Sulka
Henkilötiedot
Pääiväkirja
Julkaisut
Kirjoituksia
Puheita
Palaute
Pääsivulle

Päiväkirja

Vanhan kirjallisuuden päivät Sastamalassa 1.-2.7.2011
Raskasta ja antoisaa on käydä läpi nämä jokakesäiset turnaukset. Ja suuri on helpotuksen tunne, kun päivät taas ovat ohi. Syksystä saakka näitä on suunniteltu, kokoustettu, keskusteltu ja soitettu puhelinta – ja tässä viimein ollaan. Paras palkinto on raukea onnistumisen tunne.
     Hyvinhän ne nimittäin menivät: hurja helle kuten ennenkin, valtavasti väkeä ja kirjoja ja ohjelmaa ja kaiken päälle myrskyisä ukkonen, joka jyristi ja salamoi rikosseminaareihin omat jylisevät tehosteensa.
     Rikos osoittautui monipuoliseksi ja innostavaksi teemaksi. Siitä saatiin yllättävän paljon irti. Ehkä ohjelmaa on jo tungokseen asti, niin että kaikkein mieluisin homma, kirjapöytien äärellä kiertely, jää omalta osaltani ihan liian vähälle.
     Torvisoitto avajaisissa virittää juuri oikean kansanjuhlan tunnelman, ja Jakob Södermanin muistelupuhe nuoruutensa kirjastosta Oulunkylässä samoin.
     Tässä voin poimia vain joitain muistiin jääneitä tähtihetkiä. Johtamassani pääseminaarissa perjantaina Kirsti Mäkinen piti mallikkaan, hienosti tasapainotetun esityksen rikoksesta, synnistä ja häpeästä kirjallisuudessamme. Teemu Keskisarja latasi selväsanaisesti karmeita rikoksia kaukaisilta vuosisadoilta, joita väristen kuuntelimme. Ja lopuksi Lasse Lehtinen juoksutti poliittisten murhien ja rikosten sarjaa aina Kustaa III:n ajoilta lähelle nykypäivää. Hattuja ja myssyjä on aina löytynyt eri aikoina, eikä jako ole vieläkään vanhentunut, päinvastoin. Tänään Nato jakaa kansaa hattuihin ja myssyihin.
     Perjantai huipentui karmeisiin murhaballadeihin, joita Heikki Laitinen tulkitsi äärimmäisen eläytyvästi ja Kimmo Pohjonen revitti hanuristaan sointuja, joita siinä ei voi ollakaan. Hurmoshenkinen, verta hyytävä musiikkituokio!
     Vain avajaisten ajoituksessa ja ehtoohuvien järjestelyissä on mielestäni enää toivomisen varaa. Seurahuone ei paikkana toiminut, mutta kuultiinhan Vesan hersyvä pakina aiheesta ”Radio tekee murron” ja hävittiin tietokilpailussa naapuripöydälliselle, mikä kirveli karvaasti mieltämme. Palattiin Ellivuoreen kuin kotiin, tavattiin vanha johtajamme Kari Häkämieskin, joka puuhaa jo täyttä päätä uutta kirjallisuustapahtumaa Pyhtäälle. Hämeenkyrö menetti hyvän alkuiskun, mikä ei ketään yllätä.
     Lauantai lähtee raukeammin liikkeelle, mutta sähköistyi jo kirjallisten varkauksien kohdalla. Sanna Nyqvist ja Outi Oja valaisivat kaikenlaisia sumutuksia ansiokkaasti, ja Anssi kertoi törkeistä varkauksista pitkällä antivariaattorin urallaan. Juuri tällöin alkoi kiukuttaa, että seminaarit ovat näinkin kiinnostavia eikä ehdi tarpeeksi muualle tuttuja tapaamaan ja kirjoja tutkailemaan.
     Teimme varsinaisen arviovirheen, kun sijoitimme paneelikeskustelun Juhani Ahosta auditorioon. Tila ei riittänyt alkuunkaan, ja tapahtuma piti siirtää juhlasaliin. Sekin tuli melkein täyteen, kuulijoita vähintään puolentuhatta. Kun Juha Seppälä kamaristaan näki selvästi, että Aho ei ketään kiinnosta (Aamulehti äskettäin), hänelle tekisi hyvää tulla toteamaan omin silmin missä klassikon kohdalla mennään. Mutta siihen ylevä kolumnisti ei tietysti koskaan alennu.
     Aho-keskustelu sujui mallikkaasti Tuula Uusi-Hallilan selkeällä puheenjohdolla. Varsinkin Lohjan kaupunginjohtajan Simo Juvan näkemykset virkistivät, hän oli todella tutkinut Juhani Ahon teokset ja tulkitsi niitä tuorein silmin. Eppu Nuotio hauskuutti kokemuksillaan, ja minäkin siinä yritin jotakin nostaa tulossa olevasta kirjastani esiin. Ainakin Ahon monipuolisuus ja kansainvälisyys tuli todistetuksi, hänen herkkyytensä, hienovireinen ihmiskuvaus ja luontotunne. Nostin eturintamaan Hajamietteet kapinaviikoilta, vaikuttava teos! Juva nosti herännäisnovellit, Eppu ihme ja kumma Rautatien. Aho tarjoaa jokaiselle jotakin. Saimme kiitoksia ja olimme tyytyväiset.
     Enää oli suuri dekkaripaneeli, missä Paula Arvas johdatteli koko porukan pohtimaan teostensa lähtökohtia ja yllykkeitä: heitä olivat Outi Pakkanen, Harri Nykänen, Hannes Markkula, Seppo Jokinen ja Kari Häkämies. Mietittiin kannattaako rikos dekkaristeille, arviot vaihtelivat: ainakin yksi, ehkä neljä tai viisi alan tekijää elää kirjoillaan.
     Sokeri pohjalla: kaikkein hauskin tyyppi, iloisin esiintyjä oli Göteborgin kuvaaja Åke Edwardson, komisario Winterin isä. Aurinkoinen vekkuli, itse ystävällisyys, sitä paitsi erinomainen kirjailija. Hänen dekkarinsa tai tarkemmin poliisiromaanit ovat puhdasta kaunokirjallisuutta. Ostin yhden lisää, menossa on Himlen är en plats på jorden. Suosittelen. Marianne Peltomaa Åken kanssa lavalla sujuvasti jutteli, ja Jarmo Papinniemi johdatteli.
     Hohhoh, siinä sitä olikin. Joku muu voisi kertoa ihan toisen linjan, erilaiset päivät. Tämä on vain remmissä olevan hajamietteitä. Käytännön järjestelijäthän nämä päivät varsinaisesti tekevät, kirjakauppiaiden ja näytteille asettajien armeija sekä Sastamalan kokenut koneisto, kärjessä toiminnanjohtajamme Johanna Kurkikangas, jota Kirstin kanssa kiitimme lopuksi kalevalakorulla.
     Mutta varsinainen taivas maan päällä kohdattiin, kun päästiin lauantaiehtoona kotisaunaan ja polskahtamaan järven laineisiin hikisten vuorokausien päätteeksi, ohjelmaan väkevästi osallistuneet Kirsti ja Vesa seurassamme. Ja sahtikin maistui ihanammalta kuin aikoihin. Tunsimme tämän loppurentoilun totisesti ansainneemme.

Maanantai 4.7.11
Nythän Vanhan kirjallisuuden päivät levisi mediaan hyvinkin näkyvästi, kun tässä lehtiä ja muuta selailen. Itse aihe, teema, vetää aina tehokkaammin kuin parhaatkaan kampanjat. Niin näkyy käyneen tässäkin. Toimittajat haluavat yleensä itse keksiä sen, mistä kiinnostuvat. Hyvä kun kiinnostuivat rikoksesta, vanhoista kirjoista ja Juhani Ahosta, vähän sarjakuvistakin.
     Ne jotka tulevat ensimmäistä kertaa Sastamalaan ja Sylvään koululle hämmästyvät säännönmukaisesti tapahtuman laajuutta. Se on todellinen kansanjuhla, valtavat yleisöt ja ahkerat ostajajoukot. Hyvä säilyttää tällaisia yllätyksen mahdollisuuksia. Jopa Pitko myönsi, että päivät onnistuivat, kun aamulla tihkusateessa pelailtiin. Asko oli etsinyt täydennystä poikien seikkailukirjmme Artsin ja Saaran kanssa mahdollisuuksista löytää vielä uusia Inha-aarteita vaikkapa Törmän kompostista tai muualta Soinilan tanhuvilta. Kuuluisia lasinegatiiveja on hyvin löytynyt ”Aamun kätköistä”, mutta arvatenkin niitä on yhä kadoksissa yhtä suuri määrä. Aamu Nyström oli tietysti paikalla luentotilaisuudessa, ja hänen kirjansa Inhasta mainittiin. Matti Huusari johti puhetta. Kun muistetaan kiitettyä Lokkia heidän pihassaan, Ikaalinen on vahvoilla kulttuuritarjonnassaan. Ja soiteltiinhan siellä niitä haitareitakin tässä taannoin, joihin huveihin emme ehtineet.

Torstai 7.7.11
Neljättä hääpäiväämme vietimme ensin kukkasin ja lahjoin parvekkeella ja sitten ajelemalla kauemmas länsirannikolle Yyterin sannoille lekottelemaan. Näin täydellinen lomapäivä on harvinaisuus, ja siitä otettiin kaikki ilo irti. Yyterin rauhallisella rantaosuudella on perin lokoisaa, ja meressä vilvoittavaa uida, vaikka ranta onkin matala kahlata. Kansa kuului dyyneillä puhuvan äänekkäästi Matti Nykäsestä ja äsken kuolleesta Mika Myllylästä.
     Jatkoimme Reposaareen kalaravintola Merimestaan: hyvä seisova pöytä ja komeat näköalat merelle. Suositeltava paikka.
     Ja sitten mutkittelimme pikkuteitä Noormarkun ja Lavian ja Suodenniemen kautta kohden kotomaisemia. Hauska on joskus katsella aitoa Satakuntaa, erityisesti Ahlaisten hyvin säilyneet kylänäkymät miellyttivät silmää.
     Hellettä hellitti iltauintiin saakka. Täydensimme kansanomaisen juhlapäivän seurailemalla tv:stä Seinäjoen tangoja, nauttimalla vähän viiniä ja muistelemalla onnellisia yhteisiä vuosiamme, joita muutamia on jo ehtinyt kertyä. Aika tuntuu itse asiassa pitemmältä, kuin olisimme jo vanha vakiintunut ja silti nuorenmielinen pariskunta. ”Pienikin hetkinen kanssasi on ikuisuus”, siteerasi ilkikurinen vaimoni.

Perjantai 8.7.11
Olipa vaan ajettava viimein sinne Seleentakusten kesäteatteriin Ikaalisten Röyhiön perälle, josta on monta juttua kuultu. Kun Marja lähti lapsenlapsen paimeneksi Turkuun, Artsi suostui ajomieheksi ja Saarakin mukaan; pyörällä matka olisikin aika tappava näillä helteillä.
     Suti Aittoniemi on taannoin näytellytkin muhkeasti meillä Myllykolussa ja tehnyt aiemmin yhden näytelmän Röyhiöön; tämä Lentäjäluutnantti Linkreenin kiimaviikko on toinen. Mitähän tästä voisi sanoa. Paikka on mainio notkelma kylätalon pihasta ja katsomoa laajennettu, jotta siihen mahtuu 500 katsojaa. Katsomo tuli täyteen suomalaisia. Jotakin tässä siis täytyy olla.
     Sutin näytelmä on niin sui generis, omaa luokkaansa, että se oikeastaan putoaa kokonaan hyvä-huono akselilta. Sitä ei voi verrata mihinkään. Se on äärilleen venytetty vitsi, joka esitetään paikallisin voimin niin lapsellisen kömpelösti, että siitä melkein viehättyy ellei välillä kiusaantuisi. Se on reilua junnaavaa vanhanaikaista kyläteatteria, jossa kaikki asiat selostetaan perusteellisesti. Sutin kunniaksi on mainittava, että hän ei urheile vituilla ja perseillä kuten niin monet tekstinvärkkääjät. Hän kertoo sakean jutun jotensakin puhdashenkisesti, omalla tavallaan kuten sanottu. Ronskeimpia lohkaisujaan hän tuntuu säästelleen.
     Samaa aihetta, laestadiolaisten ja varsinkin korpelalaisten seksuaalitapoja on aiemmin käsitellyt Ilpo Tuomarila huomattavan räikeästi ja suoden näyttelijöille anteliaita itsehäpäisyn tilaisuuksia. Tässä pysyttiin hyväntuulisesti kohtuuden rajoilla, vaikka annettiin ymmärtää kaikenlaista. Suti voisi olla kohtalainen vanhan kansan novellisti, kun saisi hyvän editorin tuekseen.
     Mutta mietteisiin joutuu, kun laittaa rinnakkain tämän ja Hämeenkyrössä nähdyn Kuningasjätkän. Kumpikin varsinaisia perussuomalaisuuden havaintoesityksiä. Ja kumpikin muuten naisen ohjauksia, tämä Marja Nurmisen. Tuloksena yksiselitteistä seksivoittoista hyvää makua karttelevaa pölhöteatteria, joka tahtoo näyttää kuinka helposti höynäytettäviä naiset ovat. Aikamme tiedostavan naisen luulisi vajoavan myötähäpeästä penkin alle. (Saara melkein vajosi, mutta säilytti malttinsa.) Onko katsojakunta tahallaan taantunut jonnekin 40-ja 50-lukujen mieltymyksiin? Jolloin eliittiä irvaileva kansanomaisuus Repe Helismaan johdolla vietti riemuvoittoja. Mille kansa oikein nauraa? Tässä kahteen kertaan niinkin tuoreelle tokaisulle kuin: ”Haista paska!” Tee näille sitten jotakin kohottavaa teatterintapaista.

Sunnuntai 10.7.11
Töllinmäessä tavattiin; perinteinen kesäpäivä keräsi puolisensataa kävijää, sää suosiollinen, kaffeeta saatiin ja pullaa, Tuulikki Nikkilä laulatti ja minä puhuin. Mutta sitä ennen Marja luki Taatan kirjeen vuodelta 1948, jonka Kirsti Salin vastarannalta huusi Sastamalan kirjahuutokaupassa (25 e). Hauska kirje se onkin: Viljo Vuorisen kanalassa uhkaa haudonta epäonnistua, kun sähkövirta on katkennut, jolloin Taata vetosi jämerin sanoin sähköyhtiö Hieruun tilanteen pelastamiseksi.
     Selostin omassa esityksessäni sitä, kuinka Sillanpää tapasi kaksi kertaa Juhani Ahon ja millainen yhteys kirjailijoiden välille syntyi. Voi sanoa hyvällä syyllä, että Sillanpää tempaisi Ahon manttelin harteilleen tämän kuollessa 1921: hän hankkisi sen Nobel-palkinnon, joka Aholta jäi saamatta. Ahon hajamietteet kapinaviikoilta ja Sillanpään Hurskas kurjuus edustivat yksinäisiä tilityksiä kaiken huuman ja koston keskellä.
     Puheenjohtaja Jussi palkitsi meidät lounaalla näistä suorituksista, vähän samaan tapaan kuin Seet Järvinen Sillanpään novellissa 'Ohjelmaa': tulkaa plikat puhvetin puolelle, teitin ei tartte maksaa kun olette ohjelmaa. Muuten kun Jussi mainitsi Paavo Nurmen turkulaisuuden edustajana avauspuheessaan, muistelimme kuinka tyylikkäästi entiset urhot Nurmi, Paavo Yrjölä, Tapsa Rautavaara hoitivat urheilu-uran jälkeisen elämän verrattuna näihin nuorempiin rymyveikkoihin.
     F. E. Sillanpään Seura on siis hyvin hengissä huolimatta tästä välikesästä, joka näillä main kuluu suurten remonttiponnistusten merkeissä.

Tiistai 12.7.11
Hämeenkyrön Sanomat päätteli aivan oikein, että kukaan ei ole kiinnostunut siitä mitä Rajala taas jaanaa siitä Sillanpäästä ja jostain Ahosta Töllinmäessä; niinpä lähettämääni puheenvuoroa ei lehdessä julkaistu. Riitti muuta mielenkiintoisempaa. Tosin esitykseni mainitaan lehden selostuksessa komealla nimikkeellä ”juhlapuhe” mitä se ei ollut, kun ei ollut juhlaakaan. Täytyy yrittää muuta kanavaa ja pistää sitten näille sivuille.
     Näiden sivujen uusi otsikkokuva on tietysti Töllinmäestä kuten fiksut lukijat huomaavatkin.
     Arvo Salo on kuollut. Viimeksi tapasimme, kun hän kävi Myllykolussa katsomassa Hurskasta kurjuutta 2003 ja osallistui pieneen jälkitilaisuuteenkin Kutsumuksessa. Virkeässä vedossa oli Arvo silloin, vaikka liikkui hitaasti. Minulta jäi sitten se Arvon Ouraooppera Merikarviassa lopultakin näkemättä.
     Oopperan merkeissä teimme ainoan yhteistyön, Vallan miehet, jonka tuotin 1980-luvulla ollessani Mtv:n teatteripäällikkönä. Arvon kirjoittamisintoa vauhditettiin säännöllisillä saunailloilla yhtiön tiloissa, sparraajina mm. Lasse Lehtinen, Antti Tuuri ja Maarit Tyrkkö. Kekkosesta paljon puhuttiin, sisäpiirin juoruja kuulimme Arvolta ja monia muita mietteitä. Riimillistä tekstiä oopperaan alkoi syntyä rivakassa tahdissa. Muistan kuinka hauskaa niitä oli availla kirjekuorista ja ensimmäisenä lukea. Arvo oli yhteistyöihminen kuten Juhani Aho, hän kaipasi seurusteluryhmää, joka syötti hänelle ideoita. Monet hänen kirjalliset suunnitelmansa jäivät kesken tai tekemättä, muistelmienkin toinen osa, kukaties juuri vauhdittavan ryhmän puutteessa.
     Arvo oli ennen kaikkea sosiaalinen esiintyjä, Vanhan ylioppilastalon tähti niin Lapualaisoopperan aallonharjalla kuin lukemattomien paneelien poleemikkona. Opiskeluaikoina häntä mentiin joukolla kuulemaan, ja jos Saarikoski oli mukana, sali oli nuijalla lyöty. Innostavia aikoja, radikaalit huulet lentelivät, mukava niitä on muistella vaikka eivät suuriin kumouksiin johtaneetkaan. Uudet ajatukset kuitenkin virkosivat.
     Radion nauhanäytteissä nyt iltapäivällä Arvo puhui jo kuin vanha valtiomies. Juhani Niemi kirjoittaa Hesarissa keskiviikkona (jolloin tätä naputan) hyvän tietorikkaan nekrologin ennen muuta kirjailija Salosta. Meillä laitoksella Jussi tutki aikoinaan Saloa ja piti jonkun esitelmänkin aiheesta. Aamulehti tyytyy niukkaan rutiinijuttuun. Veikkaan että Arvo Salon merkitys vielä nousee, kun äskeisten vuosikymmenten historiaa kirjoitetaan.
     Marja johti taas jumppaa illalla, ja saunassa Ari Suutarlan kanssa tarkistelimme tulevan Islannin matkan ohjelmaa kuntoon. Valmentaudun lukemalla Laxnessia, loistava kirjailija. Mikä hurja lapsen syntymän kuvaus romaanissa Läpi harmaan kiven (1934-35), sellaista en ole tavannut missään. Ja nyt aamulla, kun puoli neljältä heräsin, luin niin hienon talviaamun kuvauksen, että alkoi tämä suvikin muuttua talveksi. Laxnessiin vielä palaillaan.

Torstai 14.7.11
Kyröskosken paikallishistoria alkaa uudelleen kiinnostaa, kun kiertelimme serkkujeni Kivimäen Ullan (Lehtisen) ja Kaijan kanssa kylää ristiin rastiin. Muistoja heräili, tytöt kertoivat ihmisistä, vanhoista taloista, entisistä ajoista. Paikallistin nyt vasta Leena Janakan, myöhemmin Päätalon, kotitalon. Kaiskollakin poikettiin serkkuani Oskua ja Onervaa tervehtimässä.
     Arvokas vierailu vapautti minut jopa aamun jalkapallokisasta. Eilen saunoimme ja nautimme. Elämä tuntui auteriselta. Tänään ajoimme lounaalle Tampereen liepeelle vielä yhden serkkuni Kivimäen Timon ja vaimonsa Leenan hoiviin. Huomasin kuinka omatkin lapsuuden ja nuoruuden loma-aikojen muistoni Kivimäestä ja Kaiskolta heräilivät. Silloisista kavereista Pekka Ritamäki on julkaissut näiltä vaiheilta pienen kirjasen Kylä vailla nimeä. En kyllä koskaan mieltänyt kuvattua aluetta omaksi kyläkseen, pidän sitä elimellisenä osana Kyröskosken tehdasyhteisöä. Tuttuja väläyksiä kirjasta löytyy jos vieraampiakin.
     Kyröskoski on edelleen kirjallisuudessa jokseenkin kuvaamaton, hyvin omaleimainen taajama. Sekä Sillanpää että Päätalo ovat sitä sivunneet, saattaa olla muitakin palasia. Paikallishistoriaa on paljonkin koottu ja painettu eri julkaisuihin. Kuvataidetta ja valokuvia on tavattomasti. Eira Stenberg asui aikanaan Kyröskoskella, mutta onkohan käsitellyt sitä ja missä.
     Antoisat ja seuralliset pari päivää päättyivät naapurin leikkimökin avajaisiin illalla. Meillä on parhaat mahdolliset naapurit, lähinnä tuolla mäellä Lauri ja Paula Ylivakeri tarmokkaine lapsineen. Sanni on uutukaisen leikkimökin pieni emäntä ja Perttukin kovasti pinnistelee. Mukana isovanhemmat sekä Auttilat. Tämän joukon apuun ja tukeen voi aina luottaa.

Perjantai 15.7.11
Suuri kulttuurijuhla jälleen Ikaalisissa: iskelmäfestivaali Vihreät niityt ihan siinä Huusareiden naapurissa pesäpallokentällä. Valtava tuhannen hengen teltta oli siihen kohotettu. Sadekelillä vähän ylimitoitettu, sillä edes Katri Helenaa ei tullut kuulemaan kuin kolmisensataa henkeä. Kuinkahan kävi katteiden, kun paikalla oli rivi muitakin kovia nimiä.
     Sinne painelimme entisissä muistoissa, Matti, Marja ja mä, kalseaan penkkiin istumaan. Iskelmäkansa hörppi kaljaa ja kuunteli aikansa Mikko Alatalon maalaisviisuja, kunnes tauon jälkeen illan tähti tuli lavalle. Turha ihailijoiden pelätä, että Katri muuttuisi joksikin rokkimimmiksi, ihan entisellään pysyy, vähän frisyyri muotoutuu nuorekkaammaksi ja asu trendikkäämmäksi. Samat tutut laulut kuultiin kuudennensadan kerran. Aina ne näköjään purevat. Vähän tanssittiin ja istuttiin pienet jatkot Huusareiden verannalla. Täällä juhlittiin monet tilintarkastukset ja muut huvit Katrin aikoina, mahtoiko muistaa.
     Matti suunnitteli aikoinaan meidän talon Katrin kanssa, sen Kutsumuksen, jota Auttilat nyt vahvasti asuvat. Tilailimme tällä kertaa Matilta ideoita takkaa varten, jollainen Viehätykseen olisi tarvis. Entinen Eliel Saarisen piirtämä takka on ilmeisesti 1940-luvun remontissa hävitetty! Jospa jotakin vastaavaa saisimme tilalle. Olisiko jossain hyviä tekijöitä?
     Ai niin Katri sai jonkun mahtavan tangon pitkästä urastaan, oliko se iskelmätotemi, jonka jakaja piti tavanomaisen pitkästi takeltelevan luovutuspuheen ja kaikki taputimme kiivaasti. Managerikin näytti valvovan äänten voimakkuuksia, joita kyllä riitti sen verran, että Huusarin Minni ei uskaltanut paikalle ollenkaan, vaan kuuli viisut hyvin omasta ikkunastaan. Kiva kokemus kumminkin. Onnea Katrille ja kumppanille edelleen!

Lauantai 16.7.11
Hyvästelin äskettäin kuolleen Leo Kalervon lukemalla hänen omaelämäkertansa Itseäni jäljittämässä (1981). Tuolla Tusculumin hyllyssä se oli, jäänyt aikanaan lukematta. Kiintoisia olivat jaksot itseoppineen varastomiehen kirjailijanuran alkutaipaleelta 1957 Ville Repo ja Jouko Tyyri esiintyvät miehen alkuunpotkijoina. Tyyri palasi myöhemmin usein Kalervoon. Syy selviää sekä tästä että aikanaan lukemistani päiväkirjankatkelmista Ajan kanssa silmäkkäin (1996), joissa Kalervo merkitsee muistiin kirjallisuuspoliittisia taistoja 1970- ja 80-luvuilla. Hän oli silloin Tyyrin, Kai Laitisen, Lassi Nummen tukimiehenä vasemmistolaista vyörytystä vastaan.
     Ihmeen kiihkeitä kamppailuja silloin käytiin, vaikkapa Kirjailijaliiton johtokunnan jäsenyyksistä ja apurahoista. Kaikki oli umpipoliittista. Arvo Turtiainen piti poliittista sitoutumista kirjailijan elinehtona, samoin monet muut. Se Matti Rossin surullisenkuuluisa ilmianto unkarilaista kirjailijavierasta kohtaan nousee myös esiin. Kalervo edustaa maltillista maalaisjärkeä näissä kahinoissa, mutta välillä hänkin hiiltyy. Seurasimme opiskelijoina näitä sivusta, laitoksella keskusteltiin, mutta silti monet juonet tuntuvat nyt kovin etäisiltä. Raivokasta aikaa, kirjallisuus oli ainakin sikäli arvossaan, että kiihdytti tunteita. Niin kuin sekin tapaus, missä apurahakohteluunsa tyytymätön runoilija heittää Kalervoa viskilasilla silmien väliin. Tämmöistä tuskin enää tapahtuu. Omat kokemukseni valtion kirjallisuustoimikunnan puheenjohtajana 1990-luvulla ovat jo kokonaan toisenlaisia tunnelmiltaan. Muutaman haukkumakirjeen sain, siinä kaikki. Puhelinterroria ei juuri esiintynyt.
     Kalervon kaunokirjallinen tuotanto on jäänyt osaltani jokseenkin koskematta, vaikka neljä romaania löysinkin hyllystäni. Kiinnitys menneeseen (1967) on kyllä luetun näköinen. Hän oli kiitetty ja palkittu kirjailija, nautti arvostusta mutta ei lukijoiden suurta suosiota. Eräänlainen Päätalon kirjallinen pikkuserkku, mestarin varjossa. Luotettava maaseudun ja arjen kuvaaja, joihin epiteetteihin hän itsekin työlästyi. Vesa kirjoitti hyvän nekrologin Kalervosta Hesariin joitain päiviä sitten. Juuri semmoinen puurtaja hän taisi olla. Onko Aamulehti huomioinut häntä lainkaan? Näin katoaa pitkän linjan kirjailija keskuudestamme.
     Pieni oma muistikuva. Myllykolussa oli menossa Töllinmäen tohtorin esitys 70-luvulla. Huomaan että Leo Kalervo astelee paikalle jonkun seurassa. Tulee myöhässä, pahoittelen. Jonkun aikaa hän seurailee esitystä siitä töyräältä ja palaa sitten tyytymättömän näköisenä takaisin. Tulikin vain museoon ja harmistui, kun joku näytelmä häiritsi sillanpääläistä idylliä?
     Tyyri väitti, että Kalervoa harmitti, kun Sillanpää kuvaa muka maalaistöiden vaiheita väärin. Tämä kyllä pomppasi, olisinpa halunnut kuulla jonkun esimerkin. Eri aikakausien kirjailijat eivät kaikissa suhteissa kohdanneet. Kalervo kuvaa puolestaan liiankin tarkasti sodanjälkeistä maalaiselämää ja sen murrosta. Muistelmissaan Kalervo kertoo toisaalta kauniisti parista kohtaamisestaan Mika Waltarin kanssa. Ne olivat hänen mukaansa hänen elämänsä kirkkaita kohokohtia. Tämä hyvittäköön kunnon prosaistin henkilökuvaa.

Sunnuntai 17.7.11
Jumesniemen kylä, omaleimainen kuten usein todettu. Keskuksenaan Sasslinin vanha kirkko ja koulu, perustettu kauan ennen Cygnaeuksen aloituksia. Siellä se seisoo vieläkin, toimii edelleen, vaikka pontevia yrityksiä on tehty koulun lakkauttamiseksi. Yksityiskouluksi sitä on viimeksi yritetty, mutta ei mennyt läpi, vaikka yksityistäminen muuten on suurta huutoa.
     Tähän maineikkaaseen miljööseen ajelimme (olisimme pyöräilleet, mutta pilvet uhkailivat) pieneen kesäjuhlaan, jonne minut oli haastettu puhumaan ystävyydestä. Missä määrin kirjallisuus on kuvannut aitoa ystävyyttä? Ei ollut ihan helppoa löytää esimerkkejä. Rakkaus ja väkivalta ovat taiteen aiheita, rikos ja seksi, sorto ja insesti jne. - mutta missä on todellista ystävyyttä? Muistin sentään Päätalon teoksista miehistä ystävyyttä, Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa kehkeytyy kaunis ystävyys poikien kesken, on Huovisella vekkuleita miespareja. Onko uudemmassa? Kukaties nuorten kirjallisuudessa, viihdekirjallisuudessa.
     Piti kääntyä maailmankirjallisuuteen ja siihen tutuimpaan, Steinbeckin Tortilla Flatiin eli Ystävyyden taloon, mutta eihän siinäkään Dannyn ystävilleen avaama talo tarjoudu miksikään yhteisyyden paratiisiksi. Meillä ei kai ole samantapaisia kokeita kuvattu, vaikka idealistien kolhooseja esiintyykin Matti Kurikasta alkaen, sopusointuisimmat vanhoissa työläiskortteleissa vaikkapa Tampereella, ainakin Sillanpään mukaan. Hänen korkeimpia arvojaan olivat ”äitiys, toveruus ja heräävä lempi”, mutta vähän on silti toveruuden saati ystävyyden kuvauksia paitsi joissain ylioppilasaikoihin palautuvissa novelleissa.
     Joten omien ajatusten puutteessa oli turvauduttava filosofeihin, Senecaan, Russelliin, jopa Markku Envallin aforistiikkaan. Sekä sentään omiin muistoihin, jotka liittyivät Jumesniemen ihanaan kesään 1972 ja myöhempiin retkiin tähän ainutlaatuiseen kylään, missä entinen yhteishenki edelleen elää uuden ajan murroksissakin. Saimme käväistä Jaskaran talossa ihailemassa Usko Nyströmin suunnittelemaa taiteellista salin kattoa. Talon isäntä Matti Jaskara oli aikoinaan vahva tuki Töllinmäen tohtorin esityksissä, siitä seinällä vieläkin näyttelijöille annettu kiitoskirja vuodelta 1978.
     Päivä huipentui Hämeenkyrön kirkkoon, missä Cynthia Makris ja Raimo Sirkiä antoivat upean konsertin, ohjelmisto hengellisistä ooppera-aarioihin ja kansanlauluihin. Cynthia oli uljaassa vireessä, eläytyi ja kujeili ja säteili tummaa kauneutta niin äänellisesti kuin ulkoisestikin. Sirkiäkin ponnisteli urheasti ja sai lämmetessään tenorinsa hyvin soimaan. Kirkko oli kansaa täynnä, alan ihmisiäkin kuten Anssi Hirvonen ja Valtteri Yrjölä. Tällaista täällä, ei hullumpaa.
     Istuttiin hetki meillä verannalla Kirstin ja fiksun miniänsä Anun kanssa, sulateltiin konserttia ja kuultiin Nokian nykyisistä markkinatunnelmista ja kaikenlaisesta. Olihan hieno päivä, huokailimme Marjan kanssa kaiken päätteeksi.

Maanantai 18.7.11
Yksi huvittava piirre tässä on sellainen, että jos vain sivuan (hyvin harvoin) entisen vaimoni Katrin jotakin esiintymistä (myönteisesti tietysti) aina siitä joku nimetön kirjoittaja pillastuu. Hän on ikään kuin yhteistä omaisuutta, johon ei kajota muuten kuin hillittömin superlatiivein, muuten tulee takkiin heti. Hauskaa kansaa tämä iskelmäkansa.
     Jumesniemen tilaisuudesta jäi kertomatta, että siellä soitettiin haitaria ja yhteislaulettiin kovasti ja lausuttiin välillä runoja, joten täysipainoista oli. Yhteislaulu olisi hyvä ennen esitelmää muulloinkin, avaa kielen ja lämmittää mielen.
     Laxnessia luen edelleen, paksuja kirjoja. Hänellä on spontaani tapa kertoa siten, että samassa lauseessa hän saattaa kääntää epäsuoraksi tai suorastaan repliikiksi sitä mitenkään osoittamatta. Teksti ryöpsähtelee kuin vuoripuro. Kertoo innoituksesta ja kovasta vauhdista, kertomisen hurmiosta. Viileätä pilkun viilausta ei esiinny.
     Terapiat alkoivat jälleen uusina. Kiehtova sarja, nyt tietää mitä on tehtävä myöhään illalla. Olemme tohtori Paulin terapiassa. Alkoikin taas lupaavasti, intialainen jäbä on hyvä vastapeluri.

Tiistai 19.7.11
Saaran päivää vietettiin perinteisesti Törmällä valtaisan mansikkatäytekakun, kahvin, kuohun ja punssin hellyttävässä hyväilyssä. Aamun parvekkeella oli kuulemma lukonkorjaaja (?), joten eipä näkynyt tätiä seurassamme. Päihitin hyvällä onnella tietomies Artsin Iltsikan kysymyksissä, mikä hiukan hyvitti heikkoa menestystäni rankkarikisassa, jossa pidän perää. Japanin naiset voittivat mestaruuden rankkareilla!
     Marjan johtama yhteisjumppa meidän pihassa on kesän paras innovaatio, osallistujia toistakymmentä, ohjelma mainio, vanhat iskelmät panevat meidät taivuttamaan, vääntämään, hyppimään ja heilumaan. Joukon paine estää lintsaamasta. Jo muutaman kerran jälkeen huomaan vatsalihasten vahvistuneen.
     Terapiassa on vuorossa näyttelijän neuropohjainen ongelma, joka voisi kiinnostaa myös Eeva-Liisaa, joka on tulossa tänne huomenna. Vettä putosi illalla suoraa soittoa. Huomenna tiettävästi taas poutautuu.

Keskiviikko 20.7.11
Eikö ole hyväkin, että pää tyhjenee ja aivot pehmenevät. Tulee tuttu tunne: en saa enää mitään aikaan. Hain Eeva-Liisan Tampereen asemalta, etsimme matkalla kauan Ylöjärven viinikauppaa (muuttanut) ja päädyimme parvekkeelle Marjan loihtimalle lounaalle, mistä luiskahdimme saunan syliin. Elämä hyväilee, joten antaa pään pehmitä edelleen.
     Aseman lehtitelineestä plarasin Seiskan jutun Katrin ja kumppanin Kreikan matkasta, huolestuttavaa! Mutta siihenpä en puutu, ettei joku siellä taas älähdä.
     Järvessä, pehmeän lämpöisessä vedessä, auringon lasku, löylyn tuntu ja sahdin maku, vihdan tuoksu, lempeä seura – enempää en nyt elämältä pyydä.

Torstai 21.7.11
Sadepäivä aamusta iltaan, komeaa ukkosta.
     Pidimme taidepäivän, joka aloitettiin Haukijärveltä. Siellä Sillanpään vanha kansakoulu on joutunut nuorten taiteilijain hallintaan, ja ihmeitä ovat saaneet aikaan. Arteles vaikutti elävältä taidekeskukselta. Outi Heiskasen näyttely tutkittiin: tuttua tyyliä, johon omat taustansa antoi nauhalta tullut läheinen selostus. Tällaista voisi käyttää useamminkin näyttelyissä.
     Iltapäivällä paineltiin tähän Maisemakahvilaan ja näytettiin Eeva-Liisalle täkäläiset näyttelyt, joukossa hyviäkin. Yläkerrassa heti oikealla kädellä on kivoja töitä: vauhdikas balettitanssija, pari elävää kissakuvaa ja semmoista. Vasemmalla kädellä naisia huvittivat huovitetut ketut.
     Tarja Auttilan värikatoinen taide tuli tutkituksi toiseen kertaan ja varsin perusteellisesti, sillä jyrisevä ukonilma kaatosateineen sulki meidät kulttuurilatoon vajaaksi tunniksi. Vähällä ettei Niklis todella lukinnut meitä sinne epähuomiossa koko yöksi. Siinä kehiteltiin samalla ideoita ensi kesäksi, joista vielä kuullaan. Ukkonen kierteli kauan näitä seutuja.
     Sen verran selkeni, että päästiin Törmälle saunaan, tosin autolla, mutta olihan märkä päivä.

Perjantai 22.7.11
Mouhijärvelle, samaa reittiä mitä nuori Sillanpää kulki aikanaan jalan, noin 15 km. Mukavaa mutkittelevaa maantietä Heinijärveltä Kortejärvelle Kökkön talon pihamaalle: kuin siirtyisi sata vuotta taaemmas ajassa, ei niin etteikö talo eläisi tätä aikaa, mutta rakennusten hyvin säilynyt muoto herättää autenttisia mielikuvia.
     Mouhijärven suvipäiviin kuuluvassa tapahtumassa pidin esityksen Sillanpään suhteista tähän Kökkön taloon, nehän olivat merkittävät teoksia myöten. Jäljet näkyvät, Sillanpään kestävä teema on tuo paluun idea, kaipuu takaisin nuoruudenrakkauden syliin. Harvoin saa puhua miljöössä, joka niin elimellisesti liittyy käsiteltävään tekstiin. Kökkön vanhaa pihapiiriä voi melkein ikkuna ikkunalta seurailla Sillanpään varhaisnovelleista, varsinkin 'Nocturno' kokoelmassa Ihmislapsia elämän saatossa (1917) on puhutteleva. Kerroin myös tästä Lyyli-suhteen haikeasta loppunäytöksestä, jota olen kuvannut kirjassani Korkea päivä ja ehtoo (1993). Sillanpää pitäisi koota vielä yksiin kansiin.
     Kökköllä on vanhat pappisperinteet maanviljelyksen ohessa, niinpä rovasti Timo Kökkö kertoi muistojaan jälkeeni. Kaffetauolla sain muutamia hauskoja lisäpiirteitä Sillanpään hahmoon. Kyllä hänet Mouhijärvellä hyvin muistetaan. Paikalle kertyi helteisenä iltana noin 70 sanankuulijaa. Kesän sykähdyttävin keikka, kolmas kesäjuhla tässä kuussa.
     Kirsti kysyi kuinka olen kestänyt helteitä. No yksinkertaisesti, tänään luin rannan riippumatossa Salka Valkaa ja kävin aina välillä uimassa. Nautinnollista.

Sunnuntai 24.7.11
Lippu on puolitangossa.
     Kun ajelin ja puhelin Mouhijärven idyllissä, Oslossa paukkui ja siellä saarella vielä enemmän. Fanaattisuus, poliittinen ja uskonnollinen, tuottaa hirveitä tekoja. Ei voi kuin hiljentyä miettimään, mihin maailmamme on menossa.
     Ja kumminkin me täällä vietimme huolettoman viikonlopun vanhan luokkatoverini ja jazz-entusiasti Jaskan ja vaimonsa Pirjon kanssa. Askaroimme kauden ensimmäiset ravut, lauloimme, tanssimme, saunoimme ja risteilimme Purimolla, joka poimi meidät kotilaiturista! Taustalla jytisi sekä ukkonen että ihmetys uutisista, mutta emme antaneet niiden liiaksi varjostaa yhdessäoloa. Näin ihmisen mieli toimii.
     Tänään illalla, Kehäkukan hyvän kasvislounaan jälkeen, reippailimme tuonne Maisemakahvilan kulttuurilatoon kuulemaan ukrainalaista kansanmusiikkiyhtye Jaroslavnaa, joka olikin värikäs ja piristävä kokemus. Soittivat ja lauloivat iloisesti, erityisesti solisti Valentina Mahnik sekä ihmeellinen, taidokas ja kuvankaunis huilisti. Kun muistaa Sirkiän ja Cynthia Makrisin konsertin kirkossa äskettäin, tällä riittää tasokasta musiikkitarjontaan.
     Mutta alakuloa eivät nämäkään kohottavat kokemukset voineet kokonaan poistaa.

Tiistai 26.7.11
Terveiset Rauman pitsiviikolta.
     Totta puhuen en ajellut idyllien kaupunkiin sen takia, vaan antoisaan neuvonpitoon eräästä teatterihankkeesta, mutta tulihan pitsejäkin vilkaistuksi. Tapasin Tapio Niemen ja painelimme teatterinjohtajana toimivan Kirsi-Kaisa Sinisalon pakeille, hauska oli häntä pitkästä aikaa tavata. Yhteisiä muistoja meillä on varsinkin Pyynikin Akselin ja Elinan ajoilta 1990-luvulta. Talousjohtaja Harri Natunen liittyi joukkoon, ja saimme hyvän lounaan kellariravintolassa. Neuvonpitokin eteni su