Sunnuntai 3.2.13
Levollinen viikonloppu, vähän hiihdeltykin.
     Eilen harjoituksissa, Ihmiselo kehittyy kovaa vauhtia. Uusia eloisia tyyppejä nähdään kesällä Myllykolussa, vahvistuksia niin Sastamalasta kuin Tampereelta, sekä omaa vankkaa joukkoa, kärjessä Jussit Niinenmaa ja Tuomisto. Innostuin kirjoittamaan yhden lisärepliikin taiteilija Rautalinille, kun rooliin on saatu oivallinen hahmo. Marko Saario ohjaa pontevasti.
     Illalla loistokkaat meksikolaisillalliset Järvenkylässä näytelmän tuottajan residenssissä. Hurmaavaa seuraa, kipenöiviä ruokia ja juomia. Mukana Tampereen Teatterin hallituksen jäsen, jonka kanssa puhetta tulevasta teatteritalon 100-vuotisjuhlasta.
     Se vika vain, että seuraava päivä menee huilaillessa ja toipuessa. Tarkistelin silti FES-juhlakantaattia ja sovitin sitä ikään kuin näytelmällisemmäksi. Seppo Pohjola toivon mukaan innostuu säveltämään.
     Jussi-gaalaakin tuli vilkaistuksi monin kohdin, kovin on elokuva meillä nuorisokulttuuria nykyään. Siksi hienoa nähdä ja kuulla veteraaneja, Liisi Tandefeltiä ja Anneli Saulia. Pitäisikö katsoa kotimaisia elokuvia? Mikähän on viimeisin, en edes muista. Niitä tulee niin paljon, mennä vilistävät ohi. Otetaan vähän kaulaa kiinni.
     Kiintoisa leffa Teemalta oli sen sijaan tämä vanha huijaritarina Dimitrios Makropouloksen merkillisistä vaiheista. Hesarissa kiinnittyi lukuhuomio kahden natsin elämäntarinaan, varsin valaiseva eikä jutun kertojan tuomio tullut liiaksi väliin.

Runeberginpäivänä 2013
Kaksi kokousta johdettu, eilen Klubilla kirjoituskilpailun raati pääsi hyvään ratkaisuun ja tänään laitettiin Tietokirjailijoitten toimistossa Vanhan kirjallisuuden päiviä kuntoon. Nämä ovatkin viimeiset sosiaaliset tehtäväni, muuten voisin sanoa kuin Mika Waltari 40-luvun kirjallisuuspoliittisissa taistoissa: maailma jääköön, minä keskityn omiin töihini.
     Klubilla Teemu Keskisarja ja Markku Kuisma puhuivat eilen illalla kiinnostavasti "suuresta pankkisodasta", mitä ilmausta pitivät itsekin liioittelevana. Kovasta kamppailusta oli kumminkin kysymys SYP:n ja KOP:n välillä, kunnes pakkoliitto sulatti ne pohjoismaiseen syliin. Kirjalliset illat vetävät näköjään salin täyteen asiantuntevia herroja.
     Tänään juhlistettiin Johan Ludvigia tortulla ja sherryllä (punssia ei ollut) Kappelissa Vesan kanssa ja puitiin niitä näitä. Vesa on nyt vapaa mies kun radiopalsta on Hesarissa lopetettu - säästösyistä tietysti. Emme olleet innostuneita lehden uudistuksesta, vaikka viikonloppuna junissa sitä oli kieltämättä tässä muodossa helpompi lukaista.
     Donner on päivän nimi. Matti Salo on provosoinut virkeän keskustelun Jörkasta netissä. Tulen vähän hitaasti perässä. Mammuttia tuskin luen, viittaan vaikka Michel Ekmanin valaisevaan kritiikkiin Hbl:ssä. Muodoton luntta on tekijän vaatimuksesta jätetty toimittamatta. Ikävin piirre muistelmissa näyttää olevan, että mikään J:n monista töistä ja tehtävistä ei tunnu merkinneen hänelle mitään tai tuottaneen tyydytystä. Miksi siis kaikki vaiva?
     Päätin aktivoitua ja kaivoin hyllystä romaanin Jakob och friheten (1978) ja luin alkua, aika kiintoisaa ajankuvaa vuodesta 1952, lyhyin toteavin lausein. Joskus D juontaa romaanejaan veltosti, mutta aina tunnistettavasti. Katsoin vielä iltamyöhällä kaksi osaa D:n Mannerheimia, ja täytyy sanoa, että se vähän paranee toisella katsomalla. Löysää kuljetusta ja turhaa aineistoa, blaseeraavaa selostusta siinä on, mutta rikasta kuva-aineistoa ja joitain viileitä oivalluksia. Ansaitkoon D merkkipäivän suuren hypetyksen, on hän silti persoonallisuus ellei suuri taiteilija. Samaa mieltä olen egon pullistuksesta kuin Matti ja keskustelijat, Suomessa poikkeuksellista tämä kyyninen diivailu, jota olemme saaneet viitisen vuosikymmentä seurata.

Keskiviikko 6.2.13
Musiikillinen päivä.
     Tapasin Seppo Pohjolan Musiikkitalon kahvilassa, ja se FES-kantaatti taitaakin saada uusia ja entistä kunnianhimoisempia muotoja, katsotaanpa. Idea kääntyy draamallisempaan suuntaan. Saman tien otin lipun illan konserttiin, kun Marja viipyy edelleen Turussa.
     Kannattikin. Siellä orkesterin takana seurasin Jukka-Pekka Sarasteen melankolis-intohimoista johtamista ja koko joukon työskentelyä. Ensin soittivat Kimmo Hakolan viulukonserton, jossa John Storgårds pisteli viululla vimmattua vauhtia aivan virtuoosin tyyliin. Minä olen häntä pitänyt kapellimestarina, mutta mies osaa soittaa kuin mikäkin Oistrah. Yleisö oli aivan hurmiossa.
     Väliajan jälkeen saimme keskittyä Brucknerin laajoihin kaariin kahdeksannessa sinfoniassa. Kakkososa oli minusta fanaattinen. Väkevästi jankkaavat toistot ovat tämän veikon alaa. Tämmöisessä on se hyvä puoli, että ajatus saa karkailla rauhassa omille siivilleen, musiikki ikään kuin edistää hengen lentoa, ja sitten äkkiä herkistyy kuuntelemaan jotakin hienoa kohtaan. Puhdistuneena reippailin lumiloskan läpi kämpille.
     Pohjola sanoi haukkuvansa Jälkikoirissa, mutta en saanut ohjelmaa vielä esiin tuolta Areenasta. Sen sijaan katselin kuinka Israel vaivattomasti päihitti "huuhkajat" - kuinkahan monennen kerran selostajat noituivat oman joukkueen alkeellisia virheitä, mutta nuori Forsell vetäisi sentään lohduksi yhden komean maalin. Olisihan tyhmää matkustaa Israeliin nollaa tahkoamaan.

Torstai 7.2.13
Nyt se alkaa, ei auta mikään. Pieni vipinä tulevan kirjani ympärillä. Mielenkiinto näkyy yltyvän jo toista kuukautta ennen kirjan ilmestymistä.
     Tapasin Suomen Kuvalehden toimittajan Elina Järvisen Ekbergillä, kiintoisa ja monitahoinen keskustelu, raikas tunnelma.
     Illalla WSOY:n uusissa tiloissa Korkeavuorenkadulla. Vieläkin valtaa haikeus, kun ohitan Bulevardin perinteisen kiinteistön. Nyt oli kirjakevään tiedotustilaisuus uuden talon auditoriossa. Nämä ovat kovasti muuttuneet luonteeltaan. Muistamme takavuosien tilaisuudet, joiden suurin mielenkiinto oli siinä kuinka juovuksissa kukin kirjailija esiintyi. Nyt kirjailijat ovat reippaita, fiksuja, hyviä esiintyjiä, jopa viihdyttäviä. Viihteellistä linjaa edustivat myös iloinen juontaja Mikko Kuustonen sekä kekseliäs Trio Kolmihenkinen. Mennyttä aikaa ovat asialliset, ryppyotsaiset kirjalliset haastattelut.
     Mooses Mentulan tulossa olevan romaani Isän kanssa kahden herätti odotuksia, Katja Ketun novellit tuntuvat jatkavan edellisen kirjan teemoja. Suurimman vaikutuksen teki Anja Erämaja runoillaan ja laulullaan.
     Leena Majander haastatteli minua ja teki hyviä ja myös hankalia kysymyksiä, joihin yritin jotain vastailla. En ihan osannut valmistautua siihen, että paikalla oli kirjakauppaväen lisäksi toimittajia, Iltsikan Suvi Kerttula jopa nauhuri mukanaan, joten perästä kuulunee.
     Nyt perjantaiaamuna kun juttua lehdestä katson, ei se ihan hullumpi olekaan, noin taisin suunnilleen puhua. Mutta kovin yksin nousen hyvästä tilaisuudesta esiin. Tasapainon vuoksi kirjan toimittaja lähettää valaisuksi joitain Facebook-töräyksiä, joissa loistavat pimeä ennakkoluulo, mistään mitään tietämättömyys ja paljas pahantahtoisuus, kuten tämäntapaisissa yleensäkin. Varmimmat ja typerimmät kommentit tulevat aina niiltä, jotka eivät aihetta tunne eivätkä kirjaa lue. Nekin on kestettävä.

Perjantai 8.2.13
Puhuin Roihuvuoressa elämäkertojen kirjoittamisesta yleensä, emäntänä kirjastonjohtaja Leena Laakso, Waltari-seuran aktivisteja. Käytin palatessa pitkästä aikaa metroa, sujuva väline. Kaveri yritti myydä kiikaria kahdeksallakympillä.
     Solahdin asema-aukosta Ateneumiin, missä selvitimme Marjan kanssa muutaman huoneellisen Eero Järnefeltiä. Tavattiin tuttuja, nuoren Sillanpäänkin rokokoo-peruukissaan. Sama Aurora-seura riippuu pahvitauluna maalla työhuoneeni seinällä. Muita klassisia teoksia, muotokuvat hienoja, piirrokset taitavia, myös symbolistinen Järnefelt tuikahti esiin parissa villissä taulussa.
     Jatkoimme Kino-Palatsiin ja elimme pätkän Hitchcockin tuskaisaa ja kauhun täyttämää elämää, myös sardonista huumoriaan. Anthony Hopkins oli uskottavampi maestro kuin odotinkaan, ja Helen Mirren loistava vaimonsa Alma, ohjaajan paras tuki. Mistään ei tulisi mitään ilman viisaita ja kestäviä naisia. Pidimme elokuvasta kovasti.
     Pieni huomio: meillä kun ei ole niin paljon valinnan varaa eikä aina riittävästi osaamista, hoetaan usein, ettei "näköisyys" ole välttämätöntä, vaan - niin, joku muu. Hopkins osoittaa, kuinka olennaista on esikuvan tarkka tutkiminen ja uskottava jäljittely - jos kykyä on kuten tässä.
     Pressiklubissa käsiteltiin aihetta (Ylkkärin 100-vuotisjuttua), joka ei ansaitsisi mitään huomiota. Täällä tyynessä lammikossa pienetkin poreet ja päästöt nostattavat valtaisaa kohinaa. Hyvin laajasti on myös puitu Jyväskylän puukotusta, jota kuulemma "vähätellään" - no ei ainakaan mediapiireissä. Mitä tyhmempi tempaus, sen mustemmat huutomerkit.

Tiistai 12.2.13
Laskeudumme paastoon. Tiheä lumipyry esti hiihtämisen. Ainakin käy tekosyyksi. Muutama hiljainen päivä maalla takana. Hienosäädetty vielä tulevaa kirjaa, tarkasti se nyt on toimitettu. Toivottavasti rosoa ja henkeä sentään jäi.
     Nouseva oopperalaulaja Waltteri Torikka tuo Myllykoluun suurisuuntaisia ideoita. Sunnuntaina aiheesta kokoustettiin, ilmapiiri etupäässä positiivinen. Kiintoisaa nähdä, kuinka musiikilliset suunnitelmat jatkossa täällä nielaistaan.
     Vanha kaveri Risto Ojanen poikkesi puhelemaan Porin mittavasta Maiju Lassila -projektista sekä Vanhan kirjallisuuden päivistä. Uutta ilmaislehteä on poika perustamassa. Mietimme teeman ajankohtaisuutta: Mitä jäljellä moraalista, kuten Tarmo Kunnas kysyy muutaman vuoden takaisessa teoksessaan. Kysymys sopii ensi kesänä uudistaa Sastamalassa.
     Tekikö uusittu uutisstudio vaikutuksen? Kuten Matti Rönkä sanoi, se on vain työkalu, avara ja kirkasvärinen sinänsä. Jospa huonotkin uutiset alkavat tuntua keveän valoisilta? Arvo Tuominen oli tehnyt valaisevan kierroksen Laatokan ympäri. Hyvä dokumentti tarjoaa nojatuolimatkan. Hiidenkiven lukijamatkoja noille main aikoinaan tehtiin, nyt jonkun lenkin voisi uusia.
     Käydään Helsingissä ja palataan vielä tänne latuja avaaman ja lueskelemaan.

Torstai 14.2.13
Valentine ollut ahkerana, tervehdyksiä lähetetty ja vastaanotettu. Paras oli sydämenmuotoinen tikkari yliopiston kuoressa.
     Tavattu pari toimittajaa, pitkiä istuntoja Kosmoksessa ja Elitessä, innostaviakin. Siis minulle: innostun aina puhumaan enemmän kuin pitäisi. Mutta luotan fiksujen naisten kriittiseen arvostelukykyyn. Ja mitä tässä nyt enää pitäisi tärkeillä ja varjella. Ainoa huoli on aina se, että tulossa olevan kirja pumpataan tyhjiin jo ennen ilmestymistä. Tänään se lähti lopullisesti painoon, monet hienosäädöt matkassaan. Ainakin se on käynyt läpi tiheän ja ammattitaitoisen seulan, niin kustantajalla kuin alun perin täällä kotitarkkaamossa.
     Kari Kaipainen kävi täällä kuvaamassa. Sama mies kuvasi Hämeenkyrössä tuoretta kihlaparia jo 1993, näin asiat kiertyvät umpeen. Sutjakka sessio, ei liikoja poseerailtu. Nimitin Karin kirjani kummisedäksi.
     Illan suussa Kansalliskirjastoon, missä professori Heikki A. Reenpää esitteli ystävällisesti liki täydellistä Waltari-kokoelmaansa Mika Waltari -seuran jäsenille. Meidän piti aluksi hiukan filmata ja käydä professorin kanssa keskustelua esillä olevista kirjoista; se otettiin videokameralla talteen. Sen jälkeen keskustelu vapautui monipolviseksi. Reenpään kokoelma on siitä hieno, että sitä saavat tutkijat ja asioista harrastuneet käyttää, luvan perästä tietysti. Saimme Waltareiden lisäksi taas nähdäksemme ne neljä alkuperäistä vihkoa Seitsemää veljestä sekä Topeliuksen kauniisti kuvitettuja satuja alkuperäispainoksina. Kokoelmassa on yli 20 000 nidettä, Waltareitakin satakunta, monet omistuksin varustettuja, mukana numeroituja harvinaisuuksia.
     Waltarin ja Paavolaisen suhde välähti esiin Ari Kallion toimesta; siinä riittäisi vielä tutkimista. Oliko Waltari sotien jälkeen Yleisradion pannassa? Asianosaisia olivat myös Hella Wuolijoki ja Matti Kurjensaari. Näistä asioista vielä kuulemme.

Perjantai 15.2.13
Kun oli asioita kaupungilla, poikkesin Marian sairaalaan verikokeeseen ja paluumatkalla tutkimme Marjan kanssa Hietalahden uusittua kauppahallia. Tyylikäs, aisteja virvoittava paikka! Nautimme bouillabaissea ja lammaskaalia, katsastimme liikkeitä ja päätimme uudistaa käyntejä silloin tällöin; suositeltava halli, meidän rööperiläisten uusi helmi.
     Matti Klingen muistelmat ovat olleet jo jonkin aikaa "työn alla" käyttääkseni tekijän omaa ilmaisua. Hiljakseen sitä on luettava, turha kiirehtiä. Olen selvittänyt Norssin kauden, joka tarjoaa paljon mielenkiintoista. Yllättävänkin monia yhteisiä opettajia meillä on ollut, vaikka kuulun yhdeksän vuotta nuorempaan ikäluokkaan: Nukari opetti meitäkin kovin ottein alaluokilla, Visapää oli luokanvalvojamme lukiossa, Pipinen opetti saksaa, Santtu Sorainen ikimuistoisella tyylillään ruotsia, Jokke oli latinan opettajamme (Klinge näkyy etupäässä välttyneen hänen sporadiselta joskin tasokkaalta opetukseltaan), "sadistinen" Puramo opetti historiaa jne. Rafael Holmström oli alaluokilla rehtorimme. Suuria persoonallisuuksia useimmat, jos eivät aina suuria pedagogeja. Rotta ei onneksi meitä koskaan opettanut! Lisänä kaikki naskalit eli auskultantit, niin joutomiehet kuin kauniit nuoret naiset, joihin rakastuimme.
     Luokkatoverimme Harry Halén on kirjoittanut riemukkaat muistonsa kouluajoiltamme (Ei voi nahkaa kylliksi varoittaa), joita Klinge ahkerasti siteeraa. Luokkamme nousee muutenkin esiin Klingen seikkaperäisessä tarkastelussa, luokkamme tohtorit mainitaan: Halén (h.c.), Helkama, Kaimio, Rajala, lisäksi ainakin Tuovinen, Simojoki ja Qvarnberg kuuluvat joukkoon. Klinge livauttaa mukaan rinnakkaisluokalta vielä Eero Huovisenkin. Kovaa porukkaa olimme.
     Klingen kirjalliset elämykset ovat antoisaa seurattavaa, samoin kuvaukset koulumiljööstä ja tovereista, vaikka Anto Leikolasta ja Pentti Saarikoskesta oli lupa odottaa läheisempiäkin luonnehdintoja. Kova luokka oli Klingelläkin, Nukarin mielestä paras hänen opettamistaan. Meitäkin pidettiin lahjakkaina, joskin kurittomina. Aina kertyy älyllisiä tihentymiä jollekin luokalle. Ylipäänsä Norssin opetusmenetelmät ja ulkoiset puitteet olivat vanhakantaisia ja koleahkoja, mutta se jokin muu, sisäinen henki, monesti sitäkin innostavampaa.

Sunnuntai 17.2.13
Eilen jokseenkin suoraan junalta ja bussista Myllykoluun, missä tutkittiin tulevan kesänäytelmän ihmeellistä lavastusratkaisua. Siitä vielä kuullaan. Paikalla itse suunnittelija Matti Huusari, ohjaaja Marko Saario ja tuottaja Sirpa Eskelä-Haapanen. Luoja ei tunnetusti kiellä suuria haaveilemasta, ja tämähän näyttäisi suorastaan toteutuvan.
     Merkittävää on se, että monia vaiheita kokenut kesäteatterimme innoittaa nykyisin eri alojen ja taiteiden ihmisiä ihan tosissaan tuottamaan hienoja ideoita.
     Sitten rauhallinen saunailta Marjan kanssa, päälle Rigolettoa suoraan Metista. Iskevää, suorastaan iskelmällistä musiikkia, monia ikivihreitä, kommentoiva korrepetiittori puhui jopa "Verdi-humpasta". Kommentteja oli muutenkin hauska kuulla, varsinkin Anssi Hirvosen puheenvuorot olivat jykeviä, asiantuntevia ja hauskoja.
     Tänään hiihtolenkki Heinijärvelle, sitten autoon ja Nokialle. Pitkäniemen juhlasalissa oli Eeva-Liisa Mannerin runoihin keskittyvä matinea, esittäjänä Sina Kujansuu, pianistina Maila Böhm. Tässä osuivat yhteen nyt monet tekijät. Ensinnä Sina on Pitkäniemen "kasvatti"; hänen molemmat vanhempansa työskentelivät mielisairaalassa. Mannerkin oli täällä ajoittain hoidossa. Kaiken lisäksi Sina tunsi hyvin Mannerin, tulkitsi aiemminkin tämän runoja ja on ohjannut MTV-teatteriin Poltetun oranssin. Pääosin se on filmattukin Pitkäniemessä. Oltiin siis muistojen, kohtaamisten ja runojen näyttämöllä. Sali ääriään myöten täynnä.
     Erinomainen iltapäivä kaiken kaikkiaan, Sina tulkitsi elävästi ja lämpimästi runoja, jota eivät avaudu mitenkään helposti. Maila antoi kauniin musiikkitaustan ja intoutui lopuksi revittelemään Piazzollan tangoa valssiksi. Komea kokonaisuus siitä tuli.
     Saimme lasinkohotuksen ja Sinan tekemää piirakkaa päätteeksi Mailan mainiossa talossa, jonne kokoontui muutamia ystäviä. Myös kuulimme hilpeitä ja riipaisevia muistoja runoilijan mystisestä elämästä. Itse tilaisuuden järjesti Pitkäniemen perinneyhdistys, joka näyttää ylläpitävän vilkasta kulttuuritarjontaa.

Tiistai 19.2.13
Kuten tässä sain M. Klingeltä täsmennyksenä, luokkatoverini Harry Halén on ansioistaan kunniatohtori, vaikka ei välittänyt väitellä. Korjaan tuonne viimeviikkoiseen pikavauhtia.
     Tänään keskityttiin Taiteeseen, sillä ajelimme katsomaan Yasmina Rezan näytelmää TT-Frenckelliin. Se on hieno juttu, ja viimeksi näin sen Kansallisteatterissa toistakymmentä vuotta sitten: loistorooleissa Tapani Perttu, Esko Salminen ja Jukka-Pekka Palo Taidatko kovempaa kolmikkoa enää keksiä. Joten rima oli aika korkealle, kun nyt Tampereelle ajelimme.
     Muistin muuten silloisen esityksen (Tapani Pertun juhlanäytännön) kohdallani erityisen tuskaisena, syynä ex-vaimoni huolellinen valmistautuminen ja saapumisemme teatteriin viimeisellä sekunnilla. Seurauksena sähläyksestä armoton kusihätä, jota jatkui halki esityksen, jossa ei ole edes väliaikaa! Lopuksi piti vielä kiivetä lavalle Rauli Lehtosen parina onnittelemaan juhlakalua Teatterikerhon ja Pyynikin puolesta.
     Joten oikeastaan näin ja kuulin näytelmän kunnolla vasta nyt ja Marjakin ensimmäistä kertaa. Sehän voisi olla nimeltään yhtä hyvin Ystävyys tai Viha. Kallis valkoinen taulu vain käynnistää katalysaattorin tavoin mieskolmikon keskinäisen välienselvittelyn, joka tässä Tommi Auvisen ohjaamassa tulkinnassa yltyi paljon kiivaammaksi ja tunteellisemmaksi kuin Kansallisen viileässä ja älyllisesti virittyneessä sapelienkalistelussa. Mutta loistavia näyttelijöitä oli tässäkin, kaikki vahvoja. Taneli Mäkelä sai Sergen osassa kantaa sarkastisen älyn viittaa, Esa Latva-äijö tavallisen tollon tokaisuja. Marcin rooli tarjoaa samastumiskohteen niille, joiden mielestä moderni taide on useimmiten huijausta. Kiitollisimmat hetket oli varattu Ville Majamaalle Yvanin roolissa, ja hänen purkauksissaan oli todella tulta ja tunnetta. Myös pienissä reaktioissa, millintarkassa mimiikassaan Majamaasta on tullut mestari. Muistamme hänen järkyttävän hahmonsa Hiirissä ja ihmisissä. Mihin vielä yltänee?
     Pieni iltapala lyhyen esityksen jälkeen siinä vastapäisessä Grillissä, luvalla sanoen ei isosti kehuttavaa, talon viinissäkin sakkaa, jota ei vaivauduttu edes pahoittelemaan. Mutta nautimme illasta yhtä kaikki.

Torstai 21.2.13
Voi suksien nihkeää luistoa. Siinäkö ainoa syy naisten menestymättömyyteen? Jännitin Mona-Lisa Malvalehdon puolesta, ihmeellinen monilahjakkuus kun on. Tällä kertaa ei onni suosinut. Sprintti on kiva keksintö, mutta odotamme kunnon hiihtoja.
     Itsekin hiihtelimme lähinnä näitä Vanajan aukeita ja lyhyitä metsätaipaleita. Keli ja luisto erinomaiset, vaikka suksihuolto on olematonta.
     Donnerin elokuvat jakavat mieliä. Hänen tyylinsä jäykin elottomin kohtauksin luonnehtia nykyihmisten sisäistä onttoutta ei sytytä täällä kotikatsomoamme. Aikanani näin ainakin tämä Sixtynine-leffan, ja minusta sitä oli nyt sensuroitu vai muistanko väärin? Missä Jörkan erektio, missä lähikuva Tynin tussusta? Sinänsä puhtaaksi puleerattu tuotemainoselokuva, kuten jo Erkka Lehtola näkyy Aamulehdessä hoksanneen. Yhteisymmärrys on vallinnut Marimekon ja muutaman muun sponsorin (kuntopyörä roudataan kuvaan yhtäkkiä!) kanssa. Mutta kun ihmisissä ei ole mitään henkeä (ehkä vähän Ritva Vepsän kasvoissa) niin sitten ei ole.

Perjantai 22.2.13
Pientä kiihdytystä lehdistörintamalla.
     Toimittajat ovat uutteria ja rakastettavia henkilöitä, mutta heillä on taipumus sijoittaa omia aatoksiaan kohteen päähän. Tänään Ilta-Sanomat väitti minun kuvailleen tulevaa kirjaani "omaelämäkerralliseksi paljastusteokseksi". Sorry nyt, Mia Paavonen, mutta en koskaan käytä tätä toimittajien lempitermiä "paljastusteos". Ainahan kirja jotakin uutta paljastaa - jos se kertaisi vain vanhaa ja tiedettyä, se olisi turhaan kirjoitettu. Mutta tällä termillä on mielestäni vastenmielinen ja tarkoitushakuisesti leimaava kaiku, olkoon ettei siitä eroon päästä.
     Toinen juttu, että muutamat toimittajat näyttävä odottavan kirjan julkaisua "jo innolla", en niinkään minä, joka päinvastoin odotan lievällä väristyksellä, mitä kaikkea siitä sitten ilmoille lennätetään. WSOY:n Leena Majander vastasi onneksi asiallisesti ja tyynnyttävästi Ilta-Sanomien kunnianloukkauskyselyyn. Turha toive, rakkaat ystävät.
     Järeämpää asiaa: moottorisaha on huollettu ja teroitettu, ensimmäinen kuiva kuusi Impivaarassa kaadettu ja pätkitty saunapuiksi, joten kesää kohti kolkutellaan...

Lauantai 23.2.13
F.E. Sillanpään Seuran vuosikokous, suuri osanotto innosti. Juhlavuosi saa liikkeelle, ja olihan muutenkin paljon asioita. Edelleen ihasteltava, kuinka aktiivisesti nämä tehonaiset Sirpa ja Vilja toimia pyörittävät. Erimielisiäkin voidaan olla vaikkapa Viljan villistä markkinointisuunnitelmasta, mutta ainakin nyt on yritystä. Kannatan tällaista, siitä vaan.
     Katsotaan sitten kun jotakin konkreettista alkaa tapahtua. Tähän mennessä on pyöritelty kasapäin suurenmoisia suunnitelmia. Mutta ainakin näytelmäharjoituksista kuuluu pelkkää hyvää.
     Illalla sonnustauduttava taas Tampereen Teatteriin, tällä kertaa teatteritalon 100-vuotisjuhlaan, missä minun oli määrä pitää lyhyt juhlapuhe ennen päätapausta eli Hamletin esitystä. Selvisin mielestäni kohtalaisesti, lähinnä kerroin kauniin teatteritalon synnystä ja varhaisvaiheista sekä joitain väläyksiä suuren näyttämön kohokohdista tämän 100-vuotistaipaleen aikana. Riemastuttavaa että talon pitkäaikaisin johtaja Rauli Lehtonen jaksoi tulla paikalle, hänet mainitsinkin pariin kertaan. Ehkä pistänkin puheeni tuonne toiseen osastoon.
     Shakespearen Hamletia on esitetty tässä teatterissa aiemmin kolme kertaa, ensimmäinen oli 1906 Raittiustalossa, viimeisin ennen tätä 1981 Ossi Räikän ohjaus. Salmelainen teki kaksi Hamletia, jälkimmäisen 1968, minkä jälkeen TTT ei ole teokseen tarttunut. Näin ollen Mikko Viherjuuri pääsi aika tuoreeltaan tekemään omaa versiotaan, kukaan tuskin muisti kovin tarkasti aikaisempia.
     Tämä Hamlet on hyvin selkeä ja uskollinen, aika tiukkaan karsittu koston trilleri, mutta samalla runollinen - kiitos Eeva-Liisa Mannerin kauniin suomennoksen. Oli ihan lepuuttavaa, että esitys pysyi historiallisessa ajassa sen Helsingin Kaupunginteatterin tylyn ja rujosti anakronistisen esikaupunkilaisversion jälkeen. Tässä oli plastiikkaa, hermoa ja lentoa yhtaikaa. Näyttelijät olivat erinomaisia, Tomi Alatalo sutjakkana pääroolissa: hullun näytteleminen sujui häneltä hienosti, samoin riipovat hetket, todesti karvasteleva koston pakko. Hauraampaa tekoa oli Ofelian (Eeva Hakulinen) vaipuminen hulluuteen. Ilahduttavaa oli nähdä Myllykolun entinen tähti Turkka Mastomäki väkevästi vihastuneena (teki mieli sanoa vittuuntuneena) kuninkaana. Kuningatar (Mari Turunen) olikin tällä kertaa inhimillinen eikä sellainen pahis kuin Tiian luoma riivinrauta Helsingissä. Ei mitään vikaa muissakaan. Synkeää tunnelmaa virkisti Heikki Kinnusen mainio Polonius koomisesti esitelmöivine puheenvuorineen. Haudankaivuutakin oli käytetty runsain mitoin, laajemmin kuin yleensä. Samoin näyttelijäseurue sai esiintyä rutkasti. (Toisin kuin Al:n kriitikko luuli, alun ohjeet näyttelijöille on alkutekstistä, vain toisen paikkaan siirrettyinä.) Hamletin ja Laerteen (salskea Arttu Ratinen) miekkailu oli pitkä ja vaarallisen näköinen. Fortinbrasin valtapoliittinen teema oli tästä poistettu. Lopuksi lähes kaikki kuolivat kuten asiaan kuuluu.
     Pitkän linjan teatterineuvos Rauli Lehtonen kertoi nähneensä noin kymmenen Hamletia ja tämä oli hänen mielestään niistä paras, mikä historiaan kirjattakoon. Olen nähnyt puolta vähemmän, mutta kärkeen tämä minunkin muistoissani nyt sijoittuu.

Tiistai 26.2.13
Saima Harmaja viettää 100-juhlavuotta, samoin Aale Tynni. Runoilijoitten vuosi.
     Tuskin Harmajaa suuremmin muistettaisi, ellei Päivi Istala olisi puhunut lyyriset vaikutuskanavansa kuumiksi. Hän on polkaissut melko nuoren Harmaja-seuran suureen hurmokseen. Tuloksia nähtiin ja kuultiin eilen Kansalliskirjastossa näyttelyn avajaisissa.
     Harvaan teemaan Jenni Haukio sopii paremmin suojelijaksi. Taas hän osoitti hallitsevansa hienosti kirjallisen puheen ja tunsi aiheen itselleen selvästi läheiseksi. Näin lämmintä puhetta tuskin kukaan avustaja pyöräyttäisi. Mieleen jäi Haukion alluusio Eeva Kilpeen, ajatus siitä että ei ole niin merkitsevää onko elämä lyhyt vai pitkä, merkitsevintä on ainutkertainen kokemus siitä että täällä on käyty. Uinuva-yhtye solistina Heta Keskinarkaus esitti Harmajan runoihin tehtyjä sävellyksiä kauniisti huojuen ja uikahdellen. Sanoista ei saanut selvää, mutta tärkeintä kai oli viiltävä runollinen fiilis.
     Väkeä oli enemmän kuin istumapaikkoja, ryhmittäin tutkittiin sitten kolmen kerroksen hyvin koottua näyttelyä runoineen, vihkoineen, kirjeineen, aikakauslehtineen ja valokuvineen. Harmaja alkaa vaikuttaa elävältä, jopa leikkisältä runoilijalta, jälkikuvansa ei jää ainakaan harmajaksi.
     Eeva-Liisa oli paikalla, samoin monia tuttuja, henkevästi varttuneita runotyttöjä. Kävimme nopealla lasillisella Café Engelillä, minne Marjakin tuli (kutsu avajaisiin oli vain yhdelle) ja tempaisimme nurkan taakse liput Un Amor -nimiseen leffaan, jota siinä vauhdissa luulin Oscarilla palkituksi ulkomaiseksi. Hitto se olikin joku Jules ja Jim -muunnelma Argentiinasta! Amour onkin näköjään suomennettu Rakkaudeksi. Hm, odottakoon vuoroaan. Tulipa tutustutuksi argentiinalaiseen elokuvaan, ei hassumpi sekään.
     Jännä Palme -sarja alkoi tv:ssä, yhden Perssonin paksun kirjan kesällä luinkin, johon Pyhiinvaeltajan kuolema perustuu. Luvassa kiintoisaa kehittelyä arvoituksellisen murhan jälkiselvittelyssä.

Keskiviikko 27.2.13
Juna kolkutti Tampereelle, ex-käly Alisa sieppasi autoonsa ja huristeltiin Nokialle. Sillanpää-vuoden ensimmäinen esitelmätilaisuus seurakuntasalissa. Luentosarja "Evästä elämään" kokosi suuren salin täpötäyteen senioreita ja nuorempiakin.
     Teemani oli "Mitä sanottavaa Sillanpäällä on tähän päivään" - ja valitsin muutaman kohdan: tutun luonnonläheisyyden ja tasapainon sekä perusihmisyyden ja oikeudenmukaisuuden (Hurskas kurjuus) lisäksi erityisesti nyt kirjailijan lapsikuvaukset, lastensuojelutyön ja kasvatuksen, polttopisteessä novellikokoelma Enkelten suojatit (1923). Sen esiin nostamilla orpolasten kohtaloilla on paljonkin sanottavaa ajallemme, jossa lasten pahoinpitelyt ja hyväksikäytöt sekä huostaanotot ovat jatkuvaa uutisaineistoa. Samoin kun työurien pidentämisestä puhutaan, muistutin Sillanpään ihmeellisestä "ylösnousemuksesta" esiintyväksi Taataksi raskaan sairaalaperiodin ja sotien jälkeen. Vahva energia miestä saatteli, vaikka luova kyky oli mennyt. Näistä riitti hyvin aineksia, ja pitkään aikaan en ole saanut niin innostunutta kiitosta kuin täällä kuulijoilta. Tuttujakin oli, Sina Kujansuu ja Ulla Aurio (ent. Roihu), lahjoja sain kassillisen.
     Alisa tarjosi lasillisen ja esitteli uuden kauniin asuntonsa ihanteellisella paikalla Nokianvirran varrella. Puhelimme tovin niitä näitä, kuulumisia kuulustelimme, kunnes Alisa ystävällisesti heitti minut takaisin asemalle.
     Illalla selvitimme Marjan kanssa viimein sen Oscar-palkitun Amourin, tällä kertaa oikean elokuvan. Harva leffa syöpyy sillä tavoin mieleen kuin tämä, kuvia, ilmeitä, reaktioita myöten. Harvinaisen hienostunutta kerrontaa. Pohdimme että on vain iloittava jokaisesta terveestä päivästä tästä edespäin, mutta elokuva ei kumma kyllä antanut mitenkään lohdutonta kuvaa tästä omaishoidon taistelustakaan, pikemmin päinvastoin: tuli hyvä ja toivorikas olo. Loppuratkaisua arvioimme kotimatkalla hiukan erimielisinä, mikä osoittaa elokuvan tasojen puhutteluvoiman. Tätä ei kenenkään kannata jättää väliin.

Kalevalanpäivänä 2013
Aika hauska Kantelettaren runo mietelauseena virkisti aamua. Punertuen loimuava itätaivas tervehti lenkkeilijää meren rannalla.
     Suomalaisella Klubilla jaoimme kirjoituskilpailun palkinnot nuorille lahjakkaille lukiolaisille. Sini Ekroos Lahdesta voitti, toiseksi tuli Sanna Takalampi Nurmosta ja kolmanneksi Erik Immonen Helsingin SYK:sta. Kolme kunniamainintaakin jaettiin. Lähemmät perustelut ja parhaat jutut löytyvät netistä Klubin sivuilta. Suomen Kuvalehti julkaisee voittajan kirjoituksen otsikolla "Arvokas elämäni". Raadin puheenjohtajuus on hyvin mieluisa tehtävä ja sujuu aina hyvässä yhteistyössä toisten raatilaisten kanssa. Vanha RUK:n punkkakaverini Pekka Rapila tätä hommaa vetää. Saamme näin tutustua kansakunnan varttuvaan älylliseen oraspeltoon.
     Sain lisäksi kunnian istua palkintojenjakajan Jenni Haukion pöytäkavaljeerina Johannes Koroman, Tapani Ruokasen ja parhaiden palkittujen seurassa. Luonnollinen ja lämmin kuva presidentin puolisosta vain kasvaa. Puhuimme Turun kirjamessujen ensi syksyn näkymistä sekä mahdollisesta yhteistyöstä Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivien kanssa. Näistä tehtävistä runoilija Haukio on selvästi innostunut. Lupasin tulla taas Turkuun, jos kutsu käy. Toivomus jäi leijumaan, että hän ehtisi osallistua myös Sillanpään juhlavuoden päätapahtumaan. Kirjallisuuteen liittyvät edustukset ovat aina mieluisia, rouva Haukio vakuutti.
     Illalla vielä Ateneumiin, missä tapasin tietysti Kirsti Mäkisen ja hänen suosiollisella avullaan sainkin vielä peruuntuneen pressilipun Akselin kantaesitykseen. Kannatti totisesti! Olihan muhkea tämä Jorma Hynnisen "jäähyväinen" oopperataiteelle. Laulaja oli aivan valtavassa vedossa ja eläytyi ulkonäköä myöten suorastaan raivoisasti Gallén-Kallelan jyryyn hahmoon. Myös Kimmo Hakolan musiikki miellytti, siinä oli suorastaan tarttuvia melodisia aineksia. Monologi on vaativa laulaa eikä helppo johtaakaan: nouseva lahjakkuus Ville Matvejeff heilui tarkkana ja paita märkänä Avantin! kamarisoittajien kanssa maaliin. Kimmo Viskarin puulavastus sopi hienosti Ateneum-salin intiimiin tunnelmaan. Vilppu Kiljunen oli ohjannut, ehkä turhankin pateettisiin ponnistuksiin - oliko Akseli aina näin raivokkaalla päällä? Mutta komeaa yhtä kaikki. Ennustan monologille pitkää ikää. Ei Hynninen vielä lepoon pääse eikä vain jatkamaan taidettaan maalaustelineen äärelle.
     Tarjosin Kirstille kiitokseksi lasillisen Vaakunan baarissa (Seurahuone remontissa), viivähdimme hetken nähtyä ja koettua mietiskellen. Yllätys molemmille näin väkevä elämys.

henkilötiedot| kalenteri| päiväkirja| julkaisut
kirjoituksia | galleria | palaute