Sulka
Henkilötiedot
Pääiväkirja
Julkaisut
Kirjoituksia
Puheita
Palaute
Pääsivulle

Päiväkirja

Aprillipäivänä 2011
Onnistuin aprillaamaan Marjaa heti aamulla, mikä tuo hyvän mielen. Luulin Hesarin lokoisaa kuuttiakin ensin aprillipilaksi, mitä se ei ilmeisesti ollutkaan. Marja näki kuutin siellä jo viime keväänä. Nyt eletään vakavia aikoja eikä pilailla.
     Aprillia ei ole sekään, että lähetin ilmateitse viuhuen Ahon tekstin tiedostot (ei voi enää puhua käsikirjoituksesta) Södikalle, siellähän odottavat toimittajan koneessa kovaa jatkokäsittelyä. Muuten olisin loputtomasti niitä täydentänyt ja parannellut. Elävä teksti on aina vähän keskeneräinen, siten rosoinen, että jaksaa kiinnostaa. Mutta parannellaan sitten yhdessä.
     Tällaisen ruhtinaspäivän kruunasin katsomalla vihdoin sen Kuninkaan puheen (jonka Marja on jo nähnyt), aivan erinomainen elokuva! Loistavasti näytelty, ohjattu, ajateltu. Ihailen aina näin täydellistä ajankuvaa ja paneutumista aiheeseen. Liikutuin suorastaan lopussa. Tämä oli psykologisesti oivaltava kuvaus puheen, ilmaisun merkityksestä maailmanhistoriassa, psyykkisten lukkojen murtamisesta.
     Eläydyin niin täydellisesti, että unohdin jotkut harmilliset huhut Kaupunginteatterin suunnalla. Yksi näytelmäni on siellä työn alla, toinen odottelee, kaiketi musikaali Katrista jyrää sen alleen.
     Alkanut huhtikuu on vanhastaan parasta leffakautta kohdallani, mistäköhän johtunee, ehkä himmeän tihkuisista kevätpäivistä, joissa on jotakin hillitöntä ja puhkeevaa. Huhtikuu on tunnetusti kuukausista julmin. Samalla ajattelen alkavaa vapautta. Ensimmäisen kerran kymmeneen vuoteen mikään kirjallisen työn kiireinen dead line ei nyt häämötä horisontissa. Voin kirjoittaa tai olla kirjoittamatta ihan mitä mieleen jysähtää. Vaikka toisaalta, mitä sanoikaan Haavikko: "Erityisen syviä ajatuksia synnyttää kiireinen, hyvin maksettu tilaus."
     Eilen näin arkistosta palatessani (viimeiset raplaukset vanhojen paperien äärellä) lempiteatteri Engelissä hyvän, rankan brittileffan Brighton Rock, jossa parasta oli ovelasti punottu juoni, Graham Greenen romaaniin perustuva. Mitä kaikkea nainen tekee rakkaudesta! Loppukohtaus hykerrytti pitkään.
     Ryhdynkin laiskottelemaan. En tee enää mitään mainittavaa. Nautin elämästä. Käyn kapakoissa ja kaukomailla. Katselen leffoja, luen parhaita kirjoja. Erikoistun gastronomiaan, kuuntelen klassista musiikkia. Aprillia.

Lauantai 2.4.11
Kaikin puolin suositeltava lepo- ja juhlapäivä.
     Aloitin Yrjönkadun uimahallista, jossa on ajaton rentouttava tunnelma. Siellä pohditaankin, vaikka nyt Järvilehdon venetörmäystä. äijät ottavat terävästi kantaa, muuten leppoisaa.
     Puhdistuneena painelin vaimoni kanssa Kansallisoopperaan ihailemaan matineassa balettia Manon. Siitähän tuli upea elämys, voi sanoa, Marja oli aivan ekstaasissa. Tanssi on ruumiin runoutta, totesi jo Väinö Linna käytyään Bolshoi-baletissa, kaiketi ensimmäistä kertaa nautti sitä taiteen muotoa. Tämä ensitanssijapari, Barbora Kohoutková ja Friedemann Vogel, valloitti mielemme täydelleen. Hiveleviä esityksiä, maaninen lopputanssi rämeikössä kuristi kurkkua. Musiikki oli ihanaa ja paisui lopussa mahtavaksi.
     Muistan Karita Mattilan teoksen oopperaversiossa (Manon Lescaut) Tampere-talossa, kuinka hän rämpi rämeikössä ilman toista kenkää: ikään kuin hartevampi ja äänekkäämpi tulkinta, tuskin sulokkaampi. Ihmeellistä kuinka hyvin baletissa pysyy mukana ilman laulua ja sanoja, vaikka ei tuntisi tarinaa. Se tulee todella selväksi. Synkkä se oli, naista taas alistettiin. Voiko synkkyys ja julmuus olla kaunista? Ilmeisesti voi, omalla karmaisevan tyylittelevällä tavallaan.
     Päivän kruunasi illallinen huippuravintola Lyonissa, jossa söimme nauttien ja tunnollisesti Alexandre Dumas'n inspiroiman muskettisoturien menun viineineen, jänistä, kaniinia, karitsaa. Hintoihinsa tulee, vertasimme että Ranskassa paraskin ateriamme jäi alle puoleen tästä ruhtinaallisuudesta. Mutta kannatti, kerrankin.
    Syödään taas lämmitettyä soppaa ja vettä ensi viikko. Illan teema näytti vanhat asenteet, sekä King-dokumentissa että leffassa Arvaa kuka tulee päivälliselle? joka oli vuodelta 1967. Näin kireä oli vielä rotutilanne, näin sovittelevasti sitä yritettiin ratkoa. Valkoinen mies (Spencer Tracy) tietysti nousi ratkaisijaksi. Mustien rotuennakkoluulot olivat jyrkemmät kuin valkoisten. Dialogi käytti sujuvasti ilmaisu 'negro', käännetty tietysti 'mustiksi'. Nykyisin olisivat kai korrektisti 'afro-amerikkalaisia'. Edustajana ylisympaattinen huippuyksilö (Sidney Poitier), eräänlainen moderni setä Tuomo. Elina Ylivakeri saapui New Yorkiin vain vuotta myöhemmin. Hänen vaiheensa, kokemuksensa asettuvat uudelleen kehyksiinsä tällaisten kuvausten kautta.

Maanantai 4.4.11
Palaveri Södikalla, todettiin Aho. Ja kokous klubilla, päälle Vesa Sirénin esitelmä kapellimestareista. Lohdullista huomata, että vaikka salissa oli sata miestä ja joukossa varmasti tekniikan tohtoreita, kuvia ei saatu kankaalle. Tekniikka ei petä, se vaan ei aina toimi. Vesa selvisi silti hyvin.

Tiistai 5.4.11
Akateemisessa suunniteltiin johtajan huoneessa Vanhan kirjallisuuden päivien tietoiskua, hyvä. Hulluja päiviä valmistellaan. Illalla Krupp pitää kutinsa.

Keskiviikko 6.4.11
Bussilla Lahteen, kyyti Hollolaan - puhumaan Sillanpäästä! Ikäihmisten yliopistossa on valppaita, tarkkaavaisia, keskustelevia kuulijoita. Tuntui nostalgiselta. Lukaisin matkalla Eppu Salmisen Lasten ristiretkestä kaukaisen tuntuisia rähinöitä Teatterikorkeassa, tuskin olisivat enää mahdollisia. Muistanpa ajat, käväisin itsekin tuntiopettajana, en viihtynyt.
     Hämeenkyrössä kuulutetaan taas kunnostustöiden alkamista Myllykolussa ym. - kunhan sitten rahat järjestyvät ja työt todella alkavat. Hanke mitä merkittävin.
     Maikkarin vaalikeskustelussa kaikki olivat hyviä. Tuli melkein lämmin tunne: maa onkin hyvissä käsissä. Jos vain ulkoiset olosuhteet olisivat myötä, mitä ne eivät ole. Ennakkoäänestys alkanut.

Torstai 7.4.11
Kuvituskokous Södikalla, innostava. Jukka Kukkonen löytää aarteita, kaikki toimii. Katselin päälle naturalistien näyttelyn Atskissa: komeaa, kookasta, raskasta. Tuttua aikaa, juuri Aho-kirjaan vietyjä teemoja. Kiintoisasti yhdistetty valokuvia, liikkuvia kuvia ja maalauksia.
     Elokuva-arkistossa Chabrolin Bellamy, ei suinkaan Maupassantin romaanin mukaan, vaan tämänpäiväinen rikostarina, pääosassa Gérard Depardieu hieman Maigretin tyyppisenä, lomailevana poliisina. Mukava juttu. Arkistossa näkee mitä ei kaupallisessa useinkaan.
     Marja kunnostautui valtavasti: leipoi Chartresista ostamallaan vuoalla aitoja Madeleine-leivoksia ranskan kurssin päätökseen! Marcel Proustin hengessä siellä juhlittiin.
     Katsottiin Virta-sarja alku neloselta, ei hullumpi. Aika selviä lainoja Beckistä, Wallanderista, jopa Francon ajasta. Mutta todentuntuista, luontevaa, vähän jännitettäkin. Virmavirta ja Sallinen aitoja.

Perjantai 8.4.11
Oliko lämmin vastaanotto maalla, kun tulimme? öljy lopussa, talo kylmä, tv-kuvaa ei näkynyt ja postilaatikon kansi retkotti jossakin hangessa. Lipputangon narutkin karanneet. Jonkin verran on tuullut näköjään, ehkä jopa myrskynnyt.
     Ankara talvi on kuluttanut öljyä enemmän kuin koskaan. Eikä sitä Vuorinen heti tänään pystynyt toimittamaan. Oli turvauduttava kanisteripeliin. Talo alkoi hitaasti lämmetä, nousi kuudesta jopa yhteentoista asteeseen, mutta kestettiin vaan. Tv:n kanssa oli hullumpaa, ei tullut signaalia. Kunnes huomasin, että koko antenni oli lentänyt jorpakkoon. Huomenna toivoa korjauksesta.
     Maalla kaikki huolet karkaavat niskaan. Ranskassakin oli lempeämpää. Mutta mentiinpä katsomaan viimeinen Sydämen asialla naapuriin Ylivakerille ja hoidettiin samalla tärkeä paperiasia kuntoon. Kuultiin kylän kuulumiset pitkän poissaolon jälkeen.

Agricolan päivä 2011
Torilla parveili kansanedustajia. Mikko Alatalo rupatteli Mietaan kanssa, kotimaista ruokaa ainakin puolustettiin ja urheilua. Kimmo Sasi tuli kiireellä naapuriteltalle. Päivi Klasuntytär Hiltunen taiteili siinä välissä. Soppaa ja kahvia saatavilla. Jotensakin ankean näköistä touhua, en hevin ryhtyisi. Tapasimme Hämeenkyrön innokkaimman perussuomalaisen (korkea kirkollinen arvo), joka veikkasi Soinin porukalle 25 edustajanpaikkaa! Toiveet tosi korkealla, tuskin toteutuvat.
     Aina välillä tulee arvostelluksi hyvää Hämeenkyröä ja varsinkin sen uneliasta kuntaa. Mutta on täällä paljon hienoja puolia. Ei missään saa niin hyvää, nopeaa ja henkilökohtaista palvelua kuin täällä. Eilen jo RTV-kaveri tuli katsomaan tv-koneen ongelmaa, ja tänään varsinainen antennitaituri Marko Kallio työparinsa kanssa pani asiat loistavaan kuntoon. Uusittiin koko vanhentunut antennisysteemi. Jo alkoi kuva näkyä.
     Eikä sovi unohtaa putkitaiteilija Viitasta, jonka neuvojen ja asiantuntemuksen varassa on talon öljylämmitys ja vesihuolto ollut jo parikymmentä vuotta. Nytkin saatoin puhelimella konsultoida Raimon kanssa, kun olen taas unohtanut monta niksiä.
     Vastarannalla kävimme rapusopalla Ari Suutarlan ja Kirstin luona ja neuvottelemassa tulevasta Waltari-seuran Israelin matkasta. Ari rauhoitteli Marjan pelkoja, tosin kertoi samalla eräästä pommikokemuksestaan edellisillä matkoilla. Se on Herrassa, totesimme. Eiköhän me jotenkin pärjätä.
     Voitiin siis illalla katsella kuorokisaa, jossa Hietasen Leena lauloi Vanajan joukkueessa, vaan eipä päässyt enää jatkoon hyvästä esityksestä huolimatta. Eivät päässeet turkulaisetkaan, vaikka Marjan ystävä Satu Luukkonen heitä pontevasti johti. Muodostelmaluistelua (näitä "kissanristiäisiä") vielä ihasteltiin; paremmin nämä naiset maailmankisoissa pärjäävät kuin jääkiekkoilijat nykyisin. Vai kuinka Kari Jalonen?
     Lämmitin leivinuunin ja saunottiin rattoisasti. Joten elämä alkaa hiljalleen palailla tähän kohmettuneeseen residenssiin.

Sunnuntai 10.4.11
Aamulenkillä Myllykolussa. Sekin on Hämeenkyrön kunniaksi todettava, että tehdään ainakin suuria kunnostussuunnitelmia ja tiedotetaan niistä näkyvästi. Kaipa täällä sitten työtkin alkavat. Pieni pelko on edelleen siitä, ettei vaan tehdä liian korskeaa. Kun Myllykolun ominaisluonne on vaatimaton, luonnonläheinen ja alkukantainen. Esimerkiksi näyttämölle johtava silta ei suinkaan ole "tullut tiensä päähän", kuten Vilja Pylsy hauskasti ilmoittaa. Se on vankkaa ja kestävää tekoa, eikä sen yli millään maansiirtokoneella tarvitse pyrkiäkään.
     Ollaan kumminkin toivorikkaita. Täytyy tästä jo etsiskellä työhanskoja tulevia talkoita varten. Pannaan samalla kuntoon Töllinmäki.
     Huikaisevan kauniita kevätpäiviä, viiltävän tuulisia. Tänään ajettava edestakaisin Jyväskylään Kuokkalan kartanoon katsomaan kuinka se syksyllä tilauksesta kirjoittamani monologi Patruunan parhaat vuodet toimii Kunto Ojansivun esittämänä. Hyvin toimi, eloisa ja rehevä esitys. Läpileikkaus 1800-luvun lopun taloudellisesta noususta erään self made manin kokemana. Rosoa ja rönsyä riittämiin. Ehkä näyttämölle lisätty "omantunnon ääni" oli vähän turha, mutta jos siitä on tukea esittäjälle niin mikäs siinä. Monologi antaa kartanon patruunan, kauppaneuvos Julius Johnsonin kertoa vaiherikkaasta elämästään, yksin, koska hänen illallisvieraansa Joel Lehtonen ei koskaan saavu paikalle. Kauko Sorjosen tekemä tilaus koski nimenomaan yhden näyttelijän esitystä. Tapahtumapaikka on autenttinen, saliin mahtuu puolisensataa katsojaa. Esityksiä jatketaan kuulemma syksyllä, yksi on vielä ensi lauantaina.
     Viemisinä kotiin ruusu, kirja Viivi Lönnistä ja esityksen juliste. Marja iloinen, kun palasin taas hengissä. Haluaa juuri katsoa kuinka Katri pärjää Idolsien tuomarina, varmaan loistavasti. Kukaties kohtaamme Wallanderin merkeissä myöhemmällä. Lämpötila on noussut jo kahdeksaantoista, hienoa. Viihdyn täällä yläkerran työhuoneessa, joka on kaikista paras huoneeni. Ikkunasta rauhoittava kevätiltainen näkymä yli lumipälvisen pellon Saavutukseen ja järvelle. Vain yksi talotulokas särkee harmonian. Kuultiin uhkaava tieto Kierikkalan puolelta: pelto myynnissä siitä upeimmalta aukeamalta. Otettava tarkemmin selvää mitä siellä meinataan.

Tiistaiaamuna 12.4.11
Valpas Hbl esittelee Lucas Granachin näyttelyn Luxembourgin museossa Pariisissa. Kävin sen katsomassa ohikulkeissani viime kuussa. Tarkat turvatoimet jäivät mieleen, myös taulut, joissa vanha keskiaikainen jäykkyys oli juuri järähtämässä eloon renessanssin ja uskonpuhdistuksen myötä. Dan Sundell kirjoittaa varmaan ihan oikein, että Granach oli parhaimmillaan aiheissa, jotka häntä eniten innostivat eli alastomissa naisissa. Hänen näkemänään Aatami ja Eeva kypsyivät kuvaelmista eläviksi ihmisiksi. Verraton on kuva irstaasta viettelijästä ja nuoresta neidosta, joka torjuessaan äijän samalla pujottaa kätensä tämän rahakukkaroon. Se on painettu Hbl:n arvioon.
     Eilen ei tapahtunut mitään erityistä, verkkainen tihkusateinen päivä. Ai niin, öljyä sentään tuli heti aamulla, ja nyt talo on taas vakaalla kannalla. Luen Amos Ozin mainiota romaania Ehkä jossain muualla, Kai Kailan hieno suomennos. Kibbutsin kuvaus 60-luvulta tarjoaa hyvän johdatuksen Israeliin, minne pian vaaroja uhmaten rynnistämme.
     Francon ajassa eletään lopun aikoja yhä kiristyvissä tunnelmissa. Espanjan poliittinen todellisuus heijastuu hyvin Alcantaran perheen omiin ongelmiin. Meiltä jäi muutama osa tässä välillä näkemättä, pitääköhän harsia kokoon areenalta vaiko odottaa kesäisiä uusintoja. Henkilöitä pidämme aivan elävinä, osana omaa perhettä.

Keskiviikko 13.4.11
Joko pitäisi jännittää vaaleja? Että kuka hiuksenhienosti voittaa? Sehän sunnuntaina selviää liki puolessa tunnissa. Sitten aletaan jähnätä hallitusta, ja siinä sitä vääntöä riittää, hyvässä lykyssä juhannukseen saakka. Joten otamme rauhallisesti.
     Seurailemme tuloksia matkoilla ja ehdimme vielä hyvin mukaan loppupeleihin. Ei lätkän mestaruuskaan ole ihan äkkiä selvitetty. Kaikkea on pitkitetty ja myöhennetty. Maaliskuu oli railakkaampi vaalikuu, pitkä kampanja koettelee katsojankin kestävyyttä. Ihailen ja säälin puolueiden puheenjohtajia: millä ihmeellä he jaksavat virittyä ilta illan jälkeen samoihin kysymyksiin? Toimittajien asenne on yleensä sama kuin opettajan, joka kuulustelee kolttosiin syyllistyneitä tenavia. Voisikohan Euroopan valtavista talousongelmista puhua ihan rauhassa, vaihtoehtoja puntaroiden, asioita kirkkaasti läpivalaisten. Siten että tunnustettaisiin tietyt yhteiset pohjatiedot ja kerrottaisiin ne selkeästi kansalle. Ehkä se kauhistaisi meitä liiaksi.
     Mehän palailimme taas kaupunkiin, minä parkkeerasin matkalla Riihimäelle ja pidin luennon kansalaisopistossa, Marja hyppäsi junaan. Kotona läimähti silmille ET-lehden kansi, missä totta puhuen olemme siinä kauniimpia kuin luonnossa. Marjan ottamat matkakuvat näyttävät aika hauskoilta. Ja matkat jatkuvat.
     Eilisillan Krupp kruunasi hienon sarjan. Olisihan meilläkin teollisuussukuja, draamallisia tarinoita, vaikka ei tämän veroisia. Kuka tekisi Juuso Waldenista, kuka Antti Ahlströmistä? Eipä tv ole tarttunut Herlinienkään tarjolla olevaan taruun, KOM-teatteri siitä jonkun siivun sieppasi. Ehkä en ole huomannut vireillä olevia suunnitelmia. Minä näpersin korteni kekoon (tai tyhjiöön) patruuna Julius Johnsonin monologilla Kuokkalan kartanossa. Siitäkin voisi jotakin enemmän lihottaa.

Torstai 14.4.11
Jospa jo päästäisiin vaaliväittelyistä. Ihailtavaa sitkeyttä osoittavat puheenjohtajat. Palkittakoon heidät runsailla äänillä.
     Laitettiin taas kuvia Södikalla, kova kolmen tunnin sessio, mutta tuleepa rikas ja elävä kuvitus Ahoon, sen voi jo sanoa. Monia ennen julkaisemattomia, runsaudenpula vain vaivaa. Hienoa tehdä kirjaa, kun kustantaja ottaa näin tosissaan. Tekstiin hyökätään pääsiäisen jälkeen.
     Amos Ozin Ehkä jossakin muualla (1966) on ensimmäinen laajemmin muille kielille käännetty kibbutsin kuvaus, eloisa rakkaus- ja kollektiiviromaani, hyvin pro-israelilainen, ei kuitenkaan kiusallisuuteen saakka propagandistinen, sillä maan ja kansan heikkoudet kuvataan siekailematta. Vihollisia on vuorilla rajan tuntumassa ja viekoittelijoita diasporassa Saksassa. Moraalin kestävyydestä erisuuntaisissa paineissa on kysymys.
     Virta avasi suorasukaisen puhuttelun pedofiliasta ja oman käden oikeudesta. Kiintoisaa oli sekin harvinaisempi piirre, että päähenkilö on niin epäsympaattisesti väärässä suhteessa alaiseensa. Beck ja Wallander omaavat samoja piirteitä, mutta pehmeämmin, ruotsalaisella sordiinolla. Muutama laina (Virta ja tytär, Gunvaldin kotiversio etc.) pistää silmään.
     Kevät hurmaa ja kiihdyttää. Hyvien päätösten, ideoiden tulva. Koetetaan pidätellä.

Perjantai 15.4.11
Miten komea on moderni koulu! Vierailin Järvenpään lukiossa, joka on kuulemani mukaan maan toiseksi suurin. Siltä se vaikuttikin. Rakennuksen suunnitelma kuin Nokian pääkonttorissa: kirkkomainen ylös aukeava avaruus, mahdollisuus kohdata helposti ruokalassa, aulassa, käytävillä. Suuri oppilasmäärä uppoaa luontevasti väljiin tiloihin. Opettajiakin 60, joista tapasin äidinkielenopettajat ja historiaakin oli mukana.
     Ensimmäinen luentoni siis Juhani Ahosta auditoriossa, joka nousi jyrkästi ja toi kuulijat lähelle. Täpötäyteen tuli lukiolaisia, portaita myöten. Rehtorikin vaivautui paikalle. Olen vihdoin oppinut käyttämään kuvia, mikä antaa enemmän ryhtiä ja elävyyttä esitelmiin. Tuntui että onnistuin, tuli lämmin tunne, ehkä oppilaatkin saivat jotakin. Ainakin kuuntelivat hiirenhiljaa. Tästä voidaan Aho-vuotta hyvin jatkaa.
     Pyörähdin paluumatkalla Aholan pihassa, pian kai sielläkin alkaa sesonki ja tapahtumat pyöriä. Vahinko vain että se niin vähän enää vastaa alkuperäistä.
     Illalla Marjan toivomuksesta katsomaan tanskalais-ruotsalaista elokuvaa Kosto, joka valittu Oscareissa muun maailman parhaaksi ja joka jokaisen kasvattajan kuulemma pitäisi nähdä. Varmaan hyvä, mutta en pidä näin kireästä ja vakavasta ja äärilleen opettavaisesta väkivaltaleffasta. Elokuvasta pitäisi jäädä kiva vapauttava ja uutta oivaltava fiilis, tästä jäi painava ahdistus ja paha mieli.

Lauantai 16.4.11
Nyt olen kyllä samaa mieltä Jussi Lähteen kanssa, joka aamulla tuomitsi radiossa Ryhmäteatterin tyylin käsitellä politiikkaa. En ole kyllä Eduskunta-näytelmää nähnyt enkä näe, mutta Jussin kuvauksen ja monen rinnakkaisen esimerkin valossa voin uskoa, että se liittyy samaan summittaisesti huitelevaan ja epä-älylliseen poliittisen satiirin perinteeseen kuin monet tv:ssä nähdyt yritelmät tällä saralla. Jos poliitikot näytetään kuolaavina ja sekavia mökeltävinä idiootteina, kritiikin kohdetta ei ole kovinkaan tarkasti saatu jyvälle. Tuntuu siltä, että nuoret teatterinerot eivät osaa eivätkä välitä tuntea mitä siellä vallan käytävillä todella tapahtuu. Helpointa on lähteä omien ennakkoluulojen kyytiin.
     Monet ovat lisäksi hirveän pahoillaan siitä, että näitä vaalirahasotkuja ei ole otettu tarpeeksi uudelleen pyykkiin kampanjoissa ja keskusteluissa - mikä vahinko tosiaan: niissä piehtaroimalla maa varmaankin saataisiin ohjatuksi talouden karikoista parempaan tulevaisuuteen. Moraalin korostuksessa haisee helposti hurskasteleva tekopyhyys. Kuinkahan puhtaita pulmusia ne kivien heittelijät itse oikein ovatkaan.
     On jätettävä vaalit omaan onneensa; toisessa ympäristössä tuloksia saatamme seurailla. En toivo perussuomalaisille vyörymävoittoa enkä usko, että heillä on toteutus- saati läpimenokelpoisia ideoita todellisiin ja kestäviin uudistuksiin. Kunhan pitävät ääntä ja sekoittavat kuvioita, ja monia sekin virkistää. Jussi Halla-aholle toivon silti menestystä, Eiran poika on sympaattinen intellektuelli ja tervehdyttävä virranjohdin. äänestin ennakkoon esimerkillistä maahanmuuttajaa, enkä näen näissä kannanotoissa edes ristiriitaa. Enkä oikeastaan kaipaa mitään suurta muutosta: asiat ovat mielestäni hoituneet vähintään kohtuullisesti päättyvällä vaalikaudella - varsinkin kun otetaan yllättävät kriisit ja katastrofit huomioon. Kuka ne olisi ja millä keinoin paremmin klaarannut?
     Keväistä on kaupungilla. Viimeistä kertaa Yrjönkadun uimahallissa, sitten katsastettiin vielä toinen pohjoismainen elokuva Engelissä: Ruotsalainen avioliitto. Hyvä idea, hauska asetelma, mutta ihmeen nihkeä toteutus. Eikö ruotsalaisilla todella enempää ole elämäniloa, mielikuvitusta ja vaihtelun taitoa? Ottivat leikkisän kokeen turhan vakavasti.
     Nyt ei muuta kuin matkalaukku esiin ja pientä pakkailua. Jos päivät eivät tekstistä heti täyty, niin hiven malttia; vielä keritään ja palataankin, toivon mukaan. Ja hyvää Pääsiäistä.

Sunnuntai 17.4.11
Vaalitulosta on seurattu melkoisella järkytyksellä Jerusalemin itkumuurin äärellä... Suomi mullistui kerralla. Pääseekö kansan varsinainen ääni nyt kuuluviin?
     Meitä oli Mika Waltari -seuran joukkoa hotelli Leonardon kokoushuoneessa vaalivalvojaisissa. Itse kullakin kommunikaattorit suunnattuina Suomeen. Tunnelmat vaihtelivat ällistyksestä ja epäuskosta tyrmistykseen ja pieneen vahingoniloon. Siitähän saivat, sitä niittää mitä kylvää. Kike Elomaata veikkasimme seuraavaksi urheilu- ja kulttuuriministeriksi. Mitä kansa oikein ajattelee? Ehkä persuilla vain on pula kunnon ehdokkaista. Marssiipa sieltä konkkaronkka istuntosaliin!
    Totta puhuen en olisi ihan tällaista vyörymää odottanut. Mutta moni odotti. Muistanpa rovastin ennusteen Kyröskosken torilla, jota pidin huikentelevaisena: persuille 25 paikkaa. Taisi Hannu hämmästyä nyt itsekin. Eikä auttanut Tiuran vaalikiri mitään. No yksityiskohtiin menemättä, Halla-aho on meillä Helsingissä odotettu ääniharava ja vakava sana vastaisuudessa. Häntä on kuunneltava ja luettava. Ja mitä kaikkea ääntä eduskuntaan kohta mahtuu! Saadaanko hallitustakaan. Kekkonen panisi kiivaan väännön jälkeen pystyyn virkamieshallituksen.
    No jaa, me jatkamme vaellusta Öljymäellä ja pian Via Dolorosalla, jota Suomen politiikkakin tästä lähin taitaa aika lailla muistuttaa.

Keskiviikko 20.4.11
On vietetty juutalaisten pääsiäinen perusteellisin menoin. Hotelli Leonardossa suljettiin netti kahdeksi vuorokaudeksi, mikä oli ihan oikein: suurena juhlana ei surffailla eikä kirjoitella. Nyt se taas aukeni. Kirjoitan aamuyöstä tyhjässä aulassa.
     Merkillisen voimakas elämys on matka ollut tähän saakka. Viimeksi vaelsimme vanhassa kaupungissa, Via Dolorosan ja hautakirkon vaiheilla, kävimme itkumuurilla ja saimme Ari Suutarlan tarjoaman ehtoollisen tunnelmallisen puutarhahaudan kupeella. Kaikki tuttua Jerusalemin kävijöille, meille uutta ja tunteita liikuttelevaa. Hämmästyttää vain tuo tapa pamauttaa pyhille paikoille, haudalle ja muualle, mahtava kullatuin krumeluurein varustettu muistokirkko. Sama Beetlehemissä syntymäpaikoilla: seimi ei todellakaan ole enää joku tallinperäinen. Siten anglikaanien aikanaan keksimä vaihtoehtoinen Jeesuksen puutarhahauta ilahdutti aitoudellaan vastaten mielikuviamme. Siellä ja myös hautakirkossa kuulimme ihmeen kaunista kuorolaulua, monen kristikunnan kurkuista. Jotensakin esiparatiisillinen kokemus.
     Helle kohosi ensin jo + 37 korkeuksiin, mutta on hiukan talttunut. Mainio oppaamme Ariel Sella tietää paljon historiasta, uskontokunnista ja arkelogiasta ja osaa rennosti toppuutella perin tiedonhaluisia Waltari-seuralaisia: "kärsivällisyyttä..." Tämä on 38-päinen kirkollisesti ja kirjallisesti valistunut joukkue, jolta mikään ei jää huomaamatta ja kysymättä. Paljon sulateltavaa, jota on kotona sitten tarkisteltava. Eilen pidin oman luentoni Waltarin Valtakunnan salaisuuden taustasta ja kerrontatavasta, johon Ariel tuntuu suhtautuvan melko kriittisesti. Waltarin jotkut ironiset tulkinnat edelleen kyseenalaistettavissa, vaikka hän pysyttelee melko uskollisesti evankeliumien rajoissa. Kiersimme iltayöstä kauniisti valaistussa Jerusalemissa, nyt on kansa jälleen vapautunut Egyptin orjuudesta, mahtavat ateriat on sen kunniaksi nautittu, ortodoksijuutalaisten ryhmiä ihmetelty, perheiden iloa seurailtu: matka jatkuu Galileaan.
     PS Suomen vaalit on tässä hulinassa miltei unohdettu, joitain jälkikommentteja välillä tihkuu. Tohdimme silti palata kotomaahan kun aika koittaa.

Kiirastorstai 2011
Vaikka täällä Galileassa pääsiäinen alkaa olla jo ohi, jälkitunnelmia enää eletään. Meidän joukkueemme on edelleen täydessä vedossa.
    Purjehdimme tänään Genetsaretin järvellä, heitimme verkkoakin järveen - ilman Pietarin kalansaalista. Näimme esiin kaivetun veneenraadon Jeesuksen ajoilta ja olimme joka tavalla tunnelmissa.
    Eilen kelluimme Kuolleessa meressä ja tarkastelimme kirjakääröjen löytöluolia. Hämmästyttäviä tapauksia molemmat. Ajelimme Arielin johdolla Jordanin virran vartta pohjoiseen ja pääsimme Tiberiaan vilkkaaseen kaupunkiin. Samaa reittiä kulkee Markus Mezentius Valtakunnan salaisuudessa seuranaan kaksi naista, opas ja legioonalainen.
     Tähyilimme tänään Golanin kukkuloilta (oikeastaan tasangolta) Syyrian puolelta ja saimme todistaa, että maailmassa on harvoja näin rauhallisia aselepolinjoja, vaikka maa on tältä kohden naapurilta vallattu. Saatoimme myös peseytyä Jordanin yläjuoksulla.
     Harvoin olemme näin elämyksellistä matkaa tehneet, se on todettava. Juuri päätin toisen luentoni Mika Waltarin uskontunnustuksen juurista ja sisällöstä, jota seurasi vilkas pohdinta ja keskustelu täällä Leonoardo-hotellin meluisissa suojissa. Elämä tässä ja nyt on sisältörikasta ja syvällistä. Pilvipoutainen sääkin suosii.

Pitkäperjantai 2011
Aloimme päivän kuulemalla bussissa Arin epäsovinnaisen saarnan. Miksi ihmeessä Jumalan piti järjestää sellainen verinen sirkus, eikö ollut siistimpää keinoa pelastaa ihmiskunta synneistään? Tätä jäimme kukin tykönämme pohtimaan.
     Matkan tähän saakka vaikuttavin tai ainakin kaunein nähtävyys on Kapernaumin roomalaiskatolinen kirkko, joka on rakennettu vanhan kahdeksankulmaisen kirkon raunioiden päälle siten että ilmaa jää väliin. Kaiken aluksi paikalla on ollut Pietarin talo, jossa Jeesus loppuaikoinaan asui. Kerrassaan nerokkaasti luotu konstruktio, jossa historia ja nykyisyys kohtaavat ja kaikkea ympäröi avoin luonto, Genetsaretin järvi ja kohoovat vuoret.
    Vuorisaarnan eli kahdeksan autuuden kirkko oli kaunis myös, mutta se pikkumäki, jossa Jeesuksen oletetaan saarnanneen, ei oikein vastannut ennakkoaavistuksia.
     Painelimme sitten Pietarin kalarantaan Tabghaan, jossa se suuri saalis kiskaistiin rantaan, taasen luonnollinen oikean tuntuinen ranta. Patsas esittää Pietarin paaviksi siunaamista. Suuri reissaaja Paavali Johannes II on täälläkin käynyt, alttaritaulu esittää hänet täydessä virka-asussa rähmällään Jeesuksen ja Pietarin edessä.
     Kaikkein kivointa oli silti uinti Beit Sheanissa Sachnen kansallispuiston luonnonaltaassa, hyväilevän lämpöisessä vedessä, suutelukalojen saaliina. Marja näki harjalinnun, Kirsti peräti kuningaskalastajan. Näitä he himokkaasti tähyilevät.
     Ei muuta kuin Gilboan vuoren ja komeiden näkymien jälkeen maustekaupan kautta kotiin päin. Sataa tihuutti välillä, mutta se ei tahtia haitannut. Tiivis päivä kuten kaikki, mutta ei tänne lekottelemaan tultu. Ariel Sella varustaa meidät melkoisella historiallis-poliittis-raamatullisella tietopaketilla, letkeästi jutustellen, kärsivällisesti vastaillen.
     Illalla luennolla keskustelimme Lea Toivolan kanssa Ihmiskunnan vihollisista. Sapatin aattona Tiberiaassa tavallista hiljaisempaa, mutta valoshow rannassa virkisti mieltämme, samoin muhkea illallinen ja tämän Leonardo Clubin ilmaisena virtaava viini.

Lankalauantai 2011
Juuri loppui matkamme päätösilta, jossa summasimme kokemuksia, hyvin kiitollisina ja suorastaan liikuttuneina. Olimme kaikki vakuuttuneita, että tämän parempaa matkaa ei olekaan. Kullakin omat suosikkinsa, hajaantuivat niin tasaisesti, että vaikea oli ilmeisesti tästä runsaudesta ehdotonta huippua löytää. Puutarhahauta, hyvä seura, Kapernaumin kirkko saivat useita ääniä. Samoin oltiin tyytyväisiä ohjelmaan ja kokonaisjärjestelyyn. Meitä Arin kanssa lahjottiin kohtuuttomasti; sain uuden komean lierihatun rispaantuneen panamahatun tilalle.
    Päivi Istala piti napakan esittelyn Waltari-seuran toiminnasta ja matkoista. Kuulimme myös kahden rouvan vaikuttavat kuvaukset: toinen oli ollut lounaalla Waltarin seurueessa, toinen viettänyt peräti yön Mikan kanssa - hoitajana Hesperian sairaalassa.
     Tänään viimeisenä päivänä retkeilimme Nasaretissa Marian ilmestyksen kirkossa (upeita taideteoksia eri maista), Haifassa seka pääkohteessa Accossa, jonka ristiretkien aikaista linnoitusta Waltari ei päässyt sotilaallisista syistä näkemään 1967, mutta mehän siis näimme. Varsin alkuperäisen tuntuista. Seurueemme nestor, lääkäri Erkki pelästytti meidät hetkeksi eksymällä joukosta linnoituksen sokkeloihin, mutta aktiivinen etsintäpartio jäljitti hänet käden käänteessä. Loppu hyvin, kaikki hyvin.
     Täällä on edelleen hirmuinen hälinä hotellissamme: kurittomia juutalaispentuja säntäilee ja tungeksii hisseissä ja terrorisoi rauhallisia matkailijoita. Nekin kestämme. Onhan viimeinen yö alkamassa. Huomenna kotiin!

Pääsiäisen
loppu sujui kotioloihin asettautuen ja lepäillen, lehtiä lueskellen.
     Matkan kokemukset sulautuvat vasta vähitellen mielen maisemiin. Emme kumpikaan uskoneet, että Israel voisi olla niin voimakas elämys kuin sitten osoittautui. Moni joka lähti vähän pelokkain mieli sai huomata, kuinka rauhallinen ja leppeä, tosin eloisa ja dynaaminen maa tämä on. Syyrian rajalla kävimme Golanissa, mutta mitään levotonta ei ollut havaittavissa, yksinäinen Syyrian lippu vain lekutti sillä puolen aselepolinjaa. Vasta uutisista kuulimme, että tankit vyöryivät ja veri virtasi maan muissa osissa.
     Israel on alueen ainoa länsimainen demokratia, kun ympärillä kuohuvat, diktaattorien johtamat arabimaat joutuvat selvittämään asioitaan kaduilla ja toreilla, väkivalloin ja summittaisesti. Onhan Israelissa omat ongelmansa, joista oppaamme Ariel Sella kertoi avomielisesti, mutta ero politiikan keinoissa naapureihin nähden on melko jyrkkä. Palestiinan kysymystä ei ihan hevin ratkaista. Ariel tuntui odottavan Israelilta aloitekykyä, neuvottelujen avaamista, ennen kuin Palestiinan on määrä julistautua itsenäiseksi valtioksi ensi syyskuussa. Ehkä Netanjehun oikeistohallitus yrittää pelata aikaa ja lykätä hanketta taas kerran kaikessa hiljaisuudessa.
     Mutta täällä katse kääntyy jo kotimaan asioihin. Kiintoisaa oli lukea lehtien kommentteja persujen jytkystä. Arviot vaihtelevat viileistä analyyseistä hysteerisiin purkauksiin. Jälkimmäisiä edusti puhtaimmillaan entisen oppilaani Anne Moilasen vuodatus pääsiäispyhien Ilta-Sanomissa. Manattuaan persut maan rakoon ja heitettyään tulikiveä heidän ylleen Anne ilmeisen kirkkain silmin vaati meiltä suvaitsevaisuutta ja erilaisten ymmärtämistä! Kas suvaitsevia tulee olla, mutta ei missään nimessä tavallisia perussuomalaisia kohtaan, selvähän se.
     No monet kommentit menevät ensishokin tiliin. Niitähän meidän matkaseurueessammekin kohtuullisesti ilmeni. Olipa harvinaiset vaalivalvojaiset silloin sunnuntai-iltana Jerusalemissa, ne muistamme pitkään. Kaukaa oikein tunsi kuinka suomalaisen valtiohistorian lehti kääntyi äänekkäästi rytkähtäen. Siksi näyttikin vähän oudolta, kun tallennuksesta silmäilimme silloisia valvojaisia täällä kotimaassa: kuinka vakaasti ja rauhallisesti siellä otettiin vastaan tyrmäävät tulokset. Kuinka vaikkapa Ranskan televisiossa olisivat kädet viittilöineet ja kommentaattorit tukehtuneet sanoihinsa tällaisen vyörymän edessä. Meillä Matti Rönkä ja Risto Uimonen ja muut pitivät vakavan pokkansa ilmeen värähtämättä. No valvojaisissa vähän hihkuttiin, mutta sielläkin hillitysti. Meillä taisi olla suorastaan jännittävämpää Leonardon kabinetissa, kun tietoja tihkui tipoittain. Oli aikaa ällistellä.
     Nyt sitten hallitusta muodostelemaan. Kaikki hokevat samaa: eipä käy kateeksi Kataisen poikaa. Hänelle on tarjolla ainutlaatuinen politiikan mestaruuskoe, jossa on myös kaikki katastrofin ainekset, kuten muuten oppaamme Ariel totesi ennen paluuta loppukiitoksissaan Waltari-seuramme lievästi sanoen persoonallisesta ryhmästä. Kun siellä selvittiin loistavasti, eiköhän hallitusneuvotteluistakin jotain kehity.

Tiistai 26.4.11
Näin 1955 Edvin Laineen ohjaaman elokuvan Veteraanin voitto ja kirjoitin siitä aineen Kaisaniemen kansakoulussa otsikolla "Paras näkemäni elokuva". Nyt 56 vuotta myöhemmin näin sen uudelleen tv:n päiväohjelmassa, ja vieläkin se kumma kyllä viehätti. En silloin käsittänyt, että kysymyksessä oli TUL:n mainosfilmi ja osaksi dokumentti; riitti että urheilusta ja keihäänheitosta oli kysymys. Tapio Rautavaarasta tuli suuri idolini.
     Miksi Laineen hellänkarhea välityö vieläkin tuntui kotimaisen keskitasoa paremmalta? Lämminhenkinen käsikirjoitus oli Toivo Kauppisen tekoa eikä ainaisen Repe Helismaan kokoon hutiloima. (Kauppinenkin on tosin syyllistynyt Topiaana aika karmeisiin sotilasfarsseihin.) Myös Vilho Siivolan hahmo toi elokuvaan aitoa sydämellisyyttä. En siis pikkuskidinä tehnyt ihan tyhmää valintaa, vaikka opettajamme Margit Borg-Sundman (kok) ei muistaakseni aineeseeni erikoisesti ihastunut.
     Veteraanin voitosta oli tavallaan kysymys myös HBO:n ja BBC:n hyvässä Churchill-muotokuvassa Myrskyn silmässä. Oikeastaan se on jatkoa Oscar-filmille Kuninkaan puhe, joka menee edelleen jymisevällä menestyksellä. Ihan samalle tasolle tämä ei yltänyt. Lievän pettymyksen toi elokuvan katkelmallisuus ja keskittyminen Churchillin tunnettuihin lohkaisuihin. Mutta elävä henkilökuva yhtä kaikki koostui Brendan Gleesonin paneutuvassa näyttelijäntyössä. Mutta oliko Sir Winston todella näin äyskivä, epä-älyllinen ja ennen kaikkea tunnevoimainen johtaja? Ehkä brittien sota tarvitsi juuri sellaisen. Mikä ero vaikkapa viileään Mannerheimiin.
     Tämäkin elokuva painotti puheen merkitystä, johtajaa retoorikkona. Churchill innosti kansaa karskin pateettisilla radiopuheillaan. (Minne jäivät muuten hiki, veri ja kyyneleet vai menivätkö ne vain minulta ohi?) Sanan käytön mestari sai sittemmin peräti kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Molemmissa elokuvissa oli samantapainen loppunousu, niin Yrjö VI kuin Sir Winston kohtasivat sittenkin kiitollisen kansan.

Keskiviikko 27.4.11
Veteraanipäivän Studio 55:ssä Ilmari Hakala kuvaili vanhoja taistelupaikkoja ja niiden nykykuntoa. Pääsisipä vielä käymään Taipaleenjoella, viimevuotinen yritys peruuntui. Muitakin hyviä kohteita tuossa vilahteli, vaikkapa Tolvajärvi. Ilmari on näiden paikkojen paras opas, tehtiin aikoinaan hyviä Hiidenkiven lukijamatkoja Karjalan korpiin; ehkä vielä pääsen hänen kelkkaansa.
     Päivän pääjuhlaa Turusta katselin loppuolelta, kävin ensin Seela Sellaa tervehtimässä ja Israelin terveisiä viemässä, kun hän esiintyi tuossa naapurissa Agricolan kryptassa. Tavattomasti väkeä vetävät näköjään nämä senioritapaamiset, kirkko on muutenkin, esim. hyväntekeväisyyslounaillaan, avautunut meille lähikulmien asukkaille. Seela tuskin kuuli ensimmäistä kertaa, kuinka hyvä opas hänen poikansa Ariel onkaan.
     Näyttelijöitä täällä pyörii muutenkin, eilen törmäsin Heikki ja Eija Nousiaiseen tuossa vakidivarissani Välkesalmessa, hankin vähän lisää Ozia ja tähyilen sitä Collinsin ja kumppanin suurta Jerusalem-opusta.
     Niin siellä Turun juhlassa tuli Yrjö Jylhä esiin pariin kertaan kuten pitääkin, Sillanpääkin tietysti. Kun Turun kaupunginteatterin veteraani Heikki Alho lausui miehekkäästi Jylhää, tuli siitäkin mieleeni, että Taipaleenjoen esitykset lähestyvät jälleen Ilmajoella kesäkuun puolella. Sieltä Agricolan kryptastakin olivat joukolla lähdössä oopperamatkalle. Esitykset on myyty saamieni tietojen mukaan miltei loppuun ilman minkäänlaista mainosrymistystä.
     Radion alkama sarja jatkosodasta tuntuu pätevältä. Kun Johan Bäckman äsken julisti tv-dokumentissa, että koko suomalainen sotahistoria on suuri väärennös, on sitä mahdoton ymmärtää kun kuuntelee Henrik Meinanderin ja Ohto Mannisen maltillisen seikkaperäistä selvitystä Suomen liittymisestä Saksan aseveljeksi. Kuinkahan puhtaat paperit Venäjän historioitsijoilla on nimenomaan objektiivisista sodantulkinnoista?
     Kun Marja on Turussa käymässä, painelin illalla viimein katsomaan sen Iltapäivän Toscanassa, jota monta kertaa meinattiin mutta aina se jäi. Se nyt kumminkin on elokuva, joka pitäisi nähdä nimenomaan vaimon kanssa yhdessä; paljon olisi tuoreeltaan keskusteltavaa. Elokuva yllätti älyllisellä taidefilosofisella virityksellään, myös epäsovinnaisen kuvitteellisella erotiikallaan. Juhani Aho olisi teoriassa voinut yltää johonkin samaan, ehkä. Jos Venny olisi häntä inspiroinut.

Torstai 28.4.11
Pidin minäkin Benin puhetta valtiopäivien avajaisissa railakkaana, poikkesi kaavasta ja sisälsi oikeaa asiaa tavanomaisten rituaalipuheitten sijasta. Jospa tällaisesta aukeaa uusi rohkeampi perinne. Varovainen presidenttikin näytti hytkähtelevän myönteisesti yllättyneenä. Väliaikainen rooli antoi puheelle liikkumavaraa. Hauska oli Benin "sanatarkka" käännös roomalaisesta viisaudesta Vox populi, vox dei. (Kansa on puhunut, pulinat pois.)
     Kun kuuntelin ekumeenista palvelusta toisella korvalla, Benin ääni erottui sielläkin sanaa lukemassa. Hänestä olisi voinut tulla myös merkittävä opettaja synagoogaan.
     Edustaja Eerola heitti melko ronskin kommentin siitä, että jos persut olisivat oikeita natseja, he eivät olisi äänestäneet Zyskowiczia puhemieheksi. Minuakin harmittaa sellaisten jykevien määritteiden kuin 'natsit' tai 'fasistit' löysä heittely. Siihen sortui jopa Sofi Oksanen, joka on ottanut tavakseen mollata suomalaisia ulkomaan lehdille. Jostakin tyhmän vanhoillisesta taidelohkaisusta on pitkähkö matka vielä kirjarovioihin tai taiteilijain polttomerkintään. Joku kohtuus kuuluu kai kirjailijankin käsitevarastoon. Samoin Soinin nimittely fasistiksi kertoo vain plakaatinkantajien alkeellisesta tai olemattomasta historiakäsityksestä.
     Pientä leimaamista yritettiin vielä A-talkissakin heiveröisellä menestyksellä. Jan Andersson ei pääse eroon eikä kai haluakaan ylimielisen ivallisista asenteistaan. En usko, että kuulusteleva tyyli enää palvelee poliittista keskustelua. On jotenkin hassua kaivaa yhä uudestaan esiin Jussi Halla-ahon vanhoja blogikirjoituksia. Se osoittaa vain, että uusia aseita ei löydy. Tietysti kohteet valitaan eri perustein. Onkohan koskaan vastaavissa yhteyksissä kaivettu esiin vaikka Jaakko Laakson tai Erkki Tuomiojan vanhoja kannanottoja. Pohjanoteeraus saavutettiin joku vuosi sitten, kun Leif Salmén osoitti sanoin ja elein syvän rasistisen vihansa ja halveksuntansa Halla-ahoa kohtaan. Siitä arvatakseni alkoi Jussin rakettimainen nousu. Poika selviää nykyisin tulituksesta tyynellä rutiinilla, ministeriainesta.
     Katsottiin KAVA:n (vanha kunnon Elokuva-arkisto) teatterissa Waltarin käsikirjoittama Suomen ensimmäinen lottaelokuva Tyttö astuu elämään (1943), jota ei ole koskaan esitetty televisiossa eikä paljon muuallakaan, eikä sitä nähty nytkään. Loppu puuttui tässä Waltari-seuran esityksessä. Jäätiin toiveissa odottamaan, että elokuva nähtäisiin joskus myöhemmin loppuun saakka, kokonaiseksi konstruoituna (negatiiveja on säilynyt, ääntä ei kaikin osin). Tuottaja oli yrittänyt hätäpäissään tuhota elokuvan sotien jälkeen, mutta riittävästi on jäänyt keloja, jotta ainakin isänmaallis-riipaiseva tyylilaji selkeni, Ansa Ikonen pääosassa kovien kokemusten karaisemana lottana. Kyllä tämän jo tv:ssäkin kestäisi katsoa, kunhan kunnon kopio rakennellaan.

Perjantai 29.4.11
Melko mahtava päivä. Juuri kun keskityttiin brittien häihin, Kirsti Mäkinen soitti ja onnitteli: - Sinusta on tullut Bonnierin kirjailija! Olin vähän ällikällä. Pian Mari Wärri soitti WSOY:stä ja kertoi Bonnierin ostaneen yleisen kirjallisuuden. Pari muutakin viestiä tuli samasta asiasta. Milteipä ilahduin, avaahan se mahdollisuuksia vähän laajemmalle. Kannatan pohjoismaista yhteistyötä, se oli jo Ahon ja Sillanpään linja. Antaa mennä vaan, seuraillaan tilanteita. Kun Anna Baijars vielä lähetti aiheesta perustelevan sähkökirjeen samana päivänä, voi sanoa WSOY:n hoitaneen ainakin tiedotuksen ensiluokkaisesti omille kirjailijoille.
     Tässähän olisi kaikenlaista arvattavaa, mutta jääköön. Myös Otavan kanssa tulen hyvin toimeen. Kirjoittajan kannattaa keskittyä omaan työhönsä ja jättää kauppa- ja kustannusspekulaatiot sen alan ammattilaisille.
     Katsottiin sitten rauhassa häitä Marjan hyvien tarjoilujen voimistamina. Monet muistot palasivat. Dianan ja Charlesin häitä katseltiin Hämeenkyrössä 1981, sillanpääläisiä mukana tupa täynnä, kun Saavutuksessa ei ollut televisiota. Taisi olla muitakin naapureita. Valtava tunnelma. Nyt ihailimme Katen ja Williamin hillittyä, tyylikästä onnea vähän pienimuotoisemmin. Vaikuttavaa, tällaista tarvitaan. Ihmisen on hyvin luontaista eläytyä toisten onneen ja loistoon. Kiinnitti huomion, kuinka hallitusti ja rauhallisesti poliisi johdatti valtaisia kansanjoukkoja. Oli myös kiva katsella näinkin pitkään Lontoon tuttuja näkymiä, siellä asuneena ja monesti käyneenä.
     Kävin vielä Ailan luona Arkadiankadulla, puheltiin tietysti Bonnierin kaupasta. Aila sitä iloisena kannatti. Hän on sentään WSOY:n vanhin edelleen julkaiseva kirjailija ja Ruotsissa pitkään asunut. Nautimme latvialaista shampanjaa ja Aila antoi uuden runokokoelmansa Tämä täyteys, tämä paino. Sitä ei ole kumma kyllä vielä arvioitu Hesarissa. Aila kaivoi esiin Aamulehden hienon arvostelun (tietysti Matti Kuuselan) ja muutaman muun maakuntalehden. Yhdessä todettiin joistakin runoista: "dementoitunutta huhuilua". Sekö Ailaa nauratti, vähän loukkasikin. Ehdotin että hän panisi sen seuraavan kirjansa nimeksi. Se vasta naurattikin.
     Luin ääneen runon sieltä, toisen täältä, ja Aila kertoi kikatellen niiden taustan. Kuka missäkin on aiheena, miehiä tietysti ja muutakin. Kuinka kuivaa olisi analysoida ja tulkita näitä vain puhtaana runoutena. Huumoria ja itseironiaa on enemmän kuin Ailan entisissä runoissa. Vanhuus on hänet vapauttanut. Kun joku runoudentutkija alkaa joskus tätäkin tutkia, tervetuloa haastattelemaan jos kiinnostaa. Tai parasta mennä heti kuulemaan runoilijan suusta, kuinka runot ovat syntyneet. Mulla kun ei ollut nauhuria mukana. Eikä Aila siihen olisi niin hauskasti pulpunnutkaan.
     Kiira Korpi pyllähti, ainoa pikku miinus loistavassa päivässä.

henkilötiedot | kalenteri | päiväkirja | julkaisut
kirjoituksia | palaute