Sulka
Henkilötiedot
Pääiväkirja
Julkaisut
Kirjoituksia
Puheita
Galleria
Palaute
Pääsivulle

Päiväkirja

Keskiviikko 1.2.12
Kiihtyvää ennakkohuomiota Sylviä ja Anitaa kohtaan. Vieläkin nämä mainiot naiset Eeva-Liisa ja Heidi jaksavat niin aamun tv:ssä kuin illalla uutisissa, lisäksi Eevassa upea juttu Eeviksestä. Näyttelijöiden juhlaa, niin toivomme. Ensi-iltaan tulossa kiintoisaa katsojajoukkoa.
     Purevassa viimassa lampsin arkistoon, mutta illalla jo tarkkailtiin toivon mukaan liki viimeisiä väittelyitä. Niinistö alkaa vasta vertyä ja päästä parhaaseen vetoonsa. Suoritus sinänsä lapsekkaasta korttipelistä osoitti huomattavaa verbaalista starttivalmiutta. Myös Haavisto pärjää tasaisesti. Yhdyn Alexis Kourosin näkemykseen: kaksi herrasmiestä, joilla tasapainoinen maailmankäsitys. Ei meidän tässä hullusti käy.

Torstai 2.2.12
Viimein odotettu Sylvin ja Anitan ensi-ilta.
     En nyt ryhdy arvioimaan esitystä (joka oli hieno), mutta katsojien kommentit tietysti kiinnostivat. Ehkä merkittävin oli Tellervo Koiviston kiitos, jonka Asko Sarkola välitti: näytelmä on totuudellinen, ja presidentin rouva (joka yhtä ja toista tietää) piti siitä. Myös toinen sisäpiirien konkari Paavo Väyrynen myönsi, että näytelmä on hyvä. Siinäpä parhaat asiantuntijat – jaa ei: paikalla oli myös emeritus suurlähettiläs Jyrki Aimonen, joka on työskennellyt 8 vuotta asemapaikoissa Anita Hallaman vierellä: näytelmä oli hänen odottamaansa parempi, ja rouva Hallama kuulemma juuri tällainen kuin nähtiin Heidi Heralan tulkitsemana. No hitto, huolet väistykööt jos niitä olikaan.
     Lisäksi kuulin Kimmo Sasin, Hannu Rautkallion, Martti Häikiön, siis muutaman politiikan tuntijan kommentteja, teräviä ja sattuvia. Vanhoista kavereista oli kiva hätäiseen tavata Vesa Karonen ja Juha Vakkuri ja kuulla heidän rohkaisevat tervehdyksensä, samoin Kari Heiskasen mieleen jäänyt arvio tekstin ansioista. Ja tavattiinhan sillanpääläisiä, niin Aarne Laurila ja Ritva sekä Siukot, Seppo ja Leena. Aktiviteettia löytyy heiltä. Ilkka Kuusistoa yllytin säveltämään aiheesta kahden naisen kamarioopperan altolle ja sopraanolle! Eiköhän jo nuottipaperi rapise.
     Sitten vähän juhlittiin ja kohoteltiin maljoja ja puhuttiin Asko Sarkolan ja Kari Rentolan johdolla. Hauskaa kun Aino ja Heidi samoin kuin Eeva-Liisan pojat Ali ja Salum kavereineen olivat paikalla ja tapasivat pitkästä aikaa. Alman täytyi tyytyä lähettämään tervehdyksensä kummitädille Wroclawin teatterikoulusta. Eeva-Liisa ja Heidi saivat täydestä syystä enimmät kiitokset upeista suorituksistaan. Tiina Björnin toimittama käsiohjelma on erinomainen, ilmava ja informatiivinen.
     Loppuilta vierähti varsin pitkään lähikapakka Toverissa, missä työryhmä juhli toisiaan  Ja vielä illalla rentoutumaan Musiikkitaloon Sibafestin päätöskonserttiin, Santtu Rouvali johti uutta musiikkia, Adamsia, Saariahoa, Kari Heinilää ja Outi Tarkiaista. Varsinkin viimemainitun Liebklingeen ihastuimme, samoin kyllä Anssi Koskelan viulutrapetsiaan Saariahon Graal théâtressa. Onpa muuten korkea pudotus edessä, kun parven reunalla istuu. Vähitellen tottui.
     Kaiken aikaa mielen pohjalla se, että näytelmä kumminkin pelastui kuiville, sanokoot muut nyt sitten perässä mitä haluavat. (Höblässä ei vielä mitään.) Muutama kaveritervehdys on vahvistanut myönteisen vaikutelman. Kannatti panna pää siihenkin leikkiin.

Runebergin päivä 2012
Mikä hohtavan valkea pakkasaamu, kun äänestämisen jälkeen jaloittelimme Eiran rannassa. Juhlapäivä kaikessa sydäntalvisessa komeudessaan.
     Lähdettiin junalla Turkuun ristiäisiin. Älkää herran tähden matkustako junalla ainakaan talvella, ellei ole ihan pakko. Menomatkalla kolkutettiin vanhalla varalle vaihdetulla pikajunalla, joka oli lämmitetty saunaksi. Myöhässä vain 45 minuuttia. Paluumatkalla veturi hajosi kohta Kupittaan jälkeen, odoteltiin seuraavaa junaa toista tuntia ja harpattiin kiskoilta siihen. Myöhästymistä kertyi tunti ja vartti.
     Pääasiat saatiin kuitenkin hoidetuksi. Kastetilaisuus Tuomiokirkossa herkkä ja liikuttava, Sallan ja Herkon toinen lapsi otettiin kristikunnan piiriin. Meidän Aino oli Saima Ulla Albertan sylikummi, Heidi luki tekstiä. Saiman nimellä komeat perinteet sekä Snellmanin lehdestä että Nyströmin suvusta: yksi esiäideistä Suomen ensimmäinen Saima. Marja jäi sinne kahvittelemaan ja lapsia hoitelemaan, kun minä porhalsin pikaisesti takaisin junalle edellä kerrotuin seuraamuksin.
     Mutta ehdinpä viimein poiketa asemalta Finlandia-taloon kuulostelemaan ja katselemaan uuden presidentin juhlintaa. Junaan sain prosentteja tekstiviesteinä, selvä peli alusta saakka. Niinistön ylivoima oli koko ajan odotettua luokkaa, eikä monien toivomia yllätyksiä tapahtunut, ellei yllätys ollut suuri se, ettei yllätystä tullut. Tyyni tyydytys valtasi mieleni. Sauli Niinistö on paras, varmin, lujin ja harkitsevin presidentti mitä ajatella saattaa.
     Sitten on kommentaattorien vuoro pulista mitä mielessään kehittelevät, mutta pääasiaa eivät voi muuksi muuttaa. Kansa valitsi viisaasti. Uusi kiinnostava aika koittaa tasavallassa.

Maanantai 6.2.12
Toipumista matkasta ja vaalista. Uuden aikakauden orastavia tunnelmia.
     Suomalaiselle Klubille päättämään kirjoituskilpailun palkinnoista. Vaikka presidentiksi valittiin pitkästä aikaa klubin jäsen, voitonriemu paikalla hyvin hillittyä. Nuorten kirjoitukset erinomaisia, oikeastaan hämmentävää kuinka kypsästi ja tyylikkäästi kärkipää maan lukioissa osaa ilmaista itseään. Saatiin parhaimmisto sopuisasti oikeaan järjestykseen. Tulokset julkistetaan Kalevalanpäivänä, näistä silloin lähemmin.
     Kirjaillassa samassa paikassa esitelmöin vielä kerran nuorsuomalaisesta Juhani Ahosta. Aluksi kuultiin intialaista meditaatiomusiikkia. Kuvatikku ei ihan päässyt rytmiin mukaan, mutta muuten meni vanhasta muistista ja kirjoja ostettiin koko laatikollinen. Aktiivisia lukijoita ovat klubin jäsenet, joita avec paikalla täysi sali.
     Veikko Sonninen tarjosi iltapalan, bliniä ja nieriää. Vilkkaaseen jälkipuintiin osallistui myös Yrjö Larmola, jolle vein aikoinaan Ylioppilaslehteen juttujani nuorena skribenttinä. Aloitin Jorma Cantellin aikana 1966, joten kohta voisin viettää 50-vuotisarvostelijajuhlaa, hehheh. Kaikenlaista muisteltiin, Yrjö varsinkin sattumuksia kunnallispoliittisen uransa vaiheilta. Guggenheim ei meiltä saanut kovaa kannatusta.

Tiistai 7.2.12
Arvosteluja tippuu enemmänkin. Hufvudstadsbladetissa ja Uutispäivä Demarissa laajahkot, paneutuneet, viileän kriittiset, silti arvostavat arviot. Sellaisia lukee mielellään. Sylvi ja Anita on otettu todesta, tehty mietittyjä analyysejä, vaikkei kaikkiin yhtyisi. Maakunnissa (Turku, Ilkka) näkyy asenne selvemmin läpi. Aamulehteä vielä odottelen.
     Valtiopäivät avattiin. Heinäluoma yllätti hyvällä puheella, viljeli jopa kirjallista ja raamatullista sitaattia, sillä lailla. Halosen kohdalla aina kummastuttaa, miksei hän kohdista vaan lukee lopottaa suoraan paperista. Ajatukset entisiä, hyvin toistettuja.
     Muuten kokonainen arkistopäivä. Vanhassa kunnon Savannassa on korealainen ruokala, enpä taida käydä toiseen kertaan. Televisio piti otteessa koko illan. Tallenteilta kelattu pari viimeisintä Francoa, taas ollaan ajan tasalla. Tosiaan Alcantaran perheen pienessä kirjastossa on Carloksen mukaan – Sinuhe l’egipci. Eikä ihme, Waltaria on valtavasti käännetty espanjaksi. Veljesten Antonion ja Miguelin sovinto oli liikuttava, mutta pipariksi meinasivat mennä ristiäiset. Siellä ristitään hiukan railakkaammin kuin meillä Turussa.
     Ja alkuun vastaan hangoiteltuani oli mentävä mukaan ja myönnettävä, että Downton Abbey on loistavasti tehty sarja, oikein pistää vihaksi kun saavat tehdä niin upeita ajan- ja ihmiskuvia, häikäiseviä näyttelijöitä, ja meillä vaan – no jaa. Pitäisikö näitä uusia joskus vilkaista. Tulee mieleen Veikko Huovisen sanat taannoin suomalaisesta kaunokirjallisuudesta: ”Se on niin ikävää. Avioeroja, hajoavia perheitä, kolmiodraamoja, kapakkaelämää.” Samoja toistaa tv-dramatiikka. Miten toiselle tasolle nousevatkaan brittien perhedraamat!
     Vielä jähmetti Jorma Hynninen pysymään ruudun ääressä, karua, koskettavaa, miehekästä puhetta. Jan Segerstam täydensi hupaisilla muistoillaan. Suuri taiteilija isänä on aina ollut mahdoton yhtälö, muistanpa kuvaukset Sillanpään ison perheen elämästä. Esimerkkejä olisi vaikka kuinka. Voimala kerää hyviä vieraita.

Keskiviikko 8.2.12
Lisää hyviä kritiikkejä Kauppalehdessä ja Kirkossa ja kaupungissa. Tämähän ylittää odotukset. Edellisessä on lennokas arvio itse asiasta, jälkimmäisessä lempeä ja kaunis kiitos näyttelijöille. Kylläpä ilahduttaa. Sylvi ja Anita on käytännössä loppuunmyyty koko kevään.
     Matti Mäkelä tekee ihan hirveitä: rohkenee Hesarin kolumnissaan horjuttaa Aki Kaurismäen pyhää asemaa filmitaivaalla. Vertailu Le Havren ja Varaston väliltä tuntuu raikkaalta, vaikka meiltä on molemmat vieläkin häpeä kyllä näkemättä. Korjattakoon aukko.
     Hukuttautuminen arkiston papereihin on sopivaa kiljuvan pakkaspäivän ajankulua. Kirjastossa tarjottiin Lainan päivän kunniaksi kahvit. Ravintola Qulmassa sai kyllikseen kuumaa soppaa.
     Mutta uutiset tarjoavat illalla todella kylmää kyytiä: yli 3000 työpaikkaa vähenee, väkeä säälimättä maantielle ja puolustuskyky samalla romuksi tai ainakin heikommaksi. Kunnat ahdetaan puolipakolla möhkälemäisiksi kollektiiveiksi vailla omaa identiteettiä. Suomesta tulee kertaheitolla ikävämpi maa asua. Jos nämä nimittäin toteutuvat. Vielä saadaan ennen kuntavaaleja reippaat rähinät. Paavo Väyrynen jo kiertää kenttää kuin kiljuva jalopeura. Paljon hauskaa tiedossa, elleivät ajat olisi noin synkät monille.

Torstai 9.2.12
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkisto on yksi levottoman maailman rauhoittavia turvasatamia. Siellä kun saat paksuja mappeja papereita, kirjeitä, leikkeitä pursuten pöydälle tai digitoituja nauhoitteita kirjailijain mietteistä voit kuulokkeilla kuunnella, kaikki muu kummallisesti katoaa ja aika entinen syttyy mielen hehkulampun alle sykkimään.
     Siellä tapaa milloin Martti Turtolan tai Juha Pentikäisen ja aavistelee, mitä tieteen veljillä on meneillään, mitä tutkitaan ja mitä etsitään. Siellä me istumme keskittyneen hiljaisuuden vallassa ja paukkukoon vaan pakkanen, karsittakoon vaan työpaikat, ajettakoon vaan puolustuskykyä alas, pantakoon vaan kunnat yhteen kasaan, muutaman tunnin ajan tuskin tämmöisiä muistamme.
     Siinä voi seurustella värikkään kirjailijan kanssa, kannattaa hänen kannanottojaan, väittää vastaan hänen tuittuilujaan, hämmästellä hänen kiukun aiheitaan, myötäelää hänen tappioitaan, riemuita suurista voitoistaan – aivan tuntuu kuin itsekin siinä voimautuisi. Samalla ymmärrys menneisiin vuosikymmeniin avartuu, ja saa enemmän pohjaa tajuta sitäkin mitä nyt on meneillään.
     Tällaista sydäntalvista ajankulua. Mikäpä tässä.

Perjantai 10.2.12
Lahteen historiapäiville kuten monesti ennenkin. Nyt olin puolihuomaamatta luvannut esitelmöidä Ahosta rautateiden ”siunauksen ja tuhoisuuden” kuvaajana, kun VR täyttää 150 vuotta. No tuosta oli vaikea kieltäytyä, niin ilmiselvästä aiheesta, sekä Aho että rautatiet samanikäiset.
     Kuuntelin pohjustukseksi Seppo Zetterbergin ja Ilkka Nummelan valaisevia esityksiä rautateiden historiasta ja taloudesta ja keräsin lisää omia ajatuksiani. Viime Turku-reissulla yltynyt kammo myöhästeleviä ja särkyviä junia kohtaan alkoi lauhtua. Nyt lättähatulla pääsi Lahteen heilahtaen tunnissa eikä mitään vaikeuksia, halpaakin on.
     Peter von Baghin kanssa vastasimme seminaarin taiteellisesta osuudesta. Petteri puhui tapansa mukaan hauskasti ja näytti hyviä pätkiä elokuvista Pikajuna pohjoiseen ja Lentävä kalakukko, josta näyttää tulleen puhujan uusin suosikki. Sen populismi on kuulemma niin autenttista ja ajatonta että tuntuu kuin pääsisi käymään perussuomalaisten saunaillassa. Muitakin huulia siinä lenteli, ja uskoimme junan suureen merkitykseen monien elokuvien antoisana näyttämönä. Matkalla selailin Petterin monipuolista pikkukirjaa Junassa, suositeltavaa pikalukemista.
     Oman juttuni sovitin aiheen mukaan, alkaen Topeliuksesta ja tietysti Ahon Rautatiestä, joka on näitä kaikkien aikojen steady sellereitä, kymmenen eniten myydyn suomalaisen kirjan joukossa kohta Kalevalan, vänrikkien ja veljesten jälkeen. Mutta nostin myös muita Ahon aivan erilaisia rautatien kuvauksia: Maailman murjoman rajun terroristityypin, pari lastua, varsinkin Wilhelmiina Wäisänen on mainio ja se rautatiematkan kuvaus, jossa nautitaan kunnon ateria viinoineen heti ensimmäisellä asemalla ja taas jatketaan matkaa (ilm. viimeksi J. Niemen toimittamassa lastujen valikoimassa 2011). Rautatie ei siis pelkästään tuonut kiirettä maahan, vaan tarjosi myös kiireettömiä keitaita siihen aikaan. Muistettakoon myös, että Aho mielellään istui kolmannessa luokassa voidakseen kuunnella kansanihmisten puheita ja siepatakseen heiltä aiheita.
     Kun Tuija Kakko lopulta heitti minut ystävällisesti asemalle, oli tämäkin keikka tehty. Tuija muuten heitti seminaarin keskusteluun tuoreen junakuvauksen, Rosa Liksomin palkitun Hytti n:o 6. Vähän kaukana Matista ja Liisasta, mutta mies ja nainen junassa any way. En jäänyt vastaanotolle enkä muihin esityksiin, riittämiin oli väkeä muutenkin paikalla. Päivät pidettiin nyt ensimmäistä kertaa Sibelius-talossa, joka tarjosi upeat puitteet, ehkä turhankin väljät. Fellmannissa oli ahtaampaa mutta kotoisempaa.

Sunnuntai 12.2.12
Mistäs nyt tuulee? Juuri kun toinnuin hämmästyksestä eilisen Hesarin komean henkilöjutun johdosta (Eeva-Liisan joutsenlaulusta tuli mediatapahtuma), tänä aamuna oli kahta suurempi syy ällistyä Anne Välinoron hienosta kritiikistä Aamulehdessä!
     Näytelmämme on lähtenyt liikkeelle todella onnellisten tähtien alla, kuten Eeva-Liisa äsken puhelimessa tyynesti totesi. Välinoro ennustaa, että Haimelinin Sylviä tullaan katsomaan kaukaakin. Ja mikä ettei tultaisi, onhan se harvinaisen hieno ja sisäistynyt roolityö, jota Anne ansiokkaasti analysoi. Samoin kuin pidän edelleen kovasti Heidi Heralan komeasta Anitasta, jota Anne puolestaan vähän kalseaksi toppuuttelee. Olihan Anitassa taatusti jäätävät piirteensä.
     Eläköön nämä ihanat naiset! Muutamat tuttavat ja vieraammatkin ovat ystävällisesti kommentoineet kokemuksiaan. Persana soikoon joskus sitä vain yllättyy myönteisesti. Samalla voi havaita selvän jaon; nämä keskeiset lehdet (Hesa, Al, pääkaupunkiseutu muutenkin) ymmärtävät näytelmän oivallisesti, mutta loitompana maakunnissa (TS, SK, ESS, Ilkka) ovat kovin asenteellisia ja vähätteleviä. Mutta elävän esityksen tuntee siitäkin, että kritiikit menevät railakkaasti ristiin.
     Nyt on tätä aihetta hehkutettu riittävästi ja voimme keskittyä täällä maalla sakean lumipyryn ihailuun, lueskelemaan (ladut ummessa) sekä odottelemaan iltapäivällä tarjottavia blinejä. Olkoon rauhan ja levon päivä tää helmikuinen Elma.

Maanantai 13.2.12
Unohtui kehua viime viikon Kirjakerho-ohjelmaa radiossa, kerrankin kiinnostava aihe. Vuoden 1953 Kiinan matkaa selviteltiin, mukana mm. Pentti Haanpää ja Matti Kurjensaari, seurueen johtajana Sylvi Kekkonen. Olivat kaivaneet esiin peräti uutta ennen tuntematonta materiaalia, Sylvin päiväkirjan olivat noutaneet Orimattilan arkistosta ja löytäneet Georg Backlundin elävän haastattelupätkän jostain Kansan arkiston uumenista. Toimittajat tekivät kerrankin tutkivaa journalistista työtä! Hyvin muutenkin analysoivat matkan merkitystä ja poliittista kokoonpanoa.
     Nyt kun ollaan Kyrön mailla, voi heti havaita esimerkkejä palvelujen keskittymisestä. Öljy on ihan lopussa, ja ilmoitus tuli, että se on tilattava jostakin Helsingin (!) keskuksesta, toimitusaikaa 4-5 päivää. Siinä ajassa me jo jäätyisimme. Luojan kiitos vanha luottomies Tommi Vuorinen lupasi toimittaa öljyauton tänne käden käänteessä. Näin toimii vielä lähipalvelu, mutta kuinka kauan?
     Soitin järven vastarannalle Tarkin Helmille ja piti hehkuttamani muun ohessa näytelmän saamaa vastaanottoa Aamulehdessä (näin kun vanhoja työtovereita ollaan draaman saralla), mutta Helmille ei tule enää lehteä edes viikonloppuisin. Kun nuhtelin häntä tästä, hänpä kertoi pätevän perusteen. Sen jälkeen kun lehti lakkasi tulemasta omaan laatikkoon, hän päätti että antaa olla kokonaan. 60 vuotta se on tullut laatikkoon, ja Helmin mies jakeli vielä työajomatkoillaan ilmaiseksi lehteä syrjäkulmille. Mutta nyt siis loppui sen lehden lukeminen Helmin pirtissä. Hän ei yhdeksääkymmentä käyvänä naisihmisenä lähde aamupimeässä ja pakkasessa könyämään pariasataa metriä yhteislaatikolle, se on selvä. Kannatin tässä suhteessa Helmin ryhdikkyyttä.
     Naisen järki jylläsi myös Alcantaran perheessä, kun Mercedes torppasi miehensä suureellisen asuntohaaveen. Sarja kuvaa myös rasistiset asenteet sumeilematta. Hienoa että San Genaron kodikas yhteisö säilyy sarjan keskiössä.
     Tässä on sanottava, että ykkösen satsaus Salamaan, Siinä näkijä missä tekijä, alkoi maltillisesti ja hyvinkin uskottavana, lievähkö myönteinen yllätys. Mutta se poliittinen sähkölataus, mikä teokseen sen ilmestyessä liittyi, on ajat sitten haihtunut tiehensä.

Tiistai 14.2.12
Ystävänpäivä täysin pommiin todella ärhäkän viruksen ansiosta. Yleensä selvitän flunssat parissa päivässä, mutta tämä veikko on nyt päättänyt tulla jäädäkseen. Olo on kuin Huovisen Lentsussa. Paha flunssa ja krapula ovat sukua toisilleen mikäli muistan: sitä katsoo itseään sivusta, miettii mitä voisi tehdä, mutta ei nyt pysty. Olisiko tämä myös ainoa tapa hankkia työputken väliin täysi lepo? Viinaa en enää uskalla siinä määrin käyttää pannun puhdistuksen.
     Joten yritetään nyt hoippua kirkkaampaan oloon täällä sakenevan lumipyryn keskellä. Tuntuu kuin eläisi venäläisessä romaanissa, maailma ja oma sisikunta yhtä liikahtamaton, oblomovilainen elämäntunnelma. Mutta mä ponnistan tästä vielä.

Keskiviikko 15.2.2
Jenni Haukio sai hyvän homman Turun kirjamessuilta. Kari J. Kettula on urheasti pitänyt Turun puolia kun Helsingin messut lähtivät jyräämään, hyvin pärjäävät kummatkin. Olin vuosia Turun messujen päätoimikunnan puheenjohtajana ja muistan kuinka helposti kaikki sujui: koneisto oli hyvin voideltu ja osasi asiansa. Joten onnea Jennille, perusta on vahva ja työ kiintoisaa. Ehkä erityisesti onniteltava messuja oivaltavasta valinnasta.
     Olo on edelleen surkea ja tukkoinen, pää pussissa. En käynyt ulkona koko päivänä. Merkillisesti liikkeet hidastuvat ja ihminen vetelöityy. Jospa tästä vielä kumminkin.

Torstai 16.2.12
Satu Waltari täytti äskettäin 80 vuotta, ja tapauksen kunniaksi on Waltari-seuralla teemaan liittyvä tilaisuus illalla. Siellä minunkin piti vähän puhua, mutta täällä virun edelleen viruksen vankina. Harvinaisen hitaasti tästä nyt toipuukin. Kokosin jo aineistoa ja kirjoitin alkua esitykseeni ja lähetin sen tervehdyksenä seuran edustajille, ehkä saavat pienen lisän ohjelmaan, josta Leena Laakso ja kumppanit muuten varmasti huolehtivat.
     Satu Waltarin valitettavan varhain loppunut tuotanto olisi kyllä tutkimisen arvoinen, ja ehkä vielä palaan aiheeseen kunhan olosuhteet kohentuvat. Katselin aikanaan kuuluisan Kahvila Mabillonin vastaanottoa. Varsin elegantti oli Kai Laitisen arvio (HS 14.5.52) ja muutakin kiintoisaa löytyi. Eipä muuta kuin lämpimät onnittelut seuran ensimmäiselle kunniajäsenelle täältä tautivuoteelta!
     Aivan umpinainen päivä muuten, haudanhiljaista, lumenvalkeaa. Kukaan ei soita, kukaan ei käy, en näe yhtään lehteä enkä ihmistä koko päivänä paitsi kuvaruudulta. Muutama viesti sentään singahtaa koneelle. Elossa ollaan vaikka vaivoin.

Sunnuntai 19.2.12
Kuinkahan monta katsojaa räikyvät ja tuhkatiheään toistuvat ennakkomainokset tv:ssä karkottavat? Kun kymmenennen kerran hätkähti huutoon Suomen ja Neuvostoliiton ystävyydestä, päätti varmaan moni jättää ainakin tämän sarjan Siinä näkijä missä tekijä näkemättä. Silti vahinko, sillä pitkästä aikaa tehtiin meillä kotimaiseen epookkiin kiinnitetty kiintoisa kuvaus lähihistoriasta. Edellinen oli se Missä kuljimme kerran.
     En muista romaania enää kovin hyvin enkä osaa arvioida, kuinka riuskasti sen kerrontaa oli pelkistetty. Varmaankin sen ydin tuli silti hyvin esiin. Salaman kuvaus kommunistien keskinäisistä kahinoista ja petoksista, huoraamisesta ja huijauksesta kuvattiin tässä hillitysti mutta paljastavasti. Sinänsä tämä vastarintaliike oli surkean pieni ja kyvytön ja sekaantui omiin henkilösuhteisiinsa. Minkään muistomerkin arvoinen se ei ole, mutta olipa inhimillisenä murhenäytelmänä ja poliittisen epätoivon kuvauksena ehkä näinkin myöhäisen muistamisen arvoinen.
     Meillä ei tosiaan ole muiden Euroopan maiden ylpeän traagista vastarintaliikettä, jota voisimme jollakin tavoin kunnioittaa. Vain tämä tuhruinen muutaman korttelin pispalalaispoppoo. Sattumoisin sen liepeeltä kasvoi kertoja, myös näkijä. Olisipa hänellä ollut vähän järeämpää kerrottavaa. Tuntuu kovin etäiseltä, että tästäkin vähästä kommunistit jaksoivat 70-luvulla kiivailla.
     Omalaatuisen viistosta kulmasta vastarinnan mahdollisuutta kuvasi Fritz Langin klassikko Ihmismetsästys (1941). Aina jännä nähdä niitä sodan kuvauksia, jotka on tehty ennen kuin sodan lopputulos tiedettiin. Pitipä hallussaan tämä tyylikäs jännäri, oli enemmän draamaa kuin Salaman realismissa.
     Vielä ennakkomainoksista, joille ei ilmeisesti mahda mitään. On oma urheilunsa yrittää näpätä vastaanotin auki juuri ennen uutisia ettei joudu kärsimään ikuisia mainostoistoja, siis tältä ei-kaupalliselta itseään kiihkeästi kauppaavalta kanavalta. Pahin on se, että eräät elokuvataiteen helmet banalisoidaan häikäilemättömästi. Kuinka monesti onkaan nähty irti reväistynä Niskasen Pojat-elokuvan riipaiseva loppu ja Loirin suurin kohtaus. Siltä on näin viety kaikki teho ja merkitys itse elokuvan kontekstissa, se on alistettu leppoisien tv-iltojen tunnottomaksi pikkutilkkeeksi. Näin tuhotaan tähtihetkiä, ja tämä jatkuu, jatkuu...

Maanantai 20.2.12
Viikon sisäelämän jälkeen kylillä. Kävin peräti F.E. Sillanpään Seuran johtokunnan kokouksessa, missä vallitsi toiveikas talvimieli. Kaikenlaista suunnitellaan. Nyt ensin seurataan kuinka Myllykolun kesäteatterin uusi avaaminen etenee, sehän on pääasiassa Hämeenkyrö-seuran ja Näytelmäseuran harteilla. Myllykolun Eemeliä kovasti kuulemma harjoitellaan. Mutta seuraavaan vuoteen 2013 kurotetaan jo, uutta näytelmää kehitellään. Toimikuntaakin pystytetään. On mukava kaiken tuiskun ja kinosten keskellä elää jo mielessään alkavia suvia.
     Tärkeintä että kirjoitustyö lähtee vitkalleen mutta kunnolla uuteen käyntiin. Tässä on ollut välissä kaikkia vaaleja ja ensi-iltaa ja tätä kirottua flunssaa; nyt taas voimistunein palkein kohti kevättä. Valoisaa on jo!

Tiistai 21.2.12
Laskiaisesta tai karnevaaleista ei tietoakaan, täällä vaan sisällä nyhjätään kirjojen äärellä. Mutta kohta repee kun pääsen ulos, siellä on oikein vanhan ajan klassinen talvi.
     Hövä hövä Kreikka, eläköön Hellas! Miljardeja tippui. Kannatamme Kreikkaa, mutta jospa ne säästävät itsensä nyt hengiltä? Nälkävyöllä kestävään kehitykseen.
     Onko enää muita asioita kuin taloudellisia. Onhan tämä kuntasumppu, siitä vielä iloa riittää. Taloutta sekin on, vaikka palveluista puhutaan. Muuta ei kotimaassa tapahdu kuin tavanomaista ammuskelua. Kyllä ravintoloiden täytyy olla auki neljään saakka ja mieluiten kuuteen. Alas sisäministeri ja poliisi, mitä ne yrittävät estää kansaa ryyppäämästä ja riehumasta. Vapaus voittakoon. Hurraa hurraa, iloiset kansanjuopottelijat.
     Ulkomaisissa laatusarjoissa on se hyvä puoli, ettei niitä tarvitse hysteerisesti joka ilta mainostaa, ne löytävät vakaan katsojakuntansa omalla painollaan kuten nyt Downton Abbey. Vähän näyttää liukuvan saippuan suuntaan hieno sarja, mutta kuka nyt voi aina keksiä elegantteja juonenkäänteitä. Tuossa elämäntavassa oli kieltämättä tyyliä, eikä sitä enää voi tavoittaa edes Nalle Wahlroos kauniissa kartanossaan. Sääli.

Keskiviikko 22.2.12
Tuiskua tuiskun perään. Hitaasti alkaa työ kiihtyä. Sanovatkin että tämä virus väsyttää pitkään. Vesa varoitti rehkimästä liian aikaisin, Marja antaa ohjeita. Pääasia että tekstiä sentään syntyy aamuin illoin. Valon lisääntyessä vauhti kasvaa. Hiihtämään tekisi mieli, en vielä uskalla. Sitä paitsi ladut peittyvät pyryyn. Saunassa illalla, tuli takassa, olo ei sittenkään hullumpi.
     Viestejä Helsingistä: Sylvi ja Anita viimeistä paikkaa myöten loppuunmyyty. Täällä Ari kehaisi näytelmää miehekkäästi Kyrön Sanomissa. Esitykset ehkä jatkuvat syksyllä.
     Kirjalliselta rintamalta: Manuela Boscon kuva Hesarin etusivulla suurempi kuin kenenkään kirjailijan koskaan. Tv:ssä hän puhuu kaikilla kanavilla. Tähti on syttynyt. Kuinka merkittävästä kirjasta onkaan kysymys?

Torstai 23.2.12
Jyrkästi vastakkaisia uutisia.
     Aamulla iloitsemme Ruotsin kruununperillisen syntymästä, tyylikkäästi Daniel taas hoiti tiedotustilaisuuden. Heja Sverige!
     Iltapäivällä luuhahtaa Harrin välittämänä surunviesti: isänsä, vanha koulukaverini Jaska on aivan yllättäen poistunut joukosta. Tämmöinen jysäyttää, kun läheinen ikätoveri lähtee. Vielä viime kesänä meillä hilpeästi saunottiin ja seilattiin saunarannasta Siuroon. Eipä enää kuulla Jaskan rauhoittavaa ääntä svengaavassa iltapäivässä perjantaisin. Vaikka arkistosta tietysti löytyy. Monia jazzin sankareita Jaska on ehtinyt muistella jutuissaan. Kunpa kuulisi heidän jammailevan nyt siellä korkeammissa konserttisaleissa.
     Lähetin kukkia Pirjolle Karstulaan. Tulihan hiljainen ilta. Muistot kulkevat. Kuinka lujassa on omakaan henki. Toisaalta on komeaa lähteä seisovilta jaloilta, kirkkaalle taivaalle.
     Syntymä ja kuolema liittyivät yhteen välähtävin langoin.

Perjantai 24.2.12
Onhan se prinsessan nimi vähän omituinen, ei ainakaan rytmiä saati kuninkaallisuutta ole siinä rimsussa. Miten muuten taas ovat tietävinään, ettei hänestä tule koskaan kuningatarta. Kuka näkee niin kirkkaasti puoli vuosisataa eteenpäin? Monarkiaa on haudattu niin kauan kuin muistan, ja aina se vaan siinä kukoistaa ja säilyttää kannatuksensa. Kunkun huvit ovat kovin pieniä jos vertaa edeltäjiensä ilonpitoihin historian saatossa. Kaikkihan kapenee, kutistuu, kiristyy.
     Mitä ennusteltiin meillä presidentin vaalissa? Että suosikin etumatka ei kestä, vaan sulaa. Että tiukoille menee. Toisin kävi. Että vaali ei vaikuta puolueiden kannatukseen. Toisin kävi. Mitä sanoikaan vanha Ahti K tulevaisuuden ennustamisesta...
     Kun työ alkaa taas sujua, maiset murheet unohtuvat. Maailma hoitakoon itsensä. Tanssinopetus Tampereelle tuntuu melko eksoottiselta, erilaiselta kuin niinä aikoina jolloin Ester Naparstok oli ainoa opettaja. Maahanmuuttaja alkuaan hänkin, teki Eino Salmelaisen kanssa hedelmällistä taiteellista yhteistyötä. Nyt tanssi on aistillista huvia, joka voi livahtaa näinkin syvälle libidon suuntaan. Aika törkeitä velikultia.

Lauantai 25.2.12
Aamulla ilahdutti Suvi Aholan essee taiteilija-avioliitoista Hesarissa. Ensinnä siksi, että tuoreet elämäkerrat saivat ansaitsemaansa jatkokäsittelyä, näin kirjat eivät jää vain päivän perhoiksi. Ja toiseksi tietysti siksi, että myös Juhani Ahon ja Venny Soldanin liitto oli oivaltavasti liitetty juttuun mukaan. Aihe sinänsä kaikessa laajuudessaan olisi vaikka kuinka antoisa jatkotutkimusten kohde.
     Miten muuten kun Bobrikov on taas nostettu haudasta kummittelemaan: muistaako kukaan enää Paavo Haavikon teoriaa siitä, että kenraalikuvernööri itse asiassa epäonnistui Suomen autonomian kurittajana, ja Eugen Schauman toimi kaksoisagenttina – myös Venäjän käskyläisenä – ampuessaan Bobrikovin. Antaisiko tämä jotain lisää Soinin huolettomaan heittoon?
     Eräs itsepintainen piirre: uutistoimittaja tv:n ykköskanavalla äänsi ihan pokkana kirjaimellisesti tämän ”Shaumanin” nimen. Saman kanavan leffakriitikko puhui ”Le Karren” (pro Le Carrén) romaanista. Kertoipa eräs kirjallisuustietäjä myös ”Rabelaisen” teoksista.
     Piti oikein tarkistaa kielen asiantuntijalta, onko nyt levitetty joku ohje ulkomaisten nimien kirjaimellisesta ääntämisvapaudesta. Ei kuulemma ole. Kyse on toimittajien tietämättömyydestä ja välinpitämättömyydestä. Tulee ikävä Jukka Kajava -vainaata, joka näistä jaksoi sitkeästi huolehtia. Kuka enää jaksaisi? Vesa hei, toimeksi siellä kanavalla!

Sunnuntai 26.2.12
Viimein suksilla, kova viima kävi ja lunta pöllysi ladulle. Vain lenkki saunalle ja takaisin. Aamulehden liitteessä Anne Välinoron katsaus näihin todellisista henkilöistä kertoviin draamoihin. Sylvi ja Anita sai lisää ilmaista huomiota. Samoin kuin eilen Suvin juttu Hesarissa tämmöinenkin kevyt katsaus jatkaa teosten elämää ja nivoo ne ilmiöksi.
     Sitten Nokialle, missä nouseva bassobaritoni Oskari Nokso-Koivisto konsertoi Työväen Teatterissa (koulun auditoriossa). Komea konsertti, ohjelmistossa englantilaisia vagabond-lauluja ja Toivo Kuulan pohojalaasia, italialaisia aarioitakin Oskari lopussa veteli. Välillä kuultiin säestäjän Jukka Nykäsen improvisoituja bravuureja. Hyvä kun pysyi flyygeli paikoillaan permannolla. Italiassa opiskelleesta Nokso-Koivistosta vielä kuulemme, lämmin ja muhkea oli äänensä, kansanlauluihin poika eläytyi tosissaan. Kyröläisiäkin oli katsomossa, samoin tuttuja kuorolaisia.
     Sina Kujansuu minut konserttiin houkutteli, samoin Maila Böhmin ja Tuija Piepposen. Tämän hilpeänvärikkään naistrion kanssa ajelimme Sinan Pihkatappiin, missä tarjoiltiin emännän raculettia ja Tuijan valmistamaa ihmeellistä salaatinkastiketta. Olihan taas pidot, unhoitin tyystin tautini ja tervehdyin päivässä pelkästä elämysten paljoudesta.

Maanantai 27.2.12
Bussilla Helsinkiin, missä lumi on likaisempaa kuin maalla, muuten hauska tulla taas vaimon hyvään hoitoon.
     Tapaan Ekbergillä nuoren tutkijan, jolla on tekeillä hyvä suunnitelma Mika Waltarin suhteesta Istanbuliin ja Turkkiin laajemminkin. Historiantutkijana hänellä on laajempi näkökulma kuin tekstiin pitäytyvällä kirjallisuudenpilkkojalla. Kuulenkin että Turun yliopiston kulttuurihistorian puolella minunkin kirjani ovat kovassa käytössä, ilahduttavaa.
     Katselemme kotona yhdessä Francon jälkeen kuten ennenkin. Merkillistä että näinkin pitkä sarja jaksaa pitää tasonsa ja heijastaa paitsi pienen yhteisön elämää myös yhteiskunnan liikahduksia, nytkin francolaisuuden uutta nousua. Marjan outona harrastuksena on katsella suomalaisia satuhäitä ja ällistellä joka kerta groteskia (tahatonta) komiikkaa, jota pariskunnat pursuavat.
     Prinsessa Estelle on äitinsä kuva, kuten saatoimme vahvistaa. Muistan Estelle Suomalaisen, joka turkissaan ulkoilutti suurta likaisen väristä koiraa Johiksen puistossa kouluvuosinani. Hän oli Karin äiti, kuvausten mukaan aika hullu tai vähintään omaperäinen nainen. Nimillä on enteet ja perinteensä.

Kalevalanpäivä 2012
Aamu on Kirsti Mäkisen ja suomalaisten kauhutarinoiden juhlaa; niitä Kirsti esitteli ansiokkaasti Hesarissa ja aamutv:ssä. Arvatenkaan ei kouluneuvoksen vauhti tähän pääty kalevalaisena juhlapäivänä. Itse tarinat (Kruunupäinen käärme) varmaan liian kovaa kamaa tällaiselle herkkätuntoiselle lukijalle.
     Kokoonnuimme iltapäivällä Suomalaiselle Klubille jakamaan suomalaisen kirjoituskilpailun palkintoja. Kilpailu on suunnattu lukiolaisille, ja järjestäjiä on kova kaarti: klubin lisäksi Suomen Kuvalehti, Opetushallitus, Äidinkielenopettajain ja Historian ja yhteiskuntaopin opettajain liitot. Näiden edustajien kanssa olemme raatineet parhaimmiston yli sadasta kirjoituksesta, joita yhdisti teemana Murros. Mikä sen ajankohtaisempaa. Tätä käsiteltiin monelta näkökulmalta. Kirjoitusten taso oli ihan oikeasti sanottuna hämmentävänkin korkea. Kyllä meillä nuoret, ainakin parhaimmisto, tosiaan kirjoittaa osaavat.
     Valtioneuvos Riitta Uosukainen innosti puheessaan nuoria ajattelemaan kynällään (sitaatti Kirstin kirjasta) ja tuomitsi saman tien äidinkielen ylioppilaskokeen hätäisen uudistamisen. Tilaisuutta isännöi klubin puolesta entinen punkkakaverini RUKista, eversti evp Pekka Rapila.
     Sitten jaettiin palkinnot, ja luin raadin puheenjohtajana perustelut. Silja Sormunen SYK:sta voitti identiteettinsä murrosta kuvaavalla kirjallisuustietoisella jutullaan, toiseksi tuli samasta teemasta kirjoittanut Petteri Virtanen Vääksyn yhteiskoulun lukiosta. Kolmanneksi tullut Erika Perttunen täydensi SYK:n (Tuula Uusi-Hallilan) riemujuhlaa taidejutullaan, ja yksi kunniamainintakin tuli samaan kouluun. Tämä Erik Immosen juttu nuorukaisen kokemuksista Finlaysonin tehtaalla 1800-luvun lopussa oli hyvin tutkittu kirjemuotoinen kuvaus. Yksi kunniamaininta meni Joensuun normaalikouluun (Sirkku Kouki) ja pari Etelä-Tapiolaan (Eeva-Leena Perttula ja Ville Huovinen). Maabrändiä ja urheiluelämän muutoksiakin nämä varsin raikkaasti käsittelivät.
     Voittaja Silja Sormunen pärjäisi myös missikisoissa, totesimme Pekan kanssa, mutta toivottavasti pysyy kuitenkin enemmän tällä kirjallisella sarakkeella. Muistakin palkituista kirjoittajista vielä kuullaan, uskomme. Kilpailun tarkoitus on korostaa hyvän kielen ja kirkkaan ajattelun yhteyttä ja merkitystä, ja siinä se näyttää nyt neljännellä kerralla onnistuneen yhä vain paremmin.

Keskiviikko 29.2.12
Karkauspäivänä WSOY ilmoitti karkaavansa vanhasta kunnianarvoisesta talostaan Bulevardilta. Olihan murheinen vaikka odotettu uutinen. Raha murskaa jälleen perinteet. 1930-luvun alussa Jalmari Jäntti johdatti yhtiön pääkonttorin Porvoosta Helsinkiin. Hienon paikan valitsi, joka nyt menetetään. Kuinka suuri onnettomuus olikaan WSOY:n liitto Sanoman kanssa aikanaan, siitä seurasi pelkkää alamäkeä ja itsenäisyyden menetystä, josta tämä on kai viimeinen pisara. Jatkossa Bonnier määrää tahdin.
     Aina olen tyydytyksellä silmäillyt Bulevardin fasadia ylittäessäni Vanhan kirkon puistoa. Niin tänäänkin kun kävin Kosmoksessa pienessä neuvonpidossa. Kirjakauppa kivijalkaan sentään jää. Kyösti Kakkonenko nyt valtaa tuoreella rahallaan vanhan kiinteistön. Ei löytynyt enää ketään avaraa mesenaattia, ei kulttuuritahtoa Sanomalta. Eihän talon menetys kirjailijalle niin kohtalokasta ole, työt jatkuvat. Ihmettelen kuinka työntekijät sopeutuvat tason pudotukseen Korkeavuorenkadulla.
     Voisiko ajatella positiivisesti. Ehkä perinteet jo painoivat. Uudessa talossa ollaan vapaita menneisyydestä. Minulla säilyy yhtä pitkä matka toimitaloon, sitä paitsi se on kirjastoreitin varrella ja naapurissa on Päivälehden museo. Säästyn askeleilta, mutta se ei korvaa tunnelmaa ja tiettyä arvonlisää, joka sisältyi Bulevardin seiniin.
     Alakuloisen karkauspäivän sinetöi Suomen heikko esitys illalla Itävaltaa vastaan. Miksei Furuholmia otettu aiemmin kentälle, heti pani poika tuulemaan. Edes pieni lohtu.

henkilötiedot| kalenteri| päiväkirja| julkaisut
kirjoituksia | galleria | palaute