Sulka
Henkilötiedot
Julkaisut
      Teokset
      Näytelmät
      Artikkelit
Kirjoituksia
      Ajankohtaista
      Esitelmiä / Puheita
      Kannanottoja
Palaute
Pääsivulle

Päiväkirja

Keskiviikko 1.4.09
Ei näy erityisiä aprillipiloja enkä keksi itsekään. Onkohan aika liian vakava pilailuun?
     Heikoimpien kimppuun käydään taas kuten aina. Jossakin koulussa lapset eivät saa enää omia aapisia, vaan ne pannaan kierrätykseen. Voisiko tuhoisammin pilata tulevia lukuhaluja? Marja on entisenä opettajana tästä tyrmistynyt eikä syyttä. Fortumin Liliuksen vuotuisilla lisäpalkkioilla jo ostaisi maan kaikille alakoululaisille uudet aapiset. Mutta tämähän ei ole mikään tärkeysjärjestys. Hallitus huutelee voimattomana ohjeitaan pörssin laidalta.
     Koska talouspolitiikka käy yli normaalin ymmärryksen, on siirryttävä taiteeseen.
     Vanha kunnon Pohjalaisia jysäytti taas Kansallisoopperassa. Kuuntelimme ensin Juhani Koiviston jäntevän ja valaisevan teosesittelyn Almin salissa; erinomaisen hyvä tapa päästä esityksen taustoihin ja tunnelmiin. Jussi Tapolan ohjaus oli perinteinen parhaassa mielessä, luotti itse teokseen eikä yrittänyt mitään väkinäistä modernisointia. Hannu Lindholmin lavastukset ovat aina loistavia: tämäkin jyhkeästi kehystetty lakeus, joka muutti ilmeitä Jukka Kyllösen taidokkaissa valaistuksissa. Anna Kontekin puvut löysivät hienon harmonian kansanomaisen ja taiteellisen väliltä. Kari Kropsu johti orkesteria jotta jylisi komiasti.
     Yhtään kohtaa en olisi muuttanut. Tarkkailin erityisesti Helena Juntusen Liisaa ja Jyrki Anttilan Anttia, hienoja suorituksia, kauniita ääniä. Heitä tapaamme myöhemmin, enpä kerro missä. Komeita ääniä oli isäntämiehillä, Hannu Forsbergilla ja Jaakko Kortekankaalla. Riikka Rantanen oli vetoavan surullinen Maija. Juopotkin menettelivät, vaikka komiikka ei oikein oopperassa tahdo luonnistaa. Erityisesti säväyttivät häjyt Karjanmaan Köystin johdolla, olihan Jouni Kokorassa mittaa ja näköä. Mitä Marja huokaisikaan tauolle tultaessa: enemmän näissä on todellista testosteronia kuin tuntemattomien sotilaiden nykyriehunnassa.
    Epäilemättä paras suomalainen ooppera kuten Koivisto antoi ymmärtää. Viimeiset kiusaukset tai Punainen viiva tulevat vasta kantapäillä.

P.s. Olikin aprillipiloja, Kirkko ja Kaupunki -lehdessä aika hyvä urheilijakukkulasta ja Aamulehtikin kuulemma pinni kuuluttamaan Obaman suomalaisista sukujuurista. Perinne voimissaan siis.

Torstai 2.4.09
Dramaattinen päivä, Fortumin johto uudistuu kerralla. Ilmeisesti siellä eletään vähän eri maailmassa kuin muu kansa, sen verran sapekkaita olivat puheet tuen puutteesta. Hyvin näkyvät pärjäilleen ilman tukeakin, mutta nyt ylpeys kiehahti. Herroilla pitäisi olla oma rauhoitettu etukarsinansa, muista riippumaton. Olikohan se Huovinen, joka aikoinaan vaati herralajin suojelua jotta se ei kokonaan katoaisi.
     Rikhardinkadun kirjastossa sen sijaan puheltiin ihan rauhallisesti Waltarin Helsinki-kuvauksista. Kerran vielä, pojat! Paikka oli mitä otollisin, olihan tämä rakennus nuoren Mikan varsinainen kirjailijakoulu. Aineistosta on runsaudenpulaa, kun lähtee katsomaan kaikkia Helsinki-aiheita Waltarin tuotannossa. Luonteva kaari on rakennettavissa: kun 20- ja 30-luvun teoksissa ihaillaan modernia nousevaa kaupunkia reklaamivaloineen ja funkis-arkkitehtuureineen ja pienine paheineen, tulee viimeisessä Palmu-kirjassa esiin arvokonservatiivi Waltari, joka haluaa puolustaa vanhaa historiallista Helsinkiä talojen repimiseltä.
     Kirjaston salonki oli ihme kyllä keväisenä arki-iltanakin jokseenkin täynnä. Antoisaa on ollut omalta kohdaltanikin ryhtyä taas oman nuoruuteni kirjaston asiakkaaksi. Kovin tuttu on minullekin nousu Korkeavuorenkadun mäkeä, jota Waltari nuoren Juhanin silmin kuvailee Palavassa nuoruudessa trilogiassa Isästä poikaan.
     Nyt vasta tajusin senkin, että Hämeenkyrön tyttö Minna Craucher aloitti ujuttautumisen Helsingin seurapiireihin siitä Korkeavuoren ja Pikku-Roban kulmasta, Leijona-apteekin talosta, missä sijaitsi ennen Pension Ritz (sittemmin leffateatteri Gloria). Kulttuurihistoria ympäröi perinteistä kirjastoa.

Lauantai 4.4.09
Terassikausi näkyi avatun eilen, kun tulimme Vesan kanssa Sota-arkistosta. Joka sekin on nykyään vain latteasti Kansallisarkiston Sörnäisten toimipiste. Sinänsä hyödyllinen käynti.
     Niinpä lähdimmekin Marjan kanssa ajelemaan Hämeenkyröön. Täällä on harmaata, tihkusateista ja keväistä, luonnossa kihisee lupaavasti.
     Maailman johtajat kokoontuvat, sehän on aina hyvä merkki. Suomi ei näissä juhlissa figureeraa, ja sekin voi olla ihan hyvä. Ei ole Tarja vielä päässyt oikomaan Obaman kravattia.
     Väkisin tulee kuulluksi radiosta aika hirveää feministipräikötystä iltapäivällä, kun aamun kirjoitustyö on tehty. Kun Päivi Istala rohkeni arvostella ohjelman nimeä, Moilanen huitaisi että aina on jotain vikaa kun feministit tekevät. Näinhän voi kätevästi torjua kaiken kritiikin. Jospa joku reipas mies panisi pystyyn ohjelman "paukkuja pilluille", mikähän meteli siitä nousisi. Itse asiassa uskon, että Heikki Peltonen on hyväksynyt ohjelman piruuttaan: sen myötä kääntyvät mielet varmasti naisasiaa vastaan.
     Mediapäivillä toimittajat pohtivat, millaisia ovat toimittajat ja mitä sukupuolta edustavat - sen sijaan että miettisivät mistä asioista kirjoittavat ja mistä eivät. Todellisia taloustoimittajia tässä kaivattaisiin.

Palmusunnuntaina 2009
Pariltakin taholta (Apunen, Lehtola) valitellaan lehdissä korrektia, hengetöntä keskusteluilmastoamme. Sellainenhan se on, mutta missä syy. Yksi on itse sysissä. Jos joku jotain varomatonta tai värikästä murjaisee, joutuu hän heti kaikenkarvaisten kolumnistien häpeäpaaluun nokittavaksi. Vähemmästäkin kiertyvät suut soukemmalle. Suora puhe jää nimettömille chattisivuille. Eikä niissä paljon taso kohene.
     Tämän varovaisuussyndrooman tunnen hyvin itsekin. Näitäkin naputan kieli keskellä suuta ettei taas joku vetäise palstoilleen riekuttavaksi. Täytyy olla Mikkosten hyökkäyshalu tai Lenitan kovapintaisuus, jos aikoo puhua sumeilematta suunsa puhtaaksi. Taikka Halla-ahon vimmainen halu ajaa omia ideoitaan. Mikä tulos: raastupa. Keskustele siinä sitten vapaasti ja värikkäästi.
     Tänään muistelimme aikoja menneitä Ikaalisissa. Matti ja Minni Huusarin sekä kumppaneittensa Kari ja Leena Mäkelän taloyhtiö Sectio Aurea täyttää 25 vuotta. Suuren osan aikaa olen toiminut yhtiön tilintarkastajana hyvällä menestyksellä. Tilintarkastustilaisuudet ovat aina kohottavia juhlahetkiä ohjelmineen, retkineen, aterioineen ja seurusteluineen. Nytkin tutustuimme ennen työtä vanhan kauppalan kipupisteisiin, joita Matti ja Minni miljöön suojelijoina asiantuntevasti esittelivät.
     Matti muisteli puheessaan, kuinka Elina avusti tämän historiallisen tuomarintalon hankinnan juridisissa kysymyksissä ja toimi alussa tilintarkastajana, sitten kuolemansa jälkeen minä jatkoin ja sitten Katri useita vuosia, kunnes taas olen remmissä. Kaksi avioliittoa on vaativa tehtävä vienyt mennessään, kunpa tämä kolmas kestäisi... Monenlaista muistoa voi liittyä hienoon taloyhtiöön, jonka suojissa nytkin viihdyttiin iltamyöhään istuen ja puhellen.
     Pieni Matin tarina lopuksi. Arkkitehtitoimistoon tuli asiakas, jolta Matti kyseli onko tämä ennen ollut Ikaalisissa. Kertoi kuunnelleensa täällä joskus jopa Sillanpäätä. Siihen Matti myöntelemään, että sehän on tuosta naapuripitäjästä Hämeenkyröstä lähtöisin se Sillanpää. Mihin asiakas: "Sitä vaan ihmettelen miksi kaikki naiset on siihen niin lätkässä."

Maanantai 6.4.09
Elina Pietilä vastaa hyvin Hesarissa Mikko Lehtosen taannoiseen snobisteriaan siitä, että mitään suomalaisuutta ei olekaan. On ollut trendikästä väittää tällaista maahanmuuttokeskustelun aikana. Mutta kuka menisi sanomaan, että mitään turkkilaisuutta ei ole taikka että palestiinalaisuus on vain ohut kuvitelma, fiktio vailla perustaa. Venäläisyyskin on varsin vahvasti olemassa kuten Apunen eilen Aamulehdessä todisti. Vakavammin on alkanut horjua ruotsalainen identiteetti, ennen niin varjeltu kansankodin henki.
     Agricolan kirkossa hiljentymässä: Tuomas-yhteisö esitti konsertin 'Salaisuuden äärellä', jonka välitekstit olivat Mika Waltarin Valtakunnan salaisuudesta. Hyvin oivallettu ja valittu kokonaisuus, vain liian kova äänentoisto vähän särki tunnelmaa. Kirkkomme ei ole niitä kodikkaimpia, mutta tietty kolkkous sopi tähän ristiinnaulitsemisen pääsiäiskuvaukseen.

Tiistai 7.4.09
Sen verran täytyi olla kotiseutuhenkinen, että oli mentävä viimein katsomaan elokuva Rööperi.
     Tiesin kyllä odottaa, ettei se mitään Rööperiä kuvaa, vaan yhtä rikosjengiä ja sitäkin kapeasti. Miljöötä oli alkukuva ja loppu Viiskulmasta, siinä kaikki. Olisihan Rööperi kaikkineen ihan oikeankin kuvauksen arvoinen. Mutta sehän vaatisi viitseliäisyyttä. Helpompi on mäiskiä kokoon tämmöinen puoliraaka väkivaltaleffa.
     Elin täällä ja kuljin näitä katuja 1957-1980, mutta tällaista Rööperiä en koskaan tullut tuntemaan. Monia laitapuolen originelleja, pultsareita ja pulimuijia kyllä muistan, hauska niiden kanssa oli heittää joku repliikki koiran kanssa lenkkeillessä. Sekin kaveri, joka puhui aina itsekseen saksaa, ja se toinen, joka pyysi aina äidiltäni anteeksi, kun tuli kadulla vastaan. Tässä nyt tutustui vähän tähän alamaailman kovapintasakkiin, eräänlaisiin Helsingin häjyihin, jatkona Aleksi Mäkelän taannoiselle tappeluleffalle.
     Vaan olikohan se ihan tällaista? Elokuva alkoi maistua jonkinlaiselta suomalaiselta Sopranos-muunnelmalta. Yritettiin kyllä kuvata rikollisuuden omaa moraalia ja kundien läheisiä suhteita poliisiin, tähän Koistiseen eli Torsti Koskiseen, joka äskettäin kuoli. Siitä olisi saanut enemmänkin irti. Tyypit jäivät kulisseiksi, toiminnan edustajiksi.
     Loppua kohti keskeisen kolmikon kuvat kyllä syvenivät, ja tarinaan tuli jännitettä, pientä jännitystäkin. Mutta ihmeen ulkokohtaisesti kaikesta selvittiin, loppuvitsiä myöten. Paljon piti katsella rumia parrakkaita miehiä lähikuvissa. Huumehörhö Crisu oli kyllä kiintoisa hahmo, jota Peter Franzen näytteli vaikuttavasti. Itse Tomppa (Edelman) edusti hyvettä kaiken pahan pohjalla, tietysti koska esikuva oli elokuvan inspiraattori. Surkein tyyppi Kari (Hietalahti) jäi mieleen, elämään kelvoton vankilan asukki. Lopussa hänelläkin oli hetkensä.
     Mutta Ugi (Valkeejärvi) vähän kummastutti. Nykäsen ja Sjöbergin rosoisesta haastattelukirjasta (jota teksteissä mainittiin komeasti romaaniksi) sai ihan toisen käsityksen. Tässä korostui pelkkä röyhkeä väkivalta. Tv2:n Rikostarinoita-sarjassa esiteltiin aikoinaan Annankadun postiryöstö, joka oli Ugin käsialaa, ja mies saatiinkin viimein kiinni. Poliisit kertoivat tapauksesta tiettyä ylpeyttä mutta myös ihailua äänessään. Ugi oli alansa nero, ilmeisesti. Olisihan siinäkin ollut aineksia enempään kuin näihin verisiin päihin, joita leffa tarjoili liiankin kanssa.
     Mutta kuten huomataan, aktivoiva elokuva, jonka jälkikuva kaikesta huolimatta on voimakas.

Keskiviikko 8.4.09
I.K. Inhan Helsinki-kuvia esiteltiin ja kirja julkistettiin Kaupungintalossa. Hienoja kuvia, mukava tilaisuus. Onkohan kukaan tavoittanut Helsinkiä niin harmonisena, arvokkaana ja kauniina kuin Inha 1908? Waltari-kirjani ihana kuvatoimittaja Riitta Toiviainen oli tehnyt elämänsä löydön ja saattanut ilmoille unohtuneet lasinegatiivit WSOY:n arkistosta. Upeata jälkeä.
     Jukka Kukkonen esitteli aihetta, ja meidän Aamu Nyströmkin lausahteli ajatuksia sukulaissedästään Inhasta. Vein Aamun ja toisen sukulaisen, tämän Marjan, avajaisten päälle Ainoon syömään lohisoppaa ja muikkuja. Katri Wanner oikein kauniisti kukitti nämä läsnä olleet sukulaiset.
     Tilaisuudessa esiintyi myös kirjani terävä toimittaja Mikko-Olavi Seppälä, tällä kertaa Affu Tannerin roolissa. Hyvin sujuivat kupletit pojalta, hänestä on kasvamassa Sakari Halosen ja Kalle Juurelan manttelinperijä. Kirjansa Hauska poika Tannerin elämästä on vasta ilmestynyt.
     Illalla katselimme Klaus Härön elokuvia. Ensin oli tuore Postia pappi Jaakobille; syvä ja vähäeleinen tarina, loistavasti näytelty, erityisesti Heikki Nousiaisen sokea pappi jäi pysyvästi mieleen. Vihkipappimme Ari Suutarla on ollut yksi elokuvan neuvonantajia, eikä varmaan tuloksettomasti. Hazard on tyly ja vahva, murtuu kauniisti. Ja Keinonen mainio postinkantaja! Miten pienesti voi kertoa syvällisiä asioita ihmisten elämästä. Mitä suositeltavin pääsiäisleffa.
     Televisiosta vielä vanha Näkymätön Elina, aikanaan kovasti kehuttu, sikäli hieman ohut ja asetelmallinen, mutta sympaattinen. Koulumaailmassa varjot ja valot asettuvat kai yleensä tällä tavoin puolueittain, ollaan heikon mutta tiukan puolella. Härö on herkkä ihmiskuvaaja, sopivalla ja oikealla tavalla naiivi.

Kiirastorstai 2009
Italian maanjäristyksiä seurattu, serkun tytär on siellä päin Rooman lähellä naimisissakin. Ei ole onneksi hätää, vähän talon seinät yöllä natisivat kuulemma. Berlusconi harrastaa mustaa huumoria, mahtaako virkistää kotinsa menettäneitä.
     Ajeltiin hiljaiseen, harmajaan Hämeenkyröön. Täällä ei ainakaan mikään järise, mutta piha on pahasti myllerretty syksyisen viemärinkorjauksen jäljiltä. Sinne menivät ikiaikaiset liljat ja Elinan keisarinkruunut ja Marjan tuoreet istutukset. Alettava alusta kunhan maa sulaa. Mutta talo sentään seisoo vankasti sijoillaan.
     Nyt kun Fortumin palkkiot on perinpohjin pöllytetty, tulevatkohan johtajat ja muut firmat varovammiksi. Tuskin. Kohtuus ei ole inhimillinen hyve. Roomassa kukoisti tunnoton anekauppa, jota Luther illan elokuvassa äimisteli ja päätti tehdä jotakin. Kuka puhdistaisi liike-elämän anekaupan? Kun oikein kannustetaan kohti tuottoisuutta, samallahan kannustetaan kurjistamaan työoloja ja karsimaan väkeä. Siinä yrityksen sielu kirkastuu. Kaunista?

Pääsiäisenä 2009
Yksi kaunis päivä, muuten harmaata ja koleaa.
     Pääsiäispäivänä sentään retkeilimme Salmeluksen korpeen ja kävimme sitten Lehtipuulla arvokkaassa rovastiseurassa lammasta nauttimassa, Anneli tarmokkaana emännöi. Ari Suutarla ja Kirsti mukana, rattoisaa: sama seurue, jonka kanssa istuimme häissämme samassa pöydässä vajaat pari vuotta sitten. Huomasimme, että kaikki meidät oli silloin vihitty parin kuukauden sisällä, muutamat kolmannen kerran, isäntäparimme vasta toisen. Hyvin olemme sittemmin selvinneet.
     Kohtalaista pääsiäiskokkoakin polttelin, risuja ja muuta paljastunutta jätettä talon takarinteestä. Selvitin yhden kirjallisen työn lankalauantaina, sen jälkeen kone kiinni ja kaksi täysin vapaata pyhäpäivää. Karamazovin veljeksiä yritin selättää, se on joskus jäänyt kesken. Vaivalloinen oli alku nytkin.
     Mutta Olli Saarelan elokuva Suden vuosi vasta vaivaannuttava olikin tv:stä katsottuna: ihmeen pateettinen ja epäaito, suorastaan falskin tuntuinen melodraama. Kuinka kohtalaisen hyvästä kirjasta tämmöinen oli saatu väännetyksi? Yliopistomaailmasta tekijät eivät paljon tienneet.
     Teema sentään palkitsi pitkällä Pariisin osuudellaan maanantaina; tuli polttava halua lähteä taas Pariisiin ja viipyä siellä kerrankin pitempi aika. Ehkä joskus.

Keskiviikko 15.4.09
Olihan Kaupunginteatterin sovitus Jari Tervon Myyrästä myönteinen yllätys. Ei se suinkaan ollut pelkkä irvailu kuten saattoi päätellä joistakin kommenteista. Pirkkalaisrunoilijakin taannoin Kalevala-näyttelyn avajaisissa päivitteli, että kyllähän nyt riekutaan oikein luvan kanssa neukkuja ja Kekkosen aikaa. Niinpä, ei parikymmentä vuotta sitten olisi voinut kuvitellakaan tämänlaatuista satiiria. Milko Lehdon ohjauksessa oli oivalluksia, samoin sovitus selvensi alkuteosta.
     Mutta siinä oli enemmän: ennen kaikkea Kekkosen henkilökuva oli Antti Litjalla kypsynyt uusiin, syvempiin mittoihin. Mies todella elää vanhaa Kekkosta! Mielestäni ymmärtävä, humaani tulkinta vanhan valtiomiehen monesta kiipelistä. Ustinovin esityksen yhteisistä sotaharjoituksista ukko tässäkin torjuu miehekkäästi. Ei mitään syytä loukkaantua edes perinneyhdistyksen miehillä. Tämä oli aivan toista tasoa kuin taannoinen Tuomarilan Beljakovin talvi, missä vielä porskutettiin inhimillisten heikkouksien kustannuksella jotensakin raakalaismaisesti.
     Täytyy myöntää, että neuvostojohdon esiintymiset ja neuvottelut olivat tukehduttaa nauruun. Mistä moinen reaktio? Ehkä tästä vapautumisen tunteesta, että nuorina pyhinä pitämillemme asioille annetaan nyt lupa nauraa. Laila Hirvisaaren kanssa oli naulakolla tästä puhe: jollakin lailla vapauttavaa, iloista, ei edes kovin sapekasta eikä liian synkkää. Olihan se koomista aikaa kaikessa juhlallisuudessaan. Karhun kommunistisukuhan tässä tulilinjalle joutuu noin moraalisesti, jos joku. Ja ohuesti esiin vilahtava kotimainen eliitti. Stalinin henkilökuva (Pertti Koivula) oli melko mahtava, samoin Seppo Maijalan vetäisemät johtotyypit Stepa ja Brezhnev. Kuka muistaa kuinka meidän taistolaisilla oli Brezhnevin jättikuvia seinillään 70-luvulla...

x x x

Sen sijaan toisen kirjailijan kontribuutio ei paljon naurattanut, kun luin katkelmia Antti Tuurin Paasilinnasta Akateemisessa. Minua koskevassa hyökkäyksessään Tuuri onnistuu mahduttamaan parin sivun matkalle kymmenkunta virhettä ja pari tietoista valhetta. Aika hyvä saavutus fantasiaa käyttävältä ammattikirjailijalta.
     Muuten harmitonta, mutta moni kirjan lukija varmaankin uskoo nämä halvennukset. Olisimmepa Amerikassa, voisin periä satoja tuhansia taaloja oikeudessa näistä "loukkauksista". Esimerkki koomisista tulkinnoista: kun kirjailijaveljet öykkäröivät ja toikkaroivat Töllinmäessä, Tuuri uskoo että museon opas hälytti minut paikalle Saavutuksesta (missä kuulemma asuin museon intendenttinä!) - siis ennen kännyköiden aikaa. Tällaista. Töllinmäen kotimuseon luonteesta kirjailijat eivät mitään ymmärtäneet, vaan pilkkasivat syytöntä opastyttöä ja haukkuivat museon huonoa hoitoa. Jaa-a, kuinkahan moneen museoon on uhrattu sellainen tuntimäärä talkootyötä kuin tähän. Vain nimellistä tukea oli saatavilla.
     Selvästi ilman dokumentteja Tuuri menee väittämään, että kirjoitin monia asiattomia ja halventavia juttuja Paasilinnasta. Kirjoitin tasan yhden kolumnin, missä tarkastelin useita Finlandia-palkittuja. Aika normaalia kirjallista keskustelua ymmärtääkseni. Kaiken lisäksi Tuuri sotkee tapaukseen kaksi entistä vaimoani, joilla ei ollut mitään tekemistä solvauksissa, joita Erno minuun sitten kohdisti. Ei ihme että jutun otsikonkin Tuuri muistaa väärin. Ensimmäisen vaimoni kuvia julkaisivat arvostetut amerikkalaiset julkaisut, kirjassani niistä oli pieni näyte, ja toisen vaimoni intiimejä seikkoja en ole tietääkseni koskaan paljastellut iltapäivälehdissä. Tällaisia väitteitä.
     Kaiken kukkuraksi Tuuri haukkui kirjani, myös Waltari-elämäkerran, Iltalehdessä ilmoittaen samalla vain selailleensa niitä. Kuinka halveksittinkaan poliitikkoja, jotka arvostelivat jotakin näytelmää näkemättä sitä. Kirjailijalla on siinäkin suhteessa eri vapauksia.

Perjantai 17.4.09
Tampereella pidettiin Pirkanmaan kirjoituskilpailun raadin kokous, mistä enemmän kun tulokset julkistetaan. Sinänsa kiintoisaa kahlata satoja novelleja ja runoja tämänhetkisiltä uusilta kirjoittajilta. Melkoinen läpileikkaus aikamme hengenmaisemaan.
     Illalla olin avaamassa vielä kerran Waltarin ja taiteilijaystävien näyttelyä, nyt Tampereen Taidemuseossa, missä tungeksi huomattava paljous tutun tuntuista yleisöä. Näyttely on hienosti täälläkin ripustettu kolmeen kerrokseen, avoinna aika lyhyet viikot, joten eipä kannata ohittaa. Luonnehdin taiteilijoita puheessani Waltarin kirjeiden ja esseiden pohjalta.
     Tarjosivat ystävällisesti pitkäksi venähtäneen illallisen Tiiliholvissa, mistä viimeisellä juoppojunalla kotiin hieman väsähtäneissä tunnelmissa.

Lauantai 18.4.09
Uni jäi lyhyeksi, kello viideltä herätys ja lentokentalle. Yhdeksän jälkeen sikäläistä aikaa jo kääntelimme Ford Fiestan rattia Heathrowlta Lontoon kehätielle. Olihan hiukan hankalaa totutella vasempaan liiikenteeseen lauantairuuhkassa, vaihdekin väärällä puolella. Olen hellinyt itseäni automaattivaihteella, nyt lusikoitava tuhkatiuhaan suurissa liikenneympyröissä. Muutaman harhaanajon ja sadattelun jälkeen löysimme reitin kaakkoon Woodbridgen suuntaan.
     Meidän tuli matkailla Marjan serkun Irman ja hänen miehensä John McCreadien vieraiksi High House Farmille, mikä etukäteen tuntui helpolta, mutta kartanlukijani äärimmäisen suurpiirteisten ajo-ohjeiden saattelemina pyörimme pikkukaupungissa varmaan parisen tuntia totaalisen harhan vallassa ennen kuin selvisi, että farmille oli matkaa vaikka kuinka monta mailia! Yhteyskin katkesi, kun isäntäväkemme lähti vastaamme ilman kännykkää. Pienen painajaisen jälkeen reitti löytyi ja saimme majoituksen Irman ja Johnin hienossa tiilitalossa, rauhaisassa vierashuoneessa.
     Ehdimme tuskin levähtaa ja nauttia kevyen iltapalan, kun jo paineltiin Snape Maltings Concert Halliin (entinen olutpanimo, kunnostettu Benjamin Brittenin kunniaksi), missä English Touring Opera antoi The Magic Fluten, varsin maagisesti modernisoituna, karuna, vahvana, hyvin laulettuna versiona. Olihan rentouttavaa nauttia musiikista kovan päivän jälkeen. Tapasimme myös Irman ja Johnin reippaat tyttäret Susanin ja Annan seka edellisen puolison Piersin, joka toimekkaasti järjesti väliajalla valkoviinitarjoilun.
     Kun vielä tempaisimme pari tukevaa viskimoukkua esityksen päälle Johnin tarjoamana (vanha merikarhu, aivan Bo Carpelanin näköinen), maittoikin uni harvinaisen makeasti.

Sunday Apr 19 09
Jumalaisen kaunis kesäpäivä täällä Woodbridgen puutarhoissa. Kirsikkapuut kukkivat, samoin kaikki muut pensaat, tulppaanit ja liljat ja narsissit helottavat, maailma on tuoksuja tulvillaan. Lämmintä parikymmentä celsiusta, aurinko paistaa.
     Tutustuimme kunnolla Susanin ja Piersin hedelmäfarmiin, jossa muistaakseni 80 hehtaaria viljeltyä, siellä parsa jo ujona kurkisteli, vadelma ja mansikka poikineen, omena kukkaan puhkeamaisillaan, puita silmänkantamattomiin. Laitumella iloisia, lihavia lampaita satamäärin. Hommaa on siinä äskettäin vihityllä ei nyt enää niin nuorella parilla.
    Susan vei myös kävelylle ikivanhaan tammimetsaan, kuin satua ja unta, valtaisia puita, rungot rautatieaseman tornin paksuisia, kyhmyisia, salamyhkäisiä.
     Irman ja Johnin perhe on puoliksi aito brittiperhe, mutta puolet on vielä Suomen sukua ja kieltäkin. Fiksua, lukenutta väkea, Susan taisteli äidinkielen opettajana Lontoossa (terrible kuulemma) ja councilin hommissa Kairossa ennen heittäytymistään farmariksi Piersin kanssa. Tämän isä ollut rakentamassa sotavankina Kwai-joen siltaa, silloin jo unelmoi vapaan farmarin hommista jos hengissä selviää...
     Ajelimme rannikolla, ihailimme Brittenin muistomerkkiä ja nautimme muhkean lammasdinnerin farmilla. Lounaalla jo maistelimme ihkauusia parsoja suoraan maasta, ihanaa! Isäntäväkemme on niin ystävällistä ja rentoa että itkuksi meinasi pusertaa Marjankin. Tavannut sukulaisensa viimeksi parikymmentä vuotta sitten. Eipä taida jäädä viimeiseksi keikaksi Woodbridgeen, nyt kun tiekin jo osataan.

Monday 20 Apr 09
Suruksi pisti kun erosimme High House Farmin pihassa ja lähdimme jatkamaan matkaa.
    Marjan viehättävä serkku Irma paistoi kunnon brittiläisen aamiaisen with egg and bacon, sillä kyllä jaksetaan. Myös John näytti murheiselta, hän tunnusti mielellään ottavansa viskin tai pari illalla, mutta yksin se ei ole niin mukavaa. Nyt hän sai minusta kiitollista seuraa. Olisi ollut mukava kuunnella vanhan merikarhun tarinoita enemmänkin. Irma jäi arvatenkin lukemaan Unio Mysticaa, mistä ilmoitti jo ennalta suuresti iloitsevansa.
    Susan oli nähnyt vaivaa ja etsinyt meille tietoja tulevasta reitistä ja majapaikoista. Evästäkin laittoi oman farmin tuotteista. Suurenmoisia ihmisiä!
     Niin matka jatkui ja vasemmanpuoleinen sompailu alkoi jo luonnistaa helpommin. Marja tosin kiljahti tuolloin tällöin, etta vasen pyörä ottaa rotvalliin ja niinhän se välillä ottikin. Vaikea oli arvioida sitä puolta samalla kun piti hallita vaihteita ja tarkkailla liikennettä, joka puski aina väärältä puolelta.
    Pääsimmekin kirkkaassa kesäpaisteessa ensin Gt Yarmouthiin ja siellä sattumoisin satamapubiin, mistä David Copperfield lähti aikoinaan matkoihinsa Dickensin romaanissa. Lopulta uuvahdimme King's Lynnissa, joka näytti mainiolta kaupungilta komeine tuloportteineen. Otimmekin majapaikan The Duke's Headista torin varrelta, ikivanha hotelli missä kuningatar Elisabethkin on vieraillut, joten sai kelvata meille.
    Illalla kuljimme katuja ja kummastelimme missä kaikki ihmiset olivat. Hiljaista oli kuin Hämeenkyrössa. Muutama rockbaari sentään auki, jokunen pubi ja lopulta yksi internetcafekin, mistä pääsimme yhteyteen taas maailman kanssa.

Tuesday 21 Apr 09
Pitkä ajopäivä korvasi eilisen laiskottelun. Nousimme määränpään tuntumaan North Yorshireen ja majoituimme Pickeringiin, aivan ihanaan Bead and Breakfast paikkaan tuossa lähellä Middletonin kylässä. Voiko olla satumaisempaan majaa kuin vankka kivitalo keskellä niittyä, missä lampaat laiduntavat ja hevoset ohi kopsuttelevat. Paula Appelby otti meidät iloisesti huostaansa.
     Käveltiin niittyteitä ja käytiin Middleton Armsissa syömässä niin muhkea annos paneroitua kalaa (cod), että meinasi henki mennä. Vanha kunnon pub missä takkatuli (keinotekoinen) lämmitti ja ihmisen mieli suli.
     Susan oli suositellut majapaikkaa lähellä Helmsleyn kylästä, mutta tällä on sijainnin puolesta etunsa, kuten huomenna huomaamme. Varsinainen seikkailu alkaa.

Wednesday 22 Apr 09
Nousimme oikean höyryveturin vetämään hauskan natisevaan junaan ja puuskutimme yhä jylhempien maisemien halki Pickeringista Goathlandin asemalle. Ja kas, olimme yhtäkkiä Aidensfieldissa!
     Komeata oli muuten katsella höyryveturin valmistelua ja mahtavia valkoisia pilviä, joita se puuskautti taivaalle. Joskus tuntui, että Tampereen junassa on hauskoja runoilevia konduktööreja, mutta täkäläinen humoristi vei heistäkin voiton. Marja valokuvasi minkä kerkisi.
     Asemalta nousimme vain mäen ylös ja jo näkyi tuttu Aidensfield Armsin päätyfasadi. Kuin olisimme nousseet suoraan Heartbeatiin ('Sydämen asialla' sarjaan), odotimme vain koska Oscar tai Gina astuvat pubin ovesta. Vastapäätä oli Scrippsin korjaamo ja hautauspalvelu, mutta ei näkynyt omistajaa eikä edes Davidia. Ihmeen aidon näköisiä olivat paikat, pubissakin pistäydyimme tummalla oluella, ja totesimme että tv-sarjan pub on melko tarkalleen tämän mallista lavastettu studioon, vain puolta suurempana.
     Vasta täällä käsitämme, kuinka mittavan suosion Heartbeat on kotimaassa saavuttanut. Se on suosituin sarja kautta aikojen. Tavattoman taitavasti on hyödynnetty nämä ainutlaatuiset maisemat ja kylämiljööt sekä tietysti junarata asemarakennuksineen. Näyttelijät ovat kaikkien tuttuja kansallissankareita. Niinpä lavea turistivirta vaelteli katkeamatta Goathlandin teillä toisiaan ja sarjan esineistöä, alkuperäisiä autoja ym. kuvaamassa. Monien mielestä koko idyllinen Goathland on sarjan takia mennyt piloille ja rauha kadonnut. Niin vain liityimme joukkoon aivan ujostelematta.
    Palailimme pikkuhiljaa taas mahtavaa höyryä päästävällä junalla Pickeringiin perin onnellisina. Lienee vähän lapsellista, mutta suomme itsellemme tämän aidon innostuksen lempisarjamme tapahtumapaikoista. Fiktiolla on ihmeellinen voima, pieni Goathlandin kylä on ikuisesti muuttunut Aidensfieldiksi.
    Illallinen Pickeringin Inn of White Swanissa maittoi totisesti, sipulikeittoa ja kevään lammasta. Majapaikkamme B&B Hawthorne niin mukava, että suositeltava kaikille kun poikkeatte Pickeringiin: ottakaa jo paikan turistipalvelun kautta yhteyttä. Täällä nukuimme kaksi lempeää yötä täydellisessä taivaan rauhassa.

Thursday 23 Apr 09
Nyt ajelimme nummiteitä samaan kohteeseen, vain eri suunnasta: tulimme uljaita nummia silmäillen suoraan Goathlandin kirkolle, missä kaikki Heartbeatin häät ja hautajaiset on kuvattu. Ihmeellistä tunnistamista, tv-sarjan muuttumista eläväksi.
    Kävelimme lenkin laaksoon, mistä roomalaisten rakentama tie nousi edelleen vahvasti kivettynä. Pieni puro muodosti vesiputouksen, lampaita vapaina laitumella, määkinää, tuulen huminaa, auringon kiloa. Askel jonnekin kaukaiseen menneisyyteen.
    Sitten kävi satumainen onni: se Hotel Goathland oli kauttaaltaan muutettu taas Aidensfield Armsin muotoon ja siellä filmattiin taas! Tosin ei Heartbeatia vaan jotakin Hobbitin osaa. Sekin osoitti, kuinka mittavaan suosioon alkuperäisen sarjan miljöö on noussut. Nautimme keittolounaan tutussa pubissa, takahuoneessa. Taianomaista.
    Jatkoimme korkeita, jyrkkiä, putouksenomaisia teitä Whitbyyn, minne kunnon poliisimiehetkin välillä painuivat huvittelemaan. Todella kuvauksellinen satamakaupunki, missä selvitimme täkäläisen sankarin, kapteeni Cookin museon ja muistomerkin ja katsastimme rannan huimat laiturit ja aallonmurtajat, joissa niin monta henkeä salpaavaa jännitysmomenttia on sarjassa näytelty. Impressive.
    Whitby on myos Draculan kaupunki, täällä kirjoittaja sai kuulemma innoituksensa. Niinpä kaupungissa vietettiin parhaillaan goottien suurta kokoontumista, mikä totisesti näkyi kaupunkikuvassa.
     Jatkoimme Robin Hood Bayn partahille, kaunista, mutta eteenpäin. Lokoisasti laskettelemalla pääsimme illaksi Doncasterin kaupunkiin, missä majoituimme Danum-hotelliin, iha heitetty tuleen.
     Hämeenkyröstä kuuluu muitakin uutisia: Kari Häkämies on yksimielisesti valittu uudeksi kunnanjohtajaksi. Uskalsivat ottaa räväkän, hyvä niin. Soitti poikani, Kyrön Sanomien lentävä reportteri. Tekee valinnasta juttua.
     Kävin Södikalla yhtä ja toista hoitelemassa; siellä julkistettiin samaan aikaan Hannu Räisän nukketeatterikirjaa Johnny Knigalta, Saara Tiuraniemenkin tapasin lapsineen ja muita tuttuja.
     Illalla katselen Suomen ja Tanskan lätkämatsia ja varsinkin Tamin ja Suhosen kommentteja. Ei mitään taidelajia, ei teatteria tai musiikkia saati kirjallisuutta koskaan analysoida niin tieteellisen vakavasti kuin jääkiekkoa. Suomi näyttää vaikeuksien jälkeen selvästi voittavan.

Tiistai 28.4.09
Sikainfluenssa jyllää pian täälläkin, uhkailevat. Silti sitä ei matkailurajoituksin edes pyritä estämään. Lienee mahdotonta vapaan vaihdon maailmassa? Kunpa ei Brittein saaren sympaattisiin sikoihin tarttuisi. Siellä kellivät privaattikabineissaan laajoilla niityillä, kullakin sialla oma telttansa minne painua röhöämään. Ihanteellista. Meillä tehosikaloiden betonilattiat ja kalterisellit. Miten lie Meksikossa. Sian pitää saada tonkia!
     Nyt tarkkaan ottaen joku tähdentää, ettei mitään sikainfluenssaa olekaan, vaan muuntuneet viruksen aiheuttama sairaus, joka voi levitä pandemiaksi. Odotellaan siis tällaisia terveisiä suuresta maailmasta. Meksikossa kuollut 152, vielä pientä.
     Entä influenssan aiheuttamat kustannukset? Vain pisara yleisen talouslaman valtamereen? Ehkä juuri siksi vältetään matkailurajoituksia, ettei talous kokonaan luhistuisi. Omaehtoinen matkaboikotti on mahdollinen. Ainakaan mitään hysteriaa ei tunnu nousevan.
     Kari Häkämies poseeraa Kyrön Sanomissa muutaman viikon ikäinen poika sylissään. Hellyttävää. Jospa hän ottaakin kunnanjohtajan homman ihan tosissaan. Ennustellaan että hän tähtää vielä valtakunnalliseen politiikkaan, mutta siellä on vaikeampi ottaa isyyslomia. On hänellä ainakin vuosia aikaa näyttää uusia otteita, joita kunnassa kaivataan ja tarvitaan. Jotenkin tuntuu että railakas tuuli puhaltaa...
     Kävelimme keväisenä iltana katsomaan elokuvaa Miehet, jotka vihaavat naisia, jonka Oplev on ohjannut Stieg Larssonin romaanisarjan ensimmäisestä osasta. Olemme kumpikin lukeneet talven mittaan näitä Larssonin paksuja jännäreitä, hyvin tehokkaita, joten vertailevaa pohjaa oli. Erinomaisesti on elokuvakin toteutettu. Larssonin sivujuonia on karsittu ja toimintaa kiinteytetty, silti mitään olennaista menettämättä. Noomi Rapace on loistava Lisbeth Salander ja vastaa täsmälleen kirjan antamaa mielikuvaa tästä vähintään omalaatuisesta sankarittaresta. Myös Michael Nyqvist luo hyvän mielikuvan tutkivasta journalisti Blomqvistista, vaikka esiintyy elokuvassa vähän myötäsukaisempana saamiinsa tehtäviin kuin kirjassa. Sven-Bertil Taube on juuri se Henrik Vanger, jonka muistin sukuhistorian syvänteiden tutkijana. Joitain mutkia oli pakko jättää pois, ja silti ihailin kuinka joustavasti dramaturgia jaksaa ottaa kyytiin vielä pitkittyvät loppuselvittelyt ilman että mittaa kertyy kohtuuttomiin. Suositeltavaa, joskin raa'anpuoleista viihdettä, hauska loppu jättää sentään hyvän mielen.

Keskiviikko 29.4.09
Hiukan hemmottelua kevään lopuksi. Rav. Lyonissa nautimme illallisen, jonka keittiö sai itse sommitella omine yllätyksineen: tulos täydellinen. Näin sopisi vastakin menetellä. Loistavia pieniä ruokalajeja viineineen, suositeltava paikka!
     Päälle olimme vielä jokseenkin vireessä nauttimaan myös oopperasta Gabriel, tule takaisin! Ilkka Kuusisto muisteli heti Almin salin kahvilassa, että olin aikoinani kirjoittanut rumasti varsinkin oopperan lopusta. Hitto soikoon, niinkö olikin. No alku oli ainakin aivan riemastuttavaa koomista oopperaa, joka ei ole meillä eikä varmaan muuallakaan yleinen laji. Vanhat koomiset klassikot kuten Figaron häät eivät juuri enää naurata, mutta tässä oli vetoa ja musiikillista kekseliäisyyttä ja kerrassaan ilmeikästä laulantaa ja näyttelemistä. Sauli Tiilikainen oli kovassa keväisessä vedossa Gabrielina, ruumiin kieltä myöten osuva hurmuri-huijari. Päivi Nisula valloitti meidät Ulriikana täydellisesti: mikä heittäytyminen ja pienten piirteiden vieteltävyys! Muutkin mainioita, Tapolan ohjaus notkeaa, Annan lavastus ja puvut somia, tyyliin sopivia. Paperikauppa verhon takana toimi hauskasti.
     Esko Elstelän libretto käytti paljon loppusointuja ja vapauksia, yleensä näppärästi. Mutta sorry vaan, lopusta kaikkine pitkityksineen ja paisutuksineen en pitänyt nytkään. Huima koominen vire laskee vaikka sen pitäisi nousta tai vaipua sisarusten vihlovaan epätoivoiseen onnen odotukseen, kaikesta huolimatta. Ehkä ooppera lajina tarvitsee tämmöisen joukkokohotuksen, draama itsessään ei sitä tarvinnut, päinvastoin. Miksi ihmeessä Raili poikaystävineen tuo rahat takaisin? Miksi pojasta muovataan uutta Gabrielia? Jospa he olisivat vain Waltarin alkuperäisessä hengessä jääneet kahdestaan, Ulriika ja Kristiina, kaipaamaan Gabrielia, kaikesta huolimatta.
     Joka tapauksessa, kaikkineen, riemukas ja nautinnollinen oopperailta. Paras vapun aloitus.

henkilötiedot | kalenteri | päiväkirja | julkaisut
kirjoituksia | palaute

auml; iltana katsomaan elokuvaa Miehet, jotka vihaavat naisia, jonka Oplev on ohjannut Stieg Larssonin romaanisarjan ensimmäisestä osasta. Olemme kumpikin lukeneet talven mittaan näitä Larssonin paksuja jännäreitä, hyvin tehokkaita, joten vertailevaa pohjaa oli. Erinomaisesti on elokuvakin toteutettu. Larssonin sivujuonia on karsittu ja toimintaa kiinteytetty, silti mitään olennaista menettämättä. Noomi Rapace on loistava Lisbeth Salander ja vastaa täsmälleen kirjan antamaa mielikuvaa tästä vähintään omalaatuisesta sankarittaresta. Myös Michael Nyqvist luo hyvän mielikuvan tutkivasta journalisti Blomqvistista, vaikka esiintyy elokuvassa vähän myötäsukaisempana saamiinsa tehtäviin kuin kirjassa. Sven-Bertil Taube on juuri se Henrik Vanger, jonka muistin sukuhistorian syvänteiden tutkijana. Joitain mutkia oli pakko jättää pois, ja silti ihailin kuinka joustavasti dramaturgia jaksaa ottaa kyytiin vielä pitkittyvät loppuselvittelyt ilman että mittaa kertyy kohtuuttomiin. Suositeltavaa, joskin raa'anpuoleista viihdettä, hauska loppu jättää sentään hyvän mielen.

Keskiviikko 29.4.09
Hiukan hemmottelua kevään lopuksi. Rav. Lyonissa nautimme illallisen, jonka keittiö sai itse sommitella omine yllätyksineen: tulos täydellinen. Näin sopisi vastakin menetellä. Loistavia pieniä ruokalajeja viineineen, suositeltava paikka!
     Päälle olimme vielä jokseenkin vireessä nauttimaan myös oopperasta Gabriel, tule takaisin! Ilkka Kuusisto muisteli heti Almin salin kahvilassa, että olin aikoinani kirjoittanut rumasti varsinkin oopperan lopusta. Hitto soikoon, niinkö olikin. No alku oli ainakin aivan riemastuttavaa koomista oopperaa, joka ei ole meillä eikä varmaan muuallakaan yleinen laji. Vanhat koomiset klassikot kuten Figaron häät eivät juuri enää naurata, mutta tässä oli vetoa ja musiikillista kekseliäisyyttä ja kerrassaan ilmeikästä laulantaa ja näyttelemistä. Sauli Tiilikainen oli kovassa keväisessä vedossa Gabrielina, ruumiin kieltä myöten osuva hurmuri-huijari. Päivi Nisula valloitti meidät Ulriikana täydellisesti: mikä heittäytyminen ja pienten piirteiden vieteltävyys! Muutkin mainioita, Tapolan ohjaus notkeaa, Annan lavastus ja puvut somia, tyyliin sopivia. Paperikauppa verhon takana toimi hauskasti.
     Esko Elstelän libretto käytti paljon loppusointuja ja vapauksia, yleensä näppärästi. Mutta sorry vaan, lopusta kaikkine pitkityksineen ja paisutuksineen en pitänyt nytkään. Huima koominen vire laskee vaikka sen pitäisi nousta tai vaipua sisarusten vihlovaan epätoivoiseen onnen odotukseen, kaikesta huolimatta. Ehkä ooppera lajina tarvitsee tämmöisen joukkokohotuksen, draama itsessään ei sitä tarvinnut, päinvastoin. Miksi ihmeessä Raili poikaystävineen tuo rahat takaisin? Miksi pojasta muovataan uutta Gabrielia? Jospa he olisivat vain Waltarin alkuperäisessä hengessä jääneet kahdestaan, Ulriika ja Kristiina, kaipaamaan Gabrielia, kaikesta huolimatta.
     Joka tapauksessa, kaikkineen, riemukas ja nautinnollinen oopperailta. Paras vapun aloitus.

henkilötiedot | kalenteri | päiväkirja | julkaisut
kirjoituksia | palaute