Sulka
Henkilötiedot
Pääiväkirja
Julkaisut
Kirjoituksia
Puheita
Galleria
Palaute
Pääsivulle

Päiväkirja

UUSIN

Maanantai 1. heinäkuuta 2013
Romantiikan heinäkuu, mitä sitten merkitseekin.
   Kun tulin pelaamasta, ostin kaksi ruusua, vein toisen Elinalle hautausmaalle ja toisen kotiin Marjalle. Ehkä romantiikka on näin hoidettu.
   Maisemakahvilassa on Elinan muistonäyttely, muutamia mallinaikaisia kuviaan. Kävimme tarkistamassa ja vaihtamassa tuoreet kukat. "Ei ihminen voi olla noin kaunis", huokaisi muuan naiskatsoja.
   Myllykolun alueen hoidosta vaihdoimme ajatuksia Vepan baarissa. Järvelinin Kari on nyt hyvä puolivapaaehtoinen aluevastaava, mutta tietysti hoito pitäisi saada vakaalle kannalle. Urheilukentällä on kaksi vakituista hoitajaa, näissä museoissa ei yhtään. Eikä oppaan toimenkuvaan näköjään kuulu edes heinän viikatointi saati pihan ja kukkamaiden hoito.
   Uusi mediatähti on ilmaantunut politiikkaan, tämä perussuomalaisten puoluesihteeri Slunga-Poutsalo. Vaikuttaa reippaalta naiselta. Tuore ilmestys aina ilahduttaa. Mutta kuinka pian hänen huolettoman iloinen sarkasminsa kuivuu median puserruksessa? Raikkaita ajatuksia vainotaan erikoisesti. Kaikki halutaan mankeloida samaan ylikorrektiin tärkeilyyn. Hyvä esimerkki nyt tiistain (2.7. jolloin tätä kirjoitan) kolumni Aamulehdessä. Sari Sainio näyttää kuinka vapaita henkiä on alusta pitäen kireän tosikkomaisesti prässättävä värittömiksi yleispoliitikoiksi. Hohhoijaa.
   Asiantuntijoissa on eroa. Martti Häikiö selvitti Nokian uudet verkkokaupat aamulla radiossa niin selväsanaisesti, että minäkin heti ymmärsin mistä on kysymys. Toivoa on siis uudesta pitkäjänteisestä noususta.
   Ensimmäisenä heinäkuuta on eräs merkkipaalu: aloin viimein lukea Volter Kilven romaania Alastalon salissa. Näin kauan olen selvinnyt muutamilla Kilven novelleilla. Muistan että suomenopettajamme Urho Johansson Norssissa jo opasti, että romaaniin on varattava kaksi vapaata rauhallista viikkoa. Ja että kirjaan pääsee kyllä sisään, kun hitaasti ja vailla ennakkoluuloja lukee. No nyt se nähdään. Ensimmäinen luku selvitetty. Kielen rytmi uhkaa heti tarttua. Komeaa sanontaa, eikä tosiaan turhia kiirehtivää.

 

Tiistai 2.7.13
Kokous Maria Härkki-Santalan luona, suurenmoiset tarjoilut, tavallista leppeämpi tunnelma. Nyt Sillanpään Seura on suorastaan tyytyväinen saavutuksiinsa. Mutta liika tyytyväisyys voi olla petollista, tehtäviä vielä edessä syyskuuhun saakka ja edemmäskin. Laura Santala oli kirjoittanut niin hyvän kritiikin näytelmästä Hämeenkyrön Sanomiin, että esitys nousi arvossa heti. Silti keskusteltiin kokouksessa vilkkaasti myös heikkouksista, mm. äänten kuuluvuudesta ja joistain yksityiskohdista. Annetaan ohjaajalle tiedoksi.
   Väkeä tarvitaan lisää Myllykolun kahvioon. Alueen huolto askarruttaa meitäkin, vaikka päävastuu on kunnalla ja Hämeenkyrö-seuralla. Jollekin pysyvälle tolalle se on järjestettävä.
   Seuraavaksi keskitytään Töllinmäki-päivään ensi sunnuntaina klo 13, ja minun on opastettava bussilasti Tampereelta näytelmään torstaina, joten toimintaa riittää. Kahden ensimmäisen näytännön yleisömäärä hipoo yhteensä puolta tuhatta, vaikka epäonni on koetellut esitystä: ensin ukonilma ja sitten helle, sairaskohtaus ja keskeytys.
   Toinen luku Alastalon salissa. Pukkilan mietteet vakuuttavat oikein perilänsisuomalaisesta kateudesta. Lukiessa on selvitettävä sylet ja kyynärät, prikit ja parkit ennen kuin teksti aukeaa. Joskus on jo tunne, että lyhyemminkin saman saisi sanotuksi.
   Olen salaa liukunut Tusculumissa uuteen kirjaan, Karjalan Kannaksen kautta. Paavolainen sai potkua Sastamalastakin. Samalla romaani on hedelmällisessä stand by -tilassa. Kun joku tavan mukaan kysyy, olenko nyt lomalla, voin vastata myöntävästi: rauhallinen kirjoittelu rantamajan aamuisessa yksinäisyydessä on parasta lomaa kaiken juoksentelun jälkeen. Pari sivua päivässä on sopiva käynnistystahti.
   Marja johti taas jumppaa, märkä nurmi ei kuulemma haitannut. Mukaan mahtuu ensi tiistaina klo 18.

Keskiviikko 3.7.13
Voisiko olla vielä parempia keinoja ärsyttää Yhdysvaltoja kuin Heidi Hautalan ehdotus Snowdenin turvapaikasta? Media torkuksissa näin keskisuvella, vain presidentti Niinistö terhakoitui ärähtämään.
   Egyptin vallankumous noudattaa Sinuhen käsikirjoitusta, juuri näin kävi Ekhnatonin uudistusten: seurauksena sekasorto ja sotilas Horemheb otti vallan.
   Härkäniemi valitsee piippua yli 60 sivua Alastalon salissa. Kuuluisan kolmannen luvun olen lukenut joskus ennenkin, silloin se riitti. Voiko piippu tosiaan olla miehen mitta? Sitä Aronsonilta ostettua maaherran piippua Härkäniemi ihastelee ja kauhistelee ainakin parikymmenen sivun verran, palaten siihen yhä uudestaan. On myös tuomarin ankara piippu ja Antverpenin piippu. Lukija huokaisee, kun Härkäniemi viimein osaa valita, täyttää ja sytyttää piippunsa. Jo kasvoi hänellä tupakannälkä. Kuinkahan tahallista komiikkaa tämä tolkuton venytys?
   Jostain syystä tuli tässä mieleeni pääkonsuli Heikki Tavela. Suuri elämännautiskelija oli tämä hyvä herra. Kerran oli ilo istua pitkähkö lounas hänen kanssaan siinä hänen lempipaikassaan Kasarmin ja Rikhardinkadun kulmassa. Puhuttiin paljon Sillanpäästä, jonka perheeseen Tavela kuului sisarensa avioliiton kautta. Sain seurata hänen komentelevaa tyyliään omassa ravintolassa. Kuulin suorasanaisia arvioita Helsingin muista ravintoloista ja niiden tasosta. Hienoa että Tavela ehti ja jaksoi vierailla Sillanpään Seuran 35-vuotistaipaleen juhlapuhujana Kämpissä toissa syksynä. Toivotan hänelle taivaallisia herkkupöytiä.

Torstai 4.7.13
Johdin bussillisen katsojia Tampereelta Myllykoluun, pitkästä aikaa voi sanoa: edellinen keikka taisi olla 1988. No jonkun Purimon risteilyn olen samassa hengessä hoitanut tässä välillä. äkkiä asiat palautuvat, muisti vertyy, niin tultiin Sillanpään hengessä Matrocksin kyydissä vanhaa Vaasan tietä Maisemakahvilaan ja sieltä teatteriin. Esitys ihanteellisessa säässä, yleisömenestys vaatimaton. Ehkä se siitä kohenee.
   Neljäs luku Alastalon salissa alkoi jo hyytyä. Millään ei päästä edes kokouksen alkuun. Pukkila jyystää valtavaa kateuttaan isompiaan kohtaan. Langholman mahtityyppi on jo saapunut paikalle. Ehkä se siitä viimein. Mutta tapahtumat eivät olekaan pääasia Joskus sitä pysähtyy hitaasti lukemaan jotakin polveilevaa yksittäistä lausetta outoine ilmaisuineen, jotka kaikki kiemurtelevat sentään loppupisteeseen kuin priki matalikolta rantaan.

Sunnuntai 7.7.13
Täydellinen päivä, katsotaanpa.
   Herään kello neljä, ei nukuta. Mietin vähän puhettani Töllinmäen tulevaan kesäjuhlaan.
   Kello viisi ponnahdan, otan kannullisen kylmää sahtia ja marssin saunalle. Vielä lämpö pirahtelee eiliseltä. Vihta mukaan, sahti lauteille, aurinko paistaa kohtisuoraan laiturille. Ei ihanampaa aamua. Järvi vilvoittaa.
   Kahvipöytä huippukuntoon, kukkia puutarhasta. Vilkaisen lehtiä. Laaja juttu Mannerheimin rakkaudesta kiinnostaa, siihen palattava. Odotan Marjan heräämistä. Viimein.
   Olemme onnelliset kuin Kiven runossa.
   Lähden pyörällä Jumesniemeen. Mainio mutkainen 7 kilometrin reitti, perillä värikkäät markkinat. Ei näy enää tuttuja kuten ennen, mutta väkeä kuitenkin. Koneita, eläimiä, kaikkea. Ostan mallaslimpun, pari juustoa ja kassillisen Ahkeraa Liisaa.
   Palattua hikisenä uimaan, keskityttävä Töllinmäkeen. Sinne kertyy varmaa sakkia, jopa professori Aarne Laurila tyttärineen Malmilta. Sillanpää-tuntemus paikalla vankkaa, on entistä pääjohtajaa, suurlähettilästä, kansanedustajaa, pari rovastia, innokas sotahistorioitsija. Saamme kahvia, puhumme Ihmiselon ihanuudesta ja kurjuudesta: puheenjohtaja Jussi, minä, tuottaja Sirpa, ohjaaja Marko ja säveltäjä Roope. Hän soittaa selloa, lauletaankin. Tuleehan näytelmä selvitetyksi. Esitys alkaa tunnin päästä.
   Mutta emme voi jäädä tantereelle, sillä ajamme Saaran ja Artsin kanssa Tammerin Trattorian terassille. Kevyt maittava lounas. Helteistä. Takaisin Hämeenkyröön.
   Luen kuudennen luvun Alastaloa. Sitkasta ja mutkikasta. Onneksi Härkäniemi sai viimein kahvia ja sämpylän. Jokohan päästään asiaan.
   Katsellaan yhdessä Silta-jännärin eka jakso, aika omalaatuinen. Vielä kiinnostavampi on kirjailija Leif W. Perssonin tähdittämä juttu todellisista rikoksista heti perään. Etsitään kadonneita naisia.
   Syvä onnellinen uni. Ai mistäkö on kysymys? Tänään oli kuudes hääpäivämme.

Maanantai 8.7.13
Nyt ei Matti Kuusela ehtinyt perehtyä kovin syvästi tähänastiseen Haanpää-tutkimukseen. Aamulehden haastattelu Matti Salmisen tulevasta kirjasta antaa erheellisen kuvan. Tykitetään "virallista" Haanpää-kuvaa eli Eino Kauppisen lähes 50 vuotta vanhaa elämäkertaa! Unohdetaan että tässä välissä on tullut Vesa Karosen, Kari Sallamaan ja Aarne Kinnusen kirjat sekä Juhani Koiviston väitöskirja. Lisäksi on julkaistu kirjekokoelmia ja päiväkirjoja. Salmisen ilmoittamat "paljastukset" (Haanpään rakkaus) on niissä jo kerrottu. Tietysti hyvä, jos uusia kirjeitä löytyy. Mutta Salmisen tähän saakka paljastamat novellilöydöt on ennenkin julkaistu.
   Haanpäätä kannattaa kyllä tutkia, ja Piippolaan jalkautuminen on varmasti antoisaa. Tosin tutkijan kannattaa pitää lähdekritiikki kunnossa; kaikenlaisia juttuja siellä kuulemma Pentistä kerrotaan, ja yhä useampi on muistanut olleensa hyväkin tuttu kirjailijan kanssa. Salminen ei ole sielläkään ihan ensimmäisenä liikkeellä. Odotellaan kirjaa.
   Käytiin nopsaan Helsingissä kääntymässä, käveltiin Kaivarissa (valtavasti valkoposkihanhia), syötiin hyvät lihapullat Café Ursulassa ja nähtiin vakava Hjallis Harkimo. Piipahdettiin myös Pasi Tammen atelieerissa tärkeällä asialla. Keräsin hyllystä vähän Volter Kilven aineistoa, Kustavin tapahtuma lähenee.

Tiistai 9.7.13
Syvä heinäkuu, kesä parhaimmillaan.
   Aamu-uinnilla ja pari tuntia kirjoittelua Tusculumissa. Kevyt lounas, pyöräillään kahville Siikrin suvikuppilaan tuonne Laitilan ristille, missä ennen toimi kauppa, posti ja kahvila. Kiva kun entistä paikkaa elvytetään.
   Olen vaikuttuneena lukenut Volter Kilven kirjeenvaihtoa Alvar Renqvistin ja Vilho Suomen kanssa. Näin otan vähän lepotaukoa Alastalon salin urakalta, samalla saan lisää perspektiiviä kirjailijan tavoitteisiin ja taiteelliseen ohjelmaan. Valtava itsetunto oli miehellä, eikä teosten vastaanotto saati menekki koskaan vastannut odotuksia.
   Varsinkin Kilven ja Suomen kirjeenvaihto on valaisevaa. Lämmin yhteisymmärrys vallitsee heidän välillään. Onko kellään kirjailijalla enää näin läheistä luottamussuhdetta kustantajaansa? Onko kellään aikaa pitkiin kirjeisiin? Vilho Suomi oli tuolloin 1937-39 Otavan kustannusvirkailija. Minä muistan hänet Kotimaisen kirjallisuuden apulaisprofessorina vielä 70-luvun alussa. Suomen väitöskirja nuoresta Volter Kilvestä antaa hyviä taustatietoja Kustavin reissua ajatellen. Harmi vain että elämäkerta jäi häneltä kesken ja vaille toista osaa.
   Elämäkerrat saivat jo siihen aikaan tieteellistä vastatuulta. Eino Kauppisenkin kirja Haanpäästä jäi ensimmäiseen osaan. Aika perusteellisesti hän jo jalkautui Piippolaan ja tutki Haanpään sukua, tapasi useaan otteeseen kirjailijan itsensäkin. Kuinka paljon uutta voi vielä heruttaa puoli vuosisataa myöhemmin? Matti Salminen näyttäköön uudessa kirjassaan.
   Kauppisen viaksi on luettu, että hän ei pitänyt Haanpäätä vasemmistolaisena. Tästä olivat monet eri mieltä, Veikko Huovinenkin kiisteli asiasta Arvo Turtiaisen kanssa. Kirjailija on aina liikkeessä ajasta toiseen. Oliko Haanpää edes pasifisti? Teoksen Korpisotaa kirjoitti aika kova soturi.
   Marja veti virkistävän jumpan nurmikolla, jonka jälkeen pitkä uintilenkki ja lukemista niin kauan kuin näki ilman valoja.

Keskiviikko 10.7.13
Helsinkiläisiä katsojia Myllykolussa. Kirsti, Kati ja Jussi poikkesivat ensin syömään savunieriää ja mansikoita, painelivat sitten rohkeasti katsomoon, vaikka pilvet riippuivat. Ei kuitenkaan satanut. Ja nyt kuultiin ihmeeksemme, että esitys onkin suorastaan hyvä! Hauskaa ja hykerryttävää kesäteatteria kuulemma. Ilmeisesti siellä on tapahtunut huomattava harppaus, mikä on peräti ilahduttavaa. Samaa todistaa tuottaja tuoreessa viestissään. Hieno juttu.
   Yksi puuduttava asia. Kuuntelen kentältä palatessani (nyt torstaiaamuna) Ylen aamua, ja mitäs aihetta siellä käsitellään: Jutta Urpilainen puhuu kehitysvajeesta sadasti toistetuin lausein, ja sitten yritetään nujertaa taas Päivi Räsästä, joka erehtyi puhumaan vakaumuksensa mukaan. Sehän on aivan sopimatonta, varsinkin ministeriltä. Yleensäkään ei pidä poiketa toimittajanormista, siis näistä korrekteista standardiajatuksista, muuten saa heti herhiläiset niskaansa. Toisinajattelu ei ole enää toivottua, tuskin sallittuakaan.
  Eilen eräs Teivainen kiljahteli radiossa kiukuissaan siitä, että ulkomaalaisvalvontaa suorittava poliisi pysäyttelee ulkomaalaisen näköisiä ihmisiä ja kysyy papereita. Todella pöyristyttävää. Minut pysäytti kerran kaksi miliisiä keskellä Nevskiä Pietarissa, ja passi oli hotellissa. Tuli vaikeuksia. Olin ulkomaalaisen näköinen, äsken oli tapahtunut kahden kerrostalon räjäytys. Selvisin kuulustelusta säikäyksellä. Olisi pitänyt reklamoida... niin minne?
  Onko tosiaan niin, että päivänpoltiikasta ei päästä eroon edes heinäkuussa? Eikö ne ansaitse edes hetken lomaa siellä kehitysvajeensa vierellä? Luulisi maailmassa olevan sata muuta kiinnostavampaa aihetta, mutta ehkä niille ajankohtaistoimittajille on mennyt tämä politiikkanauha niin päälle, että mitään muuta ei enää mietitäkään.
  Ammuin keskimääräisesti kolme maalia ja voitin sentään Pitkon. Artsi on ylivoimainen. Puhuimme Karjalasta (Asko käynyt reissussa) ja valtioiden vakoilusta. Ne saa sankarillisesti vuotaa, mutta yksilön intimiteetti on pyhä asia. Mikähän valtio on urkinnan suhteen synnitön? Suurvalta vakoilee suurellisemmin kuin pieni, eikö vain. Olisiko John le Carré pitänyt etsintäkuuluttaa, niin paljon on mies kirjoissaan paljastanut kuninkaallisen Britannian vakoilutavoista.

Torstai 11.7.13    Olin saanut esitelmäni aika hyvään kuntoon, ja tuntui että se meni läpi, tuli tuhlailevia kiitoksia. Ehkä taas yritän sen pohjalta jotakin julkaistavaa, niin etten vielä laita sitä tänne nettiin killumaan. Vai laittaisinko? Jos joku haluaa, lähetän suoraan. Näitä pyyntöjä oli muutama, jotka kohta toteutan.
   Vertailin tietysti Kilpeä ja Sillanpäätä ja varsinkin heidän moderneja aika-käsityksiään, olihan päivien teema Aikamatka. Vielä riittää selvittämistä Kilvessä, Alastalon salissa on vieläkin vähän kesken, mutta rohkenin kuitenkin ostaa sen paidan, joka vakuuttaa minutkin lukijoiden pyhään piiriin. Avauspäivän toinen puhuja oli Jörn Donner, joka kertoi enemmän itsestään kuin Kilvestä, mutta kiinnostavasti yhtäkaikki; julkisuuden hän kaappasi ilmoituksellaan paluusta eduskuntaan. Kaksi vuotta aikaa kaudesta "Kyllä sen kestää", Jörkka murjaisi.
   Ihmeesti Volter Kilpi syttyi elämään Kustavissa. Suurin ansio kuuluu Juha Hurmeelle, jonka Kilpi-tulkintoja on ylistetty, niin että niihin suhtautui jo tietyllä varovaisuudella. Mutta kyllä Kaaskerin Lundström valloitti meidät täydelleen! Harvoin on esittäjä ja teksti sulautuneet niin täydellisesti yhdeksi kokonaisuudeksi. Hurme tuntee todella Kilpensä, tajuaa jokaisen sanan ja antaa sille oikean painon. Vaikea monipolvinen teksti heräsi kuin ihmeen iskusta täyteen toteen. Rentolan rennossa kesäteatterissa vietimme kesän kohottavimpia hetkiä.
   Esko Salminen tulkitsi Härkäniemen kuuluisaa piipunvalintaa jämeränä luentateatterina, tekstin valikointi Heidi Krohnin. Tyypiltään Esko on kuin leveäksi Härkäniemeksi luotu ja varmaan vielä kehittelee esitystä teatterinomaisempaan suuntaan.
   Lisäksi meillä oli ylellinen tilaisuus käydä Inari Krohnin ja Pertti Lassilan luona pitkällä lounaalla Ströömin rannassa, vastapäätä häämötti Alastalon päärakennus! Mukana vanhoja tuttuja, Raija Mattila, Ola Laiho ja Sirkka Ahonen sekä talon Maija-tytär, taideopiskelija. Juttua riitti ristiin rastiin Kilvestä, kirjoista, maalauksesta, purjehduksesta, arkkitehtuurista, Musiikkitalosta, Kustavin kutistuvan kunnan tilanteesta ja Donneristakin. Mieliinpainuva iltapäivä, kaunis merihuvila vaaleanpunaisin hirsiseinin. Tutustuimme myös Inarin atelieeriin ja saimme meren pärskeitä Pertin veneessä. Vannotin Perttiä kirjoittamaan sen kipeästi kaivatun Volter Kilven elämäkerran, kun ei kukaan ole saanut sitä aikaiseksi (vain Vilho Suomen vanha puolikas on olemassa) Hänellä jos kellä olisi siihen hyvät edellytykset. Asialla on mutkansa ja esteensä, niin aina, silti jäämme odottamaan...
   Yövyimme Taivassalossa Keitarsalmen kievarissa, hupaisa entinen mahtinavetta, ikkunain edessä hevoslaidun ja aamulla uitavissa kylmä lähdepohjainen lammikko. Hyvin tuli uni.
   Lähtöpäivänä katsoimme vielä Inarin näyttelyn Kustavin pappilassa (olipa tarkoin piilotettu, ohjelmassakaan ei mainintaa) ja innostuin varaamaan yhden aiheeltaan henkilökohtaisesti koskettavan työn. Inari kertoi Tuulentuvassa aamulla omasta aikakäsityksestään kuviensa valossa, siinäkin monet muistot palasivat mieleen, vaikkapa ne Vihreän vallankumouksen ajat ja Vesikansan kokoontumiset.
   Vaikuttava vanha kirkko ja hautausmaa tutkittiin hyvän oppaan johdolla. Kirjailijan hauta, suvun jäseniä ja romaanihenkilöitä kuin Hämeenkyrössä konsanaan. Vielä Kustavin keskustaa flaneerattuamme, kirppiksiä tutkittuamme, Grillissä poikettuamme ajelimme perin tyytyväisinä mutkaisia teitä Hämeenkyröön. Tuntui kuin olisimme ulkomailla käyneet ja viipyneet viikon.
   Ja jaksoimme illalla piipahtaa vielä Siljan suviyön karonkassa Viljakkalan perillä, missä oli kiva tavata taas tekijöitä ja vakuuttua toisella katsomalla elokuvan ansioista. Itse Silja, Ida Teeri, näki ensi kerran herkät reaktionsa. Turkka Mastomäki oli hoitanut päivällä kertojan osuudet, tuntui vapautuneesti viettävän kesälomaa ennen syksyn rooleja, Rintalan Pojat tulee Hämeenlinnaan. Vilma emännöi, Antti Väre juhli syntymäpäiväänsä (23), saunakin lämpesi, mutta me painuimme aikaisin hyvin ansaitulle levolle.

Sunnuntai 21.7.13
Nähty näytelmiä, kuunneltu konsertti.
   Ikaalisten Tšehov-sarja päättyi (ehkä) Vanja-enoon Kalmaan pihapiirissä. Ihanteellinen paikka, vanha rakennus oli kaunis tausta tapahtumille. Marko Saarion ohjaamat esitykset ovat hienokseltaan kesä kesältä parantuneet. Tässä ilahduttivat erityisesti Mika Haavisto nimiroolissa sekä tyttäret Mirka Aittonurmi ja Emilia Lammi (kumpihan nyt oli kumpi). Jouko Hannu on kovasti kehittynyt ja sai professoriin koomista arvovaltaa. Mutta Astrov oli väärä tyyppi, rehevä sinänsä.
   Sastamalan Gregoriana vetää puoleensa jo senkin vuoksi, että voimme verestää vihkikirkkoamme, Pyhää Mariaa. Avauskonserttina Bachin "maailman varjoa ja taivaallista iloa", Anna-Maaria Oramo johti barokkiorkesteria solisteina Teppo Lampela ja Jussi Lehtipuu. Vaikuttavaa, ennen muuta hienon akustiikan ansiosta. Uusi Lehtipuu on kehityskelpoinen kyky. Iltapalaa tarjottiin vanhassa pappilassa, pöytäseuranamme itse kirkkoherra Paavilainen rouvineen. Mesenaatteja kunnioittava Greogoriana jatkaa, tiistain huilukonserttia on erityisesti suositeltu.
   Vielä Laulu tulipunaisesta kukasta Haiharan kartanon maisemassa, Teatteri Lysti esitti, Seppo Heinola sovitti, ohjasi ja kutsui paikalle. Aamulehden nurkkakriitikko haukkui esityksen aivan kohtuuttomasti, jopa väärin kuvauksin (Olavi ei suinkaan ole pahantuulinen läpi esityksen, vaan korea hurmuri kuten pitää). Mukana kauniita naisia, välillä jopa ihanan vähäpukeisina. Kyllikki, Teija Vallinaho, on komea ilmestys. Kokemus oli positiivinen, sovitus uskollinen Linnankoskelle moralisointiin saakka. Tuttua tekstiä, kun käsikirjoitin tämän Mikko Niskasen elokuvaan 1971.
   Myllykolussa ongelmia, kolmekin sairastapausta. Ohjaaja Marko paikkasi eläinlääkärin kuulemma kunniakkaasti. Marja auttoi kahvilassa. Kaikesta selvittiin, esitys hyvässä vireessä, parantaa kuin sika juoksua, kuten rouva totesi.

Maanantai 22.7.13
Syntyihän vilkas keskustelu Vepan baarissa pelin jälkeen, kun rovasti Sakari vähän sohaisi. Kun Pitko kirjoittaa yleensä omasta päästään tai asian vierestä, on syytä kertoa joskus todellisistakin väittelyistä. Sakari kehotti lukemaan Päivi Räsäsen puheen kokonaisuudessaan netistä, Kansanlähetysjuhlien sivuilta, jotta tietäisimme mitä ministeri todella on sanonut. Yleensä olemme kaikki täysin toimittajien armoilla, ja heidän antamansa kuva on enemmän tai vähemmän tarkoituksellisesti vääristynyt eli valikoitunut. Tästä on kokemusta. Alkutekstin äärellä vasta tiedämme, mitä on sanottu ja mistä pitäisi puhua.
   Kohtuullista huutoa taisi pöydästämme kuulua, kun pääsimme vauhtiin ja sanat sinkoilivat Päivin puolesta ja vastaan. Mistä siis oikeastaan oli kysymys?
   No minähän kotona heti luin Räsäsen puheen, ja yhdyn Sakariin täysin siinä, että ei siinä ainakaan lain vastustamiseen yllytetä - kaukana siitä. Eri asia on toteamus, että kaikilla meillä tulee tilanteita, jolloin oma vakaumus, oma käsitys, voi olla ristiriidassa lain vaatimuksen kanssa. Joka iikka meistä tunnisti tällaisen tilanteen, päivittäin. Poliisimme Esa olisi voinut kirjata sakkoja joka nupille. Hellänä miehenä hän kuitenkin armahti tunnustuksemme.
   Sitä paitsi rohkenen olla siinäkin Sakarin kanssa samaa mieltä, että puhe on hieno ja monipuolinen julistus hedonismin ajan vinoutumia vastaan. Aborttikysymys liittyy vain yhtenä kohtana ihmisen nautinnonhalun vakavaan kritiikkiä. Tätä puheen laajempaa ydintä ei kukaan ole vaivautunut oikein ymmärtämään tai lukemaan. Lukutaito on kai aika korkealla kansassamme, mutta luetun ymmärtämisessä on edelleen vaikeuksia. Eri mieltä hyvin voi olla, mutta hyvä olisi edes tietää, mistä asiasta.
   Peli meni muuten tavanomaisen heikosti omalta osaltani, toiset pojat kyllä pätkivät maaleja minkä kerkisivät.
   Siivoiluksi ja paperipinkkojen järjestelyksi meni koko tuulinen ja harmaa loppupäivä, hyvä niinkin. Puhtaalta pöydältä voi taas uusia töitä alkaa. Käväisen Helsingissä, missä pohdimme tulevaan oopperaan liittyviä asioita heti huomenna aamutuimiin.

Torstai 25.7.13
Jaakko heitti taas kuuman kiven, vedet alkavat lämmetä.
   Kristiinan päivien lievästi uuvuttamana en jaksanut kentälle aamulla. Mahnalassa oli hauskaa Haavistoilla, sitä ennen vedin viimeisen bussirempan Tampereelta Myllykoluun ja katselinkin ensimmäisen näytöksen, jossa ohjaajamme Marko paikkasi ansiokkaasti eläinlääkäri Härkälän, kohtuullisesti yliampuen. Marja heilui kahvilassa. Yleisöä tyynenä iltana reippaasti yli 300, loppua kohti tahti tiivistyy.
   Kirjoitustyötä hiljalleen aamuisin Tusculumissa. Järveen tekee tämän tästä mieli. Luen muuten yllättävän kiintoisaa kirjaa, Anna-Lisa Sahlströmin En såg sig om - och vände (1995). Mistä osuikin käteeni, kai siitä kun Kalmaan Vanja-enon alkuun oli Ikaalisissa lisätty prologi Edward Gyllingin kohtalosta. Sahlström kertoo eloisasti, kuinka mahdottomien tehtävien edessä punainen hallitus eli kansanvaltuuskunta oli talvella 1918 sisällissodan riehuessa. Kuinka saada elintarvikehuolto kuntoon, kuinka hoitaa ulkosuhteet Ruotsiin ja Venäjään, kuinka käynnistää tehdaslaitoksia ilman omistajien apua? Pitkiä kokouksia, loputonta puhetta, vähän tekoja. Epätoivoisia, tragikoomisia ponnistuksia. Hyvä dokumenttiromaani.
   Illalla porhallettava Kiikkaan Sarkia-näyttämön ensi-iltaan: ei mikään vaatimaton valinta, Shakespearen mustin tragedia Macbeth tutulla tantereella. Sarkia-näyttämö täyttää 30 vuotta, itsekin olin sitä alkuun tuuppaamassa kahdella Kaarlo Sarkian elämästä ja runoudesta kertovalla näytelmälläni. Nyt on tyyli hiukan muuttunut. Ihan kunnollisesti, verta säästämättä draaman esittivät. Ohjaaja britti, väkeviä hahmoja, selkeää puhetta (ohjelmalehtinen semmoinen ruttupallo että nimistä ei saa selvää). Mutta voisiko olla vielä synkempää aihetta leppeään suomalaiseen suvi-iltaan?
   Joudun sunnuntaina vetämään esityksessä pienen roolin juhlan kunniaksi.

Sunnuntai 28.7.13
Näyttelin suuren roolin Sarkia-näyttämön Macbethissä: viestintuojalla oli yksi pitkähkö repliikki, jonka muistin jopa ulkoa. Luultavasti se meni hirveän hyvin. Nyt vain odottelen, että tarjoaisivat seuraavaksi pääroolia.
  Ensi-illassa totesimme kansanedustaja Arto Satosen kanssa, että vallantavoittelun keinot ovat sentään vuosisatojen kuluessa hiukan siistiytyneet. Ei tosin kaikkialla. J. Kataista tyydytään tyrkkimään tuoliltaan vain sanallisesti, toistaiseksi.
  Toinen kansanedustaja istui vieressämme Komediateatterissa. Mikko Alatalo ehti pauhata jonkin verran Helsinkiin suunniteltavan pääkirjaston rahoituksesta. Emme ottaneet kantaa. Totta puhuen minä pärjäisin hienosti loppuikäni Rikhardinkadun ja Kansalliskirjaston varassa, täydentäen Hämeenkyrön ja Pirkanmaan Piki-systeemin suurilla eduilla. Kansanradion tyyppien kanssa olen samaa mieltä, että lastensairaala olisi kiireellisempi hanke.
  Kotimainen farssi näyttää mahdottomalta yritykseltä. Ei oikein innostanut tämäkään Tuomas Parkkisen kieli poskessa rustaama tekele, absurdia ja groteskia siinä olan takaa yritettiin. Esityksen nimi Puhelinluettelo. Ei edes Krisse Salminen pelastanut, kun muut olivat tyhmän poliisin ja hassun homon luokkaa. Sitä esitetään peräti Vammalassakin harrastajavoimin. Tyylikkään komedian osasivat meillä Waltari ja Yliruusi, eivät juuri muut.
  Mutta Komediateatteri on itsessään hienosti hoidettu ja siellä saa ystävällisen vastaanoton kuten nytkin. Tapasimme sekä Eskon rouvineen että Panu Raipian, isännyys esikuvallista. Katsomo vain puolillaan.
  Yleisökato hallitsi myös Heiskan heinähupaa, sekavat järjestelyt ja ehkä hellekin verottivat. Pääsin jo toisen kerran urani huipulle samana viikonloppuna: sanansaattajan roolin lisäksi pääsin tuomariksi sahtikisaan! Oli kyllä hiukan liian rasittavaa maistella yhdeksästä mukista erilajisia sahtiannoksia, seurauksena lievä uuvahdus. Lisäksi oli pidettävä esitelmä tärkeästä aiheesta: Sillanpään suhde saunaan. Jälleen täysosuma, kuulijoitakin pitkälle toistakymmentä! Suurena saunaehtoona selvitin sitten kolme saunaa: Heiskan ja Miinan savusaunat sekä lopuksi Törmän tutun pikkusaunan, joka oli paras ja aidoin, koska siellä saattoi viimein heittää kiusaavat märät uimapuvut helkkariin. Eikö kylilläkin voitaisi jo saunoa vapautuneemmin yhdessä? Oma sauna lämmitettiin sitten tänään, joten puhtaita ollaan.
  Myllykolu on nyt pyörinyt hyvin ja yleisöä riittänyt. Salla tuli varta vasten katsomaan ja rentoutumaan kerrankin ilman lapsia ja näytti nauttivan täydesti. Kuulimme kriittisen lausuntonsa esityksestä, sillä hän luki sitä ennen romaania. Sovitus onneksi kelpasi.
  Näin on selvitetty suven ehkä säpinäisin viikonloppu, levollisempia Luojan kiitos tulossa.

Keskiviikko 31.7.13
Savonlinnaan edestakaisin, vähän liian pikaisesti. Mutta Jevgeni Onegin piti nähdä ja kuulla, se on lempioopperoitani. Olihan sentään Pietarin Mihailovski-teatterin vierailu. Kuinka kovin kourin Ukrainan teatteriguru Andriy Zholdak on Puškinin ja Tšaikovskin hienoa teosta onnistunut runtelemaan?
  Eipä nyt pahemmin. Musiikki eli, samoin loistavat aariat, ei niitä pysty tuhoamaan. Mutta kolmen tason toteutus - alinna live-esitys, ylempänä epäsynkassa ja eri puvuissa kulkeva videotallennus ja ylinnä vielä libreton teksti - olihan tämän levottoman hajatulkinnan seuraaminen jokseenkin työlästä eestaas vilkuilua. Lisänä tulivat ohjaajan nerokkaat purkit ja purnukat, kaikenlainen sälä, lautaset ja vesisuihkut, hännänhuippuna täysin tarpeeton kääpiö. Liikaa hajotusta. Symboliikka osin arvoituksellista, osin simppeliä selkotemppuilua - kun Tatjanan tunteet alkavat hyrrätä, hän tietysti pyöräyttää pöydällä hyrrän pyörimään! Tällaista.
  Mutta varmaan tämä oli nerokasta alitajunnan kartoitusta, koska asiantunteva kritiikki niin tulee taas vakuuttelemaan. Kirsikka, joka istui hesarilaisten kanssa vähän ylemmällä rivillä, osaisi varmasti silmänräpäyksessä avata tämän mustavalkoisen sielunmaiseman. "Puuhamaata", sanoi iloluontoinen Tiia poistuessamme, ja siihenkin voi hyvin yhtyä.
  Yhtäkaikki me sallimme itsellemme musiikillis-romanttisen taidenautinnon kaikista esteistä ja tekotaiteesta huolimatta. Solisteja on kiittäminen, komeasti palkitsivat vaivamme, varsinkin loistelias Tatyana Ryaguzova kaimansa roolissa. Tapasimme monia tuttuja, sinnehän kaikki arvostelukykyiset rientävät. Oli lämmintä ja leppoisaa. Monet muistot Olavinlinnasta kulkivat mielen pohjalla. Asuimme Kasinossa, sielläkin ihan kohtalaista, hyvä aamu-uintipaikka ja semmoista. Ja sitten torikävelyn jälkeen kaasuttelimme taas kotia kohti.
  Muuten: menomatkalla katsastettu Hietasen Liisan (tuttuja ällistyttäviä virkkuutöitä) ja kumppanien taidetta Orimattilan Villa Roosassa (olikin aika kiepaus) ja paluumatkalla Heinolan hieno taidemuseo, josta äkkäsin P.J. Hynnisen komean kirjaston ja sen kruununa Sillanpään Hiltun ja Ragnarin omistuskirjoituksin. Mitä yhteyttä Sillanpäällä saattoi olla ministeri ja konsuli Hynnisen kanssa? Arvoitus ratkesi helposti: tämä oli Uuden Suomettaren päätoimittajana 1915-1917 eli juuri sinä aikana, jolloin Sillanpään kirjallinen ura alkoi kyseisen lehden alakertanovelleissa. Kirjailijan kiitollisuus säilyi näinkin pitkään. Heinolan Heili on hauska ruokapaikka, jos joku siellä päin poikkeilee.
  Ajoa tuli puuduttavasti vajaat 900 km kahdessa päivässä. Vilkaisin palatessa, että Myllykolussa oli vielä kohtuullinen menestys. Monivuotinen ystävä Sirpa Sastamalasta poikkesi sitten iltateelle kertomaan vaikutelmiaan: ei liian pitkästyttävää, kuulemma. Kouluarvosana hyvä 8. Sallakin täydensi viestissä arviotaan, jota viimeksi referoin puutteellisesti: useita hyviä kohtauksia ja kivoja näyttelijäsuorituksia. Mot.

 
 

henkilötiedot| kalenteri| päiväkirja| julkaisut
kirjoituksia | galleria | palaute