|
Perjantai 1.2.08
Helmikuu alkaa yhtä tihkuisena, tuulisena kuin aikaisemmatkin kuukaudet, mutta valoisampaa tulee. Sateen ropina, tuulten tohina on toisaalta mukavaa sisätyön säestystä.
WSOY aloittaa Waltarin juhlavuoden komealla ilmoituksella Hesarissa. Uusia painoksia tulee kuukausittain, teemoittain, mikä on hyvä idea. Näin kirjailijaa voi esitellä sopivina annoksina. Panula soittaa, häneltä on kadoksissa pari säettä Kiekua ja Kaikua lasten oopperaan. Kaikenlaista heräämistä tapahtuu. Luin uudelleen Fine van Brooklynin; ihailla täytyy edelleen kuinka hienosti näennäisen kepeä tarina on kerrottu, tasoihinsa kiedottu.
Strindberg on aina Strindberg. Kuolemantanssi Willensaunassa on jäntevää, komeaa teatteria, hienojen näyttelijöiden työtä. Näin Jussi Jurkan aikanaan 1974 Edgarin roolissa; häneen verrattuna Ismo Kallio on pehmeämpi, vaihtelevampi, varsin vivahteikas ja loppua kohti syvenevä. Jurkka oli itse saatana. Olikohan Kyllikki Forssell silloin Alice, en voi sitä tässä tarkistaa. Joka tapauksessa Tea Ista on ihmeellinen, ensin vähän sohjoinen vanha näyttelijätär, sitten riuhtaisee ja saa vetoa henkilöönsä, kunnes lysähtää vanhoille raiteille. Vanhahtava pateettinen tyyli muistuttaa juuri siitä, että Alice on näyttelijätär. Jukka-Pekka Palo Kurtin roolissa täydentää hienosti, niukoin vedoin, kiihkein purkauksin tämän loistokkaan kolmikon.
Ohjaajalle Johanna Freundlichille kiitos siitä, että hän on luottanut klassikkoon eikä repinyt sitä väkivalloin "nykypäivään" kuten monet koketit ohjaajat kuvittelevat velvollisuudekseen. Ihmiskuvat saavat kasvaa omasta taustastaan, ja me katsojina saamme huomata kuinka ajaton ja elävä tämä raateleva, tukahtunut aviohelvetti edelleen on. Mikä panssaroitu symboliikka: ns. parisuhteen vankilanomaisuus korostuu eristyneellä saarella, linnassa, tornissa vailla kontakteja muihin asukkaisiin. Vain lennätin viestimenä! August oli miesten mies totisesti, pahassakin ja varsinkin siinä.
Tuntui kuin olisi kerran vielä saanut viivähtää "vanhassa" Kansallisteatterissa, siinä joka tuli tutuksi nuoruus- ja kouluvuosina. Eikä tämä ole laahus tai moite, päinvastoin. Sukellus ajattomuuteen on yksi taiteen lumovoima.
Kun kävin juuri todistamassa Sillanpään Elokuun aloitusta Kuopiossa, en voi olla huomaamatta yhteyksiä, joita Lasse Lindemankin uumoili. Sillanpää ihaili Strindbergiä ja näki Kuolemantanssin ainakin kerran Kaarle Halmeen kiertueella. Eiköhän jotakin tarttunut Elokuun kolmioon, joka on peilikuva Kuolemantanssista: tulehtuneeseen avioliittoon saapuu purkajaksi edellisessä nainen, Maija, jälkimmäisessä mies, Kurt. Molemmissa tiivis yhteenotto aukaisee avioliiton solmuja, edellisessä kuolema armahtaa, jälkimmäisessä kuolema viipyy, ihmiset ovat tuomitut jatkamaan taisteluaan, loputtomasti. Hitonmoisia kirjailijoita.
Lauantai 2.2.08
Enpä tiedä seksuaalisesta häirinnästä. Eduskunnan tapaukset näyttävät perustuvan aika pieneen otantaan "tutkimuksessa". Siinä ratkaisee vain asianomaisen vastaajan sana, hänen kokemuksensa. Muuta indisiota ei taida olla. Ihminen kokee eri lailla lähestymiset. Joku piristyy pienestä flirtistä, toinen pitää sitä häirintänä ja ottaa nokkiinsa. Missä kulkevat rajat ja kriteerit? Vain yksilön omassa tajunnassa.
Huomautuksen häirinnästä saattaa saada, jos heittää vaikkapa kohteliaisuuden naiskollegan kivasta puserosta tai uudesta tukanväristä. Se on virallisen linjauksen mukaan juuri sitä ei-toivottua. Ulkoasuun ei saa sanallisesti puuttua, ei ainakaan esimies eikä opettaja.
Jos kaikki tällainen karsitaan työyhteisöistä, mahtaa niissä olla ikävää ja kireätä. Onneksi saan olla kotona oma työnantajani ja kommentoida vaimon ulkomuotoa ja asua ja kampausta ihan vapaasti. Ei hän ainakaan kehumisesta tunnu pahaa tykkäävän. Vai vaistonneeko taka-ajatuksia?
Taiteessa pyritään nimenomaan vastaanottajan häirintään, jotta hänen maailmansa hämmentyisi ja hän näkisi sen uutena. Totta kai vastaanottaja altistuu häirintään vapaaehtoisesti. Usein häirintä on hyvinkin seksuaalista. Aika, paikka, taso ratkaisevat. Täysi häiritsemättömyys elämässä on ikävystyttävää. Uskoisin miehen arkitilanteissa aika pian huomaavan, onko häiritttävä suosiollinen vai kilpistyykö vastarintaan. Vaisto on paras varmistaja.
Ratkaisin yhden keskeisen, vaikeahkon kysymyksen Waltarin nuoruusvaiheissa. Oli palattava tekstissä taaksepäin kevääseeen 1930. Jokus kun tulppa aukeaa, tuntuu koko työ vapautuvan ja juoksevan itsestään eteenpäin.
Siis ilomielin illalla Mäntsälään laavuretkelle kurjassa säässä ja lämmittävää saunailtaa viettämään ystävien Ollin ja Leilan isännöimässä ja emännöimässä rennossa tilaisuudessa. Leila on entinen oppilaani taannoisilta yliopistovuosilta, reipas nainen. Tuskin pystyisin häntä millään keinoin häiritsemään edes lauteilla. Todelliset luontoihmiset ovat oma heimonsa, heidän silmin lähin ympäristö aukeaa uutena. Marjakin viihtyi, hyvää ruokaa ja uusia tuttavuuksia, vapautunutta väkeä. Seksuaalista häirintää ei esiintynyt. Saattaa joku toivoa, että vähän esiintyisikin.
Runeberginpäivä 2008
Muistot palaavat. äitini lausui aina Fänrik Stålia ulkomuistista pitkät runot, jotka oli oppinut Hangö Samskolanissa. Marja ei jää paljoa pahemmaksi, sillä hän laulatti Sven Dufvan koulussa alusta loppuun aina tänä päivänä; miettikin nyt että tuskinpa kukaan jatkaa Tarvasjoella perinnettä.
Täällä oli hernesoppaa, punssia ja asianomaista torttua, joten päivä sujui asiallisissa merkeissä. Presidentin puhekin kuunneltiin, olihan siinä vaihteeksi pontta vaikka pyörein lausemuodoin. Kemijärven kansanliikettä kannatan kaikin voimin, mikäli se minun kannatustani yhtään kaipaa. Hienoa että kaikkeen ei vain alistuta hartiat lysyssä. Pääasia että edes rähistään, kiusa se on sekin koppaville päättäjille ja pörssinikkareille.
Luettu Waltarin sodanaikaista tuotantoa, mm. romaani Rakkaus vainoaikaan, joka kokonaan uusi elämys, sekä Tanssi yli hautojen - molemmat mainettaan parempia, sodan tunnelmat, ajankuvat hyvin elävöittäviä. Waltari oli propagandistinakin ammattilainen, soitteli herkkiä tunteita ja viljeli parahultaisesti patrioottista paatosta. Puhelin näistä Markku Envallin kanssa, hänen tarkoista romaanianalyyseistään (Suuri illusionisti) on työssä apua. Omiakin löytöjä riittämiin.
Elinan päivänä 2008
Päättyi ankara esitelmäralli ympäri maakuntaa. Mistä alkaisin.
Asikkalassa oli hauska Danielson-Kalmari -seminaari torstaina, joka avasi Suomalaiset historiapäivät Lahdessa. Olen ollut kahdesti ennenkin, mutta en Asikkalan avauksessa. Suurlähettiläs Heikki Talvitie näitä vetää omalla persoonallisella tyylillään; nyt keskityttiin Waltariin ja Suomen sotaan. Talvitie kertoi merkkivuosien 1808 ja 09 vietosta monin muodoin, ja minä painalsin Waltaria, lähinnä historiallisten aiheiden löytymistä 30- ja 40-luvuilla ennen Sinuhea. Luin Tanssi yli hautojen -romaanin oikeastaan aika vaikuttuneena, sehän on romanttinen mutta tarkasti tutkittu kuvaus Porvoon valtiopäivistä 1809 ja keisari Aleksanterin pikkuromanssista Ulla Möllensvärdin kanssa. Hyvin hellävaraisesti Waltari aihetta käsittelee, mutta tavallaan viehättävästi. Jospa laitan tätä esitelmää tuonne toiseen sarakkeeseen, niin vähän selviää romaanin allegorinen luonne.
Paikalla oli asiantuntevaa yleisöä (myös Waltarin sukua) ja täysi huone, joten mitä tahansa ei sopinut möläytellä. Sain riittävästi hyväksyntää esitelmälleni. Lounaspöydässä oli kiintoisaa puhella mm. Tauno Matomäen ja Marjatta Väänäsen kanssa; vähän pitempää perspektiiviä niin Kemijärven tapaukseen kuin eduskunnan häirintäjupakkaan. Matomäki palautti rankalla realismillaan Stora Enson toimet ilmeisesti oikeisiin armottomiin suhteisiinsa. Ei auta itku osakkeenomistajien määräämillä markkinoilla.
Perjantaina oli välipäivä kannaltamme, joten bussilla pääsi piipahtamaan kotona, ja palasimme Lahteen illan suussa, jolloin Matti Klinge esitelmöi Suomen sodan suurvaltapoliittisesta taustasta (hukattuaan jäsennyspaperinsa, silti kohtalaisen koossa pitävästi) ja Jussi T. Lappalainen sodan kulusta sinänsä, paloja myös venäläisen Lev Lurien esityksestä ja vuoden 1918 seminaarista, Marko Tikka ja Jukka Kekkonen äänessä.
Suomen sodasta vahvistui käsitys, että ruotsalainen sodanjohto oli vanhoihin kaavoihin jämähtänyttä ja varovaista, suomalaiset sotavoimat olisivat pystyneet parempaan vastarintaan ja Viaporin antautuminen jäi vieläkin arvoitukseksi. Venäläisen Lurien mielestä Cronstedt otti ilman muuta lahjuksia, Lappalainen kiisti tämän jyrkästi. Suomalaisen ja venäläisen mentaliteetin ero!
Illalla kaupungin vastaanotto historiallisessa museossa (entinen koulu) missä varsinkin oli antoisaa katsella Harri Holman uniikkia kokoelmaa (Waltarin tukimiehiä Pariisissa) ja puhella valtiosihteeri Volasen kanssa Tuntemattomasta sotilaasta ja Tulipunakukan filmauksista 1971, tietystä syystä. Martti Häikiön kanssa vaihdoimme ajatuksia VAK:n ja Waltarin suhteista, merkittävää.
Keskityin lauantaina omaan esitelmääni, tällä kerralla Sinuhen synnystä, ja se vetikin mahtavan yleisön, puolet kuunteli aulassa ja kahviossa monitoreista. Ehkä sekin täytyy aikanaan julkistaa, mutta toistaiseksi säilytän sentään joitain pointteja elämäkertaa varten. Historioitsija Jukka Korpela luki mielestäni oudon kirjaimellisesti Waltaria, mutta kriittistä esitystä oli silti kiintoisaa kuunnella. Jaana Toivari-Viitalan esitys Sinuhen alkuperäistarusta olikin tuttu entuudesta, mutta hän kuvitti sen elävöittävästi. Lopuksi Matti Kassila pakisi vetreään tyyliinsä Palmu-elokuvien tekovaiheista. Hyvä Waltari-kokonaisuus, josta Etelä-Suomen Sanomat ei maininnut tavuakaan.
Kauppahotellissa ei toiminut Ylen Teema! joten katsottava aulassa Zhivagon uusi jakso ja vähän Jeanne Moreaun henkilödokumenttia. Tanssin ryskytystä kyllä löytyi ja tangofinalisteja salista. Kari Ketolan kanssa hyvä keskustelu aamusaunassa Vammalan tulevista teemoista, hankin tuoreen väitöskirjansakin. Mainiot päivät Lahdessa kaiken kaikkiaan.
Ei muuta kuin sunnuntaina Marja junaan ja nokka päin Jyväskylää, missä Vanhan Kirjan päivillä vielä yksi Waltari-kierros musiikkisalissa, ideoita Kari Rahialalta ja kierros Aino Pajarin näyttelyssä Kapan kanssa, ai niin Harri Tapperin tapasin väläyksenä, kehui romaaniani mistä ilahduin kovasti. On ainakin asiamies näissä hommissa. Esitelmästä sain palkakseni matkarahat ja punssipullon!
Eikä tässä kyllin: maan poikki jyskyttelin iltapäivällä hiljalleen pohjalaisten pariin Ilmajoelle, sumua oli ja harmajaa, vilkaisin välillä huippumauttoman Tuurin kauppapalatsinkin kaikkine varastoineen, ja kävin neuvotteluja musikkijuhlien kanssa, joista myöhemmin.
Piti ajamani Hämeenkyröön yöksi, mutta perillä odotti yllätys: talo jääkylmä, öljy lopussa - ei muuta kuin jatkamaan ajoa suoraa soittoa Helsinkiin, minne saavun klo 00.00. Heinäluoman yllätys vähän virkisti viime taivalta, kiitos siitä. Kaikkiaan ajettui yhtenä päivänä kello yhdeksästä 780 km ja hoideltu hommia neljässä paikassa, Viehätyksestä sieppasin vain sylillisen lähdekirjoja takapenkille.
Tulihan toimitetuksi tätä Waltaria toritarpeiksi, annetuksi väliraportteja, joten nyt sukelletaan taas kirjoitustöihin.
Ystävänpäivänä 2008
Sain ensimmäiset Valentine-kortit opettaessani Lontoon yliopistossa 1986; en tiennyt niiden merkitystä, olin ihan äimänä. Tänään korttia opettajalle pidettäisiin kai seksuaalisena häirintänä - tai siihen yllytyksenä.
Kevyt irtiotto: Oscar Wilden The Importance of Being Ernest Lillanissa, ei hullumpi. Sitä on käännelty eri tavoin, joskus Tärkeintä on olla Aito, nyt Miksi Naiset aina Rakastuvat Ernestiin. Neil Hardwickin konstailematon ohjaus (vain kävelysauvat pomppasivat), naisosat mainioita, ja jos miesparissa olisi ollut enemmän sähinää (tyyppiä Leisti-Puotila) ilo olisi miltei irtaantunutkin. Sampo Sarkolaa luulisi vaivaavan, että on niin isänsä ääni ja tyyli, mutta varmaankin kehityskelpoinen poika. Kuuluisan komedian loppukäänne kovin odotettu, mutta repliikit nokkelia. En silti kaikkia sitaatteina tunnistanut kuten Niilo väittää käsiohjelmassa. Lillanin interiööri edelleen intiimi ja kotoisa.
Vammalan Vanhan kirjallisuuden päivien komea ohjelma on saatu jokseenkin kuntoon, enää julkistaminen ja itse päivät. Helppoa olla ohjelmajohdossa tutussa ja aktiivisesti ideoivassa joukossa. Kesäkuussa (27.-28.6.) teemana luonnollisesti Waltari, jos joku ei vielä sitä tiedä. Muistakaa tulla paikalle.
Ja tänään jatkaa Waltari-seura vuoden suunnittelua, kuulen ainakin vaikutelmia seuran Niilin risteilyltä. Itse en pääse kirjoituspöydän äärestä moneen viikkoon paitsi pienin piipahduksin.
Jos istuisin hallituksessa ja kuuntelisin välikysymyskeskustelua Kemijärven tilanteesta ja tajuaisin, etten voi tehdä asiassa mitään, eroaisin heti syvästi turhautuneena ja liittyisin Pomovaaran Eräveikkojen korpijotokselle laulaen raikuvasti 'Metsän poika tahdon olla, sankar jylhän kuusiston'.
Sunnuntai 17.2.08
Kävelyä, madekeittoa, blinejä, lueskelua, nautinnollista.
Tapani Raittilan näyttelyssä Taidehallissa vaikuttavinta muotokuvat, ennen muita terävä, älyllinen, hyökkäävä Kekkonen ja valpas kriittinen Matti Kuusi - heidät tavoitettu loistavasti, paljon muitakin hyviä. Vakavia surullisia naisia ja lapsia, nenät kuin Unto Koistisella. Raikkaita kukkia ja Helsinki-kuvia, mutta hitot välitin söhryisistä istuvista naisista ja asetelmista. Marjan mielestä niissäkin oli tunnelmaa.
Kerrattu Palmut kirjoina ja Erehdys elokuvanakin, uskollista hyvää työtä tehnyt Kassila, vaikea sovittaa melko staattista arvoitusdekkaria kuviksi. Ja erityisen tarkkaa työtä tehnyt Waltari. Kuvattuna aikana 30-luvulla Helsingissä postilaatikko tyhjennettiin klo 5 aamulla ja kirje vietiin perille jo samana aamupäivänä klo 9. Oliko tosiaan näin? Uskon Waltarin asiantuntemusta. Kuka sanoo kaiken kehittyneen ja nopeutuneen? Ei posti ainakaan tai mikä Itella se onkaan.
Pari tietokilpailukysymystä: 1) mikä on Palmun etunimi? 2) entä apulaisen? 3) mitä laulua Kokki kirjassa laulaa Kämpissä? Ei suinkaan "Silmät tummat niinkuin syksyinen yöö... " Olin yhteydessä Maarit Niiniluotoon, perästä kuuluu. Näitä tutkijan hupihetkiä.
Muistan kun Erehdystä filmattiin tuolla ylhäällä Engelin aukiolla 60-luvun alussa, kävin koulua ja ulkoilutin meidän terrieriä ja seurailin uteliaana filmauksia, valot paloivat myöhään yöhön, Jopi Rinne, Matti Ranin ja Leo Jokela kävelivät touhukkaina aukion poikki taloon. Kassila jotain siellä viittoili. Täähän on jo kulttuurihistoriaa.
Yksi pieni ristiriita: elokuvassa puhutaan Bruno Ryggsäckin kylpyammeesta, vaikka kuvissa on uima-allas. Johtuu alkutekstistä, jota ei ole huomattu muuttaa lavastuksen mukaiseksi.
Tiistai 19.2.08
Näin kävi, Hämeenkyrön valtuusto siunasi jätteenpolttolaitoksen kaavan selvin äänin 21-14. Kiivaan taiston yksi etappi on tavoitettu, alkaa vimmattu valituskierros, joka kestänee vuosia. Eläinlääkäri Esko Härkösen ja insinööri Asko Myllymäen asiantuntevat varoitukset paikallislehdessä eivät viime hetkillä vaikuttaneet enää mielipiteisiin. Koko ajan on ollut selvää, että jätteitä on ruvettava jossakin polttamaan, mutta Hämeenkyrössä valittu luonnonkaunis paikka Kyrösjärven rannassa ja pohjavesien tuntumassa on epäonnistunut, ei voi mitään.
Tämä ei ollut paras mahdollinen alku Sillanpään 120-vuotisjuhlille, joita kulttuurikunnassa kumminkin viritellään. Muut suunnitelmat näyttävät kyllä kohentuvan, niistä kuullaan.
Bibliophilos tipahti postissa, siinäpä monisanainen Waltari-paketti juhlavuoden avauksena. ansiokkaita juttuja tietysti, mutta hämmästyin Kari Saviniemen juttua Waltarin näytelmästä Yö yli Euroopan. Ei ole Kari tullut vilkaisseeksikaan kirjaani Noita palaa näyttämölle (1998), mistä selviäisi ainakin muutama perusfakta. Ensinnä Waltari ei suinkaan kieltänyt näytelmänsä esittämistä, vaan tarjosi sitä ehkä kahdellekin teatterille, mutta hyväksyi sitten sen, ettei sitä kuuman poliittisen aiheen vuoksi uskallettu esittää. Kerron aika paljon perusteitakin kirjassani.
Toiseksi näytelmän aihe ei ole fasismi eikä natsismi eikä se liity Horst Wesseliin muuten kuin välillisesti. Näytelmän päähenkilö on kovan linjan kommunisti, mitä Saviniemi ei edes mainitse jutussaan. Kommunismin uhkaa ja moraalista sortumista näytelmä kuvaa, tietysti myös poliittisten voimien vastakkaisuutta, monia muitakin aiheita, mutta siinä kuinka Jaakko Susi sortuu kommunistisolua rakentaessaan voisi nähdä hyvinkin pitkää profetiaa, jopa yli toisen maailmansodan.
Mutta tämä nyt ei kirjoittajaa kiinnostanut, vaan tuo vanha halu ylimalkaisesti liittää nuori Waltari natsien kannatusjoukkoihin, olkoon kuinka huteralla pohjalla hyvänsä. Että Waltari oli nousevasta Saksasta kiinnostunut, sitä ei kai kukaan kiistä, mutta Ranskan miehiä hän oli, humanisti ja ammattilainen, joka käänsi paljon kirjoja 30-luvulla.
Näissä harrastuksissa äärimmäisen antoisa ja kiintoisa tapaaminen iltapäivällä; sukelsin niin sanoakseni Waltarin elämän pehmeään ytimeen.
Vanha WSOY näyttää joutuneen turbulenssiin, joka tuskin isoa yhtiötä heilauttaa, kirjallista fasadia sitä enemmän. Tunnen Touko ja Aleksi Siltalan, olen toiminut kummankin kanssa ja nyt Toukon kanssa tätä Waltaria laitettu: täytyyhän talossa olla jotain syvästi vieraannuttavaa, jos tällaiset pojat lähtevät omin päin seikkailemaan. Tunnen ahdistuksen, joka alkaa virtaviivaistetusta liiketaloudellisesta kuranssista, sellaista oli taannoin MTV:ssa konsultin päästyä taloon kunnes lähdin minäkin vapaille vesille. Toivotettava Toukolle ja Aleksille onnea ja menestystä!
Ai niin, totta kai Rygseckin suku kirjoitti nimensä näin, vaikka muitakin asuja Palmu pohdiskeli.
Torstaiaamuna 21.2.08
Suomen sota alkoi 200 vuotta sitten. Kuu pimenee.
Tiistaina olisi ollut Viron itsenäisyysjuhla yliopiston juhlasalissa, mutta kirjoitustyö piteli täällä. Viime perjantai-iltana kuuntelin sen sijaan ent. pääministeri Mart Laarin esitelmän pienessä juhlasalissa Viron kohtalonvuosilta. Väkeä tuli niin että salia piti vaihtaa suuremmaksi. Runsastietoinen ja tunnevoimainenkin esitelmä, jossa yllätyin virolaisen vastarinnan sitkeydestä ja pitkällisyydestä sekä siitä, että Viro julistautui symbolisesti itsenäiseksi yhdeksi päiväksi jopa Saksan ja Venäjän valtausten välissä 40-luvulla.
Nyt olisi kerrattava Nauticuksen (Waltarin) Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta (1941) ja verrattava sitä uusimpaan tietoon, vaikka Zetterbergin palkittuun Viron historiaan. Ennen Totuutta pidettiin propagandana, tänään se taitaa olla jo pätevä tietoteos, aikaansa edellä.
Radiossa muuan dosentti Pylkkänen kertoo Suomen sodan taustasta, oikeata asiaa epäilemättä, mutta ei noin sökeltävä puheilmaisu saisi olla radiossa mahdollinen. Eikä luennoillakaan. Demostheneen oppiin! Olikohan Venäjän armeijan eteneminen noin rauhallista ja väkivallatonta kuin dosentti väittää. Päivän lehtikuvauksista saa vähän toisen kuvan. Ei kai mikään armeija ihan vain ystävyyttään maata valloita, talonpojat siinä ensimmäisinä kärsivät, helppo säätyläisten oli spekuloida sodan tulosta kammareissaan. Runebergin tehtävänä taas oli palauttaa kansallinen kunnia hyljeksityn sotamuiston äärellä. Siinä hän onnistui yli kaikkien odotusten.
Siirryn Waltarin sotavuosiin 39-44. Jos kellä on tietoja, muistoja, viitteitä - pyydän ottamaan yhteyttä. Tämä vaihe on valkeimpia kirjailijan elämässä, työt kyllä tunnetaan, palvelu ja toiminta pääpiirteittäin, mutta eläviä välähdyksiä on niukasti. Perhe siirrettiin Hartolaan sotaa pakoon, joten Satukaan ei näistä paljon tiennyt.
Perjantai 22.2.08
Viikon suuri murhe on ollut tohtori Neilin kuolema Sydämen asialla -sarjassa. Tunnen suurta sympatiaa Maggien urheutta kohtaan, siinäpä vasta näpsäkkä hoitaja. Kuinka hänen nyt käy? Aiotaanko hänetkin siivota pois mainiosta sarjasta?
Kävelyllä Markun kanssa Meilahden rannoilla, hän ohjelmoi kohteet, mm. Tretjakovin gallerian vierailun kaupungin taidemuseossa. Komeita tauluja, Tolstoin synkkää Venäjää, kuraisia maanteitä aron halki, maailman ikävimmät maisemat ja siksi kouraisevat, kolonnat liejussa, - ja oli sitten pekoraalia venäläistä satuelämääkin. Pitäisi lukea Tolstoita ja Turgenevia ja sitten mennä näyttelyyn. Vielä ehtii kesäkuuhun saakka.
Tottakai puhuimme Waltarista, siitä ei pääse mihinkään. Pari pohdittavaa vinkkiä. Tarjosiko W hylättyjä pienoisromaanejaan välillä Otavaankin? Tulihan Skrof Otavalta pohjoismaisen kilpailun voittajana. Markku on kirjoittanut aika hienon esseen Rouva Skrofin teologisesta tulkinnasta yhteen kokoelmaansa, siinähän vasta se Kuurnan murhan motiivi pohjaa myöten selviää. Aikalaiskriitikot kehuivat kirjaa, mutta pitivät juuri murhan motiivia epäselvänä ja liian kirjallisena. Sitä, viimemainittua se lieneekin, poikkeuksellinen dekkariperinteessä. Kivimiehen arvion mukaan (Suomalainen Suomi 1939) W:n kirja oli ylivoimainen verrattuna muiden pohjoismaiden voittajiin.
Sivuttiin tietysti myös Södikan tilannetta, joka rauhoittumaan päin kuulemma, valtaosa kirjailijakuntaa pysyy tyynesti vanhassa talossa. Mutta Siltaloiden rohkea repäisy sai kiintoisaa liikettä aikaan. Jossakin K-rapussa katselin heikosti toimitettua haastattelua, jossa pojat eivät päässeet sanomaan juuri mitään asiasta. Kysymysten taso: pääsevätkö heidän kustantamoonsa myös ne, jotka eivät kuulu Kirjailijaliittoon? Haloo. Entäs esikoiset. Juuri näin tehdään pintajournalismia.
Kirjoitin pienen oikaisun Bibliophilokseen Saviniemen vääristelevästä jutusta, kun päätoimittaja kehotti. Aihetta voisi jatkaa. Saviniemi kuulunee niihin, jotka vainuavat natsismia kaikkialla, tässä W:n näytelmässäkin, jonka aihe on kokonaan toinen. Ajankohta ei sentään sanele teoksen luonnetta.
Illalla palkitsimme itsemme teatterilla, syynä että Marja ei ole nähnyt Kvartettia ja halusi nähdä. Menin seuraksi katsomaan toista kertaa, nyt Litjan kunniaksi, ja hänen juhlansa illasta tulikin loppuseremonioineen ja syntymäpäiväonnitteluineen. Näytelmä on parempi kuin muistin, vaikka laskehtii vähän viimeisessä näytöksessä ennen komeaa finaalia. Esitys on erinomaisessa trimmissä, miten he näyttelevätkään: viimeistellysti, irtonaisesti, jokaista nyanssia myöten, mutta eivät kosi yleisöä tempuilla, ei edes Pöysti, jonka rooli on antoisa ja suoritus aivan suvereeni. Litja sopeutuu joukkoon kireämmässä roolissaan miehuullisesti. Hän taitaa olla särmikkäämpi, toisenlainen kuin sisään kääntynyt Siimes oli. Valkama on ihana ja Kyllikki F käytteli vammaansa varoen ja sulokkaasti roolinsa hyväksi. Tätä on nautinto katsella, olisin katunut jos olisin jäänyt kotiin.
Lauantai 24.2.08
Valtavaa liikuntaa: aamulla uimassa Märtsyssä, illalla rytkyämässä Lilun discossa Kappelissa. Siinä välissä kirjoitin innoittuneesti Waltarin sotavuosia, vierailusta Kollaan rintamalla. Eilinen keskustelu Markun kanssa toi lisää ideoita. Kun puhuu asiat, huomaa niistä enemmän.
Knalli ja sateenvarjo kuuluu edelleen iltapäiväkahvin taustaohjelmaan, alkaa jo kuulostaa liian tutulta kuten myös Uutisvuoto, joka olisi pitänyt lopettaa vuosia sitten. Mutta ilmeisesti tutut ohjelmat, samat formaatit lisäävät turvallisuuden tunnetta, antavat elämälle jatkuvuutta. Kotimaisissa satiireissa (esim. tässä presidentin kansliasekoilussa) on aina sirpalerakenne, eivät jaksa rakentaa terävää kaarta kuten Yes minister tai jopa Knalli ja sateenvarjo. Kertomus tehoaa aina paremmin kuin irtosketsit, on myös kolme kertaa vaikeampi laji. Sama koskee pakinoita, joita ei enää ole, on vain irtovitsejä peräkkäin.
K50-discossa on vauhtia, taiten valittu musiikki, sähköistävät jockeyt, kuuma tungos, vitaalia ryskettä; tämä yli viiskymppisten ikäluokka jytää energisemmin kuin nuoret keskimäärin, uskoisin, kun katselee savuisia rock-saluunoita, joissa etupäässä vetelehditään ja huojutaan. Kappelissa on vetoa ja vimmaa, iloa ja monta hyvää gimmaa, tietysti Marja niistä paras.
Sunnuntai 25.2.08
Eikö nyt ole niin, että Teemalta tuleva Zhivago on aika lailla erilainen kuin Pasternakin romaani, filmattukin sen aiheista kuten alkuteksti toteaa. Muistinvaraisesti oudostelin pitkään sarjaa, joka sinällään hieno, nyt vertasin kirjaan paria kohtausta. Strelnikov kuulustelee Zhivagoa junassa paljon leppoisammin ja asiallisemmin kirjassa kuin filmissä, vastaanotto Varykinossa samoin loivempi kirjassa kuin elokuvassa. Onko Pasternak itse loiventanut aikanaan romaaniaan, ja tekijät nyt päässeet hänen alkuteoksensa jäljille? Vai itse vahventaneet? Asiantuntija voisi tietää, jospa kysyisi Pekka Pesoselta. Vallankumous joka tapauksessa puistattavaa katsottavaa. Monet meillä ihannoivat aikanaan tätä meininkiä. Ei ihme että suuri ja mahtava Neuvostoliitto halusi nujertaa Pasternakin, yksinäisen runoilijan!
Luin uudelleen sen Nauticuksen (Waltarin) Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta, joka nyt ilmestynyt uutena painoksena ja Zetterbergin esipuheella. Tarkentuu, täsmentyy vain kuinka hyvillä tiedoilla Waltari kirjoitti jo 1941. Sitä paitsi kirja sisältää teräviä ankedootteja ja yksityiskohtia, elävää tuoretta historiaa, varsin paikallaan kerrata se nyt Viron juhliessa 90-vuotista itsenäisyyttään. Sinällään erittäin synkkä ja masentava kirja, mutta onhan loppu tänään onnellisempi.
Leikin valokuvamallia, täällä oli kustantajan WSOY:n järjestämä kuvaussessio, joka koetteleva kokemus mutta tavallaan hauska. Varsinkin kun asialla oli erinomaisen löytävän silmän omaava ammattilainen. Jotkut tekevät tätä, siis poseeraavat, päätyökseen!
Buddenbrookit alkaa Teemalla luotettavasti, ei mitään keikailua, vaan saksalaisen kauppiasperheen tanakkaa kronikkaa kuten on Mannin romaanikin. Mutta jatkettava Waltarin sotavuosia.
Maanantai 25.2.08
Pitkästä aikaa Tampereella. Lämmin kirjakeskustelu Mummon kammarissa, Arja sinne houkutteli eikä syyttä: älykkäitä, lukeneita, aktiivisia daameja. Tulin ajatelleeksi, kun selailin tauon jälkeen romaaniani Kuningasajatus, ettei se hullumpi olekaan, se kulkee hyvin ja siinä on sen verran erilainen näkökulma vuoteen 1918, ettei se ole löytänyt oikein vastakaikua punaisen totuuden valta-asemissa. Jos ei tajuta niin minkä sille voi.
Mutta nämä daamit intoutuivat puhumaan hyvinkin vilkkaasti ja monipuolisesti omista ja kirjan herättämistä muistoista. Myös Waltarista puhuttiin, luin junassa Seppo Zetterbergin ansiokkaan ja asiantuntevan esipuheen Waltarin Totuuteen Virosta etc. - tämä kuulijakunta ei teosta tuntenut ollenkaan, joten uusi painos oli hyvinkin paikallaan. Kannattaa tutustua. Seppo Z vahvistaa kuinka tarkkoihin ja paikkansa pitäviin tietoihin W:n kirja pohjautuu - siis vuonna 1941! Sitä paitsi sain aamulla W:n sotavuosista tärkeitä viitteitä, niitähän pyysinkin, hienoa kiitos.
Hoitelin asioita kirjanpitäjän konttorissa ja kirjastossa, olen taas puhdas vanhoista sakoista. Arja tarjosi muhkean päivällisen Saludissa, mutta vasikankyljys oli vanha ja sitkeä! Eikä etanoissakaan juuri valkosipulia. Joten vaatikaa ensi kerralla parempaa. Sain kivat paidat ja runokirjan muistoksi kammarista, mutta tärkein palkkio oli hyvä mieli.
***
Kotona katselen Voimalaa, kerrankin aika hyvää ja tasapainoista kirjallista keskustelua tai keskustelua lähinnä kustantamisen ehdoista. Touko alkaa selvitä jännitteistä, puhui asiaa tyynesti ja fiksusti. Eikä siellä muutkaan sekoilleet, vähän tämmöistä papillistakin sanomaa kai tarvitaan á la Mäkelä. En minä ole koskaan kokenut kustantajia ongelmallisiksi, vaikka olen neljän kanssa puuhaillut (Otava, WSOY, SKS ja Tammikin), aina on kohdeltu asiallisesti ja hyvin. Ehkä tuommoiset Järvelän kaltaiset hermokimput sitten törmäävät liian vähäiseen huomioon ja korostuksen puutteeseen, mene tiedä. Ylipäätään, jos hyvin kirjoittaa, aika hyvän kohtelun saa kustantajalta. Henkilösuhteet luontevia ja läheisiä, näin pienessä maassa. Kuten viitattiin, monet kirjat katsovat tulevaisuuteen, kauaskin. Ei niitä tässä ajassa vielä oikeaan arvoon saada, ei vaikka kuinka markkinoitaisiin.
Tiistai 26.2.08
Hajallinen työpäivä vieläkin: artikkeli, haastattelu ja kaksi luentoa. Selvitty hyvin.
Tempaisinkin aamulla jutun siitä Nauticus/Waltarin kirjasta ja lähetin Hesariin. Antti M sanoi panevansa heti lehteen. Raimo Salomaan vihjeen perusteella selvisi kirjan tarkempi ilmestymisaikakin: alkukesällä 1941. Joskus asiat sujuvat.
Menin lounaalle Kosmokseen, missä itse Katri otti aurinkoisesti vastaan. Aikaa vierähtänyt siitä, kun täällä nuorina väijyttiin looshiseuraa harva se ilta. Komeita roolikuvia ilmaantunut seinille. Selkouutisten toimittaja haastatteli siinä kilinässä, ja poronpaisti oli mehukasta, voitti Saludin vasikan 6-1. Puhuttiin arvatkaas mistä.
Jatkoin Briossin kautta Ressuun, minne ei norsseina jalalla astuttu kouluaikoina. Komea koulu, eipä silti. Nyt siellä toistakymmentä virkeätä ranskantaitajaa valmistautui Waltarin jäljille Pariisiin, johtamaan yleisiä kävelyretkiä huhtikuussa Suomen kulttuurin promootiossa. Puhelin elämäkertaliuskojeni pohjalta nuoren Mikan seikkailuista Pariisissa 20-luvulla, muistiinpanoja syntyi. Alkoi houkutella ajatus liittyä mukaan nuorten kävelyille. Avril à Paris?
Illan suussa vielä Toimelan teatteripiiriin puhumaan niitä näitä, Eeva-Liisa sinne vamppasi ja Arja Pekurinen veti tilaisuutta. En voi vastustaa naisten kutsuja. Näissä riennoissa käy sitä paitsi fiksuja naisia, hyviä katsojia, aktiivisia keskustelijoita, miehiä ei yhtäkään. Puhetta klassikoista ennen ja nyt, kun taas on tulossa Tšehovia, Lokkia ja Ivanovia. Provosoin nykyaikaan siirtämisiä vastaan (jotta katsoja saisi itse päätellä mikä muuttunut ja mikä ikuista) ja sieltähän väiteltiin kipakasti vastaan. Kiva ilta, kiitos siitä.
Oli hyvä syy kallistaa lasit punaviiniä päivän päätteeksi Vanhassa Ankkurissa Pursarilla kahden Marjan kanssa, joka bongannut koskikaraa Inkoossa ja käynyt ranskantunnillaan. Innostuikin Pariisin keikasta, vaikkapa taannoisen kihlamatkan muistoissa. Ihanan Mariuksen finaali Teemalla antoi lisää intoa. Saas nähdä ehditäänkö, mutta voisihan sieltä samalla onkia muutaman tiedon Waltarin uusimpien ranskannosten vastaanotosta. Avril à Paris!
Keskiviikko 27.2.08
Totta puhui Antti, juttu Nauticuksen uudesta painoksesta komeili aamulla Hesarin kulttuurissa. Hyvin ylöspantu, Anssilta saatu lisätietoa kirjan antikvaarisesta arvosta. Sanoma kestävä ja taas ajankohtainen Viron juhliessa. Vexi Salmi teki aiheesta hyvän kolumnin Iltalehteen. Postissa jutkahti uusi kiintoisa aineistonivaska sotavuosien tiedotuksista Salomaalta, hitto kun tulee hyvään tarpeeseen.
Kovan työrupeaman jälkeen lohduttauduin sillä, että Mike ja kaunis juristi sopivat riitansa Aidensfieldissä ja näyttävät jatkavan romanssiaan. Vaan mehän tiedämme ikävä kyllä kuinka siinä loppujen lopuksi tulee käymään.. Sonnustauduimmekin Vanhan ylioppilastalon musiikkisaliin kuuntelemaan huomisen Kalevalan päivän kunniaksi kanteleensoittoa.
Timo Väänäsen esitys oli hänen taiteellinen tohtorinväitöksensä pääkonsertti, siinä sivussa tanssi tai ainakin ojenteli Päivi Järvinen. Sähkökanteleen vongauttelu vaihtui välillä reipastahtiseen rämpyttelyyn. Tanssija eläytyi hallituin liikkein. Tätä saimme ihastella Ekmanin romanttis-koristeellisen Väinämöisen kasvojen alla. Hm. Mitähän Seppo Heikinheimo -vainaa olisi tuuminut tällaisesta musiikillisesta väitöstilaisuudesta. Häikiön kanssa kaipasimme ainakin vastaväitöstä.
Mutta tapasimmehan pitkästä aikaa Hannele ja Michael Branchin! ja muuta kalevalaista älymystöä lähinnä SKS:n riveistä, Senninkin, miten hauskaa. Ilta ei suinkaan mennyt hukkaan. Stokkan herkun kautta kotiin iltateelle ja kirjoittamaankin ehdin vielä. Waltari seikkailee jatkosodassa.
Kalevalanpäivänä 2008
Sittenkin mentävä Kalevala-seuran jäsenkokoukseen, koska Michael Branch sai vihdoinkin siellä hyvin ansaitsemansa tunnustuspalkinnon. Kuten perusteluissa kävi ilmi, meillä ei kovasti ihastuta, jos joku ulkopuolinen tai peräti ulkomaalainen tulee ronkkimaan meidän tieteitämme. Michael teki tätä 1800-luvun alkupuolen osalta ja joutui kai vähän nurkkaa seisomaan. Tutkimus A.J. Sjögrenistä kulki toisella tavoin kuin suomalaisten vakiintunut käsitys vaikkapa M.A. Castrénin suuruudesta. Tässä voi sanoa, että vaihtuvia näkökulmia syrjitään ja entisiä omia puolustetaan. Nyt vasta uusi sukupolvi oli kypsä Branchin ansiot näkemään, kiitos siitä. Palkittu piti hauskan, ohuesti ironisen kiitospuheen.
Toimin Lontoon yliopistossa Michaelin alaisuudessa 1986, ja sepä oli mukavaa ja leppoisaa aikaa, Michael järjesti Kalevala-päivänkin iltajuhlineen silloin laitoksellaan ja aiheesta seminaarin. Aina hänellä oli aikaa puhua ja pohtia minunkin opetukseeni liittyviä asioita. Hannelen kanssa bunkattiin samassa pienessä työhuoneessa ja viihdyttiin hyvin, aika primitiivisissä mutta henkisesti innoittavissa oloissa, ja välillä otettiin pienet sherryt kirjakaapin laatikosta. Onnea Michaelille!
Illalla oli Waltarin Gabriel tule takaisin näytelmän tv-version (1979) esitys Töölön kirjaston Waltari-salissa, seuran järjestämä tilaisuus, valtava yleisömenestys. Seela Sella ja Antti Litja muistelivat kuvauksia, päärooleissa olivat ja puhetaidon opettajani Ritva Ahonen kolmantena, Hannele Lauri hauskassa pikkuosassa. Lämmin iloinen tilaisuus, ja itse näytelmä yllätti taas myönteisesti, Mirjam Himbergin ohjaama tulkintakin pitävä ja moderni tragikoomisessa vähäeleisyydessään. Kummallista ellei mikään teatteri ota tätä uudelleen, ja Tv1:n tai Teeman pitää se esittää uusintana, niin paljon toisarvoisempaa löydetään arkistoista. Varsinkin kun Ylen toimittama dvd reistaili äänen osalta, tietysti.
Esityksen jälkeen oluella kuulin täsmälleen samanlaisista naisten huijaustapauksista kuin Waltarin säälimättömässä komediassa, siis tänä päivänä. Ei ole tippaakaan näytelmä vanhentunut, jos teatterit niin luulevat.
Karkauspäivänä 2008
Aamulla aurinkoa ihailemassa meren rannassa; tästä kevät nousee.
Kun tämä Lillqvist kuulee Pispalassa kuinka punikit parjaavat Mannerheimia homoksi, niin totta kai se täytyy ottaa aiheeksi animaatioelokuvaan, muuten kulttuurimme olisi tätä näkökulmaa köyhempi. Laura Kolbe puolusti vakavana taiteilijan oikeutta ilmaista tärkeä kantansa.
Hetkinen, kun tv:ssä oltiin hehkuvasti sitä mieltä, että meillä on vain yksi tulkinta kerrallaan ja keskustella ei saisi toisista, niin eikö tässä nyt juuri jumalavita keskustella aika vilkkaasti? Silloin kun esitetään vastaväitteitä, se tulkitaan keskustelun estämiseksi eikä huomata että sehän juuri taitaa olla sitä kaivattua keskustelua. Olisiko hyväksyvä hiljaisuus sitten parempi?
Enkä minä ainakaan ole huomannut, että kukaan olisi vaatinut Smedsin Tuntemattoman kieltämistä. Kolbe kehui ranskalaista debattia, joo varmaan intellektuaalista, mutta jos siellä tulkittaisiin de Gaulle homoksi tai Sarkozy ammuttaisiin teatterissa, niin kai se vähän vastaväitteitäkin herättäisi eli sitä keskustelua. Kun sitä käydään siellä, se on ihailtavaa, kun meillä se on keskustelun estämistä. Hienoa aamu tv.
Jälkiviisaat jatkavat samasta perin kiinnostavasta teemasta, eli oliko Mannerheim siis homo vai ei. Onko taiteilijan saanut peräti tappotuomioita? Huvittavaa sekin että homous on edelleen loukkauskivi, naistaiteilijankin provokatiivinen koukku, vaikka kaikkea suvaitsevuutta ja tasavertaisuutta on hurskaina saarnattu. Nyt siellä ihmetellään ketä muuta ei saa pilkata? No kokeillaan. Seuraavaksi animaatiot Kekkosesta sadomasokistina ja Halosesta lesbona. Ja sitten valmiiksi vartioimaan, ettei kukaan vaan liikaa reagoi ja esitä vastaväitteitä.
Mutta hei, tämähän onkin nurinkurisuuksien päivä. Mopo saa rauhassa karkailla kuten Vesa Hesarissa sitovasti osoittaa.
|
