Sulka
Henkilötiedot
Julkaisut
      Teokset
      Näytelmät
      Artikkelit
Kirjoituksia
      Ajankohtaista
      Esitelmiä / Puheita
      Kannanottoja
Palaute
Pääsivulle

Päiväkirja

Keskiviikko 1.7.09
Minkähän takia radiossa vietetään haastavaa heinäkuuta. Eikö heinäkuun pitäisi olla kaikkea muuta kuin haastava? Täällä ei ainakaan haasteta ketään eikä mitään.
     Toiseksi, kuinka osumme kirjojen äärelle. Sairaalassa katselin aikani kuluksi Francon aikaa Teemalta, en ole ennen kuin väläyksiä silmäillyt. Siinä hiljaisuudessa kiinnostuinkin tämän hauskan perheen vaiheista, taustalla riittämiin historiaa ja politiikkaa. Ja nyt sitten katselen joka jaksoa. Näin juuri kävi aikanaan Heartbeatin kanssa, näin ensimmäiset väläykset Hoitokeskuksen odotushuoneessa.
     No jaa, Madridin maailma johti hakemaan aiheeseen liittyvää kirjallisuutta hyllyn uumenista ja koppasinkin kaksi Camilo José Celan suomennosta, joista Mehiläispesä (1951, suom. 1989) lähtikin imemään puoleensa, Café don Rosan kahvilaan ja sen huvittaviin ihmistyyppeihin. Makaan riippumatossa ja vaivun 1940-luvun ajattomaan Espanjaan.
     Samalla täydentelen Yrjö Jylhän vaiheita ja mietin jo uutta työtä, mutta eipä nyt hätäillä. Levätä pitäisi. Lempeä kestohelle on parasta kesää, se ei minua ole koskaan haitannut (?), tulee sellainen leijuva olo. Mutta haikeana katselen erilaisia raiviotöitä, joihin pitäisi taas tarttua kunhan tästä - .
     Ruotsalaiset dekkarit hallitsevat tv:n myöhäisiltoja, mutta miksi ihmeessä kuuluttajat selittävät juonta ja antavat tyhmiä viitteitä. Haluan itse päätellä, onko alkava juttu kiehtova, jännittävä, kihelmöivä vaiko peräti riemastuttavan hirtehinen. Ja onko Ruotsissa todella niin paljon karmeaa väkivaltaa, vaarallisia ryhmittymiä ja umpikieroa poliittista suhmurointia kuin nämä Wallanderit ja Beckit joutuvat ehtoosta toiseen selvittelemään?

Perjantai 3.7.09
Myllykolun Kesäteatterissa nähdään nyt Jussi Kylätaskun näytelmä Runar ja Kyllikki.
     Muistelin koska olen nähnyt sen viimeksi, ehkä noin 30 vuotta sitten Mikkelin Teatterissa, sitä ennen varmaankin myös Helsingissä. Aikanaan se oli kohuttu ja vähän sensaationkäryinen teos. Kylätasku yhdisti kansalliset tragediat, Kyllikki Saaren tapauksen ja Tulilahden murhat samaan keitokseen, molemmat 50-luvulta. Me jotka elimme silloin muistamme hyvin.
     Nyt oli kiintoisaa katsella kuinka näytelmä on kestänyt aikaa. Tavallaan se vertautuu Sillanpään Hiltuun ja Ragnariin aiheensa puolesta: molemmissa palvelustyttö kuolee seksuaalisen väkivallan seurauksena, toisessa hukuttautuu, toisessa puukotetaan. Sillanpään yhteiskunnallinen kritiikki oli sikäli murhaavampaa, että Ragnar tuli ylemmästä yhteiskuntaluokasta.
     Tässä syyllistetään koko kyläyhteisö luokkiin katsomatta. Pahimpia ovat kauppias ja taksikuski, kirkkoherra päästetään vähän helpommalla. Kyllikki Saaren tapauksessa kirkkoherra taisi lopulta olla todennäköisin syyllinen, vaikka sitä ei koskaan voitu näyttää toteen. Kylätasku valitsi toisen näkökulman: tekijänä ja samalla uhrina on aikansa syrjäytynyt, heikkohermoinen ja saamaton nuorukainen, eräänlainen aikansa Toivolan Juha, alusta saakka tappioon ja tuhoon predestinoitu.
     Näin ollen näytelmä tuntuu antavan valmiin asetelman kohta alussa. On armoton kyläyhteisö, hyvin yksioikoiset mies- ja naishahmot sekä kaikkien yhdessä hyljeksimä Runar, itsetunnon ja seksuaalisen puutteen merkitsemä. Vain muutama pilkahdus nuoren naisen ymmärrystä kirkastaa pojan onnetonta elämää, ja nekin kääntyvät vastakohdikseen. Uskonnollinen ahdasmielisyys ja kiivaus ovat tietysti henkisenä taustapaineena.
     Onkohan kuva tämmöisenä jo aikansa elänyt? Nuorten ahdistus, syrjäytyminen ja väkivallanteot ovat vain ajan myötä lisääntyneet. Ovatko syyt vähän muuttuneet? Vieläkö nuori elää uskonnollisen ahtauden, raakojen miehisten mallien ja ymmärtämättömien naisten puristuksessa?
     Tätäkin näytelmä panee kysymään. Muutettavat muuttaen tästä saisi hyvinkin ajankohtaisen ja kipeän julistuksen. Nyt sillä on klassikon hivenen raskasta patinaa harteillaan. Kun nuoret kiitettävästi lähtivät mielenterveyden asialle, olisi tästä ajasta löydettävissä ehkä tuoreempiakin sytykkeitä keskusteluun.
     Parikymppisten tekijöiden työksi Runar ja Kyllikki on Myllykolussa kunnianhimoinen, vakava ja haastava esitys. Antti Kilpijärvi on ohjannut joukkoa osaavin ottein, reippaasti ja turhia kyselemättä. Teksti on niin selvää, että lopun alleviivaukset ovat mielestäni tarpeettomia. Kristillinen uhriajatus väännetään meille kirjaimellisesti rautalangasta! Antti Väre tekee Runarin kapeasta roolista sen minkä siitä voi, hahmonsa on varsin vaikuttava joskin sama alusta loppuun. Näyttelijän hermovärinää on tässä lupaavassa nuorukaisessa riittämiin. Kyllikkinä Katri Järvelä on herkkä ja laulaa kauniisti. Kylän mieskaartissa on rehvakkaa machoilevaa alkuvoimaa. Opettajan roolissa Juha Ruokola sentään vähän kevensi tunnelmaa.
     Tekstiä olisi huoletta voinut lyhentää puolisen tuntia ja jättää useimmat laulut pois, ne eivät tarinaa mihinkään vieneet. Kolmisen tuntia viilenevässä illassa on jo lievä koettelemus. Mutta hatunnosto urhoolliselle ponnistukselle! Toivottava on, että näinkin vaativa esitys löytää kesäisen yleisönsä.
     Tiedottajan (Anna Siren) ja sponsorin (Leila Parhankangas) löytämisessä Arvottomien ryhmä on ainakin onnistunut paremmin kuin mikään aikaisempi Myllykolussa. Jospa nuorten toimesta lehti kääntyisi kovia kokeneessa kesäteatterissa.

Sunnuntai 5.7.09
Pientä kulttuurin vipinää edelleen hyvässä Hämeenkyrössä. Eilen tapasuotta sitten, vähän ennen meitä.
     A la carte -puolella tarjottiin erinomaisen hyvää siikaa ja härkää, ensin etanoita ja lopuksi kesän marjoja. Palvelu ystävällistä ja huomaavaista, Arin Bella-koiralle tuotiin pyytämättä vettä. Nautimme illasta, muistelimme ja kilistelimme. Lopuksi tanssimme pari hääpäivävalssia.
     Mitään parempaa ei olisi meille voinut sattua kuin tämä, että loksautimme yhteen kolmannen elämän kynnyksellä.

Torstaiaamuna 9.7.09
Siinä sitä nyt valitellaan Aamulehden sivulla Myllykolun kehnoa kuntoa. Aivan aiheesta kyllä, mutta asia on ollut tiedossa jo kymmenen vuotta! Jahkattu on riittämiin. Viime vuonna kokosimme Kaunon kanssa pienen porukan paikalle katsastamaan mitä voisi tehdä, ideoita ja suunnitelmia syntyi, lehti oli silloinkin paikalla - mutta arvatkaa tapahtuiko mitään sen jälkeen. Aivan oikein, ei mitään.
     Ja nyt siellä istutaan samassa pisteessä, vähän vain lisää vinoutuneessa katsomossa. Taidettiin sitä hiukan hätäoikaista sentään viime kesänä. Mutta eikö nyt olisi hienompaa kutsua toimittaja paikalle sitten kun jokin suunnitelman tapainen olisi jo tehtynä? Näitä tarttis tehdä jotain -juttuja on ollut kylliksi tai liikaa.
     Ongelmahan on siinä, että Myllykolun omistaa kunta, mutta kunnasta ei löydy ketään vastuuhenkilöä, joka olisi siitä kiinnostunut. Eipä nytkään kunnan edustajaa edes haastateltu. Kun ei sellaista ole. Kulttuurikunnassa ei ole kulttuurisihteeriä eikä muutakaan alan aktivistia. Olen ehdottanut, että nämä museot, Myllykolu ja Töllinmäki, olisi saatettava yhteisen johdon alaisuuteen, joka sitten pontevasti lähtisi kehittämään kumpaakin. Töllinmäki kuuluu F.E. Sillanpään Seuralle, joka on uuteen järjestelyyn suostuvainen. Kunnasta vain ei kuulu mitään.
     Vähän erikoista on sekin, että paikan rappio otetaan näyttävästi esiin juuri kun Myllykolun näytäntökausi on alussaan. Olikohan hyvääkin mainosta? Muutenkin kuuluu katsomo ammottaneen alkunäytännöissä tyhjyyttään.
     Joten tässä kokonaisuudessa olisi paljon pohtimista ja tekemistä. Museon kunnostus on ykkösasia, teatteri on sille alisteinen ja sopeutettava museon henkeen. Kolhittu kesäteatterikin kaipaa kipeästi yhtenäistä johtoa, sekavalla järjestelypohjalla on jo onnistuttu romahduttamaan katsojamäärät. Pahinta olisi tietysti, jos sinne rakennettaisiin nyt komea katettu katsomo, joka peittoaisi lopullisesti paikan sillanpääläisen herkkyyden.
     Eilen kun istuimme Soinilassa päiväkahvilla, tuli muutenkin mieleen vanhojen arvorakennusten kohtalo ja vähittäinen luhistuminen. Kun jokin kulttuurihistoriallisesti merkittävä rakennus ei varsinaisesti tuota mitään, tuntuu nykyisinä taloudellisina aikoina työläältä pitää sellaista kunnossa ja avoinna yleisölle. Mikähän lienee Soinilankin tuleva kohtalo, nyt se on vielä pystyssä vaikka ei mikään julkinen rakennus, ja siihen liittyy Nyströmin suvun historiaa monenkirjavaa, sekä I.K. Inhan että Usko Nyströmin työtä ja muistoja. Aamu sitä on sisukkaasti pitänyt hengissä, mutta kovia on kokenut sekin rakennusparka.

Perjantai 10.7.09
Hyvä Hämeenkyrö onkin nyt kovasti esillä, kun Aamulehti pitää täällä menojaan lauantaitorilla. Totta taitaa olla pitkäaikaisen reportterin Jorma Huovisen havainto, että jonkinlainen sammahtaneisuus vallitsee. Uudelta kunnanjohtajalta odotetaan ripeitä ja raikastavia otteita. Saa sitten nähdä. Ruostunut koneisto ei hevin liikahtele.
     Hauskin puhallus oli kunnan itsensä nimittäminen kulttuurikunnaksi. Perinteitä on vaikka maakuntaan jakaa, mutta todellisesta kulttuuritahdosta ei tänään näy jälkeäkään. Uusi sirkeä ympäristösihteerikin tuossa esittäytyi, mutta kulttuurisihteeriä ei ole eikä valita. Eipä ole kulttuurilautakuntaakaan, vaan passiivinen hybridi nimeltä sivistyslautakunta. Sivistystoimenjohtaja sentään tarvittaisiin, edellinen vastusti jopa sivukirjaston säilyttämistä. Taisto jonka Aulikki Plihtari uljaasti voitti.
     Ennenhän täällä oli vilkkaita kirjallisuusseminaareja, taideleirejä, kaikenlaisia tapahtumia. Nyt Hämyvestarit jäähallin pihassa (rock-messu) on huomattavin kulttuuritapahtuma. Sinne odotetaan pihaan pällistelemään 10 000 kuuntelijaa. Myllykolun kesäteatterissa oli eilen 12 katsojaa. Revi siitä sitten mainetta ja matkailijoita kulttuurikuntaan.
     Joskus olisi hauska vertailla sitäkin, paljonko urheilukentän hoitoon ja huoltoon kuluu rahaa ja työvoimaa siihen nähden, että ainoan Nobel-kirjailijan syntymäkoti on jätetty oman onnensa nojaan. Erik Ahonen kyllä eilen liioitteli väittäessään Aamulehdessä, että nobelisti oli "vuosikymmeniä pahemman luokan juoppo" ja että hänet tunnetaan Hämeenkyrössä puskissa sekoilevana boheemina. Taiteilijana hän tietysti on liian syvällinen ja artistinen kyröläisille kuten useimmille muillekin, kuten ihana Nummisen Eeva aikoinaan tokaisi.
     Sillanpään alkoholismi yltyi vasta 30-luvulla, ja sodan ja Kammion pakkohoidon jälkeen hänet vieroitettiin totaalisesti alkoholista. Varsinaisesta sekoilusta en ole kuullut yhtään kuvausta, tavallista komeammasta käyttäytymisestä sitäkin enemmän. Taata oli suuri kansanhuvittaja ja matineoiden suosikki eikä niissä koskaan rökelehtinyt kuten 60-luvun kirjailijat, muistetaan nyt sentään sekin.
     Mutta nyt keskitymme kohta savusaunan lämmitykseen. Valvova mestarimme Antero Kaasalainen tulee rouvineen antamaan viimeisiä silauksia saunan saloihin. Siellä hukkuvat ja unohtuvat muut murheet, kaikkein vähäisimpinä kulttuurikunnan olemattomat luulumiset.

Lauantai 11.7.09
Talkoot saavat ihmeitä aikaan. Raivattiin ja siivottiin saunan ympäristöä tehokkaalla joukolla. Minä keskityin vain saunan lämmitykseen ja käskyjen antoon. Kansanperinne kunniassaan, Impivaara näyttää parhaat puolensa. Seinäjoen tangoja kuunneltiin radiosta niin kesäilta raikui.
     Aamupäivällä jouduin torilla Pitkon kynsiin ja haastateltavaksi Aamulehden teltan tuntumassa. Myllykolusta puhuttiin, totta kai, saas nähdä mitä siellä tapahtuu vai tapahtuuko mitään. Iltapäivän hyväntekeväisyysnäytäntö keräsi sentään satakunta katsojaa, mutta entisistä ajoista on pudottu roimasti. Ehkä Runar ja Kyllikki ei ole oikein kesänäyttämölle sopiva draama. Sarvessa tapasimme valistuneen katsojan, joka piti esityksestä kovasti. Serkkuni Osku taas oli kuullut katsojia, joille se oli liian raskas kokemus.
     Koko Myllykolun funktio ja linja olisi pohdittava uudelleen, mutta siihen ei taida löytyä yhteistä tahtoa. Eikä uutta näkemyksellistä vetäjää?

Maanantai 13.7.09
Ajelen Pieksämäelle ja löydän melko vaivattomasti Takaniemeen. Viimeisessä tienhaarassa seisoo pieni valkotukkainen, iloisesti hymyilevä nainen. Aila Meriluoto on tullut ystävällisesti vastaan pitkin märkää polkua sadeviittoineen ja keppeineen.
     Rupattelemme niitä näitä pitkän iltapäivän hänen piilopirtissään Takatakassa. Vesi virtaa ikkunan takana, pitkä heinikko reunustaa lahden poukamaa, viiniä hiukan laseissa, paljon muistoja puheissa. Olen vieraillut täällä kahdesti, silloin päärakennuksessa, Elina oli mukana, Ailan muistaman mukaan vastasyntynyt Alma sylissään. Sateessa tanssimme rantaruohikolla, olimme nuoria ja vapaita.
     Aila on hilpeä kertoja, ei tarvitse paljon usutella. Olen lueskellut uudelleen päiväkirjojaan, Viita-kirjaa, Mekkoa... Kaikenlaista täydentävää kertyy. Aila ilkkuu kirjoittaneensa niin paljon itsestään, mitä uutta voi enää löytää? Katsotaan. Hän antaa todistuksia elämästä, tältä kohtaa, avoimesti ja kursailematta. Muistiinpanoja kertyy.
     Käymme kaupungilla ja poikkeamme Meriluodon alkuperäisessä kotitalossa, joka on hyvässä kunnossa ja remontin alaisena. Isäntäpari Salo esittelee taloa auliisti. Aila ei ole käynyt kodissaan moneen vuosikymmeneen, uteliaana hän tapailee sisällä tuttuja paikkoja, entistä portaanpylvästä, muutoksia. Tyylikkäästi taloa on kunnostettu taas yksityisasunnoksi. Takaniemi on aikanaan ostettu samalta Salon suvulta, joka nyt hallinnoi vanhaa kotia. Tunnen historian värähdyksiä, otan kuvia. Aivan vieressä on uusi Meriluodon koulu.
     Sulattelemme kokemusta päivällisellä Martinassa. Aila kertoo vanhasta Pieksämäestä, omasta Jantestaan. Palaamme Takaniemeen, kuljeskelen polkuja, kuvaan saunakamaria missä Lauri Viita kirjoitti Moreenia. Virkeä brittinuorukainen saunaa lämmittää. Päärakennus on täynnä kansainvälistä nuorisoa. Ailalla on kahdeksan lastenlasta. Takaniemessä on vilkasta, mutta emäntä saa olla omassa rauhassaan laavun muotoisessa Takatakassa. Hän kirjoittaa uutta kokoelmaa ja tuskailee päiväkirjojensa editoimista. Hän ei ole vähääkään hellittänyt.
     Ehdin tavata Ursulan ja Anssin sekä Samin ennen lähtöä. Palailen iltaa myöten takaisin Kyröön ja mietin, ettei parempaa johdantoa olisi voinut tulla uuteen kirjaan.

Sunnuntai 19.7.09
Juhlakierros takana, selvitetty kolmet syntymäpäivät hyvällä menestyksellä.
     Kun serkkuni Kaija täytti Helsingissä vuosia perjantaina, oli ilo paitsi onnitella häntä ja hänen jatkuvaa nuoruuttaan ja samalla tavata muita serkkuja ja varsinkin katsastaa kahta ihastuttavaa italiatarta, Sofiaa ja Saraa. Edellinen kansainvälisen tason kilparatsastaja, jälkimmäinen fantasia-aiheinen fabuloitsija ja tuleva satukirjailija, molemmat siinä kymmenen vuoden korvilla. Muistan kuinka olimme joukolla aikoinaan Rooman Palatinuksella Tuulan ja Francescon helteisissä häissä ja tässä tulosta. Kivat kekkerit nämä mummina puuhailevan Ullan luona.
     Lauantaina keskityimme kouluneuvos Kirstin mittaviin juhliin Sommarössä, kansallisten tieteiden daameja, minnoja, kalevalaisia naisia ja opetustyön kaartia pirusti paikalla, kansallispukuja kahahteli ja ohjelma runsasta ja korkeatasoista. Näimme Seela Sellaa seisaallaan ja kuulimme Katrin (ei Helenan) kaunista laulua ja kaikenlaista yllätysnumeroa, ja minäkin pidin pyydetyn puheen päivänsankarittarelle, jota sankaritar kommentoi kauniisti suhahtamalla että "pelkkää potaskaa", mutta sehän oli osuva kiitos valitsemilleni hyperbolan tyylikeinoille. Upea sää suosi pihajuhlaa, parasta seuraa Leenasta ja Lailasta ja Kaarinasta ja Päivistä ja kollega Kaikkosesta alkaen, aika sujui siivillä. Tietysti Anssi A ja Kari R hallitsivat telttapöytää. Todistin olevani hengissä päinvastaisista epäilyistä huolimatta.
     Vielä kolmaskin koetos paluumatkalla Hattulassa: Mauri Sariolan vanhassa Kosken koulussa poikkesimme onnittelemaan Seppo Simolaa ja tapaamaan taas kerran Anssia, tankattiin puolimatkassa ja jatkettiin hyvään Hämeenkyröön, minne olikin mukava kiertueen jälkeen kellahtaa. Kiitokset Teemalle hienoista sunnuntai-illoista: viimeksi Kuin surmaisi satakielen sykähdytti, nyt Alcazarin vanki piti pihdeissään. Lisää unohtumattomia klassikoita.

Tiistai 21.7.09
Hiukan yllättävää, että kuussakäynnit tyrehtyivät käytännössä tähän ensimmäiseen. Ei tullut turistimarkkinoita kuuhun. Sinänsä lohdullista.
     Kun niinkin erilaiset tyypit kuin Erik Tawaststjerna ja Väinö Linna myönsivät, että heidän maailmanjärjestyksensä kääntyi jotenkin neuroottiseksi tämän kuussakäynnin jälkeen. Sitä oli ihmisen vaikea ymmärtää saati hyväksyä. Niinköhän.
     Toisaalta ihmetyttää sekin, että Yhdysvallat menetti näin loistavan propagandavoiton kohta Vietnamin viidakoihin. Vastikään Neuvostoliitto tämän häviön ohella oli menettänyt kannattajia Tsekkoslovakian miehityksen vuoksi. Ja eikö parin vuoden päästä Suomessa ryhdistäytynyt varsinainen reaalisosialismia kannattava intellektuaalinen liike.
     Asiaan kuului vähätellä ensimmäistä kuulentoa. Nyt kun katselee dokumentteja, ihmettelee tosiaan että uhkayritys onnistui. Tekniikka käy yli ymmärryksen. Pitkä tv-studio oli ihan kiintoisaa katseltavaa vieläkin. Minulta tämä meni aikanaan vähän ohi, istuin Mollen saunakamarissa ja kuuntelin radiota. Siunattua hulluutta silloin kirjoitettiin. Mutta harvalta olen kuullut muisteloita kuussakävelystä. Kaikki muistavat missä olivat kun Kennedy ammuttiin.
     Käydäänkö Marsissa meidän elinaikanamme? Eihän kuustakaan saatu vastaavaa hyötyä, tulipa käytyä. Siellähän edelleen möllöttää, hivenen romanttista hohtoaan menettäneenä.

Keskiviikko 22.7.09
Yritin luikerrella irti talvisesta lupauksesta mennä Pälkäneen Laitikkalan kirjatelttaan puhumaan, mutta onneksi eivät päästäneet. Tulikin varsin virkistävä keikka, yksi parhaita.
     Ihmeesti väkeä keräsi aihe kyläkirjoista. Puhuin otsikolla 'Kylä kylvää intohimoja', esimerkein kirjallisuudesta ja omista kokemuksista. Onnistuin provosoimaan vilkkaan keskustelunkin kyläkirjojen merkityksestä ja tasosta. Pohjana minulla oli jokseenkin hutaisten tehty kirja omasta kylästämme täällä hyvässä Hämeenkyrössä. No siellähän innostuivat joukolla Pälkäneellä puolustamaan omia arvatenkin parempia kyläkirjojaan. Aihe oli kuulijoille tärkeä ja innoittava.
     Ongelmiakin ilmeni: elämä kuvataan kyläkirjoissa liian auvoiseksi, on arkoja aiheita joita ei voi kosketella ja ihmiset hävittävät kirjeitä ja dokumentteja. Kaikki totta ja valitettavaa.
     Käynnin kruunasi jatkotilaisuus Tanilan komeassa talossa, missä pöytä notkui pitoruokia ja mansikkakakkua asianmukaisine juomineen. Parikymmentä aktivistia tuli sinne jatkamaan vilkasta keskustelua, talon tanskalaisesta historiastakin kuulimme. Pöydässämme puhuttiin asiantuntevasti myös Heiskalan talosta Mahnalassa ja Paavo ja Matti Yrjölän urheilusaavutuksista. Isäntä Eero Eskolaan tutustuin ja moniin viehättäviin kulttuuridaameihin.
     Kaiken takana tuntui olevan toimelias kulttuurisihteeri Kaija Turunen. Siis jossakin on vielä kulttuurisihteeri toimessaan, ja tulokset näkyvät. Pieni kirjastokin sinnitteli entisen kyläkaupan paikalla. Kuljetin kotiin pussillisen mainioita luonnontuotteita ja suuren strutsinsulan. Sekin vielä! Marja lupasi keksiä sille hyvän hivelevän käyttötarkoituksen... Kaiken päälle sain ajellessani ihailla kauniita maisemia ja vanhaa luonnonmukaista maantietä.
     En nyt viitsi lisätä tavanomaista loppuvärssyä: voisiko tällainen tilaisuus olla mahdollinen hyvässä Hämeenkyrössä. Päätelkää itse, oi armaat kyröläiset!

Perjantai 24.7.09
Eilen rovasti Ari Suutarla kunnioitti savusaunaa vierailullaan ja siunasi saunan. Joten se on nyt kaikin puolin hengellisestikin käyttökunnossa. Nautittiin saunomisen päälle strutsin lihaa ja saaristolaisleipää, jota toin Pälkäneeltä, herkullista. Lisäksi makkaraa, nisua ja kahvia kaminan kulmalta.
     Tänään ajelimme Virroille tutkimaan I.K. Inhan valokuvanäyttelyitä ja kotimaisemia Jäähdyspohjassa. Ihmeen vähän siellä Inhasta mynttiä lyödään, varsinkin nyt olisi aihetta kun Helsingissäkin vallitsee varsinainen Inha-buumi. Emme meinanneet löytää koko näyttelyitä, ei mitään viittoja eikä info-pisteen poika ollut kuullutkaan asiasta.
     Mutta löytyihän ja antoisaa olikin, varsinkin Torisevan rotkojärvien reunamilla. Komeita näkymiä, tuttuja Inhan kuvista. Jäähdyspohjan Jukolan talossa katselimme kuvia asiaan vihkiytyneen oppaan johdolla, mutta mitään tungosta ei tosiaan ilmennyt, ei muita kuin me. Killinkoskellekin ajelimme, siellä Inhan Vienan kuvia ja vilkkaat markkinat, mistä keksimme yhtä ja toista. Kirjojen kirppis runsas, hyvätasoinen ja hienosti hyllyt järjestyksessä!
     Poikkesimme Visuvedelle Kontron Markun kesäpaikkaan, missä Tintu loihti aivan ihanan kalapäivällisen. Muistoja sielläkin: olin ensimmäistä kertaa paikalla 1962, niin Markun kanssa muistelimme; silloin opiskelimme Tampereella kesäyliopistossa latinaa. Jumatsukka kun aika vierii.
     Täällä putosi vettä kun palasimme, Helsingissä kuulemma vielä enemmän. Luin yhtä Sariolan Susikoskea, kovin osoittelevaa ja asenteellista, ja rinnalla Seppo Saraspään poliisiromaania, huomattavasti rennompaa ja modernimpaa, pohjoisen oloista. Sepon kanssa joskus kierreltiin bussin takapenkillä maakuntia kirjallisilla retkillä, kiva kaveri.

Sunnuntai 26.7.09
Christian ja Veronica ovat konsertoineet kahtena iltana Maisemakahvilassa. He ovat Kierikkalan kesäasukkaita toisinaan, talvisin he laulavat Café Pietkowskassa Tukholmassa. Heillä on ohjelmistossa Bellmania, Leinoa, Gripenbergiä sekä omia lauluja. He ovat tuollainen lyyrinen trubaduuriduo, joka luo oman virityksensä jopa kalseaan ritariholviin, missä toisaalta akustiikka toimii salskeasti.
     Mutta arvatkaa oliko yleisöä. Joo, kumpanakin iltana kuutisen henkeä. Nekin etupäässä muualta tulleita. Siinä ei juuri duo palkoille päässyt, mutta intiimi tunnelma olikin tärkeämpi. Mitä on sanottava 'kulttuurikunnasta', jota tällainen ei tippaakaan kiinnosta. Pitkokin näkyi saapuneen omia taulujaan katsomaan, mutta kiersi poika kaukaa konserttipaikan.
     Me sitten saunotimme kunnon duon konserttien päälle ja puhelimme yötä myöten niitä näitä kynttiläin valossa. Marja sanoi hyväksi kieliharjoitukseksi. Lupasimme tulla Café Pietkowskaan joskus talvella istumaan, ja varmasti myös Gyldene Fredeniin, missä Christian toisinaan tulkitsee Bellmania ja Evert Taubea.
     Lauantaina saunottiin Marjan suvun voimin, kun veljensä Kari tuli Tampereelle jousiammuntakisoihin ja pääsikin kahdeksan parhaan joukkoon sarjassaan. Jousiammunta voisi olla herrasmiehen laji, mutta vaatii liikaa hermojen hallintaa ja itsekuria levottomalle luonteelleni. Muisteltiin siinä muun ohessa Tapio Rautavaaraa, tämänkin lajin sankaria.
     Maarianhaminassa muuten menee kiinnostava oopperauutuus Joel Pettersonin elämästä, libretto Lars Huldénin. Hbl arvioi varsin kriittisesti, Timo Hämäläinen referoi neutraalisti Hesarissa. Tuskin tulee tästä sentään sinne saakka lähdetyksi.

Maanantai 27.7.09
Kyllä Hämeenkyrössä käydään ihan hyvää ja ravistavaa keskusteluakin, näin tänä iltana F.E. Sillanpään Seuran johtokunnan kokouksessa. No siellä nyt onkin tasokas joukkue, kulttuurikunnan henkistä kärkeä.
     Mietimme jälleen kerran Myllykolun museon ja kesäteatterin tulevaisuutta, ja varsin yksimielinen kanta oli, että perusteellinen remontti on nyt edessä. Muutenkin eletään murroskohdassa, kunnan johto vaihtuu, sivistystoimen johtajakin on haussa. Nyt tai ei koskaan. Vanhat luutuneet asenteet on viimein syytä purkaa ja romuttaa. Niitten varassa on saamattomasti kolkuteltu parikymmentä vuotta.
     Siis kaikki kolme museota - Myllykolu, Töllinmäki ja kotiseutumuseo - yhteisen johdon alaisuuteen ja museot kerta kaikkiaan perussyyniin, elvytykseen ja priimakuntoon. Samoin kesäteatterille viimein oma johtokunta ja toiminnanjohtaja, ehkä taiteellinenkin johtaja. Nämä uudistukset eivät suuria kuluja vaadi, kunhan tahtoa toimia viimeinkin alkaisi löytyä. Ja sitä kateissa ollutta yhteistyöhenkeä. Jos jokainen poppoo vetää edelleen omaan pussiinsa, ei näistäkään tarpeellisista ajatuksista mitään käytännön toimia sikiä.
     Näistä virkistyneenä laadin pienen muistion tai luonnoksen, jota johtokunta kommentoi, ja pannaan sitten eteenpäin, ainakin tiedoksi. Siellähän on Hämeenkyrö-seura tiemmä käynnistämässä jonkinlaista selvitystä, joten lisäviitteet eivät liene pahitteeksi.
     Elämä on muuten solahtanut mallilleen, kun Sydämen asialla palasi ruutuun. Nostalgian tippa silmäkulmassa ihastelimme Marjan kanssa Yorkshiren maisemia ja Aidensfield Armsia ja mainiota asemaa höyryvetureineen, missä kulmin pyörähtelimme viime huhtikuussa. Loistavaa seutua.
     Kun Francon aika pitelee pihdeissään rakennusfirman huijauksen jälkeenkin ja poliittinen lataus sarjassa tihenee, uhkaavat iltapäivän loput kulua tv:n äärellä, mikä kesällä tuntuu tuhlaukselta.

Tiistai 28.7.09
Radioteatterille tiedoksi: ei se Pohjantähti kuunnelmasarjana sittenkään ole kaikkien aikojen ensimmäinen dramatisointi (kuten puffi toitottaa) kaikista kolmesta osasta. Sellainen tehtiin jo Pyynikin Kesäteatterissa 90-luvulla ja heitettiin vielä Tuntematonkin päälle. Taisin itse sovittaa ja Kalle Holmberg ohjata. Ja eikös se Raija-Sinikka Rantalankin sovitus Lahdessa kattanut koko teoksen, kuinkahan oli. Ainakin se kesti 7 tai 9 tuntia.
     Korvaan osui sellainenkin kohta radiosta, missä Hannu Salama luetteli vainottuja kirjailijoita Suomessa. Pitkä rivi niitä oli, ihan Mukkaan ja Haavikkoon saakka. Mitähän silloin tarkoitetaan vainolla? Tuskin ihan sitä mitä naapurimaassa, esim. Pasternakin, Brodskyn ja Solzhenitsynin kohdalla tapahtui. Puhumatta nyt näiden nykyisten aktivistijournalistien murhista Venäjällä. Sitä voisi jo sanoa vainoksi. Täällä "vainoksi" riittää joku ymmärtämätön arvostelu, vähän pilkkaa tai se että joutuu kirjoittamaan muutaman teoksen pöytälaatikkoon. Harva kirjailija on vangittu, harvempi karkotettu maasta tai ammuttu. Salamakin lopulta armahdettiin. Turtiaisella, Sinervolla ja Wuolijoella oli vallan muut syyt istua vankilassa kuin kirjallinen toiminta, paremminkin poliittinen toiminta, käpykaartilaisuus, sekaantuminen vakoiluun, vieraan vallan avustaminen tms.
     Uskon enemmän Matti Kuusta, joka sanoi vainoharhaisuutta yleiseksi piirteeksi meillä, reaalista vainoa sen sijaan harvinaiseksi.
     Looming-lehti (7/09) tuli postissa ja siinä onkin Sirje Oleskin hyvä arvio Waltari-kirjasta, se on "menukas mammutmonograafia" ynnä muuta ystävällistä. Ihmeen asiantuntevasti Olesk osaa sijoittaa elämäkerran jopa suomalaiseen kirjallisuuskeskusteluun ja taustaan. Mainio juttu pienine kriittisine pistoineen. Mutta tuskin kirjaa ainakaan pian vironnetaan, nythän siellä juhlitaan Salokanteleen Jussin Kross-kirjaa ja aivan aiheesta. Waltaria pitäisi lyhentää ja muuta vaivalloista, eipä ole kuulunut ruotsinnoksestakaan muuta kuin alustavia tunnusteluja. Mårten Westö jo ilmoittautui kääntäjäksi ja Virossa olisi Piret Saluri itseoikeutettu. Ei muuta kuin joku kustantaja panisi toimeksi.

Keskiviikko 29.7.09
Ollin päivänä 1975 käytiin Saavutuksessa pyytämässä lupa F.E. Sillanpään Seuran perustamiseen. Saarahan antoi luvan helposti. Hänen kanssaan tultiin aina hyvin toimeen. Sittemmin perikunnan kanssa ollut ajoittain ihmeellisiä vaikeuksia, kunnes Saku otti asiallisesti ohjat käsiinsä.
     Tulipa tämäkin mieleen, kun toissailtana pohdittiin muun ohessa seuran historiikin kirjoittamista, sellainen tarvittaisiin tässä viimeistään kohta. Väinö Linnan seura jo tekaisi näyttävän opuksen omista vaiheistaan, seurat perustettiin samaan aikaan.
     Eilen poliisiromaaneja koskevassa keskustelussa tuli miettineeksi sitäkin, miksi ruotsalaiset ovat tässä lajissa niin ylivoimaisia. Joensuu on taitava, pehmeä psykologisoija, mutta monet kolisevia koheltajia. Silti laji kiinnostaa. Jim Thompson on uusi kiintoisa tekijä, tuntee Lähi-idän kiemurat ja käsittelee jopa Waltarin haaveeksi jäänyttä aihetta, temppeliherrain ritarikunnan salaisuutta romaanissa Jerusalemin veri. Suomalaistuneelle jenkille näyttävät markkinat avautuvat entisessä kotimaassa.
     Jens Lapidus ei lähtenyt vetämään, kyynisen kovaotteista huumetaistoa Tukholmassa. Kyllä Henning Mankellin ote on sittenkin humaanimpi, ihmisläheisempi. Mankell näkyi insertissä kehuneen lujasti tätä Henrikssonia, toista Wallanderia, vaikka pidän Lassanderia paljon verevämpänä ja aidompana. Kohta tulee jo kolmas tv-Wallander BBC:ltä.
     Mikä lienee megamenestyksen salaisuus. Radiossa naiskriitikko lynttäsi ylimieliseen tapaan Mankellin kirjat avuttomiksi tai tylsiksi, kuinka se nyt oli. Näinhän on tapana, jos joku liikaa alkaa menestyä. Ja vielä ruotsalainen. Stieg Larsson on tietysti omaa luokkaansa, mutta tajuttoman pitkäveteinen, jos koko trilogian on jaksanut kahlata. Elokuvien jatkoa odottakaamme.
     Alma tuli Myllykolusta saunalle, ja pohdittiin siinä puolelta ja toiselta näkemäänsä esitystä. Hyvin tehty, nuoret asialla, mutta silti vanhan tuntuinen. Perimmäinen syy taitaa olla itse näytelmässä, joka on jäänyt omaan aikaansa. Sitä paitsi Runar ja Kyllikki on kirjoitettu sisänäyttämölle, eikä se saa oikein ilmaa ympärilleen ulkona. Valinta on puhdistanut teatterin yleisöstä, laskusuunta jatkunut kuutisen vuotta. Voi kun Myllykolua voitaisiin taas suunnitella kunnolla ja yhdessä, ilman sattumanvaraista sooloilua.

henkilötiedot | kalenteri | päiväkirja | julkaisut
kirjoituksia | palaute