Sulka
Henkilötiedot
Julkaisut
      Teokset
      Näytelmät
      Artikkelit
Kirjoituksia
      Ajankohtaista
      Esitelmiä / Puheita
      Kannanottoja
Palaute
Pääsivulle

Päiväkirja

Tiistai 1.12.09
Joulukuu alkaa tässä märässä harmaudessa. Ajeltiin Helsinkiin.
     Täälläkin muuten elintaso romahtelee. Ensin vietiin posti tuosta Kankurin kulmasta, nyt myös terveysaseman laboratorio Pursimiehenkadulta. On paineltava Marian sairaalaan. Mitä menee seuraavaksi?
     Radio Suomen talvisotailta oli monitahoinen ja vaihteleva. Yleisön mielenkiinto runsasta, joukossa hyviä kysymyksiä. Huomioni kiinnitti Lasse Laaksosen selvä vastaus kysymykseen, tehtiinkö talvisodan rauha sen vuoksi, että Göring oli luvannut Suomen edustajille uuden sodan ja menetettyjen alueiden takaisin valtaamisen korkojen kanssa Saksan avulla. Laaksonen torjui kevyen suupuheen rauhanteon perustaksi. Tätähän Heikki Ylikangas piti aiemmin hyvin painokkaana ellei suorastaan ratkaisevana perusteena rauhateolle. Tätä jo silloin ihmettelin. Voivatko vastuulliset johtajat tehdä näin raskaita päätöksiä vieraan vallan edustajan suullisen lupauksen perusteella?
     Riika Nikkarisen kirjoittama ja ohjaama dokumentti talvisodasta Teemalla oli selvästi vanhakantaisempi kuin ykkösen mainio suomalais-venäläinen juttu sunnuntai-iltana. Entisiin uriin juuttunut ohjelma unohti talvisodan rauhaa äimistellessään sen tosiseikan, että sodassa pidettyjäkin alueita jouduttiin rauhateossa luovuttamaan. Siis rauhanehtojen tuottama pettymys ei johtunut yksinomaan liian toivorikkaasta sotapropagandasta ja voittojen juhlinnasta. Voittojen korostukseen oli syytäkin.

Keskiviikkoaamuna 2.12.09
Tulihan se sieltä, näyttävä arvio Hesarissa meidän Jylhä-kirjastamme. Juttu on asiallisesti aseteltu, vaikka sisällöltään vähän nuivasti selostava ja professorimaisesti rykivä.
     Jäin ihmettelemään väitettä, josta Jyrki Nummi aloittaa: että meidän mielestämme Billy Boy -runo ei muka istu Jylhän "runomaailmaan". En muista tämmöistä mainintaa. Siteeraan runoa Jylhän tulenkantajakontaktien yhteydessä ja kerron, että Paavolainen sävelsikin sen Kivennavan naamiaisiin. Totta ihmeessä se kuului Jylhän runomaailmaan tulenkantajakaudella, jota kirjassa aika laajasti käsitellään. Ehkä tuo käsitys istumattomuudesta on Nummen oma ja hän tulee sälyttäneeksi sen meidän harteille.
     Toiseksi luovutamme Jylhän "asemoinnin" ajan runouteen ilomielin professoreille. Ehkä onnistuimme tuomaan sitä varten vähän uutta aineistoa. Kirjamme perusteella Jylhä kuului tulenkantajien alkusoluun, yksinäistyi sitten välivaltaisten ja masokististen, yhä synkkenevien runojen ekspressionistiksi mutta myös luonnonlyyristen runojen mestariksi, miltei Sarkian tasoiseksi. Urheilurunojen kirjoittajana hän oli alan kärkikaartia. Sotien kuvaajana hän oli runoilijoista ylivoimaisesti ykkönen. Siinä on jo asemointia aika paljon alkutarpeiksi.
     Mutta pääasia että kirja nyt on kunnollisesti käsitelty. Saas nähdä koska Aamulehti herää kertomaan Tampereen pojan runoista ja elämästä. Ajankohdan luulisi jo kypsyneen aiheelle otolliseksi.

x x x

Nummen juttua käsiteltiin aika vilkkaasti päivällä myös Finlandian jakotilaisuudessa Vanhalla.
     Parhaiten kiteytti tuttu kirjailija: "tunnustus tuli hampaat irvessä puristaen". No jaa, pääasia että tuli. Eihän se missään nimessä kielteinen juttu ollut. Hieman huvitti Jyrkin asiallinen huomautus siitä, että Jylhän suomennoksista olisi pitänyt olla alkutekstiin vertailevia näytteitä. Joo joo, niin olikin, mutta kustantaja leikkasi ne pois liian tieteellis-pitkästyttävinä. Ehkä se oli luettavuudelle eduksi.
     Antti Hyryn palkintoa pidän oikeana, kerrankin klassikko palkittiin. Pitkä rivi Merestä Haavikkoon loisti aina poissaololla näissä kisoissa. Hyry puolustaa komeasti koko ikäpolveaan. Lassi Nummi oli sitä todistamassa. Pirkko kiitti Jylhä-kirjasta, jota lukevat yhdessä Lassin kanssa kuulemma innostuneina. Mutta järkyttävä se on...
     Juhani Salokannel loisti, hänhän on tehnyt gradunsa Hyrystä. Kirjailija kävi heidän töölöläiskaksiossaan aikanaan ja ihmetteli, kuinka ihminen voi näin asua. Muistelimme myös kuinka Hyry vieraili kotimaisen laitoksen seminaarissa. Kun pohdittiin kirjallisuuden arvottamisen perusteita, Hyryn määritelmä oli pistämätön: "Hyvä kirja on kirjutettu taiteellisessa systeemissä ja sitä on mukava lukia."
     Varmaankin Uuni on tällainen. Tosin tyttäreni, joka oikoluki sen Otavalla, ei erityisesti jaksanut innostua. Jane kehotti minua tarttumaan kirjaan 20 vuoden kuluttua, vielä sen verkkaisuus ei kuulemma sovi hermorakenteelleni.
     Finlandia-juhlat paranevat, kuullaan hyviä puheita kuten äsken Tieto-Finlandiassakin. Leena Majander paukutteli nyt suorasukaisesti kustannusmaailman mustaa syksyä ja Tuula Arkio perusteli ansiokkaasti palkintoratkaisunsa, joka ei herätä sanankaan vastahankaa. Paitsi kirjakauppamieheltä, joka piti kaikkia syksyn palkittuja aivan toivottomilta kirjakaupan kannalta...

x x x

Päivällä vierailin viimein onnistuneesti Marian sairaalassa verikokeessa, avaraa ja tyhjää oli, ei ketään muuta asiakasta. Ehkä siirto ei ollutkaan niin pahasta. Vanhan luokkakaverinkin tapasin raitsikassa, Lassi Rajamaan, joka nauttii eläkepäiviä Sibelius-akatemian rehtorin pallilta.
     Neuvottelin lahjakkaan ohjaajan kanssa Hietalahdentorin kulmassa eräästä tulevasta näytelmästä. Katsotaanpa kuinka siinä rupeaa käymään.
     Ja sitten pitämään Vanhan kirjallisuuden päivien ohjelmavaliokunnan kokousta Tietokirjailijoiden viihtyisässä kokoushuoneessa, sutjakkaasti pantiin pystyyn tätä lyriikan teemakokonaisuutta. Auki jäi vielä selvitettäviä asioita. Päiviä vähän nuorennetaan.
     Ja Rodolfossa pidimme vapaamuotoista jouluistuntoa kokouksen päälle. Puhetta vaikka mistä, etupäässä kirjallisuudesta. Mieleen jäi pysäyttävänä Mikko Lahtisen todistus Tampereen yliopistosta: opiskelijat eivät enää jaksa kuunnella luentoja, vain kuvallinen esitys tehoaa. Pelottavaa pinnallistumista, viihde ja mukavuus ja lyhyt pakina valtaavat alaa. Mikko sanoi suoraan, että rappion aikoja eletään.

Torstai 3.12.09
Eikös presidentti-instituutiota tönitä nyt vähän liikaa. Pääministeri antoi tasapainoisen lausunnon: presidentti voi vastedeskin osallistua huippukokouksiin, jos hallitus niin katsoo. Tästä siis kiikastaa: presidentti ei voi enää itse päättää. Vallansiirto on joka tapauksessa huomattava. Mitä teemme vallattomalla presidentillä? Entä puolivallattomalla?
     Kun kuunteli a-studion inttelyä, alkoi väistämättä kallistua Heinäluoman ja Kalliksen maltilliselle kannalle. Arja Alhosta on tullut paneelien johtava sönkkääjä, kärkäs keskeyttelijä, ei paras kuuntelija. Entä tämä kokoomuksen sliipattu juristi: ei ihan vakuuta poliittisella kokemuksellaan. Onkohan perustuslaki kirjoitettu liian väljästi ja kompromissihakuisesti. Tähän asti sitä on kehuttu, nyt nähdään mitä sattuu, kun eri valtiomahdit joutuvatkin törmäyskurssille. Ståhlberg kirjoitti aikaa kestäneen perustuslain, mutta EU sekoitti selvän systeemin.
     Paradoksi sinänsä: vahva presidentinvalta oli alkuun oikeiston tahto ja vasemmisto puolusti eduskuntaa ja parlamentarismia. Nyt osat ovat kääntyneet toisinpäin. Tenniläkin julmistelee presidentin vallan riisumisesta!
     Minä vaan luen tätä Meriluotoa. Kotimaa kuin mies on yllättävän hyvä ja aito sotalapsen sielunmaiseman kuvaus. Näitä on sittemmin tullut paljon lisää, mutta tämä kuvaus kaartuu Elinan myöhempään ikään saakka, myös kepeän ironisesti.
     Ilmari Hakala soitti hyvässä asiassa ja ällisteli hänkin Hesarin kummaa arvostelua Jylhä-kirjasta. Suunniteltiin reissua Taipaleenjoelle, Ilmari ne paikat tuntee jos kuka. Kirjamme sai hyvän aukeaman Suomen Kuvalehdessä, joten ei surra.

Perjantai 4.6.09
Pressiklubilla tv:ssä kauhisteltiin talvisodan vyöryä mediassa. Juuri näin: ensin media vyöryttää, ja sitten sama media päivittelee, että mistä tää kauhea vyörytys kertoo. Se kertoo mediasta, vähän Suomestakin. Talvisotaa kannattaa aina vyöryttää.
     Luen sivussa mediasta Max Jakobsonin kirjaa Diplomaattien talvisota. Jostain syystä jäänyt aikanaan lukematta, vaikka muistan sitä lehteilleeni faijan hyllystä. äärettömän tiheä ja jännittävä tutkimus Euroopan diplomaattisesta shakkilaudasta ennen maailmansodan puhkeamista. Miten siunauksellista sentään, että EU nyt pelaa edes jotakuinkin yhteen eikä enää tarvitse henkeä pidätellen seurata niitä uhkauksia, sopimuksia, harhautuksia ja valtauksia, joista Jakobson tekee selkoa. Kirja on paitsi tarkka ja tietorikas kirjoitettu loistokkaalla viileän englantilaisella tyylillä. Parempi kuin parhaat trillerit.
     Radion sarja talvisodasta on myös ollut ansiokas. Mieleen jäi Kari Hokkasen osuus, jossa hän voimakkaasti nosti Kyösti Kallion toimintaa ja arvostusta talvisodan presidenttinä. Muutakin kiintoisaa on kuultu.

Lauantai 5.12.09
Kun saatiin ystävältä liput teatteriin, olihan ne käytettävä. Määränpäänä Hämeenlinnan Kaupungin Teatteri ja Anna-Leena Härkösen romaaniin perustuva näytelmä Ei kiitos.
     Marja luki kirjan sen ilmestyessä, minäkin melkein (luulin että sama teema jatkuu ja jatkuu) - hauska ja kirpeä se on, mutta teema nyt oli meille aika etäinen eikä omaa kokemusta juuri ole. Yllättävän reipas esitys sen pohjalta oli saatu. Tämä liittyi nyt Meriluoto-tutkimukseenkin: hän avasi 1971 kuvauksen naisen seksuaalisesta halusta romaanissaan Peter-Peter, joka silloin sai osaksi torjuvan vastaanoton. Ihan niin halukasta ja aktiivista naista ei haluttu tunnistaa. No nyt on aika harpannut näihin naisten täysin sumeilemattomiin seksuaalisen halun tunnustuksiin, Härkösen ja Sinervon ja muiden teoksiin. Siinä välissä oli hiukan hienovaraisempaa Eeva Kilpeä ja Märta Tikkasta.
     On kiva katsella joskus vieraampia teattereita, pitkä aika venähti kun viimeksi kävin Hämeenlinnassa. Heikki Paavilaisen sovitus on suorasukainen ja rivakka, oikein hyviä ovat Katariina Kuisma ja Lasse Sandberg pääosissa (miehellekin riittää ymmärrystä) sekä muusikko Reino Nordin nuorena rakastajana. Näitä kolmiodraamoja on kirjoitettu maailman sivu, tässä sentään löydettiin uusi kulma: mies joka harrastaa sivukontaktia tietokoneella. Nainen, joka rakastuukin seksisuhteeseen, on tutumpi tapaus.
     Teatterissa voi nykyään esittää mitä vain, pian kai naidaan oikeasti. Samaan aikaan moralisoidaan kiivaasti vaikka ministerin harmittomista tekstiviesteistä!
     Ihmisten puolue on edelleen hersyvää kansanomaista polemiikkia, tällä kerralla loppu meni överiksi. Uutisvuoto on nukahtanut uomiinsa. Ei sitä Erkki Toivasenkaan EU-pakina paljon pelastanut.

Itsenäisyyspäivänä 2009
Radiosta kuultiin kun lippu nostettiin Tähtitorninmäellä, Heikki Ylikangas puhui jämerästi, tuuli puhalteli leudosti. Poikkesimme kävelyllä Mannerheim-museoon, missä en ole käynyt pariin vuosikymmeneen eikä Marja koskaan. Onpa museo kehittynyt, viimeksi se oli jokseenkin nukahtanut soturin koti. Nyt sitä esiteltiin tarmokkaasti, aineistoa oli paljon lisää ja kaikki ryhdikkäässä järjestyksessä. Suurimman vaikutuksen tekee edelleen makuuhuone ja kenttävuode, missä Mannerheim vietti 4-5 tunnin yöunet viileässä ilmassa. Vain siinä meillä on samoja piirteitä.
     Harvinaisen leppoisa juhlapäivä, ei virallista menoa mihinkään, ei edes juhlapuhetta missään päin maata. Kaikessa rauhassa keskityttiin katsomaan linnan juhlia, joita voitiin nyt muistorikkaasti jännätä penkkiurheilijoina. Marja muisteli innoissaan viimekertaista juhlaa, missä hilluimme Eeva-Liisan kanssa. Olihan pukuja nytkin kerrakseen, mutta niistä en nyt mainitse mitään, sillä kerran kommentoituani pukuja sain siitä kärsiä vuosikausia julkista häpeää. Tuttuja oli vähän, kirjailijoita niukasti, kulttuurisakkia ja poppareitakin karsittu. Urheilijoita, upea Anna-Kaisa etukärjessä. Myös Eija-Riitta, Tanja ja Guzenina olivat ihania, muista puhumatta.
     Joku taas ihmettelee radiossa, mikä näissä juhlissa vetää, ikään kuin se olisi jonkunlainen arvoitus. Meitä katsojia oli nytkin yli kaksi miljoonaa. Eikö ole enää suuria yleisöjä? Mieleen palautui Björn Wahlroosin puhe Tieto-Finlandian jakotilaisuudessa, missä hän kaipasi lisää näyttäviä seremonioita harmaaseen tasavaltaan. Tämä on ainoa, aika kansanomainen hengeltään tämäkin, eikä siellä näkynyt edes Nallea itseään. Olihan sentään Klinge.
     Mutta vähän tyhjänaikaista tällainen katselu on, haastattelut keveitä ja pintapuolisia, tanssi ahdasta ja yleinen ilo jää sinne ruudun tuolle puolen. Itsenäisyyttä tulin painokkaammin ajatelleeksi lukiessani edelleen Jakobsonin jännittävää draamaa Diplomaattien talvisota. Myös Tiian ohjaamaa Laulua Kuujärvestä kuuntelimme radiosta hartauden vallassa, hieno ohjelma. Ja huomio huomio: Jylhä-kirjasta on viimein ilmestynyt hyvä tasapainoinen arvio Kanavassa.

Maanantai 7.12.09
Tässä kun losahti taas kolme Aamulehteä luukusta (ennen ne jaettiin hauskasti viikonloppunakin), saatoimme todeta, että hyvin on pidätelty siellä Tampereen päässä.
     Subjektiivinen lehtikatsauksemme osoittaa, että Jylhä-kirjaa on tähän mennessä käsitelty ja arvioitu Helsingin Sanomissa, Pohjolan Sanomissa, Hämeenkyrön Sanomissa, Savon Sanomissa, Ilkassa, Keskisuomalaisessa, Aikalaisessa, Suomen Kuvalehdessä, Kanavassa, Seurassa, Yleisradiossa ja varmaan jossakin muuallakin - mutta ei Aamulehdessä.
     Tampereellahan on vain Yrjö Jylhän muistomerkki ja hauta, myös koulu ja lapsuuden sekä nuoruuden koti, ei muuta. Ehkä Aamulehti haluaa todistaa, että kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Tai sitten Hämeessä ollaan vain perinteiseen tapaan hitaita syttymään ja huomaamaan, että oman kylän runoilijasta on menty tekemään kirja. Aikaa on ollut reagoida pari kuukautta.
     Vanhaan hyvään aikaan Erkka Lehtolan johtama kulttuuriosasto piti kunnia-asiana kilvoitella voitollisesti kirja-arvioiden nopeudessa Hesarin kanssa. Nyt ne häviää Hämeenkyrön Sanomillekin, mikä on jo saavutus.
     Toista kuukautta sitten lähettämääni alakertajuttuun ei ole tullut mitään vastausta eikä ilmeisesti tule.

x x x

Kun Kirsikka Moring eilen käsitteli kipakasti lottien häpäisyä kirjallisuudessa ja elokuvissa (kaiketi Kirsikkakin ajatteli vallan toisin parikymmentä vuotta sitten) ja toi esiin Taru Mäkelän dokumentin, joka vasta 1995 mursi miesten luovan negatiivisen lottakuvan elokuvissa, olisi kai syytä muistaa sekin, että ensimmäisenä lottien kunniaa kyllä palautti Inkeri Kilpinen näytelmällään Rakas lotta, ensi-ilta 1990. Olikohan Kouvolassa ja sitten Tampereellakin ja muualla Suomessa. Se oli myös pohjana Ilkka Vanteen ohjaamalle lottaelokuvalle Lupaus (2005).
     Hienoa että lottia vihdoin arvostetaan, mutta hiukan huvittavaahan tämä kirkasotsainen myöhäisherännäisyys kuitenkin on.

Tiistai 8.12.09
Ailan luona pengottiin valokuvia ja kansioita, runsaudenpulaa ilmenee. Mukana WSOY:n Tuula, jonka kanssa kannoimme muhkean pinon kopioitavaksi kustannusyhtiöön. Tästähän alkaa tulla aikamoinen kuvakirja.
     Saman tien jatkettiin yhtiön kerroksiin valkeille glögeille. Olihan kirjallista kansaa. Kiva oli tavata helakasti naurava Tuula Sandström pitkästä aikaa, takitkin meni samalle lapulle. Toivottavasti Tuula sai sitten omansa. Ailan kirjaan tuntuvat talossa uskovan, täytyy vaan pusertaa se loppuun. Häikiö on viimeisen pisteen pistänyt nootteihinsa: tammikuussa jysähtää muhkea opus Koskenniemestä. Tulee hauska jatkumo VAK:n vaiheista Ailan elämään, yhdistäviä säikeitä totisesti löytyy. Nyt kun luin Ailan myöhemmät kirjeet akateemikolle, yllätyin suhteen pituudesta ja syvyydestä.
     Alan uskoa, että Jylhä-kirja onkin aika hyvä, koska siitä tulee niin vilpittömän tuntuisia kiitoksia, niin täälläkin. Eilisestä litaniasta unohdin Kansan Uutiset, jossa oli pari viikkoa sitten Jukka Parkkarin mukava juttu kirjan vaiheilta. Kiitin myös Pekka Tarkkaa, joka käsitteli lämpimästi Aarne Laurilan Helsinki-kirjaa Hesarissa itsenäisyyspäivänä. Sillanpääkin siinä välähti. - Sehän on ollut Aarnen rasite, Pekka tokaisi. Minä siihen: - Ei vaan tukipilari.
     Kuinka hienosti ja lämpimästi Vesa kirjoittikaan tässä taannoin Arto Paasilinnan (ilmeisen heikosta) kirjasta. Jos se jää Arton viimeiseksi, ikävä alkaa jo nyt tulla. Niin poskettomia kehittelyjä mies harrastaa. Södikan glögeiltä puuttui ikään kuin jotain, kun Arto ei möyrähdellyt nurkissa. Samalla kulttuurin sivulla käsiteltiin myös viimeinen Wallander, syksyn suosikkejani, siinäkin haikeutta tuntuvilla,
     Kaupunginteatterin kivojen naisten kanssa puheltiin yhden suunnitelman etenemisestä, jossa ei nyt näytä olevan esteitä. Pientä viimeistelyä harjoitettava. Muitakin viehkeitä naisia vilisi, iltapäivälehtiin puhelin luultavasti glögin lämmittämänä vähän sivu suuni, mutta menköön. Painosten valtiaat Sofi Oksanen ja Jari Tervo hallitsivat kirjallista haastelutannerta. Jukka Parkkinen ja palkittu tyttärensäkin siellä myhäilivät.
     Kun olin jo lähdössä, törmäsikin Paavo Lipposen kokoinen vuori vastaani, ja saatoimme pohtia Paasion antikommunismia ja Sorsan tupsahdusta puoluesihteeriksi vain näin päällisin puolin. Paavo ihmetteli olenko jaksanut muistelmia jo niin pitkälle. Max Jakobsonia pääsin kiittämään näinkin myöhään Diplomaattien talvisodasta, joka on edelleen tuoretta ja maittavaa luettavaa.
     Virkistävää ja väsyttävää samalla kertaa, hyvissä ajoin pääsin kuitenkin kotiin ihailemaan uusia nojatuoleja, jotka Marja oli sillä välin ottanut vastaan. Torkahdin toiseen uutisten jälkeen. Kaikesta päättäen hauska ilta.

Keskiviikko 9.12.09
Kylläpä Hesari hämmästytti julkaisemalla hyvän jutun Sillanpään Nobel-palkinnon taustapelistä. Alan Asaid on sen julkaissut Svenska Dagbladetissa ja Saska Saarikoski saksinut ja kääntänyt. Erinomaista. Samaa aihetta taoin osaltani jo 70-luvulla muutamassakin jutussa Hesarissa ja laajemmin kirjassani Korkea päivä ja ehtoo, mutta tänä syksynä on kertaus erityisesti paikallaan. Alan Asaidilla näkyi olleen asiasta oikeat tiedot.
     Olennaista on jälleen todistaa, että Sillanpään palkinto ei tullut apteekin hyllyltä lohdutuksena sotaan suistuneelle Suomelle, vaan sillä oli juuri nämä Asaidin kuvaamat pitkät kirjallisuuspoliittiset juurensa. Mutta myyttiä lohdutuspalkinnosta ei hevin murreta.
     (Pieni vertaus jälleen kertauksen vuoksi: Aamulehti ei näköjään viitsi julkaista lähettämääni juttua, joka sivuaisi samaa ajankohtaista aihetta sekä Marssilaulua. Olkoon.)
     Päivällä suunniteltiin Valtioneuvostossa talvisodan päättymisen juhlaa, jossa Yrjö Jylhä pääsee ansaitusti esiin ja muutakin juhlavaa on tiedossa.
     Illalla meitä ramppasi kirjailijoita satakunta Villa Kiveen kuulemaan, mitä kustannuyhtiöissä nyt todella tapahtuu. Kirjailijaliiton yleiskokous oli perin kiinnostavasti viritetty, osanotto sen mukainen. Keskeiset kustantajat olivat vaivautuneet paikalle: Anna Baijars, Leena Majander, Touko Siltala ja Niklas Herlin. Niinpä kuultiin sekä rauhoittavaa että murheellista sanomaa. Leenan katsaus kirjakaupan kiristyneeseen politiikkaan kyllä pysäytti. Kirjakauppaketju suorastaan kieltää kauppoja ottamasta liian laajaa valikoimaa kirjoja myytäväksi. Muutenkin kirjakaupan, varsinkin ylätason valta korostui. Asiakkaita ei liiku tarpeeksi. Marketit myyvät pian enemmän kirjoja kuin erikoisliikkeet. Ostajia johdatellaan hyvin menevien kirjojen halkomoteilla, ja vähälevikkistä laatukirjallisuutta saa kaivaa esiin jostakin nurkasta jos löytyy sieltäkään.
     Tästähän taannoin kerroinkin aika kammottavan esimerkin Tampereen Akateemisesta, joka on sentään laatukaupan maineessa ollut.
     Sitä vanhaa pörssin ja katedraalin tasapainoa keskustelussa tietysti etsittiin. Pörssi taitaa nyt olla niskan päällä, taloudellinen laskenta hallitsee myös kirjamarkkinoita. Matti Rönkä väitti suorastaan, että muun yhteiskunnan rakennemuutos on kustantamoiden osalta myöhässä. Toivottavasti pysyykin myöhässä mahdollisimman pitkään. Olisi edes yksi rauhoitettu tiedon ja taiteen saareke kaiken kaupallisen hulinan keskellä. Vaan se lienee turha toivo, kyllä ne rakenteet vielä rusahtelevat lisää kustantamoissakin. Kirjakauppaketju näyttää suuntaa. Yhä pinnallistuvaa aikaa eletään. Toistaiseksi oikeat kirjat kuitenkin pitävät pintansa kohtalaisen hyvin.
     Kiva oli tavata paitsi kustantajia monia kirjailijakavereita. Kari Hotakaisen ja Markku Envallin kanssa käytiin vilkasta keskustelua Hyryn Uunista, jota kukaan meistä ei ollut vielä lukenut. Hotakainen tunnustautui kuitenkin Hyry-faniksi. Sitähän on Salokanteleen Jussikin, jonka kanssa tultiin ovissa sisään. Inkeri Kilpisen kanssa puhuimme lotta-asiasta, josta eilen kirjoitin. Sitten oli pirkkalaiskirjailijoita tullut Tampereelta saakka, ja arvatkaa saiko Aamulehden kulttuuri heiltä kiitosta. Mutta mikään ei kuulemma auta, vaikka yhdistyskin on yrittänyt lehteä lähestyä. Olkoon.
     Yksi oikaisu pitää tehdä. Kun Hannu Raittila ylisti Otavan ja modernismin kantoaaltoa 50-luvulta aina 80-luvulle saakka, niin hän kyllä unohti että yhtiö oli 60-luvulla konkurssin partaalla ja se johti jopa Kari Reenpään itsemurhaan. Vasta kun kylmä talousmies (myös runoilija) Paavo Haavikko pestattiin remmiin tekemään leikkauksia, yhtiö alkoi toipua ja nousta. Kantoaalto ei syntynyt pelkästään kirjallisilla suorituksilla, kyllä siinä laskutikkua ja veistäkin tarvittiin.
     Kaikkiaan harvinaisen mielenkiintoinen kirjallinen iltama.

Torstai 10.12.09
Nythän meillä oli vähän aihetta juhlia Vesan kanssa Otavalla, kun Jylhästä otettiin toinen painos! Joten uinukoon Aamulehti rauhassa, en enää vaivaa enkä kohta luekaan kyseistä aviisia. Siellä käydään tuimaa taidepoliittista kiistaa menneiden vuosikymmenten vasemmistomafiasta, Osmo Rauhala sen urheasti aloitti ja saa tietysti henkilökohtaisia herjauksia niskaansa kuten meillä on tapana. Joten eihän siinä melskeessä ehdi kirjallisuutta käsittelemään.
     Takaisin Otavalle, missä pidettiin perinteiset takkatulet ja lasinkallistukset iloisissa merkeissä. Mitähän erikseen jäi mieleen. Elämäkerroista puhuttiin lisää Mauno Saaren ja Tarkan kanssa, Jyrki Nummeakin vähän Vesan kanssa kovistimme hänen taannoisesta kritiikistään, mutta Jyrki puolustautui pontevasti (juttua sodan osalta lyhennetty), joten pääsimme hyvään sopuun. Hermunenkin räiskähti vastaan pitkästä aikaa ja kehui päässeensä vasta Waltarissa puoleenväliin. Hauska oli viimein tavata myös Meri Vennamo ja kiittää lämpimästä kirjastaan, Marja hänet tapaisikin mielellään, kun näillä kulmilla asustaa. Teimme muinoin yhteistä elokuvaa Kiannosta, Niskanen ohjasi, josta Petteri kertoi jo leikkaavansa laajaa kolmen tunnin dokumenttia. Ja sitten oli muuta väkeä kuin pipoa, ei pysty luettelemaan.
     Paitsi että taannoinen vastaväittäjäni Hannu K. Riikonen tunnusti kamalan synnin: hän juuri lausunnollaan torpedoi sen, ettei Tunturikatua muutettu Mika Waltarin kaduksi. En muista perusteluja, varmaan ne olivat hyviä. Satu Waltari oli aikoinaan samalla kannalla: vanhat töölöläiset eivät kuulemma tykkää siitä, että katujen nimiä muutellaan. No hyvä. Mutta kun on kaiken maailman kirjailijoiden katuja Topeliuksesta ja Runebergistä, Mikael Lybeckistä ja Tavaststjernasta Aleksis Kiveen, Eino Leinoon, Maiju Lassilaan, Linnankoskeen, Teuno Pakkalaan, Minna Canthiin ja Maria Jotuniin - niin eikö siis kukaan uudempi voi enää nimikkoa saada? Joillakin on sekä katu että polku, Agricolalla lisäksi kirkko. Miltä vaikuttaisi Arto Paasilinnan tie Wesrtendissä, mieluiten yksisuuntainen tai semmoinen, missä ei voi eksyä väärälle kaistalle.
     Waltari-seura piti pikkujoulua samana iltana, Marja meni sinne kovassa draivissa ja tyytyväinen olikin varsinkin vihtiläisen ohjelmaryhmä Sananjalan mainioon esitykseen Waltarin teksteistä. Yhtaikaa osuimme kotiin ja istuimme vähän jatkoa, joten kaikki hyvin ja onnellisesti.
     "Yhtaikaa tullaan vaikka eri huveista", sanoi Ukko-Pekkakin kun palasi lopettamasta Mäntsälän kapinaa ja Ellen sipsutti sisään Ruotsalaisen teatterin ensi-illasta.

Lauantai 12.12.09
Tiukka lenkki Kyröön ja takaisin. Aamun kirjoitin, klo 12 lähdin ajamaan, klo 15 alkoi F.E. Sillanpään Seuran joulukahvit Heiskalla Antinsalissa, sen perään taas autoon ja klo 20 kotona Sepänkadulla. Hyvä kuiva pikkupakkaskeli ajella, Kyrössä oli maa valkeassa härmässä.
     Puheenjohtaja Jussi Niinenmaa otti jyhkeästi vieraita vastaan ja puhui avauksessa Ollin pakinoista: Ollin syntymästä kulunut 120 vuotta! Hänelläkin oli sukujuurensa Hämeenkyrössä, poikansa Pekka Nuorteva on täällä paljon tutkinut vesistöjä ja kalojen elohopeapitoisuuksia aikoinaan. Sihteeri Johanna Helminen juonsi, ja niin päästettiin ohjaaja Sina Kujansuu irti.
     Sina kertoi kansanooppera Marssilaulun vaiherikkaista syntyvaiheista ja ohjaajan tuskista ja riemunhetkistä. Ihmeenä hän piti tämän oopperan valmistumista ja yllättävää kansansuosiota. Vielä neuvotellaan ensi vuoden puolella uusista kiertueista, mutta kuorot alkavat jo väsyä ja korotella hintojaan. Minä vähän valotin libreton näkökulmasta, kuinka sitä lisäiltiin eri lauluilla, sopivilla ja vähemmän sopivilla, ja juuri ne vähemmän sopivat saivat suurimman suosion.
     Ja tietysti kerrattiin taas Suomen ainoan kirjallisuuden Nobelin kunniakkaita vaiheita, vallankin kun Alan Asaidin juttu oli aiheen sopivasti lämmittänyt Svenska Dagbladetissa ja Hesarissa (9.12.). Että se EI siis ollut vaan lohdutuspalkinto Suomelle talvisodan takia (joka ei vielä ollut syttynytkään), vaan pitkällisen kirjallisuus- ja kielipoliittisen väännön onnellinen lopputulos.
     Jaakko Laaksonen laulatti joululaulut suomeksi, saksaksi ja ranskaksi! Aika hyvin meni. Väkeä oli yllättävänkin paljon kahveilla, sali melkein täynnä.
     Marja jäi kotiin leipomaan ja siivoomaan, olisi ollut hyvä vahvistus laulussa. Illalla katseltiin enää näitä viihdepaloja (Ihmisten puolue taas hyvässä vedossa) ja BB:n paljas takapuoli ehti ruudussa pyörähtää ennen kuin uni tuli.

Sunnuntai 13.12.09
Lucian päivä, mutta riitti kun katseltiin kaunista tyttöä televisiosta. Steariini tippui uhkaavasti hänen päähänsä kynttilöistä, kai hänellä oli joku suojaus? Kannatettava traditio, mennään ensi vuonna vaikka kirkkoon. äitini tätä aina hartaana seurasi.
     Käveltiin sen sijaan vähän keskikaupungin markkinoilla ja vilkaistiin Lisa Sokolovan uusia Helsinki-maalauksia Aleksin galleriassa. Kun poikettiin vastapäätä uudehkoon sisilialaisravintolaan lounaalle, vastaanotto oli hitaanlaista, samoin tarjoilu, mutta itse spaghetti varsin maukasta.
     JSN:n vapauttavasta päätöksestä koskien lautakasajupakkaa ja tv-ohjelmaa on kovasti kohistu. Alun alkaen kummastelin noin löyhästi tehtyä kovaa hyökkäystä pääministeriä vastaan luottamuslauseviikolla. Ei kai media sen paljaammin voi enää politikoida. Toimittajakunnassa on voimassa vanha periaate: ei korppi korpin silmää nokkaise. Niinpä puolustavat omiaan JSN:ssa, itsesääntely on ohutta lumetta. Pekka Hyvärinen on sentään moraaliltaan terve kaveri, vaikka monissa liemissä keitetty hänkin.
     Hesarissa emme päässeet Jylhä-kirjalla kiitetyimpien listalle, syynä tietysti J. Nummen viileähkö kritiikki, jossa ei varsinaisesti osoitettu vikoja vaan suhtauduttiin kirjaan ylipäänsä vastahakoisella ylemmyydellä. Jylhän asemoinnista runouteemme voisi kirjan perusteella pitää pitkänkin esitelmän, mutta jääköön tällä kertaa. Torstai-iltana Otavalla ilmeni, ettei Jyrki-boy ollut ehkä kirjaa ihan huolellisesti ja kokonaan tullut lukeneeksikaan.
     Viimeistelty ensimmäinen laaja satsi Meriluotoa toimituskuntoon, Marjan toimiessa valppaana oikolukijana. Väittää tekstin pitävän hyvin hallussaan. Sitten vaan loppurynnistystä kohti ja surut nurkkaan.

Maanantai 14.12.09
Marjan syntymäpäivä; vein tarjottimen lahjoineen, kortteineen, runoineen sänkyyn ja ylistin hänen kauneuttaan, ikuista nuoruuttaan. Onkohan se ylistämällä alistamista? Olkoon, siitä pakkaspäivä kuitenkin nousi kirkkaanpuoleiseksi.
     Oltiin Katajanokalla pitkähköllä lounaalla päivänsankarin ystävien luona. Meriluotoa taoin vimmatusti aamupäivän. Illalla tuli jalaksilla keinuva lukutuoli, piti vaihtaa väriä kun sankaritar on tarkkana. Nyt ei tarvitse enää tätä kämppää muutella, se on hyvä näin. Erittäin hyvä.
     Francon aika pitää aina kutinsa. Sankaritar katseli koko Virginien, minäkin osia työn lomasta. Ei innostanut ihan yhtä paljon kuin näköjään kriitikoita. Kirja on kiva hukkareissun kuvaus. Paitsi onhan siinä teemaa: tutkiminen, maalaaminen on aina tärkeämpää kuin ihmissuhteet. Mahdoton suomalaiseen tv-elokuvaan on puhaltaa pariisilaista henkeä, onneksi ei yritettykään.

Keskiviikko 16.12.09
Railakkaassa pakkasessa painelin liian aikaisin yliopiston kirjastoon (en osaa sanoa Kansalliskirjastoksi), muistin että se avataan jo 8.30, mutta jäikin puoli tuntia aikaa, joten piipahdin yliopistossa. Muistelin meidän laitoksen entisellä käytävällä assistenttiaikojani, hiljaista oli ja tyhjää. Kunnes alkoi kuulua kaunista laulua opettajien kahvilan suunnalta. Hiivin lehtihuoneeseen ja sain hienon aamukonsertin, siellähän oli pieni aamuhartaus ja joulukonsertti menossa. Yliopisto alkoi äkkiä tuntua taas rakkaalta paikalta.
     Mitä etsin, en löytänyt kirjaston mikrofilmeiltä, mutta hällä väliä.
     Aino kävi lihasopalla ja kertomassa kuulumisia Malista, mistä eilen palasi Dodon ja ulkoministeriön ja ties minkä järjestöjen lähettiläänä neuvottelemasta joissakin yhteisprojekteissa. Ympäristötyötä tehdään monella tasolla, tiukkaa oli ja kuumaa ja paljon palavereita kuulemma, mutta hyvinvoivalta ja hiukan ruskettuneeltakin näytti tyttö.
     Illalla oli jalon F.E. Sillanpään Seuran tilaisuus Svenska Klubbenilla. Siitä kun Sillanpää vastaanotti Nobelinsa Tukholmassa tuli toissapäivänä kuluneeksi tasan 70 vuotta. Tämä vielä kerrattiin uusien tietojen valossa, ja sitten Hesarin Jukka Petäjä valaisi kiinnostavasti Nobelien taustaa, jakoperusteita, historiaa ja tulevaisuuden näkymiä monipuolisen tietämyksensä pohjalta. Kun haastoimme Jukan vastaamaan, saako Suomi joskus toisen kirjallisuuden Nobelin, vastaus oli aika kategorinen: pohjoismaisilla kirjailijoilla ei ole enää mahdollisuuksia. Siksi raskaasti Ruotsin Akatemia otti kritiikin vuonna 1974, jolloin se jakoi palkinnon kahden ruotsalaisen kesken, Eyvind Johnsonin ja Harry Martinsonin. Jälkimmäinen oli lisäksi Akatemian jäsen. Martinson otti kritiikin niin raskaasti, että masentui ja teki sairaalassa itsemurhan.
     No ollaan sitten ilman, Näitä pikku-Nobeleita sieltä jaetaan, Haavikko sellaisen saikin. Mutta aikaa menee ja vettä virtaa ennen kuin nykyiset suhdanteet muuttuvat.
     Meitä oli sopiva joukko Lilla matsalenissa ja saimme varsin maittavan jouluisen illallisen esitelmien päätteeksi. Kiva ilta. Jukka Petäjä muuten väittelee alkuvuodesta Saul Bellow'n tuotannosta, kova poika, tehnyt väitöskirjan noin vaan iltaisin työn ohessa ilman apurahoja. Pitääpä mennä kuulolle.

Torstai 17.12.09
Isäni täyttäisi tänään 100 vuotta jos eläisi. Niinpä kutsuttiin sukulaisia huone täyteen ja muisteltiin vähän faijaa ja katsastettiin uusittua kalustusta kämpässä. Kuten Jukka sanoi, eihän faija tätä enää tuntisikaan, vaan kääntyisi heti ovelta takaisin. Muuten melko lievästi kohotettu kodin ilme sai osakseen yleistä hyväksyntää.
     Hauska tavata taas lähes kaikki serkut koolla ja varsinkin kummipoikani Mikon kaksi veijaria, Joonas (8) ja Jasper (4), mainioita rasavilleja. Pistettiin Jasperin kanssa vähän ranttaliksi, Joonaksella onkin huomenna KUT:n Vekarateatterin ensi-ilta, esittää kolmea roolia, joista yksi on hevosmies. Kuultiin myös äitini historiallisen fonografin sulosointuja ja luettiin faijan keskeistä tuotantoa Bill Davies eli tärkeä asiapaperi (1923) ja Keksijän lainoppi (1946). Hänkin oli siis WSOY:n tietokirjailija, muisti Jalmari Jäntin hyväksyneen yskäisten tuon lainopin vähän käsikirjoitusta selailtuaan: "Me otamme tämän."
     Kun Kööpenhaminan kokousta tässä seurataan, oli vertauskohtana hyvä kuulla tyttäreni Ainon lisäkuvauksia omasta ympäristökeikastaan Maliin. Kuinka arvokasta ja konkreettista työtä joku vapaaehtoisten idealistien järjestö kuten Dodo tekee kehitysmaissa, opettaa kylien naisia istuttamaan puita ja valmistamaan saippuaa jne. Saavat uhrautuvalla uurastuksellaan ehkä enemmänkin aikaan kuin Köpiksen megalomaanisen kokouksen kulisseissa kiistelevät osapuolet ja virkamiesleegiot. Puhumattakaan katujen sinnikkäistä mielenosoittajista. Mutta odotellaan kokouksen lopputuloksia.

Perjantai 18.12.09
Hbl:ssä Folke Pettersson kirjoittaa asiallisesti siitä, että meidän tiedotusvälineemme ignoreeraavat melko täysin Nobel-juhlan Tukholmassa. Maikkarilla on joku kooste tapahtumasta, uutisissa puoli minuuttia siinä sikatalouden ja lautakasan puristuksessa. Silti näissä juhlissa pidetään loisteliaita puheita muusta hohdosta puhumatta, toisin kuin esim. Linnan juhlissa, joista kyllä tulee suoraa tungosta tuntitolkulla. Mikähän siinä on? Matti Klinge on monesti päiväkirjoissaan valittanut yleensä seremonioiden, esim. promootioiden, poissaoloa tv:n todellisuudesta ikään kuin toimittajat vihaisivat tällaista. Björn Wahlroos puolusti seremoniallisuutta Tieto-Finlandian jaossa hyvin perustein. Voisikohan meidän tv armollisesti ensi vuonna lähettää Nobel-juhlat koteihin, vaikka kukaan suomalainen ei palkintoa saisikaan ja tuskin saa. Ainakaan kirjallisuudesta, mutta eikö täällä ole myös hyviä tiedemiehiä.
     Pyörähtelyä kustantamoissa, eilen Otavassa, tänään Siltalassa ja WSOY:llä, Toukolta hain tiettyä materiaalia, Södikalla sain kirjojen saatteeksi vähän kostukettakin. Ja illan suussa Ailaa tervehtimään kukkasen ja lahjapakkauksen kanssa. Eiköhän tämä tästä kehity, vaikka joulu tulee väliin.
     Sydämen asialla näyttää huipentavan sarjan pian Ginan lapsen saantiin, missä riittää jännitettävää. Samoja tunnelmia Marjan tyttären perheessä tässä joulun tietämiin. Pikkuhiljaa pakataan maalle lähtöä varten.
     Siellä muuten kuohuu, Hämeenkyrössä meinaan. Kunnanjohtaja Kari Häkämies on laukonut varsin suoria sanoja valtuustosta, joka meni säästämään kaksi kyläkoulua ja lopetti vain yhden. Edestään kuulemma vielä löytävät. Ja totta onkin, todistaa Marja pitkäaikaisena valtuutettuna Tarvasjoella, että valtuustoissa on vahva taipumus välttää ikäviä päätöksiä, varsinkin jos ne koskevat tuttuja ja kyläläisiä. Realiteetit eivät hevin mene perille ennen kuin on äärimmäinen pakko. Häkämiehen tehtävänä on takoa taloudellisia tilannetietoja visaisiin kalloihin.
     Mutta minä kyllä iloitsen Jumesniemen historiallisen koulun säilymisestä, toistaiseksi. Sehän on Adam Sasslinin perustama joskus 1800-luvun puolivälissä, jolloin siihen kuului myös kirkko. Vieläkin se siellä törröttää. Muistorikkaita paikkoja, kirjallisuus- ja teatterikurssiakin siellä on pidetty Anno dazumal. Voisihan siitäkin kokonaisuudesta tehdä jotakin muuta, uudenlaista, mitä? Pankaa ideakilpailu pystyyn.

Lauantai 19.12.09
Tieto kertoo, että kunnanjohtaja Kari Häkämies julkaisee keväällä rikosromaanin. Aivan loistavaa. Hämeenkyrö kirjallisena pitäjänä ansaitsee juuri tällaisen johtajan. Myös edellinen kirkkoherra Hannu Lehtipuu (Lehtinen) tunnettiin menestyksellisenä nuortenkirjailijana. Viimeksi on Pitko liian pitkään ja näkyvästi hallinnut veistelyllään kirjallista forumia.
     Häkämiehen romaani näyttää johtavan valtakunnallisen politiikan ja ihmissuhteiden syövereihin. Kun on kuultu, kuinka raivoisasti kuntalaiset ovat viime aikoina hyökkäilleet reipasotteisen kunnanjohtajan kimppuun, tapahtuu kukaties seuraavan romaanin rikos erään pirkanmaalaisen kunnan päättävissä elimissä. Kunhan nyt ensin saadaan tämä esikoinen luettavaksi. Myyntimenestys lienee varma.
     Kuinka rattoisasti sujuukaan lauantai-ilta Sepänkadun paksujen seinien sisällä tuiman vihurin viheltäessä ikkunoiden takana. Luimme kumpikin Meriluotoa, Marja kirjoittamiani liuskoja ja minä runoilijan uudempaa päiväkirjaa. Ylen ykkönen soitteli toivottuja joulusävelmiä ja runoja koko illan. Lopulta nauroimme Tv1:n Ihmisten puolueelle aivan vääränä.
     Ei muuta kuin iltakävelylle tuiskua pelkäämättä. Suunnistimme Johanneksen kirkkoon, muistorikkaaseen rippikirkkooni, missä YL antoi perinteisen joulukonserttinsa kolmannen erän kellon lähetessä kymmentä. Hieno konsertti, aivan ylentävä. Hyvin koottu tutusta ja tuntemattomammasta, Kaisa Ranta ihastuttavana solistina. Ei voinut parempaa joulumieltä mistään käydä noutamassa. Onnellisina tästä kaikesta talsimme kotiin - sekin etu, että matkaa kertyy noin viisi minuuttia. Ja kallistimme lasilliset kauniiden unien vakuudeksi.

Sunnuntai 20.12.09
Hirmuisessa viimassa tallusteltiin loppuostoksille Tuomaan kojuihin ja Akateemiseen, sen jälkeen Taidehalliin katsomaan se Nuorten näyttely, jonka avajaiset jäivät taannoin väliin. Ja katso: siellä se oli, sukulaistytön Liisa Hietasen hieno virkkuutyö 'Pirkko Niittynen', ilmielävä opettaja nurkassaan karttakeppi selän takana. Hauska hahmo! Liisa on taiteilija. Riemastuimme kovasti, varsinkin ex-opettaja Marja, joka tunnisti hahmon takavuosilta ellei nyt suorastaan omiltaan.
     Lounastimme pitkästä aikaa Sea Horsessa, jossa on rento tunnelma ja hyvä ruoka, sipulipihvi kuuluisa ja Marjan pariloitu maksa kuulemma herkullista.
     Loppupäivä hurahti kuunnelleen joulukonsertteja eri puolilta maailmaa, kietoen muutamia lahjoja paketteihin ja yleensä vain tunnelmoiden. Lähetin toisen satsin Meriluotoa toimitettavaksi. Olo on keventynyt.
     Kööpenhaminan kokousta on puntaroitu ja pettymystä ilmituotu, mutta positiivisesti ajatellen: eikö ollut kuitenkin hyvä, että koko se kokousmassa joutui edes pohtimaan näitä kysymyksiä monta päivää itsensä uuvuksiin. Kai siitä jotain jäi heidän mieleensä jyskyttämään, jollei nyt sopimus tai julkilausuma ketään suuremmin hetkautakaan.
     Tulimme samalla raitsikalla keskustaan Paavo Lipposen kanssa, ja siinä tuli mieleen, että eiköhän sekin jotakin auta, kun kaksi näin rankkaa ritaria kuin Lipponen ja Niinistö ryhtyvät presidentin asemaa puolustamaan. Mitähän kokoomuskin oikein ajattelee? Kun heillä vihdoin on mahdollisuus saada oma presidentti Paasikiven jälkeen, niin kiireesti ryhtyvät riisumaan instituutiolta valtaa. Pelkäävätkö jotenkin Niinistöä? Vai ajattelevatko muka ylevän kansanvaltaisesti? Tosiasiassa kansa on eri mieltä kuin sen edun ajajat. Tässä on vanha valtiosuhde, jo Välskärin kertomuksissa kuvattu: kansa haluaa olla suoraan yhteydessä kuninkaaseen, ei se pidä väliportaista, vaikka ne korotettaisiin kuninkaan asemaan, nämä rälssiherrat.
     Luen loppuun Max Jakobsonin Diplomaattien talvisotaa. Miten opettavainen opus. Kuinka monimutkaisia ovatkaan valtioiden väliset sopimukset ja diplomaattiset kuviot, varsinkin pelon ilmapiirissä. Kuinka hitaasti hyvätkään hankkeet etenevät jos ollenkaan: esimerkkinä Suomen avustaminen talvisodassa. Tragikoomisia näytöksiä, hurskaita lupauksia. Loistava kuvaus Hella Wuolijoen tunnetusta välitystyöstä madame Kollontayn kanssa, joka Jakobsonin mukaan "ansaitsee pysyvän sijan diplomatian kirjavan historian kuriositeettikokoelmassa". Tukholmassa Wuolijoki esitti tammikuussa 1940 "todellisuuden palkeilla uransa jännittävimmän näytelmäkappaleen".
     Tannerilta ja kumppaneilta vaadittiin kylmiä hermoja, ja onneksi ne pitivät. Sotaveteraani-lehdessä Raili Malmberg kiittää meitä Vesan kanssa laajasti Jylhä-kirjasta. Kiitos kuuluu veteraaneille, joille Raili suurimman suuntaakin.

Tuomaanpäivänä 2009
Näin ajeltiin keikkuen Hämeenkyröön ja heilahdettiin onnellisesti halki tuiskujen Villa Viehätykseen.
     Saman tien painelin Myllykoluun, missä pidettiin paikan ennallistamiskatselumusta sekä ehtoolla aiheesta kokousta Heiskalla. Järki alkaa pikkuhiljaa voittaa toimikunnassa. Suurisuuntaisten alkukaavailujen jälkeen päästäneen kohtuulliseen näkemykseen. Mahtava kahvila/keittiö oli alun alkaen paikan henkeen sopimaton. Juoksevan veden vessoja ei mäkituvan maastossa todellakaan tarvita, sanokoon terveystarkastaja mitä hyvänsä. Uskon että maailmassa on harvoja yhtä terveellisiä paikkoja kuin luonnonmukainen Sillanpään Myllykolu, ellei sitä nyt mennä korskeilla lisärakennuksilla pilaamaan.
     Matti Huusarin mukaantulo toimikuntaan on tuonut aimo annoksen kohtuullistuvaa, järjenmukaista ajattelua. Puheenjohtaja Koivunenkin alkoi jo aprikoida, olisiko hänen muistomerkkinsä todella 15-metrinen liki vanhan miljoonan maksava loistopytinki siinä idyllisessä niityn laidassa. Kuten Taunokin lausahti postilaatikolla: ei ihmiset mitään mukavuuksia sieltä tule hakemaan, ihan muista syistä ne sinne tulee. Jos meinaan on mitä näyttää, museossa ja näyttämöllä.
    Illalla iloinen yllätys: kerrankin hyvä kotimainen kotikatsomossa! Joulukuusivarkaat oli erinomainen tv-elokuva, kertoi yhteiskunnasta ja ihmisistä enemmän kuin kaikki mukaluontevat nuorisosekoilut, joista tässä on nähty väläyksiä. Pekka Autiovuori ja Aarno Sulkanen tekivät jykevät roolityöt, ilo nähdä vaihteeksi kunnon näyttelijöitä ruudussa. Humaani hyvän mielen draama murheellisesta lopustaan huolimatta.

Aatonaattona 2009
Lumimyräkkä, tästä ikkunasta katsoen läpitunkematon. Marja kaupoilla, minä leivinuunia haloilla lämmittelen, kinkun kohtapuoliin sisään työntäisen. Siitä se alkaa. Sahdin tuojaa vielä odottelen, kuusi on jo pirtissä, tällä kertaa Taunon katkaisema latvakuusi, vahvaoksainen. Mutta savusaunaa, mahdanko jaksaa lämmittää? Naisväki preferoi alakerran saunaa lämpimine takkahuoneineen. On siinä puolensa. Naapuri sanoi että järvessä on 20 cm teräsjäätä, avantokin tuottaisi ponnistusta. Olkoon joulu rauhan ja levon aikaa.
     Vesalle oli tiedotettava, että Jylhä sai mainintoja sekä eilen että tänään aamu- lähetyksissä, Kaisa Neimala sen listasi eilen kirjojen kärkikymmenikköön ja Nalle Nyberg kehui tänään Maikkarilla loistavaksi elämäkerraksi, missä hän tietysti oli aivan oikeassa.
     Kontron Markkua ja Tintua ajelimme eilen Tampereelle tervehtimään, Suomi- Puola yhdistyksen lehdenkin näin ja sain kerrata viimetalvista kiertuetta siellä. Poikani Vilho kävi pussinsa tuomassa, toimittajan kiireitä kertomassa. Tapanina tavataan sitten paremmin. Almalta on tullut kiva paketti Puolasta.
     Katselin illalla hartaana taas Rautatietä, toiveuusintaa, kieltämättä sykähdyttävä juttu sekä aitouden että hienojen näyttelijöiden puolesta. Juhani Ahon juhlavuosi koittaa jo runsaan vuoden päästä.
     Näin on hiljalleen valmistauduttu ja kallistutaan joulun viettoon. Ihmeelliseltä tuntuu kunnon talvi. Matti Vanhasen taitavasti ajoitettu luopumisilmoitus virkisti aamulla, postilaatikolla sitä puitiin Taunon kanssa. "Se on joutunu niin huonoon haminaan", Tauno päätteli, ytimekkäämmin kuin monet kommentaattorit.
     Eipä muuta enää kuin Marjaa kyliltä odotellessa, Ainoa kavereineen iltajunalta varrotessa, sitten lyhtykirkkoon kilkaten ja kinkkua maistellen kulkee aatonaatto. Toivotamme sillanpääläisistä maisemista kaikille myötäkulkijoille, lukijoille, viestintuojille, ystäville ja muutamille vihollisille oikein

HYVÄÄ JOULUA

Joulu 2009
Sepä vain humahti. Jälkensä jättäen.
     Aattoaamu on aina tunnelmallinen. Ajelin viimeisillä asioilla, hitaasti valkeni. Poikkesin Esson baariin ja kehen törmäsinkään, no tietysti Matti Pitkoon.
     Kerroin hänelle, että tämä on haikea aamu: viimeisen kerran tulee Aamulehti laatikkoon. Pienin keskeytyksin se on tullut 32 vuotta. Mutta nyt sitä ei voi enää tilata, kun kulttuuriosasto on käytännössä kadonnut siitä.
     Mattihan myönsi tämän heti, sanoi muidenkin lehden sisällä valittavan samaa. Kehotti minua osoittamaan suuruuteni ja kohoamaan tämän yläpuolelle.
     Kuinka voi kohota semmoisen yläpuolelle, jota ei ole, ihmettelin.
     Tähän tapaan kulki aattoaamuinen keskustelu. Matti oli muuten hyvällä tuulella. Paitsi hivenen ärtynyt Esan kantapöydästä, joka möyrysi hyvässä vauhdissa ikkunan ääressä. Sieltä on noussut vaarallinen kilpailija Pitkolle, terävä pakinoitsija paikallislehteen.
     Kehotin Mattia pitämään varansa ja tarttumaan oikeisiin asioihin, muuten kantapöytä kaataa hänet. Matti lohduttautui sillä, että hänen vanhoja siivujaan on myyty tuhansia. Tuolla ilmoituskampanjalla pitäisi pyöriä jo kymmenissä tuhansissa, huomautin.
     Toivotimme lopuksi toisillemme hyvää joulua.

x x x

Onhan noteerattava myös aatonaaton lyhtykirkko Sikomäen laella, missä rovasti Anneli Hokkanen-Lehtipuu piti hyvän ja ajankohtaisen saarnan ja varataata Eero imitoi oikeata Taataa ja muukin meno oli entisenkaltaista. Toisaalta, kyllähän Sillanpää olisi riemuissan jos aavistaisi ja ehkä aavistaakin, että hänen tekstejään luetaan jouluna taivasalla Kierikkalan kylän keskuspaikalla, josta Hurskas kurjuuskin alkaa. Kirjallisuudella on ihmeellinen kantovoima.
     Tytöt Aino ja Heidi tulivat vähän myöhästyneellä junalla parahiksi ja ehtivät kirkkoon hekin. Pyry oli mahtava, mutta hellitti illaksi. Joulu aukeni sadunomaisen täydellisenä. Kävimme asianmukaisilla tervehdyksillä naapureissa, Ylivakerilla (vanhalla ja uudella) sekä Tyynellä, missä kissamme Sima oljenteli rennossa joulunirvanassa.
     Saimme myös yhteyden Almaan sinne Poznaniin, missä hän valmisteli puolalaista joulua isäntäperheensä ahkerana apulaisena. Smetanaa pantiin kuulemma joka paikkaan.
     Ilahduttavia lähetyksiä tuli jos menikin. Tervehdysten lomassa soitin Reino Braggelle ja onnittelin Tampereen Teatterin uutta johtajaa. Meillä on sama tausta yliopiston draamalta ja yksi yhteinen työkin takana Joensuussa (Maiju Lassila). TT:n vähän kulahtanut kulttuurinen kutyymi arvatenkin Reiskan johdolla kohoaa.
     Taunon katkaiseman vahvaoksaisen latvakuusen tytöt ja Marja koristelivat ihmeellisen kauniisti, niin että kuusen pienet puutokset peittyivät.
     Savusaunaa en lupauksistani huolimatta ryhtynyt lämmittämään näillä keleillä, rajansa kaikella. Jotakin jää tulevaisuuden nautintokeskukseen. Muuten vietimme onnellisen jouluillan, johon kotoisa kellarisauna, takkatulen loimu, leivinuunin kuumuutta hohkava kita, kinkun kypsä kylki, sahdin viileä hulahdus ja ryypyn tuima sivallus loivat oman ikuistettavan hohtonsa. Marja ja tytöt kunnostautuivat odotusten mukaisesti ja vähän ylikin keittiössä.
     Joulupukilla oli päässään turkkilainen fetsi, mitä hiukan kummastelimme, mutta näinä globalisaation aikana saa tottua kaikenlaiseen. Lahjoissa ei ollut mitään valittamisen sijaa, päinvastoin kookas kori näytti yltäkylläisyytensä. Sain todella pätevän tuntuiset kalastajan käsineet! Jo lakkasi palelu verkoilla.
     Kuku Koistisen rintakuvaus egyptiläisestä Mika Waltarista toi jouluiltaan eksoottis-taiteellisen värisuihkun. Muutenkin pukki vaikutti kirjallisesti varsin valistuneelta, mistä sitten johtuneekin.
     Luin huonekunnallemme Waltarin joulukertomuksen, kuulimme tyttöjen matkakertomuksia Malista ja lauloimme tuttuja joululauluja, katselimme kynttiläin liekkejä taivaan tummuutta vasten, kunnes vaivuimme upottavaan joulu-uneen.

x x x

Jouluaamuna tuomiorovasti Matti Pikkarainen pudotteli Oulun tuomiokirkosta radioidussa saarnassaan koko Yrjö Jylhän runon 'Pyhä yö'. Saatoimme todeta, että Oulun tuomiokirkossakin tunnetaan Jylhä paremmin kuin hänen syntymäkaupungissaan Tampereella ja sen uinuvassa sanomalehdessä.
     Tuomiorovasti ei sentään maininnut mitään meidän kirjastamme, silloinhan saarna vasta olisi saavuttanut täydellisyytensä, kuten Vesan kanssa totesimme.
     Joulupäivän kohokohtia oli uljaassa säässä tehty reipas talonpojan lenkki Marjan kanssa, loistokas ateria sekä joulukirja, Kari Hotakaisen Ihmisen osa. Olen sitä varta vasten säästänyt enkä suotta. Erinomainen kirja ihmisten traagisesta elämästä terävän lämpimällä huumorilla kuvattuna. Hotakaisen vahvuus on siinä, että hän tuntee tavallisten ihmisten elämän ja aivoitukset, mutta näkee myös rakenteet ja kielen, jolla heitä hallitaan.
     Illalla nautimme vielä paitsi sydämen asioista myös Strindbergin raivokkaasta nuoruudesta. Tuttu juttu, mutta aina tehoaa: niin loistavasti näytelty, niin hienoa ajankuvaa.

x x x

Tapaninpäivän pääohjelma oli virallinen vierailu Tampereelta ja Kemin suunnalta. Poikani Vilhon appivanhemmat in spe kunnioittivat nuorenparin ohella villaamme leppoisalla visiitillä. Siinähän päivä vierähtikin niitä näitä puhellen ja jouluruokia pureskellen, taloa ja vanhoja valokuvia katsastellen. Ilokseni Veikko Kemistä ymmärsi hyvän sahdin päälle ja vaikutti muutenkin kelpo veikolta.
     Sahdin valmistajaa en tässä ryhdy mainostamaan, sillä muuten asiakaskunta räjähtää käsiin ja jäämme pian ilman iloista punakylkistä pänikkäämme.
     Tytötkin lähtivät Helsingin junalle, ja niin meille jäi Marjan kanssa rauhaisa ehtoo. Täytimme sen Strindbergin jatkoseikkailuilla ja manailimme päällekkäistä tv- tarjontaa, joka tuhlasi Molièren vaiheet ja Casablancan suurvaltapoliittisen taustakuvioinnin, jota vain lopusta ennätin tarkastelemaan.
     Niin vain pyhistä selvittiin, eivätkä ne niin kovia koettelemuksia ole kuin Tauno etukäteen postilaatikolla maalaili. Ihminen tarvitsee välillä suloista joutilaisuutta latautuakseen taas uusin viritelmiin.
     Kiitos kaikista kiitoksista, tervehdyksistä ja toivotuksista tällekin palstalle; niiden voimalla taas porskutellaan eteenpäin.

Sunnuntai 27.12.09
Rientomarssittiin vastarannalle Suutarlan majaan päiväsaunaan ja aterioimaan. Hieno runollinen talvi jatkuu! Onniteltiin Aria eläkkeelle jäämisen johdosta. Hesari juuri kuvasi artikkelissaan suurten ikäluokkien eläköitymysjuhlia. Arin juhlaseminaariin emme ehtineet, mutta nyt otettiin vahinko kaksin verroin takaisin.
     Kirsti emännöi ilakoivaan tyyliinsä, joululaulujakin laulettiin ja ihailtiin kelmeän auringon vaipumista järventakaisen metsänreunan taa. Marja teki saunasta enkelin hankeen, minä tyydyin peseytymään puhtaalla lumella.
     Puheissa vilahti Maisematien tuotteistamisyritys, mitä hivenen purevasti rohkenimme ironisoida. Hotakainen kuvaa nautittavasti tätä markkinavoimien ja konsulttien kielenkäyttöä, joka on siis ulottanut lonkeronsa jo tänne sillanpääläisen maailman ytimeen. Lyhtykirkkoakin kritisoimme suorasukaisemmin kuin eilen tohdin juttuuni merkitä. Ohjelma kaipaisi muuntelua.
     Ehdin katsoa Zinnemannin Täältä ikuisuuteen melkein alusta. Vaikutti patrioottiselta eepokselta, missä rakastettiin US-armeijaa olkoon sen upseerit millaisia kusipäitä ja sadisteja hyvänsä. Miksi Petteri ei mainitse tätä leffaa suuressa elokuvahistoriassaan? Jerker A. Erikssonin esseestä tavoitin hyvän vertailun Jonesin alkuperäiseen romaaniin ja selvisi, mikä elokuvassa vähän mätti, vaikutti epäaidolta. Romaania oli melko vapaasti muodosteltu, sen kriittisyyttä miedonnettu.
     Joulun toinen kirja Hotakaisen ohessa on Seppo Lindblomin Manun matkassa: yllätys sikäli, että sehän on tiheää poliittis-ideahistoriallista linjanvalaisua eikä suinkaan pelkkää muistelmaa ja tarinointia kunnian päiviltä. Vasta etenen puoleenväliin, monet muistot kulkevat, menneet tapahtumat saavat syvempää merkitystä. Hauska tajuta edes jälkikäteen, missä nuoruuden päivinä meillä mentiin.

Maanantai 28.12.09
Historian siipi viuhahti. Hain Aulikin huoneesta kirjastosta Sillanpään Seuran arkiston ja siirsin tänne Kierikkalan kotikylille. Yksi autokuormallinen. Aulikin kunniakas kausi päättyy, mitä tulee hänen jälkeensä? Kirjaston alasajo?
     Luen Aila Meriluodon uusia päiväkirjoja, varsin järkyttäviä.
     Tutunomainen tuska on kirjailijalla se, jos kirjaa ei arvostella tai mainosteta. Aila on ollut monenlaisessa paitsiossa kirjallisuuspoliittisesti, vaikka taso on säilynyt kirkkaana. Vanhenevaa naislyyrikkoa oli helppo syrjiä.
     Tunnenpa tunteen vaikka paljon lievemmin. Viimeksi Antsu Raevuori kyselee, onko Aamulehti jo reagoinut Jylhään. No eipä ole. Ei voi ymmärtää sitä. Joko henkilökohtaista tai aitoa välinpitämättömyyttä tai osaamattomuutta.
     Illalla kotikatsomon paikalla hieno dokumentti Jurkan teatteriperheestä. Jarmo Heikkinen tekee nämä aina luotettavasti, asiantuntemuksella ja lämpimästi.
     Muistin Jussi Jurkan vaikuttavan Salierin. Näimme sen Elinan kanssa kohta TT:n ensi-illan ja Tapani Pertun huiman suorituksen jälkeen. Kirjoitin silloin teatteriesseitä Parnassoon. Vaikea oli verrata kahta korkeimman tason näyttelijää. Silloin en tiennyt Jurkan sairaudesta kuten ei moni muukaan, niinhän dokumentista ilmeni. Koskettavia muistoja.

Keskiviikkoaamu 30.12.09
Matti Vanhasen tilannetaito alkaa muistuttaa Mauno Koiviston vastaavaa. Kun luen Seppo Lindblomin Manun matkassa, vastaan tulee kiintoisia yhteyksiä. Koivisto ei tosin väistynyt, vaikka painostus oli kova, vaan päinvastoin jatkoi peliä uusin kuvioin. Mattikin pani pelin uusiksi, päinvastaisella päätöksellä. Hesarin otsikko osunee oikeaan: Matti väistyy, mutta ei poistu.
     Kumpikin pitkä valtiomies tietää, että motiiveista ja tavoitteista tulee paljastaa vain tarkoituksenmukainen osa. Media janoaa täyttä tunnustusta päästäkseen sitä palastelemaan ja pilkkaamaan. Hbl:n naispuolinen pääkirjoittaja on aivan vimmoissaan, kun pääministeri ei kerro kaikkea. Radion Karemokin uskoi, että "kokonaisarviosta" tehdään vielä monta satiiria. Tokkopa vain, sillä juuri näin kattavilla pseudoilmaisuilla taitava toimija voi suojautua ja suo itselleen omaa pelitilaa. Silloin satiirikaan ei osu eikä ainakaan satu: Matti on taitava väistelijä kuten oli Maunokin. Ilmaisussa pitää olla ilmaa ja tulkinnanvaraa.
     Toimittaja ei koskaan voi myöntää olleensa väärässä. Hänellä on kasvot kolumnin yllä, eikä niitä voi menettää. Muuan nimeltä mainitsematon pakinoitsija totesi taannoin Aamulehdessä, että Vanhanen tarvitsisi henkilökohtaisen neuvonantajan jotta ei ryhtyisi niin säälittäviin yrityksiin kuin julkisiin katselmuksiin talossaan lautasyytöksen jälkeen. Nyt voidaan todeta Martti Häikiön tavoin, että siinäkin hankalassa tilanteessa Vanhanen tempaisi aloitteen käsiinsä ja sai kirkkaan torjuntavoiton.
     Mutta leima ei lähde. Eilen vielä Tampereen Mikko totesi radiossa yllättyneensä lähinnä siitä, että Vanhanen ei eronnut jo "lahjusskandaalin" yhteydessä. Siis skandaali? Kenen, Ylen vai pääministerin kontolleko se kaatui?
     No tässä on paljon kiintoisaa seurattavaa jatkossa. Me olemme palanneet onnellisesti Helsinkiin ja Sepänkadulle ja elämä loksahtaa taas täkäläisiin uomiin. Täälläkin on lunta ja loskaa kadunvieret täynnä.

Sylvesterinä 2009
Vähiin käy ennen kuin vallan loppuu. Komea pakkaspäivä, kuin lapsena vuonna 56. Kinosten lomitse tallailin Yliopiston kirjastoon ja muualle. Mieli ylenee.
     Aleksi vilisee vauraita venäläisiä. Tuokoot vaan rahoja tänne. Vilkaisin alennusmyyntiä, hei hulinaa. Kun kaikkea on jo kylliksi.
     Salovaara ilmoitti, että Uutispäivä Demarissa on tänään laaja ja kriittinen arvostelu Jylhästä. No sehän piti hankkia ja tutkia. Kunnon kritiikki on aina paikallaan. Koko sivun juttu on huomionosoitus sentään. Mutta huomautukset jäävät kovin pieniksi, Veikko Lindroos. Varmaankin Tulenkantajien kautta voisi käsitellä syvällisemminkin, mutta kun olen sen jo käynyt kohtuullisesti läpi Waltarin kohdalta ja toiseksi: Jylhä ei todellakaan hillunut Minna Craucherin salongissa, se ei ollut hänen juttunsa. Tämän voi tarkistaa vaikka Kari Selénin Madame-teoksesta: siinä Jylhä mainitaan yhden kerran, runoilijain luettelossa. Joten Minnaa ei ole syytä mielestäni enempää käsitellä kuin mikä merkitys hänellä Jylhälle oli. Paavolaisen ja Waltarin, Viljasen ja Vaarankin laita oli toisin.
     Toiseksi: Hiiskun tytöt vilahtivat Jylhän opiskelutovereina parin kuukauden ajan Turussa. Joten eipä heitäkään kannata tässä tuon enempää esitellä. Lindroos muutenkin pitää kirjaa mammuttimaisena (!), joten miksi lisätä sen kokoa ylimääräisillä henkilötiedoilla. Niin ja Jylhän perheessä kyllä käytiin vapaussotaa, valkoisia kannatettiin ja pari Yrjön veljeä osallistui Tampereen valtaukseen valkoisten joukoissa. Minkäs sille voi. Sisällissota toki objektiivisesti todetaan.
     Joka tapauksessa oli virkistävää lukea tämä Lindroosin seikkaperäinen yritys hiukan horjuttaa teostamme. Onneksi Vesan perusteellinen sotaosuus jää koskematta Veikolta; vaikea sitä olisikin kritisoida, niin täyttä asiaa kirjan sotakuvaukset ovat, samoin Kiirastulen käsittely. Muistakaamme kuinka Markku Envall vertasi Vesan kerrontaa vaatimattomasti Tolstoihin.
     Illalla tulivat Artsi ja Saara vastaanottamaan uutta vuotta ja ihastelemaan kotimme uusittua ilmettä. Ei tässä olekaan ehditty juuri sosialiseerata, joten pidettiin peli-ilta ja soiteltiin fonografin sulosäveliä. Rakettejakin huimapäät kävivät kattoterassilla katsastamassa.
     Mitä kulunut vuosi sitten on tuonut, sitä on erikseen pohdittava. Tänään jysäytti tieto Sellon ampumakohtauksista. Niissä riittää vielä jälkipeliä, mutta heti voi huomata, että ei ne pelkät suomalaismiehet mielettömiä veritekoja tee. Vai onko Kosovon poika jo näin suomettunut? Mitä mieltä lienee Sofi Oksanen? No aiheesta riittää varmasti pomiloimista. Järkyttävä juttu joka tapauksessa, heittää varjonsa juhlimiseen.

henkilötiedot | kalenteri | päiväkirja | julkaisut
kirjoituksia | palaute