Sulka
Henkilötiedot
Päiväkirja
Julkaisut
Kirjoituksia
Puheita
Palaute
Pääsivulle

Päiväkirja

Torstai 1.7.2010
Kahta tapahtumaa alkuun pukkaamassa. Töllinmäki-päivä on tosin Jussi Niinenmaan ja Johanna Helmisen heiniä ja teemaltaan liittyy Tšehoviin, tämän vuoden juhlakirjailijaan (150 vuotta syntymästä) - penkkejä laiteltiin ja kokousta pidettiin museon pihassa. Sinne kokoonnumme sitten tulevana sunnuntaina iltapäivällä.
     Toinen kierähti alkuun Ellivuoren terassilla: huomenna alkavat Vanhan kirjallisuuden päivät, ja paljon on ohjelmaa kun lyriikkaa lennätetään sanoin ja sävelin. Oman esitelmäni Meriluodosta viimeistelin aamulla ja soitinkin Ailalle, joka iloisena vietti suvea Takaniemen piilopirtissään. Sanoin että huomenna sitten keskitytään enemmän runoihin kuin miehiin ja seksiin. Aila tuntui ilahtuen hyväksyvän linjavalinnan. Ensi vuoden teemaakin mietittiin ja itse asiassa se alustavasti päätettiinkin jo siellä Ellivuoren terassilla, mutta siitä sitten jäljempänä.
     Aamulehti esittelee Sastamalan päiviä kuudella palstalla asiallisesti. Huomattakoon varsinkin Paavo Kallion kirjastosta koottu huutokauppa, joka tällä kerralla on tavallistakin merkittävämpi! Kuulin jo Anssilta, että yksityisiä ennakkotarjouksia on tehty tuhannenkin euron edestä. Huomenna raha- ja kirjamiehet liikkeelle, harvinaisuuksia on kaupan.
     Hauska välitapaus päivällä: tämän talon entiset asukkaat, nyttemmin Australiassa asustavat Tituli ja Tapani Tuomela sekä tyttärensä Ira perheineen poikkesivat katsomaan vanhaa kotiaan. Monenlaiset tunteet heillä varmaankin risteilivät, kun täällä kierreltiin ja katseltiin. Ira on ruvennut opiskelemaan kirjallisuutta sikäläisessä yliopistossa, sillä lailla.
     Ei muuta kun voimia keräämään huomisiin ja ylihuomisiin koetuksiin. Pari vuorokautta asutaankin sitten Sastamalassa, Sylvään koululla ja Ellivuoressa. Tervetuloa mukaan!

Vanhan kirjallisuuden päivät Sastamalassa 2.-3.7.2010
Päivät onnistuivat paremminkin kuin nyt osattiin odottaa. Viimekesäisen lievän notkahduksen jälkeen väkeä oli reippaasti liikkeellä, kauppa kävi tiskeillä, huutokauppa sai huomiota ja ohjelman puolesta tärkeintä: kaikki esitelmät pysyivät aikataulussa ja väljyyttä jäi ohjelmien väleihin.
     Yllättävintä oli mielestäni, että se lauantain paneeli rocksanoituksista meni niin hyvin, osallistujat puhuivat vilpittömästi ja henkilökohtaisesti, tärkeilemättömämmin kuin monet kirjailijat. Jarmo Papinniemi veti puheenjohtajana sopivan loivasti ja Maarit Hurmerinta, Chisu ja Jussi Hakulinen saivat tilaa todella pohtia tekemisiään, laulujensa sanomaa ja syntyä. Vanhan kirjallisuuden päivien ilme nuorentui kertaheitolla. Ilpo Tiihonen ja Merja Ikkelä huipensivat hienot päivät runoihin ja haitarilurituksiin.
     Hyvä esiintyjä ja hauska tuttavuus oli myös runoilija Vilja-Tuulia Huotarinen iloisine lehmärunoineen, myös kirjatoukkain ehtoohuvien hersyttäjänä. Mutta ehdoton huippu taisi sittenkin olla Kaj Chydeniuksen säveltämä ja johtama lauletun lyriikan konsertti, tulkitsijoina Taru Nyman ja Ahti Paunu - aivan sykähdyttävä kokonaisuus, joka sekin jatkui ehtoohuveissa illalla. Siellä oli muutenkin kivaa, tietokilpailukin voitettiin meidän pöydässä ja tanssi maistui.
     Mitäs muuta muistaisin. Kiinnostavasti kertoivat keräilystä Erkki Tuomioja, Cecil Hagelstam ja toissavuoden kirjapöllö Petteri Leino, ilmeisen kova keräilijä. Tämä on yksi fanatismin muoto, mutta keskustelijat pysyivät sentään kohtuuden rajoissa.
     Paljon jäi oheen, koska aikataulut ovat niin päällekkäisiä ja valinnaisia. Kaiketi nimikkoseuratkin selvisivät, ja näyttelyitä ehdin vain vähän kierrellä. Kaksi hikisen helteistä päivää kesästä on aina uhrattava vanhoille kirjoille, ei auta, ja tiskeiltä jäi hihaan muutama löytökin, joten saalis kaikkiaan oli vahvasti plussavoittoinen.
     Ensi kesän teema on Rikos - joten hyytävän dramaattisissa, jännittävän trillerimäisissä tunnelmissa taasen tavataan.

Sunnuntai 4.7.2010
Huuhdottiin savusaunassa Sastamalan hiet ja pölyt eilisiltana Vesan kanssa, Janekin siinä loikoi impivaaramme tunnelmia tunnustelemassa. Kansainvälisen Savusaunaklubin varapuheenjohtaja Pentti Hakala oli lämmittänyt saunan priimakuntoon ja sidellyt vihdan maailmanmestarin malliin. Kelpasi siellä sitten vihtoa, makeita löylyjä valaa ja lämmenneissä vesissä uiskennella.
     Katseltiin Argentiinan musertavan murheellinen tappio ja vielä Espanjan huiman täpärä voitto ja muisteltiin aamuyöhön saakka vanhoja aikoja Kirjallisuuden laitoksella Liisankadulla. Vasta aikojen päästä huomaamme, kuinka persoonallisia tyyppejä siellä loikki kirjallisuutta tutkimassa. Nauru maittoi, voin vakuuttaa.
     Kun vieraat pitkän parvekeaamun jälkeen vierivät tielle, emme vieläkään hellittäneet. Satumaisen kauniissa hellesäässä astelimme Töllinmäen kesäpäivään, missä pohdittiin Anton Tšehovin merkitystä viimeksi Ikaalisten Tuomarintalon pihateatterille, jonka Kirsikkatarhasta Jussi Niinenmaa ja Matti Huusari kertoivat kiintoisasti ja seikkaperäisesti, minäkin vähän Antonista ja omasta suhteestani pakinoin. Matti tuntui oikein syttyneen tästä teatterituottajan uudesta roolistaan. Hauskan kotoisa Sillanpään Seuran tapahtuma Töllinmäessä pysyy henkevästi hengissä. Ihmeellisen harvinainen puukin istutettiin pihapiiriin.
     Mutta kun illallakin seurailimme Ikaalisten Kylpyläteatterin heppoista laulujuttua (Juicen viisuista värkätty), oli uudelleen nostettava hattua Kirsikkatarhan (minulle se on kyllä ollut puisto) kunnianhimoiselle yritykselle, jonka näimme ilmeisen keskeneräisenä ensi-illassa - siksi kiittäviä kommentteja siitä on myöhemmin tullut. Toivomme hartaasti jatkoa Tuomarintalon Tšehov-perinteelle!
     Kylpylän baarista saimme lisäksi kelvottoman kuivan ja mauttoman mukamas "Margherita-pizzan" (ilman edes oikeita työtarpeita), joten tällä kertaa mainion Ikaalisen Hämylän kaupunginosa tuotti karvaanhilpeän pettymyksen. Vaan kesä jatkuu, kesä.

Heinäkuun viides 2010
Luin aamuparvekkeella Marjalle Runebergin runon (Cajanderin suomennoksena), ja hän myönsi, ettei kukaan mies ole aiemmin lukenut hänelle asianomaista runoa heinäkuun viidentenä. Muistimme Dunckerin kuolemaa ja ihailimme Suomen suven kauneutta, jonka Runeberg jo hienosti runoon ikuisti.
     Muuten omistin hellepäivän Juhani Aholle. Papin tytär tuli selvitetyksi, olenkohan sitä koskaan lukenutkaan. Herkkä kuvaus nuoren naisen mielenliikkeistä, vaikuttava johdatus siihen kuinka Elli lopulta suostuu naimisiin miehen kanssa, jota ei rakasta, vaan pikemmin pilkkaa ja vieroksuu. Aivan ranskalaisten mestarien tasoa, sanoisin.
     Tommy Tabermannia muistetaan kauniisti ja laajasti. Sastamalan päivillä Päivi Istala hoiti kunnianosoituksen tyylikkäästi lukemalla Tommyn runon. Vesa meillä muisteli rehellisesti teilauksiaan aikoinaan Hesarissa: kuinka Tabermannia silloin riepotettiin ja myöhemmin usein ohitettiin. Olikohan Vesan juttu sekin "Marsipaaniproosaa", jota joku iltalehdissä vieläkin kauhistelee. Ehkä Tommy kirjoitti liian helposti, selvästi ja hivelevästi niin että tavallinen Maijakin sai hänen runoistaan helliä kosketuksia
     Kun toistellaan, että Tabermann ei sanonut koskaan muista pahaa sanaa, niin mitäs ne Uutisvuodon lohkaisut sitten olivat. Minäkin sain häneltä kelpo roiskaisuja, mutta ystävällisesti aina tervehdimme, ei pahaa muistoa mistään, päinvastoin.
     Kun Mika Waltari täytti sata vuotta 2008, SDP järjesti pienen tilaisuuden puoluetoimistoonsa, joka on Waltarin syntymäkodin paikalla. Siellä Tommy kertoi hauskasti suhteestaan Waltariin: kuinka Mika jo ennusti, että noin avoimesti tunteellinen kirjailija saisi vielä monesti sylkäisyjä kasvoilleen. Mika tiesi mistä puhui.
     Runon ja kirjan päivä tästä tuli, välillä poikkesin uimaan ja riippumattoon mietiskelemään. Kiva katsella kuinka ohuet pilvenhahtuvat taivaalla soutelee.

Suven ja runon päivänä 2010
Lyyrinen teema jatkuu, lippua nostettaessa oli lausuttava tietysti Leinoa ja Marja heläytti 'Aamulaulun'. Tunnelmassa ollaan.
     Aho hallitsee, nyt jatkoluennassa Papin rouva. Miten tuntui se edellinen raikkaammalta, se on jotensakin nuorekkaasti vetäisty, kun taas tässä on jo tietoisemman tekijän suunnittelua ja venyttelyä. Johtuu ehkä siitäkin, että tunnen tämän entuudesta. Katsotaan kun pääsen loppuun.
     Piti pyöräilemäni Kyröskoskelle Kuivurin kesäjuhlaan, mutta Marja varoitti helteestä, joten autoilin. Siellä juhlitaan tehdaskylän 150-vuotista elämää verkkaiseen kyröläiseen tyyliin. VPK:n soittokunta soitteli, naiskuoro lauleli ja Pekka Laine ennusti puheessaan, kuinka kylälle tulee käymään muutosten ja ohitustien myötä. Kaupallinen keskus siirtyy Tippavaaraan, mutta milläs sinne vaellat, autoton vanhus harjun taloista? Kaiketi Kyröskoski silti sinnittelee ainakin niin kauan kuin tehdaskin.
     Sisällä katseltiin liukuvalta levyltä vanhoja kuvia ilman selostusta, mutta onneksi oli vierellä Snellmanin Jussi elävänä selostajana. Jussi kirjoitti lehteen riipaisevan jutun köyhän pojan kokemuksista Kyröskoskella, mutta niin vain alkoi soittaa trumpettia ja soittelee vieläkin. Serkkuni Kivimäen Timo, toinen trumpetisti, vilahti hänkin kuvissa Lehtolan Paulin kvintetin jäsenenä.
     Omat muistoni Kyröskoskelta juontavat 50- ja 60-luvuilta, jolloin lomailin paljonkin Kaiskolla ja Kivimäessä tätieni ja serkkujeni luona. Etupäässä urheiltiin, seikkailtiin kylällä ja luettiin jännäreitä. Nikkilän Lasse aikoinaan usutti kirjoittamaan suuren Kyröskoski-eepoksen sen ainaisen Sillanpään sijasta, mutta nyt on manan majoilla Lasse monine tarinoineen. Kun ehtisi vaan, omaleimaisessa yhteisössä olisi aineksia.
     Tuulikilta kuulin entisen MTV-esimieheni Upi Malisen kuulumisia Kangasniemellä, missä asuu ja järjestää musiikkitapahtumaa Puulavedellä. Ja kuulin että Kangaslahden Maija on vaivihkaa vihitty, onneksi olkoon!
     Heti lähtivät monet muistot vierimään kun vähän aikaa Kuivurilla viivähdin. Jouko Hannu jäi sinne loppuohjelmaa juontelemaan, äijät ukonsuuhun palloa heittelemään, mammat keskenään turisemaan.
     Illalla tarkattiin taas tauon jälkeen matsia, kuinka Hollanti päihitti selvästi joskin täpärästi urhean Uruguayn. Nyt kun tehokas Saksa selvittää horjahtelevan Espanjan, saadaankin keskieurooppalaisten välinen finaali. Komea ukonilma säesti ja katkaisikin matsin, kun sähköt menivät, mutta onneksi palasivat. Ihmeesti puhdisti ilmaa ja rännejä ja laitureita ja perunat ja kasvimaat virkistyivät. Mutta tärkeintä että Ylivakerin hehkeän kuivat heinät saatiin paalatuiksi juuri parahiksi ennen myräkkää. Tyttöjen hevosille ne menevät, kun ei talossa enää lehmiä ole. Lauri on isäntä, Tauno talkooväkineen renkinä heiluu.

Keskiviikko 7.7.2010
Kolmas hääpäivä, onkohan nahkahäät. Suurta ja lisääntyvää onnea edelleen. Marja oli löytänyt komeasti soivia älppäreitä (klassisia rakkauslauluja) kolmoskirppikseltä. Minkähän takia lp soi vanhassa radiogrammarissa mehevämmin kuin uudemmat tallenteet. Minä toin vaan villiruusun rannasta ja lausuin Kiven 'Onnelliset'.
     Soutelimme sateita uhmaten järven yli Suutarlaan, missä nautimme hääpäivälounaan vihkipapin hyvässä suojeluksessa. Ari oli tyytyväinen Sastamalan kirjapäiviin, vain huutokaupan ylipituutta hiukan arvosteli. Vaan olipa siepannut 80 eurolla I.K. Inhan kuvittaman Helsingin oppaan (1910), jota minäkin olisin havitellut jos olisin ehtinyt paikalle.
     Hääpäivän saavutus: saimme verkon ensimmäisen kerran kunnolla järveen tänä kesänä ja ilman vähintäkään sanasotaa. Marja hallitsee soutamisen täydellisesti.
     Hauska rinnakkaisuus: Saska Saarikoski näkyy Hesarissa hänkin harrastavan nyt Viron historiaa, lukee Krossia kuten minäkin. Hyvä harrastus. Kannattaisi hänen lukea myös ne Martti Turtolan kirjat Pätsistä ja Laidonerista; jälkimmäinen vielä täydentää kuvan Viron johdon tietoisesta, hyväuskoisesta ja tuhoisasta liittosuhteesta Neuvostoliiton kanssa. Turtola tämän asian todella moneen kertaan vasaroi lukijan tajuntaan, mutta ei jää paljon vastaväittämisenkään mahdollisuutta. Kirjojen ansiosta käsitys lähihistoriasta muuttuu ja tarkentuu.
     Minä jatkan Ahoa pikkuhiljaa, Papin rouvan kehittely on kuin onkin taidokasta, siinä tosiaan "naatitaan eikä laakasta" - hienovireistä, arkailevaa rakkausproosaa.
     Mikä yllätys illalla! Olin varma kuten muutkin, että Saksa voittaa mutta ei. Meidän kisakatsomomme iloitsi Espanjan hivelevän kauniista pelistä, joka pitkään tuntui tuloksettomalta leikittelyltä, mutta tuottipa tarvittavan maalin. Saksa oli kuin jäässä alusta saakka. Mikähän brüdereitä vaivasi? Ja miten siistiä peliä, ei paljon rikkomuksia, ei filmaamista, vain joitakuita vapareita. Tällaista pitäisi jalkapallon olla.

Perjantai 9.7.10
Merkittävä saunavierailu hoidettu. Serkkuni Kivimäen Jukka ja Timo tarkastivat ja hyväksi havaitsivat savusaunan. Timo arkkitehtina piirsi saunan ja keksi sen oivallisen pohjaratkaisun. Jukka rakennusmestarina havaitsi rakenteet ja ratkaisut toimiviksi. Pehmeä löyly lumosi kummankin saunojan.
     Tänään aamulla kierreltiin sitten kyliä ja katsastettiin nykyistä Hämeenkyröä. Pojat ovat viettäneet lapsuutensa ja nuoruutensa Kyröskoskella ja vierailleet täällä aina äitinsä Laini-tädin kuolemaan saakka, mutta sitten on tullut vähän taukoa, Timo tosin joutunut hyppäämään meillä näissä saunahommissa. Kyllä on kaikki muuttunut, totesi Jukka. Sieltä täältä löysivät tutun nurkan tai entisen talonpaikan. Erityisen tarkkaan tutkimme entistä kotitaloaan Kivimäkeä, joka näytti tyhjältä. Senkin vanhaa hauskan herraskaista tyyliä on menty muuttelemaan jotensakin saksalaiseen omakotitalomalliin.
     Vielä poikkesimme Kaiskolla ja kiskaisimme Oskun sängystä ja vaihdoimme muutamat kuulumiset. Siellähän entinen väljä ympäristö on täyteen sullottu tasamallista omakotitaloa. On sentään paikallistettavissa meidän entinen hyppyrimäkemme ja seiväshyppypaikkamme.
     Vaikka miljöö on menettänyt paljon omintakeista luonnettaan, täyttynyt ja massoittunut,oli sentään poikien mielestä havaittavissa, että kylä elää ja on voimissaan. Talot hyvin hoidettu, elinkeinoelämääkin löytyy vielä hiljaa tyhjenevällä Valtakadulla. M-Real koskineen, tehtaineen ja uusine biovoimaloineen jaksanee edelleen kannatella muita elinehtoja. Kirkonkylä vaikuttaa modernilta joskin latteahkolta.
     Marjan ja Artsin kesäpaikkaa Törmää tarkastelimme ja päällisin myös naapuria Soinilaa, johon liittyy Nyströmien kulttuurihistoriaa I.K. Inhaa ja Usko Nyströmiä myöten. Mutta kuka enää jaksaisi ottaa vaivakseen näitä sinällään merkittäviä kiinteistöjä ja entistää niitä jälkipolville?
     Laitoin viemiseksi serkkujen puolisoille Aila Meriluodon seikkailuja. Kun soitin hänelle tarkistaakseni yhden lukijakysymyksen, hänpä istui hilpeänä Savonlinnassa!
     Nyt kun ehdin lukea rauhassa loppuun Ahon Papin rouvan, niin onpa varmennettava, että siinä on sittenkin mestariteos. Harvoin naisen ja miehen mielenliikkeitä on näin tarkasti ja herkästi meillä tajuttu. Olen lukenut sen näköjään viimeksi maaliskuussa 1964 (luultavasti tenttiin) mutta nyt ymmärsin ehkä enemmän, kaiken kokemani jälkeen. Palattava näihin.

Lauantai 10.7.10
Ruoveden Noitakäräjille ajeltiin vain siksi, että oli lupautunut Lasinkirkasta esittelemään keskellä kaikkea muuta markkinahumua. Sopiva kesäretki toisaalta, kauniita mutkittelevia teitä myöten täältä Viljakkalan ja Kurun kautta. Paljon väkeä oli liikkeellä, hevosparaatiin heti osuimme.
     Vinhan kirjakauppa (vuonna 1903 perustettu) oli tutustumisen arvoinen, mukava tunnelma, paljon kävijöitä ja ostajia, nimiä kirjoittelin. Sinne on aina poikettava samoin kuin Kansalliseen kirjakauppaan Turussa, pitkän linjan perheyrityksiä molemmat, toivottavasti Matti Vanhasen erikoissuojeluksessa.
     Kouluneuvos Tapio Holopainen haastatteli asiallisesti, Klaus Thomasson omalla tyylillään ulkona lavalla. Jussi Salmi kertoi kaupassa aikalaisen muistoja Ailan ja Lauri Viidan oleskelusta Muroleen saaressa. Häntä olisi syytä jututtaa lisää rauhassa. Huomasin että kirjastani taisi jäädä joitain värikkäitä käänteitä poiskin. Viidan ja Linnan jutustelua Salmi kertoi kuunnelleensa, tosin yksipuolista: Viita puhui, Linna myötäili.
     Tapasimme Tapio Parkkisen, joka ohjaa Merikantoon perustuvaa lauluesitystä markkinoilla, ja jatkoimme Visuvedelle Keitunniemeen, missä Tintu valmisti herkullisen kala-aterian. Outoa mutta rentoakin oli vierailla tutussa paikassa ensimmäisen kerran ilman isäntää, Markku-vainaata. Tyynesti Tintu siellä leskeyttään kantaa. Uimme, näytimme kuvia, nautimme kesästä, ajelimme samaa reittiä takaisin.
     Illalla kotikatsomo seurasi Seinäjoen tangofinaalia (uusia sankari syntyi) ja varsinkin pronssimatsia, josta kehittyi jännittävä ja nautittava. Vasta loppua kohti kisoissa on ruvettu pelaamaan kaunista, vähemmän väkivaltaista jalkapalloa. Saksa ansaitsi pronssin, vaikka tipalla oli.
     Miten täyteläinen kesäpäivä, huokaisimme, kun kallistuimme puolenyön aikaan petiin.

Sunnuntai 11.7.10
Matkalla Helsinkiin sopi poiketa Nurmijärvellä Taaborinvuorelle. Esitysvuorossa Selman juonet, tuo Kiveltä kesken jäänyt hulluttelu, jonka tuotin aikoinani MTV-teatteriin Ilpo Tuomarilan täydentämänä ja Seppo Wallinin ohjaamana. Konradia näytteli silloin Hannu Huuska, joka nyt oli sovittanut ja ohjannut saman teoksen ulkonäyttämölle.
     Siinä olikin ollut levittämistä, kuoroa ja kylpyiltamaa hyväksi käyttäen, mistä taas oli seurauksena alkuperäisen juonen katkeilu. Eihän se nyt kummoinen juoni olekaan, parhaiten eläisi ehkä speksinomaisena liioitteluna pienellä näyttämöllä. Urhoollinen yritys Hannulta. Hänellä oli sentään kelpo kykyjä käytössään, varsinkin itse Selma eli Maiju Jalkanen ja toinen tyttö Thekla, Tuia Palonen. Molemmat lauloivat kauniisti. Miesten puolella herätti huomiota reipas Konrad, Marko Tikkinen.
     Kaikenlaista Kivikin kirjoitteli, tasoeroja löytyy. Selman juonissa irvaillaan trendikkäitä vesihoitoja, joita Kivi itsekin kokeili, ilmeisesti tuloksettomasti. Väkeä olisi mahtunut laakeaan katsomoon puolta enemmän. Törmäsimme yllättäen Eeva-Liisaan ja Iirikseen, muistelimme kuinka täpötäysi oli tämä katsomo entisissä Kivi-juhlissa silloin, kun minäkin vanhempien mukana pääsin katsomaan Vilho Siivolan ohjaamia Nummisuutareita 50-luvun lopulla, Eskona unohtumaton Juhani Nuotto.
     Jotakin pitäisi Taaborinvuorelle tehdä, mutta Selman juonet varmaankin jatkaa toistaiseksi. Ja saa jatkaakin eräänä hupaisana Kivi-kuriositeettina. Ne monimuotoiset taidekimpaleet voisi kaikessa hiljaisuudessa siirtää jonnekin rauhaisiin sisätiloihin.
     Katselimme vaihteeksi Sepänkadulla MM-finaalia, josta kehittyi melko mälsä ja väkivaltainen peli huipentuakseen jatkoajan viime minuuteilla. Espanja epäilemättä ansaitsi voittonsa (ja Marja veikkausvoittonsa), mutta kuinka toisenlainen olikaan esityksensä Saksaa vastaan. Eilinen pronssiottelukin oli juhlaa tähän tahkoamiseen verrattuna. Mutta pääasia, että kisat viimein päättyivät. Hyvin hoidettu, kiitos ja kunnia Etelä-Afrikalle.

Maanantai 12.7.10
Saska Saarikoski kirjoitti eilen täyttä asiaa Hesarissa maaseudun ruokakulttuurista, muistetaanpa vain sitä kuivaksi mankeloitua pizzantekelettä, jonka saimme Ikaalisten kylpylässä. Mutta valopilkkuja löytyy, vaikka tämä Sarvi täällä Kyröskoskella. Sen pippuripihvi on ollut maineikas ja pärjää pariisilaisille, väitti muuan sikäläinen turisti.
     Helsingissä kipaisimme tuttuihin paikkoihin, Salven silakoille ja Asia 1:n kiinalaiselle buffetlounaalle. Maittavaa, luotettavaa. Eikä häirinnyt edes asiantuntijan antama tieto, että Salvessa silakat pestään koneella, kun taas Savoyssa aina käsin. Hintakin nousee arvatenkin vain viisinkertaiseksi.
     Jorma Pokkinen kirjoitti eilen kritiikistä Aamulehdessä. Hänellä oli sellainen käsitys, että jos kriitikko ei pidä jostakin kirjasta (Tabermannin proosasta), kriitikolla on ongelma. Olisiko niin? Samalla Pokkinen kuitenkin pitää kritiikkiä tärkeänä. Vainko myötämielistä? (Se taannoinen Marsipaaniproosa-juttu olikin Tarkan kirjoittama eikä Vesan, kuten viimeksi ounastelimme.)
     Sain viimein käsiini heinäkuun Rondon, missä on Juhani Koiviston fiksu ja innoittunut arvio Taipaleenjoki-oopperasta, todella hyvin kirjoitettu tasapainoinen kritiikki. Ja Kulttuurivihkoissa (3-4/10) on Aleksi Ahtolan pätevä kritiikki Jylhä-kirjastamme. Parhaat arviot tulevat vähän myöhemmin, kun kirjoittajalla on aikaa punnita sanottavansa.
     Joten kyllä myönteinenkin kritiikki kelpaa, kiitos vain. Eikä tuota ongelmia.

Tiistai 13.7.10
Voisiko tunnustaa, että nautin helteestä. Henki lähtee leijailemaan.
     Ystävä Kouvolasta valitti, ettei voi muuta kuin istua tuulettimen edessä, hiki virtaa. Vastasin että istun pihalla varjossa ilman vaatteita ja luen Ahoa, suuri nautinto. Voilà. Näin järjesti elämänsä myös Kouvolan tyttö ja heti helpotti.
     Tv lähetti kuin tilausuusintana dokumentin Ahosta Pariisissa, varsin hieno, Erkki Toivasen tyyli sopi siihen. Maailmannnäyttelyn mittasuhteista sai hyvän käsityksen, samoin Ahon valppaasta sanomalehtityylistä. Yksin taustoitettiin pätevästi.
     Illalla oli kiva soudella Törmälle saunaan ja takaisin, mutta kuha ei vielä liiku. Myötätuntoa niille, joita helle vaivaa, mutta minun puolestani saisi vaikka parannellakin näitä lämpöennätyksiä.

Keskiviikko 14.7.10
Ajelen yksin Hankoon, äitini syntymäkaupunkiin.
     Siellä pidetään musiikkijuhlat, jonka yhtenä ohjelmanumerona on Alman kirjoittama ja ohjaama teatterillinen satukonsertti kaikenikäisille. Tyttö pani toimeksi heti Puolasta kotiuduttuaan.
     Hanko on tuttu ja rakas kaupunki, paljon muistoja eri ikäkausilta. Heti kun ehdin Kasinon rantaan, näen tytöt Ainon ja Heidin kalliolla. Pulahdan mereen. Olen kolmannessa kodissani.
     Tarjoan tytöille kuhaa Kasinon terassilla, Almakin ehtii harjoitusten päätyttyä salaatille. Iloitsen siitä, että Kasino on näin hyvässä kunnossa ja ruoka maittavaa ja palvelu toimii. Välillä täällä oli vähän rapistunutta meininkiä. Kasino on äitini nuoruuden näyttämö, iloisia juhlia, purjehtijoita, tanssia, kavaljeereja.
     Satukonsertti 'Takaperinmatka' esittäytyy Kaupungintalossa, salissa kuuma, paljon lapsia ja vanhempia. Etevä trio (viulu, sello piano) johdattelee satumaailmaan, sopraano Minna Nyberg laulaa ja juontaa tarinan apunaan pieni Alec. Näppärästi Alma on tätä punonut, vajaassa tunnissa takaperinpoika löytyy: hän on ollut läsnä musiikissa koko ajan! Olemme hämmästyneitä. Esittäjiä halataan ja kukitetaan.
     Käym Koskiranta yllättää kamreerin roolissa, laulaakin lämpimällä baritonilla. Juhani Tuomistolla on luonnerooli saunamajurina. Muutkin täyttävät paikkansa. Tuttuja kliseitä pitkä jono kuten hoonosoomi-aatelispelle Mandelcrona. Espanjan jalkapallovoittoa kaiketi liputettiin merkillisellä härkähappeningillä.
     Ohjaajan Beni Siltalan säveltämät laulut luontuvat lempeästi tunnelmaan, mutta periaatteessa vastustan sitä, että lauluja tuupataan kesken toiminnan niin etteivät ne vie mitään eteenpäin tai luonnehdi henkilöitä. Kartanon tilintarkastus katkeaa yhtäkkiä koko tantereen koreografiaan! Isojen miesten huiskuttelevissa piirileikeissä oli (tahatonta) komiikkaa.
     Lavastus on kunnollinen. Kaikkiaan vanhaa luotettavaa suomifilmiä: ei tätä nyt hävetä tarvitse kuten joitakin aikaisempia rempaisuja tällä paikalla. Juuri tällaista teatteria Hämeenkyrössä tarvitaan, mitään omaperäisempää ei kannata tavoitellakaan, kuten paikallislehti sitovasti todisti.
     Nyt on nähty kuusi kesäteatteria eikä enempää havitella. Pyynikki on ylivoimainen palattuaan taas kunnolliseen ohjelmistoon, pahasti pudonnut Ikaalisten kylpylätatteri pitää perää. Muut ovat siltä väliltä. Ilmajoen ooppera tietysti omassa luokassaan.

Perjantai 16.7.10
Kepsusti kävi Topi Kannisen Riihi-säätiölle Oulussa. Olikohan noin raju lakkautuspäätös ihan välttämätön? Epäilen että takana on musta annos perisuomalaista kateutta. Ilmiantaja ei kaiketi kestänyt sitä, että joku saa noin paljon aikaan (lähes tuhat vuokra-asuntoa) ja elelee vielä mukavasti. Enhän tunne yksityiskohtia, mutta Riihi-säätiön järjestämät kirjallisuuskeikat olivat ainakin suurmenestyksiä, salit täynnä ja kirjaa myytiin kuin siimaa. Topi hoiteli suvereenisti suhteita. Eikä siellä turhaa väkeä käynyt esiintymässä, minun lisäkseni keväällä Risto Uimonen ja Kalle Holmberg. Topi on renessanssipersoona, laajasti lukenut ja historiaa tunteva keskustelija.
     Varmaankin tämä kulttuuriharrastus luettiin lisänä Topin syntilistaan. Sehän ei sovi säätiön sääntöihin vai mitä. Apurahojakin menivät jakamaan. Sopimatonta kerrassaan. Koneen säätiö saa näin toimia, kai se on sitten sen säännöissä. Entäs keskustan Nuorisosäätiö, tutkinta käynnissä. Koskahan sekin lakkautetaan. Ja mitä kaikkea muiden säätiöiden suojissa tehdäänkään.
     Suhteessa aikaansaannoksiinsa Topin oman edun tavoittelut olisivat varmasti kestettävissä, tuskin niistä on mitään haittaa ollut yhteiskunnalle. Asunnoista on ollut sen sijaan suuri hyöty Oulun alueella. Taas nähdään että yrittäminen ei kannata, ei ainakaan omilla säännöillä, jos vastassa on sääntökirjaa pedantisti tutkivat juristit.
     Toinen ihme juttu on se, että Myllykolun museota pidetään täällä kiinni koko kesän. Eilen näytelmän aikaan siellä oli kunnanvaltuutettu vapaaehtoisoppaana ovea auki pitämässä. Tähänkö on tultu? Että vankalla kunnalla ei ole enää rahaa pulittaa edes jollekin koululaiselle pikkupalkkaa museo-oppaana! Töllinmäki on sentään auki viikonloppuisin, liian vähän sekin. Ja kotiseutumuseo on ollut kiinni jo monta kesää. Kieltämättä tehokas tapa karkottaa loputkin kesämatkalaiset.
     Hämeenkyrön Sanomissa kerrottiin, että lehteä uhataan tilausboikotilla, jos siihen ilmestyy juttuja siitä Sillanpäästä. Heti perään lehti esitteli kuvien kanssa näitä Sillanpään asumuksia, joihin siis ei pääse edes tutustumaan kuin tilauksesta. Voisiko olla parempaa esimerkkiä kyröläisten jakomielisestä suhteesta kirjailijaansa?
     Kyllä tähänkin joku Topi Kannisen säätiön kaltainen veturi tarvittaisiin, että jotakin alkaisi tapahtua. Kohteiden kunnostussuunnitelmat on valmiina kaapissa, saas nähdä kuinka ne alkavat toteutua.

Tiistai 20.7.10
Tauon jälkeen alkaa elokuvakin tv:ssä kiinnostaa. Broken flowers huvitti ennen muuta pokerikasvoisen Bill Murrayn ansiosta, aihe sama kuin Arto Paasilinnan taannoisessa jutussa Kymmenen riivinrautaa. Tämä vain hienovaraisemmin, vähemmin remellyksin kerrottu. Tosi niukasti, siinä sen teho.
     Illalla Marja yllytti katsomaan tanskalaista elokuvaa Häiden jälkeen, ja pienen hangoittelun jälkeen tempauduinkin tarinaan. Peräti kolmessa kritiikissä huomasin varottavan maininnan "saippuaoopperasta", mitä voisi ihmetellä. Ikään kuin kohtalonomaiset sattumat eivät olisi oikeassa elämässä saati taiteessa mahdollisia. Olihan Odysseiakin aikamoinen saippuaooppera kaikkine seikkailuineen, eksymisineen ja kotiinpaluineen. Tai Romeo ja Julia, silkkaa melodraamaa vai mitä. Tanskalaisen leffan moraalinen ongelma kehitti joka tapauksessa kovan jännitteen.
     Minulle on vakuutettu, että viimeksi puolustamani Topi Kanninen oli todellinen roisto, käytti väärin valtion tukia ja ansaitsi tuomionsa. No olkoon niin, en tunne hänen säätiötään muuten kuin kirjallisten kiertueiden vieraanvaraisena isäntänä. Toimeliaiden konnien otteissa on usein toisenlaista vetoa ja viehätystä kuin nuhteettomien rivikansalaisten. Puolustan mielessäni vaistomaisesti poljettuja ja parjattuja silmätikkuja kuten Matti Vanhasta tai Ike Kanervaa. Aika velikultia.
     Se nyt kumminkin herättää ihmetystä, että Oulun käräjäoikeus vapautti ensin Topin säätiön kaikista syytteistä kahdeksan vuoden sinnikkään tutkinnan jälkeen - ja kohta perään hovioikeus ja Patentti- ja rekisterihallitus räppäsivät noinkin kovat tuomiot samasta aineistosta. Oikeusoppineilla on aika lailla hajontaa arvioinneissaan.

Perjantai 23.7.10
Eija Vilpas ilahdutti tv-väläyksessä valitsemalla kesälukemiseksi myös Sillanpäätä! Tämä alkaa olla tuiki harvinaista. Koskahan Sillanpäätä on viimeksi käsitelty missään tv- tai radiojutussa, joita sentään tulee kirjallisuudestakin. Kertaakaan en muista Sillanpäätä valitun jonkun kesäohjelman teemakirjailijaksi. Hänhän on vain suven vivahteiden paras kuvaaja suomen kielellä, myös tunnetuin kansainvälisesti.
     Vaan eipä ole tilanne kummoinen kotipitäjässäkään. Rovasti ja kirjojenkerääjä Ari Suutarla on jälleen jyrähtänyt ja ihan aiheesta, sekä Hämeenkyrön Sanomissa että Aamulehdessä. Sillanpäätä hoidetaan vasemmalla kädellä, vastahakoisesta velvollisuudesta. Nyttemmin sekin hiipuu, keskeinen museo Myllykolu on kiinni koko kesän. Kunnanvaltuutettu Kirsti Pohjankuru ehdottaa kesäteatterin siirtämistä jonnekin keskemmälle, Myllykolu on "liian korvessa" ja sitä paitsi teatterin ja museon symbioosi on hänen mukaansa aikansa elänyt. Sinänsä realistinen havainto mutta:
     Ainutlaatuinen symbioosi juuri on ollut Myllykolun vahvuus, mutta se on tietoisesti työnnetty syrjään ja tahdottu purkaa. Siitä on haluttu kesäteatteri muiden joukkoon ilman mitään omaa tai erityistä luonnetta. Oma haaveeni valtakunnallisesta Sillanpää-näyttämöstä hautautui Hurskaan kurjuuden maailmankantaesityksen jälkeiseen hajaannukseen. Ei ollut enää mahdollisuuksia, ei pelivaraa eikä kasvupohjaa.
     Minun olisi muuten vaikea kuvitella, että Nurmijärvellä joku toteaisi Taaborinvuoren ja Aleksis Kiven symbioosin aikansa eläneeksi tai Urjalassa huomauttaisi, että eiköhän Väinö Linnaa ole nyt jo käsitelty täällä liikaa. Pentinkulman ja Linnan symbioosi purettava!
     Kuuntelin tuossa Gustaf Hägglundin syntymäpäiväohjelmaa, jollaista Seppo Konttinen juontaa vähän huitelevaan tyyliinsä. Muistuivat mieleen Hägglundin muistelmat, joita kuuntelin kenraalin itsensä lukemina autossa Ilmajoen reissuilla. Suorapuheista ja melko omahyväistä, mutta kiintoisaa kerrontaa puolustuksen ja kriisinhallinnan eri lohkoilta; varsinkin jälkimmäiset kokemukset avasivat uusia näkymiä. Puolustusvoimien kansainvälistyminen tuli hyvin esiin, siinä GH kärkijoukoissa. Nyt seuraan toimia Afganistanissa vähän eri mielellä kuin aikaisemmin. Täysi sota on lähellä, sellainen tarjoaa turhautuneille paperisotilaille konkreettista kokemusta. Hillary Clintonin antamaan poistumisaikatauluun on vaikea uskoa.
     Meidän pikkuiset voi- ja lapsikiistamme Venäjän kanssa ovat silkkaa kesäviihdettä näiden rytinöitten rinnalla. Kuinka hassua katsella Halosta ja Medvedeviä leppoistelemassa Kultarannassa: mikä tyylinvaihdos Kekkosen ajoista ja Koivistonkin. Kuka olisi uskonut, että mahtavasta Neuvostoliitosta tulee tämmöinen nallekarhu, tosin arvaamaton.

Sunnuntai 25.7.10
Sastamalan Gregoriana kuljetti tuhannen vuoden taakse, abbedissa Hildegard von Bingenin musiikilliseen näkyyn Ordo Virtutum - Hyveiden saatto. Vanha vihkikirkkomme tarjosi parhaan näyttämön ja akustiikan kirkkaalle aikamatkalle. Brittiläinen Vox Animae -vokaaliyhtye lauloi taivaallisesti kuin enkelikuoro, hyveet taistelivat voitokkaasti uhkaavaa paholaista, ponnekasta Jussi Lehtipuuta, vastaan. Hauska oli seurata käsiohjelmasta vähän jo rappeutunutta keskiajan nunnalatinaa, jonka tekstitys tosin loppui kesken ennen kantaatin finaalia.
     Kohottavan kesäillan huipensi tarjoilu pappilassa: kahvin ja piirakan ohessa Hildegardin sydänviiniä sekä äly- ja hermopipareita. Sydän paremmassa kunnossa kuin aikoihin. Gregoriana on kesän kulttuuritapausten ehdotonta eliittiä. Parkkitiloja sentään löytyi, vaikka tungos kirkossa tuntuu vain vuosi vuodelta tiivistyvän.
     Muuten levollista suven viettoa, pientä seurustelua, lasten ja lapsenlapsen kyläilyä, saunomista ja nimipäiviä, mikäs tämän rattoisampaa. Ja ensi viikolla helteet hulmahtavat uudelleen, ihanaa.
     Hesarista voi havaita, että nuori voima jyllää niin Yhdysvalloissa kuin Venäjällä. Edellisessä syntyvyys nousee kohisten, jälkimmäinen kouluttaa uutta Putin-nuorisoa terästysleireillä. Toisaalta toivorikasta, toisaalta pelottavaa. Mitä uusi terästynyt nuoriso voikaan saada maailmassa aikaan? Ei kai vain edellisen vuosisadan kaltaisia aktioita.

Keskiviikko 28.7.10
Ensin aattelin, että kuka jaksaa kuunnella Karjala-juttuja koko heinäkuun. Mutta olipa vain kiintoisa ja informoiva kuukausi, paljon elävää ja hauskaa juttua, kriittistä jos nostalgistakin. Parhaita olivat vanhat uusinnat, vaikkapa Ritva Heikkilän mainiot ohjelmat Terijoesta. Hyvä idea kaikkiaan, kiitos Ylen ykkönen.
     Alkoi myös tuntua siltä, että joku tuleva sukupolvi vielä rajan molemmin puolin järjestää Karjalan uudelleen, ainakin osaksi suomalaiseen hallintaan. Mutta sepä jää nähtäväksi, ehkä joitain liikahduksia jo meidän elinaikanamme. Niin vahvat siteet suomalaisilla edelleen on Karjalaan, niin ylivoimaisia he olisivat sen kohottajina, niin taloudellisesti kuin kulttuurisesti. Minäkin hommaisin sitten huvimajan sinne kannakselle Panu-saareen Kiimajärvelle.
     Samalla olen aika hyvin harjaantunut Aho-päiville, jonne matkailemme helteitä uhmaillen huomenissa. Antti J. Ahon rikas ja elävästi kirjoitettu elämäkerta on ollut hyvä johdattaja lukemiseen, samoin Anne Helttusen ja Tuula Uusi-Hallilan kirjoittama uusin Aho-teos hienoine kuvineen ja asiatietoineen. Nautinnollisinta minusta on lukea elämäkertaa ja samaan tahtia teoksia sen rinnalla, näin aukeaa moni asia ja teostenkin piirteet täsmentyvät. Moni on kertonut lukevansa Waltaria nyt uudelleen samaan tapaan, elämäkertaa ja teoksia vertaillen.
     Fiksu kieltenopettaja poikkesi tosin kylään ja kummasteli kirjapinoja katsellessaan, kuinka jaksan lukea jotain Ahoa, kun on niin paljon kaikkea mielenkiintoista. Niinpä niin, mutta se juju onkin näkökulman löytämisessä. Ahosta alkaa aueta hänen... no jaa, enpä vielä kerrokaan. Olen vasta käännekohdassa, 1890-luvun alussa, jolloin Aho täyttää 30 ja hänen tuotantonsa suunta muuttuu pian avioliiton ja Papin rouvan huippukohdan jälkeen. Mutta en pidä, tietenkään, edes Panua vanhentuneena historiallisena pekoraalina kuten jotkut kriittisimmät tutkijat väittävät. Aion lukea sen nyt uusin silmin.
     Miksi Ahon kääntymystä pidetään niin kielteisenä? Oliko hänen pakonsa luontoon ja melko varhainen resignaationsa todella yksiselitteistä taantumusta, kuten Pertti Lassila on syyttäen esittänyt. Taantumus on suomen kielen kaunein sana, totesi Pentti Linkola. Suomen Kuvalehti tarjosi äsken Linkolan loistokkaan kuvauksen menneen ajan linja-autoista ja todellisesta palvelukulttuurista, joka sai näköjään kalastajan rakastamaan Suomea. Ahossa on jotain esi-Linkolaa, vain pehmeämpää, alistuvampaa sorttia. Intohimoisia kalamiehiä kumpikin, samoin luontaisia kynämiehiä. Aho vain näki, että maailmaa vastaan ei kannata potkia, ja kääntyi muistoihin, historiaan, lastuihin, menneisyyteen. Vielä oli yksi huipputeos tulossakin. Linkola näkee Ahon tavoin, että nykyhetki on menettänyt arvonsa, nekin löytyvät menneisyydestä (joka "kaikin objektiivisin mittarein" oli parempi kuin nykyinen aika) ja ehkä tulevaisuuden kaukaisista toiveista. Olihan Ahokin utopisti kaiken haaveilunsa keskellä. Tunteellinen kirjailija, siinäkin ujostelematon, rehellinen ja kokonaan konstailematon.
     Lisää näkökulmia lähdemme siis etsimään Iisalmesta. Marja on hyvin kärryillä, hän on lukenut vastikään sekä Papin tyttären että Papin rouvan. Varsin vaikuttuneena niiden herkästä ja ymmärtävästä naiskuvauksesta. Varoitin alkukesästä, että nyt Aho muuttaa meille asumaan eikä lähde ennen kuin ensi vuoden lopulla. Niin näyttää käyvän.

Aho-päivät Iisalmessa 30.-31.7.10
Matka mutkitteli keskisuomalaisia ja savolaisia maisemia ennätyshelteessä. Ilmastoitu auto on viilein paikka: heti kun oven avasi, hengähti saunan löyly sisään.
     Taukopaikka Jaskan ja Pirjon luona Karstulassa oli peräti vilvoittava ja tervetullut: pulahtelimme järveen ja virkistyimme terassilla.
     Perillä majoituimme kuuluisaan Runnin kylpylään, sen vanhaan kartanohotelliin, joka osoittautui kodikkaaksi ja rauhalliseksi. Hiljaista oli kylpylänkin puolella. Puoli yhdeksän aikaan kun paikalle ehdimme, oli pieniä vaikeuksia saada iltapalaa, vaan onnistui kuitenkin. Aamulla saatoimme nauttia Runnin tunnettua raudanmakuista vettä terveyslähteestä.
     Terästyneinä Iisalmen kulttuurikeskukseen kuulemaan todistuksia Juhani Ahosta. Jyrki Nummi ja Riikka Rossi luennoivat tiukkaan yliopistotyyliin ja panivat ismejä järjestykseen: yläsavolaisille selvisi modernismin, naturalismin, realismin, symbolismin ja impressionisminkin tunnusmerkkejä seikkaperäinen latinki. Ahosta puhuttiin vähemmän, mutta saatiinhan kuulla kohtalaista luentateatteria Yksin-teoksen pohjalta. Sen ohittaminen esitelmissä ilman elämäkerran taustaa ohentaa teoksen ratisevan kirjalliseksi.
     Pääasia retkellämme oli nähdä uudelleen Ahon maisemat ja kotipappilat. Kiertoajelu iltapäivällä valaisi paljon tätä Brofeldtin maailmaa: nurinkurinen kronologia näytti ensin Vieremän hiljentymiskeskuksen ja sitten Mansikkaniemen pikkupappilan, joissa olen ennenkin käynyt. Hyvin näistä huolta pidetään, jälkimmäisessä on Juhani Ahon museo. Se Iisalmen iso pappila, jossa Brofeldt toimi rovastina, on joskus siirretty Seurasaaren ulkomuseoon.
     Viimeinen vierailukohde oli paras: Ahon syntymäpappila Väärni on vastikään kunnostettu rappiotilasta ja avattu yksityisin voimin! Minna Kettunen esitteli suursaavutustaan hauskan persoonallisesti. Väärnissä on eniten Ahon henkeä, vaikka Jussi ehti elää tällä paikalla vain muutaman vuoden syntymänsä jälkeen 1861. Tarmokas emäntä kutsui minut sinne käymään jo viime kesänä, mutta matka peruuntui silloin sattuneesta syystä; nyt saatoin paikata tämänkin aukon. Ehkä tulee aihetta poiketa uudelleenkin. Väärniin suunnitellaan ensi kesäksi Papin rouvan dramatisointia.
     Juhani Aholla on siis Iisalmen seudulla kokonaista kolme muistorakennusta, kaikki asiallisesti avoinna yleisölle toisin kuin eräässä toisessa kulttuurikunnassa.
     Illalla saimme nauttia kaupungin tarjoaman päivällisen raatihuoneella ja käydä vilkasta keskustelua pöytäseurueessamme tulevan Ahon juhlavuoden näkymistä. Yläsavolaisen kulttuurielämän hehkuvasydäminen veteraani ja Aho-päivien alkuunpanija Aarno Kellberg lausui puheessaan, että ensi vuodesta täytyy Iisalmessa tulla komea jysähdys eikä mikään pieni räpsähdys. Jääpi nähtäväksi mitä siellä aikaan saadaan.
     Nämä olivat 15. Aho-päivät, yleisöä sentään kohtuullisesti (ei sentään 10 000 kuten kuulemma alkuvuosina), järjestäjänä kunniakkaan kirjailijayhdistys Panun yhteistyökumppanina helsinkiläinen Juhani Ahon seura. Melko hyvin näytti yhteistyö sujuvan. Paikalla oli myös muutamia Brofeldtin suvun jälkeläisiä, jotka asianmukaisesti esiteltiin.
     Lauantaiaamuna sateli, joten työnnyimme tielle ja jätimme hautausmaalla käynnin toiseen kertaan. Uutisista katsoimme hämmästyneinä valtavia myrskytuhoja juuri niillä seuduilla, joita olimme ajelleet - emmekä kuulleet kravaustakaan koko mullistuksesta.

henkilötiedot | kalenteri | päiväkirja | julkaisut
kirjoituksia | palaute