Sulka
Henkilötiedot
Julkaisut
      Teokset
      Näytelmät
      Artikkelit
Kirjoituksia
      Ajankohtaista
      Esitelmiä / Puheita
      Kannanottoja
Palaute
Pääsivulle

Päiväkirja

Sunnuntai 1.2.09
Helmikuu alkaa keväisin toivein!
     Kuinka näyttää äkkiä maailma parantuvan. Irakin vaalit sujuvat ilman väkivaltaa. Uusi presidentti antaa toiveita Somaliassa. Gazassakin pitää jonkinlainen tulitauko. Islanti vaihtaa hallitusta ja Yhdysvalloissa republikaanit saavat mustan puheenjohtajan! Tuskin kaikki on sentään Obaman ansiota.
     Marja laittoi blinejä madekeiton kylkeen, Ainokin tuli syömään. Päivät valostuvat. Putoavia enkeleitä sai paljon Jusseja illalla, samoin Tummien perhosten koti, joka on näkemättä. Aamulla Teemalta katsottu Niskasen Lapualaismorsian liikutti meitä kumpaakin nuoruuden muistoilla; aikanaan hajanaiseksi moitittu elokuva näytti nyt dokumentaarisen merkityksensä. Noin sitä silloin alettiin tiedostaa maailman vääryyksiä ja uhkia. Lapualaisoopperan muistan Vanhalla kuinka se sykähdytti, vaikka kovin punamustalta vaikuttaa nyttemmin senkin maailmankuva.

Maanantai 2.2.09
Viimeistään nyt päästävä täyteen työvauhtiin. Alkuvuosi kuluu yleensä ihmetellessä ja vanhoja papereita kokoillessa. Raikas talvi jatkuu.
     Kirjoitankin tilauksesta aloittamani näytelmän treatmentia väliaikaan saakka, käyn kirjastossa ja aloitan iltapäivällä uuden kirjan. Niin yksinkertaiselta se tuntuu. Vajaat kolme liuskaa alkua huikaisee lievästi vatsanpohjassa. Alku on aina alku, muuttukoon vaikka moneen kertaan.
     Illan kokoan ja lajittelen viime vuoden tositteita ja kaikenmaailman lippuja ja lappuja, joista olisi koottava jonkunmoinen veroilmoituksen aineisto kirjanpitäjälle. Jokavuotinen painajainen. Toiminimen kautta laskuttavana yrittäjänä voin aina venytellä näiden kanssa kauas kevääseen, ja viime hetkillä aukollinen selvitys taas valmistuu. Hohhoijaa.
     Kuuntelen mekaanisten töiden ohessa mielelläni radiota; nytkin tuli Markku Envallin kuunnelmasovitus Karen Blixenin kertomuksesta, mutta sen narratiivinen ote oli sen verran kompleksinen, että parikin keskeytystä (soittoja ym.) sekoitti seurannan. Varmaan se oli oikein hyvä.
     Iltateellä soittaa vanha norssi Ohto Manninen ja kertoo ilahduttavan uutisen, jonka vuoksi onkin matkattava ensi perjantaina Lahteen historiapäiville.
     Voimala on aloittanut virkeästi uudelleen; seurasimme seksikeskustelua, joka etsi uutta tai käyttämätöntä näkökulmaa, ilman jäämistä. Tulikohan uusia kulmia? Ainakin se, että elämme itse asiassa seksikielteisempää aikaa kuin oma nuoruuteni, tätä todistivat miehet Timo Hännikäinen ja Esa Sariola. Naisten markkina-arvoko vähenee nelissäkymmenissä? Tuskin vain. Hyvässä parisuhteessa elävä voi tällaista seurata kuin katsomon aitiosta, ei tule paineita osallistua.
     Kun lukaisen Matti Kurjensaaren vaatimattoman mutta ajankuvana antoisan romaanin Tie Helsinkiin (1937), huomaan vielä sängyssä kuinka vähäisistä "rohkeuksista" 30-luvulla kohahdettiin. Mutta seksuaalinen elämä saattoi silti pinnan alla olla vitaalia ja vilkasta, kuka tietää.

Tiistai 3.2.09
Kiva keksintö tämä kanavien vaihto. Saatiin kansalaisille vähän ylimääräistä aivojumppaa ja käsityötä. Siitä kiitettävä Ylen herroja.
     Mekin jumppasimme aikamme ja räpläsimme kaikkia kapuloita ja lehteilimme ohjekirjaa (ensin väärää) kunnes kaikki jumittui Menuun, mistä ei päässyt edes pois. Painelin nappuloita idioottimaisessa noidankehässä epätoivon partaalla. Uskoimme jo että tällä televisiolla ei enää katsella mitään. Sitä ennen Teema vilahti sentään näkyviin jossakin kanavalla 319.
     Vasta kun Marja neuvoi rauhassa odottamaan, että tehdasvalinta ja kanavahaku saavat rullata loppuun saakka, kanavat ihmeeksemme loksahtivatkin uusille paikoilleen. Yksinkertaista kun onnestaa.
     Toivottavasti keksitte pian taas uutta digivoimisteltavaa, muuten tv:n katselu käy liian helpoksi. Kun nyt sai maksutta selata kaikkia viittäsataa kanavaa - voi mikään turhuuden tulviva kukinto. Ei tulisi mieleen jokapäiväisesti tarvita. Tyydyimme surumielin seuraamaan Mariannen ja sisarensa epäonnea kosijoiden kaikotessa Jane Austeniin perustuvassa sarjassa Järki ja tunteet.

Keskiviikko 4.2.09
Jos haluaa pienen ulkomaanmatkan vähällä vaivalla, kannattaa käydä Itäkeskuksessa. Siellä on erilaista kuin missään muualla. Sillä välin kun Marja hoiti asiaansa, poikkesin lähetystorille ja löysin heti oivallisen, solakasti muotoillun ja siistin lukutuolin, ja uskoa sopii että halvalla. Ravintolamaailman thai-ruoka oli maittavaa. Ja eksoottisia tyyppejä näkee enemmän kuin missään muualla tässä maassa.
     Mitä on sanottava siitä, että toiset silmälasini, jotka huolimattomasti unohdin lentokoneen etupussiin (joka muutenkin kaikkea nielevä katiska), katosivat sen tien ilmeisesti ikuisiksi ajoiksi. Huomasin unohduksen heti Thomas Cookin koneesta poistuttuani Las Palmasissa, mutta eivät tietenkään päästäneet takaisin hakemaan niitä. Välittömän etsinnän aloitukseen lentokentän toimistosta kului ehkä kuusi minuuttia. Tähän päivään mennessä laseja ei ole löytynyt. Kuka oli näin nopea välistävetäjä? Ja kuka mahdollisesti hyötyy juuri minulle mitatuista laseista, silmätkin vähän eri paria. Ei ne kehyksetkään niin kummoisia olleet.
     Dokumentti Stanislavskista Teemalla erinomainen, ja se jatkuu. Paljon uutta aukeni ainakin minulle, erityisesti sponsorien merkitys uuden teatteritaiteen synnytyksessä. Miten sysäävä oli kouluaikoinani Tšehovin Lokin esitys Kansallisteatterissa syksyllä 1962, Kaliman ohjaus tietysti. Tajusin äkkiä mitä on taide. Pitäisi palata Tšehoviin, silloiseen mielikirjailijaani. MTV-aikoinani vierailin Moskovassa jollain tv-festivaaleilla 1984 ja osuinkin Taiteelliseen Teatteriin Tšehovin kuoleman 80-vuotisjuhlaan. Olipa pompöösia menoa, kirjailijan henki kaukana. Teatterin henkilökunta istui näyttämöllä, ja pitkiä puheita pidettiin. Tšehov olisi pitkästynyt kuoliaaksi.
     Valtiopäivät on avattu ja köyhän asiasta muistutettu kolmenkin puhujan suulla. Mitkä sitten lienevät käytännön ponnistukset, jää nähtäväksi kuten meillä toimittajilla on tapana sanoa. Puhemies Niinistö nousemassa arvojohtajaksi presidentin rinnalle ja pian ohi.

Runeberginpäivänä 2009
Torttukahvit olohuoneessa, Marja lauloi vähän vänrikkejä alkukielellä ja minä tyydyin lukemaan Risto Ahdin mitattomia käännöksiä Idylleistä ja epigrammeista.
     Silti Runebergin palkintoraati olisi voinut noudattaa kohtuutta ehdottomuuden sijasta ja välttää palkitsemasta teosta, joka jo seitsemästi palkittu ja tuhannesti huomattu. Sääntöjä voisi todella muuttaa, tämä palkinto voitaisiin suunnata runoille, novelleille, esseille. Miksi kaksi päällekkäistä romaanipalkintoa? Vaikea ymmärtää. Jos kerran romaani, miksei huomattu vaikkapa Roger Åsbackan kiitettyä teosta Orgelbyggaren?
     Istuimmepa iltaa vaihteeksi KOM-ravintolassa kuulemassa ja katsomassa kahden ihanan naisen laulu- ja runoesityksiä. Tiia Louste ja Tiina Weckström tulkitsivat Ilpo Tiihosta, Aale Tynniä, Ailaakin ja monia muita Carita Holmströmin säestyksellä. Oli karheampaakin tekstiä kuten Saisiota, Sinkkosta ja Turtiaista sekä Anna-Elina Lyytikäisen huumoria. Kiva kokonaisuus, taitavia taiteilijoita, Marja oli aivan hurmoksissaan tämmöisestä.

Perjantai 6.2.09
Voisiko nyt sanoa, että kehä kiertyy kauniisti umpeen. Lahden historiapäivillä aloiteltiin Waltarin juhlavuotta helmikuussa 2008 ja nyt matkaan samoille päiville hakemaan Historian Ystäväin Liiton tunnustusta Vuoden historiateoksesta.
     Mutta ennen luovutusta seuraan talvisodasta käytävää seminaaria aamupäivällä. Kolme erinomaista esitelmää; Henrik Meinander hahmotteli talvisodan yleisiä yhteyksiä, Tiina Kinnunen valaisi napakasti naisten talvisotaa ja Lasse Laaksonen kertoi yhteenotoista Marskin ja kenraalien välillä. Mieleen jäivät Meinanderin esittämät varaukset siihen teoriaan, jonka mukaan Saksan lupaukset myöhemmistä aluepalautuksista olisivat ratkaisseet talvisodan rauhan. Tätähän Ylikangas on voimakkaasti esittänyt. Ikään kuin kylmäpäiset päättäjät olisivat tosiaan voineet luottaa lupauksiin ja siihen kuinka tulee käymään. Että näitä käytettiin epäilijöille perusteluina jotta rauha äkkiä saataisiin, tuntuu Meinanderin tulkinnan mukaan uskottavalta.
     Kinnunen kertoi vaikuttajanaisista, Elsa Enäjärvestä ja Kyllikki Pohjalasta, vähän tavallisistakin. Katarina Eskolan kokoamasta kirjeenvaihdosta löytyi ihailtavia ja hupaisia esimerkkejä naisen huolehtivaisuudesta sodan keskellä. Laaksosen esityksessä Mannerheim suhteessa alaisiinsa tuli melko kriittiseen valoon. Kun hän on myös Renny Harlinin elokuvan asiantuntijoita, saa nähdä kuinka paljon tätä kriittisyyttä sitten tihkuu elokuvaan saakka.
     Avajaisissa sitten julkistettiin tunnustuspalkinto. Matti Vanhasen seurue oli myöhässä, joten jako siirrettiin heti ohjelman kärkeen. Pienestä häslingistä huolimatta proseduuri saatiin vaivattomasti sujumaan. Päätin kiitospuheeni juuri kun pääministeri ja venäläiset vieraat astuivat saliin. Vanhanen oli valmistanut pienen esitelmän autonomian ajan merkityksestä, ja Venäjän duuman edustajan puheesta henki suorastaan vanhoja nostalgisia ystävyyden ja avunannon fraaseja.
     Itse tunnustus tietysti lämmittää mieltä kovasti. Se on jo kolmas palkinto Waltari-kirjasta, ei hullumpaa. Merkille pantavaa, että nimenomaan historiantutkijat ovat kirjasta innostuneet, kirjallisuudentutkimuksen puolella on hiljaisempaa. Sain niin viljalti kehuja ja onnitteluja, että alkoi jo vaivaannuttaa. Junalla takaisin Helsinkiin yhdessä hujauksessa.
     Kun katselimme Pressiklubia, hämmästyimme kuinka kokeneet debatöörit menettivät niin täysin malttinsa tyynen Jussi Halla-ahon seurassa. Leif Salmén, tavallisesti terävä ironikko, yltyi suoraan solvaamaan inhoamaansa "fasistia" erittelevän keskustelun sijaan. Kovin kurttuisasti Saskakin siinä intteli, ja puheenjohtaja, jonka pitäisi olla tasoittava tekijä, yhtyi kumppanien kiivaaseen hyökkäilyyn. Kolme yhtä vastaan: olihan Halla-aho helisemässä, mutta selvisi ainoana tyylikkäästi ja taisi viedä pisteet. Oltakoon mitä mieltä hänen mielipiteistään, ainakin hän yritti rauhallisesti argumentoida - sikäli kun ei tullut koko ajan keskeytetyksi.

Sunnuntai 8.2.09
Matka junalla Saloon, mistä auto noutamassa Halikkoon Wiurilan kartanoon. Ben Zyszkowicz johtaa pientä joukkoa. Menemme Marjan entisen oppilaan, kansanedustaja Pertti Hemmilän 10-vuotisen valtiopäiväuran kunniaksi pidettävään juhlaan.
     Kiintoisaa tutustua melko mahtavaan kartanoon, jonka entiseen hevostalliin mahtui hyvin parisataa henkeä illastamaan. Tilaisuutta isännöi kartanon omistaja Günter Brüninghaus. Puheita pidettiin, Perttiä - poliisia, maanviljelijää, pontevaa kansanedustajaa - lujasti kehuttiin. Paljon on varmaan näitä puuhakkaita ja aloitekykyisiä edustajia, jotka eivät hillu palstoilla ja joiden työ ei juuri tule suuren yleisön näkyville. Maaherra tyytyi lukemaan jotain hallinnon järjestelyyn liittyvää absurdia virkaraporttia, mutta Ben hauskuutti sitten yleisöä senkin edestä vanhoilla ja uusilla kaskuilla. Mietaakin nousi kehumaan kaveriaan Perttiä, Pia Koriseva juonsi ja viimein saatiin varsin maittava blini- ja poroillallinen. Juhlan kruunasi Tomi Metsäketo upeilla lauluesityksillä.
     Että näin saimme mekin osallistua valtiollisiin tunnelmiin, ja Marja tapasi paljon vanhoja tarvasjokelaisia tuttujaan. Viihdyin hyvin hänen siivellään. Tällaisen juhlinnan ja vaivannäön jälkeen Hemmilä saanee äänivyöryn seuraavissa vaaleissa.

Maanantai 9.2.09
Arkistossa kaiveltiin Yrjö Jylhän papereita Vesan kanssa, valokuvia löydettiin, kaikenlaista kiintoisaa. Kuinka unohdettu klassikko Jylhä ihmisenä onkaan. Runoilijan suhde sotaan oli verisen vakava, sille tielle jäikin.
     Ei mitään ihmettelemistä siinä, että Smedsin vapaa mukailu Tuntemattomasta herättää tv-tallennuksen jälkeen pientä kitinää. Sota anarkistisena leikkinä ei oikein innosta, kun oikeitakin on juuri nähty ja edelleen käydään. Suomen sotien todellisuus taas häivytetty teatterissa niin taiteelliseksi temppuiluksi, että tunnistaminen vaikeaa ainakin veteraaneille ja asiaan vähän perehtyneille. Kyse ei olekaan sodan kuvauksesta, vaan tunnetilasta, purkauksesta, Kiven sanoin murheellisesta iloleikistä.

Tiistai 10.2.09
Elinan päivä. Arkistoissa peuhattiin Vesan kanssa. SKS menee isoon remonttiin, alkaa olla kiire pelastaa mitä pelastettavissa on.
     Olli Kortekankaan Isän tyttö illalla oopperassa: suuri pala haukattu äskeistä historiaa, ja se esitellään harvoin viivoin, perhepsykologian näkökulmasta. Tuttuja ilmiöitä, aikakausien läpiloikkauksia, viitteellistä luonnehdintaa. Mutta siinä oli ainakin sanomaa: huolehtikaa läheisistänne. Vallankumous jäi romanttiseksi huitaisuksi ilmaan, aatteet väljähtyivät ja kaikista tuli mukavia keskiluokkaisia, mutta perheen sisäiset traumat jäivät elämään. Sodassa kaatuneen isän opetus lähdöstä, jotta tulisi viisaammaksi, osoittautui sekin subjektin kannalta hyödylliseksi mutta läheisten kannalta tuhoisaksi. Loppu oli nätti, julistava, mutta miten erilaista julistusta eturintamassa kuin aikoinaan Lapualaisoopperassa. Pientä, pyytelevää, vetoavaa.
     Siellähän oli Turkasta alkaen teatteriväkeä ja muita intellektuelleja katsomossa. Jotenkin tämä koetaan tärkeäksi, eihän usein tehdä nykyoopperaa isoista lähimenneisyyden asioista. Ihmiskuvissa olisi voinut olla enemmän koskettavuutta, monet esittivät yhden piirteen tyypillisyyksiä. Kaunis ja vähän kosiskeleva loppu jätti kuitenkin hyvän mielen.
     Mitä mieltä musiikillisesti, enpä tiedä. Jotain kaunista laulullisuutta, johtoteema ja loppulaulut, eleettömyydessään. Solisteissa ei moittimista, sanoista joskus vaikea saada selvää. Melodiat muuten samaa sekavahkoa, painokkaita alleviivauksia. Sympaattinen kokemus silti.

Keskiviikko 11.2.09
Luen Matti Klingen uusimmasta päiväkirjasta mietteitä Isän tyttö -oopperasta, jonka hän on nähnyt kaksi vuotta sitten premiäärissä Savonlinnassa. Klingen mielestä sodan jälkeinen historia kuvataan oopperassa liian synkkänä, pitäisi enemmän valottaa hyvinvoinnin lisääntymistä, onnellisuutta, ensimmäisiä ulkomaanmatkoja, liittymistä EU:n ytimeen jne. Mutta eihän oikea draama kuvaa onnen lisääntymistä. Klinge sivuuttaa kokonaan oopperan psykologisen ja perhepoliittisen puolen, ihmisten sisäisen kehityksen. Yleensä historioitsijalle ei ole mikrotason ihmistä, yksilöä. Hän seuraa suuria linjoja, kulttuurivaikutteita, laajoja kehityskaaria. Näin ymmärrän myös Klingen kylmäkiskoisuuden vaikkapa virolaisten kärsimyksiä kohtaan; tärkeämpiä olivat Venäjältä tulleet kulttuuriset vaikutteet kuin kyyditysten toimeenpanot, niiden uhrit.
     Olivatkohan ne muutkaan vaikutteet aina niin suotuisia, sopii kysyä. Kerran kun 1988 istuin Linda Vidingin saattelemana Tallinnan rautatieasemalla matkalla Riikaan esitelmöimään Sillanpäästä, hän oikein esimerkkejä osoittaen esitteli minulle aseman ihmisvilinässä venäläisten huonoa käytöstä, karkeutta ja välinpitämättömyyttä alkuperäisen väestön arvoista. Äskettäin kuului Linda Vidingin lämmin sivistynyt ääni meidän radio ykkösemme tallenteesta.
     Tämä liittyi oopperaan vain välillisesti, kuvattiinhan siinä muun ohessa suomalaisen älymystön innostusta Moskovan aatteisiin 70-luvulla, aatteiden vaikutusta ihmissuhteisiin ja hiljaista väljähtämistä, pettyneen idealistin alkoholisoitumista.
     Matti Vanhanen voitti sitten oikeusjuttunsa kuten voitonvarmana meille lupasi jo Gallén-Kallelan museossa toissasyksynä. Poliitikkojen ja muiden julkisen röykytyksen osalta selventävää, mutta toivoa sopii todella, ettei hovioikeuden linjaus kurista vaativien kunnollisten muistelmien, elämäkertojen ym. vapautta käsitellä eläviä ihmisiä, heidän yksityisyyttäänkin.

Torstai 12.2.09
SKS:n kustannustoiminta täyttää 175 vuotta; sen kunniaksi vastaanotto vanhassa muistorikkaassa juhlasalissa, joka nyt on remontoitu tuntemattomaksi: kivat parvekkeet kirjahyllyineen poistettu, samoin arvokkaat muotokuvat ja kaikki muu kotoinen rekvisiitta. Paljaat valkeat seinät tervehtivät meitä puhtaaksi sterilisoidussa salissa. Tunnelma kuin kalkitussa sairaalassa. Kuulin että edes muotokuvat palautetaan, remontti vielä kesken. Mutta pidin enemmän vanhasta kodikkaasta tunnelmasta. Täällä pidin väitöskaronkkanikin 1988. Mikä on Kirjallisuuden Seura ilman yhtään näkyvää kirjaa?
     Kiva oli katsella seinälle heijastettuja valokuvia menneiltä vuosilta. Siellähän hilluimme itsekin eri tilanteissa. Vanha meno oli rattoisaa ja joskus riehakasta, hyviä jatkoja takahuoneissa. Nyt talo on valjastettu huipputehokkaaksi, hienoja kirjoja tuotetaan nauhana, mutta entisestä lämpimästä kosketuksesta on jotain kadonnut.
     Entiset kustannusjohtajat muistelivat ja Päivi kukoistaa nykyisenä johtajana, yli äärirajojensa viritetyssä tuotantokoneessa. Miten liikuttavaa vaikka Urpo Vennon aikana: hän hoiti kustannustoimintaa pääsihteerin toimen ohessa ja sai läpi sentään yhden (1) kustannustoimittajan. Hänen kanssaan tein ensimmäisen kustannussopimukseni, Päivi toimittajana. Pidä kunniana, että aloitin julkaisu-urani silloin anno 1983 vanhimman ja perinteistä rikkaan SKS:n kirjantekijänä. Olihan siellä Kivikin, tosin hyllytettynä.
     (Hiidenkivessä on muuten mainio juttu Kiven perillisten käräjäkanteesta vastaan SKS unohdetuista tekijänoikeuksista. Mutta kuinka jutussa lopulta kävi?)

Lauantai 14.2.09
Aamutuimiin pitkästä aikaa Vepan baariin, joka näin viikonloppuna olikin evakossa Essolla. Vanha konnasto koolla, Pitkoa houkuttelin huvittajaksi Vanhan kirjallisuuden päiville, poika taisi vähän lämmetäkin. Torilta hankittu muhkea matikka, auto viimein pesetetty.
    Maalla ollaan, joten piipahdus Tampereen kirjamessuille helppo ja samalla istuttiin siellä Vanhan kirjallisuuden päiviä, tätä ohjelmatoimikuntaa. Eikö nyt se entinen Henki ja elämä ollut omintakeisempi tapahtuma kuin tämä niukahko ja vaimea uusin kirjamessujäljitelmä? Siperiassa oli ainakin ruuhkaa ja tunnelmaa enemmän kuin Pirkkahallissa. Mutta pääasia että kirjallisuutta kovasti edistetään.
    Sastamalaan saatiin jo hyvän näköinen ohjelma kasaan, joutuisa ja idearikas toimikunta ei kauan näitä aikaile. Pelkona seinien pullistuminen yleisöryntäyksestä kuten viime kesänänkin.
    Illalla katseltiin alusta loppuun Turun taannoinen Seitsemän veljestä, Marja varsinkin kun tunsi silloin näyttelijöitä - ja vieläkin se veti. Yllättävän tuoreelta näytti Matti Tapion tv-sovituskin. Elävää kulttuurihistoriaa näin Kiven juhlavuonna, olihan nerokas ihmiskuvaaja siinä. Nyt odotellaan vain aurinkoisia hiihtokelejä.

Sunnuntai 15.2.09
Pilvinen päivä tuli, lueskeluksi meni ja jalkalenkkeilyksi.
    Helpotuin kun Suvi Aholan juttu Hesarissa ei ollutkaan tuon pahempi, ihan ammattitaitoista työtä puhelinsoiton perusteella. Mutta vähemmänkin raflaava alkusitaatti olisi tieytysti kohdaltani riittänyt.. Sinällään hyvä, että ilmaisuvapauden kannalta avautuvaa ongelmakenttää näinkin kunnollisesti ennakoitiin ja valotettiin.
    Luettu Thomas Mannia, Miloszia ja jotain hassua, tutkittu vähän Jylhää. Nautittu mainiota mademuhennosta ja laiskoteltu, sekin taito joskus tarpeellinen.

Tiistai 17.2.09
Johan on uljaat hiihtokelit, alkoikin meno maittaa. Kuka puhuu ilmojen lämpenemisestä, meillä on Hämeenkyrössä -15 ja sitä rataa.
    Savusaunaakin taas tehdään ja Jylhää luetaan. Kun menossa Jylhän urheilurunot, sopii hiihtolenkki väliin hyvinkin innoittavana.
    Tampereella poiketessa muutama musta mamu kulki Hallituskatua pipot syvällä korvissa. Eivät näyttäneet viihtyvän. Tuli mieleeni kun katselimme kakkosen maahanmuuttoiltaa. Varsinaisia kipupisteitä siinä vain sivuttiin, samoin eduskunnassa luullakseni.
    Muutamia hyviä repliikkejä: hankkivatko Somalian merirosvot rahoja ihmiskuljetuksiin?
    Kuulin meillä vierailevalta Artsilta (opettaja, eläkkeellä) kuvauksen siitä, kuinka koko suvivirsi-soppa Käpylän koulussa syntyi. Sillä ei ollut mitään tekemistä maahanmuuttajien kanssa, todisti kevätjuhlan työryhmässä mukana ollut. Suvivirsi vain unohtui juhlasta, kun se sitä ennen veisattiin kirkossa. Mutta musiikinopettajan ponteva appiukko pahastui unohduksesta, tulkitsi omalla tavallaan ja kirjoitti lehteen, loppu historiaa.
    Näin syntyvät elävät legendat.

Torstai 19.2.09
Puhuipa Anja Snellman järkeviä aamulla mediakokkauksessaan. On tosiaan kummallista, kuinka herkkänahkaisiksi kaikki ovat tulleet, kuinka media väijyy pienintä lipsahdusta poliitikoilta, kuinka tosikkomaisesti rypistellään, kuinka loukkaannutaan ja pyydellään anteeksi. Maahanmuuttajista puhuttava fraaseja kieli keskellä suuta, vähänkin kriittisempi konkreettinen havainto kimpoaa rasisti-syytöksinä niskaan. Jospa rentouduttaisiin ja jatkettaisiin Anjan viittomalla vapaammalla linjalla: sana sanasta eikä siinä sen kummempaa mutristelua.
     Jussi Halla-ahon rinnastus Pentti Linkolaan oli aika osuva, perimmältään, ja kuinka erilaisen kohtelun ovat mediassa saaneet. Linkolahan arvosti Hitlerin toimintaa (vapautti maapallon muutamasta miljoonasta kuluttajasta) ja yllytti reippaasti meillä murhaamaan liikkeenjohtajia, eikä mikään vihreä ryhmä tehnyt tutkintapyyntöä. Herättäjiä, huutajia korvessa kumpikin, mutta Halla-aholla näyttää kannatus vain kasvavan. Katainenkin rupeaa varovasti myötäilemään.
     Aino-Kaisa Saarisen hiihto riemastutti kun palailin omalta Myllykolun lenkiltä. Kakkosnaisen nousu koskettaa. Onko taas ruvettava seuraamaan hiihtoa? Loistavat kelit jatkuvat kotinurkilla.

Perjantai 20.2.09
Tämä vasta jotain, että yksi kainuulainen Heikkinen hiihtää niin pöljästi, että nappaa pronssia. Uusien kykyjen nousu jatkuu, toden totta hiihto on elpymässä. Nyt on vielä katsottava yhdistetyn mäki josko sielläkin onnistaisi.
     En ihan ole käsittänyt, mistä yliopistolain kiistassa on kysymys, jos sekä OPM että yliopistoväki haluavat samaa: yliopiston aseman vahvistamista ja suurempaa itsenäisyyttä. Ehkä ministeriö on vain sammuttanut väärin. Epäily kytee, että jotkut ulkopuoliset sittenkin tulevat määräämään tutkimuksesta, ja sitähän on tietysti vastustettava. Kiva kun taas tapahtuu akateemisessa maailmassa.

Sunnuntai 22.2.09
Anssi Koivurannan murhetta katsoessa tuli mieleen, että meillähän on sukupolvi, joka ei oikein kestä pettymyksiä. Hyvä häviäjä ei päästele mediassa alatyyliä ja murjota kuin pikkupoika, jolta viety viimeinen pipa päästä.
     Sama pätee koko yhteiskuntaan. Oliko se Kalle Isokallio, joka totesi kolumnissaan, että hallitus ei uskalla kertoa meille, että lamasta seuraa elintason lasku, ainakin väliaikaisesti. Sen sijaan elvytetään velaksi epätoivon vimmalla ja yritetään olla kuin lamaa ei tulisikaan. Kyllä ne sitten aikanaan maksetaan - tai sitten ei. Koska ei kestetä tuottaa hyvinvoinnissa piehtaroiville pettymystä: tää ei olekaan ikuista ja varmaa.
     Lunta tuiski koko päivän, ei lähdettykään ladulle laskettelemaan eikä edes jäälle hiihtelemään - erinomainen lukupäivä. Selvitelty Yrjö Jylhän ja Katri Valan aikanaan kuumaa lyhyttä suhdetta. Mutta Vala radikalisoitui nimenomaan ankarien takaiskujen kohtaamana: sairaus, työn menetys, pula, todellinen köyhyys, lapsenkin kuolema - kaikki kasaantui. Rakkauskin meni menojaan. Pettymykset heijastuvat poliittisissa valinnoissa, kiukkuisissa pakinoissa ja elegisissä runoissa.

Maanantai 23.2.09
Taas Helsingissä. Mannerheim-elokuvan rahoitus rakoilee. Paha juttu, ellei sitten keräystemppu. Tuskin sentään, sympatiaa kertyy, mutta tippuuko kotimaasta tarpeeksi tukea. Tällaisessa tapauksessa, kun valmistelut jo pitkällä, hanke yleensä runnotaan alkuun ja läpi vaikka väkisin. Selinin ja Harlinin sisu punnitaan.
     Oscar-gaala näyttää, kuinka loistavia esiintyjiä amerikkalaiset tähdet ovat. Heille suo kaikki sokeriset ylilyönnitkin anteeksi, fiilis on niin vahva. He näyttelevät hyvin katsomossakin: näyttävät ihan aidosti iloitsevan voittajien puolesta.
     Kuinka toisenlainen on tunnelma meidän Jussi-juhlissa, tosin viime vuosina kohentunut. Malli on saatavilla. Mutta kiitospuheissa ei useinkaan kehumista, sitä tavallista tota noin -jahkailua. Oscar-elokuvista en osaa sanoa, en ole nähnyt. Olisin suonut edes Troellin Ikuistetut hetket ehdolle ulkomaiseen sarjaan. Ehkä tulee aikaa mennä elokuviin.

Tiistai 24.2.09
Joku tässä palautteli, että kirjoitan aina vaan kemuista ja sellaisesta. Mutta ei auta! Taas on kirjoitettava Suomi-Ranska yhdistyksen loistavasta klubi-illasta ravintola Lyonissa, missä hiukan Waltarin Ranskan yhteyksiä muistelemalla saimme nauttia ihmeellisen hyvän illallisen: aivan mainiota bouillabaissea ja herkullista paahdettua hanhenrintaa asianomaisin viinein ja jälkiruuin, hernesoppaakin hauskassa muodossa. Pöydässä keskustelimme vilkkaasti ja muistelimme jopa Runebergin taannoisia 200-vuotisjuhlia Ruovedellä, koska runoilijan kotiopettaja-aikaisen residenssin nykyistä omistajistoa oli saapuvilla. Oli ylipäänsä sivistynyttä kuulijakuntaa, Norssikin hyvin edustettuna, mikä aina kohottaa tilaisuuksien tasoa.
     Tulikohan nyt kemuista tarpeeksi?
     Kotiin palatessamme kuulemme, että ammattiliitot ovat kauhuissaan hallituksen aikomuksesta, että lamasta on selvittävä lisäämällä työntekoa. Kyllä mekin täällä yritämme painaa nurkumatta, tänäänkin arkistoissa tehokas päivä, ja sillä välin Muranen hiihti pronssia. Ruotsi hullaantuu kuninkaallisista kihlajaisista, joten hyviäkin uutisia mahtui kosolti tähän laskiaistiistaihin. Huomenna alkaakin paasto.

Keskiviikko 25.2.09
Olen unohtanut nostattaa mekkalaa siitä, että rakas ja kiva, kohtelias ja sujuva postimme Kankurinkadulta katoaa!! Valtava menetys pienelle ihmiselle. Onko ns. Itella yleensä kysynyt keneltäkään muulta kuin itseltään näitä päätöksiä tehdessään? Ja onko siellä johdossa enää mitään palveluhalua olemassakaan? Hämeenkyrössä on heikennetty postipalveluja tasaiseen tahtiin parinkymmenen vuoden ajan. Ehkä ne vielä katoavat kokonaan, ainakin syrjäkyliltä.
     Täällä kaupungissa, kulman takana omassa postissa olen asioinut puoli vuosisataa. Nyt se lysti on loppu. Kiitos näistä vuosikymmenistä, loistava henkilökunta. Ja hävetkää vähän siellä toimeenpanevassa yläpäässä.
     Toinen kammotus on byrokratian lisääntyminen. Näittekö sen päiväkodin hoitajan, jonka ajasta yli puolet menee kaavakkeiden täyttämiseen. Kaikenkarvaisiin kyselyihin: "Kuinka olette huomioineet visuaalisten ja konkreettisten tunnevirikkeiden tarjoamishajonnan päiväkodissanne?" Posketonta.
     Tänään Liisa Keltikangas-Järvinen antaa rauhallista ja tutkittua sivustatukea Nina Mikkosen hieman kiihtyneille teeseille päiväkodeista ja kotihoidosta. Nyt odotetaan päiväkotien valtakunnallisen pääideologin J. Tontin vastaiskua. Monenlaista mielettömyyttä kätkee maailma ja varsinkin kehittynyt yhteiskunta.

Perjantai 27.2.09
Myönnän että on yksitoikkoista kirjoittaa jatkuvasti tästä Waltarista, mutta minkäs teet, kun aihe miestä edelleen juoksuttaa. Eilen kuuntelimme Töölön kirjastossa Ari Kallion ja Eero Vartioon ansiokkaita esityksiä Waltarin kuunnelmista: niitäkin kertyi kaikenlainen pikkusilppu mukaan lukien puolisensataa! Omissa kirjoissani olen tyytynyt vain viittailemaan Mikan radiouraan, mutta siitäkin olisi näemmä saatavissa paljon enemmän irti.
     Kuuntelimme pätkän pohjoismaista voittajakuunnelmaa Leikkaus, sen ensimmäistä Markus Raution ohjaamaa tulkintaa vuodelta 1951: kuulosti ihmeen vaikuttavalta ja tiheältä tunnelmaltaan. Voisiko näitä saada joskus taas uusintoina.
     Vastapäätä Korjaamossa julkistettiin Ursula K. Le Guinin uusi suomennos Kahdesti haarautuva puu, kehuttu käännös Jyrki Iivosen. Herkkua scifin harrastajille.
     Ja tänään vietin Tampere-päivän: Waltari aiheena niin Tammelan palvelukeskuksen kirjallisuuspiirissä kuin sitten illalla Pirkkalaiskirjailijoiden kuukausikokouksessa. Pirkkalaisilla on uusi tarmokas puheenjohtaja Katariina Romppainen, joka asusti lyhyen aikaa Hämeenkyrössäkin ja tuli siellä tutuksi. Eipä oikein viihtynyt Kyrössä, vaan muutti Akaaseen. Siinäpä nostaa maakunnan kirjailijoita uuteen aktiviteettiin, ja siellä olikin Laternan autiossa yläkerrassa parisenkymmentä kuulijaa ja keskustelua syntyi paljonkin, varsinkin Yrjö Varpion kanssa, jolla kokemusta klassikon elämäkerrasta. Kohtaamme uudelleen maaliskuun lopulla (28.3.) Tampereella Willa Macissa (entinen nykytaiteen museo?), jolloin keskustelemme Linnan ja Waltarin asemasta ja mahdollisesti muuttuneista suhteista kirjallisuudessa. Hauskahan aihetta oli viritellä Laternassa ja jatkaa pientä pyöreän pöydän keskustelua junan lähtöön saakka.
     Pirkkalaisista olisi paljonkin muisteltavaa, kävin näissä kokouksissa 70-luvun lopulta saakka ja alustinkin kerran 1981, muistaakseni Sillanpään ja hänen miljöönsä suhteista. Silloin siellä istui vielä kovaa kaartia: Linna, Kaukovalta, Lepokorpi, Joenpolvi, Kunnas ja Syrjä tietysti ja Kirstinä, Seppälä ja Eskola ja ties keitä. Jorma Kannila johti ja Kullervo Järvinen piti kirjaa. Nyt on joukko ohentunut ja nuorentunut, mutta hyvin on hengissä kuun viimeisen perjantain perinne, jota tosin ollaan muuttamassa torstaiseksi! Perhepolitiikka, vapaa-aika muuttavat vanhoja hyviä käytänteitä.

Kalevalanpäivänä 2009
Olihan päivän teemastakin tapahtumaa, mutta ensin lämmin kannatus Seija Hanssonin, Satu Sandströmin ja Lea Virtalan tärkeään kirjoitukseen Hesarissa. On täysi syy kaikin voimin vastustaa Eiran kauniin rantakaista uhraamista autojen paikoitukseen. Riittänee että se on veneiden hallussa talvikaudet. Mutta tämä oli odotettavissa jo silloin, kun uutta asuntoaluetta tuonne Hernesaaren nokkaan alettiin tiheään rakentaa. Ruuhka kasvaa, viihtyisyys vähenee.
     Kankurinkadun kultaisen postin häviämisen syykin on osaksi ainakin uuden kerrostalon uhka nykyisen matalan ja valoisan nurkkauksen paikalle. Murheellista. Jospa lama syvenisi niin, että rakentamista ei aletakaan aikoihin. Lienee turha toivo.
     Lohtua tarjoili sentään hieno Kalevala-näyttelyn avajainen Ateneumissa illalla, taidetta ja musiikkia silmäin ja korvain täydeltä ja kansallisen kulttuurin elähdyttämää sakkia pieneen tungokseen saakka. Pekka Jalkasen 'Taivaallisen härän tappo' kuulosti komealta ja rämeältä, Marjatta Tapiolan taulut peräti lennokkailta näyttivät. Mutta hienostelisin liiaksi jos väittäisin, että olin kaikesta kauhean vaikuttunut. Pieni pinnistyksen tuntu tällaisissa monitaiteellisissa kohtaamisissa taitaa mieliin hiipiä.

henkilötiedot | kalenteri | päiväkirja | julkaisut
kirjoituksia | palaute