© WebDesigner: Riitta-Liisa Myllymäki