Sulka
Henkilötiedot
Pääiväkirja
Julkaisut
Kirjoituksia
Puheita
Galleria
Palaute
Pääsivulle

Päiväkirja

Sunnuntai 1.4.12
Onnistuinpa taas aprillaamaan Marjaa, mutta siihen piti käyttää kuulokuvaa ja näyttämöllisiä keinoja. Lavastin yllätysvieraan saapumisen aamutuimiin. Huokeita ovat huvini.
     Ykkösen dokumentti Lassi Nummesta, samoin Teeman runokollaasi Pitskun performanssista täydensivät sopivasti eilisiä elämyksiä.
     Jyrki Nummi kirjoittaa Pekan Lehtos-kirjasta aika asiallisesti, ei tosin innostuneesti, mutta mahdotonta oli näköjään kieltää sen ansiot, vaikkei elämäkerroista pitäisikään. Harmin paikka, että väärä koulukunta on näin tuottelias ja näkyvä.
     Teimme tutkimusretken vasta avattuun Tamminiemeen, Teija Ahtisen haimme kaapelitehtaan kupeelta mukaan ja kiertelimme siellä huoneissa ja kerroksissa tunnin verran. Hyvä opastus saatteli vierailua. Ennallistaminen on näköjään tehty huolella ja mallikkaasti. Baarikin on avattu, samoin yläkerran kylpyhuone. Askeettista ja kodikasta oli Kekkosilla. Sylvin hiljainen elämä heräsi taas eloon, näytelmästä tulee vastaan kuten eilen hautajaisissa hyviä kommentteja.
     Palmusunnuntain kruunasi lounas Elitessä ja vaihteeksi hiljainen koti-ilta. Matti Klinge kertoi Helsingin historiasta, Maria Lund valmistautuu uuteen musikaaliin. Nummen juhlakirjaakin selasin illalla: Mutta kun olen runoniekka. Ystävien, tutkijoiden eloisia väläyksiä tästä tyyliniekasta.

Maanantai 2.4.12
Kuvittelin että Pekkarinen lähti ehdolle hajoittamaan ääniä Väyryseltä, jotta Kiviniemen valinta varmistuisi. Mutta nyt siellä onkin pakka kokonaan sekaisin. Todellista tahtoa, voimaa ja visiota ei ole muilla kuin Väyrysellä. Pystyykö kukaan enää Paavoa ohittamaan? Yhtenäisyyttä ei hänen johdollaan kylläkään saavuteta.
     Koko päivä töitä, mihin takatalven lumituisku antoi hyvän taustan. Tampereella rytisee pelti, onneksi poikani ei ollut baanalla. Millähän keleillä päästään maalle pääsiäiseksi.
     Francon jälkeen 179. osa – ja edelleen sarja pystyy jopa yllättämään, kuten nyt hienolla surrealistisella tulevaisuusjaksolla Antonion suojelusenkelin johdatuksella. Kun täällä Oriveden koulussa taas ammuskeltiin, tuleehan tämä aggressiivinen malli osaltaan tv-sarjoista. Kotimaisisissa vallitsee yhä ankea, kiroileva, väkivaltaisen turhautunut ilmapiiri, arvaan, sillä en ole aikoihin katsonut. Kuka tekisi meillä espanjalaisten tapaan aikaa ja ihmisiä ymmärtävää, heitä rohkaisevaa, pohjimmaltaan sydämellistä mutta ei lainkaan sokeroitua perhekuvausta. Vastaus: ei kukaan.

Tiistai 3.4.12
Titanic-villitys yltyy. Katastrofi kiehtoo yli aikain. Ei ollut mitään aikomusta katsella uutta draamaa aiheesta, mutta siinä vain unohduin lukiessa silmäilemään matkustajajoukon jyrkkää luokkajakoa. Perin brittiläinen itseanalyysi. Eipä juuri sympaattisia ihmisiä. Mutta itse törmäys ja sen reaktiot oli todentuntuisesti kuvattu, kaikessa hämmennyksessään ja hitaudessaan. Ei mitään oopperanomaista paniikkia, vaan haparoivan hutiloivaa pelastautumisyritystä. Tällaista varmaan oli, koko tunnerekisteri pelissä. Suurin kauhu voi jähmettää kylmän rauhalliseksi. Jännä rakenne tässä: seuraava jakso kuulemma alkaa taas alusta, taustoista. Mutta lopputulos nyt kumminkin on selvä, jännitys siitä puuttuu.
     Lassi Nummen äidin Ida Maria Mahlbergin piti 16-vuotiaana matkustaa Titanicilla New Yorkiin, mutta hän myöhästyi ja joutui valitsemaan seuraavan laivan. Kohtalon leikkiä. ”Myöhästelyn myönteiset ulottuvuudet ovat siitä lähtien lujasti asettuneet osaksi sukutajuntaa”, kirjoittaa Markus Nummi.

Keskiviikko 4.4.12
Tervehdin tuttuja joutsenia rannassa. Tarkastan saunalaiturin, edelleen kunnossa. Mietin koska voisi jo kokeilla savusaunaa. Vielä on kylmä ja lunta, veisi aikaa lämmittää. Mutta vesi on rannassa vapaa. Oli loistava keli ajella Helsingistä, ei jälkeäkään enää maanantain kaaoksesta.
     Illalla kuuntelin konserttia (Schubert, Mahler) Musiikkitalosta ja varsinkin väliajalta Ahti Tarkkasen mainiota muistelmaa, jossa ilmeni kuinka Norssi oli klassisen musiikin keskus sotien jälkeen. Paavo Berglund oli Tarkkasen luokalla, muita tuttuja nimiä vilahteli kuten Tuomas Haapanen, kevyeltä puolelta koko Olli Hämeen orkesteri. Myöhemmin sitten jazz valtasi alaa kuten nyt on muisteltu Jaskan eli Tahkiksen muiston yhteydessä. Aarno Cronvall oli samaa ikäluokkaa, muita mainitsematta. Manu Konttinen moduloi meillä uruilla aamuhartaudet, Tarkkasen aikaan itse Armas Maasalo (joka opetti jo isääni). Minua musiikki ei silloin niin koskettanut, urheilu, jalkapallo, kirjallisuus olivat päällimmäisinä. Yritän nyt myöhemmin ottaa takaisin.

Kiirastorstai 2012
Tauno on sillä kannalla, että Väyrynen sotki pelin. Synnynnäinen kepulainen ei usko, että Paavo valitaan. Ei hänellä ollut oikein muitakaan kandidaatteja, Pekkarinen nyt juuri menisi. Vaikea tilanne. Yritin puolustaa Paavoa, mutta ei mennyt läpi. Meidän postilaatikkoparlamenttimme kallistui odottavalle kannalle.
     Parnassossa paatunut sotaratsu Lasse Koskela rusikoi vimmastuneesti Tarkan Lehtos-elämäkerran kakkososaa. Vanhoilla urilla on varttuneen tutkijan elämäntyö tämän tarkoitushakuisen teilauksen mukaan, mutta syvempiin raiteisiin on juuttunut kriitikko itse. Pinttynyt pakkomielle on Koskelassa elämäkertojen vihaaminen. Omat näyttönsä tutkimuksen alalla ovat vaatimattomat. Mukana on hapantunutta henkilökohtaisen kaunan kertymää. Kun LK haukkui jo Lehtosen ykkösosan, päätoimittaja voisi vähän katsoa kenelle antaa tällaisen toistuvan tappotyön. Toisaalta Parnasson kritiikeillä on merkitystä vain pienessä piirissä, pahimmillaan aikakauskirja ottaa jatkaakseen kirjallisuudentutkijain kuopatun vuosikirjan snobistis-tieteellisiä niuhotustehtäviä.
     Kuuntelin koko Matteus-passion radiosta ja tunsin kummasti voimien vahvistuvan. Onkohan Bachilla tällainen vaikutus. Työtkin etenivät siinä sivussa, korjailin tiedostoja. Mutta hiottujen oopperaäänten tulkitsema verinäytelmä sisältää myös tahattoman koomiset ulottuvuutensa.
     Mikä pudotus tämän jälkeen yrittää silmäillä Mikko Niskasen Pulakapinaa. Venäläisvaikutteiset, oopperanomaiset joukkokohtaukset olivat auttamattoman teennäisiä. Lisäksi elokuva kaatui kolmeen harhaiskuun: Mikon rakkaat amatöörit, Illut ja Sulit, olivat väärässä ympäristössä. Konginkankaalla heidän mutinansa jotenkin vielä menetteli. Toiseksi Nivalassa kun ollaan täytyy henkilöiden puhua selevää pohojalaasta niin että siihen uskoo. Nyt ne puhuivat mitä sattuu, Mikko itse etunenässä. Kaiken huippuna nimimiehestä oli tehty kansanfarssien koppailija ja hyppyhousu ilman vähintäkään auktoriteettia. Kunnon vastavoimia ei syntynyt.

Pitkäperjantai 2012
Pilvinen sää kuten pitää, iltaan kirkastui. Ihmetyttää vähän miksi saarnoissa, kuten radion kirkonmenoissa, surraan ja painotetaan tätä mustana murheen päivänä. Kun tämä ristiinnaulinta kaiketi oli alun alkaen Jumalan idea, että näin mennään. Ja sitten siitä ilo repeää parin päivän päästä. Emmekö siis voi valmiiksi ennakoida, että kokonaisuus on kärsimyksineen kaikkineen iloinen asia vai mitä.
     Tytöt Aino ja Heidi tulivat, hain kirkolta. Käytiin talonpojan lenkillä, nautittiin iltateetä ja Johannespassiota ja katsottiin Avalta Henry Jamesin romaaniin perustuva Naisen muotokuva. Se olikin hieno juttu, Nicole Kidman näytteli vaikuttavasti, miksei Malkovich myös. Loppu jätettiin auki, katsojan arvattavaksi. Tytöt syöksyivät romaanista katsomaan kuinka se oikeasti loppui. No Isabel palasi siis Roomaan ja miehensä luo, sittenkin. Sääli. Mutta tälle Bostonin salskealle kosiomiehelle jäi kuitenkin kirjassa hienoinen toivo, on vain odotettava. Leffan katsoja saattoi yhtä hyvin päätellä, että happy end jo sinetöitiin suudelmalla, mutta ei. Jamesin kerronta vaikuttaa elegantilta kun sitä silmäilin. Kiva kun tämmöinen löytyy heti hyllyn uumenista.

Lankalauantai 2012
Sain kyllä yhden konkeloon kaatuneen kuusen nurin itsekin, mutta kahta järeämpää varten tarvittiin Taunon kokemusta. Hetkessä kävi mieheltä kaatotyö, tuhansia runkoja kukistanut eläessään. Kun ryhdyin lukemaan Koirankynnen leikkaajaa, tässä hyvä taustatuntuma. Taunossa on sekä Kuosmasen että Mannisen otteita, minä joskus tunnen itseni Mertsi Vepsäläiseksi. Mutta hyvin on kaksissa pärjätty. Luja tukimies on tarpeellinen elämän käänteissä.
     Loistavat pääsiäissäät jatkuvat. Torilla kieputtiin, saatiin kassi täyteen kalaa, uuden ryhdikkään katiskan ostin myös. Joko alkaisi hauki rannoilla polskia, joskus se kutee jo jään alla. Myös lammasta on varattuna ja kaikkea muuta, mielestäni viikon ruuat kuusihenkiselle perheelle. Mutta kyllä niistä selvä tehdään.
     Saunailta ja Faust Covent Gardenista. Siitä on iäisyys, kun siellä istuskelin Lontoon aikoinani.
     Kristus alkoi ylösnouseskella, mutta yöllä emme jaksaneet messuta. Odottakoon aamun kirkkaus, aurinko ilosta hyppiköön.

Pääsiäispyhät 2012
Erinomaisia pyhiä, paljon vapaata, lehtiä ei tule, aikaa vaikka mihin. Töitä ja seurustelua lasten ja muiden kanssa sopivassa suhteessa, lammasta ja minttuhyytelöä ja punaviiniä, eritasoista lekottelua ja lueskelua. Kaiken lisäksi hiihdeltiin kantohangilla pälvien lomassa ja reippailtiin muutenkin. Linnunpöntöt puhdistettu. Voiko pyhiä paremmin viettää? Vastaus: ei.
     Ulkoisesti kuntoutuneina ja sisäisesti puhdistuneina palailemme Sepänpuiston laitamalle ja piipahdamme pienellä matkalla ja sitten taas takaisin työn tukkaan kiinni.

Tiistai 10.4.12
Poliisi on kysellyt papereita ulkomaalaisen näköisiltä kertomatta syytä. Hitto, asiaa on korjattava. Mitä ehdottaisi V. Huovinen. Poliisi pysäyttää assalta epäilyttävän tyypin ja lausuu: ”Sorry Sir/Monsieur/Gospodin, mutta saisinko nähdä paperinne, koska hampparoitte täällä joutilaana ja olette muutenkin vittumaisen näköinen.”
     No joo, kerran olin iltakävelyllä Nevski prospektilla, kun miliisi pysäytti ja vaati papereita. Passini oli Hotelli Europeiskajan portsarilla. Meinasi tulla matka miliisiasemalle. Ei selitetty mitään syytä. Luultavasti olin tsetseenin näköinen, kerrostalo oli äskettäin räjäytetty. Olisiko pitänyt tehdä kantelu Pietarin pormestarille?
     Nyt nousemme Istanbulin koneeseen. Siellä on lauantaina kuuma poliittinen kokous. Varmasti hämärämiehiä liikkeellä. Saas nähdä pysäyttääkö miliisi ja kertooko syytä.

Keskiviikko 11.4.12
Kyllähän nyt Turkish Airlines hakkasi ongelmissaan rypevän Finnairin kuusi-kaksi. Maittava ateriakin tarjottiin juomineen ilmaiseksi! Mitä koyhä poika Finnair nykyisin, ei mitään paitsi rahalla. Lentoemotkin kauniita, kuin Anna Baijarsin kaksoisolentoja kumpikin. Matka keinahti mukavasti Orhan Pamukia lukien. Vasta asetettu Hotel Princeen ja käyty ottomaanien palatsissa illallisella. Syöty siis äyräille asti. Huomenna vasta ryhdytään johtelemaan ryhmää erilaisiin kirjallisesti et historiallisesti merkittäviin kohteisiin.
     Samassa koneessa tuli Vanhojen Kettujen mediajoukkue, tuttuja naamoja, kai nekin täällä jossakin pyörähtelevät.

Torstai 12.4.12
Meitä on vajaan parinkymmenen kirjallisuuden harrastajan vireä ryhmä tutkimassa kirjailijoiden Istanbulia. Eri puolilta maata koostuu joukkue, aina Rovaniemeltä, Savonlinnasta, Raumalta ja Tampereelta sekä pääkaupunkiseudulta on hyviä lukijoita.
     Aamu valkenee aurinkoisena. Obligatorisesti aloitamme Hagia Sofiasta, sen kupariportin edustalta, missä Johannes Angelos ja Anna Notaras kohtasivat 1453, siis romaanissa. Tuttu paikka, mutta aina uudistamisen arvoinen. Oppaamme Senni Sollo selvittää ansiokkaasti laajoin tiedoin kirkon, moskeijan ja museon monia vaiheita. Viikinkien raapustukset toisen kerroksen kaiteessa värisyttävät. Jospa Haavikko olikin oikeassa: muinaisrunojen Pohjola oli pohjalla eli Bysantissa? Tänne on joka tapauksessa kaukaakin soudettu saaliinjaolle.
     Ihailemme myös Kariyen eli Choran kirkon ihmeellisiä mosaiikkeja. Muistin kuinka Waltari oli aikoinaan 1947 ainoa kävijä, ja vahtiukko, joka ei tiennyt mitään mosaiikeista, tarjosi hänelle muutamaa palasta matkamuistoksi. Waltari torjui ystävällisen ehdotuksen, jolloin ukko ihmetteli hänen pidättyvyyttään. Tänään meille ei kukaan tarjonnut mosaiikin palasia Suomeen vietäväksi.
     Vaelsimme muurin viertä Fenerin työläiskortteleihin, joita silmäillessä saattoi hyvin eläytyä Orhan Pamukin kuljeskeluihin ja mietteisiin Istanbulista pohjattoman surun ja melankolian kaupunkina.
     Sillan yli Peran puolelle, missä teema jatkui Pamukin hyvin tuntemassa Cihangirissa. Hyvinkin tuttuja kujia hänen romaaneistaan, viimeksi Viattomuuden museosta. Löysimmekin sen talon, johon Pamuk on suunnitellut viisi vuotta omaa museotaan, jota jo romaanissa vilautellaan. Muutama nuori tyyppi putkahti ulos ovesta, ja vakuuttivat meille, että museo todella avataan tämän kuun lopussa. Pidän sitä jo nyt Uskomattomuuden museona. Kukaan ei ole keksinyt keräillä romaaninsa esineistöä museoksi.
     Peran eli Beyoglun puolella oli myös illallisemme kukkaiskujan varrella lähellä valtakatua, entistä Grand Rue de Peraa, nykyistä Istiklalia.

Perjantai 13.4.12
Sininen moskeija on yhä vain hivelevän kaunis, aina käymisen väärti. Ja tietysti ohjelmaan kuuluu Topkapin palatsi, missä erityisesti ilahdutti Bagdadin paviljongin upeasti entisöity kulmaus. Siinä nuori Waltari nojaili 1929 ja silmäili Kultaiselle sarvelle, Bosporille ja Marmaramerelle, näkymä on huikea edelleen, ja siinä hänelle kertomansa mukaan syttyi visio suuresta historiallisesta romaanista, jonka voisi sijoittaa näille paikoille. Hauduttelu kesti vajaat parikymmentä vuotta. Mikael Hakimia muistimme muutamissa kohdin, vaikka sen mustuneen ikivanhan plataanin juurella, jonka oksista janitsaarien keittopadat ovat riippuneet.
     Romaani muistuttaa myös siitä, että haaremi oli muun elostelun ohessa poliittisen vallan ja juonittelun näyttämö. Mikaelin petollinen naisystävä Giulia hakeutui sulttaanin lempivaimon sultanan uskotuksi ja pääsi vetelemään vallan naruja, hyvä ettei Mikaelinkin pään menoksi.
     Iltapäivä oli vapaata ja irtauduimme Marjan kanssa lounaalle Pierre Lotille omistetun hotellin kattoterassille, josta aukeni näkymä Marmaralle. Aurinko porotti keskitaivaalta helteisesti. Olut maistui ja Lotin special kanatötterö.
     Eilen kirjabasaarissa poiketessamme sain vihjeen Istanbulin ainoasta Sinuhesta, jopa piirretyn kartan paikasta, missä se olisi saatavilla. Vaikea oli silti ylimmän kerroksen divari löytää pankkien ja tavaratalon puristuksesta, vaan löytyipäs! Misirli Sinuhe (1955) vaihtoi omistajaa 20 Turkin liiralla, kymmenisen euroa. En ryhtynyt tinkimään.
     Seilasimme Bosporilla ja katselimme uusia ja vanhoja rakennuksia, palatseja ja huviloita, laivoja ja Rumeli Hisarin linnoitusta. Ilta hiljaa himmeni, valot pyyhkivät salmen laineita. Siirryimme kalarantaan illalliselle, mutta aina monen mesen jälkeisiä lihavartaita, sinänsä maittavia, ei ikävä kyllä kunnon kalaa.

Lauantai 14.2.12
Satumaiset poutasäät vaihtuivat sateen ripeksinnäksi, joka iltapäivällä yltyi jopa rankoiksi kuuroiksi.
     Sirkesin asemalla muistimme hetken Agatha Christien Idän pikajunaa ja jatkoimme Pierre Lotin kahvilaan sinne Eyupin rinteelle, vanhan hautausmaan kupeelle sypressien varjoon. Siellähän riittää nostalgista kerrottavaa sekä Lotin unelmista että Tulenkantajien haaveista, Waltari ja Paavolainen vuorollaan ovat täällä istuskelleet ihastellen näkymää Kultaiselle sarvelle, joka on paljon muuttunut, mutta jaksaa silti hurmata vaitonaisella kauneudellaan. Waltari hyvästeli mielessään Lotin vaikutuksen varhain (lähemmin Bibliophilos 1/2008), ja Pamuk pitää Lotin vaikutusta läntisiin kirjailijoihin jopa vahingollisena: hänestä on levinnyt sentimentaalinen Istanbulin pittoreskin kauneuden ja eksotiikan ihailu moniin seuraajiin.
     Vielä Peran puolelle Tünelin aukiolle ja kävelykadun kuhinaan, mistä suojauduimme vanhaan kunnon Londra-baariin, jonka vihreä valomainos oli Waltarille helvetin portti. Nykyisin baari on vaimea brittityylinsä säilyttänyt hotellin oleskelutila. Kaikesta riittää kuitenkin kerrottavaa.
     Marja kipitti tuliaisostoksille, jolloin saatoin nauttia rauhassa rakia läheisessä nuorten suosimassa pintaravintolassa, mistä avautui näkymä Marmaramerelle. Sadekuuro yllätti paluumatkalla, mutta selvittiinpä hirveässä tungoksessa taistellen oikeaan raitiovaunuun ja varsinkin siitä ulos oikealla pysäkillä.
     Matkamme huipentui illallisilla historiallisessa Pera Palacessa, joka on kunnostettu liki entiseen loistoonsa. Minulle käynti oli merkittävä revanssi siitä, kun ensimmäisellä käynnilläni siellä asuessani 2006 hotelli tyhjennettiin väkivalloin keskellä yötä. Saimme kaikki laahustaa sateessa hakemaan uutta majapaikkaa. Syy selvisi vasta myöhemmin: omistajalta oli silloin maksamattomia veroja ja muita maksuja sen verran, että viranomaiset sulkivat näin riuskoin ottein hotellin. Vielä 2008 se oli kiinni, mutta nyt siis entistä ehommassa kunnossa. Illallinen erinomainen, palvelu suurenmoista! Tarkastimme historiallisen hissin ja Agatha Christien kantotuolin ja totesimme paikallisen eliitin juhlivan paremmissa kerroksissa varsin näyttävin asuin. Kuin aika entinen olisi palannut. Tämä käynti kannatti.

Sunnuntai 15.4.12
Enää kotimatka. Neljässä päivässä ehtii sentään aika paljon. Kauemmin Istanbulissa tulisi viivyskellä, ehkä joskus aukeaa tilaisuus. Senni piti oppaana ohjia tiukalla, ja minä truikkasin aina johonkin väliin näitä kirjallisia muistumia. Ryhmä oli valistunut, kiinnostunut ja vaivaton, kyllin pieni liikkumaan ketterästi. Tulomatkalla tapaamamme Vanhat ketut kohtasimme perjantaina Topkapissa, vauhti oli päällä heilläkin.
     Luin mennen tullen uudelleen Pamukin tunnustuksia Istanbulilleen ja huomasin vasta, kuinka ristiriitaisen kriittisesti hän kirjoittaa: toisaalta ihannoi ja tuomitsee ottomaanien loistokaudet ja hammastelee maan turkkilaistamista ja länsimaistamista, jotka nekin ovat keskenään jo Atatürkin toimissa ristiriidassa. Länsimaisuus on kuitenkin Pamukin oma henkinen ponnistusalusta, mutta mistä sitten kumpuaa kaupungin suuri suru. Tappioista, menetyksistä, entisen loiston menetyksistä, köyhyydestä, kansanluonteesta? Rohkeasti ja rehellisen tuntuisesti Pamuk kirjoittaa monista maansa epäkohdista ja historian hirveyksistä, mistä on sitten saanutkin karvaasti maksaa.
     Kun kehuin tullessa Turkish Airlinesia, on nyt otettava vähän takaisin. Lähtö viivästyi 2,5 tuntia Alanyan jatkoyhteyden odottelun vuoksi, ja tarjoilukin meni sekavaan, tosin iloiseen paniikkiin. Passintarkastus vaikeampi kuin koskaan. Otteita kiristetty eikä syyttä. Mutta Helsinkiin pääsimme juuri sopivasti iltauutisille, joten loppu hyvin, kaikki paremminkin kuin hyvin.

Maanantai 16.4.12
Lumikellot kilkattavat kohmeisessa korsikossa ja tulppaaninalut pinnistelevät sinnikkäästi ilmoille Marjan kukkapenkissä. Sinivuokot kukkivat ikkunan alla. Muistuvat mieleen iloisen Istanbulin loisteliaat tulppaani-istutukset, joita oli helakat puistontilkut tulvillaan. Kaupungissa oli menossa tulppaanifestivaalit ja sen totisesti huomasi. Kuinka paljon on tarvittu väkeä loihtimaan jotain tällaista? Marja kukkia kuvaili haltioissaan.
     Ikkunaremontti aikaisti maalle muuttoa, tänne taas asettaudutaan. Kiertelin rantoja, jäät alkavat väistyä. Tuulihaukka päivysti uljaana kuusen latvassa, punakylkirastas siritteli saunatontilla. Puutöitä riittäisi. Tauno on ajanut komean röykkiön risuja juhannuskokkoon.
     Miten valtava ero oli Espanjan ja Suomen elintavoissa, seksuaalikäytännöissä ja leivänhankinnassa selvisi taas valiosarjassa Francon jälkeen. Jokin näin perinpohjainen ja samalla familiääri fiktionsekainen dokumentti tekisi hyvää meilläkin. Millaisista oloista vanhempamme, heidän vanhempansa ovat tulleet? Riittääkö yhtä reippaita kertojia kuin Espanjassa?

Tiistai 17.4.12
Muistettava päivä. Tasan 37 vuotta sitten jätin graduni sisään ja matkasin saman tien katsomaan Erkki Mäkisen esikoisnäytelmän Kauhea murhamies Lalli ensi-iltaa Poriin. Juhlimme näitä tapauksia monta päivää Erkin kanssa. Nuorena riitti virtaa.
     Erkki on kuollut kuten yhä useampi vanha kaverini. Yritetään loput pysyä hengissä. Kolea tihkusateinen sää, siis erinomainen työpäivä. Tyydyin pieneen lenkkiin illan suussa.
     Björn Wahlroosin kirja kiinnostaisi, mutta kuinka ehtisin edes osia lukea. Aamu-tv:ssä tuli esiin olennainen asia: varmaankin jännittävästi ja pelottomasti kirjassa esitellään keinoja, välineitä, tehokkaita menetelmiä varallisuuden ja ulkoisen menestyksen kasvattamiseksi. Mutta mitkä ovat päämäärät? Mihin kaikki hiostus ja moderni kilvoittelu tähtää? Onnellisempaan elämään? Millaiseen? Wahlroosin vastaus tuntuu olevan: kun mahdollisuudet lisääntyvät, jokainen voi itse valita päämääränsä. Onkohan se niin helppoa.
     Meille riittää hyvin tämä hiljainen eleskely Vanajankylän kuusikossa. Tosin äsken kierrettiin Istanbulia, eikä sekään mikään tehotalouden mallinäyttämö ole. Paljon olisi Nallella ja muilla rikkailla töitä noin maailmanlaajuisesti ennen kuin vaikka Fenerin korttelin rähjääntyneet talot korjaantuisivat. Ei muuten näkynyt kerjäläisiä, vaikka köyhyys on huutava ja maalla vielä syvempi. Yksi käsipuoli kaveri Galatan sillalla ojenteli kuppiaan, siinä kaikki. Eivät lähde Romaniasta tai Bulgariasta lähiseuduille, vaan kiipeävät tänne vauraaseen ja anteliaaseen Pohjolaan. Maksamme mielellämme myös terveydenhoitokulunsa.
     Ihmeellinen on tv:n ykkösuutisten tärkeysjärjestys: pääasiana yhden perussuomalaisen kansanedustajan erottaminen määräajaksi ja hänen avustajansa erottamatta jättäminen, paljon jäljessä tulivat semmoiset pikkujutut kuin Norjan oikeudenkäynti tai presidenttimme ensimmäinen valtiovierailu.

Keskiviikko 18.4.12
Istanbul-teema jatkuu itsepintaisesti.
     Aamulla Studio55:ssä Maarit Turtiainen kertoi kaupungista ja sitä koskevasta kirjastaan Punainen paasto. Keskustelu pysyi keveällä turistitasolla, kirjasta en osaa sanoa. Illalla teema syveni huomattavasti: dokumentti Orhan Pamukin Istanbulista näytti murhemielisen Nobel-kirjailijan, jolle kotikaupunki kertoo surusta ja tappiosta, esittäytyy etupäässä mustavalkoisena ja on kauneimmillaan lumen peitossa. Paljon tuttuja näkymiä, äsken juuri käyskenneltiin noita Cihangirin kujia. Kirjailijan työhuone, jonka seinän mittainen ikkuna antoi Bosporille, herätti vilpitöntä kateutta.
     Pamuk sai Nobelin, kuten hän itse myönsi, aikaisin ja kesken kirjailijanuransa. Hän jatkaa kirjoittamista täydellä höyryllä. Monet ovat palkittuina lopettaneet, myös meidän Sillanpäämme, joka sai sen 51-vuotiaana, siis nuorempana kuin Pamuk. Ohjelma herätti halun käydä vielä viidennen kerran Istanbulissa.
     Kaiken lisäksi pääministeri vieraili Turkissa, mukanaan kauppaministeri ja sisäministeri. Saadaanko Turkin EU-into enää nousemaan? Maa on taas kääntymässä itään ja sisään, islam valtaa menettämiään asemia.
     Kotimaassa tapahtuu hurjia, tuomioita jysäyteltiin Ike Kanervalle ja liikemiehille. Merkillistä etteivät osanneet olla varovaisempia. Surettaa vanhan työkaverin Tapani Överbastubackan ankara vankilatuomio, iloisena veikkona hänet muistan MTV:n käytäviltä, kovasti solmi kontakteja jo silloin. Luulen että hän on heilunut kovempien miesten apukaverina, sinisilmäisesti. Tässä jaeltiin rahaa ronskisti ja julkisesti; hakeutuuko poliittinen taustavaikutus vastedes salaisempiin kanaviin? Virtaava vesi kovertaa padon kohdatessaan uusia uomia.

Perjantai 20.4.12
Kävin onnittelemassa Arto Paasilinnaa (70) WSOY:n salongissa. Viimeisiä tilaisuuksia näissä perinteisissä tiloissa, haikeaksi vetää.
     Lämminhenkinen tilaisuus siitä muodostui. Juhlakalu saapui poikansa Petterin, toisen syntymäpäiväsankarin, saattelemana ja tervehti yleisöä reippaalla kädenheilautuksella. Siinä he sitten istuivat rinnan eturivissä, isä ja poika, silmäillen toisiaan tyytyväisen oloisina. Peräti seitsemän puhetta pidettiin, kaikki hyviä ja kohtuullisen lyhyitä. Leena Majander toimi avaajana ja emäntänä. Ministeri Arhinmäestä tuli esiin ennen tuntematon puoli: henkevä humoristi. Luokkatoverini Jorma Kaimio muisteli yhteisiä ulkomaanturneita Arton kanssa. Niitähän Aleksi Siltala jo kuvaili aamun Hesarissa varsin repäisevästi. Jorma pysyi vähän hillitymmällä linjalla ja niin kaiketi Artokin hänen seurassaan.
     Paasilinnan menestys Euroopassa on todella huomattavaa ja innostunutta, ei kai sen mittasuhteita vieläkään meillä oikein tiedetä ja tajuta. Ruotsin kustantaja Dorotea Bromberg antoi siitä oman todistuksensa, samoin kaiken alkuunpanija, Jäniksen vuoden ja monen myöhemmän teoksen ranskantaja Anne Colin du Terrail. Kuvaa täydensi asia- ja numerotiedoin Filin johtaja Iris Schwank. Kuultiin rakastettavia, kiitollisia, lämpimän ihailun täyteisiä puheita Artolle. Ja mies sen kun nyökkäili mielissään kaikille ylistelyille.
     Joten oli ihan hyvä, että Reino Paasilinna sai sarkastisemman sananvuoron muistellen veli Arton lapsuuden ja nuoruuden vaiheita jokseenkin railakkaasti. Monitaitaja nuoresta pitäen, se tuli selväksi. Esko Salminen kruunasi tilaisuuden esittämällä Ukkosenjumalan pojasta Rutjan kuusi käskyä ihmiskunnalle. Leena arveli Arton itsensä sekä noudattaneen että rikkoneen kaikkia.
     Arto piti lopuksi kiitospuheen, jossa komeakaariset lauseet kohottelivat lisää kirjailijaa maailmanlaajuisen maineeseen ja viisauteen. Hän antoi myös armeliaasti anteeksi kaikille roistoille ja roikaleille, joita on joutunut uransa aikana kohtaamaan, ja vakuutti ettei kanna meille enää kaunaa. Mikä helpotus, joten saatoimme puolestamme kohottaa onnittelumaljat huojentunein mielin.
     Yleisen hulinan lomassa ehdin toimitella omia sopimusasioitani ja tavata Vanhan kirjallisuuden päivien puhujaa Anna Baijarsia ja ohjelmatoimikunnan uutta jäsentä Jussi Lähdettä ja ohimennen valmistella ensi viikon kokousta.
     Palailin tuulisesta ja kolean sateisesta Helsingistä junassa Tampereelle ja edelleen bussilla Kyrön kirkolle, mistä Marja minut poimi talteen. Luin tilaisuudessa julkistettua Jouni K. Kemppaisen elämäkertaa Onnellinen mies Arto Paasilinnan lievästi sanoen värikkäistä elämänvaiheista. Onpa vetävä kirja, parempi paljon kuin siitä käytyjen aamutv-keskustelujen jälkeen olisi odottanut. Menomatkalla luin taas Paasilinnaa parhaasta päästä, Ulvovaa mylläriä. Onhan Arto tosiaan ilmiö, ei voi väittää vastaan. Kerta kaikkiaan kekseliäs kirjailija ja kova kaveri. Merkillinen luonnonvoima heikkouksineen ja hulluuksineen. Mistä hän kaiken on ammentanut?
     Jotenkin hän tuo mieleen Sillanpään, vaikka tämä oli selvästi kultivoituneempi boheemi, mittasuhteiltaan silti saman painoluokan rellestäjä. Häntä ja Paasilinnaa yhdistää myös onnellinen, ajaton, muistin hämärtämä vanhuus, vaikka Taata pysyi silloinkin kirkkaampana ja esiintymiskykyisempänä eikä tarvinnut muuta hoitokotia kuin tyttärensä kotoisen huushollin Herttoniemessä.
     Minulle Paasilinnan kaaren tutkiskelu on tervetullutta sparrausta, kun valmistaudun viimeistelyrynnäkköön Veikko Huovisen merkeissä. Miehet eivät tunnetusti olleet ystäviä, kuten Kemppainenkin kirjassaan toteaa. Mitä eroja, mitä yhtäläisyyksiä? Miksi Paasilinna murtautui valtavaan kansainväliseen maineeseen, kun taas Huovinen pysyttäytyi kotimaan tähtenä, joitain pohjoismaisia ja itäblokin sekä saksalaisia käännöksiä lukuunottamatta? Näitä voin tässä vielä joutessani pohtia. Missä hurjien satiirikkojen polut yhtenevät, missä eroavat?

Lauantai 21.4.12
Vielä luettuani loppuun Kemppaisen kirjan oli mietittävä Arto Paasilinnan olemusta ja merkitystä. Hellästi ja hienovaraisesti Kemppainen kuvaa kirjailijan murheelliset loppuvaiheet ja nykyisen autereisen onnentilan, jota ajankohtaiset kiireet eivät enää kosketa.
     Keltaista mediaa moitittiin WSOY:n juhlassa, mutta voisiko se jättää aihetta käyttämättä, jos kuuluisa kirjailija törttöilee niinkin näkyvästi ja kuuluvasti kuin Arto aikanaan. Ei kaiketi ollut tietoa hänen sairaudestaan tai sen luonteesta. Sitä paitsi viinapäissään Arto oli ennenkin pannut tuulemaan ja kuulumaan. Siitäkin Kemppainen kertoo reippaanpuoleisia tarinoita.
     Mutta Paasilinnan arvostus meillä ja muualla? Kriitikkokavereita siteerataan elämäkerrassa sen verran, että käy selväksi: kotimaa ei syvään kirjailijaa kumartanut. Mutta Kemppainen näyttää myös kiittäviä kritiikkejä. Pää pidettiin kylmänä, Artoa arvostettiin sen verran kuin hän sinä syksynä antoi aihetta. Tuotanto ei ole kauttaaltaan korkeatasoista. Suuri ostava yleisö seurasi teos teokselta, vaikka taso vaihteli. Kustantajaa hän pönkitti putkituotannollaan, mutta lisäsi myös kirjallisuuden lukemista yleisemmin, arvelisin.
     Silti jään miettimään eurooppalaisen kritiikin ilmeisiä yliheittoja. Monessa maassa älymystö pitää häntä suurena filosofina. Tietysti Kemppainen on valinnut parhaat päältä. Eikö Paasilinnaa missään muka moitittu? Mutta ne tasot, joita eräskin italialainen haastattelija oli teoksista löytänyt: pikareskitarina, kova teema, elämänfilosofia ja metafyysinen taso. Kuka ne kunnolla erittelisi ja esittelisi? Hei kirjallisuudentutkimus, tässä perkaamisen arvoinen aihe. Eihän kansainvälisesti tunnetuinta kirjailijaa kannata jättää vain populaarielämäkerran varaan vai kuinka.
     Missä yhteyksissä olen itse tavannut Arton? Parhaiten muistan, kuinka hän kutsui Tauno Äijälän ja minut Asemaravintolaan ehkä 1984 ja tarjosi teostensa tv-oikeuksia MTV:lle. Jotain kränää oli tullut Ylen kanssa. Äijälä tarttui heti täkyyn, ”onhan se sentään Arto Paasilinna”. Kaiketi joku juttu tehtiinkin, mutta meillä teatteritoimituksen puolella keskityttiin kyllä enemmän Huovisen tuotantoon siihen aikaan. Tällaisia itsetietoisia temppuja Arto harrasti.
     Vanhan kirjallisuuden päivillä joskus 90-luvulla hän esiintyi ja käyttäytyi hyvin hauskasti, oli valloittava ja myhäilevä. Samoin jossakin matineassa, missä tapasimme. Mutta sain kyllä todistaa pöytäseurassa myös Arton öykkärimäistä puolta, hänen messuavaa itsekehuaan ja toisten härskiä morkkaamista. Jostain syvästä lähteestä sekin tarve kumpusi. Minä en muista joutuneeni suoraan tulilinjalle, vaikka olenkin Touko Siltalan tavoin näitä ”kotikasvupoikia” Helsingistä, joita Arto ja veljensä Erno tunnetusti halveksivat. Pahin rasitus meillä se, että olemme suorittaneet kirjallisuudesta tutkinnon yliopistossa. Ei voi enää mitään, tehty mikä tehty.

Maanantai 23.4.12
Tapasin Pentti Huovisen, Veikon nuoremman veljen, ja meillä oli leppoisa juttuhetki Topeliuksenkadulla menneen ajan muistoissa. Sain hyviä lisäviitteitä kirjaani. Huvitti Pentin arvio, että Veikon elämä oli lopulta ”aika tylsää”, hän kun oli kotona viihtyvää tyyppiä eikä paljon matkustellut eikä muutakaan hurjastellut. Ei siis mikään ihan helppo kohde kuvattavaksi. Mutta mies kirjoitti. Keskitynkin paljolti tuotantoon.
     Iltapäivällä vielä yksi esitelmä Ahosta, se oli Tapiolan palvelukeskuksessa. Mutta olipa hankala ja rakennustöillä myllätty paikka, vaikea löytää edes sisäänkäyntiä. Espoossa on aina vaikeuksia, valtavaa rakentamista, uusia liittymiä, ihmeellisiä rakennusmöhkäleitä. En antaisi enää mitään viihtyvyyspalkintoa ennen niin maineikkaalla Tapiolalle.
     Francon jälkeen lauhdutti mieleni, upea kuvaus pääsiäiskulkueesta, maiden valtauksesta, kommunistisen puolueen laillistamisesta. Luin päälle Arto Paasilinnaa, onhan Onnellinen mies kovin selkeästi jäsennetty ja yksioikoisesti kirjoitettu, mutta se onkin Arton viatonta alkupäätä. Maineeseen on noussut sekin opus. Ei auta, Huovinen on mielestäni älyllisempi ja ovelampi kirjailija, olisi ansainnut käännösmenestyksen siinä kuin Paasilinnakin.

Tiistai 24.4.12
Vanhan kirjallisuuden päivät Sastamalassa lähestyvät (kesäkuun viimeiset pe-la). Ohjelmalehtinen on valmis, näyttää selkeältä, kannessa Fingerporista tuttu hahmo, lukumies ja rahamies. Teema ei voisi olla polttavampi, ajankohtaisempi: RAHA.
     Käytiin tuleva ohjelma läpi ohjelmavaliokunnan kokouksessa Tietokirjailijain toimistossa ja hyväksi todettiin. Rahaa kirjallisuudessa ja myös ihan maailmassa käsitellään päivillä monipuolisesti. Erkki Liikanen Suomen Pankista kertoo avajaisissa löydöistään kirjahyllystä. Sitä rataa mennään. Tehtäväni on perjantaina johtaa seminaari aiheesta Raha ja sana, hyviä puhujia saan johdatella. Lauantaina selviää niin Balzacin, Dickensin kuin Haavikon ja Eeva Joenpellon suhde rahaan. Kirjatoukkain ehtoohuveja rillutellaan taas Ellivuoressa.
     Kannattaa panna ajoissa kalenteriin, varailla vaikka huoneita, suunnitella matkaa. Vähän rahaa plakkariin, jotta voi tehdä kirjalöytöjä myyntipöydiltä ja huutokaupasta. Rennot päivät luvassa. Tavataan Sastamalassa.
     Illalla viimeisessä Voimalassa tuli esiin kiintoisa kysymys: saako akateemikko laukoa mitä hyvänsä verrattuna kansanedustajan yhä soukempaan sananvapauteen? Antti Nylén tuntui tosissaan laputtavan kansalaiset myös henkisesti eri kategorioihin sillä perusteella, missä asemassa ovat. Eikö tämä ole perin mekaaninen ja rajoittava näkemys? Jos taiteilija tahtoisi tappaa prosentin ihmiskunnasta, se on runollinen näkemys, joka pitää ymmärtää omassa kontekstissaan. (Onko The Guardian kuinkakin runollinen forum? Mieltääkö lehteään metrossa lukeva britti sen sellaiseksi?) Jos kansanedustaja meillä hipaiseekin vaikka maahanmuuttajan kunniaa, seuraukset jyrisevät mediassa ja eduskuntaryhmässä.
     Jussi Halla-ahon satiirinen heitto, että Kreikassa tarvittaisiin sotilasjuntta ennen kuin talouskuri syntyy, sallittaisiin hymyhuulin kolumnisteille, kirjailijoille (Jari Tervolle) ja kaikenkarvaisille kommentaattoreille (Ruben Stillerille), mutta ei perussuomalaiselle kansanedustajalle. Tässä käytiinkin äsken aamutv:ssä jatkokeskustelua perussuomalaisten erilliskohtelusta mediassa, jossa kyllä on perää, vaikka Risto Uimonen yritti viileästi asiaa siivoilla julkista sanaa valvovan verhon taakse.
     Kun Voimalassa sanottiin painokkaasti, että kansanedustaja edustaa kansaa, on siksi eri asemassa kuin vaikkapa akateemikko, niin eikö kansan riveissä liikkuvia siivoamattomia ajatuksia saisi kansanedustaja tuoda missään esiin? Tai suorastaan edustaa niitä. Ne sopivat vain nimettömiin nettipulinoihin tai taiteilijan runolliseen kontekstiin? Satiiri on erillisen ihmisluokan etuoikeus, jota ei sopisi sallia vallanpitäjien tai edes opposition omaan keskuuteen eikä puolueväen mediaan ylipäätään.

Keskiviikko 25.4.12
Ravintola C Tampereella asemaa vastapäätä tuntui hyvinkin laadukkaalta paikalta. Pidimme pienen teatteripalaverin Kirsi-Kaisa Sinisalon, Tapio Niemen ja lavastaja Samuli Hallan kanssa, mutta aiheesta on liian aikaista puhella. Tapion kanssa olemme yhtä loistavaa ideaa haudutelleet, ja nyt se alkaa saada jo vahvempaa jalansijaa.
     Hyppäsin junaan ja painelin Villa Kiveen, missä puhuttiin aiheesta ”Kuinka kirjailijaelämäkerta on kirjoitettava”. Sitähän ei voinut laiminlyödä, tiedä vaikka viimein oppisin minäkin. Tietokirjailijoiden järjestämää keskustelua johti Jukka-Pekka Pietiäinen, ja aiheesta puhuivat kevään elämäkertakirjailijat Helena Ruuska (Marja-Liisa Vartio) ja Pekka Tarkka (Joel Lehtonen). Kuulijoita oli kovasti, pääsin kiilaamaan Vuokko Hosian ja Katarina Eskolan pöytään, johon Vesakin sitten ilmestyi. Valppaina kuunneltiin.
     Jos odotettiin todella teknistä tai teoreettista pohdiskelua visaisesta kysymyksestä, siihen ei ihan saatu vastinetta. Mutta sisällöllisesti valaisevaa keskustelua käytiin, ja puheena olleet kirjat saivat valaisua monelta puolin. Yritin osaltani vähän provosoida ja kysyin, miten kirjoittajat olivat miettineet ydinongelman eli elämän ja teosten suhteen. Missä määrin ja miten kirjailijan elämä valaisee hänen teoksiaan ja auttaa tulkitsemaan niitä? Yliopistoaikoinamme (Pekka oli assistentti, minä hänen jälkeensä) vielä varoitettiin ankarasti sekoittamasta näitä keskenään, ja edelleen kielto on väkevästi voimassa, kuten viimeksi voitiin lukea Parnasson (L. Koskelan) käsittämättömästä hyökkäyksestä Pekan kirjaa vastaan ja myös emeritusprof. Kinnusen hurjistuneista muistelmista viime syksynä. Yliopistotyyppejä ei näkynyt tässä tilaisuudessa, vaikka saattoi joku ollakin, enhän tunne enää kaikkia nuorempia.
     Helena Ruuska tunnusti sympaattisesti kuuluvansa takinkääntäjiin: hänkin oli yliopistossa oppinut, että kirjailijan elämää ei saa käsitellä, teoksia vain. Nyt hän kertoi olevansa hurmautunut juuri elämäkerroista. Sellaisen kirjoittaminen imaisee kerrassaan mukaansa. Pekka kertasi viileästi vanhan akateemisen luutuman syntyvaiheita alkaen uuskritiikin läpimurrosta 50-luvulla.
     Tämähän on taas elämäkertojen suuri kevät. Vasta olen lukenut Kemppaisen Arto Paasilinnan, nyt junassa loppuun Ruuskan Vartion ja Pekan Lehtostakin enimmät kiintoisat osat. Ruuska kirjoittaa raikkaan ennakkoluulottomasti ja hänen kirjansa valaisi varsinkin Vartion ja Haavikon kohtaamista, avioliittoa ja sitä perin tiivistä suhde- ja ystäväverkkoa, johon 50-luvun modernistit kietoutuivat uudistustaistelussaan. Teosanalyysit harpoin nopeammin, kun itse teosten lukemisesta on jo aikaa, mutta niihin voi aina palata. Marja luki vastikään uudestaan Hänen olivat linnut ja piti kovasti. Hyvä romaanihan paranee toisella lukemisella.
     Pekka kertoi lukeneensa Putkinotkon monta kertaa aikaisemmin, nyt taas kahdesti tätä kirjaa varten ja aina viehättyvänsä sen kielestä ja ihmiskuvauksesta ja kauneudesta. Hän sanoi vieläkin tulleensa kirjasta hyväntuuliseksi ja suorastaan onnelliseksi. Yhteiskunnallisesti romaani ei ole enää ajankohtainen, mutta Henkien taistelusta Pekka arvioi, että sen satiirinen kärki sopii edelleen vaikka perussuomalaisiin, joskin he toimintatavoiltaan poikkeavat koko lailla IKL:n ja Lapuan liikkeen kovakouraisista otteista. Tuskin Soinin joukot ihan pian lähtevät kyyditsemään... niin, ketähän he voisivat kyyditä, ehkä vähemmän rakastamiaan median edustajia.
     Käveltiin Vesan kanssa kuulemaamme puntaroiden asemalle, mistä nousin Tampereen junaan. Iltalehti otsikoi näkyvästi Huovisen löydetyistä teksteistä, jotka luin äskettäin vedoksina, ihan kiintoisia, Siltala julkaisee. Södikan Kirjasanomissa oma kirjani jo komeilee, paljon muuta kiintoisaa. Citikka odotti sovitulla paikalla ilman sakkolappua otsassa. Nopea tehokas reissu. Potkua sain työn loppurutistukseen.

Torstai 26.4.12
Riidelläänkö keskustassa vai ei? Ainakin a-talkissa oltiin hymyilevän sopuisia ja yksimielisiä miltei kaikesta. Kuka oikein riitelee, ei ainakaan Paavo Väyrynen, joka ei ole kuullutkaan mistään riidasta. Mutta puheenjohtaja ja aamun kommentaattorit ovat varmoja, että kyllä piru riidellään ja lujasti.
     Jos asiaa hiukan pirahteli sen riidan lomasta, riidelläänkö vaiko ei ja kuka riitelee, niin se hajaannuttava malli, jota keskusta lupaa ajaa, tuntuu aika hyvältä. Hajaannuttakaa hitto soikoon! Vastustamme keskittämistä, niin monta mukavaa lähipalvelua on jo menetetty sekä täällä maalla että kaupungissakin. Kannatamme hajaannuttamista.
     Tuomo Puumala vaikutti tulevaisuuden mieheltä, Sipilä pysynee aivoriihen puolella. Mutta kuinka käy Paavon? Tuntuu hiukan oudolta ajatella Puumalaa pääministerinä muista haastajista puhumattakaan, mutta Väyrynen ja Pekkarinen voisivat astua remmiin vaikka huomispäivänä. Alkaisi varmasti tapahtua, hyvää tai huonoa.
     Keskusta nousee, se on varmaa, sillä kokoomus ja sdp kuluttavat voimaansa syvenevässä eurokriisissä ja perussuomalaiset ovat huutelullaan menettäneet uskottavuuttaan. Ranskassa ennustan, että Sarkozy ottaa ruhjovan loppukirin ja voittaa niukasti. Saas nähdä.

Perjantai 27.4.12
Veteraanipäivän juhlaa katsoessa kummastutti, että läheskään kaikki puhujat eivät puhutelleet presidentin ohessa myös rouvaa, ei edes juontaja aluksi. Vain emerituskomentaja Jaakko Valtanen esiintyi täysin kunnialla, muutenkin paras puhe, siinä oli veteraanissa ryhtiä. Myös maanpuolustuskurssimme oltermannin Matti Ala-Huhdan juhlapuhe oli asiallinen. Ei kuultu Sillanpään Marssilaulua, mutta onhan sitä saatu kuulla ja laulaa riittämiin.
     Illalla näimme viimein Matti Kuuselan näytelmän Koira tahtoo taivaalle Kellaritatterissa. Viimeinen esitys oli samalla näyttelijä Vesa Kietäväisen 25-vuotistaiteilijajuhla. Näytelmä on sympaattinen ja syvämietteinen kuvaus miehen ja koiran suhteesta, laajentaa alkuperäisen Aamulehden muistokirjoituksen filosofiseksi pohdiskeluksi. Jänneväliä oli Epikuroksesta Waltariin ja Neljään päivänlaskuun. Parhaat hetket kirjattakoon koiraa esittäneen Pirjo Leppäsen tiliin. Erityisesti pidin Risto-koiran monologista exmännän eli entisen emäntänsä rakastettavuudesta. Myös koirien taivas oli valloittavasti kuvattu. Nouskoon tästä Kuuselan dramaatikon ura yhä vapaampiin korkeuksiin.
     Pitkän tekstin painellutta Kietäväistä juhlittiin työvisläiseen tyyliin, ja sitten nautittiin buffet ja tavattiin monia tuttuja. Soili Markkanen oli viehättävä, vastikään itsekin juhlinut mainiossa roolissaan Waltarin Gabrielin Ulriikana. Puotila porhalsi paikalle kun jo lähdimme ajelemaan kohti Kyrön maita.
     PS Kun näytelmässä kritikoitiin kovin ottein kirkonmiestä, muistettakoon että Lauttasaaren kirkkoherra Voitto Viro oli aikoinaan vakuuttunut siitä, että hänen villakoirallaan on sielu ja se pääsee taivaaseen.

Lauantai 28.4.12
Radion lukupiirin keskustelu Lauri Viidan Moreenista oli parempi kuin jotkut aiemmat löysäilyt. Heti kun mukana on Yrjö Varpion kaltainen tuntija, se antaa ryhtiä muillekin puhujille. Kontaktiohjelmien vika on ylenpalttinen yleinen myönteisyys. Puheena olevaa kirjaa ja kaikkea siihen liittyvää on kehuttava silmät soikeina. Leena Laakso (Waltari-seurasta hyvin tuttu) toi nyt tervetullutta kritiikkiä ja ironiaa ohjelmaan.
     Ihmettelin vähän kertojia, joilla oli niin raskaita ja pelästyttäviä muistoja romaanista. Kansalaissotaan paljolti keskityttiin, kuinkas muuten. Itse muistan romaanin, jonka luin kai neljään-viiteen kertaan eri vuosina, pääasiassa sen raisun, dynaamisen, riemukkaan kerronnan vuoksi. Kirjoitin siitä ylioppilasaineen ja päätin lukea sen joka kolmas vuosi. Jonkin aikaa tätä noudatin. Synkätkin vaiheet siinä jollain tapaa taianomaisesti kullataan. Sitä kai Väinö Linna tarkoitti, kun hän totesi, että romaanista puuttuu pahuus. Innostuin siitä soittamaan ohjelmaan, mitä en ole aiemmin koskaan tehnyt. Kerroin kuinka Urho Johansson luetutti meillä Norssin pojilla kirjan 1962. Kaikki eivät innostuneet, liian kaukainen maailma stadin kundeille.
     Myös ihmettelin pikkuisen Yrjön käsitystä, että romaani on poliittinen. Minä en ole koskaan sillä tavoin mieltänyt sitä. Jos nyt kuvataan talouspulan ilmeneminen tai yhteiskunnallisten tarpeiden luominen tai sodan mieletttömyys, niin se kuvataan elämään kuuluvana, näin on käynyt, näin maailma toimii, ei voi mitään. Ihmisen on kestettävä. En lue Viidan tekstistä varsinaista kritiikkiä, ironiaa kyllä ja teräviä viiltoja, mutta että hän olisi poliittisesti orientoitunut... Niin siis mihin suuntaan? Puolueisiin hän ei kuulunut, joukkoliikkeisiin ei osallistunut. Monen kertoman mukaan hän julisti mielellään, että ”kokoomus on sentäs komee puolue”.
     Parasta Moreenissa on kielen loistava veto, ytimekäs kerronta, valoisa ja lavea maailmankäsitys sekä virtaamisen, jatkuvuuden rientävä filosofia (Herakleitos). Kirja joka lisää elämänuskoa, ehdottomasti.

Vappuna 2012
Aattona klo 10.30 löin viimeisen pisteen Huovis-kirjaan, 187 sivua. Nyt sitä vaan ruvetaan parantelemaan ja täydentelemään. Tuli hyvä vapputuuli, raikkaasti puhalteli pihallakin.
     Ainakin pari viime vappua olemme juhlineet Helsingissä, nyt taas maalla, missä on jonkin verran hiljaisempaa. Taatan lakitus sujui entiseen tapaan. Raija Westergård piti oikein hyvän puheen muistuttaen Sillanpään naiskuvauksista, samoin vanhuksista, ja luki päälle otteen novellista 'Niinkuin huhtikuun päivä'. Mikään teksti ei kuvaa tätä kuuta paremmin.
     Pidimme vastaanoton sillanpääläisille aktivisteille Villa Viehätyksessä, parikymmentä vierasta täytti sopivasti talon ja viimeiset viipyivät kello kolmeen. Päätähtiä olivat Vilja Pylsyn ja Jere Lepolan pienokaiset Tuure ja Saaga. Jälkimmäinen puolivuotias ei ollut moksiskaan vaikka ilmapallo pamahti korvan juuressa. Kuultiin nostalgista vappumusiikki lp-levyjeni uumenista. Marja ja Artsi lämpenivät muistelemaan ”Kenen joukoissa seisot” -sessioita. Oi nuoruus, lauloi Veikko Lavi.
     Ponnistimme silti Sarveen vappulounaalle, ei olla sitä siellä koskaan ennen nautittu. Onkin siitä ihmeellinen ravintola, että säilyttää tason jopa vappuna. Serkkuni Osku juhli baarin puolella ensimmäistä eläkepäiväänsä. Illalla ansaittua lepäilyä. Toivomme voimien palautuvan huomiseksi.

henkilötiedot| kalenteri| päiväkirja| julkaisut
kirjoituksia | galleria | palaute