Sulka
Henkilötiedot
Pääiväkirja
Julkaisut
Kirjoituksia
Puheita
Galleria
Palaute
Pääsivulle

Perjantai 2.12.11
Nyt on sanottava, että Ostrovskin Metsä Kaupunginteatterissa on yksinkertaisesti suurenmoista teatteria. Enempää en osaa sanoa. Olin aivan hämmennyksissä: näin upeaa esitystä en mitenkään odottanut. Arvosteluthan olivat nuivia, vähätteleviä. Kun tehdään jotain todella suurta, arvostelija äimistyy niin ettei osaa reagoida. Menee kirjaimellisesti metsään. Alkaa sopertaa jotain museaalisuudesta ja perinteisestä ja ties mistä. Nythän pitäisi kaikissa esityksissä huutaa, riehua, karjua, hypätä lammikkoon ja juosta päin seinää. Se on ikään kuin ajassa, se on uutta – tosiasiassa vanhaakin vanhempaa puskista.
     Metsää en osaa tässä nyt sen kummemmin analysoida, vaikutus oli niin valtava, kun on tottunut kaikenlaiseen puolivillaiseen, kirjavaan ja rehkivään tarjontaa. Tämä on syvältä nähtyä ja hyvää tekevää näyttämötaidetta, loistava teos, suvereeni ohjaaja, hivelevä lavastus, ihana musiikki ja parhaat meiltä löytyvät näyttelijät. Mitä te enemmän tahdotte? Ai niin sitä riehuntaa ja karjuntaa. No saamanne pitää siellä Klockriketeaternin Vanja-enossa. Näkemättä uskallan ounastella, että sellaisissa on tekotaide kehitetty uljaaseen huippuunsa. Molemmissa, niin Tsehovissa kuin tässä Ostrovskissa, on muuten itämaan tietäjät lainassa ohjaajina ja kuinka erilaiset! Kuvaavat tätä Metsän Juri Solominia todelliseksi humanistiksi, näkijäksi, tarkkuustyön taituriksi, rytmityksen mestariksi, joka ei huuda, ei esiinny suurena ohjaajana tai korosta nerouttaan, vaan ohjaa ihmistä. Niin että niistä tulee eläviä, syviä ihmisiä. Niistä myös tulee.
     Menkää nyt hyvät ihmiset, varsinkin te jotka olette menettäneet uskonne teatteriin, katsomaan Metsää!
     Marjasta tuli toisen kerran mummi ja hän porhalsi tukka suorana Turkuun, joten nautin näistä elämyksistä omassa ylhäisyydeessän. Kohta alkaa Kuorosodan finaali. Kuinka mä kestän? Hämeenkyrössä on jo valmistauduttu näyttäviin voitonjuhliin. Kunhan eivät nuolaisisi…
     HÄMEENKYRÖHÄN VOITTI ! Ja aivan ansaitusti. Loistavia esityksiä. Olen ihan liikuttunut täällä yksin kämpässä. Puhelin on pilissyt sitä kiihkeämmin, kannatusta ja tsemppiä on löytynyt. Kerrankin Hämeenkyrö tekee jotain odottamatonta. Olen sanaton.
     Mikä ihmeellinen päivä: tyttö syntyi Turussa, teatteri tarjosi parastaan ja Hämeenkyrö voitti kuorosodan! Mä en kestä. Tää jää historiaan kullatuin kirjaimin.

Sunnuntai 4.12.11
Vihoviimeinen Aho-keikka, hienosti huipentui tämä kiertue.
     Matkustimme Pekka Tarkan kanssa junalla Savonlinnaan, ja seuraamme yhtyi loppuvaiheessa myös Jane Koistinen. Majoituimme hauskaan Hospiziin ja jatkoimme Olavinlinnaan, missä pidettiin Joel Lehtosen 130-vuotisjuhla eli tasokas kirjallinen tilaisuus. Kaari Utrio oli jo osuutensa hoitanut, me Pekan kanssa terästyimme omaamme lohisoppalounaan jälkeen.
     Hieno ympäristö linnansalissa sekä runsas yleisö innostivat meidät ponteviin esitelmiin. Puhuin Ahon suhteesta nuoreen Lehtoseen ja vähän kummankin suhteesta itseään vanhempaan naiseen, Aholla se on vielä merkitsevämpi, Elisabet Järnefelt hänet opetti kirjailijaksi. No tästä olen nyt riittävästi kertonut, voisi olla uusien näkökulmien aika. Päätin juttuni sisällissodan myrskyyn kuten monesti ennenkin: kuinka Aho kiihtyi päiväkirjassaan ja sitten murtui ja kuoli ennenaikaisesti. Monista vaiheista lähemmin kirjassani.
     Pekan keväällä ilmestyvästä Joel Lehtosen elämäkerran toisesta osasta tulee kohtalaisen komea tapaus, uskallan ennustaa. Paljon uutta tietoa hän nyt jo nosti esiin Walleniuksen perheen ja Lehtosen suhteista. Siinä on takana puolen vuosisadan mittainen tutkimustyö tietysti keskeytyksin ja muiden töiden tultua väliin. Muistan Pekan väitöstilaisuuden 1977, samoin elämäkerran edellisen osan juhlimisen runsaat pari vuotta sitten. Toinen osa sisältää kuulemieni viitteiden mukaan paljonkin jännittäviä löytöjä. Tietysti on hienoa, että elämäkerrallinen tutkimus vahvistuu taas yhden merkkiteoksen verran, kun sitä sieltä yliopiston linnakkeesta aina tahdotaan matalaksi tulittaa.
     Tapasimme vanhoja tuttuja ja savolaisen hengenelämän merkkisalkoja kuten Jorma Kaimion ja vasta uudelleen perustetun Joel Lehtosen seuran johtohahmoja kuten Kimmo Lavasteen, Jaana Muhosen, Eeva Kekin ja muita. Teatterihallinnon puolelta seuraan liittyi Timo Keski-Orvola. Savonlinnan kulttuurielämä tuntuu kovasti vahvistuvan: perustettu seura on saanut hallintaansa välillä uinahtaneen Putkinotkon, jota elvytetään toivon mukaan uuteen kukoistukseen. Hämeenkyrön Myllykolussa ollaan samalla tiellä jo pitemmällä. Tällaisia toimia on tervehdittävä riemuhuudoin.
     Juhla jatkui ohjelmallisena läheisessä kahvilassa kalakukon ja viinin vauhdittamana, ja jatkot venyivät reippaasti majapaikassamme Hospizissa, jonka korkea parvekehuone ja mainio aamupala sitten virvoittivat meidät taasen kotimatkalle. Meitä ravittiin ja huollettiin sekä isäntien että kustantajan toimesta kaiken kaikkiaan suurenmoisesti.
     Kun Pekan kanssa istuimme junassa viitisen tuntia mennen tullen tuli siinä kirjallinen, tutkimuksellinen ja muukin hengenelämä melko monipuolisesti käsitellyksi. Aika kului kuin siivillä. Pekalta pitää vaatia muistelmat! Hyviä viitteitä mahdollisuuksista antaa hänen ja Jukka-Pekka Sarasteen yhteiskirja Kapellimestari, jossa musiikkielämän lisäksi liikutaan vaivattomasti kulttuurielämän ja politiikan eri lohkoilla.
     Antoisa matka! Yksi parhaista. Tähän totisesti sopii lopettaa maankiertely tällä erää. Kirjoittajan yksinäinen kammio odottaa.

Itsenäisyyspäivänä 2011
Kävivät vireän keskustelun aamulla radiossa nämä Matit, Apunen ja Mäkelä. Ja olivat virkistävän epätrendikkäitä, jopa suorapuheisia. Huvitti Mäkelän huomautus siitä, että lännen vankkurit pysähtyessään preerialla eivät heti ryhtyneet kysymään seudun sosiaaliturvaa ja terveydenhuoltoa. Mäkelän reipas maalaisuus ja Apusen urbaani ironia loivat hyvän vastaparin.
     Kävin saman tien Kansallisteatterissa kuulemassa, mitä asiaa Sauli Niinistöllä on juhlapäivänä. Hänen puheensa oli oikein hyvä, karu ja tyylikäs. Se korosti vastuun merkitystä itse kunkin kansalaisen kohdalla, puolusti vaatimattomuutta ja pidättyvyyttä tulevissa talouskahinoissa. Pieni pohjoinen kansa on toistuvasti pystynyt ihmeisiin erityisesti vaikeissa tilanteissa, Niinistö totesi. Patrioottiset kumahdukset tulivat ikään kuin ohimennen, rivien väleissä. Presidenttiehdokas vahvisti entisestä asemaansa silmissäni.
     Juhlimme kotona Marjan ja poikani Vilhon kanssa, joka haastatteli täällä ruotsalaisia rokkareita ja kävi Jäähallin keikalla. Me linnan juhlia tuijottelimme, minä varsinkin vuoden 1968 kertausta. Olihan erilaista, ikimuistoista, kun ajattelee silloista poliittista tilannetta. Kilpailijat Veikko Vennamo ja Matti Virkkunen jonon viileimmät kumartajat. Kekkonen ikään kuin vetäisi vieraansa ohitseen eikä paljon sanaa vaihtanut. Ei ollut paljon poppareita ja urheilijoita, kirjailijoita ja tiedemiehiä sen sijaan enemmän kuin nyt. Puvuista ei puhuttu juuri mitään. Nykyisen vastakohdan tunnemme, siihen ei ole paljon lisäämistä.
     Enkä nyt suuremmin ryhdy pukuja kommentoimaan. se on liian kuuma alue. Hoitakoot alan tuntijat tämän juhlien tärkeimmän puolen. Haastattelut olivat yhtä löysiä ja pinnallisia kuin ennenkin. Vain Tuomas Kyrö yritti urhoollisesti virkistää harkituilla sarkasmeillaan. Varsinaista asiaa ei ollut muilla kuin Antti Henttosella, veteraanilla. Mutta juhlittuhan on, ja tasavallassa kaikki hyvin.

Keskiviikko 7.12.11
Neuvonpito Leenan kanssa WSOY:n kerroksessa; uudet työt alkavat täsmentyä. Ei ollut tuntuvilla mitään väreitä uutisesta, joka illalla säväytti: Harri Haanpää siirtyy Otavan Likelle ja vie joitain omia kirjailijoita mukanaan. Kun Siltalat lähtivät, Harri kärsi kohtuuttomasta työnlisäyksestä. Kustantajien turnajaiset muistuttavat jo Karo Hämäläisen kuvaamaa bisnesmittelyä. Ja kun kirjoitan tätä torstaiaamuna, Esa Mäkisen Hesarissa keksimä jääkiekkovertaus tuntuu sekin osuvalta.
     Tapasimme Ullan, Taatan tyttärentyttären, ja Ackensa Elitessä jouluaterian merkeissä. Olivat varanneet kunnioitettavan pinon Ahoa joululahjoiksi, niitä ilomielin signeerailin. Marja sai alustavan synttärilahjan, Johanna Oraksen taulun.
     Palatessa ehdin poiketa Kampin palvelukeskukseen, missä julkistettiin klassikon uusi teos: Ilmari Kiannon Avoimet kirjeet. Korpikirjailijan viimeisten vuosien arkea ja juhlaa. Kirjan on sanomalehti Kalevaan lähetetyistä kirjeistä toimittanut Ikin nuorin tytär Raijaliisa Kianto, joka myös esitteli kirjan. Kustantaja on oma firma, Kiannon Turjanlinna Oy. Näin klassikko hiipuu keskeisemmiltä markkinoilta ja painuu mariginaaliin. Mutta kirja on aika kiinnostava, päiväkirjaa tavallaan, kaikenkirjavaa kommentointia ajan tapauksista. Jos Kiannolla olisikin ollut tietokone, hänestä olisi tullut kiivas bloggari! Räväkät tunnustukset killuisivat lööpeissä tämän tästä. Nyt hän valittaa noin 90 ikäisenä sihteerin ja kirjoituskoneen puutetta. Mutta kanava oli, ja siihen tuli tekstiä solkenaan vuosina 1946-1965. Linnan juhlista 50-luvulla Kiannolla on värikästä kerrottavaa ja paljosta muusta. Saakohan kirjaa muualta kuin Kampin keskuksesta?
     Tilaisuudessa laulettiin innokkaasti Ikin runoihin sävellettyjä lauluja, Raita Karpo ja Hannu Sinnemäki esilaulajina. Ilkka Pulli kertoi lukijan vaikutelmia kirjasta ja näytti kalvoja Ikin elämästä. Minutkin haastettiin puhumaan, ja kerroin Mikko Niskasen tv-elokuvasta Omat koirat purivat, jonka käsikirjoittaja olin. Mukava lämmin tilaisuus, on Ikillä vielä ystäviä. Suuri elämäkerta puuttuu edelleen, aineistoa on ehkä yli kaikkien äyräiden.

Torstai 8.12.11
Otavan jugendlinnassa Uudenmaankadulla on pidetty takkatuli- ja kävelykonsertteja 40 vuotta. Taisin olla mukana jonkun kerran jo 70-luvun lopulla, kokemuksia on siitä pitäen kertynyt. Rauhallisempaa on kuin ennen, tungoskin vähän helpottanut. Yhtä hauskaa silti edelleen. Tarjoilukin on pysynyt hyvänä, kun monessa paikassa on siitä tingitty.
     Pitempiä keskusteluja kävimme Jukka Tarkan kanssa suomettumisesta ja akuutista EU-tilanteesta sekä Arja Saijonmaan kanssa hänen kirjansa aihepiiristä. Alkua lukemalla huomasin jo eloisia Pariisin kuvia ja hilpeitä kreikkalaisia, joista on tullut merkittäviä tyyppejä nyky-Kreikan tragikoomisessa hallinnossa. Arja tietysti puolustaa heitä henkeen ja vereen. Hermunen heilui energisesti kuten aina. Linnan kävijöitä oli joukossa, vaikka kirjallista väkeä kutsutaan yhä vähemmän: olivat Raija Mattila, Anu Laitila ja Salokanteleet. Timo Harakka lupasi tulla pitämään kohottavan puheen kesällä Sastamalaan. Vesa oli puhunut Malmitalon itsenäisyysjuhlassa viidellesadalle kuulijalle ilmeisen hyvällä menestyksellä.
     Pari vierasta tapasin, joilla on yhteyksiä Hämeenkyröön; yhdessä tietysti ylistimme vieläkin hienoa kuorosodan voittoa ja Kyröskosken torin voitonjuhlaa, josta luin kuvauksia Kyrön Sanomista. Siitä tulee vielä oma ohjelma huomenna neloselta. Katsottava ehdottomasti ja tavattava sitten näitä kuorolaisia, kun tilaisuuksia ilmenee.

Perjantai 9.12.11
Raaka tuuli heilutteli Senaatintorin kojuja, jotka hytisivät vielä vailla joulutunnelmaa. Mutta väkeä siellä silti urhoollisesti liikkui. Tulin kirjallisuusarkistosta, poikkesin SKS:n kirjatorille ja jatkoin avaamaan suhdettani Musiikkitaloon. Lippuja sai helposti.
     Samaan aikaan EU:n huippukokous yrittää laittaa taloutta johonkin järjestykseen. Olisiko mitään toivottomampaa tehtävää kuin istua yöt läpeensä tahkoamassa neuvotteluja ilman tulosta. Mutta ehkä se on mukanaolijoille elämäntapa, joka heitä perimmältään viihdyttää ja tyydyttää. Tarkoitushan on vain taikoa ilmasta rahaa pohjattomiin rotkoihin, kuten Isokallio suunnilleen ilmaisi aamulla Jälkiviisaissa. Viedä säkissä valoa pimeyteen. Täyttää seulalla vuotavaa ammetta. Lamaannuttavaa taloustiedettä.
     Illastimme Mustanmeren matkakumppaneiden Leena ja Matti Kurjen kanssa Keski-Töölössä, kuten nykyään kuulemma asuntomarkkinoilla määritellään. Leenan kanssa toimimme aikoinamme Tampereen yliopistossa ja olimme yhdessä vastaväittäjiäkin, kun Leo Levasen väitös koski sekä teatterin tutkimusta että kasvatustiedettä. Brechtin ja Stanislavskin teorioita siinä tuuleteltiin, eläytymistä ja etäännyttämistä. Ansiokas työ, mutta emme tunteneet kumpikaan vähintäkään kaipausta yliopistoon.
     Kuorosotaa juhlittiinkin sitten televisiossa, ja Pirkanmaan sydänlapset saivat tuntuvan rahasumman. Miten paljon yhteisöllisempi ja innostavampi kilpailu tämä on kuin kimalteleva tanssikisa tähtien kanssa. Jos nyt kerran kaikesta täytyy nykyisin kilpailla.

Lauantai 10.12.11
Hyvä kirjallisuuskeskustelu radiossa: Taina Haahti ja Arto Kivimäki puhuivat taloudesta ja tyydyttävästä elämästä lähtökohtana Xenofonin teos. Vanhat totuudet tuntuvat pitävät kutinsa: taloudenpito on hyvin yksinkertainen asia, siitä on vain kikkailemalla ja ahnehtien tehty monimutkainen ja tuhoisa. Palattiin perusasiaan, rahatalous on vain välttämätön väline jotta voimme elää hyvää henkistä elämää. Kuka tätäkään enää muistaa. Kuten Haahti totesi, ahneudesta on tullut hyve, taloudesta itseisarvo. Presidenttiehdokkaista Niinistö on puhunut toistuvasti samaan sävyyn. Seppo Puttonen johti pätevän keskustelun.
     Henkisestä elämästä puheen ollen, aloitimme varovasti tutustumisen Musiikkitaloon sieltä alakerrasta, Sonore-salista, missä oli kuultavissa Sibelius-Akatemian nousevien laulajien italialaisia ooppera-aarioita. Laadukas kimara. Päivi Niskanen ja Juha-Pekka Mitjonen jäivät mieleen. Ties vaikka olisimme tulevien maailmantähtien äärellä. Väliajalla tapasimme Keijo Virtamon, vanhan musiikin tietomiehen, edelleen täydessä trimmissä. Talosta saimme vasta alustavan käsityksen, vähän jyrkältä ja harmaalta vaikuttaa. Pääsalissa oli Suomen Pankin tilaisuus, juhlapukuista väkeä aulan täydeltä. Raha ja taide kohtaavat eri kerroksissa.
     Ottihan radio sentään Ahon esiin Lukupiirissä, missä käsiteltiin kolme tuntia Papin rouvaa. Oli vähän vaikeuksia kun piti sitä kuunnella ja katsella samaan aikaan Nobel-juhlia Tukholmasta, tallentaa vielä Sibeliuksen viidettä. Tomas Tranströmeristä tuli vaimea ja kunnioittava dokumentti päivällä vitoselta, hermeettinen lyyrikko. Jaksoi sentään juhlaansa. Ahon romaanista keskusteltiin monipuolisesti ja suurin piirtein asiallisesti. Sen voisi täydentää, että onhan Aho kirjoittanut yhden täyspitkän näytelmän Tuomio. Unohtunut teos, mutta Panu ei ollut ainoa näytelmäkoe. Hiidenkivessä alkusyksystä kirjoitin Ahon draamallisesta kunnianhimosta, joka ei täyttynyt. Hauska oli kuulla Minna Kettusen ääntä Väärnin pappilasta, ja Ronkan Yrjökin sinne jotain ärähti Hämeenkyröstä.
     Kuultiin että Aholla on lukijoita, hyvinkin valppaita ja perehtyneitä. Ellin ratkaisut herättävät edelleen mielipiteitä puolesta ja vastaan. Ymmärtäjiäkin löytyi, vaikka nykynainen herkästi tuomitsee hänet tahdottomaksi ja passiiviseksi, ei tee edes työtä! Samoja kriteerejä käytettiin arvosteluissa jo toistasataa vuotta sitten. Muutamat löysivät psykologisia, kasvatukseen ja ajankuvaan liittyviä perusteita. Juha Hurme puolusti urheasti Mikko Aarniota, mutta Olavi Kalm ei saanut paljon kannatusta. Klassikko elää epäilyistä huolimatta. Ensi kesänä käymme katsomassa sen Väärnin Papin rouvan, josta Minna kertoi, terveisiä vaan.
     Ei ollut mikään tarkoitus unohtua katsomaan vielä ennen nähtyä elokuvaa Eedenistä itään, mutta niin vain kävi. Tartuimme siihen kiinni tahtomattamme. Väkevä eepos edelleen, loistavasti näyttelee James Dean. Marja arvioi, että jokaisen kasvattajan pitäisi se nähdä muutamaan kertaan. Tarkkisluokat ovat täynnä samoja tyyppejä kuin Cal, ja samoista syystä. Syrjäytymisellä on myös nämä syvät psyykkiset, rakkaudettomuuteen liittyvät syynsä. Ehkä enenevässä määrin. Mitäpä siihen lisäämään.

Sunnuntai 11.12.11
Onko sovittu ja mitä? Pitävätkö sopimukset? Vakuusrahasto rakentuu, ilmastonmuutosta torjutaan. Voiko maailmaa säädellä sopimuksilla? Kuinka usein ne ovat pitäneet. EU ei ole pitänyt entisiäkään, kuinka nyt uusia? Markkinat ja luonto jylläävät omaa tahtiaan. Olkaamme terveesti kyseleviä ja hämmentyneitä.
     Kuluneesti sanoen maailma on murroksessa. Parhaiten se näkyy Venäjällä. Mielettömän suuria mielenosoituksia entiseen menoon verrattuna. Arabimaailman kumousliike jatkuu nykäyksittäin. Kun vanhat saadaan vallasta ryhdytään kumoamaan uusia valtiaita. Vesi virtaa vuorilta, se voi paisua maailmanpoliittiseksi tsunamiksi.
     Tukholmassa katutaistelua, Moskovassa kansanjoukot liikkeellä, Oslossa paukkui ja ammuttiin ihmisiä. Vain täällä Helsingissä on jäätävän rauhallista. Eletään kuin herran kukkarossa. Kun kuljeskelin vähän Vanhan ylioppilastalon myyjäisissä, aivan iloisesti siellä tungeksittiin ostelemassa joulurihkamaa. Marja todistaa samaa Tuomaan markkinoilta. Ei kosketa vielä meitä suuri maailmallinen kapinamieli.
     Kirjallisuuskin reagoi pikkuhiljaa vallitsevaan kuminaan, vielä kaukaiseen. Sisäänkääntynyt kuvasto avautuu natisten. En ole paljon lukenut, mutta runouden puolella ainakin Juha Vakkurin Keisari, tuhka, tulevaisuus Likeltä heijastelee juuri käynnissä olevia prosesseja. Kantaaottava runous ei ole muodissa, vaikuttaminen tuntuu mahdottomalta. Hyvä kun joku yrittää.
     Samalla kun ilmastosopimusta ihmetellään ja Suomen metsät ovat kuulemma sidottu nykyiseen alaansa sakkojen uhalla, tätä armasta isänmaata kaivetaan ja louhitaan kiihtyvällä vauhdilla. Kaivosala on kasvava bisnes, mutta eikö mikään liike puolusta maiseman eheyttä. Edes muodon vuoksi. Ei tietenkään, kun talous ja työllisyys ovat vaakakupissa. Taivalvaaran ympäristöongelmat hälyttävät. Mutta siellä vaan kaivetaan lisää. Eletään kuin Rovaniemen markkinoilla.

Maanantai 12.12.11
Asuntoyhtiö uusii kaikki ikkunat hienon suunnitelman mukaan. Olenkohan ainoa talossa, joka olisi ihan tyytyväinen nykyisiin ikkunoihin, vaikka tässä kirjoitushuoneessani vähän falskaa ja on viileää, mutta se vain virkistää hyvään työvireeseen. Toimitaan kelpo enemmistödemokratian hengessä, eikä tulee mieleenkään ryhtyä pullikoimaan. Ei olisi mahdollisuuksiakaan.
     Näin kai halutaan toimia EU:ssakin, mutta pieni Suomi haluaisi täyden yksimielisyyden periaatteen jatkuvan. Toisin sanoen se voisi tarpeen tullen myös pullikoida vastaan hyvällä menestyksellä. Olisinko minä voinut kaataa ikkunauudistuksen? Tuskin. Asiat eivät ole ehkä ihan yhteismitallisia, mutta enemmistön diktatuuri toimii silloin kun vastaanpanijat vaikenevat. On helpompi mennä sakin mukana.
     Suuret hallituspuolueet pelaavat kaksilla korteilla. Sdp:n Urpilainen sanelee tiukat ehdot vakuusrahastoon menolle, mutta Lipposen mielestä siellä on vain oltava. Kokoomus lossaa, että hallituksella on yhteinen politiikka, vaikka mattoa vedetään kulisseissa valtiovarainministerin alta. Näennäistä yksimielisyyttä ylläpidetään kieltämällä eri mielipiteiden olemassaolo. Eikö yksimielisyys ole aina harhaa, vastaväitteiden piilottelua? En osaa sanoa. Joka tapauksessa tyydyn asuntoyhtiön toimiin ja myönnän hallitukselle valtuudet ikkunoiden uusimiseen.

Tiistai 13.12.11
Tästä Lucian päivästä joulu varsinaisesti alkaa lähennellä. Äidille Lucia oli tärkeä, ja minä poikasena seisoin siellä Suurtorilla pimeässä ja pakkasessa kummastelemassa kynttiläkulkuetta kyllikseni. Niistä ajoista on vierähtänyt yli puoli vuosisataa, ja vasta nyt uudistin tämän elämyksen Marjan kanssa. Ihmeen paljon oli väkeä liikkeellä, tori täynnä, kadunvierillä sankasti katsojia, ja liikuttavahan tämä perinne on: todellista monikulttuurisuutta, Italiasta lähtenyt katolinen legenda ruotsinkielisten protestanttien ylläpitämänä täällä synkässä Pohjolassa. Vihtiläinen Lucia säteili herttaisuutta ja selvisi hienosti kovasta koettelemuksestaan. Uskomme taas valon voittoon, hyvyyteen ja kauneuteen.
     Ennen tätä tapausta nautittiin jouluateria Suomalaisella Klubilla, missä kokoontui suomalaisen kirjoituskilpailun raati. Kirjoituksia on lähetetty eri kouluista toistasataa, teemana yksinkertaisesti Murros. Tekstejä ryhdymme seulomaan pyhistä päästyä. On aina kiintoisaa katsoa, mitä kansamme kasuava nuoriso ajattelee ajankohtaisista asioista. Raadin opettajajäsenet todistivat yhdestä suusta, että esseen kirjoittaminen on huudossa ja nuoret kirjoittavat tosissaan muutakin kuin lyhyitä rykäyksiä sosiaalisiin viestimiin. Sepä varsin lohdullista.
     Kuljin kaikessa rauhassa joulukaupoilla ja silmäilin ympärilleni. Kaikkea on mutta vähän sellaista, jota todella tuntisi tarvitsevansa tai millä voisi läheisiä aidosti ilahduttaa. Ainahan sitä jotain keksitään, symbolista ja sympaattista. Vanha norssi ryhtyi Stokkalla juttusille, muistelimme menneitä. Toinen kaveri tarttui kraiveliin ja vaati selitystä kirjallisuuspalkintoihin. Mikä tää Lik-som siis on? Oikeasti joku venakko vai? Valistin että Anni Ylävaara Lapin perukoilta, ihan kunnon kirjailija. Vastaus tyydytti, kaveri lähti hohotellen jatkamaan joulunalusvaellustaan. Toivottavasti kirjat käyvät kaupaksi, markkinat kuumimmillaan.

Keskiviikko 14.12.11
Valtava juhlapäivä, Marja täyttää vuosia. Varustin brunssin, lauloin, lahjoin ja kunnostauduin kaikella tavalla. Hän vain nuortuu ikääntyessään. Ihmeellisen ihanaa on tässä liitossa ollut ja olkoon vastedeskin.
     Eikä juhla siihen jäänyt. Illan suussa Bulevardille WSOY:n valkeille glögeille. Jonoa oli heti melkein kadulle saakka. Tungos toi mieleen parhaat ajat joskus takavuosikymmeninä. Kustannusyhtiö on uudessa nousussa, kuten Leena Majander-Reenpää puheessaan hehkuttikin. Tarjoilukin oli jouluisen kylläistä, yhtä hyvää kuin Otavalla.
     Onnellisia oltiin Rosa Liksomin Finlandiasta ja Arja Tiaisen Pro Finlandiasta. Työasioitakin sain puhutuksi siinä sivussa, vaikka ne eivät vastaanotolle varsinaisesti kuulu. Heikko juttu on se, että Villa Linna Maintenonissa on myynnissä. Tosin kuulin huhua, että se voisi joutua hyviin käsiin, mutta kumminkin surettaa, kun muistan produktiivista maaliskuutamme tuossa mainiossa residenssissä. Toivottavasti kirjallisuussäätiö löytää pian uuden ja ainakin yhtä hyvän.
     Paras keskustelu Jenni Kirveksen kanssa. Naiset tutkivat nykyään sotia yltyvällä innolla. Shakespeare-käännösten etenemisestä kuulin ja paljosta muusta. Mukana on uutta nuorta joukkoa, jota ei enää tunne eikä tunnista. Mutta on siellä meitä veteraanejakin kuten Markku Envall, jota täytyy nopeasti puhuttaa ennen kuin mies tapansa mukaan häipyy. Varsinaisia varttuneen polven tekijöitä sentään Eeva Kilpi ja Arne Nevanlinna. Sekä tietysti Simo Mäenpää!
     Katseltiin kotona MTV:n presidenttitenttiä, jossa oli vireyttä ja sähinää tarpeeksi (tosin nukahdin välillä), kaikki olivat hyviä, Niinistö ja Haavisto mielestämme kärjessä. Sarjaohjelma jatkuu huomenna.

Torstai 15.12.11
Milja Sarkola: Perheenjäsen. Teatteri Takomo.
Tässä teatterissa, vaikka se on lähin kulmillamme, tulee harvoin käydyksi. Ennen siinä oli leffateatteri Alice. Käynti kannatti!
     Ilahduimme vilpittömästi tämän hienon esityksen näkemisestä. Miten rohkeasti ja raikkaasti Milja Sarkola oli tarttunut omakohtaiseen perhetraumaan ja saanut sen laajenemaan yleispäteväksi. Näin yksinkertaisesti voi teatteria tehdä, neljällä näyttelijällä ilman juuri mitään lavasteita tai härveleitä. Riittää älykäs teksti, joka taiteilee ironian ja tunteenomaisen tunnustuksen herkällä rajaviivalla.
     Näyttelijät olivat mukana joka solullaan, erityisesti ihailimme Lotta Lehtikarin mimiikkaa ja ruumiinkieltä, joka ilmaisi ihmeen paljon vähässä. Terävästi oivallettu oli myös Hanna Raiskinmäen hyökkäilevä kipakkuus, Antti Holman huolekkaasti korostuva artikulointi ja Seppo Merviän riemukkaasti ärsyttävä pikkupoika. Hyvää tekevä juttu, jonka sanoma on ikuinen, ajaton ja taas mitä tarpeellisin. Perheessä ei tarvita muuta kuin rakkautta, läsnäoloa ja kuuntelemista. Ei niinkään suorituksia ja pärjäämistä. Mutta kun isällä on taiteellista kunnianhimoa ja huippusuorituksia vaativa ammatti, yhtälö mutkistuu ja käy mahdottomaksi.
     Näytelmä on kirkkaasti, syövyttävästi oivallettu, mutta Milja on kyennyt kirjoittamaan ja ohjaamaan sen ilman katkeruutta. Siinä ymmärretään myös etäiseksi jäänyttä isää. Siinä on hiven bergmanilaista henkeä, mutta se on ehdottomasti omaperäinen, luennoivalta ja episodimaiselta rakenteeltaankin. Esitys on paikoin hervottoman hauska, heti perään liikuttava. Jokainen perheasioista kiinnostunut, mars katsomaan. Esitykset jatkuvat keväällä kovan kysynnän johdosta.
     Hienoisen ylpeänä lisään, että Milja Sarkola oli lahjakas oppilaani Tampereen yliopiston Teatterin ja draaman tutkimuksessa taannoin, mutta sillä oppijaksolla tuskin oli suurta osuutta hänen kauniiseen kehityskaareensa näin kypsäksi dramaatikoksi.

Perjantai 16.12.11
Finaalien päivä. WSOY:llä allekirjoitin sopimuksen, joten uuteen työhön on syöksyttävä, ei auta. Mikä on suuri ilo pitkän sosiaalisen syksyn jälkeen. Kuohuvassa kustannusyhtiössä on taas väkeä siirrelty ruudusta toiseen ja toisia ulos. Sarin menetän pokkaripuolelle, mutta pysyyhän sentään talossa. Vuokolle maalailin vauhdikkaasti uuden kirjan aiheita esittelyä varten. Kaikki hyvin, kunhan vain ehdin kirjoittaa kuvailuni.
     Tallailin Amos Anderssonin taidemuseoon katsastamaan vinttikappelin Mami Wata -näyttelyä, toverien Pultsi Karilan ja Juha Vakkurin kokoelmista keräiltyä. Oli siellä jumalankuva poikineen ja tyttärineen. Tulivat Beninin ja Villa Karon ajat elävästi mieleen. Hyvä idea kalastajilla: taittoivat jumalankuvalta raajan, jotta hait tyytyisivät siihen ja jättäisivät ihmiset rauhaan.
     Sitten Juhani Ahon juhlavuoden ihan vihonviimeiseen tapaukseen eli Kansallisoopperaan katsastamaan kohistua Juhaa, Aarre Merikannon aikanaan avantgardistista oopperaa. Vahvistimme itseämme loistavalla kala- ja kasvismenulla Café Lyonissa, tapasimme oopperan aulassa Kirstin ja tyttärensä Katin ja sitten vain pelotta katsomoon.
     Monia versioita on Ahon mestariteos elonsa aikana kohdannut. Tässä kyllä kiljahteli aika ammottava ristiriita kaskenkaadannan maailmaan liittyvän tekstin ja nykyaikaan reväistyjen ihmisten ja miljöön välillä. Onhan hauskaa, että teos osoittaa elinvoimansa ja kestää erilaiset venytykset. Ehjää elämystä ei syntynyt eikä ollut kai tarkoituskaan. Musiikki sisältää riitasointuja kuten tarinakin, yhtään melodiaa Merikanto ei ole meille hellittänyt, laulajat tempoilivat tunnemyrskyjen levottomassa aallokossa. Seksikauppaan päätyvän Marjan kohtalo ei oikein koskettanut, kun sama aihepiiri velloo niin monessa romaanissa ja näytelmässä. Mikään kovin omaperäinen oivallus ei ole saatellut Anna Kelon ohjaamaa modernisaatiota. Huoltoasemalla tuoksahti Kaurismäen maailmasta lainattu idea.
     Laulajissa ei moittimista, sutki viettelijä oli Jyrki Anttilan Shemeikka, kalskahtaen soi tenorinsa. Tommi Hakalan Juha oli kovin salskea mies, ei mikään ontuva rahjus. Joten Marjan motiivit jäivät etäisiksi, tuntui ettei Camilla Nylund oikein lämmennyt tähän tyyppiin. Oliko äänialakin hitusen vieras. Libretto kertoo niin paljon enemmän Marjasta kuin Juhasta, että oopperan nimikin voisi olla Marja. Juha se vasta ulkopuolinen tässä on. Lilli Paasikivi vetäisi tiukan anopin, jonka otteilla voi hyvin ryhtyä johtamaan koko oopperataloa.
     Ihmeen paljon tuttuja näkee ja tapaa oopperassa, kirjallisia ja musiikkielämän tyyppejä Touko Siltalasta Seppo Hoviin. Kirsti ja Kati halusivat ennakkoluulottomaan tapaansa pitää tästä keitoksesta, me pysyimme varauksellisina. Samaa mieltä olin kuin Jenni Kirves: pornokin oli yllättävän laimeaa. Tahattoman koomista pikkurohkeilua. Lisää tulta ja tunnetta kehiin!
     Mutta tulipa kietaistua loppusolmuun Ahon matkassa kuljeskelu. Mitähän tuumisi kirjailija itse tästä aikaansaannoksesta? Musiikki on ja pysyy, vaikea sitä on pahoinpidellä, mutta kirjailijaraukan tekstiä voi venyttää ja väärentää ihan niin kuin tekijäin mieleen sattuu paukahtamaan. Loppu on kokonaan uusittu kuten aikoinaan Stillerin elokuvassa 1920, tässä vain päinvastaiseen suuntaan. Tarina kehyksistään riisuttuna ei totisesti loista uutuudellaan. Eikö olisi reilumpaa tehdä kokonaan uusi teksti tähän aikaan? Mutta jos tämä herättää aikamme trendikkään, shokkeja kaipaavan ja kaikkeen turtuneen katsojan Ahon äärelle, niin kaikki hyvin.

Sunnuntai 18.12.11
Päästy maalle Villa Viehätyksen rauhaan. Eilen jo piti, mutta sattui yllättävä este. Ei ehditty Sillanpään Seuran joulukahveillekaan, mikä on jo harvinaista. Tavallisesti joulunvietto alkaa niistä.
     Tunnelmaa haettiin ennen Rauhamäen rikkumattomasta hirsiseinäisestä miljööstä, sininen hämärä, tuikkuja lumisen polun varrella, muhkea kuusi, kaunis koristelu, pirtti täynnä väkeä, kaikenlaista ohjelmaa ja lopuksi Taatan joulusaarna nauhalta. Nyt on siirrytty pysyvästi kirkolle isoon pappilaan, mikä helpottaa järjestelyjä.
     Hienosti selvisivät ilman meitäkin kuulemma. Puheenjohtaja Jussi välitti avauksessa terveisemme. Päivi Juhanintytär Vuorinen kertoi lähetystyöstä ja kokemuksista Mongoliassa, Hannu Syväoja selvitteli Hiltun ja Ragnarin kipakkaa vastaanottoa aikanaan (1923) ja Anssi Hirvonen veteli Mailan säestämänä muhkeita laulunumeroita. Eikä unohdettu Taatan saarnaakaan.
     Märkää on täälläkin, vähän lumenrippeitä rinteillä. Tauno on avustajineen pystyttänyt bungalov-tyyppisen talviautotallin pihaamme. Olen ilmoittautunut taas kylän muonavahvuuteen. Marja laittelee innoissaan taloa joulukuntoon.
     Pari Marlon Brandon rikoslänkkäriä katsottu, molemmat kiintoisia, varsinkin Armottomat, joka peilasi pikkukaupungin oloihin laajemmin amerikkalaista yhteiskuntaa. Vihan riivaama olikin perinteisempi jännäri, joka onneksi päättyi toivoa herättäviin vapauden kuviin. Vielä pysyttelemme tiiviisti Karamazovin veljesten tuntumassa, luen samalla romaania, joka aikanaan jäi tyhmästi kesken. Marilyn Monroe kantoi romaania käsilaukussaan, joten kuuluuhan se tuntea (huumoria).

Tiistai 20.12.11
Koska Václav Havel kävi ensimmäisen kerran Suomessa?
     Maaliskuussa 1966 Tampereelle saapui lyhyt vaaleatukkainen nuorukainen farkuissa ja villapuserossa ja herätti jonkin verran huomiota lehdistössä. Syynä oli hänen näytelmänsä Puutarhajuhla pohjoismainen kantaesitys TTT-Kellariteatterissa. Olavi Veistäjä luonnehti Aamulehdessä Havelia ”todella vihaiseksi nuoreksi mieheksi jokaista aivosolua myöten”. Meidän nuorten vihaisuus oli Veistäjän mielestä hyttysen surinaa Havelin terävän iskuvoiman rinnalla. Sitä paitsi Havelilla oli hallussaan pelottava ase oman maansa vallanpitäjiä vastaan: hän oli viiltävä humoristi, joka sai näytelmillään naurajat puolelleen.
     Havel oli jo silloin rohkea toisinajattelija, ja hänen näytelmänsä oli julman satiirinen kuvaus kasvottomasta byrokratiasta ja yksilöstä Lakkautusviraston voimattomana pelinappulana. Vili Auvinen ohjasi absurdin esityksen, johon tullessa yleisöä käskettiin ottaa kengät pois jalasta. Näin ilmeisesti tahdottiin paitsi rentouttaa katsojia myös korostaa sitä turvattomuuden ja mielivallan tunnetta, joka näytelmän yhteiskuntakuvauksesta huokui.
     Havel oli haastatteluissa varauksin toivorikas Prahan uuden kevään edetessä, mutta hänen purevat kommenttinsa kommunistisesta systeemistä hätkähdyttivät varovaiseen kyyristelyyn tottuneita suomalaisia. Ei kenties ollut vaikea ennustaa, että parin vuoden kuluttua Havel istui vankilassa. Hän jäi pitkäksi ajaksi syrjään teatterista ja menetti kaikki vaikutusmahdollisuutensa. Tätä rennon oloista kaveria kuunnellessa tuskin kenenkään mieleen tuli silloin, että siinä istui maansa tuleva presidentti.
     Hullunrohkeus kannatti, Havelin ihailtava esimerkki näytti tsekeille syvästä rotkosta tien eteenpäin. Vahinko vain, että miehen myöhemmät tehtävät häiritsivät pahoin hänen uraansa lupaavana näytelmäkirjailijana.

Lähde
Rajala, Panu: Tasavallan toinen teatteri. Tampereen Työväen Teatteri 1964-2001. Tampere 2001.

Tuomaan päivä 2011
Kiertelyä kylillä ja kaupoissa. Vepan baari on taas vaihtanut omistajaa ja uusittu. Nyt siellä on pehmustetut istuimet! Tuore Hesarikin ajelehtii pöydällä. Onkohan Pitko raportoinut tästä ja mitä miettinee. Rämäkkä baari muuttuu pian liian salonkikelpoiseksi.
     Kirjakauppa lopettaa! Siitä on kuulunut tietoja, mutta silti Marianna Paukkusen järkkymätön päätös pysäyttää. Jatkajaa ei kuulu. Kirjakauppa on ollut tasokas, valikoima asiakaskuntaan nähden runsas, paikalliset kirjat aina hyvin edustettuina. Tein vähän jouluostoksia, olisi aina pitänyt tehdä enemmän. Marianna antoi perinteisen joululahjan. Taas yksi valopiste pitäjässä sammuu.
     Kirjastossa voin sentään lukea maakunnan lehdet. Runsauden lähde, ystävällinen palvelu. Paitsi milloin tiskillä on uponuori harjoittelija, jolle piti kerran selventää erikseen sekä sukunimi että etunimi! Vasta 40 vuotta olen kuulunut aktiiviseen asiakaskuntaan.
     Kävin tervehtimässä Ronkan Yrjöä palvelukodissa. Tervaskanto, kova insinööri ja pirkanhiihtäjä (34 kertaa). Opiskelee espanjaa, näin pysyvät aivot liikkeessä, vaikka jalat toppaisivat. Omasi vuosikymmenet Kyröskosken kenttäennätyksen 100 metrillä.
     Kotimatkalla poikkesin Tarkin Helmin luona. Varsinainen joulumuori, Myllykolun ikimuistoinen äite-Miina. Yksin elää ja touhuaa pirtissään 86-vuotiaana, hakkaa puut ja hoitaa pihatyöt. Naapurinsa ex-pääjohtaja Pekka Tuomisto oli juuri tuonut ja koristellut joulukuusen. Jos on notkahdus itsetunnossa, kannattaa poiketa Helmin luona: sitä kehumista ja paapomista! Yhteisissä teatterimuistoissa viivähdimme. Varjopuolena ylenpalttinen tarjoilu, näin joulun edellä.
     Vielä Ylivakerilla hoitamassa tilit tasan autotalliurakasta. Tauno selvitti kuulumiset. Presidenttitilanne päivitettiin. Joulupussinkin sain jo Hilkalta, kakon, limpun ja tuoreesti säilyneen vihdan. Toinen limppu killui kotiovessa. Tää on joulua hei! Hyvä Tuomas sen taas toi ja nää kanssaihmiset.

Jouluaattona 2011
Aamu ei valkene, vaikka vuoden pimein kohta on sivuutettu. Vettä putosi eilen siinä määrin, että Kierikkalan ulkoilmakirkkokin jäi käymättä. Täällä nautiskeltiin sisätiloissa Camilla Nylundin ja Karita Mattilan laulutaiteesta. Vilho ja Mari jo saapuivat kuin kansanlaulun pari. Artsia ja Saaraa odotellaan. Tytöiltä Ainolta ja Almalta tulee terveisiä ja paketti eteläisestä Ranskasta. Turussa Salla ja vauva voivat kaiketi hyvin, samoin muut. Serkkuni Riitta täytti eilen vuosia.
     Hiljaista, herkistävää. Radio lähimpänä kumppanina. Hesarista luen Tuomas Kyrön oivaltavan joulutervehdyksen. Aamulehdestä huomaan itseäni siteeratun. Katja Ketun joulukertomuksen jätän myöhemmäksi. Posti on hukannut jo kolmannen kerran Hbl:n, olkoon sitten. Eihän paljon tarvitse päivien virikkeeksi. Martti Talvela laulaa, uskoakseni puhtaasti, vaikka Ilkka Kuusisto kirjassaan toista vihjaa. Eilen ilahdutti viimein Pekka Tarkan ilmestynyt arvio Kuusistoa koskevasta kirjasta Sävelten siivilä.
     Vielä käymme Ylivakerilla joulutervehdyksellä, kunhan poikani tuosta virkoaa. Sitten on kaikki niin hyvin kuin hoidettu ja joulu voi ryhtyä tuleskelemaan. Alakerrasta kuuluu jo toimeliaita ääniä. Kynttilät palavat. Kostea mustuus sihisee ikkunain takana. Hiljaisissa, kiitollisissa mietteissä toivotamme koko huonekunta Hyvää Joulua maanpiirin kaikille asukkaille, varsinkin niille jotka ovat jaksaneet silloin tällöin vilkaista näitä rivejä ja pieniä mietteitämme. Olkaat onnelliset keskenänne!

Tiistai 27.12.11
Laiskotellen laupiaasti liukuivat joulunpyhät. Musiikkia paljon, ei liity työhön, ei kysy ponnistuksia. Risto Nordellin valitsema vanha musiikki Euroopasta viehätti erityisesti, samoin tv-elokuva Nannerlista, Mozartin sisaresta. Omaa levykokoelmaa tuli pöyhityksi. Mutta onhan myös seurusteltava kotijoukkojen kanssa, luettava, taikka vain kummasteltava tätä autuutta.
     Tytöiltä tuli Ranskasta reippaita viestejä. Oli aterioitu aattoyönä klo 22-03 ja tanssittu aamuun peruukit päässä, sitten messuun rukoilemaan. Jaa, emme kyenneet täällä lähimainkaan niin raisuun meininkiin. Mutta tyytyväiset olimme, varsinkin itse paistamaani kinkkuun ja Artsin keittämään lipeäkalaan ja Marin lohikakkuun ja oman emännän kaikkiin ihmeellisiin luomuksiin. Vilho oli ansiokas pukki sekä kylillä että täällä meillä. Kaikkien aikojen rehevin joulukuusi, itse katkaisemani, komeilee keskellä lattiaa.
     Levännyt mieli kaipaa uusia askareita. Aloitin kevyesti ja luin Hannu Syväojan tuoreen esseekokoelman Finnen ja Sillanpään lumoa (Mediapinta 2011), kulttuurikuvia Tampereen tienoilta. Pitkästä aikaa joku tutkija paneutuu Sillanpäähän, ei nyt kovin mullistavin tuloksin, mutta leppoisasti tarinoiden. Palautui muistiin yhtä ja toista. Kiintoisin juttu koskee Hiltun ja Ragnarin vastaanottoa, jossa tosin minua on tulkittu väärin, mutta samapa tuo. Sympaattinen, vilpitön, kotiseutuhenkinen opus yhtä kaikki. Jalmari Finne, Eino Hosia ja monet tuntemattomat kansankirjailijat saavat arvonpalautusta. Samoin Hämeenkyrön rikas kulttuurihistoria ja Tampereen musiikkielämä lisävalaisua. Kirjoitin opuksesta heti pienen arvion Hämeenkyrön Sanomiin.
     Mutta joulunpyhiä hallitsi totta puhuen vanha veijari F. M. Dostojevski. Tempauduin viimeinkin lukemaan kunnolla loppuun Karamazovin veljekset ennen tv-sarjan päättymistä. Siitähän riittäisi paljonkin puhuttavaa. Rikasta rönsyilevää romaania olisi mahdotonta sulloa 8-osaiseen tv-formuun, mutta ihmeen hyvin se silti oli ytimeltään siihen pelkistynyt. Romaanin monitahoista muotoa ihailleet (kuten Alex Matson) pitäisivät tällaista silpomista häpäisynä. Joku taas voisi katsoa romaanin kaipaavan reipasta editoimista. Itse olen välttänyt kaikkia teatteriversioita romaanista ennen tätä; minusta merkittävä romaani pitää tuntea ennen kuin voi katsella siitä erilaisia versioita ja lyhennelmiä. Dostojevskin pääteos jysähti nyt kahdella tasolla tajuntaani melko täyteläisesti. Luin myös ne Matsonin tunnetut analyysit sekä Henri Troyat'n taustoittaman elämäkerran. Näihin varmaan tulee palatuksi, järkäle on vielä liian lähellä.
     Olihan koskettavaa pitkän illan päätteeksi kuunnella vielä Seela ja Eelis Sellan juutalaislauluja, niihin liittyviä synkeitä muistoja. Arvokas juttu.

Keskiviikko 28.12.11
Ei pahoja myrskytuhoja, ei edes sähkökatkoksia. Ollaan onnellisessa segmentissä keskellä Pirkanmaata. Kaksi kuusta on kaatunut saunatontilla, nekin vaarattomasti. Toinen konkelossa, tarvitsee Taunon varmaa taitoa. Seurataan myötätuntoisesti muualla myrskyn tuhoissa sinnitteleviä talouksia.
     Dostojevskilla tuhot kohdistuvat ihmisten sisäiseen maailmaan. Karamazovista jää vaivaamaan, pitikö siihen tulla jatkoa. Kaikki jää tässä avoimeksi, vaikka muoto sulkeutuu. Dmitri tuomitaan syyttömänä, mutta toteutuuko pakosuunnitelma? Ja mitä sen jälkeen? Tästä puuttuu Rikoksen ja rangaistuksen suuri sovitus. Perusteellisia rikosromaaneja molemmat. Sanottava tulee kyllä liiankin monisanaisesti selväksi, mutta onko romaani teema tosiaan ”elämä on riemullista” kuten Matson uskottelee? Rohkenen epäillä, vaikka tulkintaan onkin sata mahdollisuutta. Toivorikas loppuluku vaikuttaa hätäpäissä perään liimatulta. Tv-sarja korvasi sen poikakolmikolla ikipuun juurella.
     Riemullista on sen sijaan lukea Martti Anhavan uutta raikastavaa käännöstä D:n ”lupaavasta esikoisesta” Köyhää väkeä. On kuin jokin kaihi olisi poistettu ryöppyilevän proosan edestä. Hauska Gogol-pastissi muun ohessa.
     Kjell Westön mukaan tehty FST:n sarja Där vi en gång gått paranee, ylittää odotukset. Sisällissodan kuvaus Helsingin horisontista tuoreuttaa kaluttua aihetta, vaikka teloituksia näytettiin enemmän kuin riittävästi. Cedin näyttelijä uskottava fanaatikko. Sarjan vahvuus on tuoreet kasvot, vahva ajankuva, lähenee jo brittiläisiä epookkeja.
     Fellinin Rooma näyttäytyi hullunhauskana, burleskina, häpeämättömän hilpeänä kollaasinomaisessa elokuvassa, jossa dokumentit leikkivät ohjaajan visioiden kanssa. Tällaisia myöhäisillan iloja.

Torstai 29.12.11
Sittenkin painui vasta pystytetyn kevytautotallin seinä sisään puolisen metriä, mutta vaurio korjattiin Taunon neuvoin muutamassa hetkessä. Siinä ainut tuntuva myrskyhäiriö. Sillanpääntien varrella on kaatunut muutama kuusi, Ylivakerin mettästä kuulemma viitisenkymmentä runkoa. Norjan rannalta on nousemassa vielä uusia tuulia.
     Kun omat aamujuontajat vetävät vielä joululonkkaa, onkin kiintoisaa katsella FST5:n kautta Ruotsin aamutunnelmia. Ovat vähän vakavampia kuin meillä, vähemmän viihdettä ja ruokaa, enemmän pohdintaa. Vai tuntuuko vain siltä näinä totisina aikoina.
     Westön romaaniin perustuva sarja parantaa edelleen. Tässä tuli suorastaan eleganttia 20-luvun kuvausta, mukana sodan mustat varjot. Olen kai lukenut kirjan kiireessä ja huonosti, en läheskään muista sen monitasoisuutta, josta sarja muistuttaa.
     Kaikessa rauhassa luen sen sijaan Dostojevskia, joka on vallannut sijan uudemmilta joulukirjoilta. Siitä ei pääse irti. Martti Anhavan jälkilause Köyhään väkeen on valaiseva. Merkitsen muistiin kirjailijan aikalaisen ja ystävän Valerian Maikovin ajatuksen, joka osuu romaanin ytimeen: ”Ja onko maailmassa mitään rasittavampaa kuin vastenmielisyyden salaaminen sellaista henkilöä kohtaan jolle olemme kiitollisuudenvelassa jostakin ja joka, Luoja paratkoon, on lisäksi vielä rakastunut meihin? Jos kuka vähänkin penkoo muistiaan, hän varmasti huomaa että suurinta karsautta hän ei ole tuntenut vihamiehiään kohtaan, vaan niitä joiden uhrautuvaisuuteen saakka yltävään palvontaan hän ei ole kyennyt vastaamaan yhtä syvin tuntein.”
     Kirjeromaani kuvaa tällaiset tunteet hämmentävän tuoreesti. Tunteiden tasolla romaani on aikalaistaidetta.
     Suvi Ahola kirjoitti osuvasti ja kaihtelematta Aarne Kinnusen merkillisistä muistelmista aamun Hesarissa. Samoilla linjoilla olin näiden sivujen kommentissani (13.11.). Heti sain postiin lisää kommentteja: eikö ole outoa, että professori kirjoittaa tällaista? Onhan se aika outoa tai hyvinkin tyypillistä. Tällaisia he ovat, oudoimmasta päästä.

Lauantai 31.12.11
Tilinpito ei ole ihan miinuksella henkisesti, kun ajattelen kulunutta vuotta. Ahoa on tietysti plankattu, mutta tehty myös kiinnostavia matkoja ja valmisteltu yhtä ja toista lupaavaa. Marjalle jäi parhaiten mieleen Ranskan periodi Maintenonissa maaliskuussa, mutta muistamme lämmöllä myös Israelin, Islannin ja Mustanmeren näkymiä. Paino on pudonnut vain ajoittain, mutta ei ole kyllä noussutkaan.
     Lunta tuli sen verran, että maa on valkoisena. Torilla käytiin, tavattiin papillisesti Ari ja Kirsti. Ari arvioi kiittävästi Aho-kirjaa. Jotkut panevat kehuvat kommentit heti laajempaan jakeluun kuten pitääkin, mutta tyydyn tässä yleisesti kiittämään: ihmeen paljon on aktiivisia lukijoita, joita tällainenkin elämäntarina on puhutellut. Ari myönsi epäilleensä, ettei Ahosta mitään uutta irti saa, mutta yllättyi tekstini imevyydestä. Ilahdutti myös että Matti Kuusela muisti Aamulehden katsauksessa vielä kirjaani miehekkäällä tunnustuksella. Karo Hämäläinenkin näkyy valinneen sen lukulistalleen. Niin sitä pitää.
     Silti hyvästelen kuluneen juhlavuoden helpottuneena ja kevein mielin. Aika aikaa kutakin, nyt uusiin seikkailuihin.
     Ajelimme illalla oikein syömään ja tanssimaan Ikaalisten kylpylään. Sali kauniisti koristettu, täpötäynnä väkeä, buffet yllättävän tasokas, bändi melko hintelä mutta yritteliäs. Tulimme toki kotiin vaihtamaan vuotta. Mikä siinäkin on, että minusta se vanha karun hyytävä juhla Senaatintorilla oli oikeampi kuin tämä nykyinen amerikkalainen show-meininki. Mutta nuorta väkeä tämä kerää tietysti enemmän. Trendeillä mennään sielläkin.
     Skoolasimme menneelle ja varsinkin tulevalle. Vielä riittää voimaa ja intoa elämään. Aino ja Heidikin palasivat Ranskanmaalta kotiin monta kokemusta rikkaampina. Alma siellä vielä huristaa pitkin Euroopan mannerta kohden Wrosclawia. Ja Vilho ja Mari pitävät vaihteeksi majaa Helsingissä. Marjan jälkikasvu voi hyvin Turussa. Kaikkia tervehdimme ja muitakin. Onnea joka ainoalle. Tehdään hieno vuosi 2012!

henkilötiedot| kalenteri| päiväkirja| julkaisut
kirjoituksia | galleria | palaute