Sulka
Henkilötiedot
Pääiväkirja
Julkaisut
Kirjoituksia
Puheita
Galleria
Palaute
Pääsivulle

Päiväkirja

Sunnuntai 1.7.2012
Päivälleen 40 vuotta sitten... niinpä niin.
     Silloin oli ensimmäisen näytelmäni Myllykolun Eemelin suuri ensi-ilta täällä Hämeenkyrössä, Sillanpään alkuperäisen syntymäkodin eli museon edustalla. Ikuisesti muistan sen.
     Ja taidanpa muistaa tämänkin päivän, samaisen Eemelin uuden juhlaesityksen samalla paikalla, vaikkakin nyt uusitussa teatterissa puron varressa, missä se oli jo vuodesta 1973. Mutta nyt on paikalla komea mitat täyttävät katsomo eikä kuitenkaan pröystäilevä, vaan maastoon kauniisti sopeutuva. Ei edes katosta ja hyvä niin.
     Päivä alkoi lounaalla Mauri Lepolan lapsuudenkodissa tuolla Laitilassa vastarannalla. Marja Lepola emännöi ja vieraita oli meidän paikallisten lisäksi Aarne ja Ritva Laurila sekä Raimo ja Seija Sailas, jotka tulivat tila-autolla Helsingistä. Sieltä hankkiuduttiin juhlapaikalle Myllykoluun, missä Hämeenkyrö-seuran puheenjohtaja Esa Koivunen otti ohjat, esitteli onnistuneen projektin ja kutsuvieraille tarjottiin kuohuviiniä ja päreellinen pikkuevästä. Väkeä tuli paljon, päivä mitä aurinkoisin, ihanteellinen sää.
     Aarne Laurila piti näyttämön edustalla avauspuheen aivan kuin 40 vuotta sitten. Sitten näyttämölle asteli itse ikimuistoinen äite-Miina eli Helmi Tarkki huhuilemaan poikaansa Eemeliä. Hiukan olivat pojat venähtäneet näinä vuosikymmeninä, sekä Lepolan Yrjö että Mustosen Veikko. Hyvin vetivät kertaalleen harjoitetun kohtauksensa ja saivat kukkansa ja aplodimyrskyn. Hiukan muistelin ja nostattelin yleisöstä pystyyn virtuooseja, jotka olivat mukana ensimmäisessä esityksessä. Heitä olikin saapunut ilahduttavan suuri joukko. Ohjaajana silloin oli legendaarinen Klaara Näre-Keskinen mustine huiveineen ja sateenvarjoineen.
     Sen jälkeen saimme seurata porottavassa paisteessa tätä tämänkesäistä Vilma Talan ohjaamaa esitystä, joka on jo kuudes kesä Eemelin lapsuusvaiheista. Kuten olen jo todennut, siinä on edelleen liikuttavia kohtia jos kohta kömpelöitäkin. Nuori mies kirjoitteli kaikenlaista, eikä mikään ohjaaja (en minäkään 1973) ole vielä saanut kaikkia sällejä ja herrasväkiä saati trutseja ihan samaan tyylilajiin kuin on muu mäkitupalainen elämänmeno. Eikä ole tarkoituskaan. Välinäytöksillä kuvitetaan kaikensorttista kanssavaeltajaa, jotka Myllykoluun aikoinaan osuivat. Kiitollisina kaikkia katselin, eikä yleisökään tuntunut pahemmin pitkästyvän. Samaa Nikkilän äijää jo 1972 näytellyt Tuomiston Jussi sai ansaitun erikoistunnustuksen teatterin pitkäaikaisimpana veteraanina. Hänen repliikkinsä sillalta: îEi osaa eres trattia sanoa!î kuuluu esityksen helmiin. Myös Miina (Hanna Rajakoski-Tamminen) ja Pransu (Ari Lemetti) sekä itse Eemeli (Aleksi Tala) ovat erinomaisia ja hallitsevat murteen oivallisesti.
     Pidimme vielä pientä vastaanottoa meidän pihalla esityksen päälle, samoja vieraita kuin Lepolassa sekä Ulla (Helmin tytär Nökö) Nordgren seurueineen Porvoon saaristosta, myös kantabibliofiilit Anssi Arohonka ja Ari Suutarla liittyivät joukkoon sekä varsinainen teatterin tuntija Kirsti Mäkinen. Ystävällisesti näytelmää kommentoivat, eritoten oli kiintoisaa kuulla Raimo Sailaksen arvioita niin teatterista, kuntaliitoksista kuin muusta elämänmenosta tänä kriisikesänä. Marja Lepola arvioi, että kykenimme yhdessä tuottamaan vieraille täysipainoisen elämyksen kaikkineen.
     Ilta päätyi tietysti jalkapallofinaaliin, joka vain ratkesi liian aikaisin ja liian helposti. Kotikatsomomme yövierailla vahvistettuna jaksoi silti Espanjan juhliin saakka. Onnellisena kellahdin ñ en ketoon vaan petiin: aika kova mutta sitä antoisampi viikonloppu takana.

Maanantai 2.7.12
Jussi Niiranen nyt teki Iltsikaan isohkon numeron parin rivin kommentistani presidenttivierailun tiimoilta Sastamalassa. Tämmöinen juuri kiinnostaa, eivät niinkään päivillä pidetyt ansiokkaat puheenvuorot, joita laajemmin selostin.
     Kaupunginjohdon selitykseen sanoisin vain, että tuskin presidentin kanslia kielsi ottamasta päivien toiminnanjohtajaa mukaan presidentin lounasseuraksi. Kyseessä oli pieni mutta vakava kauneusvirhe. Juuri tällaisilla eleillä voidaan palkita ja kannustaa hyvää työntekijää, sivuuttamalla taas lannistaa. Tällaiset vaikuttavat ja säteilevät koko päivien työskentelyilmapiiriin, jossa ylhäältä tulevaa kannustinta on muutenkin ollut niukasti. Tapauksesta käydään näköjään aiheellisesti vihaista keskustelua Tyrvään Sanomien nettisivuilla.
     Muuten ymmärsin kyllä, että presidenttipari halusi toteuttaa vierailun matalalla profiililla. Ja semmoisenakin sillä oli suuri merkitys.
     Rauha on muuten laskeutunut maille. Aloitin murhaheinäkuun katsomalla kahta dokumenttia televisiosta. Pekka Lehdon seurantajuttu Anneli Auerin tapauksesta ei ollut mistään kotoisin, sekavaa itsensä esittelyä lähinnä ja muutaman sivullisen haastattelua. Sen sijaan Leif GW Persson jäljitti Femmalla huomattavasti selkeämmin vastaavanlaista joskin käänteistä murhatapausta, jossa miestä syytettiin vaimonsa seksuaalimurhasta. Ehkä Lehtokin vielä kohentaa aineistosta kelvollisen dokumentin, vaikka näytti kovasti masentuvan päänaisen saamasta tuomiosta. Puolueeton tutkija?

Tiistai 3.7.12
Päivän ilahduttava saalis: Hämeenkyrön Sanomien ansiokas numero.
     Lehti esittelee aukeaman voimin osuvasti niin Myllykolun museon avauksen kuin myös näytelmän ja sunnuntain manööverit muutenkin. Oli oikein vapauttavaa lukea, että Eemeli oli kriitikolle niin raikas elämys. Usein lehti on kehunut rutiininomaisesti harrastajien hankkeet, mutta tässä tuntui aito yllätys ja vaikutus. Varmaan juttu innostaa koko työryhmää. Tärkeimmät asioihin vaikuttaneet henkilöt olivat lehdessä tasapuolisesti esillä.
     Paikallislehtemme on sekavan välivaiheen jälkeen saanut hyvän ja osaavan päätoimittajan, tämän Katri Linnikon. Eri asia kuinka torstain numero, joka yhdistyy Pohjois-Satakuntaan ja saa uuden nimen, sitten otetaan vastaan. On kokemuksia siitä, että ihmiset eivät pidä paikallislehtensä sekaantumisesta muiden paikkakuntien asioihin.
     Katsotaanpa mitä Aamulehti, joka on kyllä uutterasti seurannut museo- ja teatterihankkeen eri vaiheita. Kalkkiviivoilla näkyvät voimat loppuneen. Näytelmä esiteltiin ylimalkaisen lempeästi (ohjaajaa ei edes mainittu) kesäkatsojan tunnelmin, ja museon avaamisesta viimein lehti vaikenee.
     Pitkollahan on vakituinen palstansa, hänhän voisi kerrankin kirjoittaa jostakin merkittävästä asiasta kotiseudullaan. Mistä mies kirjoittaa ñ Teppo-sonnista! Hurraa hurraa. Pitkolla on sama syndrooma kuin ministeri Arhinmäellä: molemmat keräävät urheita torjuntavoittoja väistelläkseen vähänkin korkeakulttuuriin vivahtavia tapahtumia. Olihan Matti P. sentään paikalla Myllykolussa sunnuntaina, mutta jutteli jonkun kanssa vessan nurkalla avauspuheen aikana, jotta ei liikaa vaikuttuisi tällaisesta menoamisesta.
     Onneksi on kovia veteraaneja. Professori Aarne Laurila on toiminut kriitikkona vasta vähän yli 60 vuotta ja jatkaa edelleen. Hän soitti ja pyysi kuvia esityksestä: juttu tulossa Demariin (Demokraattiin). Tuskin voisi olla asiantuntevampaa kirjoittajaa sillanpääläisistä pyrinnöistä. Kiitollisena muistan vieläkin Aarnen laajan arvion soittamastani ja ohjaamastani kantaesityksestä 10 vuotta sitten 2002 otsikolla: îHurskas kurjuus Hämeenkyrössä suurella voimalla ja taidollaî. Taitaisitko sen paremmin määritellä?
     Ehkä päätän lehdistökatsaukseni tähän. Illalla saunoimme pitkästä aikaa ñ piti sanomani kaikessa rauhassa, mutta äkkiä saunalle ilmestyi hontelo trubaduuriystävämme Christian W. Lindberg direkt från Stockholm kaksine hallavine Berninpaimenkoirineen (Opera och Carmen), joten kesä on siltäkin osin sisäänajettu. Löyly hänelle maittoi, ei sentään vielä innostunut laulamaan, mutta esiintyy Maisemakahvilassa ensi lauantaina klo 15.

Keskiviikko 4.7.12
Uusi hiukkanen (Higgs) löydetty, jihuu! Tuntuikin että jotain puuttui käsityksestämme maailmankaikkeuden rakenteesta.
     Töllinmäki möllötti kuitenkin päältä katsoen entisellään, kun siellä kokoustimme pihapenkeillä. Ensi sunnuntaina keskitymme Veikko Huovisen huumoriin samalla pihalla klo 14, vieraaksi tulee kirjailija Arto Seppälä. Mitä mieltä Konsta Pylkkänen olisi uudesta hiukkasesta? Voisi hyvinkin semmoisen löytää mahallaan ruohonjuuria tarkastellessaan. Valtteri Yrjölä kajauttelee tapahtumassa kotimaisia lauluja, siellä tapaamme.
     Muuten suunniteltiin ensi vuotta ja keksittiin hyvä idea: kun Myllykolussa on nyt se hieno ensipainosten näyttely, Töllinmäkeen pannaan näytteille Sillanpään käännöksiä. Jussi ideoi jo vitriinin paikan, jota ryhdymme toteuttamaan. Vilja kertoi meille rahoitusten kiemuroista. Ihme systeemejä nämä joutsenten reitit, elyt ja muut venkurat. Jospa siellä rahat pian loppuvat, kun vakuusrahaston ja jälkikaupan menoja ruvetaan maksamaan.
     Tuore tohtori Sirpa poikkesi kaffeella parvekkeella, siinä on kyllä vauhtimimmi. Heti syntyy kun hän johonkin tarttuu. Ensi vuoteen näissä näytelmähankkeissa jo tähtäillään. Sirpa aloittaa Jyväskylän yliopistossa lehtorina, mutta häntä on täällä pidettävä lujasti helmasta kiinni. Sain väitöskirjansa: Kohdennettu tuki perusopetuksen alkuluokilla. 202 s. Vaikuttaa äkkiselaten persoonalliselta työltä.
     Iltakävelin Myllykolussa, yleisöä tuli kohtuullisesti mutta ei yhtään liikaa. Kilpailevia tapahtumia on paljon. Mitä hittoa ne Taatan ääntä kailottaa lippukassan kovaäänisestä, semmoiseen alentamiseen on puututtava. Ne on jylhiä nauhoja, niitä on kuunneltava keskittyen ja hartaasti eikä minään tulomusiikkina.
     Helteinen sydänsuvi alkaa olla hehkuvimmillaan.

Torstai 5.7.12
Carl Haglund siteerasi aiheellisesti Runebergin runoa vannoessaan virkavalan, mutta olisi saanut siteerata alkukielellä. Vai näytettiinkö uutisissa vain suomenkielinen katkelma?
     Kaikkien aikojen paras haastattelukeikka iltapäivällä. Kirsi Lassila Sun radiosta vei meidät laivalla Viikinsaareen, tarjosi vanhassa ravintolassa mainion lounaan ja vieläpä ehdimme paviljongin päivätansseihin sen päälle. Viehättävä paikka on Viikinsaari! Vaikka se tuli vastaan monesti, kun kirjoitin teatterihistorioita (kesäteatterikin siellä oli jo 1920-luvulla), enpä ole siellä koskaan käynyt. Saari näyttää olevan täynnä toimintaa, siellä paitsi syödään ja tanssitaan myös pelataan, leikitään, uidaan ja otetaan aurinkoa. Levollista entisaikojen henkeä. Lenkkipolkuja on riittämiin. Lapsiperheiden ja vähän muidenkin lomaparatiisi. Palaamme tänne vastedes joka kesä.
     Ohjelmasta tuli toivon mukaan elävä. Kirsi oli hyvin valmistautunut ja teki rentoja kysymyksiä. Marja saiViisivuotishääpäivämme. Siitä tuli aika ihmeellinen.
     Katkoin rannalta ruusuja aamulla, ja Tauno postireissulla tuloani katseli vähän hymyillen, mutta myönsi, että viisi vuotta yhdessä on hyvä saavutus. Kannattaa juhlistaa. No hänellä tulee pian viisikymmentä täyteen.
     Kahvitarjotin vuoteelle ruusuineen, laulun nyt jätin. Marja antoi ihastuttavan kortin, itsenäppäimellä otettu. Lemmen seitsemäs taivas on yhä meidän, hän vakuuttaa.
     Sonnustauduimme Längelmäelle, Tunkelon Isotaloon, missä varsinaiset perinnepidot odottivat. Mahtavan rusthollin emäntä Kirsti Kontio-Ollila otti vastaan ja asetuimme hirsiseinäiseen pirttiin notkuvan pöydän äärelle. Pöydässämme musiikkiväkeä, Erkki Fredriksson seurueineen. Savonlinnan tapauksia muisteltiin juhlavuoden kunniaksi. Kyröläisiäkin näkyi, ranskan opettajani Jaakko Laaksonen, sekä Sepänkadun friidu Tuula Karjalainen.
     Keväällä Club Lyonin ranskalaisessa illassa lupasin Kirstille tulla puhumaan lisää Ahosta näihin hänen pitoihinsa. Kylläpä kannatti. Yksin sillikaviaari oli viedä kielen mukanaan muista herkuista puhumatta (huippuna hiljaa haudutettu luomukaritsan uunipata!). Pysyin silti puhevireessä ja vedin vaihteeksi linjaa Ahon toiminnasta Keski-Suomen päätoimittajana ja tietysti muistakin vaiheista. Kirsti muistutti tämän rusthollin pojan E.A. Tunkelon kuvauksesta (Virittäjä 1944), joka koski mm. Ahon kohtuullisia ruokailutapoja. Kirjojani oli jopa myytävänä, ja niitä meni pitkälti toistakymmentä. Pyypiisku-niminen viehkeä yhtye soitteli omia kansanmusiikkisovituksiaan. Loistavasti järjestetyt pidot.
     Muistutin siitäkin, että Niskavuoren vanha emäntä naitiin nuorena täältä Längelmäeltä Niskavuoren taloutta perinnöllään kohentamaan. "Ei jumaliste olisi tarvinnut Längelmäeltä naida sellaista, joka metsään juoksee. Olisi niitä kotipitäjästäkin löytynyt", herjaa Heta Juhanille, kun tämän suhde Malviinaan on järkyttänyt Loviisaa. Kannattaisi pystyttää tänne patsas Loviisalle. Onhan niitä fiktiivisillä henkilöillä: Silja Salmeluksella, Konsta Pylkkäsellä, Antero Vipusella jne.
     Raukean onnellisina ajelimme Längelmäeltä Kyröön kuunnelleen samalla Sun radiosta torstaisen Viikinsaaren retken Hopealinja-ohjelmaa. Hyvin pärjäsimme Kirsin haastattelussa, rento ohjelma, silti sisällyksekäs. Marja avasi uransa kirjakatsauksella, jatkoa seuratkoon. Ohjelma päättyi hääpäivän onnitteluihin ja kauniiseen valssiin, joka ei kuitenkaan ollut häävalssimme.
     Ei hätää, se tuli heti lauantain toivotuissa, kun kotiin ehdimme. Helinä oli kultaisena sitä toivonut. Tanssimme siis Lemmen seitsemättä taivasta sateen ropistessa ulkona. Ja Sun radio soitti sen heti perään uudestaan Kirsin terveisin. Alkoi mennä jo överiksi tämä häämuistelumme.
     Vilvoittelimme vielä Mahnalan mansikkatansseissa parisen tuntia, sadekin taukosi. Tuttuja, kylänväkeä, kärjessä valtuuston puheenjohtaja Maria Härkki ja Lasse Santala sekä ex-valtiopäivämies, nimipäiväsankari Klaus Pentti, joka on kasvattanut viikset huolettomien eläkepäivien merkiksi.
     Lasit kuohuviiniä, hämmentyneen onnelliset tunnustukset. Miten tää kaikki on näin hienosti sujunut. Lemmekkäästi viimeistelimme hääpäivän.

Sunnuntai 8.7.12
oli Töllinmäki-päivä. Sitä varten hain Arto Seppälän ja vaimonsa Pirjo Kaukosen aamulla Tampereelta meille kalalounaalle, mistä sitten jatkoimme tapahtumapaikalle. Väkeä taisi kertyä ennätysmäärä, noin 70, joten teema Veikko Huovisen tuotannon vaiheilta kiinnosti. Ja puhuja myös. Tampereelta tulivat Armi Viita ja Risto Järvinen ja taisi olla muitakin pitempimatkaisia. Sekä tietysti vankkaa kyröläistä älymystöä.
     Valtteri Yrjölä avasi ja myös lopetti komeasti tilaisuuden vetelemällä tunnelmaan sopivia lauluja ilman säestystä. Meinasi tulla poru kurkkuun, sanoi Pitkokin. Sihteerikkömme Johanna juonteli ja puheenjohtaja Jussi Niinenmaa luki Huovisen lyhyen erikoisen Outo munkki, minkä jälkeen Arto sai sananvuoron ja syvensi käsitystämme kirjailijan muusta tuotannosta. Arto tunsi Veikon pitkältä ajalta ja tuntee teoksetkin, joten varma opas oli asialla. Huovisen vähemmän tunnettuihin naiskuvauksiin hän keskittyi, hyvä niin. On väitetty, että Huovisella ei ole hyviä naishahmoja, ja tätä käsitystä vastaan Seppälä ansiokkaasti väitteli. Lisää sitten aiheesta elokuussa ilmestyvässä kirjassani.
     Kahvia juotiin ja korvapuustia syötiin ja nautittiin lempeästä tunnelmasta, kun ei satanutkaan vaikka vähän uhkaili. Arto lahjoitti seuralle Sillanpään teoksen Rippi (1928) ensipainoksena tekijän hauskoin omistuksin Veneskosken Veikolle. Lie ollut hyväkin veikko äfeelle.
     Kierrätytin Arton ja Pirjon vielä Myllykolun kautta, missä oli Eemeli menossa laimeahkolle yleisölle, on tainnut sateen uhka karkottaa katsojia. Museoon tutustuimme ja kahvilan ihanat naiset (Liisa, Leena ja muut) hellivät meitä senkin edestä ja lykkäsivät vielä lämpimäisen eilisen hääpäivän kunniaksi. On sitä nyt muistettu. Arton ja Pirjon kanssa riitti puhetta näytelmäkirjallisuudesta ja alan liitosta, jonka viimeaikaiset vaiheet eivät tätä seuruetta yksinomaan ilahduttaneet. Myös kirjailijan asemaa teatterissa pohdimme kokemustemme valossa.
     Ohhoh huokaisin, kun olin heittänyt vieraat takaisin Hämeenpuistoon. Nyt koittaa kauan kaivattu vapaus, alkukesän kiihkeät tapahtumat on hoidettu ja edessä on puhtaan valkeita, hehkeän lapisevia almanakan lehtiä.

Maanantai 9.7.12
Aloitin murhaavan heinäkuun turvallisesti, Sastamalasta sieppaamallani Maigretilla (ja vanha nainen), joka ei tosin ollut parhaasta päästä. Jatkan Colin Dexterin parissa, mies sai äsken huomattavan brittiläisen tunnustuspalkinnon elämäntyöstä. Palkinnolla on kunnioitettavan pitkä nimi: Theakstons Old Peculier Outstanding Contribution to CrimeFiction. Aikanaan hyllyyn kulkeutunut Kainin tyttäret tuntuu olevan hauska kulttuuritietoinen Morse-dekkari oxfordilaismiljööstä.
     Päivän iloinen yllätys oli Lontoon olympialaisten valmisteluun liittynyt fiktiosarjan avaus, salaterävä ja älykäs, lähenee jo komiikassaan Knallia ja sateenvarjoa tai vaikkapa Ihmisten puoluetta parhaimmillaan. Puolihuoleton ohimennen sivalteleva satiiri on brittien laji, sen he osaavat.
     Svenskien Persson jatkaa selvittämättömien rikosten tutkiskelua omalla uneliaan röhisevällä tyylillään, mutta kohteet ovat kiintoisia. Meillä Hannes Markkula voisi hyvin juontaa vastaavaa sarjaa, jos joku tv:n puolella toimeen tarttuisi. Aiheitakin olisi Kyllikki Saaren tapauksesta alkaen. Tämmöisiä puolituntisia taisi aikanaan tullakin Åke Lindmanin juontamina, myös poliisit itse ovat olleet asialla. Entisaikojen rikollisuudesta kuulin hyvän radio-ohjelman päivällä, asiantuntijana Teemu Keskisarja. Väkivallan taustalla oli ennen ja on nyt syrjäytyminen, liikaväestö, viina ja yleinen vitutus.
     Satelee, ajoittain roimastikin. Syy pysytellä sisällä. Maisemakahvilassa sentään poikkesin. Siellä tapaa aina tuttuja tai puolituttuja. Tauluja ja teatteria kommentoidaan. Kohokohta oli, kun suurmestari Eero Pylsy esitti Valtteri Torikalle ja minulle säveltämänsä Kevätlaulun viime viikolla Ritarikellarissa. Myös Christian siellä laulelee vielä jonkun päivän, muutakin ohjelmaa tulossa. Huomatkaa: Eeva-Liisa Haimelinin Sylvi Kekkos-ilta lauantaina 21. tätä kuuta!

Tiistai 10.7.12
Egyptissä presidentti Mohamed Mursi ei kunnioita vähääkään korkeimman oikeuden päätöstä julistaa parlamentti laittomasti valituksi, vaan kutsuipa uhalla sen koolle. Saksassa valtiovarainministeri Schäuble neuvoo kädestä pitäen korkeinta oikeutta, kuinka sen tulee Euroopan talousvakaudesta ja perustuslakikiistasta päättää.
     Eivät silti menetä välittömästi asemaansa nämä poliitikot toisin kuin Jussi Halla-aho meillä. Varmaan Mursi ja Schäuble ovat Jussin kanssa samaa mieltä siitä, että korkein oikeus on vain joukko henkilöitä omine mielipiteineen ja laintulkintoineen. Suomessa korkeinta oikeutta tulee silti kunnioittaa enemmän kuin Saksassa tai Egyptissä.
     Samalla kerrotaan, että Timo Soini on 7. sijalla maailmantaloutta eniten haittaavien henkilöiden amerikkalaislistalla. Onnittelut. Tuskin olympialaisissakaan saavutetaan monta yhtä korkeaa sijoitusta. No Leif Salmén kyllä Hesarissa sijoitti Jyrki Kataisen sinne kärkipaikkaa pitävän Angela Merkelin rinnalle Euroopan talouden tuhoajana. Hyvin menee, Suomi.
     Meillä oli liikunnallinen päivä. Marja piti jumppaa Ylivakerin entisessä navetossa, kun ruoho kotipihassa on märkää. Hikisinä jumpattiin yli kymmenen notkistelijan voimin Laila Kinnusen laulujen tahdissa. Vanha tuttu Leena-Maija Lindqvist tuli väellä ottamaan kuvaa ja haastattelemaan tästä ihmetapauksesta, juttu kaiketi tulossa Kyrön Sanomiin.
     Päälle savusaunan löyly ja pulahdus järveen, johan teki jäsenille ja hengelle hyvää.

Keskiviikko 11.7.12
Sadepäivät ovat oivallisia lukemiseen ja vanhojen valokuvien järjestämiseen.
     Nyt pitäisi olla huolissaan Espanjan taloudesta. Ylipäänsä pitäisi hölmöjen dekkarien sijasta lukea taloudesta kertovaa kirjallisuutta, kuten Jan Thorvalds neuvoi Hbl:ssä. Minä vaan tätä Colin Dexteriä jatkan, mutta tiedä vaikka vielä iskisin Björn Wahlroosin painavan näköiseen opukseen, jonka lainasin kirjastosta. Ei nyt suorastaan houkuttele.
     Sitä paitsi tuhlaan aikaa katsomalla vanhoja kotimaisia elokuvia päivällä. Niissä kiinnostavat eniten miljööt, kuvauspaikat, ajankuva. Usein toivoo että tää typerä juoni pyörisi nopeammin, jotta taas päästäisiin joihinkin katunäkymiin. Toisaalta ymmärrän Petterissäkin virinnyttä innostusta vanhoihin kotimaisiin. Niissä on löytöjä. Tänäänkin Vaalan Dynamiittitytössä oli jotain näppärää, tosin myös tolkutonta. Hauska oli nähdä Didrichsenin taidemuseo (Henry Nielsenin huvila) entisessä asussaan Kuusisaaressa.
     Brittien Olympiaseikkailu (To 2012) pitää kutinsa, Marja ihmettelee yläkerrassa mikä saa minut ulvomaan naurusta. Odotus kiihtyy kohti Lontoon megakisoja. Kuinka oli mahdollista, että olympialaiset saatiin täällä aikaan 1952?
     Urpilaista ja Kataista ei käy kateeksi. Olli Rehnin tehostetun viileästä olemuksesta huokuu jonkinlainen tyydytys hankalista tilanteista, jotka käyvät yhä hankalammiksi. Suomi taiteilee temppelin harjalla. Mistä tulee ensimmäinen pudokas?
     Kaikesta huolimatta olisi kiva, jos tulisi vaihteeksi pikkuisen aurinkoa ja hellettä.

Torstai 12.7.12
Onnenoikku, viisi maalia sisään. Yleensä sössin rankkarit.
     Ikämiesten peli-innostus on ilmiö sinänsä. Nuoruudesta ei hennota hellittää. Toinen leviävä villitys on kolmas elämä. Kunniakkaan uran jollakin asiallisella alueella luoneet herrat heittäytyvät eläkkeellä kulttuurin kunkuiksi. Johtavat tapahtumia, maalaavat tauluja, näyttelevät kesäteatterissa. Esimerkkejä on lähellä ja kaukana. Eikä siitä pahaa sanaa.
     Paitsi mieleeni palasi Kari Suomalaisen repliikki Huovissavotassa 1979, jolloin festivaalikesä kohosi kuumimmilleen: "Suomen kansa on selvinnyt sodista, nälästä ja taudeista, mutta kulttuuriinsa se voi vielä hirttäytyä."
     Tapahtumien uranaukaisija, Taaborinvuoren Kivi-juhlat, täyttää jo 60 vuotta, muut yleensä 40, niin myös Myllykolun kesäteatteri. Vaan Savonlinnapa on satavuotias, tosin pitkin tauoin. Kaustisella on koko poppoo käräjillä, mutta soitto vaan soi ja viulut vitkuttavat sinnikkäästi. Tää kansa ei lannistu mistään, ei edes Espanjan pankkikriisistä.
     Täällä jännätään iltasäitä, kun autoja virtaa Myllykoluun. Tänään ihmeellisen lempeä ilta, savusaunalla istuttiin pitkään Ylivakerin miesten kanssa, Tuikin perhekin tutustui hyviin löylyihin. Juniorista on tulossa jalkapallomaalivahti, oikealla uralla on siis poika.
     Lukekaa Matti Kuuselan terävä juttu Aamulehdestä ennen kuin viette seuraavan lottokupongin!

Lauantai 14.7.12
Moni hymähti, kun Hämeenkyrö nimitti itsensä kulttuurikunnaksi, mutta käsitteelle alkaa viimein tulla katetta. Onhan takana kuorovoitto ja Myllykolun kunnostus, ja jatkoa seuraa.
     Marja tuli eilen aivan hurmaantuneena Maisemakahvilan kulttuuriladosta, jossa oli laulukuoro Parempien vävypoikien konsertti. Lauloivat kuulemma kuin YL, kauniisti sointuen monipuolista ohjelmistoa. Toivottavasti palaavat joskus niin minäkin ehdin. Nyt katselin kotona Olympiaseikkailua ja olin taas katketa naurusta, samoin Downton Abbeyn uusinnat ovat hyvin tervetulleita, kun en taannoin päässyt alusta mukaan.
     Mutta tänään vasta räjähti. Meidän kylän uusi poika Waltteri Torikka (äitinsä kesäpaikka on siinä Laitisen Pentin entisellä tontilla Laitilan sillan kupeella) oli koonnut ystäviään Kööpenhaminasta ja Savonlinnasta tänne kirkkoon konsertoimaan. Jumaliste mikä konsertti! Onhan täällä ennenkin ollut huipputaitureita, viimeksi Cynthia Makris ja Raimo Sirkiä, mutta tämä nuorekas joukko valloitti kuulijat aivan täydelleen. Ellei upein niin ainakin sykähdyttävin konsertti mikä täällä koskaan on nähty ja kuultu.
     Ohjelmisto oli klassista ooppera-aariaa, muutama musikaalinumero sekä romanttisia suomalaisia lauluja. En tiedä kuinka heitä kuvailisin. Vaikea valita suosikkia kun kaikki olivat niin hyviä. Naiset Olga Nikolskaja-Heikkilä, Marjukka Tepponen ja Francine Vis olivat lumoavia. Tepponen tuli suoraan Savonlinnan Taikahuilun Paminasta ja veteli aarioita Beethovenin Fideliosta ja Verdin Rigoletosta kuulaan vivahteikkaasti, huippuna uusi tulkinta ikitutusta Summertimesta. Olga Nikolskaja-Heikkilä herätti huomion heti avauskvartetissa ja kirkasti sitten Massenet'n riipaisevan jäähyväisaarian (Manon) ikimuistettavasti. Kävi häneltä myös Merikanto. Kaikkein ihanin taisi sittenkin olla hollantilainen gasellinkaunis Francine Vis, joka helisytti Carmenia ja sytytti Don Giovannin dueton yhdessä Waltterin kanssa. Liikutti suorastaan, kun hän lopuksi lauloi yhdessä Henning von Schulmanin kanssa suomeksi Taivas on sininen ja valkoinen.
     Henning osoittautui aika veijariksi, jonka koomiset kyvyt näkyivät Don Giovannin mahtavassa loppukohtauksessa, mukana myös Waltteri ja Timo Riihonen, joka osoitti turhiksi epäilyt siitä, ettei meiltä enää löytyisi muhevia bassoääniä. Henning oli myös trubaduuri, joka säesti itseään kitaralla. Simo Mäkinen on kirkas tenori, hänen ja Waltterin duetto Jevgeni Oneginista kuului suosikkeihini. Olihan Torikka saanut porukan kokoon! Ja kykeni samalla itse baritonillaan komeisiin leiskauksiin. Säestäjän Ville Matvejeffin valoisa olemus ja herkkä kosketus kruunasi korkean konsertin.
     Kirkko oli täynnä kiitollista väkeä, ja juhlinta jatkui pienemmällä joukolla Mäntylässä. Waltteri vietti siellä musiikin maisteriksi valmistumisen juhlaa ystävineen ja sukulaisineen. Monta karonkkaa ja muuta menoa on Mäntylässä vietetty siitä pitäen, kun talvella 1972 tulin ensi kerran tapaamaan Eemelin näyttelijöitä, mutta enpä näin riehakasta ja reipasta juhlaa muista. Tarjoilu oli loistava yöpalaa myöten ja tanssisolistit harvinaista huipputasoa. Olisittepa nähneet kuinka Henning taivutteli Francinea tangon tahdissa! Enpä kiusaa teitä enemmän... sanonpa vain, että juhlia voi näinkin iloisesti ja tyylikkäästi - sen taidon musiikkiväki tunnetusti hallitsee.
     Olihan valtaisa päivä, eikä Waltteri tähän pysähdy sikäli kuin olen miestä tähän mennessä tullut tuntemaan.

Tiistai 17.7.12
Lehtien lukua sateisena aamuna.
     Paperitehtaan johtajan Niilo Hakkaraisen tunnettuisuudesta on osuva kuvaus Hesarissa (Erään insinöörin kuolema). Aamulehdessä on oivallettu kiva näkökulma Vuoreksen asuntomessuille: kadut on nimetty Nobel-kirjailijoiden mukaan! Kukahan näin hyvän keksinnön on siellä ajanut läpi. Minäkin sain yrittää Frans Emilin kadun asujamistoa luonnehtia: krouvin vaatisin ja lähikirjaston.
     Saudi-Arabiassa olisi feministeillä kyntämätöntä työsarkaa - näin kun lukee kuvausta siitä donnasta, joka vaati nähdäkseen edes ostamiensa alusvaatteiden värin kaupassa. Autoa eivät naiset vieläkään saa ajaa, mutta Lontoon kisoihin jo muutama sieltä osallistuu, siis edistystä.
     Pia Ingström antaa maanantain Hbl:ssä hyviä ohjeita kulttuuri- ja urheiluministeri Arhinmäelle. Hyvä kun ministeri laajentaa kulttuurin käsitettä populaarin suuntaan, mutta voisi hän hyvin laajentaa sitä myös korkeakulttuuriin päin. Ingström ehdottaa, että Arhinmäki pistäytyisi yllättäen urkukonsertissa Espoon vanhassa kirkossa! Tuskin tapahtuu.
     Loistava oopperakonsertti täällä kirkossa on saanut jälkimaininkeja; muutamaltakin taholta on sitä henkeä haukkoen ylistetty. Lähetin oman lyhennetyn arvioni Hämeenkyrön Sanomiin, saas nähdä mahtuuko lehteen (omaa toimittajaa ei ollut paikalla).
     Eihän tämä mitään juhlaa ole viljelijöille, mutta minäpoika viihdyn sateella, joka on hyvä sisäilysää (sana Kristina Carlsonin kolumnista SK viime viikolla). Voi lukea dekkaria sateen ropistessa tai tehdä peräti kirjoitustöitä. Nurmikon leikkasin sateen välissä, mutta muita paineita ei oteta.

Keskiviikko 18.7.12
Aamun uutinen kuin suoraan eilisestä 2012 Olympiaseikkailusta: turvatoimista vastaava firma ei saa tarpeeksi turvamiehiä kisoihin. Ian has again a difficult problem. Kuvaus viedoneuvottelusta oli taas pudottaa tuolilta.
     Olympiakuume nousee muutenkin. Teeman eiliset dokumentit Helsingin kisoista 1952 todella kiintoisia, ainakin minulle ennen näkemättömiä väläyksiä ja lajeja, avajaisetkin väreissä. Muistan Zatopekin saapumisen maratonportista, olimme perheen kanssa etukaarteessa, täytin juuri 7. Faija katseli Emilin ja Danan suudelmaa kiikarilla eikä antanut sitä muille. Myös esteratsastusta katselimme, mutta se meni osaksi piloille mutsin sääliessä vikuroivia ja kaatuilevia hevosia.
     Jotensakin uusi tieto oli sekin, että kisoissa oli niin vähän yleisöä. Kai siitä silloin kirjoitettiin. Turisteja varmaankin pelotti sodista selvinneen kaukaisen maan karu maine. Eikä suomalaisilla ollut silloin liikaa varaa kisaturismiin.
     Eilen oli urheilua täälläkin, kun Marja piti pihajumppaa - tosin taas Ylivakerin hallissa, sillä nurmi on edelleen märkää. Osanotto hyvä, venytykset mojovia. Nuorimmat Onni ja Selja innokkaimpia. Taunon ja Riston kanssa taivuteltiin takarivissä.
     Kirjoitin loppuun sovituksen Ihmiselon ihanuudesta ja kurjuudesta, nyt vain tarkastelemaan ja parantelemaan. Ensi kesään Myllykolussa tähdätään, jospa tehtäisiin jotakin repäisevää ja täysipainoista. Vähän hauras romaani kääntyi yllättävän iskevästi näytelmäksi, näin kun itse saan yksin sitä arvioida.
     Kuka jaksaa kommentoida Suomen vakuuksia? Lisää viihdettä torstaina eduskunnasta, kun edustajia ja virkailijoita simputetaan lomilta täysistuntoon. Viimeksi näin kävi kuulemma puolen vuosisataa sitten. Aikoihin on eletty.
     Tänään tulee Sallan perhe, ja hulinat alkavat.

Torstai 19.7.12
Haastoin kaikki meidän pelimiehet Myllykoluun näyttelemään ensi kesänä, kun luin Martti Suosalon haastattelusta, että jalkapallo opettaa sijoittumaan oikein näyttämöllä. Tänäänkin Asko sijoittui aivan oikein ja torjui Esan rankkarin. Tästä on varmasti hyötyä näyttämöllä. Vaatimattomuus estää kertomasta, että tein yhden unelmamaalin. Mutta kaksi myös missasin.
     Muistelimme kaikki eilistä ihmeellistä iltaa: aurinko paistoi ja oli lämmintä. Tällaista muistetaan joskus viime kesältä. Kannustimme samalla feministejä ponnistelemaan edelleen tasa-arvoisuuden tiellä. On tunnettua, että naisten euro on 80 centtiä, mutta Aamulehti paljastaa lisäksi, että naiset saavat saman verran lievempiä tuomioita kuin miehet. Tähän on mielestämme saatava hetimiten korjaus.
     Vakuussopimukseen emme ottaneet mitään kantaa. Matti uskoi Askon kannattamana, että kansan mielestä on ihan oikein, että edustajamme tekevät välillä töitä kesälläkin. Tutkikoot nyt sitä satasivuista sopimuslunttaa, josta kukaan ei ymmärrä mitään. Kimmo Sasin mielestä (kyröläisiä hänkin alunperin) sopimus on asiantuntijoiden tekemä, eikä ole tarkoituskaan sitä ymmärtää; on vain luotettava. Näin päätimme tehdä.
     Peräänkuulutamme reheviä miesnäyttelijöitä ensi kesäksi Myllykoluun. Matti lupasi pitää silmänsä auki kassajonoissa. Naisia saa yleensä helpommin, mutta ronskit hyvälihaiset miehet alkavat olla kortilla, kun Suti ja Yli-Kerttulan Mikko taitavat olla jo reservissä. Ei kunnon pyyleviä persoonia näe enää ammattiteattereissakaan. Ei ole enää Uuno Montosia tai Aku Korhosia tai Eero Roineita. Aulis Rosendahl oli viimeinen pyknikko, ja hänkin meni tsunamissa. Kaikki on nykyään niin pirun hyväkuntoisia ja treenattuja (Turkan syytä). Jos näette rehevän ja hyvin ilmaisevan miehen, ilmiantakaa tänne!

Perjantai 20.7.12
Siitä on kohta neljännesvuosisata kun riensimme Elinan kanssa Porin jazziin, Ain't misbehavin oli niin merkittävä tapaus, että se oli koettava. Sitten koko juhla on jäänyt omien tapausten jalkoihin. Ja nyt taas Poriin!
     Sinne veti kyllä tietokirjallisuus ja luvattu keskustelu Jukka-Pekka Pietiäisen kanssa Areena-lavalla. Vilkasta ja helteistä oli torilla ja areenan liepeillä, väkeä sellusi edestakaisin ja niitä riitti lavan reunalla kuuntelemaankin, kun Jukka-Pekan kanssa sanailimme lähinnä viimeaikaisista elämäkerroista. Tietokirjailijat ry:n aktiivinen nokkamies on hyvin oivaltanut Porin näkyvyyden ja kuuluvuuden; täällä juuri pitää olla, jos haluaa huomiota tietokirjallisuudelle. Puhutaanhan siellä kaikkea muutakin, politiikkaa ja liikennettä, on kansalaisjärjestöjen kojuja vieri vieressä, joten jazz on levittäytynyt tehokkaasti kaikille kuviteltaville alueille.
     Nautimme jutun päälle vankan lounaan läheisessä Torerossa tukeaksemme Espanjan taloutta, ellei muuten niin symbolisesti. Tuntui olevan suosittu paikka, vaan kohta tungos Porissa hellittänee. Lähellä oli myös Suomalainen kirjakauppa, joka tarjosi niin hulppeita alennuksia, että mukaan tarttui iso kassillinen arvotavaraa: kahdeksan kunnon kirjaa neljälläkympillä.
     Vielä vaeltelin hiukan rantamilla, kuuntelin yhden naissolistin tunnelmointia ja jouduin Iltalehden Juha Veli Jokisen kynsiin, saas nähdä mitä siitäkin taas seuraa. Piipahdin myös kaupungin vastaanotolla, mikä oli sikäli turhauttavaa, etten jaksanut syödä notkuvasta pöydästä enkä voinut juoda viiniä. Autolla leppoisasti kotiin ja saunaan, tunnin ajomatka. Miksi emme käy useammin Porissa? Ja miksi kaupungin komea nimi Björneborg on lyhentynyt tyhmästi vain Poriksi? Karhu on suojelusjumalansa (Deus Protector), kyllä sen pitäisi nimessäkin esiintyä.
     Katselimme vielä hienon elokuvan Venus, Peter O'Toolen kaiketi viimeinen roolityö, hyvin vaikuttava. Tällaisia äijänrahjuksia olemme pian itse kukin, mutta ei vielä!

Lauantai 21.7.12
Sallan perhe kahden lapsensa kanssa sekä taiteilija Haimelin ovat vallanneet talon, joten eletään täyttä elämää eikä tässä juuri ehdi kirjoittaa saati ajatella. Nautin taatana parivuotiaan Aslan ilmeistä arvostusta, kun taas puolivuotias Saima pitää vanhempiaan hyvin hereillä yökaudet. Näin täällä nyt melskataan.
     Pieni taiteellinen tauko oli illalla, kun Haimelin tulkitsi tätinsä Sylvi Kekkosen tekstejä tuolla Maisemakahvilan kulttuuriladossa. Sehän oli korkea tapaus, Väinö Lahden ohjaukseen perustuva kooste, joka sai ensiesityksensä vuonna 2000 Tamminiemessä (Sylvi täytti silloin 100). Hyvin Eeva-Liisa oli sen jaksanut lämmittää ja selvisi pitkästä tekstistä kunnialla. Idea oli tietysti Katariinan alun perin, eikä hullumpi. Hämmästyimme tosin hiukan, että yleisöä saapui peräti 23 kulttuurikunnan jäsentä, heistäkin osa muualta.
     Ammattinäyttelijät harvoin Hämeenkyrössä vierailevat, joten olisi voinut kuvitella, että ainakin Näytelmäseuran jäsenet kiinnostuisivat kulttuuriladon illasta ja tulisivat vaikkapa oppiin. Ei ketään. Harrastajia kiinnostaa tunnetusti enemmän oma näytteleminen kuin toisten katseleminen. Taiteilija itse oli tyytyväinen yleisöön ja esitykseensäkin, joten saunoimme hyvillä mielin kaiken päälle.
     Kun minulle lankesi illan lyhyt esittely, huomasin että Sylvi Kekkosen Amaliaa on käännetty aikanaan kymmenelle kielelle, etupäässä itäblokkiin, mutta myös ruotsiksi, saksaksi ja japaniksi. Ehkä presidentin puolison asema vähän auttoi. Se oli kylläkin kaksiteräinen; oltiin sitä mieltä, että Sylvi Kekkonen oli harrastajatason kirjailija (T. Anhava) ja vain asema soi hänelle huomiota - toiset taas sanoivat, että hän olisi ansainnut enemmän arvostusta, ellei asema olisi vähän varjostanut.
     Näin Sylvi Kekkosen kerran PEN-klubin kokouksessa. Tällöin hän oli selvästi vaivautunut siitä, että muut kirjailijat suhtautuivat häneen niin juhlallisesti. Hän olisi mieluiten kai tullut vain muina naisina Eevojen Kilven ja Joenpellon seurassa, mutta tietty virallisuuden kehä hänen ympärilleen kuitenkin muodostui. Eeva-Liisa tässä muisteli tätinsä vastausta vakiokysymykseen, miten hän on kestänyt pakollisen julkisuuden miehensä rinnalla: "Mielestäni olen siitä aika hyvin laistanut."
     No nythän meillä on historian kolmas kirjoittava presidentin puoliso, sarja alkoi Ester Ståhlbergista. Tai jos Tellervo Koivisto lasketaan mukaan, heitä on neljä. Hauska nähdä kuinka maineikas sarja Jenni Haukiossa jatkuu, toimii ja uusia ilmiöitä tuottaa.

Sunnuntai 22.7.12
Markku Envallin esseekokoelma on tuossa lojunut ja odottanut uutta lukemista. Heti ilmestyttyä luin ne viimeiset kirjailijaelämää käsittelevät jutut, muun jätin odottamaan otollista aikaa. Se tuli nyt poutaisena sunnuntaina, kun lapset edelleen vallitsevat taloa ja Haimelin lomailee ja Herkon vuoro oli grillata vankkaa lihakimpaletta couscousin seuraksi.
     Heti Markun nimiessee Toinen jalka maassa aktivoi lähtemään välittömästi sauvakävelylenkille Sikomäen ympäri, niin vakuuttavasti Markku todistelee kävelemisen siunauksellisuuden sekä ruumiin että hengen kannalta. Sauvakävely on supisuomalainen keksintö (ei mikään nordic walk) ja kuinka yksinkertainen. Markku kuvaa hyvin kuinka hän voitti ennakkoluulonsa sauvoja kohtaan. Tunnistan saman tunteen ja koukkuun jäämisen.
     Myös kadonnutta hiljaisuutta teoksessa käsitellään oppineen kaipaavasti. Mehän elämme jatkuvaa äänikakofoniaa, todistaa Markku, mutta tämä Vanajankylä on sentään suhteellisen hiljainen paitsi nyt, kun autojen virta pörisee kohden Myllykolua ja hyvä niin Kun Marja oli kuuntelemassa yökehrääjää, hän havaitsi että kolmostien jylinä ei yölläkään lakkaa.
     Kirjallisuusesseistä teki vaikutuksen ensin Runebergin Torpan tytön perinpohjaisen ideologinen teilaus, vaikka runon idealistisen vanhentuneisuuden, lähes julmuuden olisi kyllä uskonut vähemmälläkin. Hienoa kuitenkin, että nykykirjoittaja tarttuu näinkin paneutuvasti Vänrikkien yksittäiseen runoon. Uuno Kailaan abortti-kysymystä käsittelevä essee on minulta aikanaan Parnassossa (2/2003) mennyt ohi, joten ilahduin nyt Markun häpeilemättömän biografisesta otteesta ja tulkinnasta. Siinä tukeudutaan rohkeasti jopa Maunu Niinistön vanhaan väitöskirjaan, joka ei nauttinut suurta arvostusta aikanaan kirjallisuuden laitoksella.
     Envallin kirjasta jäi vieläkin reserviin muutama juttu, jonka alkuaihetta en riittävästi tunne. Sellaisiin tulee joskus hyvä sysäys palata. Mutta mietin uudelleen Markun melko rigoristista suhdetta kirjailijan elämään ja tähän alati ongelmalliseen julkisuus- tai markkinointisuhteeseen. Kysymys kosketti taas minua, kun Iltalehteen ilmestyikin pieni (onneksi) pala Porin pohdinnoistani. Yritin Jokisen kanssa puhellessa kierrellä, että jotain omaelämäkerrallista tekisi mieli vaihteeksi kirjoittaa, joten hänpä toimeliaana lehtimiehenä täräyttää otsikon: Kirja Katri Helenasta jo aloitettu! Mikäs siinä sitten auttaa, kun lehdessä näin lukee.
     Nykytrendin mukaan minun pitäisikin reilusti rummuttaa kaikin kapuloin tulossa olevaa sensaatiota, mutta mistä lie tullut taipumus pikemmin väistää ja pitää lopullista ideaa piilossa mahdollisimman pitkään - johtuu kaiketi liian julkisuuden tuomista huonoista kokemuksista. Olisi kiva kun kirja vain putkahtaisi ilmoille, mitä Markku pitää ihannetapauksena. Eihän se onnistu. Jos kirjailija vähänkin huomiota nykyisin haluaa, ei hän piilosilla olosta paljon ainakaan voita. Ellei juuri siitä teekin brändiä.
     Envallin esseet joka tapauksessa ansaitsisivat suuremman huomion kuin muutamat vähän huitaisevat kritiikit ovat niille suoneet. Hyvin sopivaa poutasunnuntain pihalukemista dekkarien lomaan. Niitä lukiessa voi vaikka viisastua kuten Matti Mäkelä taannoin Hesarissa hiukan hilpeillen ilmoitti.

Maanantai 23.7.12
On eroa siinä, kuinka rikoksen uhreja ja rikollisia julkisuudessa kohdellaan. Meillä pikkuvaraskin vetää pusakan niskoilleen käräjillä, mutta Amerikassa joukkomurhaaja istuu lungisti punaisen tukkansa kanssa ja haljuilee vailla mitään intimiteettisuojaa. Kun kirjoitan tätä tiistaiaamuna, huomaan Hesarin kiinnittävän pääkirjoituksessa aiheellista huomiota uhrien erilaiseen asemaan, vertausmaina Norja ja Suomi. Julkisuus voi olla myös puhdistavaa, tapauksesta riippuen.
     Käytiin lounaalla Huittisten vanhassa pappilassa Haapasen Arin ja Sirpan kanssa. Ihailimme Markku Pirin kunnostamaa komeaa pappilaa, nautimme kevyen kasvispainotteisen lounaan ja silmäilimme vähän taideteoksia sivurakennuksissa. Sopiva matkakohde.
     Myllykolussakin poikkesimme Jussin ja Marko Saarion kanssa tutkimassa alustavasti mahdollisuuksia toteuttaa niinkin suurisuuntainen produktio kuin se Ihmiselon ihanuus ja kurjuus. Markon mukaan olen ladannut tekstiin melkoisia haasteita, ja niinhän oli tarkoituskin. Lähdetään vaan rohkeasti liikkeelle, oli vankka päätöksemme.
     Haimelin hyppäsi aamulla bussiin, mutta vielä on talossa vilkasta. Huomasi näyttelijä yllättäen, että Sylvin ja Anitan esitykset jatkuvat Helsingissä jo kolmen viikon päästä. Eloisa elokuu kolkuttaa kynnyksellä, olympialaiset avataan loppuviikosta.

Tiistai 24.7.12
Nimipäivät on kesän herttainen instituutio, ja naisten viikolla niitä riittää. Viime viikolla vietimme Saaran päiviä Törmällä ja tänään ensin Kirstin päiviä Mouhijärven Karinkylässä ja illemmalla Kristiinan päiviä täällä Mahnalan rannassa. Siinä välissä jumpattiin, ja Marjan johtamassa voimistelujoukkueessa ovat niin Kirsi, Kirsti kuin Kristiina, joten onniteltavaa ja halattavaa piisaa kylliksi saakka.
     Nimipäiviä ei tarvitse ottaa liian juhlallisesti, mutta herkulliset tarjoamiset, kevyt seurustelu ja kauniiden pihapiirien ihastelu luovat kohotusta pilviseen kesäviikkoon. On yhtä hauska tavata taas vanhoja tuttuja kuin kohdata uusia tuttavuuksia. Puheenaiheksi tarjoutuvat sää, talouskriisi, kakun mehevyys tai kulttuurikesän kuulumiset. Näihin Kirstin ja kumppaneiden päiviin päättyy taas sateinen naisten viikko, mutta mitään takeita ei ole vieläkään säiden nopeasta paranemisesta, vaikka toiveita on heitelty.
     Marjan jumpassa oli ennätysosanotto ja Laila Kinnusen ja Olavi Virran tahdittama ohjelma entistä vaativampi, joten kunto hiljalleen kohenee. Meitä rohkeita miehiäkin kertyy jo vankka osasto takariviin. Ruumis tarvitsee ajoittaisen kurituksensa ja jäsenet viiltävän venytyksensä. Envallin ohje säännöllisistä kävelyretkistä ei yksin riitä, on myös sopivasti rehkittävä, ja parasta työmaata siihen tarjoaa kyllä savusaunan villi ympäristö meidän omassa impivaarassa. Soutelemaan olisi enemmän ehdittävä ja pyörälläkin on tullut pyrähdetyksi vain lyhyitä tarvematkoja, vaan onhan kesää jäljellä.

Keskiviikko 25.7.12
Pälkäneen Laitikkalaan, mistä on hyviä muistoja kolmen vuoden takaa. Ei pettänyt nytkään. Puhuin täpötäydessä kirjateltassa - rakkausromaaneista! Tarkemmin sanoen täyttymättömien rakkauksien sankareista. Esillä lähinnä Ahon, Huovisen ja Orhan Pamukin teoksia (Viattomuuden museo), viittauksia myös Waltariin ja Sillanpäähän. Uudempiin en tohtinut tarttua, olen vähän pudonnut kelkasta, pitäisi tiivistää lukemista.
     Mutta tunnelma teltassa tiivis, vaikka sade ropisi välillä rankasti kattoon. Paljon kysymyksiä ja puheenvuoroja. Nolostuttavan hyvä tilaisuus, mistä sain anteliaita kiitoksia. Kirjateltan aktivisteja palkittiin. Jatkot energisen kulttuuridaamin Vappuliisan luona joen rannassa, minkä vaiheilla on filmattu Valentin Vaalan Ihmiset suviyössä ja Claes Olssonin Rajajoki. Tarjoiltiin vaikka mitä ja lauluakin kuultiin. Uusi kulttuurisihteeri on tehnyt gradunsa Sillanpään Ihmiselon ihanuuden ja kurjuuden filmatisoinnista, mikä sattuma. Kiva tavata Seppo Hovi ja Sinikka pitkästä aikaa, muitakin tuttuja eri tilaisuuksista. Mukaan laitetut herkut täyttivät auton takapenkin.
     Laitikkalan ainutlaatuinen kulttuurikylä kunnostautui jälleen. Kaija Turunen oli pääemäntäni, jäämässä toimestaan eläkkeelle, mistä syystä trubaduuri hänelle kauniisti lauloi. Jatkoin Helsinkiin kovasti ylentyneenä.

Torstai 26.7.12
Kävi hassusti. Menin Elinan sisarentyttären Liisa Hietasen näyttelyä katsomaan sinne Galleria Sinneen Iso-Roban ja Annan kulmaan. Kello oli 11, mutta ovi vielä kiinni. Näin jonkun kuvaavan sisällä keskittyneesti jotakin. Rynkytin, mutta tyyppi ei hievahtanut. Johan filmaa keskittyneesti teoksia, eikö muija voisi jo lopettaa ja tulla avaamaan?
     Vasta kun kaveri tuli kadulta vähän myöhässä avaamaan ovet, huomasin että se valokuvaaja oli juuri se Liisan virkattu taideteos. On ollut tytöllä virkkaamista, pattereita ja vessaa myöten. Liisa on läytänyt oman tyylinsä, vaikka Hesarin kritiikissä viitataan myös Kaija Pavun virkattuun poliisiautoon Kiasmassa. Kumpi lie ensin idean keksinyt vai tuleeko malli muualta? Liisa joka tapauksessa virkkasi sen hurmaavan opettajan Taidehalliin vuosia sitten. Arjen pehmentäjä, kotoisen lämmön tuottaja. Hauskaa kun Hannelen tytär näin menestyy. Näyttely nähtävissä ensi sunnuntaihin saakka.
     Kun palasin taas Kyröön, oli ilo poiketa päiväkahveille Soinilan tontin naapuriin Fischereille. Alkuaan se on Nyströmin maista erotettu apteekkari Kytöniemen huvila, nyt hienosti laajennettu. Sitä on tullut vain järveltä katselluksi, nyt nähtiin hienot maisemat terassilta. Saara ja Artsi olivat mukana, paljon puhuttiin muun ohessa hyvästä naapurista ja ystävästämme Aamusta.
     Ajeltiin vielä samaan hengenvetoon Sastamalaan Pyhän Olavin hienoon kirkkoon, missä oli Greogorianan barokkikonsertti, esiintymässä kansainvälinen yhtye Meridiana. Jo istuminen kirkon parvella vaikuttavan kuvituksen ylisillä, esteettömän akustiikan tavoitettavissa on elämys. Lisäksi pidän vanhasta musiikista, sen monitasoisesta ja dynaamisesti etenevästä rikkaasta rytmiikasta ja pehmeän salamyhkäisestä soinnista. Corellia, Vivaldia, Händeliä, Telemannia, paria oudompaa (Rebel, Prowon) soittelivat loistokkaasti. Nautinnollinen vilkkaan kesäpäivän päätös. Ja voisiko kirkko enää upeammalla paikalla sijaita.

Perjantai 27.7.12
Nyt ne alkoivat, kauan odotetut olympialaiset. Se on nyt pelkkää urheilua runsaat pari viikkoa tästä eteenpäin.
     Avajaiset suorastaan mykistivät. Mitä kaikkea vielä keksitään. Turhassa käytössä puhki kulunutta adjektiivia 'käsittämätöntä' voisi tässä kerrankin hyvällä syyllä toistella. En muista mitään näin vaikuttavaa. Eikä pelkästään visuaalista loistokkuutta, vaan myös historiaa, oikeastaan koko Euroopan kehitystä siinä kuvattiin. Lontoo näytti olevansa draaman pääkaupunki. Vain brittiläisen popin historia oli mielestäni liian pitkä osio. Mutta tottahan sillä on kohdeyleisönsä, myös meidän ikäluokissa.
     Kansojen sisäänmarssi kesti ikuisuuden, jokainen saarensirpale halusi esiintyä oman plakaatin ja lipun takana ja mikäs siinä. Maantiedon oppimäärä kasvoi. Selostus juuri niin mekaanista ja paritoikkoista kuin asiaan kai kuuluu. Kreikka ja Espanja tulivat sisään hilpeinä huiskutellen, ei tietoakaan mistään kriisin poikasesta. Suomen kisa-asuja en pitäisi kovin onnistuneina moniin värikkäisiin ja iloisiin verrattuna. Mutta presidenttipari edusti tyylikkäästi.
     Jaksoin valvoa aina sinne kolmen hujakoille (Marja uuvahti aikaisemmin) ja ihailin kieltämättä olympiatulen sytyttämisen hyvin salattua koreografiaa. Sekään ei missään toista itseään. Kuinka korutonta olikaan Helsingin kisoissa! Ja silti vaikuttavaa, jylhän liikuttavaa. Olihan näissäkin oma unohtumaton tunnelmansa, kansojen ystävyyden ja ilon merkillisen voimakas manifesti. Ei ole missään suurempaa ja upeampaa kilpailuhengen rauhantahtoista julistusta.
     Onnellisena laskin itseni levolle. Jos kuuluisin kisojen järjestäjiin, itkisin ilosta; niin hyvin kaikki tuntui siellä sujuvan. Ei enää jälkeäkään Olympiaseikkailun kireän huvittavista puristuksista, onhan niitä riittänytkin viitisen vuotta. Nyt ollaan jo maalissa, kisat menevät omalla tarkoin valmistellulla painollaan. Niitä seurailemaan heittäydymme.

Lauantai 28.7.12
Ensimmäinen kilpailupäivä ei vielä ihmeitä tuo. Amerikkalaiset uimaritähdet vaihtoivat paikkaa kärjessä. Brittisuosikki ei pärjännytkään pyöräilyssä. Suomalaiset suosikit ovat vähissä. Yleensä kaikki ovat tyytyväisiä suoritukseensa, meni kuinka meni. Hento uimarityttö pyörtyi aamukilpailun päätteeksi. Voi kysyä oliko valmennus ja valmistautuminen ihan kohdallaan. Ampuja Kai Jahnsson pysyi kylmäverisesti finaalin hännillä, yksi piste kotiin. Pisteet muuttuvat pian mitalien arvoisiksi.
     Hirveästi päällekkäisiä tapahtumia edelleen täällä maalla. Heiskalla heinähupaa ja väkeä kuin markkinoilla, Taunokin rakkaan Fergusoninsa kanssa siellä seippaili. Juha Kuisma tavattiin soppalounaalla sekä noin seitsemän veljeksen ehdoton Juhani, Antti Jokinen. Sahtikisan heikkoutena pidän sitä, että yleisö ei saa maistella ja antaa omia pisteitään. Tuomarit siellä vaan tärkeinä nököttävät mukien äärellä. Kehittäkää kilpailu interaktiivisempaan suuntaan! (Sitä paitsi minua ei ole koskaan pyydetty tuomariksi, vaikka omaan pitkän ja ahkeran uran sahdin maistelijana...)
     Piti kiirehtiä Maisemakahvilan kulttuurilatoon, missä oli perinteiset luonto- ja maisemapäivät ja missä Marja halusi ehdottomasti kuulla ja nähdä Heikki Willamon esityksen, mutta jonkun aikatauluerehdyksen vuoksi joutuikin kuuntelemaan toista tuntia Erkki Lähteen metsäluentoa, kunnes poistui vihaisena. Minäpoika vaan saunaa lämmittelin ja nautin Aatamin asussa kesän ensimmäisestä hellepäivästä.

Sunnuntai 29.7.12
Päivän sankari on Ranskan uintiviestiankkuri. ällistyttävä veto ohittaa voitonvarmat amerikkalaiset. Vive la France! (Pitko muisteli sitä ranskalaisen kultamitaliuimarin isää, joka Helsingissä hyppäsi vaatteet päällä altaaseen onnittelemaan poikaansa. Nykyään ei näe niin repäiseviä tempauksia. Eteläafrikkalainen rintauimari oli vain hillityn onnellinen voitostaan.)
     Suomi loistaa edelleen etupäässä poissaolollaan, mutta maanantaina kaksi uimarityttöä - ei kun naista - hyppää altaaseen. Toivotaan parasta eli jatkopaikkaa.
     Helle hyväilee meitä, ja yöllä räiskähteli komea ukonilma, salamat valaisivat taivaan ja maan. Sillanpään Elokuu on tämän kauden paras kuvaus.

Maanantai 30.7.12
Tuure Vierros on kuollut. Muistan hyvin miehen, tapasin ja luin, arvostelinkin yhden kirjansa aikanaan Hesariin. Vierros jäi kirjailijana liian heikolle arvostukselle, mikä ei toisaalta ole harvinaista kirjallisessa maailmassa. Elämäntyönsä hän teki SYK:n historian lehtorina. Muistan hänen leppoisan, monitietoisen ja hyväntahtoisen olemuksensa.
     Kiinnostuin 1970-luvulla Vierroksen Kankaanpää-trilogiasta, joka satakuntalaisen maattoman väestön kuvauksena sivusi joiltain osin Sillanpään tuotantoa. Kutsuinkin Vierroksen ja hänen teoksiaan tutkineen Hannu Syväojan Sillanpään Seuran vieraiksi syksyllä 1977 tänne Holvin kabinettiin, missä aiheista vilkkaasti keskusteltiin. Hyvin tutkittuja romaaneja, ehkä hieman kuivakiskoisia, mutta ehdottoman luotettavaa kuvausta. Vierros ei koskaan oikein päässyt irti historioitsijan roolistaan, ja siinä hän kirjoitti jykeviä kuvauksia mm. Pietari Brahesta ja Tarton rauhanneuvotteluista.
     Hain esiin varastostani Vierroksen teokset, joista omistuskirjoituksella varustettu Kultasantainen raitti (1977) Amerikan siirtolaisuuden kuvauksena on hyvinkin Tuurin tasoa. Tuskin sitä kuitenkaan luen uudestaan. Vierroksen opettajakollega Kirsti Mäkinen kehui kovasti trilogian ykkösosaa Taivaassa torpan maa, sitä ei ole hyllyssäni (tietysti lainassa jossakin), joten se pitäisikin joskus lukea. Tein aikanaan peräti pienen näytelmäntapaisen Vierroksen teoksesta Komeetta, jota esitettiin joissakin tilaisuuksissa Hämeenkyrössä - aiheena täällä syntynyt ja 32-vuotiaana kuollut monioppinut nero Andreas Thuronius, 1600-luvulla Turun Akatemian professori ja rehtori. Aiheesta olisi saanut enemmänkin irti. Joku voisi vielä yrittää.
     Olin Kalevalan juhlavuoden näytelmäkilpailun raadin puheenjohtaja 1985, jolloin Vierros voitti näytelmällään Tangenttibussoli - vieläkin se on esittämättä missään! Ehkä se on liian sivistynyt näytelmä, kertoo fyysikosta ja runoilijasta J.J. Nervanderista. Materiaalin Vierros kirjoitti sitten romaaniksi Puhuva kivi (1994). Anneli Pukeman Rakastettu Johansson sijoittui samassa kilpailussa ja on saanut pitkän esityshistorian. Kansanomainen vanhuskomedia kiinnosti enemmän kuin kulttuurihistoriallinen keskustelunäytelmä.
     Vierroksen päätuotanto taisi olla oppikirjojen puolella, mutta kaunokirjallinen toiminta oli hänen henkireikänsä, kuten Kirsti on todennut. Totta on myös hänen havaintonsa, että oppikirjailija varjostaa kaunokirjailijaa - näin kävi Vierrokselle. Kirjoilla on kohtalonsa, niin myös kirjailijoilla.
     Kuollut on myös vanha ystävä Aarni Krohn, monien kirjallis-historiallisten matkojen vetäjä mm. Maakuntakirjailijoiden puheenjohtajana - aina iloinen, ystävällinen, innostava kaveri. Erinomainen yhdessäolon johtaja. Hänkin hajotti toimintaansa monille aloille mainostoimistosta alkaen ja olisi varmaan toisissa olosuhteissa keskittynyt syvemmin kirjoittamiseen. Risto Rytiä tutki, oopperalibrettoja kirjoitti, Ilmajoelle Jaakko Ilkan. Samoilla apajilla on siis oltu. Historian miehiä oli Aarni, krunikkalaista kulttuurisukua, rohkea vastavirran mies vahvimman vasemmistolaisaallon aikana. (Muistatteko kuinka hän keräsi Aleksilla rahaa Tuglaksen silmälaseihin...) Monessa suhteessa voisi siis lyödä kättä toisen historioitsijan Vierroksen kanssa. Näin maailmamme köyhtyy, tietoa katoaa, viisaat vaipuvat hautaan.

Tiistai 31.7.12
Helenan päivää vietetty täysipainoisesti aamusta alkaen. Ensin uimaan, sitten marjoja keräämään ja lehtiä hakemaan, sitten aamiaisen rakentelua, kunnes päivän tähti saapuu vuoteeltaan. Tänään illalla hänen juhlajumppansa koittaa.
     Mutta ensin olympia-asiaa. En ole kai koskaan katsellut uintia niin paljon kuin näinä päivinä. Jotenkin sitä tempautuu altaan kiihkeään loiskeeseen ja oppii tuntemaan näitä vesipetoja. Murhetta vain siitä, että Suomi on edelleen niin näkymätön. Kuinka tämä tuhansien järvien ja satojen uimahallien ja kylpylöitten ja kuntosalien maa ei tuota enää maailmantason uimareita? Ja miten ihmeessä muualla kehittyy noita häikäiseviä menijöitä ja taistelijoita. Ranskan ja Etelä-Afrikan uimarit ovat valloittaneet sydämemme. Arvostamme myös amerikkalaisia, australialaisia, italialaisia, englantilaisia ja saksalaisia, jopa ruotsalaisia polskijoita.
     Muistakaan lajeista ei suomalaisten osalta kannata paljon mainita. Onko Ville Lång ainoa, joka taisteli kuin mies ja silti hävisi paremmalleen, ei voi mitään. Sulkapallon sivaltelua on kiva katsella, jotensakin antoisampaa kuin judon nuhjailu tai staattinen ammunta, jota presidentti ryhdikkäästi kiitteli. Aktiivinen Niinistö viettää täydet olympialaiset, mikä on ihan oikein, ja ehtii siinä sivussa antamaan moniaita lausuntoja.
     Takaisin juhlajumppaan. Totta on, että neiti Tyyni Nyström, Marjan joku isoisotäti, osallistui Tukholman olympialaisten naisvoimistelunäytökseen tasan 100 vuotta sitten, ja tätähän täytyi tietysti juhlistaa siten, että jokatiistainen jumppa tapahtui tällä kertaa Tyyni-tädin rakennuttaman Törmän nurmikolla. Tämä Marjan puoliksi omistama rakennuskin täyttää sata vuotta, joten juhlien aiheita riittää. Jumppasimme ryhdikkäästi isänmaallisen marssimusiikin tahdissa, ja jumpan jälkeen tarjottiin skumppaa. Kun soudin sinne mennen tullen ja uimassakin kävin, päivän liikuntakiintiö täyttyi äärilleen. Paluumatkalla tarttui uistimeen kunnon hauki, kalastuskausi alkaa taas.
     Mainituista Tukholman olympialaisista 1912 katselimme äsken hillittömän hauskan dokumentin, jossa mm. yksi jeppe hyppäsi korkeutta lierihattu päässä. Herrasmiesmäistä meininkiä muutenkin, katsomon pukukoodi noudatti knallia ja shakettia, pukua ja kovia kauluksia simpsetteineen vähintään. Uimahyppykuningattaren ja japanilaisen maratoonarin tarinat säväyttivät. Tyyni-tätiä emme Suomen marssirivistöstä erottaneet, mutta varmuudella hän siellä paineli. Tällaisia katselisi joka kisoista.
     Näin on urheiluinnostus vallannut meidät täydelleen. On helppoa sikäli, ettei tarvitse pariin viikkoon vilkaista tv-ohjelmia, nappaa vain oikean kanavan ja kisoja alkaa virtailla huoneeseen. Muustakin kannamme vastuuta. Olen sitä mieltä, että rikollisuutta pitää kohtuullisesti meillä tukea, sillä se työllistää poliisivoimia, oikeusistuimia ja mediaa sekä tarjoaa materiaalia kukoistavaan rikoskirjallisuuteen ja elokuviin ynnä muutenkin pitää yhteiskuntaa vireässä käymistilassa.

henkilötiedot| kalenteri| päiväkirja| julkaisut
kirjoituksia | galleria | palaute