Sulka
Henkilötiedot
Pääiväkirja
Julkaisut
Kirjoituksia
Puheita
Galleria
Palaute
Pääsivulle

Päiväkirja

Uusi leili, entä viini?
Viattomien lasten päivänä alkaa kuluneen vuoden hyvästely.
   Tähän liittyvät myös uudet kotisivut, ainakin uusimuotoiset. Suunnittelu ja visuaalinen ilme on it-taituri Herkko Pulkkisen, sisällöstä yrittää edelleen vastata vanha kirjuri.
   Tätä muotoa on minun helpompi itse hallinnoida, ja saattaa olla, että tekstitkin vähän muuttuvat. Päivittäisissä merkinnöissä kuitenkin pysytään. Ja maailmaa, kirjoja, teatteria, omia tekemisiä seurataan.
   Hei sovitaanko niin, että yritätte löytää nämä uudet sivut osoitteesta www.panurajala.fi - ja vanhatkin pysyvät siellä historian siivekkeessä. Tästä eteenpäin. Uutena vuotena varsinaisesti liikkeelle - jos aiheita ilmaantuu. Eiköhän ilmaannu.

Palaamisiin, pysymisiin, uusiin tapaamisiin!

Mustan joulun puolustus
Musta joulu on mukava. Se käärii ihmisen rauhoittavaan vaippaansa. On kiva istua lampun valossa sisällä, kun ulkona putoaa vettä ja räntää taivaan täydeltä.
   Ei ole houkutusta tarpeettomaan reippailuun, kun maha hölskyy kinkkua ja sahtia. Kuntoa ehtii nostaa ja painoa pudottaa joulun mentyä. Legitiimi syy rajalliseen laiskotteluun on tervetullut. Jouluna saa luopua rutiineista ja periaatteista.
   Huomasimme kuinka pienet lapsetkin käyttäytyvät mallikkaasti ja sävyisästi, kun eivät välillä lataudu pulkkamäessä tai käy lumisotaa. He tutustuvat tuoreisiin leluihinsa koko pienen sielunsa voimalla. Välillä he esittävät kotiyleisölle laulua ja piirileikkejä. Se olisi huomattavasti vaikeampaa ulkona lumihangessa.
   Kirjoja lukevalle kansalaiselle musta joulu on taivaan lahja. Uuden hehkeän kirjan sivut kääntyvät nojatuolissa vilkkaasti lapisten. Vanhoja, viisaudelle tuoksuvia opuksia voi kaivaa esiin hyllyn uumenista. Mitä räiskähtävämpi roiskeviima ikkunan takana, sen lämpöisemmin saa kääriytyä romanssiin Rooman torikahvilassa tai jahdata jalokiveä tropiikin saarella.
   Lämpö ja rakkaus kukoistavat parhaiten kynttilän valossa. Lasi viiniä hehkuttaa olemusta lempeämmin kuin jäykkä kävely pakkasessa. Kun ei voi karata ulos, voi keksiä puolisolle semmoistakin sanottavaa, mikä ei valkean joulun valossa tulisi mieleenkään.
   Sitä paitsi virtuaaliseksi muuttunut todellisuutemme jakelee auliisti satujoulun illuusioita valkoisia valheita rakastaville. Eri kokoiset ruudut, tabletit, taulutelevisiot ja musiikkivideot rävöttävät aamusta iltaan kuvia pettävän pumpulisesta joulu-unelmasta. Sen kun valitset amerikkalaisen, skandinaavisen tai venäläisen mallin, mutta paras oli kyllä lumimyrskyn riivaama turkkilainen jalkapallostadion juuri joulun alla.
   Jos sosiaalis-globaali omatunto uhkaa joulun raukeudessa torkahtaa, kannattaa vilkaista uutisia vaikkapa Etelä-Sudanista. Niihinkin on helpompi eläytyä, kun joulu on muutenkin musta. Syyrian kärsimykset uhkaavat jo loitota, mutta onneksi on suomalaisia näyttelijöitä niistä muistuttamassa.
   Ajatelkaa myös kaikkien meidän öljylammityksen omistajien, aurauskalustojen vuokraajien ja talonmiesten yhteistä onnennirvanaa. Ei kukaan soita ja hälytä sakeana jouluaamuna kello viisi lumitöihin. öljyn pinta laskee mittarissa raukaisevan hitaasti, uunien päästöt pienenevät, ilmasto iloitsee, pohjavedet solisevat.
   Eikö siis mitään negatiivista mustassa joulussa? Nyt on oikein mietittävä. Ei tule mitään mieleen. Ellei lasketa sitä, että maailma näyttää ikävä kyllä juuri sellaiselta kuin se onkin. Mustalta, märältä ja määräaikaiselta.
   27.12.2013

Aattoaamuna 2013
Sade taukosi juuri sopivasti eilen illalla, kun lyhty kädessä painelimme Kierikkalan kylätietä kohti Sikomäkeä. Kerääntyihän sinne taas kansaa vastaanottamaan joulua kynttiläkirkossa. Musta maailma ympärillä antoi oman juhlavan taustansa, kun mäki oli todella kirkkaasti valaistu.
  Sain kunniatehtävän pitää joulupuheen, joka oli hyvä avata Hurskaan kurjuuden alkuluvusta, nälkävuoden jylhästä joulusta, joka tapahtuu melkein niillä jalansijoilla, joilla seisoimme. Näimme Nikkilän Penjamin vaeltavan Ollilaan pyytämään leipää, kun elokuun pakkaset olivat jäätäneet omat rukiit. Jotain nykyisempääkin sanottavaa siitä yritin sitten kehitellä. Jopa joulun ihmeestä esitin reippaita mietteitä. Mutta eivät luottaneet oikeaan kristilliseen mielenlaatuuni, vaan olivat pyytäneet vierailevan rovastin lopuksi kertaamaan kristinopin tunnetut perusteet ja siunaamaan meidät.
  Valtteri Yrjölä välillä lauloi, Emilia töräytteli trumpettia, Eero imitoi Taataa ja Vilja vilautti joulun sanomaa hänkin. Hyvin selvittiin ja painuttiin sitten Haavistojen tarjoamalle lämmittelylle Huupon mäelle.
  Merkittävä jännitysmomentti paistui sillä välin alakerran leivinuunissa. Kinkku onnistui taas! Sallan ja Herkon sekä Kaisan kanssa sitä maistelimme ja kastoimme Hilkan ja Auttiloiden leipää kinkun liemeen, kulautimme Tulosen ihanaa sahtia ja punaviiniäkin pikkuisen, eikä elämä sen täydellisempää olisi voinut ollakaan. Pienet kirkassilmät Asla ja Saima jo uinuivat aaton odotuksissa.
  Joulukuusi on pirtin rehevä komistus kuten aina, omalta maalta haettu ja Marjan taidokkaasti koristelema. Ja koko vanha talo jouluasussaan, voi miten viihtyisä. Haikeata vain, että omat lapseni liihottavat maailman tuulissa ja pitävät taukoa Viehätyksen jouluissa, mutta ovathan sen kokeneet jo kymmenet kerrat. Joskus koittaa aika, jolloin palaavat.
  
  Kiitän kaikista lämmittävistä tervehdyksistä, joita taas on tullut jopa Australiasta asti, ja toivotan näitäkin riipustuksia seuraaville sekä muille ystäville, kyläläisille ja kaukaisille

OIKEIN HYVÄÄ JOULUA !

Tuomaan päivänä 2013
Mustana lähestyvä joulu rauhoittaa, mikäs tässä. Pirtissä on lämmintä, kuivaa ja valoisaa. Ja tästä alkaa valon aika, hiljalleen. Työvire koko ajan nousussa, joulu tuntuu suorastaan harmilliselta katkokselta.
  Tosin Seppo Zetterberg kehotti huolehtivasti lepäämään, kun arkistossa ohimennen tapasimme. Totesin että tässä onkin ensi viikolla kalenterissa pari tyhjää päivää.
  Pressiklubissa haravoivat kuluneen vuoden kohokohtia. Mitähän ne voisivat olla? Puhtaasti subjektiivisesti ajatellen: Sillanpää-juhla ja seminaari Tampereen yliopistossa ehdottomasti, ylitti kaikki odotukset. Juhlaraha ja seuran saama Pro Hämeenkyrö -mitali. Sitten keväisen kirjani myöhempi vastaanotto, taas tullut pari ystävällistä ihailukirjettä. Sellainen lämmittää todella. Kolmanneksi näytelmämme Kuubalainen serenadi menestys Rauman kaupunginteatterissa, täyttöprosentti 99,7. Pankaa paremmaksi.
  Onko yleisiä ilonaiheita maailmassa? Syyrian myrkkyaseiden hävitys. Pieni lohtu hirveässä sodassa. Hälytys kaivosvillityksessä ja arktisen meren porauksissa. Muuta kotimaassa? Sauli Niinistön hyvin alkanut presidenttikausi ja Jenni Haukion toiminta kirjallisella kentällä. Juha Sipilän nousu ja aseista riisuva olemus. Sote-uudistuksen takeltelu. Mitä vielä voisi olla? Hitto kun ei tule mitään mieleen. Mietin lisää uudenvuoden aattona. Lähettäkää ehdotuksia.

Torstai 19.12.13
Lukenut sekalaisin miettein Markku Jokisipilän ja Janne Könösen tutkimusta Kolmannen valtakunnan vieraat (Otava). Paljon hyödyllistä dokumentoitua tietoa, nyt kun alan käsitellä Paavolaisen suhdetta tähän valtakuntaan. Mutta myös tarpeetonta von oben -sosottelua ja vahingoniloa sen johdosta, että Suomen kulttuurieliitti voidaan osoittaa näin tyhmäksi, että se yhtenä miehenä ja naisena kerrassaan hurahti Saksan ihailuun 1930-luvulla. Mukana on riemastunutta ivaa siitä, ettei 70-80 vuotta sitten käsitetty mitään, mitä oli meneillään ja mihin oltiin menossa, mistä tämä nuori tutkijakaksikko on nyt niin loistavan hyvin selvillä. Mitä sanoikaan Konsta Pylkkänen jälkiviisauden imelyydestä...
  Joitain virheitä sattuu roiskiessa. Silja ei ollut se Sillanpään teos, jota Saksassa sensuroitiin, vaan Miehen tie. Olavi Paavolainen ei missään ilmaise "inhoaan" Hitleriä kohtaan, vaan suorastaan ihailee ja arvostaa hänen puhetaitoaan kirjassa Kolmannen valtakunnan vieraana. Paavolaisen ilmeinen Saksa-myönteisyys (jossa tunteet totta kyllä vaihtelevat) pääsee selvästi helpommalla kritiikillä kuin Waltarin muutamat hurahdukset. Waltarin muistelmat on ajoitettu paria vuosikymmentä ilmestymistään myöhemmiksi.
  Kun Waltari tässä leimataan kevyesti opportunistiseksi "kynäniekaksi", kannattaa muistaa, että hän ei suinkaan sodan jälkeisinä radikaaleina vuosina yrittänyt pestä itseään puhtaaksi Saksa-suhteistaan, kuten kirjoittajat väittävät. Päinvastoin hän seisoi rauhallisesti haukuttavana liberaalin oikeiston riveissä silloinkin, kun vasemmiston paine oli kova mm. Kirjailijaliitossa, jonka johtokunnasta hän suosiolla erosi. Oman tilityksensä hän teki paljon syvemmällä kuin pintapoliittisella tasolla Sinuhessaan heti 1945. Parempia opportunismin kriittisiä kuvauksia saa kirjallisuudesta hakea.
  Saksan kokemuksiinsa hän palasi paljon myöhemmin 1958 Kurjensaaren haastattelussa ja painavimmalla tavalla postuumeissa muistelmissaan 1980, jotka itse kirjoitin nauhalta puhtaaksi. Ensin mainittuna vuonna ei enää eletty mitään radikaalin vaaran vaihetta. Waltari oli jo nimitetty akateemikoksi, ja maailmankuuluna kirjailijana hän oli kaiken kotimaisen politikoinnin yläpuolella, joten mitään syytä opportunismiin tai vanhojen syntien peittelyyn ei enää ollut. Luultavasti hän kertoi varsinaisen totuuden asenteistaan vasta muistelmissaan kuolemansa edellä. Tutkijat eivät mainitse hänen tilintekonsa ydintä, tunnettua "kuolemantanssia" saksalaisten upseerien kanssa hotellihuoneessa, jolloin hän hyvinkin uskottavasti irtisanoutui isännistään, heitti matkarahansa ikkunasta ja puhui suunsa puhtaaksi humalassa osoittaaksen, ettei ole lahjottavissa. Heti Weimarin kirjailijakokouksen jälkeen 1942 julkisuuteen kirjoitetuissa matkaraporteissa oli luonnollisesti myötämielinen henki isäntiä kohtaan, kuinka muuten olisi voinut ollakaan.
  Sitkeä on tämä suomalainen halu leimata parhaitakin maanmiehiä poliittisella polttoleimalla. Tutkijoilta odottaisi objektiivisempaa henkeä silloinkin, kun myöhempi tieto ja aika antavat ylivertaiset aseet oman aikansa aatteissa intoilleiden rusikoimiseen. Koskahan sitten ilmestyy kattava selvitys vielä elossa olevan intelligentsian kritiikittömän opportunistisista myötäsuhteista Neuvostoliittoon ja sokeasta uskosta voittoisaan reaalisosialismiin? Taiteen ja kirjallisuuden osalta tämä on vielä erillisten muistelmien ja pistoartikkelien varassa.

x x x

Synkkien aiheiden jatkoksi, mustanpuhuvana iltana sopii hiljentyvä huokaus henkilökohtaisen muiston uumenesta. Tänään on kulunut päivälleen 25 vuotta ihmeellisen, unohtumattoman ensimmäisen vaimoni Elinan kuolemasta. Liidelköön hän enkelinä edelleen keveän kirkasta vanaa, ajatuksista ei katoa konsanaan.

Sunnuntai 15.12.13
Kaunis valkea talvi täällä maalla, mutta alkavalla viikolla taas sohjoutuu.
  Ritva Ylösen väitöskirja Tervaksinen toteemi on verratonta luettavaa. Siinä käydään perusteellisesti läpi Kalle Päätalon Iijoki-sarjan vastaanotto ja vaikutus. Käy selvästi ilmi koko kaari Päätalon väheksynnästä vähittäiseen, osin vastentahtoiseen hyväksymiseen. Tietysti tämä kiinnostaa, kun olen itse eräitä keskeisiä Päätalon kriitikoita kuvattuna aikana. Hyvin myötämielisesti (ja mielestäni osuvasti!) Ylönen käsittelee yrityksiäni tulkita Kallen teoksia. Toinen tärkeä kriitikko oli tietysti Vesa, jonka kanssa melkein vuorovedolla ja rinnan yhteen aikaan Kallea kahlasimme. Eero Marttinen kajautteli omia kehujaan pohjoisesta, ja Pekka Tarkka oli myös asiallisen positiivinen, huomasi varhain Päätalon merkityksen. JP Roos otti sosiologisen tutkintakulman tähän suomalaisuuden järkäleeseen.
  Kun ryhdyin Päätalon lukijaksi, sain hänen uuden kirjansa aina jouluksi sirolla omistuksella varustettuna. Pakkohan siitä sitten oli kirjoittaa ja kommentoida. Ehkä kriitikko ei ollut kaikkein objektiivisin. Välillä uuvahdin kyllä, enkä totta puhuen jaksanut seurata teossarjaa loppuun saakka. Tuleekohan koskaan aika, jolloin niihinkin tekisi mieli palata.
  Se Toni Lahtisen Mukka-väitös lepää vielä ja odottaa innoitusta, keväämmällä voi koittaa oikea aika. Piti puhella aiheesta ja onnitella tekijää WSOY:n valkeilla glögeillä, mutta juutuin muihin puhetovereihin. Ansiokasta on, että Lahtinen kirjoittaa selvää suomea ja sai julki väitöskirjan kaupalliselta kustantajalta. Ylösen mittava kirja valitettavasti jää Tampereen Yliopistopainoon ja sikäli pimentoon, mutta toivottavasti Päätalon harrastajat sen sieltä löytävät.
  Shakespeare-sarja päättyi tällä erää näyttävästi Teemalla, mutta oliko Henrik V todella näin jalo, lempeä ja idealistinen valloittajakuningas? Ettei William tässä vähän pelannut kotiin päin. Olihan myös pitkitetty kielenopinto- ja kosintakohtaus. Ei tekijänsä parhaita, tuomitsemme kotikatsomosta.

Lauantai 14.12.13
Marja täyttää vuosia eikä vanhene millään. Viritin juhlakahvit ja lahjoitin matkan Saarenmaan oopperajuhlille ensi kesänä. Aineeton lahja on paras. Kirjankin hän sai, koska kuluttaa niitä vinhaa tahtia. Kömmin kaukana perässä.
  Ajoimme Hämeenkyröön kirkkaassa talvisäässä. Viehätys otti meidät vastaan täynnä lämpöä. Putkitaiteilija Viitanen on käynyt kohentamassa veden kiertoa pattereissa, mistä häntä koreesti kiitämme.
  Sitten sonnustauduimme F. E. Sillanpään Seuran joulukahveille Isoon pappilaan. Juhlavuosi ei lopu millään. Väkeähän tuli huoneet täpöpäyteen. Tehtäväni oli pj. Jussi Niinenmaan avaukseen jälkeen esitellä päävieraamme Tuija Välipakka, joka esitti herkkiä runojaan otsikolla "Joulun sivunäytös". Samalla muistettiin Pirkkalaiskirjailijoiden 70-vuotista taipaletta, joka on yltynyt varsinkin runouden tapahtumiksi. Tuomo Linnainmaa oli löytänyt kätköistään Taatan juhlarunon Sippolan maatalousnäyttelyyn vuodelta 1959! Tulkitsin sen hyvällä menestyksellä.
  Seuran saama Pro Hämeenkyrö -mitali kunniakirjoineen oli nähtävillä. Vt. sihteeri Johanna Helminen johdatteli ohjelmaa. Vilja Pylsy kukitettiin urotöistään juhlavuoden vetäjänä, ja entinen pitkäaikainen puheenjohtajamme Seppo Siuko kutsuttiin kunniajäseksi. Pyry Majasen hiveleviä luonto- ja maisemakuvia katseltiin huilunsoiton säestyksellä. Laulettiinkin välillä. Lopuksi paras ohjelmanumero: Taatan aito joulusaarna sieltä alkuvuosilta, todella jykevä, hyvä ja hauska pakina. Kyllä niissä vieläkin on ytyä.
  Näin laskeuduimme taas askelman kohti joulua, mutta ei tämä tähänkään lopu. Edessä on ainakin Sikomäen aatonaaton ulkoilmakirkko, jossa minun on esiinnyttävä ensi kertaa elämässäni maallikkosaarnaajana. Kauhistaa jo etukäteen.
  Nautimme Marjan juhlan kunniaksi pitkästä aikaa Abun pizzat ja vähän punaviiniä, saunoimme ja yritin katsella Shakespearea, mutta nukahdin piru vie nojatuoliin.

Torstai 12.12.13
Otavan takkatuli-ilta on entisensä, yhtä muhkea ja tungokseen saakka täynnä. Tarjoilua riittää ja puhekumppaneita. Jouduin heti Iltsikan tytön uhriksi ja mitähän ihmettä siinäkin puhuttiin, enkeleistä varmaan.
  Mutta kuulin hienon uutisen, että Heikki A. Reenpään toimesta oli lähetetty kukkia Jenni Haukiolle kiitokseksi kirjallisuuspainotteisesta itsenäisyyspäivän ohjelmasta. Vielä on huomaavaisia herrasmiehiä joukossamme. Olihan Tampere-taloon kutsuttunakin kirjailijoita, ja Vanhan kirjallisuuden päivien toiminnanjohtaja Johanna Kurkikangas, joka on tässä unohtunut Viljaa hehkutettaessa. Fiksua että varsinaiset työn puurtajat kutsutaan eikä keulakuvia.
  Hannu K. Riikosen kanssa vaihdoimme pari sanaa Paavolaisesta, samoin Pekka Tarkan ja Vesan kanssa. Joka härjällä kyntää... Matti Leinosen vuoro oli kehaista kevään kirjaani, ja joku puhui suopeasti Huovis-kirjastakin, joten tilaisuus täytti itsetunnon täydennystehtävän.
  Olikohan se Suna Vuoren taannoinen Sofi-kritiikki kohtuuton vai ei, siitä riittää edelleen puhetta, nyt Salokanteleen Jussin ja aiemminkin jo Kirstin kanssa. Onhan hyvä, että kriitikko joskus purkaa sydämensä pohjia myöten vai mitä.
  Outi Pakkaselle kerroin terveisiä Berliinistä ja valitin, että matka vähän katkesi virukseen. Elokuvamuseokin jäi käymättä! Mutta uudestaan mennään, Outikin taas lähdössä sinne.
  En vieläkään ole täysipainoisessa juhlakunnossa, joten ajoissa hilpaisin kotiin.

Tiistai 10.12.13
Monien juhlien päivä. Mandelaa muistetaan, Nobeleita jaetaan ja täällä hyytävässä Helsingissäkin tapahtuu.
  Aloitin Kirkkohallituksen joulukutsuilla Skattalla. En ole siellä ennen käynytkään, muistan talon lapsuudestani kahvintuoksuisena Pauligin päämajana. Kun kutsuin arkkipiispa Kari Mäkisen kesällä Sastamalaan puhumaan, tämä oli varmaan kohtelias vastakutsu. Jännää mennä uppo-outoon seuraan, tutustua uusiin ihmisiin kuten arkkipiispan avustajaan tai Kotimaan päätoimittajaan. Kun ruvettiin veisaamaan, laulu tosiaan raikui. Pieni waltarilaishenkinen joulukertomus oli Mäkisen puheenvuoro. Sanoma: kunkin on etsittävä oma tapansa kohdata joulu.
  Jatkoin Korkeavuorenkadulle WSOY:n perinteisille valkeille glögeille. Rentoa ja vaivatonta. Puitteet eivät ole yhtä juhlavat kuin Bulevardilla, mutta sisäistä lämpöä löytyi. Täälläkin oli ohjelmaa, joulupukkikin kävi, vaikka kuulosti kovasti Hessu Turuselta. Simpauttajan ilmestymisestä on kulunut 40 vuotta. Jouluoscareita jaettiin osuvin perusteluin, esim. parhaasta mies- ja naispäähenkilöstä. Yllättäen minäkin sain oman pystin tunnustuksena kirjasta, josta "lukijat ovat eniten muuttaneet mielipidettään kirjan luettuaan". Oikein lämmittävää. Näihin myönteisesti yllättyneisiin lukijoihin liittyi tilaisuudessa mm. Kari Enqvist.
  Kävivät teologista keskustelua Enqvist ja Markku Envall, Lasse Lehtinen ja Matti Ahde vähän maallisempaa. Minun piti säästellä ääntäni, joka ei ole vieläkään palautunut. Maria-Liisa Nevalan kanssa taisimme olla hyvinkin kriittisiä Kansallisen suuren puolen viimeaikaisista ensi-illoista. Markun kanssa murehdimme, ettei näissä tilaisuuksissa enää tapaa vanhoja suuruuksia, nyt ainoana Eeva Kilpi. Hyvää ruokaa tarjottiin ja viiniä. Aika nopeasti lähdin jäätävään tihkuun talsimaan, en ole parhaassa juhlavireessä.
  Vähän piti vielä vilkaista tv:stä Nobel-juhlia ja tietysti Downtonin Marjan kanssa, joka oli tyytyväinen aikaiseen ja hyväkuntoiseen paluuni.

Lauantai 7.12.13
Vieläkin Viljan puku pyörii välineissä ja Jerenkin pukua kehaistiin aiheellisesti aamu-tv:ssä, joten erittäin onnistuneet lähettiläät Sillanpään Seuran ja juhlavuoden tiimoilta. Mutta eikö ole jotenkin ajalle ominaista, että sentään monisisältöinen Nobel-kirjailijan juhlavuosi huipentuu medianäkyvyyden kannalta Viljan välkehtivään iltapukuun!
  Tänään saattamassa Antti Jokista haudan lepoon. Kirkko täynnä, rovasti Sakari Virtanen siunasi. Paljon kukkienlaskijoita. Ihailin Anttia ennen kaikkea sanan käyttäjänä, hurtin huumorin taitajana, mikä ei ole ihan yleistä talonpoikien joukossa. Hänen kätevyytensä ja virtuoosimainen luovuutensa ja kekseliäisyytensä oli miltei pelottavaa: siinä mies, joka todella teki mitä tahtoi. Kaikki taitoja ei saanut käytetyksi talonhoitoon. Piti pitää koirankopin suunnittelun SM-kilpailut ja leikkimökkien veiston EM-kilpailut. Kaukaisen Kuustenlatvan kylän itsetuntoa yksi tällainen mies piti urheasti yllä; kun kylä menetti koulunsa, silloin siitä vasta keskus tulikin. Riihitanssit muistan minäkin Antin riihessä tanssineeni kansainvälisessä seurassa. Vielä piti Antin pestata joukko pelastamaan Heiskan perinteinen talokokonaisuus ja luoda perusta kokonaiselle kylätoiminnan keskukselle valtakunnassa. Virallinen Kylähullun titteli ja varjo-Nobel lankesivat kovista ansioista.
  Muistutti siunauksessaan rovasti myös Anttia kohdanneista vastaiskuista ja viimeisestä kovasta ylämäestä elämän taipaleella. Kuvauksen aihe olisi hänen elämänsä. Ylivoimainen tyyppi helposti pimentää muut ympärillään, ehkä Antinkin kokema oppositio juontuu siitä, ja oli kai miehessä satakuntalaista omapäisyyttä riittämiin. Hienoa oli nähdä noin seitsemän veljeksen rintama Anttia saattamassa, kova työporukka ainakin pysyi loppuun saakka yhtenäisenä. Muistotilaisuus oli lähimmille, olisihan ollut mukava kuulla Hannu Lehtipuun muistopuhe, kun nekrologi jo Hämeenkyrön Sanomissa oli aivan erinomainen.
  Illalla tuli katsotuksi puolivahingossa loppuun saakka Rikhad II - piti vain vilkaista alusta, ja niin jäin kiinni. Syynä kai loistavat näyttelijäsuoritukset, erityisesti päärooli. Kuinka ne osaavat siellä Britanniassa kuvata klassikkonsa huolellisesti, iskevästi, eleettömästi ja samalla tunteisiin vetoavasti. Mitään historiallista krääsää tai temppua ei tungeta liiaksi esiin, ajaton ihminen käy omaa tilintekoaan. Rikhardin monologit ennen vallanluovutusta jäivät todella mieleen. Tästä sitten Henrik IV jatkaa mellastustaan.

Itsenäisyyspäivänä 2013
Päivä koettelemuksineen onnellisesti ohi. Miltei suoraan ajettiin Helsingistä juhlapaikalle, ja silti pääsin kohtalaiseen puhevireeseen. Paljon sanankuulijoita sentään kertyy kirkonkylän koulun juhlasaliin.
  Saamme ensin vastaanottaa Pro Hämeenkyrö -mitalin F. E. Sillanpään Seuran puolesta, Johanna Helminen on daamini. Voisiko sanoa, että parempi myöhään... 38 vuotta sitten kuusi kovaa nuorukaista (ja yksi nainen) sai päähänsä perustaa Sillanpäälle oman seuran, ja tässä sitä ollaan: välillä ylivilkastakin toimintaa pian neljä vuosikymmentä. Mutta kaunista kun muistivat ponnistelujamme. Onhan Töllinmäki edelleen oma museomme, ja ote Myllykoluunkin tiivistymässä. Sekä kaikkinainen heiluminen nyt juhlavuoden tietämiin, josta suuri kiitos projektipäällikkö Viljalle, joka ei päässyt paikalle (keskittyi iltaan...)
  Puhe ei katkennut kertaakaan yskänpuuskaan, tässä suhteessa keskittyminen aina tehoaa. Sain sen verran kiitoksia puheesta, että pistän sen vielä tuonne omaan osastoonsa kunhan kerkiän tarkistaa.
  Kyllähän mekin teroitimme silmämme näkemään, kuinka poikkeusvastaanotto Tampere-talossa sujuu. Karusti oli karsittu entistä loistemeininkiä, alkuun valtaosa kutsutuista ihan rehellisiä työtä tekeviä suomalaisia, eipä turhia julkkiksia näkynyt ennen kuin loppuriveissä. Mutta väen väkisin vastaanotosta halutaan tehdä puku- ja kauneuskilpailu, vaikka valikoima oli tavallaan supistunut. Vilja oli tietysti yksi valopilkku, hyvin tyylikäs pitkässä kimalluksessaan. Etiketti olisi tyytynyt lyhyeen mekkoon kuten Jenni Haukiolla ja Katrillakin, joka on aina tarkka asuistaan. Mutta mitä muuta, haastattelut yhtä pintapuolisia kuin aina ennenkin.
  Konsertti oli hyvä idea, erityisesti sen niveltäminen kirjallisuussitaatteihin, jotka jäivät lyhyiksi, ehkä niin paremmin mieleen. Vertauskohtana palasi mieleen vastaava itsenäisyyskonsertti samalla paikalla 1992, Katri ja Veikko Sinisalo esiintyivät, oli kai muutakin. Jotkin Veikon väkevät tulkinnat Hurskaasta kurjuudesta ja Pohjantähdestä ruopaisivat sielua silloin huomattavasti syvemmältä kuin nämä levolliset osiot. Waltteri ja Maria lauloivat kauniisti Myrskyluodon Maijan saaristolaismelodioita, pehmeän kaksikielisesti. Liikuttavia tuokioita oli tässäkin konsertissa.
  Ja nää jatkot on aina yhtä tyhjänpäiväistä ja väkisin vängerrettyä täytettä, niistä sopisi luopua.
   Mellakoiden motiivi tällä kerralla vaikea ymmärtää: kun juhlasta tehdään oikein kansanomainen ja karsitaan turha loiskiehunta, painotetaan ihmisten työtä ja yritystä, kutsutaan tavallisia suomalaisia ja tuodaan vielä maakuntaan tämä riisuttu versio - silloinkos joku porukka keksii, että juhla suosii "sorron mekanismeja". Kukahan nerokas yhteiskuntatieteilijä tämänkin on siellä sorvannut.

Torstai 5.12.13
Johan onkin väkevä virus, joka heitti ihan pletkuksi. Päästiin sentään hyvin kotiin, ja täällä lepäilen. Ei siihenkään ole täyttä mahdollisuutta. Tänään kamppailin pystyyn ja pukineisiin, ja Jouko Vuolle haki ovelta Café Ursulaan. Ovat ehtineet Terosen kanssa hakata kiveen jo urheilijat vähiin päin, nyt on jo kirjailijat vuorossa. Shotsissakin ovat heiluneet amatöörioppaina. Nämä on hyviä, eläviä ohjelma, mielelläni tähän osaan menin pienellä osuudella mukaan. ääni kulki just ja just.
  Kiveen hakattiin nyt - yllätys! - F. E. Sillanpää. Enimmän aineiston olivat jo puhelleet sisään kesällä Hämeenkyrössä, niin ymmärsin. Kuunneltava huomenna klo 11,05 mitä siitä on tullut. Kiva oli jutella Joukon kanssa urheiluasioistakin. Eikä huolet tähän pääty. Olen lupautunut itsenäisyyden juhlapuhujaksi Hämeenkyröön (edellisen kerran 1993), ja sitä olen tässä kirjoitellut aina kun ajatus kulkee. Runko on valmis, huomenna lähdetään lumimyräkkään rymistelemään kohti Pirkanmaata.
  Siellähän on itsenäisyysjuhlien fokus muutenkin.
  Kun vaan jaksais ja ääni edelleen kulkis. Ihmeen takova yskä jatkuu. Marjan lataama lääkepatteri on vähän lieventänyt oireita, ei parantanut alkuvaivaa. Väsyttää ja nukuttaa. Nyt yleiskuntoa kohentamaan!

Sunnuntai 1.12.13
Adventti alkaa. Emme kuulleet saksalaista Hoosianna. sillä jumalanpalvelus alkoi täällä tuntia aikaisemmin kuin Suomessa. Münsterin tuomiokirkosta nähtiin vaikuttavaa katolisen messun loppupuolta. Sitä paitsi joulukonsertti tuossa Kaiser Wilhelmin muistokirkon uudella puolalla oli pettymys, perin viihteellistä ja köykäistä, ei juhlaa eikä arvokkuutta.
   Ostin eilen mielijohteesta liput Komische Operaan, vaikka siellä menee tuttu Cosi fan tutti. Mitenkähän sitäkin on muuteltu, mietin. Nyt vain kävi niin, että jostain iski virus ja yskä enkä ollut parhaassa oopperavireessä. Taksikuski jo mennessä antoi jalomielisesti kaksi pastillia - ajatellen lähinnä muita oopperassa, kuten hän huolehtivasti huomautti. Sitten takanani istuva daami sujautti oopperassa vielä yhden väkevämmä karkin, kun huomasi tuskaiset yskänpidättelyni. Ystävällistä yhteisöllisyyttä! Toiselta puoliajalta jäinkin vapaaehtoisesti, ja Marja hoiti oopperan loppuun. Se oli siirretty nykyaikaiseen taiteen reastaurointistudioon, jossa maalausten kautta siirryttiin vaivihkaa 1700-luvulle. Esitys parani ja selkiytyi loppua kohti, muuttui eroottisemmaksi, Marja kuvaili.
   No ei auta, käverin Unter den Lindenillä, joka ei ole kauneimmillaan: katutyöt vallanneet koko pituudeltaan ja rakennukset monet reastauroivissa muovikääreissä. Tihkusateinen ja hyytävä sää ei tilannetta paranna. Kävin tervehtimässä vanhaa Berliner Ensemblea, ja siellä menisi klassikko, Kolmen pennin ooppera, mutta ei minusta taida olla huomennakaan teatterissa istujaksi.

henkilötiedot| kalenteri| päiväkirja| julkaisut
kirjoituksia | galleria | palaute