Sulka
Henkilötiedot
Pääiväkirja
Julkaisut
Kirjoituksia
Puheita
Palaute
Pääsivulle

Päiväkirja

Keskiviikko 1.12.10
Uusinnasta katselin keskustelua "pakkoruotsista", jolle parempi nimi olisi hyötyruotsi kuten Kaj Kunnas keksi. Kielitaistoa lietsovat asenteet tuntuvat perin historiallisilta. Kielet hyödyttävät toisiaan eivätkä sulje muita pois kuten myös siellä todettiin. Jännä uutinen ainakin minulle oli se, että maahanmuuttajia viittoillaan liittymään ruotsinkielisten joukkoihin. Ei hullumpi idea. Hoppas att vi kan alla tala svenska i lugn och ro.
     Hyvin Björn Månsson muistutti, että koko pakko on lähtöisin peruskoulusta ja siitä tasavertaisuuden ideasta, joka kouluun tuotiin aikanaan Kekkosen ja Virolaisen toimesta. Sitä ennen ei duunarin tarvinnut ruotsilla päätään vaivata, se oli virkamiesten ja sivistyneistön saalista.
     Ruotsin kielen puolustajat oli keskusteluun löydetty fiksummasta päästä kuin nämä myöhäiset fennomaanit, mikä sekin kertoo jotakin.
     Vanhan kirjallisuuden päivät kokoontuivat vaihteeksi Kosmoksessa tai ainakin meidän ohjelmavaliokunta jouluistuntoonsa. Huvittavaa katsella kuinka vanha taiteilijakapakka on porvarillistunut ja alkaa tyhjentyä kymmenen jälkeen! Ennen vanhaa silloin vasta kunnon meno alkoi kehittyä. Siitä ei enää ole tietoakaan. Muuten oli rattoisaa ja eloisaa, Sastamalan päivien aikataulua vähän tarkenneltiin.
     Huomenna suuri palkintojen päivä: sekä Finlandia että Sibelius ratkeavat. Kaikenlaista spekulaatiota kehittelimme ja halusimme myös omalta osaltamme tukea Irlannin taloutta Irish Coffeen muodossa.

Torstai 2.12.10
Suuri palkintopäivä, kirja-Finlandiaa ja Sibelius-kisaa Finlandia-talossa.
     Aamulla Seppo Puttonen vertasi Mikko Rimmisen Nenäpäivän tyyliä Frans Emil Sillanpäähän. No sehän kuulosti lupaavalta. Kun kirja nyt on käsissäni ja sitä alustavasti selaan, luonnehdinta ei tunnu ihan pöllöltä. Jotain samaa voi hyvällä tahdolla havaita Rimmisen polveilevista, maalailevista lauseista. Ero on siinä, että Sillanpää ei kehitellyt omia tai erikoisia sanoja, vaan pysyi artistisella linjalla, jota mehusti kansanmurteesta kumpuavilla sanonnoilla.
     Kirja on täällä luvun alla, Marja siihen ensimmäiseksi tarttui, hän on usein esilukijani. Rimmisen poika piti vähän avuttomasti tapailevan puheen Vanhalla, mutta vaikuttaa kantikkaalta ja sivuilleen vilkuilemattomalta kirjailijoilta. Häntä kannattaa seurailla. Jo se että hän kuvaa tavallisen naisen arkea humoristisin ja positiivisin värityksin, tuntuu näinä pakollisen kyynisyyden ja kielteisyyden aikoina lohdulliselta.
     Illalla oli keskityttävä viulunsoittoon.
     Nyt kävi niin, että parit päällekkäisyydet estivät menemästä finaaleihin paikan päälle, mikä ensin harmitti, mutta Teeman mainiot suorat lähetykset, joita saatoin tallentaa ja katsoa rauhassa, tarjosivat sitten tasokkaan korvauksen.
     Siisti, taidokas, korrekti soitto palkittiin voitolla. Nikita B-G oli erehtymätön virtuoosi. Mutta kyllä täälläkin hurrattiin Nanzy Zhoun hurjalle syöksylle, siinä oli likka ajatellut, että annetaanpas vähän huutia sille niitten Sibeliukselle. Kiintoisa oli hänen oma tulkintansa, että Sibelius, joka ei oppinut soittamaan viulua niin hyvin kuin halusi, olisi soittanut juuri näin hurjasti. Mene tiedä. Virkistäviä hetkiä tämä pedonsilmäinen syöksytaiteilija joka tapauksessa meille lahjoitti.
     Kyllä meistä myös suloinen lyyrikko Bomsori Kim olisi jonkun palkinnon ansainnut, ja Emma Steele paransi loppua kohti, mutta ei näköjään vakuuttanut asiantuntijoita tämän enempää. Jumboksi ei kuitenkaan jäänyt, kuten tv-kommentaattorit tuomitsivat. Myönnettäköön että mekin amatöörikorvillamme havaitsimme Sibeliuksen konserton finaalissa jotain hämminkiä.
     Petteri Iivonen hienokseltaan yllätti mielestämme, mutta komeaa että nousi kakkoseksi. Kylmä kaveri, kun sen katkenneen kielenkin selvitti ilmeen värähtämättä. Esther Yoota emme odottaneet ihan noin korkealle. mutta tuomariston tuntijoita vastaan ei auta ryppyillä. Kiva olisi muuten kuulla tuomariston kannoista enemmän kuin vain lopputulokset.
     Sen sijaan brändejä emme tähän kisaan todellakaan kaivanneet. Eikö juuri tällaisessa kisassa kannata keskittyä niin puhtaasti musiikkiin kuin mahdollista ja välttää kaikki henkilökeskeinen hehkutus, joka rehottaa kaikkialla muualla ihan kylliksi. Kyllä soittajien persoonallisuudet tulevat väkisin esiin muutenkin kuin heidän taustojaan, pukujaan ja tuhkimotarinoitaan kertomalla. Soittajien tietty henkilökohtainen salaperäisyys päinvastoin tehostaa heidän ylimaallista hehkuaan.
     Viisi vuotta odotettava seuraavaa kisaa, mutta onneksi nyt esiintyneet tähdet jatkavat taatusti eri orkestereiden solisteina, joten heitä ei tarvitse pitkäksi aikaa hyvästellä.

Perjantai 3.12.10
Die tote Stadt - Kuollut kaupunki oli kieltämättä voimakas kokemus Kansallisoopperassa. Jotensakin metallisen vahva, vähän etäinen, unihan se olikin, aluksi jäykän puoleinen, sitten yltyvästi tunteita ja intohimoa lisäävä. Muistan hyvin nämä tuntemukset omalla kohdallani aikana, jolloin etsin korviketta, epätoivoisesti uusintaa, uutta samanlaista kuolleen vaimoni sijaan. Tässä Paul Schottin libretto (perustuu Rodenbachin kertomukseen) tahtoo opettaa, että niin ei voi tehdä kuten ei voikaan. Päähenkilö Paul on juuttunut vaimovainajansa ihannekuvaan eikä pääse siitä irti, näkee unessa toisinnon mahdollisuuden, johon joutuu pettymään ja pääsee lopulta lähtemään mielensä kuolleesta kaupungista. Aika vaikuttavaa, musiikillisesti leikkaavan melodista, dramaattista, kylmäävää. Tenori Klaus Florian Voigt lauloi uljaasti, puhumattakaan Camilla Nylundista, jonka sopraano oli kiljahtavan tulinen ja lyyrisen haikea aina tilanteen mukaan. Muutkin olivat täydellisiä, laadukasta laulantaa.
     Kasper Holtenin ohjauksessa oli jotain outoa seisovaa markkeerausta ensin, sitten fyysistäkin kiihkoa, seksuaalista tajunnansyöveriä, hieno lavastus täynnä kamaa, kaupunkia ja symboliikkaa. Mitähän se uskonnollinen väliepisodi siellä kuoroineen toimitti. Mutta kannatti tämä nähdä ja kuulla tuoreeltaan, Veijo Murtomäen (HS) ja Jan Granbergin (Hbl) valtaisien kehujen jälkeen. Ei mikään perinteinen ooppera, sähköinen, jopa satuttava, paikoin tahattoman koominen, niinhän oopperat melkein aina.
     Kun Sibelius-kisa vieläkin elää tajunnassa, oli kiva kuulla väliajalla Jukka-Pekka Sarasteen tuntoja kovan tuomaroinnin jälkeen (raati ei siis keskustele eikä perustele, vaan äänestää kylmästi lapuilla, jolloin kaiketi vältetään intrigointi ja taktikointi), istumalihaksiin se homma kuulemma otti. Mikk Murdveen tavatessamme tähyilimme jo tulevaan kesään ja Ilmajoelle, siellä poika johtaa taas Taipaleenjoen orkesteria. Ja professori Jyrki Nummen kanssa ehdimme vähän tuulettaa Rimmisen kirjoja kaiken hälyn keskellä, kriittisesti tietysti, viimeisintä vielä lukematta.
     Ai niin, Hämeenkyröstä kuuluu taas: Kauno Perkiömäki on pokannut kunniakirjan läänin taidetoimikunnalta meidän Marssilaulun "ylväästä ja esimerkillisestä" tuottamisesta viime talvena. Perustelu täyttä asiaa: "Kansanooppera talvisodan tunnelmista oli rohkea ja kunnianhimoinen suurhanke, jonka suunnittelu, toteutus ja vastaanotto osoittivat, mihin pirkanmaalaiset kulttuuritoimijat kykenevät yhteistoimin." Lopputulokseen vaikutti ratkaisevasti ohjaaja Sina Kujansuu, joka jaksoi olla vaativa vaikeissa olosuhteissa. Puhumatta lähes paristasadasta laulajasta ja soittajista, jotka antoivat kiertueella kaikkensa.

Itsenäisyyspäivänä 2010
Nauttikaamme venäläisestä lumipyrystä. Hyytävää ja raisua oli ponnistella Sotamuseoon katsomaan viimein sitä talvisodan näyttelyä, josta varsinkin etsin silmiini Yrjö Jylhän tuntolevyn. Sitä ei mitenkään merkitä tai ilmoiteta, minkähän takia? Näin Jylhästä tulee eräs anonyymi soturi muiden joukkoon. Hieno ja monipuolinen näyttely kaikin tavoin, kai se vielä siellä jatkaa tämän päivän jälkeenkin. Siellä ainakin syntyy vahva vaikutus siitä, millaisin ponnistuksin tämäkin tuiskuinen juhlapäivä on aikanaan lunastettu.
     Eilen istahdimme Johanneksenkirkkoon, missä pääsin ripille jokseenkin puoli vuosisataa sitten. Kun piispa emeritus Eero tuli etupenkkiin, mietin oliko hän ehkä samassa Norssin poikien rippikouluerässä. Johis oli meidän kirkkomme, itse asiassa jo isovanhempieni kirkko, silloin uusi ja juhlava, mitä on vieläkin suippoine goottilaisine kaarineen ja linjoineen. Ai niin, Jaakko Ryhänen siis konsertoi Johiksessa, lauloi tuttuja lauluja, myös sen isoisäni Rajalan Villen suosikin "Oi muistatko vielä sen virren..." Ja Pertti Eerola soitti urkuja ja pianoa, klassisia kipaleita, Bachia ja Beethovenia, Waltarin 'Natsarealainenkin' kuultiin Taneli Kuusiston sävelin. Muhkeasti veteli Ryhänen, joka on melkein Hämeenkyrön poikia, oltuaan opettajana aikoinaan Heinijärvellä.
     Siitä pitäjästä tulee muuten kaikenlaisia kohutyyppejä, viimeksi tämä Tapani Koivuniemi, jonka lahkosta ja firmasta on alettu kovasti kohista HS-Kuukausiliitteen merkillisen jutun jälkeen. Ja Hämeenkyrössä on mutkaiset juurensa myös dosentti Johan Bäckmanilla, jonka värikylläistä henkilökuvaa piirreltiin saman Hesarin kulttuurisivulla. Hauskoja veikkoja, vahvaotteisia menestyjiä, keinoista piittaamatta. Muistettakoon että Minna Craucherkin oli kotoisin Hämeenkyröstä, Kyröspohjan kylästä...
     Niin kallistuimme ehtoolla katselemaan juhlakavalkadia linnassa, muistellen samalla omaa käyntiämme viimeksi pari vuotta sitten, Eeva-Liisa silloin troikassa mukana ja niinpä istui meillä nyt katsomossakin. Naiset täällä hehkuttivat ja moittivat pukuja asiantuntevin arvioin, minähän en enää niitä kommentoi erehdyttyäni yhden kohtalokkaan kerran niin tekemään. Muuten oli ihan hupaisaa, paitsi että tämä ulkoinen säihke ja visuaalinen viihde valtaa yhä loistelevamman alan eikä kulttuuriväkeä juuri näkynyt, mitä nyt muutama kirjailija (Sirpa Kähkönen ja Antti Hyry, hienoa) ja näyttelijä, mutta sitäkin enemmän mediaväkeä, urheilijoita ja tietysti poliitikkoja, diplomaattejakin tavallista pitempi letka. Ylinäyttelijä Esko Salminen sentään sai lausua muutaman kiinnostavan muiston ja lauseen pikahaastattelussa. Muu on kuohua ja pintaa, kaunista ja mielestä katoavaa. Mihin on kadonnut kirjan ja kulttuurin arvostus sieltä valtakunnan yläpäästä?

Tiistai 7.12.10
Siitä Rimmisen palkintokirjasta Nenäpäivä kannattaa lukea ainakin viimeinen luku, joka sopii juuri tähän päivään ja aikaan, kun Helsinkiin on taas tullut mitä lumoavin lumitalvi. Siinä luvussa on ainakin häivähdys sillanpääläistäkin runollisuutta. Muuten olemme sitä mieltä, varsinkin Marjan joka lukenut koko opuksen, että teksti vilisee liian jyhkeätä ja miehistä ja verevää kieltä jotta kertoja voisi olla tämä keski-ikäinen Irma.
     Kaivoin puolisen tuntia esiin hankeen yltympäriinsä hautautunutta Citikkaani, ja löytyihän se sieltä. Oli hauska jumpata, Etolasta ostin kätevän lasten lumilapion. Vielä se pysyi ehjänä. Sepänpuisto on ihmeen kaunis lumivaipassaan, otin monta kuvaa tästä ihmeestä.
     Kirjoitustyökin alkaa taas kolmen luppopäivän jälkeen sujua yltyvällä vauhdilla. On ihmeen hienoa elää tällaista juhlatalvea, toivottavasti se ei ihan vielä lopu. Meidän pitää ensin hakea suksetkin maalta ja katsastaa vähän Viehätyksen talvikuntoa. Taunon mukaan talo on lämpimänä ja pihaan aurattu auton tila: sopii tulla. Hän manaili puhelimessa piruuttaan Finnairin lakkoa - mies joka ei ole vielä kertaakaan elämässään lentänyt!

Keskiviikko 8.12.10
Sibeliuksen syntymäpäivä, uutta liputuspäivää valmistellaan. Törmään nuoreen viulistiin Juhani Ahon vaiheissa: kuinka Janne uhkasi haastaa Jussin pistooleilla kaksintaisteluun Yksin-teoksen ilmestyttyä. Janne oli varma että hän osuu, koska on tyyni, Jussi sitä vastoin ei voinut olla tyyni, koska oli anastamassa toisen morsianta kuten Janne luuli. Miten arka oli Sibeliuksen itsetunto: hän uskoi katkerana, että Ahon elämäntyö oli 50 kertaa arvokkaampi kuin hänen koskaan. Siksi hän ei voinut kaksintaistelua toteuttaa: Aho merkitsi liikaa Suomen kansalle.
     Ainoa, jolla oli selvä käsitys koko selkkauksesta ja sen syistä, oli kiistan välikappale Aino Järnefelt. Hänen kirjeensä sulhaselleen ovat naiiveja ja viisaita yhtaikaa.
     Peter von Bagh puolusti aamulla tv:ssä jälleen miehekkäästi vanhoja suomalaisia elokuvia, joiden typeryydet hän antaa suvereenisti anteeksi, mutta poimii mestariteokset kuten Vaalan Ihmiset suviyössä. Petteri on aina ollut Sillanpään suuri ymmärtäjä, meitä valaistuneitahan ei nykyisin ole mitenkään liikaa.
     Kari Tapio, jonka kuolinviesti kuultiin aamulla, oli hänkin epäilemättä suomalaisuuden syvä tulkki: "Myrskyn jälkeen on poutasää..." Mutta kun Tampereen piispan itsenäisyyspäivän saarna haukutaan Hesarissa poikkeuksellisen railakkaasti latteaksi fraasikokoelmaksi ja Kari Tapion iskelmät nousevat syvällisiksi suomalaisen sielun luotauksiksi, niin ainakin tekstejä arvioidaan hyvin erilaisin punnuksin kirkollisessa ja viihteellisessä kontekstissa.
     Illalla pyyhällettävä WSOY:n valkeille glögeille ja sieltä vielä Waltari-seuran pikkujouluun Villa Kiveen. Södikalla on edelleen paljon väkeä, vaikka ei enää monessa kerroksessa, ja tarjoilukin on ajan tavan mukaan laihtunut. Juotava ei joukoilta sentään loppunut. Saatoin tervehtiä uutta kaunokirjallisuuden päällikköä Harri Virtasta, tuttu mies televisiosta. Aho-kirjan tilannetta lähinnä sondeerattiin kustannustoimittaja Vuokon ja osaston johtajien kanssa, kuvataituri Jukankin tapasin, ja Jussi Brofeldt lupasi kollata suvun arkistoja. Jospa saataisiin kirjaan tuore ilme visuaalisestikin. Lisäksi pari sanaa syvämietteisten kaverien Markku Envallin ja emerituspiispa Eeron kanssa, joiden keskustelu taannoin Askel-lehdessä yllätti, ei vähiten Markun dogmaattisen perehtyneisyyden ansiosta. Oli siellä paljon muitakin, Matti Mäkelän mukaan tapaamme nykyisin turhan usein. Näin olkoon vastakin.
     Olihan vaikeata saada taksia tässä upottavien kinosten kaupungissa, mutta päästiin lopulta Villa Kiveen Marjan kanssa, missä oli perinteistä. Pikku-Olli laulatti ja Kari Uusitalo piti visaisen tietokilpailun, jonka Leena Laakso kirkkaasti voitti. Aiheet Karin ja Sakarin kirjasta Valkokankaan Waltariana, joka on hyvä tiivis tietopaketti Waltari-elokuvista, joita on kaikkiaan siis 35 ja neljännes, kuten tietomies itse täsmensi.
     Muuten kun kuuntelin taksikuskin purkausta maan politiikasta, alkoi perussuomalaisten lumivyöryn kaltainen voitto tuntua yhä varmemmalta. Sieltä sitä tuli kiukun ja kapinan aiheita tuutin täydeltä, faktoista ei niin väliä. Risto Uimonen yhtyi näkemykseen hieman viileämpään tapaan Södikalla: aivan uudet ajat ovat kotimaan politiikassa edessä. Olimme yhtä mieltä siitä, että suomalaiset äänestävät yleensä jotakin vastaan, eivät niinkään jonkin puolesta.

Torstai 9.12.10
Otavan takkatuli-illassa oli lämmintä, vilkasta ja viihdyttävää kuten aina, jotensakin perhehenkistä vielä näinäkin kovina aikoina. Sitä paitsi tarjottiin anteliaasti pöydän antimia, ainoana paikkana tänä syksynä mihin olen osunut, joten siitäkin kiitoksia. Emmehän me kukaan ole varsinaisesti ruokaa vailla, mutta lämmittää se silti mieltä että hyvinvoinnista huolehditaan.
     Kävisi pitkäksi luetella ihmisiä, mutta lopuksi kävimme jäntevää keskustelua - kuvitelkaa, Kalle Päätalosta, koska ringissä seisoi kaksi kovaa tuntijaa, Jenni Kirves ja Vesa K. ja minäkin jonkunmoinen, vastaväittäjinä Pekka T ja muutama muu. Kalle alkaa unohtua, mutta Jenni uskoo uuteen nousuun. Sodasta, naisista ja lapsista viimeksi kirjoittanut ja väitöstilaisuuteensakin in spe tilailimme jo kutsua.
     Arja Saijonmaan kanssa jaamme ainakin innostuksen savusaunaan. Arja muisti olleensa Hämeenkyrössä taannoin avaamassa kansainvälistä savusaunapäivää, minkä toimitti räppänästä ulkoilmaan. Tätä pidin hyvänä saavutuksena. On ehdottomasti järjestettävä oma uusittu savusaunapäivä, jos saataisiin näin kovan luokan avaaja räppänä suulle.
     Saunasta tuli suorastaan takkatuliteema, sillä pitkäjänteinen suunnitelma on vireillä myös Anna-Kaisan kanssa, joka säteili reipasta elämänvoimaa. Hänen mailtaan on yksi sauna jo palanut, joten kiirettä pitää jos siihen toiseen vielä keritään.
     Vesa Sirén lupasi lukea Unio Mystican loppuun ensi vuoteen mennessä, ja minäkin hätäpäissäni selvittää ne kapellimestarit, joten meillä riittää urakkaa. Näin oli puskettava siperialaiseen lumimyrskyyn, onnekkaasti liftasinkin Arjan sieppaamaan taksiin joka kiiti meidän kulmille. Olihan paljon kerrottavaa ja terveisiä kotona Marjalle, joka istui toisen Arjan kanssa naisten iltapäivää ja vaikuttaa edelleen tyytyväiseltä tähän elämään levottoman miehensä kuuntelijana. Anna-Kaisa väitti, että vaimoni on karismaattinen, mistä hän kauniisti hämmentyi.

Sunnuntai 12.12.10
Ällistyttävän ohuelti lunta täällä maalla. Kun parin tunnin huhkimisen jälkeen olin kaivanut auton Tehtaankadun hangesta, viiletimme vapautuneina Hämeenkyröön emmekä enää Citikkaa takaisin tuo. Täällä on vapaus ja väljyys, hanget kohtuulliset nietokset.
     Tapasimme kaupassa heti Kari Häkämiehen ja rouvansa Lauran ja kuulimme siinä ohimennen uutisen, josta pitäjä kohta taas kohisee.
     Eilen jatkoimme samaa vauhtia Vaasaan, missä olin luvannut näyttää Marjalle pikkujouluilona sen Hbl:ssä kehutun Wasa Teaterin Allt eller inget eli brittien Full Montyn sikäläisen version, ja olikin se varsin hauska ja hienosti tanssittu esitys. Paitsi että loppukliimaksissaan sittenkin turhan kaino, inte var det allt... Siellä on tanssin taitureita pohjolassa, joista täällä emme kuule mitään. Vaikka nyt tämä langanpitkä Jakob Höglund, ihan ihmeellinen kumiukko ja koreografi siinä ohessa. Ohjaus oli Seija Metsärinteen.
     Sää selkeni mennessä, punerva aurinko valaisi lumiset puut ja ajelimme pian täydellisessä pohjalaisessa postikorttimaisemassa. Kolmas huippukohta oli ateria Café Augustissa Hovioikeudenpuistikon varrella, käykää ihmeessä kokemassa iloinen palvelu ja loistava ruoka!
     Ja tänään sitten matkan varsinainen aihe eli F.E. Sillanpään Seuran perinteiset joulukahvit isossa pappilassa, nyt kun Rauhamäki on iäksi menetetty. Haikeus siitä nousee vain kerran vuodessa, juuri joulukahvien aikaan. Mutta pappilassa on väljää ja valoisaa ja vaivatonta, ja ohjelma kulki hyvin. Kuulimme helisevää laulua ja soitantaa, ja seuran historiikkia kirjoittava Anna Ulvinen Tampereen yliopistosta kertoi työn vaiheista. Kun häntä kuuntelimme, seura alkoi tuntua suorastaan merkittävältä yhdistykseltä, niin paljon on sentään aikaan huhkittu 35 vuoden kuluessa. Muistelimme niitä alkuvaiheita Huusarin Matin kanssa, josta tuli ensimmäinen puheenjohtaja ja nyt kunniajäsen. Jussi isännöi ja Johanna emännöi, torttua oli kasapäin ja kaffeeta, ja lopuksi kuultiin oikein vaikuttava Taatan joulusaarna. Ne vain nousevat arvossa, saattepa nähdä.
     Täällä pantiin vähän Viehätyksessä paikkoja kuntoon joulua varten, saunan tarkistin ja kirjavaraston ja Taunoa puhutin. Hänen mielestään Helsingissä on kaikkea kohtuuttomasti, on lunta ja kulttuuria ja ihmisiäkin, mutta sinne me tästä kumminkin taas painelemme - bussilla ja junalla. Vaikka kuulemme että lunta on siellä ryhdytty poistamaan poikkeustoimin.

Maanantai 13.12.10
Venäjän kielen ja kirjallisuuden professori Pekka Pesonen piti jäähyväisluentonsa Metsätalossa kysyen "Mistä ihmiset elävät?" ja etsien vastauksia venäläisiltä kirjailijoilta. Väkeä tuli ykkössali täyteen yli mittojensa, joten me jouduimme monen muun lailla toiseen saliin kuulemaan ja katsomaan luentoa videolta.
     Suoria tai lopullisia vastauksia ei kysymykseen saatu, mutta kirjallisuutta, lempihahmojaan, Pekka valotti eloisaan tyyliinsä, yltyen myös epäakateemiseen subjektiivisuuteen ja tunteellisiin tunnustuksiin. Siinä on ilmiselvästi ollut työhönsä koko sydämellään omistautunut professori, harvinaisuus kovenevana aikanamme.
     En nyt muista kuka oli se professori - olikohan Lotman - joka sanoi tenttijälle, jonka reputti, hyvin lohdullisesti: - Minä kadehdin teitä, kuinka paljon loistavaa luettavaa teillä vielä on edessänne...
     Sama tunne valtasi minut Pekkaa kuunnellessani. Onhan minullakin valtavia aukkoja klassisen venäläisen kirjallisuuden tuntemuksessa, uudemmasta puhumattakaan. No toisaalta, olenhan sentään lukenut ja teattereissa moneen kertaan katsellut kaiken Tšehovin, lukenut Dostojevskia, Gogolia, Turgenevia, Pushkiniakin ja uudemmista Sholohovin Don-trilogian, Bulgakovia, Pekan väitöskohdetta Belyitä, Pasternakia, Trifonovia, tietysti Solzhenitsyniä ja niin poispäin. Mutta häpeätahrani on ja pysyy: Anna Kareninan ja kertomuksia, esseitäkin olen Tolstoilta toki selvittänyt, mutta Sota ja rauha on jäänyt kahdesti kesken. Aina olen tempautunut sen rauhaisasta eeppisestä kymestä jonnekin muihin harrastuksiin. Kohta otan kolmannen ja lopullisen yrityksen. Markku Envall suositteli kahden viikon tiivistä lukuprosessia, jolloin ei saa olla muuta agendalla. Saas nähdä koska se autuus aukeaa.
     Totesimme toverien kesken luennon jälkeisellä vastaanotolla, että Pekka on ainoa meidän piiristämme, joka lähtee eläkkeelle täysin palvelleena professorina. Ehkä Juhani Niemi Tampereella voidaan lukea samaan kastiin, vaikka kautensa oli lyhyempi. Muutamat meistä ovat vierailleet viroissa, mutta läheskään elinkautista en minäkään istunut. Onnen Pekka pääsee irti yliopiston pahenevasta byrokratiasta, mutta voi jatkaa emerituksena työtään - pöydän kulmankin Arto Mustajoki hänelle laitokselta lupasi.
     Luennon innoittamana luin yöllä Tšehovin 'Ikävän tarinan', jota Pekka muun ohessa käsitteli. Olihan hapan juttu vanhasta lääketieteen professorista, joka ei nähnyt elämässään, työssään, kanssaihmisissään juuri mitään hyvää, vaikka oli maankuulu alallaan. Ehkä Pekka otti hänet esiin äärimmäisenä vastakohtana itselleen. Näitä venäläisiä sankareita hän tervehti kuin vanhoja tuttujaan tai paremminkin rakkaita ystäviään, ja sellaisia niistä varmaan on hänelle tullutkin.
     Hanna soitti viululla isänsä railakkaasti eläkkeelle. Viihtyköön siellä ja pysyköön virkeine juttuineen edelleen ainakin Hesarin palstoillirjoja tekevät edelleen, yhä enemmän. Joskus on tehnyt mieli takaisin, mutta aiheet ovat vieneet toisaalle. Iloa on tuottanut se, että meidän Aino on nyt kustannustoimittajana siellä ja ehti olla syksyn Päivin komennossa. Hyvää tekee varmasti hänelle tämä kulttuurinmuutos tieteen maailmaan.
     Menneitä muisteltiin, kokemuksia tilitettiin Päivin kanssa illalla vanhassa kantapaikassa Kolmessa Kruunussa. Molemmat menetimme vuorollamme puolisomme. Olipa lämmittävää puhella pitkästä aikaa kaikessa rauhassa. Päivillä on ollut kovat henkilökohtaiset kriisivuotensa, mutta ihmeesti hän on selvinnyt, varsinainen sisupussi. Nyt hänellä alkaa uusi vapaa elämä. Tekemistä hän keksii taatusti liian kanssa. Parhaat onnentoivotukset häntä seuratkoot.

Torstai 16.12.10
Häkämies ei siis lähdekään vielä näillä lumilla Hämeenkyröstä, ei ainakaan Kouvolaan. Tieto on otettu vastaan maltillisesti. Odotellaan millä tavoin hän seuraavaksi simpauttaa tottelemattomia kyröläisiä, jotka eivät suostu nielemään taloudellisia realiteetteja.
     Niinistö on puolestaan simpauttanut Kallia Manalassa huutelemalla kommentteja viereiseen pöytään. Media on nykyisin läsnä kaikkialla, ja seinilläkin on korvat. Puhemiehen täytynee jatkossa ottaa edustajat luokalle miesten vessassa tai Kyösti Kallion patsaalla.
     Meillä oli sen sijaan rattoisa istunto lähistöllä Taidehallin Farangissa Vuokko Hosian ja Mari Wärrin kanssa. Aasialaisella joululounaalla pantiin Aho pienelle tauolle. Kirjalla on jo nimi ja idea kansikuvaksi, joten tärkeimmät on ratkaistu. Teksti jatkunee omalla vauhdillaan.
     Sukumme päämies, rakennusmestari Jukka Kivimäki täyttää kunniakkaat 80 vuotta. Matkasimme bussilla Soukkaan ja nautimme tarjoilusta ja vilkkaasta keskustelusta. Vein sankarille Lasse Lehtisen romaanin, koska aihepiiri liippaa hänen omia kokemuksiaan. Kirjaa en ole vielä nähnyt ainakaan Hesarissa käsitellyn, mutta Savossa se uhataan palkita.
     Murehdimme hiukan paperisten sanomalehtien ahdinkoa Hesarin entisen päätoimittajan Heikki Tikkasen kanssa. Levikit laskevat, nuoriso lukee vain sähköruutua. Jukan kanssa vannoimme kunnon painetun lehden nimeen, jota voi aamukahvilla rapistella ja parhaat jutut leikellä. Serkkuni Jukka edustaa miehen ihannetyyppiä: ei päivääkään sairaana elämässään, ei askeltakaan apteekkiin. Osin samoilla geeneillä porskutellaan.

Perjantai 17.12.10
"Kohta ei voi enää toivottaa hyvää joulua ettei vaan loukkaa ketään."
     Ajankohtaisen totuuden heitti Matti Salo, kun flaneerasimme Espalla aistimassa Tuomaan markkinoiden tunnelmia. Hyinen viima pakotti poikkeamaan Kappeliin nauttimaan kuumaa Glühweinia, ja siellähän kohtasimme tietokirjailija Sari Näreen, joka kertoi Matille lempielokuvansa: Saksa vuonna 0.
     Otavan edessä meitä vastaan tuli Jane kantaen lupaavasti kilahtelevaa kassia, mutta kohteliaina herroina emme pyytäneet päästä siitä osallisiksi. Sen sijaan katsastimme hiukan kustantamon joulutarjontaa, hyväksi totesimme ja painelimme eteenpäin. Piti toimittaa kaikenlaista tärkeää, mutta tämmöiseksi se meni. Ostokset jäivät vähiin mutta väliäkö hällä.
     Akateemisessa tähyilimme tuttuja, mutta tungoksessa ei näkynyt ketään, joten vetäydyimme herkkuosaston kautta kadulle. Joulun voi ottaa aika iististi, opasti Matti, joka ei osta lahjoja eikä lähetä kortteja.
     Illan suussa kävimme Marjan kanssa tervehtimässä Ailaa Arkadiankadulla. Hilpeänä hihitteli siellä runoilija tutkiskellen keväällä ilmestyvän kokoelmansa korrehtuureja. Kansi on kaunis. Veimme joulupullon ja kukkasen ja poksautin kuohuviinin ja kiitimme toisiamme kuluneesta vilkkaasta vuodesta. Ailan päiväkirja on kiivennyt toiseen painokseen, onnea siitä. Sina Kujansuu oli päivällä vienyt hänet kävellen Eliteen lounaalle, joten kovassa kunnossa on edelleen runoutemme Grand Old Lady. Väitti istuneensa jo kolmesti siellä tänä syksynä. Mutta syvään hän huokaisi, kun viimein pääsee kaikista soitoista ja haastatteluista. Vai pääseekö? Annassa on sinänsä kiva Mikki Moision kirjoittama juttu rohkeasta ikinaisesta.
     Sydämen asialla taas kerran selvitettiin, ja näin alkavat valmistelut olla sitä myöten valmiit, että voimme jo tähyillä kohti Hämeenkyröä ja oikeata joulua.

Lauantai 18.12.10
Vielä vihonviimeinen kirjakeikka, nyt Tapiolan Suomalaisessa kirjakaupassa. Puhelimme Hannu Rautkallion kanssa lähinnä hänen uudesta kirjastaan Alistumisen vuodet 1954-1961. Suomettuminen vai lännettyminen? Hannu jaksaa painaa kuin panssarijyrä tätä lähihistoriaa omaan malliinsa. Samoja aikoja osin samoista kulmista hän on tarkastellut ainakin kuudessa kirjassa ellei useammassa, mutta aina näyttää löytyvän jotain uutta aineistoa arkistojen uumenista.
     Kiintoisaa on se, kuinka Hannu katsoo Suomen tapahtumia ulkomaisista lähteistä käsin. Sen aloitti kai mallikkaasti Max Jakobson klassikossaan Diplomaattien talvisota. Hannu näyttää millä tavoin Molotovin ja Hrushtshovin valtataistelu heilutti Suomea. Paasikivi oli Molotovin mies, Kekkonen taas Hrussen suosikki. Neuvostoliitto ei ollut mikään monoliittinen blokki, vaikka siltä ulos näytti, vaan NKP:n kansainvälisen osaston ja KGB:n keskinäisistä painiotteista paljon riippui, millaisia kantoja ja kenen hyväksi sieltä tippui.
     Kauhistavaa on vieläkin katsoa, kuinka syvällä ja voimakkaasti venäläiset vaikuttajat riehuivat Suomen presidentinvaalissa 1956. Kekkosen voitto oli elämän ja kuoleman kysymys, ja sen hyväksi tehtiin kaikki mahdollinen ja onnistuttiin myös. Nykyiset vaalirahakohut ovat lasten leikkiä sen rinnalla, mitä Vladimirov kauhoi kasaan Kekkosen hyväksi.
     Hauska on juttu Kekkosen ensimmäisestä pääministerimatkasta Moskovaan. Paha takaisku sattui, kun suurlähettiläs Åke Gartz vei vahingossa (?) housuntaskussaan viinakaapin avaimen kesälomalle Suomeen. Urho joukkoineen joutui murtamaan kaapin auki. Kauhun hetkiä varmaan ennen sitä elettiin .
     Loppupuolellaan kirja kääntyy suoranaiseksi agenttiromaaniksi, missä KGB:n ja CIA:n kovat miehet sekoilevat naisten ja vodkan tai whiskyn voimalla. Olisipa ollut medialla kerrottavaa. Nyt jahdataan jotakin onnetonta virkamiestä, joka ottaa pari kaljaa ja suostuu isäntien vieraanvaraisuuteen Romaniassa. Tiukkaa on, totisesti. Muistan kuinka entinen tyttöystäväni kertoi lentoemännän kokemuksia PanAmin vuorolta: suomalaispoliitikot nousivat Keflavikista koneeseen kuin tornadot ympäripäissään Ahti K:n johdolla. Lentoemännillä ei sillä matkalla ollut hetken rauhaa. Vasta Olof Palmen korrekti väliintulo rauhoitti emäntien hameisiin rynnistelevät suomalaississit.
     Lähtösaunassa Yrjönkadulla, onhan levon ja rauhan temppeli. Mitään homojen kähmintöjä en ole siellä huomannut, joista Hesari on hälyttänyt. Reiluja porukoita, juttu kulkee puusaunassa. Uin ja vesijuoksen pitkän tovin. Viimassa talsin kotiin. Radiosta kuuluu joululauluja ja runoja. Aino tulee käymään. Nyt vaan tavaroita laukkuun, pian lähdetään.

Sunnuntai 19.12.10
Herroiksi julkisilla välineillä Hämeenkyröön. Junakin miltei ajoissa, niin että ehdittiin täpärästi kahdentoista länsilinjuriin. Pasi Harjula viimeisteli taksilla matkamme. Vaatimatonta verrattuna Sillanpään tyyliin: jouluksi tultiin Helsingistä kahdella pirssillä, toisessa perhe, toisessa piika ja tavarat.
     Kun lunta putosi harsomaisena seinämänä Helsingissä, täällä on matala hanki entisellään, mutta hyinen viima pyyhkii peltoja. Asetuttiin taloksi. Kuultiin heti, että naapurin uskollinen saksanseisoja Nuutti on poistunut kylän muonavahvuudesta. Muuten kaikki ennallaan.
     Silmä kovana katsoimme Petterin Niskas-dokkarin ensimmäisen osan. Hyvin lähti liikkeelle, keskeiset teemat heti mukana, mitään raskasta kronologiaa Petteri ei harrasta. Hänen kollaasitekniikkansa tuottaa elävän henkilökuvan. Mikon viimeinen haastattelu on jo sohjoinen, mutta tallentaa kyllä henkilön tunteellis-pateettisia peruspiirteitä. Sakari Niskanen on hyvä ja järkevä kertoja, toista maata kuin taiteilijamainen veljensä. Meillähän oli ilo hänet toissakesänä tavata Konginkankaan Niskas-tapahtumassa. Odotellaan jatkoa.
     Toinen dokumentti Kekkosen ja Hrushtshevin suhteesta oli viihteellis-pintapuolinen kertaus tutuista asioista, vaan lienevätkö kaikille tuttuja. Rautkallion tuoreesta kirjasta olisi auennut uusia näkökulmia tähänkin aiheeseen. Nyt Juhani Suomi sai isännöidä ohjelmaa taatuilla näkemyksillään.
     Talo alkaa pukeutua jouluun. Konsertit eri puolilta Eurooppaa kaikuivat koko iltapäivän, eikä tarvitse varoa naapureita. Siinä kun samalla jonkun paketin kääräisee ja myöhäisen kortin, haukkaisee Marjan lämmintä sienivoileipää ja Katariinan kotiviiniä päälle, tuntuu elämä olevan harvinaisen hyvin kohdallaan.

Tuomaanpäivä 2010
Tein kuten arkkipiispa emeritus John Vikström ja arvatenkin muutama satatuhatta muuta: hain joulukuusen. Tällä kerralla se oli helppoa, sillä Tauno oli katkaissut pari vahvaoksaista latvakuusta, joista sain valita. Monesti jo kesällä katson kuusen valmiiksi saunarannan tiheikössä, mutta niissä ei ole tätä vartevuutta ja tukevuutta. Kun kuusi oli päivän pannuhuoneessa sulanut, panin sen jo jalkaan illalla. Siitä lähtee joulu varsinaisesti tulemaan.
     Kuusen symboliikkaa ja legendan taustaa Vikström selvitti maanantain aamuhartaudessa valaisevasti. En ole tiennyt, että sillekin on luotu tällainen pohjoiskristillinen merkitysvaranto. Siinä se nyt alastonna seisoo ja hallitsee pirttiä, totuttelee oloonsa ja odottelee koristeita. Tuskin aavistaa mitä kaikkea kolminaisuutta on neulastensa kärjissä sisälle tuonut.
     Keskustellaan edelleen joulun kristillisyydestä. Onkohan kovin paha korostaa sitä kautta rauhan sanomaa. On kuvauksia siitä, kuinka joulua jouduttiin viettämään salaa kodeissa verhojen takana Virossa ja muissa Baltian maissa. Olikohan Varissuon koulusta Turusta se reipas opettaja, joka pisti 80-prosenttisesti maahanmuuttajavoittoisen koulunsa nauttimaan perinteisestä joulujuhlasta ja hyvin näytti tv:ssä muuttajille maittavan. Mutta aina on kotimaisia tärkeilijöitä, jotka tietävät muuttajiakin paremmin mitä heidän toiveisiinsa kuuluu.
     Poikani kävi hakemassa joulupussinsa ja toivottelemassa pyhiä. Lähtee tyttönsä perheeseen pohjoiseen joulunviettoon. Kyllä me täällä pärjäillään, odotellaan sentään joitakuita perheestä ja suvusta joulupöytään. Ehkä entiset suurjoulut vielä kerran palaavat. Vainajia tulee taas muistetuksi.
     Illalla saunatuvan siivoilua alakerrassa. Taitaa jäädä Impivaaran savusauna taaskin lämmittämättä, jos luvatut pakkaset paukahtelevat. Ei joulusauna hyvin käynyt veljeksiltäkään. Radio helisyttelee valvojaisia ja kansanmusiikkia. Jussi Björling veti ruotsinkielisellä puolella 'Helga nattin', hieno hetki. Kunpa sitä ei ihan puhki soitettaisi tulevina päivinä. Kuuluu emännän hyörinä. Joulu saa ruveta tuleskelemaan.

Keskiviikko 22.12.10
Joulukierros on aina mukava ja palkitseva. Taskussa Marjan kauppalista, saan siitä kruksailla ne mitkä löydän. Ihmiset ovat iloisia täällä kauppakeskuksissa, ei tunnu stressin purentaa ainakaan noin päältä nähden. Ketään pahemmin loukkaamatta voin toivotella hyvää joulua oikealle ja vasemmalle.
     Poikkean parissa pirtissä rupattelemassa, kiireetöntä ja viihtyisää. Käyn kiittämässä Riitta-Liisaa, joka näitä sivuja on jaksanut operoiden laittaa julki. Hän väittää jopa virkistyneensä niistä! Hollitien hoitotalossa tapaan vielä vanhan Virsunkin hyvin elossa, siellä insinööri opettelee espanjaa, vaikka entisen Pirkan hiihtäjän henki jo heikommin pihisee. Iloinen hoitaja lausuu lähtiessäni jotain hyvin koskettavaa ja kiitollista, olen aivan liikuttunut.
     Pitäkää nyt kyröläiset huoli kirjakaupasta! Kun kerran kylässä on näin hyvin varustettu kirjakauppa, pian jo harvinaisuus. Se on aina kierrokseni tärkeä rasti. Marianna silmäilee vähän apeana Valtakadun tyhjenevää raittia, eläkeikä lähenee. Kuinka käy hyvän kaupan?
     Saaliina palatessani pussi poikineen, kuninkaana yli kymmenkiloinen kinkunmötkäle Palviportista, mistäs muualta. Nyt ei tärkeistä hankinnoista puutu enää kuin sahti, joka sekin on luvassa jo huomenna. Kaikki valmistelut etenevät tyynemmin ja kevyemmin kuin koskaan. Ehkä tyydymmekin vähän vähempään kuin entisinä aikoina.
     Lämmitämme saunan ja nautimme sen puhtaista tuoksuista ja siivotusta saunatuvasta, missä tuli takassa lekuttelee. Marja on täällä tunnelmaa loihtinut. Etsin radiosta kaunista musiikkia. Täysikuu luo sadunomaisen valon hangille, pakkanen paukahtaa. Joskus, ihan totta, ihmettelen kuinka olemme täällä karussa pohjolassa tällaisen onnen ansainneet.

Aatonaattona 2010
Joka kerta jännittää kuinka kinkunpaisto onnistuu.
     Virittelen tulet leivinuunin aamulla kello kuuden jälkeen ja poltan kolme kevyttä halkolatinkia, kymmeneltä pellit kiinni. Sitten muita asioita, kunnes uuni on neljän maissa sopivassa vajaan 200 asteen lämmössä: kinkku juhlavasti pellillä sisään, vettä pohjalle ja siellähän tirisee ihanasti seuraavat kuusi tuntia. Kymmenen maissa illalla kinkun kypsyysaste on runsaat 70 astetta, se riittää. Siitä tuli taas erinomainen, sopivasti ylikypsä, kuparinruskea, vähän laidalta kärvähtänyt, juuri paras. Koko komeus ulos ja ylös keittiöön huokaileviin kastajaisiin liemen ja leivän ja punaviinin kera. Ehkä joulun hienoin momentti.
     Paljon muuta ehti tapahtua päivän mittaan. Ihmeellinen on maailman maalari. Himmeä kuu laskeutuu pyöreänä taivaan toisella laidalla samalla kun aurinko veriappelsiininpunaisena kohoilee toisella. Puut huurteessa kuin joulun kuvakirjassa. Torilla käytiin, ja siellä toden totta hytisi kalakauppiaamme -28 asteen pakkasessa. Asiat tulivat muutkin toimitetuiksi.
     Täällä on niin hyvä palvelu, että joululeipä, joulupullo ja joulusahti tuodaan ovelle. Hyvät naapurit poikkeilevat. Joten nyt ei enää mitään puutu. Tai puuttuihan vielä joulukirkko. Sikomäen laelle tähtikirkkaan taivaan ja punaisena nousevan kuun alle taivalsi ehtoon pimeässä lyhdyt kädessä puolisensataa tulipalopakkasta uhmaavaa kyröläistä. Siellä pitivät Katariina ja Eero Pylsy lyhennetyn hartauden, koska tenori ei voinut laulaa eikä trumpetisti soittaa, mutta mehän veisasimme henki huuruten Maa on niin kaunista niin että mäki raikui. Kuulimme myös Taatan instant joulusaarnan Eeron suusta sekä joulurauhan julistuksen. Ja teputimme aika kyytiä takaisin lämpimiin pirtteihin. Perinne jatkui nyt 11. kertaa eikä sitä pysäytä mikään.
     Ja sitten me juhlimme sitä oivallisesti paistunutta kinkkua ja unohdimme hetkeksi taivaalliset korkeudet. Sahtiakin maistoimme, on siinä taas se Sillanpään ylistämä "maan uumenien tuttu maku". Sahtimestari Tulonen osaa asiansa.
     Ja katselimme entisen oppilaani Ilkka Isosaaren sympaattista katumusohjelmaa uusintana; niin meni Ilkka aikoinaan kirjallisuuden seminaarista ulos kovaan lehtimaailmaan ja tässä on tulos. Mutta hyvin oli poika silti pysynyt järjissään.
     Ja Katri elää taas parasta aikaansa, luimme lehden kannesta; häntä onnittelin. Niin elän minäkin. Meidänhän hyvin on käynyt kaiken jälkeen. Ja serkkuni Riitta, meistä kaikista hyvin huolehtiva, täyttää seitsemän vuosikymmentä. Häntä vasta onkin onniteltava.
     Joten ei muuta kuin oikein Hyvää Joulua kaikille, jotka näitä raapaisuja ovat silloin tällöin vilkaisseet, ja sama toivo kiiriköön koko luomakunnalle uskoon ja sukukuntaan katsomatta.

Viattomien lasten päivänä 2010
Mitä parempaa voisi sanoa joulusta kuin että se sujui rauhallisesti ja perinteiden mukaisesti. Joulua ei horjuta mikään, varsinkin jos malttaa pidättyä liialta sahdilta ja sen kaltaiselta virkistykseltä. Totunnaisiin menoihin kuuluu sentään jokunen yllätysmomentti.
     Olimme juuri joulupöydässä ja hyvässä tunnelmassa, kun ulko-oveen jyskytettiin, ja punakaapuinen valkopartainen joulupukki saapasteli sisään. Kaikki täällä luulivat, että se on taas niitä isännän järjestämiä yllätyksiä, mutta suurin yllätys se oli minulle. Lauloimme spontaanisti pukille, joka ojensi yhden lahjan - ja puhumatta katosi.
     Kuka oli pukki tää? Paras arvaus, että se oli nyt se paljon puhuttu oikea joulupukki. Saattoi hyvin ollakin, mutta myös muita arvauksia esitettiin. Naapurusto on tarkistettu: sieltä ei ole yllätyspukkia lähetetty. Jokin pukin veitikkamaisessa olemuksessa tuntui silti tutunomaiselta. Hänen silmälasiensa välähdyksessä, rennossa asennossaan? Ettei vain hyvä Hämeenkyrön kunta tervehtinyt ylimmästä päästään meitä ahkeria alamaisia joulupukin hahmossa, vai olivatko silmäni jo liiaksi jouluherkuista häkääntyneet?
     Jos teillä muilla jouluhuoneilla on samanlaisia kokemuksia niin antakaapa kuulua.
     Sitten vain pidettiin pyryä pirtissä ja luettiin hyviä kirjoja ja jälkimaisteltiin joulupöydän ruhtinaallisia antimia. Minulla oli kaksi valitsemaani joulukirjaa rinnakkain menossa: Teemu Keskisarjan Vihreän kullan kirous ja Oscar Hijuelosin Vanhan herran joulu. Molemmat luontuivat kiireettömään tunnelmaan hyvin. Keskisarja on tarkka ja ilmeikäs kertoja, tyylin hallitseva historioitsija, joka piirtää Serlachiuksen nousun metsäpatruunaksi kiinnostavin sosiaalihistoriallisin ääriviivoin. Hijuelosin kirja vetosi lähinnä nimellään ja kansikuvallaan, mutta tarjoaa myös elävää ihmiskuvausta New Yorkin sodanjälkeisistä kohtaamisista. Molemmat ovat tässä vielä levollisesti kesken.
     Ahon lastut vetävät välillä puoleensa. Jouluaattona luinkin hänen joulukuvauksensa huonekunnallemme. Yltäkylläiseltä vaikutti yläsavolaisen pappilan joulu 1800-luvun puolimaissa. Muuten kun kuunteli kirjailijoiden joulukertomuksia Puttosen radio-ohjelmasta, tuli taas oikein havainnollistetuksi se, kuinka ylivoimainen runollisella mahdillaan Sillanpää tällä alueella oli näihin arkisiin jupisijoihin verrattuna.
     Tänä aamuna Matti Klingen päiväkirja saa Hesarissa virkeän vastaanottajan nuoresta runoilijasta, joka lukee hänen merkintöjään ensikertalaisen tuorein silmin. Arvatenkin Matias hyrisee tyytyväisyydestä. Muuten ovat lehdet tyhjänpuoleisia, aivan jo totuttiin olemaan niitä ilman. Jotain olisi sanottava Petterin Niskas-dokkarin väkevästä toisesta osasta, mutta säästetäänpä finaaliin. Ja tietysti verraton Poirot tuli katsotuksi koko huonekunnan voimin, ja Alma se arvasi konnan jo aika varhaisessa vaiheessa. Aaltoja hänelle ja Agathalle.
     Ensimmäinen hiihtolenkki takana, tänään jatkettava. Maisemat kuin suoraan Ahon tai Sillanpään kuvailemasta Suomesta, siitä vanhasta ja oikeasta.

Keskiviikko 29.12.10
Tekevät tehokasta vaalityötä perussuomalaisten hyväksi, muiden mukana Hesarin kolumnistit. Eilen vuorossa Matti Apunen, tänään Johanna Korhonen. Kummankin jutut satavat suoraan Soinin laariin. Apunen analysoi persujen vihaa eliittejä ja ylimielisyyttä kohtaan eliitin ylimielisellä tyylillä. Korhonen panee paremmaksi ja leimaa sanan 'suomalainen' rasistiseksi, puhumattakaan 'sinivalkoisesta'.
     Näin ollen vaikkapa kaikkien yhteinen Katri Helenakin tulee leimatuksi, ellei hän pian kehitä sinivalkoiseen ääneensä vähän etnograafista raspia. Vahtikaamme kaikkia kansallisia ikoneja uuden yltiösuvaitsevaisuuden hengessä! (Suvaitsemattomuus on sallittua vain omia perinteitä kohtaan.)
     Lisää ääniä persuille taritsee Ylen Jyrki Richt syrjimällä kohisten kasvavaa puoluetta tv:n vaalikeskusteluista. Mikä verraton täky ja lahja sanavalmiille Soinille!
     Mutta politiikkaako täällä ajateltaisiin puhtaiden hankien keskellä näinä autuaina pikkupyhinä, jotka matavat verkalleen kohti vuoden loppua. Eipä suinkaan, vaan täällä ajeltiin Kyrön Pyörään hankkimaan Nikkilän Hessulta ajanmukaiset nanosukset, voitelematta liukkaat ja pitävät. Tuolla ne nojaavat oven pieleen, totuttelevat pakkaseen ja odottavat koekäyttöä. Järvelinin Karin ajama latu putoaa jo houkuttelevasti tuosta järvelle ja kiertää sieltä ylös pellon laitoja. Näin lähtee kinkku sulamaan ja sahtihöyryt hangille karisemaan.
     Kivaa aikaa sikälikin, ettei tarvitse kaupassa käydä, kaikenlaisia rippeitä löytyy loputtomasti kaapin uumenista ja kinkkuakin on vielä aimo lohkare. Kun vielä käydään muutamalla kyläreissulla, oma kyökki saa levätä satunnaisten nappailujen varantona.

Torstai 30.12.10
Eilen katselin hevosia Kaipiossa Hätösen tallissa. Miten komeita ja vahvoja eläimiä, ja miten tyhjäkäytöllä nykyisin, kun ei niitä enää tarvita työnteossa. Viihteeseen ja kilpajuoksuun kyllä kelpaavat. Raveissa hienot eläimet höyryävät rahaa pelureille, mutta sehän on ikiaikainen perintötapa. En käy raveissa, mutta tiedän kuinka ne monia kiihottavat. Petterin Niskas-dokkarissa oli taas nähtävillä tuo vaikuttava metsätyökohtaus miehen ja hevosen välillä. Valitettavasti todellisuus oli monesti raaempi, joten kaiketi on hyvä vain, että hevoset saavat huilia ja huvitella ja kilpailla näinä elintason elähdyttäminä aikoina.
     Miehen ja hevosen suhde askarrutti mieltäni, kun kirjoitin romaania isosisästäni, ratsupoliisista. Senaatin ratsumiehestä alkanut sarja saanee vielä jatkoa, mutta vähän uusin piirtein, kun itsenäisyyden alku koittaa ja näyttämö siirtyy presidentinlinnaan. Kyläreissulla tuli mieleeni, että joskus haaveilin hevosen omistamisesta, mutta ei se koskaan ole käytännössä ollut mahdollista. Olisihan komeaa karauttaa täältä kirkolle hevosen vetämissä rattaissa tai vaikkapa ratsain. Mistä sen koskaan tietää...
     Nanosukset toimivat mainiosti nyt kun ne on hiihdetty sisään. Pienikin lenkki päivässä vapauttaa lihaksia tietokoneen kiristyksestä ja ajatukset avartuvat, veri kiertää ja silmät lepäävät kun näkökenttä laajenee. Ihmisen täytyy välillä katsoa kauas.
     Antoisa palaveri Kari Häkämiehen kanssa päivällä: näyttää hyvinkin siltä, että Elämän sivut -seminaari saa jatkoa. Syytä onkin, sillä yleisömenestys viimeksi yllätti. Nyt alkoi huolen aiheeksi kohoilla, kuinka Koskilinnan tilat riittävät. Pirkanmaalla on tilaa tasokkaalle kirjallisuustapahtumalle kun kirjamessut Tampereella tyrehtyvät. (Häkämies ei sittenkään kierrellyt joulupukkina meidän kylää, joten arvoitus on edelleen auki. Iltalehtikin oli jo asiaa kysellyt.)
     Katsoimme Marjan kanssa illalla jouluelokuvaksi hankkimamme Truffaut'n Mies, joka rakasti naisia. Aivan valloittava kuvaus naisfriikistä! Ja hänen kasvustaan kirjailijaksi. Kepeän tuntuinen leffa sisälsi enemmän oivallusta kuin pinnalta voisi päätellä. En silti vaihda sitä Renoir'n Suureen illusioniin, jonka ilmoitin Matille lempielokuvakseni Filmihullun keväiseen jättinuottaan.

Sylvesterinä 2010
Vähiin menee vuosi ennen kuin vallan loppuu.
     Mietittävä mitä on tullut tehdyksi, onko jotain saatu aikaan? Muistan vilkkaan alkuvuoden, jolloin valmistui kirja Aila Meriluodosta, käytiin Punaisen meren risteilyllä, sain pitää puheen talvisodan muistoseminaarissa ja toimia vastaväittäjänä Tampereen yliopistossa ja lopulta nähtiin ja kuultiin hienosti onnistunut Taipaleenjoki-ooppera Ilmajoella.
     Ehkä siinä olikin kylliksi yhdelle vuodelle, loppu on mennyt hiljaisemin. Sentään pientä liikettä sinne ja tänne, Puolaan ja Nizzaan, sekä uuden työn valmistelua. Olihan kesällä kahdet kirjallisuuspäivätkin, Sastamalan Vammalassa ja Iisalmessa. Aho-päiviltä sain pohjaa ja potkua tutkiskella Juhani Ahon maailmaa ja elämää.
     Mutta aina on jokin kohta joka kovertaa, miksi en tehnytkään sitä ja sitä. Yksi näytelmä liikahti hiukkasen, toinen näyttää jämähtäneen jäihin. Suuri teatteri on aina kirjailijalle arvoitus kuten Veijo Meri on osuvasti kuvannut. Sen sisäisiä liikkeitä ei ulkopuolinen hevin tunnista ellei omaa kremlologin tuntosarvia. Monta muuta suunnitelmaa vaappuu vain ilmassa ja ihan omaa saamattomuuttani.
     Helposti sitä arvioi vain tällaista itsekästä tekemistä, vaikka kuluneen vuoden isoimmat ilonaiheet olivat Luojan säätämiä: palasivat vanhan ajan komeat talvet ja siinä välissä hieno helteinen kesä. Ehkä ne jäävät aikakirjoihin kirkkaimpina muistoina. Taloudelliset kriisit sen sijaan kiehuvat etäämpänä, mitä niille nyt tämmöinen pieneläjä mahtaisi. Ei mahda säällekään, mutta nauttia voi.
     Tietysti pitäisi muistaa suuria tapahtumia maassa ja maailmassa, mutta niistä pitävät muut viestimet kylliksi huolta. Mikä oli tärkeintä? Pääministerin vaihdos meillä vaiko EU:n romahdukset etelämmässä. Mikä varsinaisesti on vaikuttanut omaan elämääni? Entä lasten elämään, seuraavaan sukupolveen? Ainakin tuntuvat pärjäilevän melko iloisesti pätkätöissään ja vapaissa suhteissaan. Elämmekö jotenkin erillämme todella merkittävistä murroksista?
     Omaa talouttaan jokainen puntaroi, mutta siinäkään ei mitään ihmeitä ole, tavallista kitkutusta paitsi noi jättimäiset jälkiverot Waltari-kirjan peruina, mutta niistäkin taidetaan selvitä. Marjan eläkeläistalous on tasaisempaa, niin että ainakin ruokaa riittää ja rakkauttakin yli kohtuuden. Joten mä olen loppujen lopuksi aika onnellinen mies enkä osaa edes kätkeä sitä kylliksi niin kuin meillä pitäisi olla tapana.
     Näillä eväillä on vain jatkettava uuteen vuoteen nousevaan. Ja toivoteltava suotuisaa onnea ja terveyttä kaikille muille - niin terveys, se tuntuu niin itsestään selvältä, ettei siitä muista huolehtia, vaikka on ollut yllättävä takaiskukin puolitoista vuotta sitten. Pallonlaajennus tuntuu vain parantaneen oloa. Kun siitäkin on näin hyvin selvitty, elämässä on ollut onnea ja takatuuppausta ja niitä tarvitaan aina vain lisääntyvästi jatkossa.
     Hyvää ja Onnellista Uutta Vuotta kaikille vastaanottavaisille!

henkilötiedot | kalenteri | päiväkirja | julkaisut
kirjoituksia | palaute

lyllä, sain pitää puheen talvisodan muistoseminaarissa ja toimia vastaväittäjänä Tampereen yliopistossa ja lopulta nähtiin ja kuultiin hienosti onnistunut Taipaleenjoki-ooppera Ilmajoella.
     Ehkä siinä olikin kylliksi yhdelle vuodelle, loppu on mennyt hiljaisemin. Sentään pientä liikettä sinne ja tänne, Puolaan ja Nizzaan, sekä uuden työn valmistelua. Olihan kesällä kahdet kirjallisuuspäivätkin, Sastamalan Vammalassa ja Iisalmessa. Aho-päiviltä sain pohjaa ja potkua tutkiskella Juhani Ahon maailmaa ja elämää.
     Mutta aina on jokin kohta joka kovertaa, miksi en tehnytkään sitä ja sitä. Yksi näytelmä liikahti hiukkasen, toinen näyttää jämähtäneen jäihin. Suuri teatteri on aina kirjailijalle arvoitus kuten Veijo Meri on osuvasti kuvannut. Sen sisäisiä liikkeitä ei ulkopuolinen hevin tunnista ellei omaa kremlologin tuntosarvia. Monta muuta suunnitelmaa vaappuu vain ilmassa ja ihan omaa saamattomuuttani.
     Helposti sitä arvioi vain tällaista itsekästä tekemistä, vaikka kuluneen vuoden isoimmat ilonaiheet olivat Luojan säätämiä: palasivat vanhan ajan komeat talvet ja siinä välissä hieno helteinen kesä. Ehkä ne jäävät aikakirjoihin kirkkaimpina muistoina. Taloudelliset kriisit sen sijaan kiehuvat etäämpänä, mitä niille nyt tämmöinen pieneläjä mahtaisi. Ei mahda säällekään, mutta nauttia voi.
     Tietysti pitäisi muistaa suuria tapahtumia maassa ja maailmassa, mutta niistä pitävät muut viestimet kylliksi huolta. Mikä oli tärkeintä? Pääministerin vaihdos meillä vaiko EU:n romahdukset etelämmässä. Mikä varsinaisesti on vaikuttanut omaan elämääni? Entä lasten elämään, seuraavaan sukupolveen? Ainakin tuntuvat pärjäilevän melko iloisesti pätkätöissään ja vapaissa suhteissaan. Elämmekö jotenkin erillämme todella merkittävistä murroksista?
     Omaa talouttaan jokainen puntaroi, mutta siinäkään ei mitään ihmeitä ole, tavallista kitkutusta paitsi noi jättimäiset jälkiverot Waltari-kirjan peruina, mutta niistäkin taidetaan selvitä. Marjan eläkeläistalous on tasaisempaa, niin että ainakin ruokaa riittää ja rakkauttakin yli kohtuuden. Joten mä olen loppujen lopuksi aika onnellinen mies enkä osaa edes kätkeä sitä kylliksi niin kuin meillä pitäisi olla tapana.
     Näillä eväillä on vain jatkettava uuteen vuoteen nousevaan. Ja toivoteltava suotuisaa onnea ja terveyttä kaikille muille - niin terveys, se tuntuu niin itsestään selvältä, ettei siitä muista huolehtia, vaikka on ollut yllättävä takaiskukin puolitoista vuotta sitten. Pallonlaajennus tuntuu vain parantaneen oloa. Kun siitäkin on näin hyvin selvitty, elämässä on ollut onnea ja takatuuppausta ja niitä tarvitaan aina vain lisääntyvästi jatkossa.
     Hyvää ja Onnellista Uutta Vuotta kaikille vastaanottavaisille!

henkilötiedot | kalenteri | päiväkirja | julkaisut
kirjoituksia | palaute