Sulka
Henkilötiedot
Pääiväkirja
Julkaisut
Kirjoituksia
Puheita
Palaute
Pääsivulle

Päiväkirja

Tiistai 1.2.11
Helmikuun hanget aukeavat. Tästä voi hiihdellä näitä kotilatuja pitkin Vanajan ja Kierikkalan vainioita tai sitten painella pururadan ladulle, jossa luistaa paremmin. Ehkä vielä laajennan lenkkejä, alku varovammin.
     Tänään kuultiin radion mietelauseena sopivasti Hellaakosken hiihtohenkisiä runoja. Mietelauseet ovat parantuneet heti kun Vesa kolumnissaan vähän huomautti, hehheh. Muutenkin radio säestää toimiani: eilen viikko alkoi komealla savolaisella herännäisvirrellä - ihan kuin tietäisivät, että täällä tutkitaan Ahon Kevättä ja takatalvea. Joka ei muuten olekaan niin pöllö romaani, vaan suuri aatehistoriallinen kehitelmä - vähät siitä, että välillä kankeanlainen. Ja illan suussa tulee Välskärien kertomuksia Ahon suomennoksena. Hyvät kehykset aiheenmukaiselle tutkijalle.
     Vallitsee täydellinen työrauha, niin syvä hiljaisuus, että ajatuksensakin kuulee. Marja on Turussa. Kattilassa makkarasoppaa koko viikoksi. Ei puutetta mistään. Mutta kun illalla ajatukset vapauttaakseni katselin rikossarjaa kolmoselta, taksikuskin murhasta, niin hei hei siellä Jarkko Sipilä ja Aleksi Mäkelä: miksi ihmeessä melko simppeli juttu oli pakko venyttää monin toistoin ja tuskastuttavin laukaisusarjoin tunnin mittaiseksi. Pitääkö mainoskatkon jälkeen tosiaan aina kertoa siihenastiset vaiheet uudestaan? Ja ampua uhri noin pariinkymmeneen kertaan. Kakkosella tehtiin näitä pelkistetysti, tehokkaammin. Mutta se nyt oli pieni murhe hienon työpäivän tähteeksi.
     Waltarin Sinuhe on edelleen paras opas Egyptin tapahtumiin. Mitä kansanjoukko saa aikaan? Päitä putoaa, vaikka tuskin enää heitetään ruumiita Niilin krokotiileille. Kiihko valtaa kadut, uudistuksia vaaditaan heti. Mutta paraneeko köyhän kansan elämä? Voiko hallinnon puhdistaa ja talouden tervehdyttää kertaheitolla? Theban kiihko huumaa hetken, toiveet paremmasta huomisesta särkyvät kuin savikupit ja kansa kärsii nahoissaan vielä monta nälkäkuuria eikä mitään uutta ole auringon alla.

Valon päivänä 2011
Ja valoa tulee, vähä vähältä. Tosin aina välillä luntakin.
     Pitkän paussin jälkeen TTT:n suuren puolen ensi-illassa, nostalgiaa ilmassa. Samoja kasvoja, sama tunnelma. Sama paikkakin toisella rivillä. Tarjoilu oli vähän eri: kuohua heti kärkeen.
     Sirkku Peltolan surkimustrilogian eka osan näin KOMissa ja nyt kolmannen täällä, siispä hiukan aukollinen käsitys. Mutta tämä Lämminveriset nousi kyllä myönteisen puolelle, vaikka ensin mietin, onko Tampereella jo tilanne näin heikko, että kansaa asuu siltojen alla. Onneksi Maria Aro mainiossa pääroolissaan muistutti meitä siitä, että tämähän on vain kertomus. Jolla ehkä on joitain siteitä siihen todellisuuteen, josta näytelmässä myös yritettiin kertoa.
     Joku sanoi väliajalla, että jos kerran halutaan puhua vakavista asioista, niin puhuttais sitten kanssa. Tässä oli vanha konsti käytössä: mustahkon huumorin ja fantasian kautta hivutetaan vähän tätä laitapuolen tietoisuutta katsojan tajukammariin. Tilanteessa oli myös tahattoman koomiset puolensa: salissa Tampereen parhaimmisto hyvissä puvuissaan katsomassa tätä leipäjonoissa lusmuilevan sillanalusjengin hilpeän karvasta kohellusta. Joopa joo.
     Pari roolia mahtavan Marian lisäksi pelasti illan. En ole ennen nähnyt Pentti Helinin luomusta irakilaisena Hamedina: olihan siinä vähäeleistä ihmisläheistä oivallusta! Ja Ami Räsänen on keinoiltaan varma, joskin jo tutunomainen. Mutta entä nämä romanialaiset: eikö tällainen mustalaisleiri-meininki rupea jo hipomaan lempeähenkistä rasismia. Olkoon, kertomusta ja hellää tragikomediaahan katseltiin, vaikka vakavasta aiheesta, kuten sanottu. Venytystä oli liikaa, toistoa ja tyhjentyvää tohinaa. Lopun poliisiautokohtaus oli hienosti nostettu, mutta eihän tätäkään esitystä saatu kunnolla loppumaan, vaan sen täytyi laahautua itku silmässä vielä entisten jaksojen kertauksiin saakka.
     Jääkö Peltolan trilogia yhteiskunnallisen teatterin herättäväksi merkkipaaluksi vai unohtuuko monen muun karseanhauskan haahuilun sameaan hetteikköön?

Runebergin päivänä 2011
Palaavat mieleen entiset päivät, jolloin äitini lausui alkukielellä Vänrikkien runon toisensa jälkeen, ulkoa tietysti. Hangon tyttökoulu osasi kasvattaa jälkeläisiä oikeaan henkeen. Marja sentään laulaa Sven Dufvan alusta loppuun, laulatti sen aina oppilaillaan. Saanen tänään kertauksen. Onpa mulla fiksuja naisia, ollut ja on. (Näistä kerron joka vuosi tulevaisuudessakin, ellei uutta ihmettä ilmene.)
     Fiksulta tuntui myös lukea kerrankin realistinen, kylmäpäinen arvio Egyptin tilanteesta, kirjoittajana Hesarin yliössä everstiluutnantti Juha Mäkelä, Kairon turvallisuusyliopiston vieraileva tutkija. Ilmankos ymmärtää asiat vähän kouhopäitä kolumnisteja syvemmin - nämä kun ryntäilevät vailla kritiikkiä kansanjoukkojen osoittamaan suuntaan. Pääkirjoitus siinä vierellä on selvästi yliötä huonommin perillä asioista.
     Mäkelä siis arvioi, että Mubarakin on syytä pysyä kunniansa säilyttäen nämä loppukuukaudet asemassaan, kun hän on jo ojentanut kätensä hyvin sovinnollisesti, mitä harvat edes huomaavat. Muutoin seuraa sekasorto ja verenvuodatus ja pahimmassa tapauksessa ääri-islamistien vallankaappaus. Mäkelällä on myös esittää pari varteenotettavaa vallanperijää pehmeän ja 30 vuotta maasta poissa oleskelleen ElBaradayn sijaan. Millä ihmeellä teoreettinen fyysikko ottaisi upseerien kauan hallitseman maan hallintaansa? Demokratiaan ei voi suoraan harpata, se on pitkä prosessi, kuten Mäkelä todistaa. Eikä läntinen malli ole arabinmaihin semmoisenaan vientikelpoinen.
     Mutta mitä on sanottava saman lehden kulttuurisivusta, jossa johtojutussa syyllistetään oikein pilkallisen kuvan kanssa keski-ikäisiä ja vanhempia naisia - heitä yhteiskunta kuulemma tukee eniten kulttuurin kuluttajina. Vai niin! Pitäisikö sekin tuki suunnata jollekin rock-sukupolvelle? Kun nainen on viimein saanut lapset ja perheen hoidetuksi ja hänellä on aikaa käydä teatterissa ja oopperassa ja konsertissa, niin eikö iske tämmöinen diskriminoiva tilasto silmille. Pysy vastakin kotona, jotta nuorilla riittää hillumistiloja. Toivottavasti naiset eivät vähästä hätkähdä - eivätkä tuenjakajat.
     Olipa muuten radiossa aamulla tuoretta kirjallisuusohjelmaa: uusinta syksyn Mannerheimeista. Paljon siellä uusitaan, ilmeisesti uusia kirjoja ei ilmesty tarpeeksi. Tai niitä ei viitsitä käsitellä. Olisiko vaikka Eva-Stina Byggmästarin runokirja Vagga liten vagabond - Runeberg-ehdokas - ollut juuri tänä aamuna paikallaan syventävästi esitellä? Radio tosin kohensi osaketta lukemalla mietelauseena Juhani Lindholmin uustarkkaa suomennosta Mamme-laulusta. Laulettavaksi se tuskin koskaan kelpaa.
     Lauri Meri arvioi Hesarissa melko viileästi Lämminverisiä, mutta Anne Välinoro Aamulehdessä sitä kuumaverisemmin. Panegyyrisestä kritiikistä saamme lukea, että Tampereella tosiaan asutaan Ratinan sillan alla, ei se mitään fantasiaa ole. Jaaha. Niskavuorta (Meri) en esityksestä muualta löytänyt kuin lopun kuolinkohtauksesta, jossa oli lainattu myös Kirsikkapuiston Firsiä. Olisiko sittenkin tehokkaampaa herätellä hyvinvointi-ihmisiä, jos draama vähän lähempää sivuaisi tunnistettavaa todellisuutta - huolimatta niistä Ratinan asukeista. Ristiin mennään, keskustelua on herätetty, hyvä niin, elon merkki sekin.

PS Marja yllättikin ja laulatti ruokaryypyn kanssa Hvid din Källa, ja hyvin osattiin. Tytötkin sitä lauloivat joskus Famulle tämän syntymäpäivänä. Eilen nähtiin muuten ihme uusinta: Marja Vaurio v. 1971 kommentoi oppilaittensa puhtautta Teeman uusinnassa. Tulee vielä kerran huomenna sunnuntaina klo 10. Kovaa kamaa!

Sunnuntai 6.2.11
Eihän Soinia enää saa näköisemmäksi kuin Karlssonin kuvassa. Ja huomio siellä Keravalla, toivottavasti laajakatseinen tosikko on hereillä ja huomaa kommentoida Reijo Mäen matkakirjoitusta Hesarin kuukausiliitteessä kuten syksyllä minun juttuani samassa sarjassa. Kyllähän Mäki nyt leimaa turkkilaiset ikävällä tavalla rikollisiksi! Tällaista asennetta kasvaa siis muuallakin kuin perämetsissä, jopa kulttuuripääkaupungin rantamilla.
     Juha Mäkelän eilinen yliö lehdessä oli sen verran kylmäpäistä asiaa, että se heti herättää lausahduksia yleisöltä. Entinen kollegani Tampereen yliopistosta, Mikko Lehtonen, antaa hyvän näytteen vilpittömästä pohjoisesta naivismista vaatimalla ihmisoikeuksia egyptiläisille, heti tietysti! No niitähän siellä, jopa oman käden ihmisoikeuksia täyttä päätä kaduilla ja toreilla käytetään. Kaiketi Egyptin ongelmat nähdään tamperelaisesta tutkijankammiosta kirkkaammin kuin Kairon turvallisuusyliopistosta.
     Hieno hiihtokeli, vaikka kolmen kilometrin kylälatu on aika lyhyt. Voisihan sen kiertää moneen kertaan. Tyydyimme aamulla yhteen ja iltapäivällä toisen vähän lavennettuun kierrokseen. Virkistipä sekin tällaista istujaa. Marjan yllättävä tv-debyytti on talletettuna digiboxiin. Samana vuonna 1971 vierailin itsekin ensi kerran töllössä: luonnehdin kirjasyksyä Tv2:n jossakin makasiinissa. Sitä varten piti matkustaa junassa Tampereelle. Peter von Bagh tuli samassa junassa ja painui kahvilavaunuun senttaamaan juttuaan syksyn elokuvista. Lähettäkääs sekin juttu arkistosta uusintana. Voisimme sitten Marjan kanssa viettää yhteistä esiintyvien taiteilijain 40-vuotisjuhlaa.
     Paitsi että ensimmäisen juttuni julkaisin tammikuussa 1966 Ylioppilaslehdessä: "Viitakin suuri viisas". Lauri Viita oli vastikään kuollut. Samana vuonna sain palkinnon J.H. Erkon novellikilpailussa. Säästelenkin vielä taiteilijajuhlaani, hehheh.
     Fred Zinnemannin Miehet (1950), Marlon Brandon ensimmäinen elokuva, olikin vahva elämänuskon apoteoosi, kannatti katsoa kokonaan. Teema teki lisäksi kaivatun palvelun tuottamalla oopperaa koko kansalle, vaikka Robin Hood ei musiikillisesti suuremmin säväyttänyt, näppärästi verestetty vanha juttu joka tapauksessa, loppua kohti kovin mahtipontinen. Pääasia, tasaus rikkaiden ja köyhien välillä, joka olisi tänään aika ajankohtainen teema, sivuutettiin juonen selkkauksissa miltei kokonaan. Keskityttiin henkilökysymyksiin, minkähän vuoksi? Siihen oli lopetettava tv-istunto, Jussit kuulee myöhemminkin. Matti Kassila sai elämäntyöstä betoni-Jussin, sehän oli viimeistään nyt ansaittu, onneksi olkoon!

Maanantai 7.2.11
Jarmo Puntalo, henkilääkärini, jää eläkkeelle. Mitäs nyt tehdään. Kävin veri- ym. kokeissa ja kaikki tuntui olevan suunnilleen kohdallaan. Jarmo vähän tarkensi asioita. Muistelimme neljännesvuosisataista hoitosuhdetta ja toissavuotista kansanoopperaakin, Sillanpään Marssilaulua, jossa soitti Jarmon manageroima orkesteri ja hyvin soittikin. Menestys oli mahtava. Nyt emme ole kumpikaan enää mukana näissä paikallisissa hankkeissa, toivotimme silti onnea uudelle yritykselle.
     Hiihdin virallisen valaistun ladun. Marja paineli täällä kotivainioilla. Totesin että huonommassakin kunnossa voisin olla, pystyn hiihtämään hengästymättä ja juoksemaan raput ylös. Verenpaine oli hoitsun mukaan loistava.
     Tutkin Ahon kalajuttuja. Miehelle todellinen intohimo. Ehkä otan alkavana kautena kalastuksen minäkin vakavasti. Saan lastuista hyviä asenneohjeita. Kirjasto palvelee entiseen tapaan erinomaisesti, tilailen kaukolainoja.
     Todella koettelevaa oli illalla katsoa Francon aikaa. Pelihimo voi olla hirveä, tiedämme sen vaikka Dostojevskista ja Mauri Sariolasta. Mutta että Antonio Alcantarakin sortuu noin raskaasti. Muutenkin miehillä meni huonosti, kaikilla. Naisten kanssa ongelmia. Paquitan isä oli reipas tyyppi. Kunpa pääsisivät taas selville vesille.
     Eero Taivalsaari sanoi päivällä radiossa, että suomalaisten oudolla venäläisvihalla ei ole mitään todellista perustetta, tai jotain sinnepäin. Päinvastoin olemme hyötyneet Venäjästä. Pitäisi kai unohtaa semmoiset pienet välikohtaukset kuin isoviha, sortovuodet ja talvisota.
     On luvattu kiristyvää pakkasta. Kairosta ei kuulu kummempaa uutta. Kylmäpäinen Mubarak voittaa aikaa. Tampereella ammuskeltiin kapakassa, ulkomaalaislähtöinen kaveri, mutta sitähän ei sovi välineissä kertoa. Vasta äsken tuhopoltto vastapäisssä baarissa Hämeenkadulla, samansuuntaiset tekijät.

Tiistai 8.2.11
Matti Kassila suositteli klassikkojen filmaamista nuoremmilleen. Vastauksena varmaankin vaivautuneita haukotuksia. Ei huvita, ei ole rahoja eikä enää osatakaan. Tehdään mieluummin omia juttuja. Klassikoita ja epookkia saamme kylliksi muualta, Englannista, Ranskasta ja Venäjältä. Kassila mainitsi muiden ohessa Ahon. Mietin minäkin lukiessani, että sivistysmaassa Papin rouva olisi filmattu moneen kertaan. Millainen rooli naiselle, parille miehellekin. Juhaa on sentään filmattu, viimeksi kaurismäkeläisittäin. Ja Rautatiestä on hieno tv-tulkinta vuosikymmenten takaa.
     Luin Eero Marttisen kirjan Ilmari Kiannosta. Kun sitä Jalo Heikkisen suurta elämäkertaa ei alkanut kuulua, Eero kääri hihansa ja teki kätevän käyttöelämäkerran. Taas kerran täydellinen oli hyvän vihollinen. Tottuneena lehtimiehenä Eero kertoo sujuvasti, liikoja analysoimatta korpikirjailijan surkean elämän. En tiennytkään kaikkia onnettomia sihteerisekoiluja. Mutta Iki kesti vaan, onhan siinä jotakin komeaa siinäkin, Turjanlinnan poltot, vankilat ja rahapulat. Tuotannosta jäi elämään kaksi teosta ja yksi laulu. Kaikilta ei jää niitäkään.
     Marttisen kunniaksi todettakoon, että hän kertoo siekailematta Kiannon kiihkopäisyydestä myös vuoden 1918 kahinoissa, hänen valkoisen verenhimona ja hillittömän Suur-Suomi-haaveilunsa ja karskit sotaiset runonsa. Talvisodan koominen maanpetosselkkauskin selvitetään kylmän asiallisesti, lankeamatta kohteen puolustukseen. Joku jälkikekkoslainen olisi loiventanut näitä tai jättänyt pois klassikon kuvaa himmentämästä.
     Hämeenkyrön Sanomissa avattiin kiintoisa keskustelu "kulttuurikunnan" olemuksesta. Kunnan edustaja selviää pyöreillä fraaseilla ja toteaa näppärästi, että kulttuuria on kaikki mitä teemme. Silloin kaikki kunnat ovat tietysti "kulttuurikuntia", eikä Hämeenkyrön onnekseen tarvitse erikoisesti erottua tai kunnostautua. Sat sapienti.
     Tapasin Vilja Pylsyn ja poikansa Tuuren kassajonossa, ja kumpikin vakuutti yhdestä suusta, että Myllykolun kunnostus alkaa tuossa tuokiossa kun Vilja palaa äitiyslomalta. Odotuksessa eletään.

Torstai 10.2.11
Muistoista rikas Elinan päivä, täynnä liikettä.
     Vauhtia Hämeenkyröstä. Siellä on valmistunut kuntastrategian luonnos, joka ainakaan lehtitietojen mukaan ei tunne sanaa "kulttuuri". Maapoliittinen ohjelma on tekeillä, mutta ei kulttuuripoliittista. Asia tuskin kiinnostaisi, ellei kunta itse olisi nostanut itseään tikunnenään nimeämällä itsensä virallisesti "kulttuurikunnaksi". Siellä kai kuvitellaan, ettei se mitään muuta edellytäkään kuin nimen. Kunta voisi katsella päältä, kuinka yhdistykset ja yksityiset jotain yrittävät sinnitellä, ja tarjota sitten näille tilojaan. Siinä koko strategia.
     Mutta luulisi, että ihan aivovoimisteluna olisi hauska koetella, millainen kulttuuristrategia siellä syntyisi, jos asiaan paneuduttaisiin. Olkoon siitä sitten käytännön hyötyä tai ei.
     Näitä kuntastrategisia kysymyksiä selviteltiin myös iltapäivällä, kun täällä Helsingin Tieteiden talossa istuttiin Vanhan kirjallisuuden päivien hallitusta ja päälle ohjelmavaliokuntaa. Sastamalassa on tehty suuri satsaus kirjallisuuteen, on upouusi Pukstaavi eli kirjallisuuden keskus ja sitten nämä vanhat päivät, ja näiden keskinäistä yhteistyötä on syytä tutkia. Mutta paradoksina hyvät hankkeet otetaankin paikallisen kirjaston selkänahasta! Sen palveluja heikennetään samalla kun suurempia piirtoja kirjan merkeissä vedellään.
     Tällaisia pohdimme ja samalla viilasimme viimeistellen tulevan kesän ohjelmaa teemasta Rikos. Nyt se on niin hyvässä kunnossa kuin toivoa saattaa, enää tarkistettava painoon menevä käsiohjelma. Tapaamisiin siis Sastamalassa, missä edelleen tunnetaan myös nimi Vammala. Siellä sekä vanha että uudempi kirjallisuus kukoistakoon.
     Kokouksista painelin Kalevalaisiin naisiin Runeberginkadulle vielä kerran todistamaan Aila Meriluodon elämästä ja runoudesta. Viehättävä ilta, tupa täynnä intelligenttejä ja lukeneita naisia, jotka reagoivat ja keskustelivat vilkkaasti. Monet puolet runoilijan elämässä herättivät ihmetystä jos ihastustakin. Kun paikalla oli niitä, joille Lasimaalaus jo ilmestyessään 1946 merkitsi unohtumatonta elämystä, keskustelussa oli perspektiiviä ja syvyyttä. Toin pienen rasian tuliaisena Marjalle, ja hän sen sisältöä ihastuksissaan kokeili kaulallaan ja korvissaan.
     Niin, tämän tapaiset aktiviteetit eivät kaipaa yleistä strategiaa tuekseen, vaan vahvaa traditiota ja muutamien aktivistien mukaansa tempaavaa intomieltä. Mutta pienessä kunnassa julkinen rohkaisukin voisi saada ihmeitä aikaan, oi armaat kyröläiset.

Perjantai 11.2.11
Historiallinen päivä, helppo muistaa symmetrisestä päiväyksestään.
     Kansa kaatoi hallitsijan - vanha tarina, vaikuttava näytelmä, mutta ketkä vaikuttavat kulisseissa? Kun Horemheb ryhtyi palauttamaan järjestystä Thebassa, kansaa hänkin tarvitsi omiin etupyyteisiinsä. Hän pelasti Egyptin Ekhnatonin aiheuttamalta sekasorrolta. Nyt murrettiin rautainen järjestys, jota on jatkunut ainakin toisesta maailmansodasta alkaen ja aikaisemmin vielä raskaampana, jos luemme Mahfuzin loistavia romaaneja vanhasta Kairosta. Armeija hoitaa nyt vanhan vallan rakenteita. Kuka uskoisi, että demokratia tulee valona säkistä pimeyteen.
     Haavikon vanhaa lausetta voisi toistaa: kun kansa saa vallan niin kuka sen saa. Ensin armeija, sitten muslimien veljeskunta? Eivätkä ihmisoikeudet silloin ainakaan helpotu.
     Olisiko Nokiankin taru lopussa? Voidaan hyvästellä suomalainen ihme. Yritys sulautuu, hoikkenee ja muuttuu. Työntekijöitä saadaan kävelemään, mutta innostaako laihdutus ja liitos markkinoita. Ensimmäinen reaktio on pettymys ja kurssin romahdus.
     Ulkopoliittiset vuodot järisyttävät Suomea ja antavat armeliasta tuulensuojaa suurelle muutokselle. Mutta paljastuuko uutta vai vahvistuvatko vain vanhat kuiskitut huhut. Suomi on uinut amerikkalaisten kylkeen ja uskaltaa yrmiä Venäjälle. Mutta kuinka on toimittu unionissa? Siitäkin vielä jotakin repeää. Hauskaa aikaa varsinkin toimittajille, kolumnisteille ja kommentaattoreille. Kansa ei tiedonkuljetuksista suuremmin hätkähdä.
     Kaiken myllerryksen keskellä täällä yksi lukee kaikessa rauhassa - Ahon Juhaa. Voiko kauemmas karata päivän kiihdyttävistä uutisista. Kirja on jopa parempi kuin muistin. Ihmiskauppaa siinäkin kuvataan, miltei Sofi Oksasen Puhdistuksen hengessä. Sillä on ensi-iltansa New Yorkissa. Marja on ensin kasvattajansa Juhan uhri, tosin mies kohtelee häntä nöyrästi ihaillen ja kunnioittaen. Mutta naisen tahtoa ei ole kysytty, ja kun hän sitten hyppää puolitietoisen tahtonsa mukaan Shemeikan venheeseen, hänen käy vielä hullummin. Ei hän sittenkään ole kauppatavaraa, vaan oman kohtalonsa kuljettama lastu koskessa, omien haaveittensa ja viettiensä viemänä hän kolhiutuu, mutta jää terveenä henkiin toisin kuin molemmat miehensä. Ahon nerous on siinäkin, ettei hän osoita sormella ketään osapuolta. Ei ihme että tätä on plankattu niin paljon filmissä ja näyttämöllä.
     Käytiin kuvaajan kanssa Ahon patsaalla tuolla Armfeltintiellä, hyytävä tuuli ja pakkanen. Tuolta parvekkeelta Aho on katsellut merelle, haikaillut kaiketi kalavesilleen. Hänen entinen kotitalonsa on hienosti kunnostettu, paras talo kaupungissa. Mutta sieltäkin Aho häätyi, koska ei tahtonut omistaa mitään. Siellä eli punakapinan pelontäyteiset viikot. Niihinkin palataan.
     Mitä miettii Mubarak Sharm-el-Sheikissä? Diktaattorin kukistuminen on kiitollinen aihe, Waltarikin sitä käytti useamman kerran ja moni muu. Joku vielä kirjoittaa tästä kaikesta suuren teoksen.

Lauantai 12.2.11
Bo Carpelanista kirjoittaa Pekka Tarkka hienon nekrologi Hesariin, siihen ei ole lisäämistä. Veteraanit poistuvat, Jomppa Ojaharju äsken ja nyt Bo. Jompan kanssa joskus kohtasimme, Kosmoksessa tai muualla, hänhän oli hyvin kontaktihaluinen ja reipas ottelija lyhyissäkin sananvaihdoissa. Hänen kirjailijakohtalonsa askarrutti. Kuinka hänestä tuli omakustanteiden itsemyyjä, sitkeä sinnittelijä siinäkin vaiheessa. Bo oli hänen aristokraattinen vastakohtansa.
     Carpelan väitteli Gunnar Björlingistä 1960. Ei hän ainoa akateemisesti kompensoitunut kirjailija ole, Kirsti Simonsuuri tai Markku Envall tulevat heti mieleen. Samalla muistan A. Tuurin ja E. Paasilinnan hauskan keskustelun (jommankumman esseeseen ikuistettu), missä herrat pohtivat, onko yhtään merkittävää kirjailijaa, joka olisi suorittanut yliopistotutkinnon kirjallisuudesta. Eivät muistaneet yhtäkään, tietenkään.
     Christer Kihlman oli ruotsintanut Molièren näytelmän Den Girige, jonka näimme ensi-illassaan Lillanissa. Suhahti siinä teatterihistorian siipi, kodikas Lillan täyttää jo 70 vuotta. Oma katsojanhistoriani on noin puolen vuosisadan ikäinen. Aina olen siellä viihtynyt, niin tälläkin kerralla. Asko Sarkola on virtuoosi Harpagonin housuissa, aivan suvereeni jalkojensa kulloistakin asentoa myöten. Huomio kiintyikin Sarkolan ruumiinkieleen, se kertoi enemmän kuin sanat tai naamanväänteet. Jos vertaa muistikuvaan, jonka Masi Viirosen äänenmuunnosta myöten järkyttävä suoritus jätti aikanaan TTT:ssa, niin tämä oli sulavampi, elegantimpi, samalla jotenkin rujompi-luistavaa ja karheaa salonkiteatteria. Pieni näyttämö on kappaleelle eduksi. Ralf Forsströmin lavastus mainio, osuvasti saiturin maailmaa karakterisoiva.
     Lillanin ensemble noudattaa kamariyhtyeen tavoin Neil Hardwickin ohjauspuikkoa ilmeisen vaivattomasti, palvelijoita myöten. Eeva-Liisakin siellä huiskutti olemattomia pölyjä, häneltä saimme liput, kiitos vaan.
     Painelimme kiljahtavassa pakkasessa vielä Königin yläkertaan lämmittelemään, hyppimään K50 discoa, joka puolestaan täytti vasta viisi vuotta. Johtajatar Lilu oli vauhdissa ja kehui joukkojaan: viisi vuotta eikä yhtään järjestyshäiriötä. Siellä onkin tanssiväki jatkuvasti lisääntynyt, fiksuuntunut ja kaunistunut. Nautimme sähinästä ja liikunnosta puoleen öihin.

Ystävänpäivä 2011
Ystävänä tällä haavaa yksinäisyys Villa Viehätyksessä, ympärillä täydellinen työrauha. Pakkanen paukahtelee, aurinko kilottaa keltaisena hohtavien hankien yllä. Mikä ollessa.
     Paavo Lipponen olisi sopiva vanhan ajan presidentti, jyrähtäisi silloin tällöin. Ei taida ryhtyä, koska valtaa on riisuttu eikä läpimenokaan olisi varma. Sauli Niinistöäkin arveluttaa liian laiha vaikutusvalta. Muita päteviä ehdokkaita ei sitten olekaan
     Päivällä kun Heiskan lounaalle ajelin kuului radiosta ahdistunut vaikerrus siitä, että presidentin vallasta ei ole vielä kaikkea saatu karsituksi. Varsinkin vasemmisto on pettänyt toiveet. Kuinka rasittavaa on kestää presidentin vallan rippeitä? Olen elänyt vahvojen presidenttien aikaa enkä muita siitä kärsineeni. Synnyin Mannerheimin ollessa presidenttinä, kävin koulua Paasikiven aikana, opiskelin Kekkosen vallantäyteyden auringossa, paiskin töitä Koiviston vapautuneina aikoina... Hyvää turvallista aikaa, kaikkien vaikeuksien keskellä. Onko riisuttu aika ollut parempaa? Miksi vaikkapa keskustan puoluekokouksessa valittu pääministeri edustaisi laajempaa kansanvaltaa kuin suorilla vaaleilla valittu presidentti?
     Kalle Haatasen tontilta kuulee muutenkin hohdokkaita ajatuksia elämän ja yhteiskunnan nurinkurisuuksista. Jos elämä alkaa kulkea liian helposti, kannattaa kuunnella kuinka lohduttomasti kirkastettu älymystö valittaa.
     Eikös Lauri Meri nyt kohtele liian nuivasti Lillanin Den Girige -tulkintaa. Minusta hiukan rujo kulma saituuden satiiriin antoi riittämiin koomista pohjaa, hauska sitä oli katsella. Ei nyt mikään uutuudellaan tärähdyttävä näytelmä hassuine yhteensattumineen, mutta elegantti tavallaan.
     Muuten, en useinkaan keskity kuuntelemaan runoutta, en ainakaan kokonaiseksi tunniksi. Eilen illalla oli poikkeus: Martti Mäkelä tulkitsi Teemalla Lasse Heikkilän pitkiä puheenomaisia runosarjoja niin miehekkään puhuttelevasti, että sitä oikein pysähtyi kuulemaan, koko ohjelman ajaksi. Aikamoinen suoritus lausujalta, kuvallinenkin toteutus miellyttävän tyyni, turhia kuvittamaton. Heikki Huttu-Hiltunen vastasi taustatöistä.
     Ja kiitos nyt kun siellä radiossa taas luetaan keskipäivällä oikeita mietelauseita, tänään Markku Envallin uunituoreesta kokoelmasta. Nämä nääs ainoat kumppanit täällä, tv ja varsinkin radio.

Keskiviikko 16.2.11
Tänään ajattelen Päiviä, joka viettää läksiäisiään SKS:ssa. Piti lähtemäni mukaan, mutta ihmeen ärhäkkä flunssa sekä pakkaset ja junien myöhästelyt saivat toisiin aatoksiin. Pysyn täällä, Aino vie terveiseni Päiville. Ensimmäisenä kustannustoimittajanani hän näytti kuinka homma toimii, silloin lähes kolme vuosikymmentä sitten.
     Täällä Hämeenkyrössä vietti läksiäisiään puolestaan Kari Häkämies, iloiselta vaikuttaakin ja vapautuneelta lehtikuvassa. Kuten muuan kyröläinen tuossa Heiskan lounaalla totesi, olihan se semmoinen taloudenpidon hevoskuuri, jota Hämeenkyrö tarvitsikin. Ainoana testamenttinaan Kari näkyy toivoneen, että kirjallisuustapahtuma Elämän sivut jatkuisi. Saapas nähdä millaisia värähtelyjä syntyy.
     Kun kuuntelin Jorma Ollilaa ja katsoin talouden piiskamiehen olemusta, alkoi tuntua hyvin välttämättömältä tavoitella jotain uusia vempeleitä tähän yhteydenpitoon maailman kanssa. Meistä kilpaillaan! Mutta kun mä olen ihan tyytyväinen Nokian vanhaan perusmalliin, saan sillä soitetuksi ja vastailluksi ja viestitetyksi sen verran kuin nyt asiaa ja ideoita on - mitä voittaisin pinnistämällä mukaan kovaan välinekilpailuun? Kokeilemaan jotain UUTTA. Taidan kuulua trendejä haistelevien innovatiivisten firmojen epätoiveasiakkaisiin.
     En kääntänyt edes lehtiä tänne, antaa Marjan nautiskella niistä. Olen ihan pussissa. Enkä sittenkään, kaikki ämyrit laulaa maailman tapahtumia kun vain sormea napsautan. Kun Nokia ja Microsoft lyövät aivot ja rahat ja hynttyyt yhteen, tuleeko meidän keskinäinen yhteytemme ja ymmärryksemme siitä sen paremmaksi? Kunhan edes työpaikkoja säilyisi.
     Rauhanturvaaja kaatui. Eikö voitaisi käyttää tätä kunniakkaampaa ilmaisua. Sotaahan se on tavallaan. Jotain paradoksaalista on siinäkin, että suomalaisen yliluutnantin täytyy uhrata henkensä, jotta pari miljoonaa afgaanityttöä saa istua koulussa. Kaunista ja arvokasta, mutta mitä kaikkia muita pyyteitä rauhanturvaamisessa on liossa. Läntisen suurvallan, ehkä koko läntisen demokratian etäpesäkettä siellä suojataan.

Perjantai 18.2.11
On ilmestynyt eloisa kirja heti alkuvuodesta, Aamu Nyströmin I. K. Inha. Valokuvaaja, kirjailija, kulttuurin löytöretkeilijä. Alaotsikon epiteetit kuvaavat hyvin Inhan monipuolisuutta. Aamuhan on meidän uuttera sihteerimme F. E. Sillanpään Seuran loistoajoilta ja vähän niin kuin (Marjan) sukulainen, joten kirjan valmistumista ja monia vaiheita on tässä jännitetty aikojen saatossa. Ja nythän kirja tuossa sitten komeilee Minervan kustantamana: hieno, rikkaasti kuvitettu ja elävästi taitettu opus, jossa riittää paljonkin tutkittavaa. Tässä jos missä voidaan vakuuttaa: kuvasuunnittelu tekijän! Aamu on noutanut omasta arkistostaan ennen näkemättömiä kuva-aarteita ja varustanut ne erilaisin vinjetein ja viittein, joten kirjan kulttuurihistoria täydentyy monelta laidalta.
     Vähän alaa seuranneena ja itsekin siihen osallistuneena voin vakuuttaa, että ei liene monta teosta, jota olisi yhtä palavalla rakkaudella ja antaumuksella tehty kuin tätä.
     Kun tämä on sukulaisen kirja sukunsa eräästä merkkihenkilöstä (muitakin siellä vilisee, arkkitehti Usko Nyström ja kumppaneita), niin kerronnan sävy on luonnollisesti familiääriä, tuttavallista, läheistä ja lähes ihannoivaa. Jotkut tyylin naivismit ovat kuin kedon kukkaset: Aamun perimmäisen idealismin heijastajina ne solahtavat kuvattavan ajan henkeen. Tuntuu että tässä kirjassa aurinko paistaa kaiken aikaa ja ihmiset ovat hyviä, ahkeria ja jaloja. Kukaties olivatkin. Suosittelen oivaa tutkimusmatkaa kulttuurihistoriamme ihmeellisiin saloihin.
     Totta kai sieppaan kirjasta päällimmäisenä sen, mikä koskee Inhan ja Ahon suhdetta. Heidän kummankin huimat pyöräretkensä, Inha puhui "uljailusta", Aho puolestaan "polkupyöräraivoilusta". Inha oli edelläkävijä, Aho seurasi perässä Saksaan ja Sveitsin alpeille. Kiintoisa on myös herrojen kirjeenvaihto Juhan historiallisesta todenperäisyydestä. Silloinhan Ahoa syytettiin Karjalan heimon häpäisystä, kun Shemeikalla oli se haareminsa rajan takana. Inha ilmaisee kriittisen kantansa yleistäen: "Miehen ja naisen väli rajakarjalassa vielä on noin sanoakseni eetillisempi kuin muualla Suomessa."
     Tähän on vielä palattava, aina voi löytyä uutta. Liitteet ovat ensi painoksauml;ivän esseistin aivoitusta! Kirjailija Tontti tahtoisi poistaa ruuan valmistuksen Suomen tontilta. Provokaatio voisi olla hauska, ellei se kuulostaisi ihan totiselta. Vain pinttynyt asfalttimies voi kuvitella, että maaseutu pysyisi virkistysalueena ilman asukkaita ja viljelystä. Kuka hoitaisi puskittuvat pientareet ja metsittyvät pellot ja tyhjentyvät maatilat? Kunta varmaan, suurilla varoillaan. Viljelijöiden perheet viedään betonireservaattiin. Palvelut paranevat veronmaksajien vähetessä. Näin sinkoilee intellektuaalinen oivallus maassamme.
     Real Madrid on kärsimässä Lyonia vastaan, mutta maaliton ensipuolisko ei innosta jatkamaan. Tuloksen näkee aamulla. Kuinka pyörryksissä onnesta olisinkaan ollut urheiluhulluuteni aikoina 50- ja 60-luvulla, jos tämmöiset matsit olisivat tulleet väreissä suoraan kotiin!

Keskiviikko 23.2.11
Gaddafia ei varmaan kellään tule ikävä, mutta diktaattoreillakin on eroja. Harmillisesti vaiensivat eilen aamutv:ssä sen nuoren egyptiläisen, joka yritti rauhallisesti kertoa mitä Mubarak on saanut aikaan. Kiintoisa vihje hänellä oli siitä, että Mubarak on edelleen Sharm-el-Sheikissä ja pitelee taustalla monia lankoja yhä käsissään. Muut kiivailijat siinä tukkivat tämän verkkaisemman kaverin suun poikkeavine käsityksineen. Egyptissä on aavistelevan hiljaista.
     Koko päivän käyn läpi Ahon Hajamietteitä kapinaviikoilta. Jännittävää, hätkähdyttävää reflektointia punaisesta Helsingistä. Onko niitä kukaan esitellyt ihan kunnolla? Merkintöjen arvo on niiden spontaanissa siistimättömyydessään. Tai ehkä Aho vähän stilisoi, mutta paljon aitoa purkausta hän jätti. Niitä on siteerattu armeliaan pidättyvästi. Moni pöyristyisi vieläkin.
     Näin pitkällä ollaan, Ranskan matka odottelee. Pikkuhiljaa valmistauduttava.

Torstai 24.2.11
Sitkeä jälkiflunssa hellittää hitaasti. Eilen olisin käynyt Jyväskylässä katsastamassa yhden monologin nykyvaihetta, kirjoitin Kuokkalan patruunan Julius Johnsonin ja Joel Lehtosen kohtaamisesta, mutta näkeepä tuon myöhemminkin. Kunto Ojansivu sitä esittää.
     Tänään silti käväistävä tuossa Töölössä Mika Waltari -seuran tilaisuudessa todistamassa sattumuksista, jotka jäivät pois Unio Mysticasta. Sekä muutamista virheistä ja korjauksista, kun nyt tehdään pokkaripainosta. Ei mitään kovin merkittävää. Leena Laakso esitti kavalkadin Mikan kansikuvista ja muusta hauskasta. Ihmeen paljon väkeä painelee paikalle näillä pakkasilla.
     Tapasin Pultsi Karilan, josta on tullut Rööperin kundi. Istuttiin hetkonen Punavuoren Ahvenessa. Puhuttiin kas kummaa Afrikan tapahtumista. Mutta matkavalmistelut jatkuvat, ei auta viivytellä. Tässä on pientä lähdön jännitystä jo. Ahon jäljille Ranskaan. Kirja on kertaalleen kirjoitettu, nyt hiottava se kuntoon.

Sunnuntai 27/2 11
Tavanomaista kohtalon ivaa, että juuri laivamatkalla kun en näe mitään lehtiä tulee hälytys kirjaa koskevasta vastineesta: HS eilen. Sain kuitenkin selvän asiasta ja löysin Lyypekistä läppärin: Saanko arvata valistuneesti, mistä Pekosen Heikkilän jutussa on kysymys. Uskoisin että Heikkilä on joillekin tapansa mukaan kerskunut iskeneensä nuoren teatterinaisen, ja tämä tieto on tullut Pekosen hastateltavilta kirjaan. Ei sen kummempaa: Sanat sanoja vastassa. Mitä sitä lauseella jatkoin. En usko että juttu on kovin kiusallinen Tandefeltille, olihan Heikkilä valloittava runoilija. Oikaista tietysti saa ja pitääkin.
     Seikkailemme jo Luxenbourgissa ja yritämme ajaa Ranskaan Villa Linnaan.

Kalevalanpäivä 2011
Meni kyllä vähemmän kalevalaisesti. Valtavaa ajelua Ranskan pittoreskeilla pikkuteillä. Monta kylää tutkittu, viimein päästy Maintenoniin ja Villa Linnaan. Mikäs täällä, hauska talo. Krookukset kukkivat naapuritontilla; laulurastas lurittaa ranskaksi, punarinta kilvan helkyttää. Muuten vielä vilpoisaa.
     Yritin pistää pienen jutun Hesariin Heikkilä-tapauksesta, mutta ei Saska sitä nyt lehteen laita. Asia riittävän selvä ja vähäinen muutenkin. Pekonenhan voisi vähän valottaa omaa lähdettään. Jokaista tietoa on mahdoton tarkistaa. Kun käytän Antti J. Ahon rikasta elämäkertaa Juhani Ahosta, milläs tarkistat hänen saamansa haastattelut? Joitain vertailuja voi aina tehdä. Oma päättely on paras lähdekritiikki. Esitin viimeksi tuolla oman arveluni Heikkilän henkilösuhteista. Ailahan voisi tietää jotain, mutta en mä nyt hänelle täältä soita.
     Nautitaan elosta Ranskan keväässä ilman turhia murheita. Valtavia uutisia sinkoilee Suomesta: Heikkinen on voittanut maailmanmestaruuden ja Katri esiintynyt uuden poikaystävän kanssa. Mitä vielä tapahtunee.

henkilötiedot | kalenteri | päiväkirja | julkaisut
kirjoituksia | palaute

lass="teksti">Torstai 24.2.11
Sitkeä jälkiflunssa hellittää hitaasti. Eilen olisin käynyt Jyväskylässä katsastamassa yhden monologin nykyvaihetta, kirjoitin Kuokkalan patruunan Julius Johnsonin ja Joel Lehtosen kohtaamisesta, mutta näkeepä tuon myöhemminkin. Kunto Ojansivu sitä esittää.
     Tänään silti käväistävä tuossa Töölössä Mika Waltari -seuran tilaisuudessa todistamassa sattumuksista, jotka jäivät pois Unio Mysticasta. Sekä muutamista virheistä ja korjauksista, kun nyt tehdään pokkaripainosta. Ei mitään kovin merkittävää. Leena Laakso esitti kavalkadin Mikan kansikuvista ja muusta hauskasta. Ihmeen paljon väkeä painelee paikalle näillä pakkasilla.
     Tapasin Pultsi Karilan, josta on tullut Rööperin kundi. Istuttiin hetkonen Punavuoren Ahvenessa. Puhuttiin kas kummaa Afrikan tapahtumista. Mutta matkavalmistelut jatkuvat, ei auta viivytellä. Tässä on pientä lähdön jännitystä jo. Ahon jäljille Ranskaan. Kirja on kertaalleen kirjoitettu, nyt hiottava se kuntoon.

Sunnuntai 27/2 11
Tavanomaista kohtalon ivaa, että juuri laivamatkalla kun en näe mitään lehtiä tulee hälytys kirjaa koskevasta vastineesta: HS eilen. Sain kuitenkin selvän asiasta ja löysin Lyypekistä läppärin: Saanko arvata valistuneesti, mistä Pekosen Heikkilän jutussa on kysymys. Uskoisin että Heikkilä on joillekin tapansa mukaan kerskunut iskeneensä nuoren teatterinaisen, ja tämä tieto on tullut Pekosen hastateltavilta kirjaan. Ei sen kummempaa: Sanat sanoja vastassa. Mitä sitä lauseella jatkoin. En usko että juttu on kovin kiusallinen Tandefeltille, olihan Heikkilä valloittava runoilija. Oikaista tietysti saa ja pitääkin.
     Seikkailemme jo Luxenbourgissa ja yritämme ajaa Ranskaan Villa Linnaan.

Kalevalanpäivä 2011
Meni kyllä vähemmän kalevalaisesti. Valtavaa ajelua Ranskan pittoreskeilla pikkuteillä. Monta kylää tutkittu, viimein päästy Maintenoniin ja Villa Linnaan. Mikäs täällä, hauska talo. Krookukset kukkivat naapuritontilla; laulurastas lurittaa ranskaksi, punarinta kilvan helkyttää. Muuten vielä vilpoisaa.
     Yritin pistää pienen jutun Hesariin Heikkilä-tapauksesta, mutta ei Saska sitä nyt lehteen laita. Asia riittävän selvä ja vähäinen muutenkin. Pekonenhan voisi vähän valottaa omaa lähdettään. Jokaista tietoa on mahdoton tarkistaa. Kun käytän Antti J. Ahon rikasta elämäkertaa Juhani Ahosta, milläs tarkistat hänen saamansa haastattelut? Joitain vertailuja voi aina tehdä. Oma päättely on paras lähdekritiikki. Esitin viimeksi tuolla oman arveluni Heikkilän henkilösuhteista. Ailahan voisi tietää jotain, mutta en mä nyt hänelle täältä soita.
     Nautitaan elosta Ranskan keväässä ilman turhia murheita. Valtavia uutisia sinkoilee Suomesta: Heikkinen on voittanut maailmanmestaruuden ja Katri esiintynyt uuden poikaystävän kanssa. Mitä vielä tapahtunee.

henkilötiedot | kalenteri | päiväkirja | julkaisut
kirjoituksia | palaute