Sulka
Henkilötiedot
Päiväkirja
Julkaisut
Kirjoituksia
Puheita
Palaute
Pääsivulle

Päiväkirja

Tiistai 1. kesäkuuta 2010
Suvi alkaa! Kouluajoista jäänyt se käsitys, että kesäkuun ensimmäisestä päivästä se aukeaa. Lempeä pouta on palannut tanhuville.
     Tehtiin ihmeellinen tempaus. Lähes parikymmentä vuotta olemme katselleet vanhaa uskollista Sony-telkkaria, mutta viime aikoina se on ruvennut väsähtämään. Niinpä pyörsin pyhät puheeni, ja hankittiin Uusi-Erkkilästä ajanmukainen hohteleva 40-tuumainen Samsung- taulutelkkari. Poikani porhalsi asennusmieheksi.
     Tämmöistä olen aiemmin ajatuksena vierastanut, mutta nyt kimmeltävä taulu valtasi ihailumme täydelleen. Kesäilta sujui kuvajaisia kummastellen. Ohjelmat tuntuvat puolta paremmilta, kun ne näkee näin kirkkaasti. Tuulten pieksämä maa päättyi järkyttävästi, ja sen dramaattista huipennusta ikään kuin korostivat lähelle tulevat henkilöt reaktioineen. Kun joskus olen nähnyt vilauksia tällaisista tauluista, ääriviivat ovat samenneet ja jäljessä toiminnasta, mutta tämähän on ihan priima ja skarppi. Huvittavaa, kaikilla muilla tällainen on tietysti ollut jo vaikka kuinka kauan.
     En malttanut nousta, vaan katselin vielä Teemalta jännittävän dokumentin Auschwitzista paenneesta puolalaisesta, hänen synkistä ja satumaisista seikkailuistaan. Taas kuva kertoi puolta enemmän kuin ennen. Vielä jatkoin Norjan miehitysajan dokumentilla sekä meidän talvisotamme hyvän yleisesityksen uusinnalla, käsikirjoittajina mm. Max Jakobson ja Ilmari Hakala, ilmankos selkeää tekstiä.
     Ehkä vielä tasaannumme, vaikka tuskin ihan pian: futiksen MM-kisoja varten tähän hankintaan kypsyinkin, ja Marja muistuttaa Victorian häistä... Meneeköhän tää vallan sisällä tuijotteluksi koko suloinen suvi.

Keskiviikko 2.6.10
Eikö olisi toisaalta kiva, jos Kepun johtoon valittaisiin kaksikko Väyrynen ja Korhonen. Konnankoukkuja ja värikästä toimintaa riittäisi. Politiikka on niin silkoista nykyään, vain keskustassa vähän tapahtuu. Raadollinen pelurikaksikko antaisi hyvän vastuksen Urpilaisen-Jungnerin unelma- ja rakkaushehkuiselle uskomusaatteelle.
     Maailmalla tapahtuu enemmän. Juuri kun Arin kanssa aloimme kaavailla waltarilaista toiviomatkaa Israeliin, siellä ryhdyttiin rymytoimiin suoranaisen matkailuboikotin aikaansaamiseksi. Seuraamme jännittyneinä, kuinka Israelin kantti kestää näin rajua offensiivia.
     Mutta toisaalta: kun Kosygin tuli aikanaan vuoden 1968 kuohunnassa sotalaivalla vähän yllättäen "kalastelemaan" Hiittisten vesille, meinasihan rannikkotykistö silloin upottaa koko vieraan laivan.
     Kun Tuulten pieksämä maa loppui, heti alkoi uusintana matkailusarja Virosta. Vähän sattumanvaraista kiertelyä, mutta metsäveljien muistot kyllä koskettivat. Jaan Krossin Pietarin tiellä on kaikessa ovelassa verkkaisuudessaan palkitseva romaani. Eläkkeelle vapautunut rovastimme Sakke Virtanen osoittautui hänkin Krossin ihailijaksi, lukenut enemmän kuin minä. Otetaan kiinni.

Torstai 3.6.10
Tutkiskelen niinkin ikivihreää aihetta kuin Hj. Nortamon ja F.E. Sillanpään suhdetta. Raumalla on ensi viikon lopulla suuri festivaali Nortamon ja hänen nimeään kantavan seoran toimesta, siellä pitää puhumani aiheesta. Mutta herrojen tiettävästi hauska kirjeenvaihto tuntuu olevan kiven takana, eri lähteitä olen tässä kovistellut ja jotakin pientä on herunutkin. Mutta jos joku tietää oikean lähteen, niin ilmoittautukoon. Vielä käyn Tampereen yliopiston FES-arkistossa, joka tuli aikoinaan perin tutuksi, mutta en muista sieltäkään suurta aartehistoa näiden herrojen tiimoilta löytäneeni. Muuta kyllä, vaikka kuinka paljon.
     Joku riemukas tyyppi muuten varasti verkkoni heti kun ensimmäisen kerran sen vaivalloisesti sain järveen, yksin kun hyvällä vaimolla oli este. Jos asialla oli virkaintoinen kalastuksenvalvoja, huomautettakoon että hankin ne luvat taas tuota pikaa. Ne täytyy nykyään juosta eri paikoista, ennen riitti kun poikkesi kotoisasti naapuriin Ylivakerille. Mutta jos joku muuten katsoo aika risoista verkoistani hyötyvänsä, niin pitäköön.
     Savusaunalla on taianomainen vaikutus ihmiseen. Kun taas sain sen lämpimäksi, ja siellä Artsin kanssa rauhassa nautiskelimme ja kylmässä järvessä piipahtelimme ja vähän oluttakin otimme, uni tuli ihmeellisen syvä ja pitkä. Ei tullutkaan sitä tavallista herätystä neljän aikaan vaan vasta seitsemältä!

Sunnuntai 6.6.10
Juhlaputkea takana kuten monilla.
     Perjantaina vielä kohottelimme maljat ja nautimme mansikat ja katkaravut Ailan luona Arkadiankadulla. Tulihan kirjasta sentään kolmas painos ja kaikkiaan urakka ohi, vain jokunen puhetilaisuus enää. Aila lähdössä hilpeänä Takaniemeen. Häneltä ilmestyy syksyllä kaksi uutta kirjaa! Mikä ei ole hullumpi saavutus 86-vuotiaalta runoilijalta. Ehkä elämäkertakin vähän auttoi tätä Meriluoto-renessanssia.
     Lauantaina selvitettiin rientomarssilla kolme näyttelyä: Glazunovin makeilevat muotokuvat Kiasmassa, Signe Branderin hienot Helsinki-kuvat Hakasalmen huvilassa ja lopulta Claire Ahon tutunomaisemmat Helsinki-kuvat kaupungintalon aulassa. Viime mainittu avattiin vasta perjantaina, paikalla oli vielä Jussi Brofeldt nuorine perheineen äitinsä kuvia esittelemässä. Juhani Ahon juhlavuotta valmistellaan.
     Näistä näyttelyistä Branderin valokuvat toivat eniten syvyyttä Helsinki-käsitykseen, jolloin kontrasti Ahon kuviin 1968 kertoi muutoksesta ja näytti myös omiin muistoihimme ulottuvan ajan oudon kaukaisena.
     Pääasia oli kuitenkin käydä onnittelemassa kahta lahjakasta ylioppilasta: Ilmari Envallia ja Vilja Karosta, kumpikin samasta huippukoulusta SYK:sta, tietysti huippupaperein ja arvosanoin. Ilmari oli vetäissyt pöytään jo tässä vaiheessa enemmän stipendejä ja palkintoja kuin moni elinaikanaan. Ylioppilaiden ylpeitä vanhempia ystävineen tervehdimme Munkkiniemen vanhassa kadettikoulussa ja Tapanilan Kuulijantiellä, missä venähtikin rattoisien pitojen merkeissä myöhäiseen; vanha kirjallisvoittoinen opiskelujengimme koolla, varsin hauskaa oli, muistorikasta ja rentouttavaa.
     Markulle ja Vesalle saatoin kehaista, että tässä yhdessä olen teitä edellä: meillä on jo kaikki maistereita, kun teillä vasta ylioppilaita leivotaan.
     Palatessa puolenyön aikoihin katselimme arvelevaisin mielin isänmaan toivojen örvellystä Hietalahden ja Koffin puiston nurkilla ja mietimme, mitähän jonkun sivistysmaan asukkaat tästäkin menosta ajattelisivat.
     Varhain aamulla virkein mielin Viikin lintulehtojen ja Malmin hautausmaan kautta kotiin Kyröön: siltä taas tuntuu. Kesä on nyt kunnolla sisässä.

Maanantai 7.6.10
Innostava käynti Ilmajoella.
     Tarkastin oopperan harjoitukset: hyvin menee. Jo ensimmäiset kohtaukset jotenkin vavahduttivat. Yrjö Jylhä - baritoni Juha Kotilainen - oli heti vahva, oikea. Duetto Dolmatovskin kanssa - vastapuolena tenori Jyrki Anttila - sai kylmät veret virtaamaan selkäpiissä. Kohtaaminen Kirstin kanssa - Helena Juntunen - sai kurkun kuristumaan ja kyynelen silmänurkkaan. Roolijako on onnistunut mielestäni täydellisesti. Talvinen näyttämökuva keskellä suven vehreyttä näyttää erittäin vaikuttavalta. Ilkka Kuusiston sävelet kuulostivat selkeiltä, iskeviltä, jotenkin ryhdikkäiltä. Myös lyyrisiä hetkiä kuullaan.
     Nyt ei saisi etukäteen innostua liikaa. Ohjaaja Tuomas Parkkisella on homma luistavasti hanskassa. Hänen tyylinsä on määrätietoista, täsmällistä ja hyväntuulista, ei mitään kiroilevaa itsetehostusta tai etsiskelevää sekoilua. Hän näyttää syventäneen librettoni psykologista puolta ja jättäneen luonnollisesti taistelukuvauksen realismin vähemmälle, symboliselle tasolle; miten sen voisi uskottavasti oopperalavalla esittääkään. Hän korostaa varsinkin yhtä libreton teemaa: sodasta palasi miehen kuori, sisus jäi Taipaleelle. Toiminta tapahtuu Jylhän pään sisässä. Mutta sodan pauketta kyllä kuullaan riittävästi.
     Seurasin vasta ensimmäistä läpimenoa aseiden kanssa, säestys tuli nauhalta ja pianolla, joten ei tästä voi vielä saada läheskään täyttä käsitystä. Mutta odotukset kohosivat silti korkealle. Moni laulaja kävi kiittämässä teosta ja ohjausta, kuoro kuulemma rakastaa tätä laulaa. Mutta hikinen homma heillä on vielä, kun viimeiselle harjoitusviikolle kierrytään.
     Kuulin että ennakkoon ensi tiistaihin, ehkä yhteen muuhunkin esitykseen on vielä joitain kymmeniä paikkoja vapaana. Muuten alkaa olla täyttä. Kannattaa rientää, jos mieli mukaan talvisodan taisteluihin Taipaleenjoelle. Kontaktit: www.ilmajoenmusiikkijuhlat.fi tai 06 424 2900.

Tiistai 8.6.10
Selaan saalista Ilmajoelta. Libretto on kauniisti painettu, Ilkassa ja Rondossa erinomaiset jutut, kaikenlaista muuta aineistoa. Soitin Ilkka Kuusistolle; hän ihaili rohkeuttani, kun olin käynyt "jalopeuran luolassa" katsomassa harjoituksia. Kerroin kannustavia kuulumisia. Kohtaamme vasta ennakossa.
     Tapani Perttu täyttää vuosia. Emme ole kovin läheisiä, mutta silloin tällöin meidät sekoitetaan - täällä postissa ja viimeksi sunnuntaina Sarvessa, missä muuan baariveikko ilmoitti, ettei lähde kanssani hirvijahtiin. En ole ikänäni jahdissa käynyt enkä käy.
     Haastattelin Perttua TT:n historiaan, ja taisi hän käydä Hurskasta kurjuutta katsomassa Myllykolussa. Vaikutti niihin aikoihin väsyneeltä ja hiukan ylimieliseltä. Kova naama hän on aina ollut näyttämöllä. Muistan komeat taiteilijajuhlansa Kansallisessa, tohtoriskaronkassani hän oli vuorostaan laulamassa. Kun sain sokeain kuunnelmapalkinnon kuunnelmastani Se kaipaus meitä riepottaa 1989, Tapani esitti toista pääroolia, Sillanpäätä. Veikko Honkanen oli Poika Tuominen. Osa palkinnosta oli hyvien näyttelijöiden ansiota.
     Kuuntelimme sunnuntaina Perttua radiosta kun ajoimme Helsingistä tänne ja nyt taas illalla Teeman uusintoja. Hän tulkitsee aina läsnäollen ja intohimoisesti. Miehekkäänä tyyppinä hän voisi olla aikamme Rautavaara, mutta harrastaa paljon lyyristä ohentelua. Kaikki valitsemansa laulut eivät hänelle sovi (Rafaelin enkeli).
     Pitko erehtyy Aamulehdessä luonnehtimaan Perttua Epilän Humphrey Bogartiksi - oikeampi esikuva olisi tietysti Harrison Ford. Liian vähän Perttua on nähty elokuvissa, viimeksi jonkun saippuasarjan uusinnassa. Hänen mittaisiaan elokuvia ei ole meillä tehty. Venäjällä hän taisi esittää jossakin Mannerheimia. Olisi sopinut Harlinin elokuvaankin, jos sellainen joskus tehdään.
     Parhaat onnittelut Pertulle, kovan luokan näyttelijälle. Salieri on minusta syvin hahmonsa, sen tunnustaa itsekin Hesarissa. Toivotaan kaikesta huolimatta uusia töitä, vaikka sitä kypsän mestarin myöhäistä huippuroolia. Jospa se vielä tulee.

Keskiviikko 9.6.10
Jokakesäinen käynti Kangasalla Ramppi-teatterissa.
     Aulis Aarnio nostaa melko mahdikkaan Kuinka Suomi syntyi -trilogiansa päätösosaan Kuinka löytäisin sen laulun.
     Kun katsoo näytelmää tämän äärimmäisen hyväntahtoisen VIP-ystäväjoukon keskellä, ei kritiikki tietenkään ole kenelläkään päällimmäisenä mielessä. Eikä sitä ainakaan tohdita ensihätiin ilmaista. Joitain ihmetyksen aiheita Aulis kuitenkin sallinee näin jälkikäteen.
     Jatkosotaa näytelmässä käsitellään vanhalla kunnon itseruoskinnan tyylillä, joka tuli tutuksi jo ammoisina Kekkosen aikoina. Lisäsyvyyttä itsesyytökset saavat paljastuneista suomalaisten "keskitysleireistä" Itä-Karjalassa. No jaa, kertaakaan ei välähdä esiin se, kuinka lempeästi Neuvostomaa kohteli heimokansoja. Sen sijaan joku Aunuksen muija pärmänttää suomalaisille, että miksi tulitte, miksette antaneet meidän olla rauhassa. Rauhassa? On kai kuultu bolshevikkien rankaisuretkistä ja kylien tyhjennyksistä samoilla alueilla. Suomalaisten järjestyspartiointi taisi olla lastenleikkiä verrattuna Stalinin kuolemanleireihin.
     Toivo Aunus Koskenvirta - edellisessä näytelmässä sentään uskottava hahmo - on tässä muuttunut sotahulluksi idiootiksi, jonka omat ampuvat ja jättävät vihollisen jalkoihin! Historiallisesti mahdoton kohtaus, mutta palvelee tendenssiä.
     Aulis esittää itse TK-mies Paatelaa, joka on eräänlainen viisauden äänitorvi Olavi Paavolaisen hengessä - vain sillä erotuksella, että tämä veikko on alusta alkaen oikeassa ja näkee selvästi jo sotaan lähdettäessä millaisia virheitä poliittinen johto tekee. Esikuva Paavolainen oli tunnetusti varsin innoissaan Suur-Suomea valtaamassa, kunnes käänsi kelkkansa päiväkirjoissaan. Tämä muutos päähenkilössä olisi voinut olla draamallisesti hyvinkin kiitollinen kuvattava.
     Mainio oli kohtaus, jossa tappion hetkillä, kiireisessä perääntymisaiheessa Paatela sen kuin jatkaa turhautunutta filosofointia kaikessa rauhassa!
     Draaman kannalta nähdään sekin erikoinen temppu, että keskeinen hahmo katoaa kokonaan toisella puoliajalla. Silloin alkaakin toinen näytelmä, karjalaisten asuttaminen. Se on vielä loivempaa hommaa kuin sotiminen, seisoskeluineen, kuljeskeluineen ja toistuvine tansseineen.
     Hyvää tarkoittavasta opetusnäytelmästä tulee auttamatta selostava ja selittävä, jotensakin esitelmänomainen. On siinä ohjaajalla Ahti Jokisella ollut urakkaa. Mutta asia tulee varmasti selväksi.
     Lopussa sentään kiihtyy yksilötragedia hämäläispojan ja karjalaistytön välillä. Heimojen vastakkaisuudet esiintyvät tutunomaisella tavalla. Sami ja Riina Dahlman selvittävät nuorten roolit hyvin, samoin se karjalaisrouva (Maiju Eerola) piirakoineen oli kiva. Mekin saimme maistiaisia.
     Iltapalalla automuseossa oli taas yltäkylläistä, ja todettakoon, että pöydässämme Timo Vuorikoski oli varsin ihastunut Auliksen verkkaisen persoonalliseen sentimentaalisuuteen, kuten hän luonnehti. Saa nähdä mitä muut miettivät. Aamulehden Anne Välinoro mietti lautasensa äärellä, missä kulkee kriitikon lahjottavuuden raja. Ehdotin keveää annosta ja pientä lasia punaviiniä, tuskin se siitä ylittyi.

Torstai 10.6.10
Anja Snellman on tehnyt sen jälleen, iskenyt ensimmäisenä ajassa liikkuvaan aiheeseen. Siinä hän muistuttaa kieltämättä Waltaria. Romaani Parvekejumalat kiinnostaa ilman muuta, somalityttöjen kuvaus ja perheen kunnia. Aiheista paljon puhutaan, mutta kukaan ei meillä ole syventynyt siihen sukeltaen pinnan alle. Kritiikki ristiriitaista, sekin hyvä merkki. Valtakritiikki jokseenkin positiivista, Hbl:ssä Pia Ingström varautunut ja sairaanhoitaja Saido Mohamed lyttää romaanin ja sanoo, ettei Snellman tiedä riittävästi asioista, joista kirjoittaa. Luettava syksyyn mennessä.
     Kohta hukumme jalkapalloon, ei auta. Tein veikkaukseni ja vein kapteeni Pitkolle Vepan baariin. Kannatan ja toivon parasta Argentiinalle, jo Maradonan kokeman vastarinnan ja Messin taituruuden ansiosta. Mutta Afrikan maiden uskon yllättävän, olisiko isäntämaa tai Kamerun tai vaikkapa Norsunluurannikko? Espanja on aina kova. Pohjois-Eurooppaan en näillä leveyksillä usko. Marja pitää yllättäjänä Pohjois-Koreaa, saadaan nähdä. Viime kisaveikkauksen hän voitti ja pesi koko futisjoukkueemme, jossa sentään on kova asiantuntemus.
     Pitko kirjoittaakin Aamulehdessä persoonallisia muistojaan vanhoista matseistaan maajoukkueessa. Koska ilmestyvät vasemman pakin muistelmat? Se olisi hyvä romaanin aihe. Omalla kohdalla murheena se, ettei terveys nyt anna myöten osallistua poikien peleihin. Marja on kieltänyt. Mutta keinutuolista katsellaan leveää ja kirkasta screeniä. (Muuten Pekka Tarkka muisti Viljan lakkiaisissa, kuinka Michael Branch oli Lontoossa paheksunut hänen käyntiään futismatsissa: - Sehän on alaluokan harrastus..!)
     Sirkku lähetti Turun Sanomien hyvän jutun Taipaleenjoesta. Odotuksia.

Perjantai 11.6.10
Nyt se alkoi. Avajaiset kaikessa ihmisläheisessä väriloistossaan, elämänilossaan valloittivat. Ei mitään hypertekniikalla brassailua, ei häikäiseviä trapetsitemppuja, ei valoshowta, vaan ilmaista auringonkiloa ja iloisten mustien ja valkoisten rytmillistä yhteistanssia ja kekseliästä kuviointia.
     Onneksi E-Afrikka avasi matsinkin sen verran hyvin, että päässee jatkoon. Mandelan tragedia hiljentää. Mutta reipas meno räikyy katsomossa. Tämä on historiallista juhlaa. Urugyayn rautainen puolustus herätti ihailua, siihen ranskalaiset järjestään kompastuivat. Muuten vähän turhauttavia, varml;ne seoras näyttelyä ja viehättäviä vanhojen puutalojen reunustamia kujia kierreltiin eikä enää satanutkaan. Joten olihan monipolvinen suvipäev Raumal ja kauan siinä riittää sulattelemista.
     Oma esitelmääni katselen vielä jos siitä olisi julkaistavaksi, kun se sai niinkin hyvän vastaanoton. Sanoivat siinä olleen uutta asiaa todellisille Nortamon tuntijoillekin. Joten en pistä sitä vielä näille sivuille. Aikanaan sitten jos joku olisi aiheesta kiinnostunut.

x x x

Kotona sitten iltamyöhällä huomaan, että Kepun kokouksessa on käynyt kuten ennakoitiin, ja Argentiina on jippii voittanut Nigerian. Britit ja jenkit siellä potkivat hyvinkin tasaisesti, mutta Englannin maalivahtia tuli surku. Kamera oikein herkutteli kymmeneen kertaan hänen epäonnellaan. Nigerian molari oli väläyksissä ilmiö!

Sunnuntai 13.6.10
Lueskellut kaksikin Raumalta tullutta kirjaa, Tapio Niemen kirjoittamat elämäkerrat Unto Koskelasta ja nuoremmasta veljestään Taunosta. Varsinkin Unton lyhyt traaginen tarina on kiintoisa ja hyvin kirjoitettu - Outo mies -outo reitti. Sivuaa minulle tuttuja Waltarin ja Jylhän vaiheitakin, paljon yhteisiä tyyppejä vilahtelee, varsinkin Kailas. Tauno Koskelan muistankin taannoisilta Rauman matkoilta ja tilaisuuksista siellä sekä tietysti aikanaan mediasta. Antoi kasvot ja äänen siihen aikaan näille nortamolaisille. Elämäkerta nostaa esiin myös kritiikkiä Tanua kohtaan.
     Kaunosta oli komea juttu eilen Aamulehdesä: kun poika jyrähti, niin johan uskoi keskustaväki ja valitsi - K-linjan! Mitähän Kauno tarkoitti paluulla K-linjalle? Ehkä vain uuden puheenjohtajan etukirjainta. Sillä vanha tuttu K-linja oli muistoissamme Karjalaisen, Korsimon, Kleemolan ja kumppaneiden heiniä, tosi tiukkaa rötöstelyä ja Neuvostoliiton mielistelyä ja ruplien haalintaa, missä nykyinen K-änkyröinti Korhosen johdolla on ollut pientä puuhastelua.
     Mutta siisti ja maltillinen puheenjohtaja valittiin ja varmasti myös sävyisä ja nuhteeton puoluesihteeri. Onko heillä sitten tahtoa ja draivia vaalivoittoon, jää nähtäväksi kuten meillä toimittajilla on tapana viisaasti lausua.
     Saksa on pelottavan vahva ja määrätietoinen joukkue hitto soikoon, maaleja tehtailivat kunnes painuin maate. Monta maalipaikkaa jäi käyttämättäkin. Voittajataistoon nousee joukkue, vaikka en sitä veikannutkaan.

Maanantai 14.6.10
Aamulla Helsinkiin. Kansallisarkistossa julkistettiin Max Jakobsonin vetämän tutkimuskomission toisen osan tulokset: ihmisyydenvastaiset rikokset Virossa vuodesta 1944 eteenpäin. Karua kuultavaa.
     Paikalla johtavat historiantutkijat paitsi Matti Klinge. Eipä Johan Bäckmankaan järjestänyt mielenosoitusta. Hänen isänsä oli poikennut Ylivakerilla lauantaina (vietti tässä kylässä lapsuutensa) ja myöntänyt, ettei poika ole täysipäinen.
     Bäckmanin protesteista huolimatta Sofi Oksaselle myönnettiin ilmeisen korkea Maarjamaan Ristin kunniamerkki. Se olisi luovutettu jo Viron itsenäisyyspäivänä, mutta kirjailijalla oli muita kiireitä. Nytkin hän odotutti itseään sen verran kuin suurilla tähdillä on tapana.
     Puheet eivät paljon ilahduttaneet: yksitotista ja ankaraa tekstiä tilastoin havainnollistettuina. Kolme virolaista tutkijaa todisti englanniksi hirveistä tapahtumista. Suurlähettiläs Merle Pajula ja arkiston johtaja Jussi Nuorteva hoitelivat isännyyttä.
     Vaikka asiaosuus ei tuonut suurtakaan uutta, hiljensi se silti. Istuin samassa pulpetissa tohtori Iivi Masson ja vanhan tuttavan Eva Lillen kanssa. Muistelin kuinka odottelin Tallinnassa joulukuussa 1988 junan lähtöä Riikaan, missä piti puhumani Suomen itsenäisyyspäivän juhlassa Anglikaanisessa kirkossa. Elettiin kriittisiä aikoja. Linda Viiding toimi ystävällisesti oppaanani ja vei Evan luo, missä katsottiin tv-uutisia kuumeisen jännityksen vallassa. Sitten jatkoin Riikaan, missä liehui jo oma raitalippu Ruutitornin huipulla. Anna Žigure oli siellä emäntäni. Tilaisuus kirkossa oli jännittävä, patrioottisten tunteiden kyllästämä.
     Niistä ajoista on tultu tähän. Mietin miltä elokuvassa näyttäisi, jos historian hirveistä kohtauksista suoraan leikattaisiin tyyneen ja vähän unettavaan komission loppuraportin julkistamiseen: muuan historian 70-vuotinen jänneväli kaartuu sentään lohdulliseen päätökseen: totuus tulee aina julki, tavalla tai toisella. Tätäkin taustaa vasten tuntuvat kokoluokaltaan lapsellisilta Suomen suuret paljastukset omista rötöstelyistään sotavuosina, jotka sitten tihkuvat kärkkäisiin draamoihin ja dokumentteihin. Virolaisten tapa käsitellä omaa historiaansa, sen kauheuksia ja nöyryytyksiä, on kaikesta huolimatta omanarvontuntoinen ja pystypäinen vaikkapa tv-sarjassa Tuulten pieksämä maa.
     Tavattu tilaisuudessa kovat kotiseutumiehet Lassi Saressalo ja Pekka Laaksonen sekä Katri Wanner, joka jännittää työpaikkansa yt-neuvotteluja. Pitkästä aikaa myös Hannu Rautkallio, jonka kanssa muistelimme yhteistä matkaa Moskovan arkistoihin 90-luvun puolimaissa, kun Poika Tuomisen elämäkertaa tehtiin. Nyt Hannu heiluu kylmän sodan vuosissa, uutta jälleen tulossa.
     Näitä ennen Ainon kanssa lounaalla Anissa, missä kuulin kokemuksistaan kääntäjäseminaarissa Saaren kartanossa Koneen säätiön hyvässä hoidossa. Aino aloittaa uuden pätkätyön SKS:ssa elokuun alusta. Päivällä tv2:n ryhmä kävi kyselemässä kokemuksiani mustasukkaisuudesta, ohjelma 'Hullu juttu' tulee lokakuussa. Tarkoituksena kartoittaa, voidaanko lisääntyvien erojen maassa hallita omistushaluiset tunteet vai kääntyvätkö jatkossakin veriteoiksi. Media muutenkin valppaana, Aamulehdessä Harri Hautalan näyttävä juttu Taipaleenjoesta: kyllä ooppera nyt viimeistään on vedetty hyviin hyökkäysasemiin.
     Illaksi taas kotiin Kyröön, missä katselin kuinka Paraguay yllätti Italian tasapelillä. Italian peli levotonta, tehotonta.

Torstai 17.6.10
Olipa ihmeellinen kokemus. Vieläkin hämmästyttää ja järkyttääkin Taipaleenjoen toteutus Ilmajoella.
     Totta puhuen en olisi ikinä voinut kuvitella, että siitä epäröivästä ideantyngästä kasvaa jotakin tällaista. Kun Ilmajoen musiikkijuhlilta tiedusteltiin alun kolmatta vuotta sitten ajatusta talvisotaa kuvaavaan oopperaan, olin ensin vähän ihmeissäni: eihän minulla nyt siihen ole mitään erityistä suhdetta. Mutta sitten muistui mieleeni Yrjö Jylhä ja Kiirastuli ja samassa vastapeluri, Jevgenij Dolmatovski. Eikö näiden kahden runoilijan ja soturin välisessä jännitteessä olisikin jo oopperan ainesta, ja Taipaleen raivoisat taistelut tietysti mukaan.
     Kun heitin idean sähköpostilla Ilmajoelle, en hetikään uskonut että he tähän tarttuisivat. Ehkä he tahtovat jotakin järeämpää, vaikkapa Aallon patteristosta ja pohojalaasten muusta taistelusta, aavistelin.
     Mutta toisin kävi, he olivat kyllin ennakkoluulottomia, ja nyt ollaan tässä. Piti ruveta kiireellä ottamaan selvää Jylhästä ja Taipaleesta, ja sinapinsiemenestä kasvoikin näin monihaarainen puu. Ensin kirja, sitten esitelmiä ja puhe talvisodan päättymisen juhlassa ja nyt vielä komea oopperakokemus.
     Joskus hankkeeseen kokoontuu ihanteellinen tekijäryhmä, niin ainakin tässä tapauksessa. Ilkka Kuusiston kanssa oli vaivatonta ja opettavaista työskennellä, Tuomas Parkkinen otti ohjat käsiinsä innostuneesti ja varman tuntuisesti. Ei huolen häivää. Ja minkä solistijoukon ja kuoron he olivatkaan koonneet Kyrönjoen laitamalle! Olin jo ensimmäisessä harjoituksessa myyty. Vaikutelma vain tehostui nyt kahden esityksen myötä. Koskettavampaa olisinko osannut edes toivoa.
     Jylhä-kirjan toisen tekijän Vesa Karosen kanssa toikkaroimme ennakossa emmekä keksineet mitään varsinaista kritiikkiä, koska ymmärsimmehän oopperan tyylitellyn muodon, joka ei tietenkään salli sodan täyttä realismia tai tarkkaa tapausten kronologiaa. Oikeat tunteet olivat taatusti päällimmäisinä. Juha Kotilainen porautuu syvälle Jylhän ahdistuneeseen ajatusmaailmaan, vaikka miehen käytös varmaan todellisuudessa oli tyynempää, karumpaa, pidätellympää, kuten Vesan kanssa aprikoimme, mutta sisäinen myllerrys todennäköisesti juuri kuvatun kaltaista. Uljas suoritus baritoni Kotilaiselta!
     Yhtä ihastunut olin Jyrki Anttilan levolliseen tenorin legatoon Dolmatovskin kauniissa aariassa, joka jää henkiin ikivihreänä, niin uskoimme. Venäläisten osuutta voisi pitää ensin koristeellisena, mutta pian läiskähtää raju vastakohtaus, Warshavjanka talvisotaan sovellettuna. Ohjaajalta upea visio! Yleensä ohjauksen ideat myötäilivät kekseliäästi Kuusiston vallatonta, tyylistä toiseen vaihtelevaa musiikkia. Teos on kuin yhtä valua, saumoja ei juuri huomaa. (Itse en olisi työntänyt kirjoituskonetta Jylhän syliin, mutta menköön sekin.)
     Helena Juntunen tekee Kikan roolissa niin hauskan hiprakkakohtauksen, että sillä ei varmaan vertaa oopperan lähihistoriassa. Kuinka voi hoiperrella ja laulaa samalla suloisesti? Muutenkin Helena on ihana, tuo teokseen ripauksen arveluttavaa erotiikkaa. Joku siellä katsomossa kuulemma mutisikin, että "tyypillistä Rajalaa". Olkoon vaan, täydestä upposi. "Kika on meidän likka" oli tosi kiva numero. Olihan hyvä sekin, että Vesa Sirén selvitti Hesarin kritiikissä myös Kirstin taustat, jos joku jäi vähän ihmettelemään, miksi naista nyt näin kuvattiin.
     Kritiikkejä lueskelimme tuoreeltaan aamulla Marjan kanssa siinä Palon kortteerin naapurissa ABC-asemalla, eikä niissä ollut moitteen sijaa. Yhteen putkeen kehuttiin kuten kuuluukin, erityisen hyvä ja arvokas tuo Vesan essee Hesarissa. Ja sai hienon täydennyksen Aamulehdessä, jota jo ehdin nyt perjantaiaamuna täällä kurkistaa. Harri Hautalan loistava juttu. Siihen huipentui kritiikin aiheellinen ilotulitus, mutta se on todellakin kaikkien tekijöiden, taiteilijoiden, kuoron, orkesterin - tyylikkään kapellimestarin Mikk Murdveen! - lavastuksen, puvustuksen ja koko häkellyttävän tehokkaan tuotantokoneiston ansiota. Ei missään muualla kuin Pohjanmaalla tämmööstä aikaan saara.
     Ensi-illan tunnelmiin voin joskus palata. Harvoin semmoista saa kokea, lämmin aurinkoinen ilta vielä tehosti ikimuistoista elämystä. Ja komiat oli juhlien jälkipidot kunnantalolla, jo toiseen kertaan. Että oommako me tämmööstä tosiaan ansainnehet? Kyselee oopperan häkeltynyt ensikertalainen.

x x x

Tähän oopperahumuun iskeytyi sitten Helsingistä jymyuutinen Sofi Oksasen potkuista WSOY:ltä. Jotain olen kuullut minäkin hänen toimintatavoistaan, joita olen hiljaa ihmetellyt. Minulla on Anna Baijarsista pelkästään hyviä kokemuksia, hänhän antoi idean kirjaan Aila Meriluodosta, tarjosi lounaan ja kaikki sujui aivan voideltuna yhtiössä. Samoin jo Waltari-kirjan urakoivassa työprosessissa. Mutta ilmeisesti minulla ei ole niin korkeita tavoitteita ja vaatimuksia kuin maailmantähti Oksasella. Toivotaan että hän löytää kyllin kimmoisan ponnahdusalustan, joka häntä tyydyttäisi ja lennättäisi uusiin saavutuksiin.

Perjantai 18.6.10
Vielä muistoja Ilmajoelta, minne täältäkin Hämeenkyröstä muutama kolonna matkaa viikonloppuna.
     Kylä tuli hiukan tutuksi, kun siellä pari päivää rauhassa vietettiin. Palon kortteerin majoitus vaikutti ensin vähän omalaatuiselta, mutta kesti hyvin asumisen. Rauhallinen paikka. Krouvi oli toinen kiintopiste, leppoisa miljöö, ystävällinen palvelu ja hyvää kotiruokaa. Kävimme lounaalla testaamassa myös Kestikartanon, missä Nina af Enehjelm uutena vuokraajana puuhakkaasti emännöi uusituissa komioissa tiloissa. Siitä on tulossa oivallinen kunhan Nina pääsee vauhtiin "ystävänsä" Tapani Kansan avustuksella Varmaan kuulemme vielä Kansaa musiikkijuhlillakin.
     Pääkohde, Ilkan kenttä ja ooppera-areena, on todella hieno Kyrönjoen varressa, ja Taipaleenjoen lavastus, keskelle vehreyttä loihdittu pakkasnäkymä ihmeen tenhoava. Kaikki palvelut ja oheismyynnit tehokkaasti keskitetty. Juhlan tuntu ei silti hajaannu markkinameiningiksi. Meidänkin Jylhä-kirjaamme on siellä nimikirjoituksin saatavana edulliseen hintaan myyntipisteestä libreton ohella, jos niitä vielä on jäljellä.
     Hienoja hetkiä elimme, tekisi mieli nähdä ja kuulla ooppera vielä kolmannen kerran, mutta säästetään ensi kesään.
     Nyt vedetään henkeä Viehätyksessä, mutta illalla ajeltiin taas Ikaalisiin: Tuomarintalossa avattiin uusi kodikas pihateatteri eikä millä tahansa teoksella vaan Tšehovin Kirsikkatarhalla! Minni ja Matti Huusari olivat kotinsa pihaan loihtineet hyvinkin aitoperäisen tšehovilaisen tunnelman, jota teoksen henkeen viritetty väliaikatarjoilu vielä tehosti. Kansalaisopisto ja Oma Tupa olivat mukana näytelmän järjestelyissä.
     Parasta illassa olikin miljöö, sillä esitys taisi vielä varrota kypsymistään ohjaajan vaihtumisen ja remmiin astuneen Mirka Weimerin lapsensaannin jäljiltä. Mirka on entinen oppilaani Tampereen yliopistolta, ja sisukkaasti hän luotsasi vaikea teoksen vähillä harjoituksilla loppuun saakka. Iloitsimme kun Niinenmaan Jussi selvisi Lopahinin roolista jyhkeästi ja saanee seisoviin asemiinsa lisää eloa esitysten myötä. Tarkoituksena näytti olleen tulkita vähin ilmein, pidätellysti. Sama ei koskenut kaikkia, siellä temppuiltiinkin välillä ihmeellisesti. Luontevin oli sisäkkö Dunjaska, Eila Järvinen. Esitykset jatkuvat viikon.
     Saimme tänään seurata, kuinka kaksikin suurta jalkapallomaata Saksa ja Englanti tyrehtyivät saamattomaan nollapeliin. Kuka olisi uskonut, että Saksa häviää Serbialle ja Algeria pyörittää brittien nimikuulua joukkoa lähes narutellen välillä. Maalit ovat hakusessa. Mutta jännitys tiivistyy, jos yllätykset jatkuvat.

Lauantai 19.6.10
Suuri hääpäivä, josta mekin saimme osamme.
     Marja poimi sinikeltaisen kukkakimpun ja valmisti juhla-aterian limesilakasta, lohesta ja uusista perunoista. Shampanjaa siemailtiin ja laulettiin ryypyn äärellä Helan går. Oltiin vahvasti tunnelmassa ja katsottiin häälähetyksestä joka minuutti yömyöhään saakka.
     Jotain heidän onnestaan varmaankin välittyi meihinkin. Ihmisten säteilyä on lämmittävää seurata. Hääpari Victoria ja Daniel loisti, esiintyi luontevasti ja näytti oikeasti rakastuneilta. Koko hommassa oli jotain ihmisläheisempää kuin tällaisessa posoilussa aikaisemmin. Seremonia kaikkineen vaikuttava: suunnittelun, näytelmän, lavastuksen ja puvustuksen ylivoimaista juhlaa. Voisiko tällaista jättää näkemättä ja kokematta.
     Voisihan olla älyllisempää pyhähdellä tällaiselle keekoilulle, voisi olla demokraattista halveksia kuninkaallista pelleilyä ja aristokraattien näytöstä. Siitäkö perustimme. Ihminen kaipaa onnea, satua ja loistoa. Sitä häät tarjosivat yltäkyllin, komeammin kuin muistan ikinä, vaikka en ole usein kuninkaallisten häiden katsomossa istunut. Marja ne hallitsee paremmin, esittelee kaikki edustajat. Charlesin ja Dianan häät muistan, olimme vasta muuttaneet maalle, pirtissämme oli iso katsomo. Silloin oli huomattavasti viileämpi ja etäisempi tunnelma. Aikaa on vierinyt hyvinkin neljännesvuosisata.
     Tuli vaikutelma, että tämä pari ei sorru brittien surulliseen sekoiluun. Ruotsi sai suurenmoisen suhdetoimintakaksikon. Meillä ei ole mitään vastaavaa, vain tätä demokraattista ankeaa harmautta. Linnan juhlat tarjoavat pientä lohtua. Onneksi meillä on Ruotsi lahden ulottuvilla, ruotsia voi oppia ilman pakkoakin, ruotsi syömmet aukaisee...
     Suosikkini Kamerun putosi kisoista, å va jävligt. Onneksi Argentiina pääsee jatkoon. Mutta futis tässä vähän kärsi häiden hehkuvassa kimalluksessa.

Sunnuntai 20.6.10
Kärsimmekö syndroomasta PPD eli Post Princesswedding Depressionista? Emme sittenkään. Tapaus teki vain entistä onnellisemmaksi. Daniel kohosi sankariksi silmissämme. Hänen puheensa kaltaista ei ole kuultu toista, ei koskaan. Ei epäilystä kuka on Ruotsin todellinen kuningas.
     Nyt sitten päättyivät myös Ilmajoen Musiikkijuhlat, mikä sekin tapaus on vain kohottanut mieltämme. Serkkuni Riitta ja miehensä Aimo sekä tyttärensä Laura poikkesivat tämän kautta palaillessaan juhlilta ja kehuivat kovasti näkemäänsä ja kuulemaansa. Tunnelma oli ollut viimeisessäkin esityksessä korkealla, yleisö kiittänyt seisaalleen nousten. Ensi kesänä jatketaan.
     Aimo, jolla on upseeriura takana, myönsi Jylhään tutustumisen alkaneen kirjasta puhtaalta pöydältä, ennakkokäsitystä ei juuri ollut. Nyt on hänellä syntynyt kova arvostus runoilijaa kohtaan, joka johti pätevästi komppaniaansa Taipaleella, kuten Vesa kirjassamme sitovasti osoittaa. Aimo toi näytille Sotilasaikakauslehden uuden numeron, jossa Juhani Sillanpää arvioi erittäin hyvin kirjaamme.
     Näinpä juhlistimme sekä häiden että oopperajuhlien päättymistä teehetkellä verannalla ja katsoimme päälle, kuinka Brasilia vähän hulinoivassa matsissa sentään päihitti Norsurannikon pojat 3-1. Näitä kestää vielä kolme viikkoa.

Tiistaiaamuna 22.6.10
Johan on kova ja valaiseva juttu Hesarissa, meinasi aamuteekin jäähtyä sitä lukiessa. Sanoma-konsernin Learning & Literature liiketoimintaryhmän johtaja Jacques Eijkens sanoo suorat sanat WSOY:n tilanteesta ja kustannusmaailmasta yleensä ja Sofi Oksasesta erityisesti. Ei synny enää epäilystä, mistä on kysymys.
     Tässä nyt huvittaa se, kuinka pihalla vaikkapa oman kirjailijaliittomme puheenjohtaja tai kirjallisuuden professori olivat kommentoidessaan Oksasen potkuja. Ikään kuin kyse olisi tavanomaisesta kustantajan vaihdoksesta - "ainahan on naristu kustantajan asioista" - kun todellisuudessa on tapahtumassa melkoinen suunnanmuutos. Koko vanha kulttuuri muuttuu.
     Hyvään vaiko huonoon suuntaan? Ainoa keino vastustaa olisi vastustaa globalisaatiota ja markkinataloutta. Siihen harvan kirjailijan voimat riittävät. Oksanen yritti muuttaa kustantajansa toimintatapaa ja ajoi seinään.
     Tänään odotellaan tietoja irtisanomisista. Ainoa varma asia on, että kirjan kustantaminen ei palaa entiselleen. Eijkensin mukaan meillä on liian kauan hellitty perinteitä, nyt ne murtuvat. On vain killuttava mukana, kukin taitojensa ja voimiensa mukaan.
     Toinen aamun uutinen on Aamulehdessä: Hämeenkyröön on tulossa sen kiistellyn ja kaadetun jätteenpolttolaitoksen sijaan uusi mahtava biovoimalaitos. Siihen ollaan ehkä valmiimpia, sijoitus ainakin on loogisempi ja luontoa säästävä, kun laitos tulee teollisuuslaitoksen yhteyteen eikä järven rantaan. Katsotaan mitä tämän laitoksen vaiheilla alkaa tapahtua; rekkaralli puunkuljetuksineen ainakin kiihtyy.
     Vesan kanssa havaitsimme, että Sotilasaikakauslehdessä Juhani Sillanpää suosittelee Jylhä-kirjaamme upseerikoulutuksessa käytettäväksi syväjohtamisen oppikirjana. Tuntemattoman sotilaan jälkeen tämä olisi toinen kaunokirjallisuudesta nouseva teos, jota sotilasjohto voisi koulutuksessa hyödyntää. Emme panisi pahaksemme.
     Kun uudessa Parnassossa on merkillinen harminpurkaus arvostelun paikalla Lasinkirkas, hullunrohkea -teoksesta, Vesa aivan oikein totesi, että Sotilasaikakauslehti olisi senkin arvostellut paremmin. Täytynee ruveta tilaamaan sitä lehteä Parnasson sijaan.

Keskiviikko 23.6.10
Argentiina jyrää edelleen, mutta Ranskan alamäki oli surullista katsottavaa. Ottelut ovat huumetta, aiheuttavat riippuvuutta. Millainen tulee olemaan vieroitus? Tänään jännitettävä Englannin ja Saksan selviämistä. Ikävää että isäntämaa karsiutui.
     Matti Vanhanen on varmaankin tasavallan helpottunein mies, vai tuottaakohan hänellä vallasta luopuminen oirehdintaa. Historia näyttää että hän oli mies paikallaan, laman torjuntataistelun kylmän rauhallinen johtaja. Median toimintatapa on hauska: ensin väijytään ja kaivetaan kaikki mahdollinen esiin yksityiseltä puolelta ja sitten taivastellaan, että aina vaan tulee esiin näitä uusia noloja kömmähdyksiä. Historian katsannossa niillä ei ole mitään merkitystä.
     Silti vähän pani miettimään Arto Virtasen taannoinen kirjoitus Hesarissa: mikä on pienen ihmisen sananvapaus, jos hän haluaa kuvailla oman elämänsä mullistavaa kokemusta. Vanhanen piirsi oikeuden kautta yksityisyyden rajat. Kun muistaa John Kennedystä ja Bill Clintonista tehtyjä lukemattomia repivän paljastavia kirjoja ja kirjoituksia, tämä kotimainen ongelma paljastaa suhteellisen pienuutensa.
     Rämpiikö WSOY irtisanomisissa vai pyrkiikö niillä nousukiitoon? Edellinen on Aamulehden otsikko, jälkimmäinen yhtiön johdon käsitys. Riippuu näkökulmasta. Kehitys alkoi silloin, kun perinteinen yhtiö myytiin Sanomaan ja Hollantiin. Muutama Södikan veteraani kauhistui ja kieltäytyi sen jälkeen astumasta enää vanhaan taloon. Tässä ollaan nyt alkaneen kehityksen eräässä kulminaatiossa. Jatkoa seuraa.
     Ihmisten taipumus on kohdistaa yleisestä kehityksestä johtuvat kiukut henkilöön. Pettymyksillä täytyy olla kasvot. Anna Baijars antaa ne irtosanomisille, vaikka hänen taustallaan jyräävät vahvemmat voimat. Voisiko hän vastustaa kehitystä, jos haluaisikin? Totta kai hän pyrkii kunnostautumaan ylimmän johdon haluamalla tavalla. Ja onhan siinä yhtiön kannattavuuskin kyseessä, monissa alan murroksissa ja pitkässä tähtäyksessä.
     Täällä maalla läheiset kuntaliitosasiat ovat oikeastaan saman ilmiön seurausta: kustannukset on kaikkialla minimoitava ja kannattavuus maksimoitava. Kun uusi kunnanjohtaja nosti kuntaliitoksen reaaliseksi mahdollisuudeksi, kiukku ja uhka kohdistuivat häneen henkilönä - aivan kuin Häkämies olisi keksinyt koko maanlaajuisen Paras-hankkeen eikä hallitus keskustalaisine ministereineen. No nyt siellä on uusi laestadiolainen Tölli asiaa jatkamassa. Tuleekohan tuntemaan mitä täällä Töllinmäessä ajatellaan.
     Joka tapauksessa on ikävä vaikkapa Katri Wanneria, joka lähtee WSOY:ltä. Varmaan muissakin irtisanotuissa on hyvää ja arvokasta työvoimaa. Löytänevät paikkansa vapailta markkinoilta. En osaa olla raivoissani kuten Jari Tervo, mutta surullinen kyllä. Kuinka tutkainta vastaan potkittaisiin? Reaktiot ovat ristiriitaisia. Muutama kirjailija lähtee vapaaehtoisesti kuten Mari Mörö, mutta vakituiset työntekijät jäisivät mielellään taloon, jota kaikki moittivat.
     Oma hyvä kustannustoimittajani säilytti onneksi paikkansa. Toivottavasti tapaamme Katrinkin kanssa vielä mahdollisimman usein.

Vanha Juhannus 24.6.10 - nimipäivänikin
Touko Siltalan kanssa puheltiin vielä mukavia radiossa aamulla, mutta nyt ei jaksa enää edes kustannuspolitiikasta kiivailla. Mehän oltiin sitä paitsi melko samaa mieltä kaikesta, ja varsinkin Toukon kirjasuositus meni lopuksi ihan nappiin.
     Samalla Tampereen reissulla kävin Tammelan torilla ja kauppahallissa hankinnoilla, kiva oli kierrellä näissä harvemmin käydyissä paikoissa. Eeva-Liisa tupsahti Helsingin junasta asemalle ja ajeltiin tänne suven syliin. Juhannus saa alkaa.
     Jos Hesari kysyisi minulta onnellisinta harrastustani, kuvailisin savusaunan lämmitystä. Siinä jos missä ajatus lepää ja hetki seisahtelee. Savun tuoksu, tulen lekutus, lintuin laulelu, järven liplatus, päivän paistelu. Mitään enempää en nyt osaa elämältä pyytää.
     Hyväksyimme senkin, että Italia sai pakata laukkunsa kotimatkalle, niin katkeraa kuin se makaroonipojille näytti olevankin. Juhannuksena on pidettävä vähän pelitaukoa, muuten jalkapallo alkaa vilistää silmissä päivin öin.
     Joten enpä osaa muuta enää tähän nakuttaa kuin että: OIKEIN HYVÄÄ JUHANNUSTA kaikille osallisille, kannustajille ja arvostelijoillekin. Nautitaan Suomen suvesta.

Maanantai 28.6.10
Parasta juhannuksessa oli taas valtava kokko, jolle tarjoutui ihanteellinen tilaisuus: sateen ropsauksen jälkeen himmeän tyyni ilta, jolloin koko roihu kohdistui kohtisuoraan taivaalle. Taivaallista.
     Oli myös mukavaa seuraa, sopivaa sosiaalisuutta, pientä kyläilyä ja sauna lämpisi harva se ehtoo, joten emme voi valittaa. Sitä paitsi rakentamani tiilinen grilli pihassa täytti tehtävänsä oivallisesti.
     Enkä joutunut edes ambulanssikyytiin tänä juhannuksena, mikä sekin on positiivisena seikkana kirjattava muistiin.
     Pian tässä keskitytäänkin Vanhan kirjallisuuden päiviin Sastamalassa, minne pääsen viimevuotisen notkahduksen jälkeen taasen teräkunnossa, toivoakseni.
     Paljon on puhetta erotuomarien toiminnasta siellä South Africassa - olisiko videot viimein sallittava? Vanha pallokonkari Pitko tietysti vastustaa kuten muitakin pelin uudistuksia, mutta olisihan kriittisissä tilanteissa tekniikasta apua. Ei lätkämatseissakaan kovin usein tarkistuksiin turvauduta. Ilmiselvät räikeät virheet ainakin vältettäisiin.
     Kun Hollanti ja Brasilia pääsivät jatkoon, ei voi yllätyksistä puhua. Kärki alkaa hahmottua. Äkkiä vaan kisat loppuun, peleihin alkaa jo ilta illan jälkeen puutua.

Tiistai 29.6.10
Suuntauduttava kohden Sastamalaa, missä lyriikkaa viikonloppuna lennätetään.
     Selaan, pysähdyn lukemaan uudelleen Aila Meriluodon runoja. Paljonhan näitä näköjään meni silmien ohi elämäkertaa rakennellessa. Silloin ei jää tilaa kovin seikkaperäisiin runoanalyyseihin, yritänpä korjata puutetta vähän ensi perjantain esitelmässäni.
     Hehkuva helle pihamaalla, varjoisa riippukeinu kutsuu. Luen loppuun Martti Turtolan kirjan Viron presidentistä Konstantin Pätsistä. Pätsissä tässä ollaankin iltapäivän auringossa. Kirjasta opin, että Päts tulee tosin Viron sanasta leipä. Leipurisukua siis, talonpoikaista juurta. Mutta kirjassa on paljon muuta minulle uutta. Vasta alan tajuta Pätsin ja Laidonerin motiiveja, kun he niin helposti luovuttivat isänmaansa venäläisille. Pätsillä oli vanhat venäläisjuuret ja neuvostosuhteet, hän ilmeisesti luotti Stalinin kanssa tekemäänsä (salaiseen?) sopimukseen ja pettyi, romahti kerrassaan, kun Isä Aurinkoisen sana rauhallisesta kehityksestä ei pitänytkään. Pelin politiikka petti. Tämä tietysti helppo ja oikaiseva tulkinta, mutta lukiessa pysähdytti Pätsin viimeinen repliikki, jossa hän kiitti Stalinia elämästään. Että häntä ei heti teloitettu, vaan tyydyttiin hivuttamaan vankiloissa ja mielisairaalassa.
     Ymmärrän Martin kirjan saamaa rähäkkää (ja menestystä) Virossa. Hänen tyylinsä on jotensakin hyökkäävä, inttävä, poleeminen. Kevyt editointi olisi hoitanut turhia toistoja. Mutta tosiasiapohja kirjassa näyttää minusta vankalta. Ja saahan historiankirjoittaja tulla esiin omine otaksumineen ja härnäävine käsityksineen, vaikka näinkin kärjekkäästi. Isovelimäiseltä besserwisserismiltä se on saattanut monista virolaisista tuntua.
     Kiinnostava on Martin tapa kuljettaa Suomen poliittista historiaa Viron tapausten rinnalla. Joitain yhtäläisyyksiä ja suuria eroja löytyy. Huomaan myös, että se keväinen Viron historian sarja tv:ssä (Tuulten pieksämä maa) oli tietysti sekin oikaiseva, mutkat suoriva, vähän kotiinpäin vetävä, mutta perusteiltaan silti mielestäni rehellinen.
     Uuvuttavaa maalitonta potkiskelua illalla Afrikan kunnailla, mutta Japanin ja Paraguayn matsi päättyi kieltämättä veret seisauttavaan rankkaritrilleriin. Jalkapallossa jos missä on rytmin vaihteluita, nopeita tunteiden muutoksia. Espanja (jota olen veikannut kärkinelikkoon) jatkaa onneksi, niukin naukin. Ikävintä futiksessa ovat jatkuvat loukkaantumiset, todelliset ja filmaamiset.

Keskiviikko 30.6.10
Vähän käy sääliksi kansanedustajia, joilta menee sydänsuven helleviikko ydinvoimasta kiivaillessa. Pitäisikö ottaa kantaa täällä lehtimajan siimeksessä? Toistaiseksi tyydyn Korholan ja Tiurin tiivistettyyn tietopakettiin Aamulehden etusivulla.
     Hämeenkyrössä kunnostaudutaan. Kun käännyn tuosta risteyksestä Laitilan sillalle, näen Linnainmaan vainiolla tyylikkäitä heinäseipäitä. Ehdottomasti kauniimpia kuin valkoiset torahampaat pellon laidassa. Emännän Tiina Linnainmaan kertoman mukaan heinäseipäät on laitettu matkailijoiden iloksi sillanpääläistä kulttuurimaisemaa komistamaan. Tiinalla on huomattavia luottamustoimia Melassa ja MTK:ssa, fiksu nainen.
     Myös Yrjölän mansikoita on maistettu ja todettu erinomaisiksi. Kaiken lisäksi Myllykolussa loistelee uusi puhtoinen pärekatto eikä enää sada vettä museoon. Tällä kertaa en osallistunut, edellisellä kerralla olin kun katto kunnostettiin tv-filmauksiin, ja kahdesti keikuin lisäksi Töllinmäen pärekattotalkoissa, kerran pärepoikana ja toisen kerran katolla naulaamassa. Se yksi pieni kupru on minun aikaansaamani, mutta ei sitä kukaan enää huomaa. Linnan Pohjantähden pärekattotalkoot Koskelassa on alan paras kuvaus.
     Että sittenkin Topi Kanninen sai roimasti ehdollista hovioikeudessa Riihi-säätiön jutussa, se minut yllätti. Kun vierailin viime kuussa Oulussa Topin isännöimissä tilaisuuksissa, hän vaikutti hyvin tyytyväiseltä ja voitonvarmalta. Mutta kuka näistä säätiön asioista lopullisen selvän ottaa.
     Viimeisetkin vieraat lähtivät, ja meille jäi Marjan kanssa rauhaisa ehtoo. Ennen kuin uusia tulee.

henkilötiedot | kalenteri | päiväkirja | julkaisut
kirjoituksia | palaute

ml;ntä ei heti teloitettu, vaan tyydyttiin hivuttamaan vankiloissa ja mielisairaalassa.
     Ymmärrän Martin kirjan saamaa rähäkkää (ja menestystä) Virossa. Hänen tyylinsä on jotensakin hyökkäävä, inttävä, poleeminen. Kevyt editointi olisi hoitanut turhia toistoja. Mutta tosiasiapohja kirjassa näyttää minusta vankalta. Ja saahan historiankirjoittaja tulla esiin omine otaksumineen ja härnäävine käsityksineen, vaikka näinkin kärjekkäästi. Isovelimäiseltä besserwisserismiltä se on saattanut monista virolaisista tuntua.
     Kiinnostava on Martin tapa kuljettaa Suomen poliittista historiaa Viron tapausten rinnalla. Joitain yhtäläisyyksiä ja suuria eroja löytyy. Huomaan myös, että se keväinen Viron historian sarja tv:ssä (Tuulten pieksämä maa) oli tietysti sekin oikaiseva, mutkat suoriva, vähän kotiinpäin vetävä, mutta perusteiltaan silti mielestäni rehellinen.
     Uuvuttavaa maalitonta potkiskelua illalla Afrikan kunnailla, mutta Japanin ja Paraguayn matsi päättyi kieltämättä veret seisauttavaan rankkaritrilleriin. Jalkapallossa jos missä on rytmin vaihteluita, nopeita tunteiden muutoksia. Espanja (jota olen veikannut kärkinelikkoon) jatkaa onneksi, niukin naukin. Ikävintä futiksessa ovat jatkuvat loukkaantumiset, todelliset ja filmaamiset.

Keskiviikko 30.6.10
Vähän käy sääliksi kansanedustajia, joilta menee sydänsuven helleviikko ydinvoimasta kiivaillessa. Pitäisikö ottaa kantaa täällä lehtimajan siimeksessä? Toistaiseksi tyydyn Korholan ja Tiurin tiivistettyyn tietopakettiin Aamulehden etusivulla.
     Hämeenkyrössä kunnostaudutaan. Kun käännyn tuosta risteyksestä Laitilan sillalle, näen Linnainmaan vainiolla tyylikkäitä heinäseipäitä. Ehdottomasti kauniimpia kuin valkoiset torahampaat pellon laidassa. Emännän Tiina Linnainmaan kertoman mukaan heinäseipäät on laitettu matkailijoiden iloksi sillanpääläistä kulttuurimaisemaa komistamaan. Tiinalla on huomattavia luottamustoimia Melassa ja MTK:ssa, fiksu nainen.
     Myös Yrjölän mansikoita on maistettu ja todettu erinomaisiksi. Kaiken lisäksi Myllykolussa loistelee uusi puhtoinen pärekatto eikä enää sada vettä museoon. Tällä kertaa en osallistunut, edellisellä kerralla olin kun katto kunnostettiin tv-filmauksiin, ja kahdesti keikuin lisäksi Töllinmäen pärekattotalkoissa, kerran pärepoikana ja toisen kerran katolla naulaamassa. Se yksi pieni kupru on minun aikaansaamani, mutta ei sitä kukaan enää huomaa. Linnan Pohjantähden pärekattotalkoot Koskelassa on alan paras kuvaus.
     Että sittenkin Topi Kanninen sai roimasti ehdollista hovioikeudessa Riihi-säätiön jutussa, se minut yllätti. Kun vierailin viime kuussa Oulussa Topin isännöimissä tilaisuuksissa, hän vaikutti hyvin tyytyväiseltä ja voitonvarmalta. Mutta kuka näistä säätiön asioista lopullisen selvän ottaa.
     Viimeisetkin vieraat lähtivät, ja meille jäi Marjan kanssa rauhaisa ehtoo. Ennen kuin uusia tulee.

henkilötiedot | kalenteri | päiväkirja | julkaisut
kirjoituksia | palaute