Henkilötiedot
Julkaisut
      Teokset
      Näytelmät
      Artikkelit
Kirjoituksia
      Ajankohtaista
      Esitelmiä / Puheita
      Kannanottoja
palaute
pääsivulle

päiväkirja

Aprillipäivänä 2008
Päivän henkeen sopii hyvin uutinen Kanervan kaatumisesta. Ne saivat sen pään putoamaan. Yritys oli kova ja tulos sen mukainen. Ikävä juttu Ikelle.
    Björn Månsson kertoo juuri radiossa, kuinka reippaasti Kanerva hoiti tehtäviään vielä Sloveniassa. Jotain outoa tässä epäröinnissä ja pitkittelyssä on ollut. Eikö Katainenkaan tiennyt kuinka toimia. Månsson (Hbl) sanoo suoraan senkin, että toimittajien joukossa on vahingoniloisia ylilyöjiä jos on Iken kavereitakin. Hän itse kieltää kaveria säästelleensä. Jos on olemassa hyvä veli - verkosto, heikosti verkon lenkit pitivät. Kokoomusnaiset tässä terhakkaita pudottajia olivat. Onnea heille lopputuloksesta.
    Hymy-lehti nyt määrittelee politiikan moraalin, kuuluu päätoimittaja ylvästelevän. Onnea heillekin. Hallitus tarvitsee jatkossa keltaisen lehdistön tuen. Perustuslakiin tämä tuskin kirjataan, mutta pinnan alla näin eletään. Se kuuluu tämän ajan henkeen, sanoo valtio-opin professori radiossa.
    Kun muistaa asioita kaukaa, ei voi kuin hämmästellä ajan rientoa. Kuten joku sanoi aamulla, siinä on tietty paradoksi: ennen kun uskonto vielä hallitsi ihmisiä, suvaitsevaisuus oli paljon suurempi. Nyt kun kristillisen uskon ja armon ote on ihmisistä kirvonnut, puritaanisuuden kiilto on sen korvannut. Tästäkin on varmasti esimerkkejä historiassa.
    Joku toinen viisas kirjoitti, että Kanerva ulkoisti häpeän meidän puolestamme. Me kaikki olemme tehneet tekoja, jotka nolottavat (ehkä kolumnisteissa ja naiskansanedustajissa on joitakin erehtymättömiä) ja niin muodoin meitä helpottaa, kun joku tunaroi julkisesti puolestamme. Näin armon käsite on samalla saanut uuden ajanmukaisen muodon. Se kohdistuu meihin itseemme jonkun valitun uhrin kustannuksella.
    Kuka muistaa sellaisen karismaattisen maailmanparantajan kuin John F. Kennedyn? Mitä hän sanoikaan niille, jotka hiukan rohkenivat kyseenalaistaa hänen kiihkeätä naisralliaan, jonka rinnalla Iken tekstarit kalpenevat pyhäkouluun: "Läntisen maailman johtajalla on etuoikeuksia, joihin kuuluu Marilyn Monroe." Tämä tapahtui puritaanisuuden kotimaassa Yhdysvalloissa.
    No Johanna Tukiainen ei ehkä ole ihan samassa sarjassa, kotimainen versio kumminkin, eikä kai kukaan enää puolusta politiikan toimijan oikeuksia vapaa-ajan rentoutumiseen, jos ne ylittävät keskivertoihmisten ahtaan moraalin. Ainakin ne on pidettävä visusti piilossa. Sitä eniten ihmettelenkin, ettei Ike vanhana pelurina tätä osannut varoa. Siinä suhteessa hän on palkkansa ansainnut. Kovin myöhään hän oppii aikamme ankaran läksyn: älä koskaan avaudu äläkä antaudu, vaan piiloudu ja kilpisty kuoresi taakse, kuivetu ja kiristy, älä missään nimessä herkisty ja unohda että olet vain ihminen.

Keskiviikko 2.4.08
F.E. Sillanpään Elokuu Kuopion Kaupunginteatterissa, sovitus Marita Jama, ohjaus Lasse Lindeman. Kävimme ensi-illassa ja suorastaan yllätyimme: niin hieno tästä esityksestä lopultakin tuli. Se on ensimmäinen täysi ammattilaistulkinta teatterissa tästä romaanista ja osoitti sen draamallisemmaksi kuin saatoimme odottaakaan.
    Romaani ei ole helppo sovitettava, hankaluutena sisäistyneet henkilökuvat ja kertojan takautumat, jotka valaisevat vasta myöhään heidän taustojaan. Talon dramaturgi Marita Jama oli onnistunut niveltämään nämä melko kevyesti sisäisiin monologeihin kautta matkan. Ehkä kirjallinen sävy voi ohimennen oudoksuttaa, mutta se luontuu Sillanpään maailmaan, missä ei tavoitella velttoa luontevuutta, vaan ladattua draamaa. Muutenkin alkuteoksen tyyli ja sävyt oli ihailtavan eheästi säilytetty.
    Lindeman laittoi teoksen vapaasti 50-luvulle ajan iskelmineen ja pukuineen, ja ihmeen hyvin ihmiset tähän kehykseen solahtivat. Tämä aika on sentään monille katsojille muistoissa tuttu. Hyvä on sitoa esitys johonkin selvään aikaan, koska tapakulttuuri on kaukana nykyajasta.
    Esityksen kertova rakenne lataa hitaasti mutta varmasti ne räjähdykset, jotka tulevat ensimmäisen jakson lopussa ja sitten ukonilman finaalissa. Lindeman sai pidetyksi vahvan jännitteen yllä vielä Viktor Sundvallin kuoltuakin. Ihmisten jälkilaineet suorastaan kouraisivat ja liikuttivat aina viimeisten repliikkien nuoreen tulevaisuudenuskoon saakka.
    Näyttelijäin työ oli kautta linjan erinomaista. Jukka Auvisen Viktor Sundvall on ilman muuta suuri tulkinta, pienin elein ja ilmein etenevä itsepetos, vanhojen tunteiden lämmitys, suistuminen ja lopulta tilinteko menneestä ja suuri purkautuminen. Ei yhtään falskia kohtaa, ei mitään näyteltyä juopumista, mikä tässä olisi pettävä houkutus. Ihmiskuva viimeistä piirtoa myöten.
    Naiset Seija Pitkänen (Saima) ja Annukka Blomberg (Maija Länsilehto) tekevät vahvasti ja tarkasti ensin tuon kaartelevan ystävyytensä ja sitten katkeran yhteenottonsa ja hienosti taas palaamisen perustasolle kolmiodraaman loppuselvityksessä. Kun olin puhumassa harjoitusten alussa, ajattelin, että roolit olisi hyvin voinut nähdä toisinkin päin, mutta nyt juuri tämä Pitkäsen karski katkeruus ja Blombergin hienostunut lempeä väistely vaikuttivat ihan oikeilta ratkaisuilta.
    Nuoret olivat aivan valloittavia, niin tosia ja aitoja: Katja Tervon herkkäilmeisyys Tyynenä, Taaven, Markus Petsalon puhdas rehti avuttomuus (mikä tanssiasu!), Lotta Huitin Iitan verevä naiseus, täyttä tavaraa ja sitten Maunon, Karri Lämpsän terve ja rento maskuliinisuus; tästä viimeisestä parista kasvaakin esityksen eräänlainen tunnus niin alku- kuin loppuasetelmassa, mikä sekin on hyvin harkittu. Siitä elämä jatkuu, kaikesta huolimatta.
    Elämän epäsointuisuus on teoksen teema, ja esityksessä se nousi miltei kurkkua kuristavaksi. Näyttämö on pieni ja karu studio, esineitä ei paljon tarvita. Ihmisten läsnäolo kantaa, jännite ei katkea kertaakaan.
    Nautimme teatterin suurenmoista vieraanvaraisuutta, väliajalla piispa Leon seurassa, ensi-illan maljankohotuksissa ja Sammon muikkupöydässä, missä ryhmällä oli onnellinen tunnelma. Käynnistäni palaverissa tammikuussa oli esittäjille kuulemma hyötyä, mistä iloitsen. Hyvillä mielin katselimme kaapunkia, missä Marja kävi ensimmäisen kerran. Kaunis kevätpäivä ja yö Puijonsarvessa kruunasivat muistettavan vierailun. Käytävä taas uudelleen, jos Lassen aikomukset ohjelmiston osalta kehittyvät siten kuin hän puheissaan uumoili.
    Esitykset jatkuvat toukokuun puolimaihin ja jatkuvat syksyllä. Pitäkää varanne, jos satutte käymään Kuopiossa päin.

Torstai 3.4.08
Eso:n ja Putkinotko ry:n järjestämä Waltari-seminaari yliopiston pienessä juhlasalissa ei tarjonnut kumoavia uutuuksia, pikemmin normatiivisia esityksiä, mutta jotain hauskaa aina tarttuu mieleen. Seminaarin vahva esiintyjä oli Norssin poika Juhani Salonius, jonka kanssa kirjoitimme ylioppilaiksi samana vuonna 1963, hän linjalta ja minä klassilliselta puolelta.
    Salonius tiukkasi Waltarin naiskuvan taustaa eli miksi on niin paljon petollisia naisia ja eroottisia pettymyksiä. Kun Markku Envall kiersi vastauksen ja heitti minulle katsomoon, ja kun minäkin vielä panttaan selityksiä, Juhani pamautti pöytään Norssin spartalais-saksalaisen poikakasvatuksen, eikä siinä vallan vikaan osunutkaan. Tästä kerrotaan lisää syksymmällä sekä Erkki Nordbergin uudessa Norssin historiassa että minun Waltari-elämäkerrassani.
    Sen sijaan sain tilaisuuden oikaista jälleen kerran iänikuisen myytin siitä, että Waltari palautettiin RUK:sta maitojunalla. Tosiasiahan on, että hän joutui lomalta palatessaan pahaan auto-onnettomuuteen ja hoidettavaksi Tilkkaan, minkä johdosta RUK keskeytyi. Kyse ei siis ollut kunnottomuudesta tai vielä vähemmän pasifistisista mielipiteistä, joita Lasse Lehtinen aivan harhautuneesti tarjosi syiksi äskeisessä kirjassaan. Ilmeisesti kukaan väitteiden esittäjistä ei ole vilkaissutkaan Waltarin kirjaan Siellä missä miehiä tehdään, mutta on muitakin oikeita dokumentteja asiasta. Salonius oli reilusti tyytyväinen antamaani tietoon ja lupasi levittää sitä edelleen maanpuolustuksellisiin piireihin.
    Muuten Salonius vastasi kysymykseen, mitä Waltari sinulle merkitsee: "Se on osa työtäni. Sieltä saa vastauksen kaikkeen." Laittamattomasti haastettu valtakunnansovittelijalta.
    Hauska oli myös kuunnella nuorten opiskelijoiden Minna Klapurin ja Johanna Tunturin raikkaita ajatuksia. Kauas on edetty ajoista, jolloin Waltari oli meillä Kotimaisen kirjallisuuden laitoksella nurkkaan pistetty viihdekirjailija, jonka nimeäkään ei oikein sopinut ääneen lausua. Nämä nykyiset opiskelijat ovat vailla ennakkoluuloja ja löytäneet oman Waltarinsa, jota tuntuivat vilpittömästi arvostavan, ennen muita Sinuhen ja Palmujen ansiosta. Dekkariseuran pj Kirsi Luukkanen puhui Palmuista, ja Sinuhe oli jokseenkin kaikkien suurin suosikki.
    Sitä paitsi Juhani muistutti aivan oikein, että Waltarilla on myös lempeitä, empaattisia ja rakastavia naisia kuten Sinuhen Merit tai Ulla Möllersvärd, ja listaa voisi jatkaa. Tämä naiskysymys on näinä päivinä tietysti kihelmöivä, mutta keskusteluja käytiin myös Tulenkantajista, elokuvista, uusista sovituksista, politiikasta, uskonnosta jne. Waltari on tyhjentymätön, todisti tämä kolmetuntinen istunto vanhassa kunnon yliopistossa, ja silti vasta joitain pintakerroksia raapaistiin. Paikalla parisataa henkeä. Tilaisuus päättyi viinitarjoiluun ja vapaaseen ajatusten vaihtoon.
    Suuri harmi oli se, etten ehtinyt Salokanteleen Jussin Jaan Kross-kirjan julkistamiseen, joka oli samaan aikaan kerrosta alempana, mutta en vain malttanut ajoissa jättää näitä Waltari-pohdintoja. Tutkittava myöhemmin rauhassa Jussin Krossia. Onnittelut siitä! Elämäkerran teko on kovaa hommaa, voin todistaa. Samalla hiton antoisaa ja hauskaa.

Tiistai 8.4.08
Esko Tammivuoren puheilla Tapiolassa. Hän oli Istanbulin varakonsulina, kun Waltari vieraili kaupungissa. Hauskoja muistoja, valokuvia, hersyvää tarinaa. Mukana vaimo ja tytär omine näkökulmineen. Elämäkerta rikastui jälleen. Kuinka Waltarille järjestettiin juhlat Afroditen merkeissä! Enpä kerro enempää.
    Siitä sujuva jatko Töölön kirjastoon, missä Lea Toivola keskittyi Mikael-romaaneihin ja islamin kuvaukseen. Ne ovat sopivasti minullakin työn alla. Tuntuu että on arvonpalautuksen paikka, romaanien uuvuttavan laaja kerronta kaiketi peitti aikoinaan osan sanomaa, jonka Toivola tulkitsi mallikkaasti. Islamin kuvaajana sisältäpäin Waltari oli huimasti aikaansa edellä, miltei ainoa länsimaissa. Mitä siihen oikeastaan sisältyi? Maailmanpoliittinen tilanne 1500-luvulla ja 1900-luvulla monitasoisesti limittäin. On aivan totta mitä Toivola sanoi: Waltari voi olla helppolukuinen, mutta ei missään tapauksessa helppotajuinen. Niin laajoja kokonaisuuksia hän historiassa liikutteli. Kirjailijoille on yleensä kelvannut kapea kotimainen lähitodellisuus. Eipä silti, saivathan Faulkner ja Sillanpää syviä irti pieneltä alueelta.

Sunnuntai 13.4.08
Kodikas räntämyrsky, joka antoi syyn olla lähetemättä Jyväskylän kirjamessuilla, jossa minulla ei muutenkaan olisi ollut mitään erityistä tekemistä. Eero Vartio pääsi Waltari-tietokisassa finaaliin, vaan enpä tiedä vielä kuinka pärjäsi, hei nyt tiedänkin: voitti tietysti. Onnea.
    No minä selitin Waltaria ja Sinuhea Porissa torstai-iltana, ja tupa oli tupaten täysi, tuoleja tuotiin kirjastoon lisää, Waltari kyllä nyt kiinnostaa näemmä. Sieltä ajeltiin hyvään Hämeenkyröön, missä pidettiin Sisällissodan totuudet -seminaari lauantaina, ja kansaa riitti sinnekin ainakin parisataa, joten liikkeellä on oltu. Pertti Haapala piti erinomaisen valaisevan jutun vuoden 1917 ja 1918 taustoista, ja Marko Tikka terrorismista (hiukan outoa kyllä lyödä vain yhden tuomarismiehen kuva kankaalle ja julistaa: siinä on terrorin kasvot - olihan niitä herrajumala satoja muita ja molemmin puolin).
    Meidän Raija Westergård pudotteli raivokkaan jutun naisten kohtaloista kapinan pyörteessä, ainahan sisällissota on rajua leikkiä, mutta mietin hiukan, pitivätkö kaikki joukkoraiskaukset paikkansa - en ole niistä aikaisemmin mistään kuullut. Tuttua kyllä myöhemmästäkin historiasta, ihan äskeisestä Balkanilla ja Afrikassa. Oman juttuni reivaan vielä johonkin kuntoon, mutta valkoista kirjallisuutta vähän tarkastelin: paikallisista ennen muita Walakorppea ja Sillanpäätä, kahta vekkulia, jotka kirjoittivat omat kapinakirjansa kilpaa Ala-Vakerilla kesällä 1918 - ja miten erilaiset! Aiheesta vielä enemmän.
    Lopussa aikataulu romahti (Antti J veteli puolet yliaikaa) ja kunnon keskustelu jäi käymättä. Täällä sitä ollaan vieläkin lumen ja sohjon keskellä eikä aiotakaan Helsinkiin ennen kuin keskiviikkona, sillä kapinapuhe jatkuu vielä tiistai-iltana Tohlopissa. Saas nähdä mitä siellä keksitään.

Maanantai 14.5.08
Kuka kuunteli Voimalasta tohtori Jukka Hankamäen ajatuksia. Kerrankin älykästä, vivahteikasta, fiksua puhetta aiheesta: Eikö ihminen saa olla sellainen kuin on. Vaikka sitten ulkoministeri, jos hoitaa työnsä hyvin. Kenelle hänkin muka aiheutti kärsimyksiä kuten Lehtonen siinä jupisi. Olisipa tällaisia keskustelijoita enemmän. Muutenkin yllättävän hyvä ohjelma, joka istutti vierelleen vaikka ei ollut tarkoitus tässä työn tuiskeessa.

Keskiviikko 16.4.08
Eilinen keskustelu Tohlopissa on tuottanut yllättävän paljon myönteisiä kommentteja. Massakeskustelu jää pakosta tokaisuiksi, mutta joitakin näkökulmia saatiin näköjään silti esiin. Siellä oli rennompaa ja miellyttävämpää kuin odotin.
    Punauhrivoittoisuus on edelleen voimassa, siitä saa riipaisevimmat puheenvuorot. Kuultiinhan sentään vähän totuuksia toiseltakin puolelta. Mikko Alatalo tuossa muistuttaa, että rauhan miehet ja väkivallasta varoittajat unohdetaan keskitieltä kuten Kyösti Kallio. Harvoin mainitaan sekin, että Väinö Tanner oli sosialistien puolella vankasti aseita vastaan ja pysyi sivussa. Verihurmos on kiinnostavampi aihe kuin hiekkaan valuneet sovitteluyritykset.
    Vuodesta 1918 on nyt puhuttu riittämiin, ja vielä jatketaan ensi viikolla Tampereen yliopiston seminaarissa. Onkohan niin, että rauhallisena aikana dramatiikka on haettava menneisyydestä. Tohlopissa pysyimme kai kohtuullisen asiallisina, mikä kertoo siitä, että tämäkin kohta historiassa alkaa hiljalleen asettua kohdalleen. Sillä ei ainakaan kiihoteta enää uuteen vallankumoukseen kuten vielä 60- ja 70-luvuilla, jotka kultaisina muistamme.
    Kotiin palattuan oli riennettävä kirjapalaveriin Bulevardille, sovittava hiukan kiireisestä aikataulusta, ja saman tien Tieteiden taloon, missä Lähti-idän instituutin ystävät järjestivät seminaarin Mika Waltarista idän ja lännen kuvaajana. Jälleen yleisöryntäys, parveketta ja ovensuuta myöten täyttyi sali. Vanhan matkaveikkoni Faruk Abu Chakran kanssa yritimme aihetta parhaamme mukaan valaista, ja Egyptin suurlähettilään Maasom Marzoukin läsnäolo ja puheenvuoro antoivat oman säväyksensä. Hän on kirjailija itsekin ja tuntui tietävän paljon Sinuhe egyptiläisestä. Kuultiin myös Aaro Söderlundin ja Jussi Nuortevan tervehdykset ja paljon yleisöpuheenvuoroja. Mainio tilaisuus, joka päättyi rattoisaan illalliseen instituutin ystävien seuurassa Rodolfossa.

Torstai 17.4.08
Vielä mietityttää vuoden 1918 tulkinta, ei auta. Tampereen yliopiston seminaaria (24.4.) varten olen käynyt läpi uudestaan Juhani Ahon, Eino Leinon, Ilmari Kiannon ja Volter Kilven aikalaiskuvauksia ja ajatuksia. Kyllä ne ovat pysäyttäviä. Kuinka kammosivatkaan kirjailijat punaista pakkovaltaa, kuinka pettyneitä olivat omaan kansaansa ja kuinka riemuitsivat valkoisesta voitosta ja saksalaisten saapumisesta Helsinkiin. Kaikki tämä on aika lailla painettu alas myöhemmin, jopa kirjallisuushistorioissa ja muissa tarkasteluissa.
    Eipä kukaan muista kai, että Leino kirjoitti kaksi kirjaa, toisen Helsingin valloituksesta ja toisen Vöyrin sotakoulusta; molemmissa intomielinen valkoinen näkökulma, aivan kritiikitön. Tampereen valloitusta hän kuvaa valkoisten sotapäälliköiden haastattelujen pohjalta kuin poikakirjan seikkailua. On kyllä syytä pysähtyä miettimään, miksi kansaansa syvästi kuvanneet kirjailijat kadottivat tässä taistossa kaiken myötätunnon häviäjiä kohtaan. Aholla se sentään lopuksi häivähtää esiin, Kiannolla on kirkasta kostonhalua, Leinolla iloista voitoniloa. Sillanpää oli suuri yksinäinen poikkeus. Volter Kilven kansallisissa itsetutkiskeluissa täräytetään suorat sanat sosialistien kyvyille ajatella, johtaa tai edes ymmärtää kansallisia ja valtiollisia asioita. Murto-osa sosialistien kansanedustjista oli hänen mielestään siihen kykeneväistä 1917. Myös porvarien hajanaisuus ja itsetuntemuksen puute saavat Kilveltä kyytiä.
    Kun Väinö Linnan jälkeistä aikaa on eletty puoli vuosisataa, kaikki tällainen on lakaistu maton alle ja haluttu unohtaa. Ainakin suurimmaksi osaksi. Silti juuri aikalaistunnustuksilla on oma ohittamaton arvonsa. Ei niitä missään hourutilassa kirjoitettu, vaan ahdistuksen ja vapautuksen terästämin aivoin. Jälkeenpäin oli sitten täysi vapaus dramatisoida tarkoituksenmukaisia kuvauksia ja nostaa esiin punaisten oikeutettu näkökulma. Niillä, jotka verekseltä henkensä puolesta pelkäsivät kuten Aholla, oli vielä suurempi oikeutensa kertoa juuri silloiset tunnelmansa. Hänellä on hajamietteissään myös ajan maailmanpoliittinen näkökulma laajemmin hallussa kuin useimmilla ahtaasti omiin bunkkereihinsa linnoittuneilla taistelijoilla.
    Joten ei voi vieläkään olla ihmettelemättä, kuinka silloin kuviteltiin, että maan tulevaisuus voidaan rakentaa kansanvaltuuskunnan kehittämien radikaalien lakien ja esitysten ja kiväärien varaan, kun elintarvikehuolto, talous, teollisuus ja maanviljelys oli jätetty hunningolle tai kyvyttömien räpeltäjien käsiin. Ei kai kansaa laeilla ruokita, kun ei edes hallintoa osattu käyttää. Eri asia, jos Tokoi olisi saanut tulemaan viljalasteja junissa Venäjältä, jos Rahjat olisivat tuoneet lisää aseita ja jos Lenin olisi voinut ottaa Suomen omaan bolshevistiseen sekasortoonsa uudeksi jäseneksi. Silloinkin vankileirit olisivat täyttyneet, ehkä vain idempänä, ja niihin olisi vaihtunut valkoinen osa kansaa. Lopulta Stalin puolestaan viimeisteli suomalaistenkin punaisten teloitukset, joten kaikki ei sentään jäänyt kotoisten verihurttien vaivoiksi.
    Synkkiä aikoja, mutta niitä tulee muun ohessa tutkiskelluksi, kun ne kerran on näin voimallisesti taas nostettu historian syöveristä - onneksi kyllä tällä erää kohtuullisen sovinnolliseen keskusteluun. Mutta keiden pitäisi siis pyytää anteeksi ja keiltä, kun sellaistakin on vaadittu. Ei kai vaan punaisten aloittamaansa kapinaa? Vaiko valtiovallan sitä, että kapina kukistui ja nuori parlamentarismi sentään jatkui? Sillä sehän kapinalla juuri tahdottiin lopettaa ja samalla olisi mennyt itsenäisyyskin. Turhilla eleillä ei enää mitään rakenneta.

Lauantai 19.4.08
Kevennystä: pitkän työpäivän päälle K50 disco jälleen Kappelissa. Mikään ei tee parempaa hartioille ja istumalihaksille koko päivän koneen tuijottamisen jälkeen kuin reipas parin tunnin rokkaaminen hikisessä tungoksessa, uskokaan pois. Täyttä on ja hyvä fiilis. Marja on tanssissakin rautaa.

Sunnuntai 20.4.08
Sitä paitsi hän katsoo lumottuna tanssiohjelmaa sunnuntai-iltaisin , joten minulta on mennyt hyvä Wilder-sarja taivaan tuuliin, kun ei aina muista nauhoittaakaan, mutta väliäkö sillä. Olen siis hyvin tietoinen kanki-Kaikkosen ja kumppanien sankarillisista suorituksista, sillä kuulen ne selkäni takaa töitä edelleen paiskiessani. Tanssin voi myös kuulla.
    Sen sijaan olen hievahtamatta ruudun äärellä, kun Ensimmäinen piiri pyörii. Silläkin uhalla, että tulen sairaaksi ja mielialani putoaa polviin. Niin raskasta se on nähdä, niin loistavasti toteutettu, niin tosi ja syvä. Nyt sunnuntaiaamuna oli Teemalla kaiketi tahaton ironia: ensin toistettiin arkiston hämärästä 60-luvun vallankumousromanttinen sekoilu Nyt! ja päälle jyrättiin tämä vallankumousrealistinen mestariteos vuoden 1949 erikoisvangeista. Hyvä tilaisuus ajatella, mitä olisi voinut täälläkin tapahtua. Kuinka ne näyttelivät tiukasti säännellyt kohtaamiset, nämä vangit ja heidän vaimonsa! Se ei ollut enää näyttelemistä, se oli ihmisen äärireunalla olemista. Hienointa siinä oli juuri pidätelty tunne, valtava lataus.
    Surua myös Marbellan lomamatkailijoiden tragediasta. Maailma on arvaamaton syöveri. Jokainen näin hyvä päivä, aurinkoa rannassa, ahventa lautasella, rakkautta rinnassa, on ihme.

Tiistai 22.4.08
Vielä kerran Töölön kirjastossa Waltaria, nyt runoja, esittelijänä Markkku Envall. Hyvä ja jäntevä juttu, onhan Markku tuntija jos kuka, mutta hivenen ihmettelin ankaraa kvalitatiivista suhtautumista Mikan runoihin ja muistiinpanoihin, jotka ovat harrastelua ja pöytälaatikkorunoutta eivätkä enempää pyydä ollakaan. Tunne ja huumori ovat niiden vahvoja ominaisuuksia, ja siihen puoleen tiukka formalisti Markku ei juuri silmäänsä kallistanut.
    Muuten kiva ilta, kuultiin lausuntaakin ja päästiin lopulta kaljalle Janoiseen Loheen. Aria ja Kirstiä ehdin vilahtaen tavata ja onnitella Eero Vartiota komeasta Waltari-visan voitosta Jyväskylän kirjamessuilla. Eero on ylittämätön tietomies.

Torstai 24.4.08
Ilman erityistä kerskumista pistettäköön aikakirjoihin tällainenkin päivä: Havahdun hereille tavanomaiseen aikaan klo 4 ja kun ei nukuta, selaan lehdet ja istun koneen ääreen: kirjoitan 2,5 sivua elämäkertaa aamun hiljaa valjetessa. Kun edellisenä iltana jättää työn kesken, on helppo alkaa ja jatkaa.
    Suihkuun, kahvia, kamppeisiin ja kahdeksan junalle, Tampereelle. Siellä on yliopistolla vuoden 1918 seminaari, kolmas ja viimeinen kierros tällä erää. Kuinkahan jaksan istua koko päivän, mietin, mutta hyvin: kiintoisia ja täysipainoisia esitelmiä 9 kappaletta sekä avaus. Asialla taattuja konkareita kuten Haapala, Ylikangas ja Varpio sekä nuoria tutkijoita, hyviä puhujia monet. Havainnolliset blanssit ja taulukot mukana, mihin en ole vielä koskaan yltänyt. Paljonkin selkeyttävää jäi mieleen, tasapuolisesti, sikäli miellyttävä tilaisuus, että kukaan ei palopuhunut enää mistään. Omassa jutussani taisi olla eniten tulta, mikä johtui sitaateista. Pistän sen tuonne esitelmiin ihmeteltäväksi.
    Komean teoksen ovat julkaisseet siellä - Tampere 1918, loistava kuvitus ja tieteellisen näköistä tekstiä. Tätä alkaa olla pian kylliksi.
    Junalla kolkuttaen takaisin, niin että juuri ehdin Orioniin, missä näytettiin elokuvaharvinaisuus: Ingen morgondag, Arne Mattsonin ohjaus Waltarin pienoisromaanista Ei koskaan huomispäivää, filmattu 1957, Jarl Kulle pääosassa. Olihan kiintoisa tulkinta, vähän kireä ja synkänpuoleinen, mutta niinhän on Waltarin tekstikin aika pingotettua. Hauskoja tuttuja sivuosissa, Anneli Saulista Tapsa Rautavaaraan. ja Åke Lindmaniin. Mutta pääroolit riikinruotsalaisia. Harvoin näkee ruotsalaisia näyttelijöitä suomalaisissa sotavormuissa.
    Kun rivakasti kävelin kotiin, alkaa juuri entinen vaimokulta iloisena kalkattaa elämäänsä ja laulujansa Kuustosen penkissä; tutunomaisia lauseita, toisto on turvallista ja antaa varmuuden, että elämä jatkuu entisellään ja Katri voi hyvin.

Ja nyt olen tässä, tätä nakuttelemassa kun puoliyö lähenee. Kevät antaa lisää voimia. Huomenna nousemme Prahan kirjamessuille.

Praha, sunnuntai 27.4.08
Laskeuduttu Petrinin kukkulalta, mistä avautui koko kultainen kaupunki keväisessä auringonpaisteessa.
   Aamupäivällä hoidettu kirjamessujen osuus, esitelmöin Waltaria ja Marketa Hejkalova (mä en löydä tästä hotellin koneesta aksentteja) tulkkasi rivakasti, joten tunti täyttyi hyvinkin, kuulijoina parikymmentä alan harrastajaa, suomen kielen opiskelijoita, kääntäjiä jne. Messut samanlaiset kuin Suomessakin, ehkä eri kansallisuuksia on enemmän. Vista Visten vanha kaarihalli aivan upea, päihittää meidän messukeskuksen 6-0.
   Muutaman päivän matkalla ei paljon ehdi, ja ensimmäisenä päivänä satoi: nyt kirkastui viikonlopuksi ja retkeiltiin siellä täällä, kuultiin Mozartia ja Vivaldia hienossa Smetana-hallissa, Prague Royal Orchestra, ja pitihän viulisti-poika kiirettä solistina, sillä oli varmaan kiire treffeille. Katseltiin Muchan taidetta, hotellikin on Muchalle omistettu aitoon art nouveaun tyyliin. Ihanaa on täällä, ellei ihmeen kiivas kevätflunssa olisi äkkiä jostain hyökännyt.
   Niin ja syöty tietysti hyvin, Kavarnia Slaviassa, vanhassa intellektuellien kahvilassa, juotu olutta Shvejkin tammipöydässä ja nautittu ehkä paras ateria tossa ihan lähellä pienessä nuhjuisessa keltsussa, kiva paikka. Kuten koko Praha. Nyt kotiin ja työhön tuliseen.

Tiistai 29.4.08
Näin käy, kun kevytmielisesti iloitsee terveydestään; monen vuoden jälkeen täysin yllättävä, aggressiivinen tamperelais-prahalainen flunssa veti melkein jalat alta, mutta jaksoin sentään ohjelman vetää ja kultaista kaupunkia kiertää. Jalat heiluivat, putosin uneen kuin kaivon pohjaan ja nukuin hätkähdellen. Osansa voi olla ylirasituksella.
    Kotiin palattua oli levättävä ja skarpattava, jotta sain jonkun järkevän sanan suusta J.P. Pulkkisen tv-haastattelussa Waltari-dokumenttia varten, sitä paitsi kysymykset aika kiperiä ja keskeisiä. Katsotaan mitä siitä saavat leikatuksi. Seuran kokoukseen ei eilen mitään mahdollisuuksia raahautua. Mutta Marja hoitaa hyvin, kyllä tää tästä...

Vappuaattona 2008
No jaa, nyt tuntuu jo paremmalta. Kevätaamu huumaava. Nousen elävien kirjaan.
    Havis Amandaa juhlitaan eikä syyttä, vaikka naisasialiike ja Unioni kiivaimmin tätä siveetöntä patsasta aikanaan vastustivat. Eihän liike koskaan ole ollut suvaitsematon? Voisiko vieläkin ajatella, että tällainen patsas provosoi alistamaan naista katseella. Lakitukseen liittyy epäilemättä ahdisteluksi tulkittavaa symboliikkaa. Kyllä siihen joku vielä tarttuu, palataan lähtökohtaan, kaikki toistuu.
    Muistuu mieleen, että kuvasin itse patsaan pystytyksen ja sitä seuranneet raivokkaat reaktiot silminnäkijäin (isovanhempieni) kokemina romaanissani Senaatin ratsumies (2003), mutta sitähän ei kukaan muista, tuskin on lukenutkaan. Joku voi löytää tällaisen kulttuurihistoriallisen huvinumeron sieltä.
    Muuten on kohennettava kuntoa ja selvittävä vapusta. Emme pääse nytkään näkemään, kuinka Taata Sillanpää saa lakkinsa Hämeenkyrössä; kysesssä uusi kannatettava perinne. Onnea sinne ja iloa kevääseen! Kuplikoon sillanpääläinen huumori. Lintu-Matti ennen töräytti paimentorvella vapun alkaneeksi Pöllömäestä, mutta nyt on aika toinen. Täällä pääkaupungissa alkaa nyt jo aamusta töristä ja paukkua.
   Kaikesta huolimatta Hauskaa vappua!

henkilötiedot | kalenteri | päiväkirja | julkaisut
kirjoituksia | palaute