Henkilötiedot
päiväkirja
Julkaisut
Kirjoituksia
Puheita
palaute
pääsivulle

Puheita

| Kirjoitusten ja puheiden valintasivulle |
 

MARSSILAULUN TAHDISSA TUKHOLMAAN JA KAMMION SAIRAALAAN

Frans Emil Sillanpään sotavuodet

Ylioppilas F.E. Sillanpää kuului ikäpolveen, jonka ei tarvinnut koskaan astua Venäjän varusväkeen. Itsenäisen Suomen armeijaan hän oli jo yli-ikäinen. Näin ollen sotaväki jäi hänelle etäiseksi instituutioksi.

Sodan olemukseen hän kyllä tutustui hyvinkin läheisesti seuratessaan vuoden 1918 sisällissodan rintamien liukumista kotipitäjän Hämeenkyrön ylitse. Kirjailija arvosteli yhtä kipakasti sekä punaisten että valkoisten väkivallantekoja. Suomen armeijan ja varsinkin sen alipäällystön otteita Sillanpää tuli niin ikään arvostelleeksi varsin kärkevästi Suomen Kuvalehdessä 1932 ilmestyneessä kirjoituksessaan 'Koiviston Paavo'. Kirjoitus kuvasi simputukseen menehtyvän sotamiehen kokemuksia ja herätti kiivaita vastalauseita lukijoiden ja armeijan alipäällystön taholta.

Sillanpää vastusti periaatteellisesti kaikkea väkivaltaa, siinä suhteessa hän oli opiskeluaikojensa luonnontieteellisten monistien sekä Leo Tolstoin ja Arvid Järnefeltin kaltaisten ajattelijoiden oppilas. Hän uskoi tieteelliseen optimismiin, joka julisti Nobel-palkinnon saaneen kemistin Wilhelm Ostwaldin kynällä jo 1913, että sodat ylipäänsä olivat käyneet mahdottomiksi, koska valistunut ihmiskunta oli kypsynyt ymmärtämään, kuinka järjetöntä energian haaskausta kansojen aseelliset selkkaukset merkitsivät.

Elinaikanaan Sillanpää sai kolmeen otteeseen kokea nuoruutensa tieteellisen optimismin täydellisen haaksirikon. Hän näki itse kolme sotaa, ja hänen suhteensa sotaan muuttui ratkaisevasti kohtalon syksynä 1939.

Marssilaulun synty

J.K. Paasikivi ja Väinö Tanner matkustivat Moskovaan neuvottelemaan Neuvostoliiton ehdottamista alueluovutuksista ensimmäisen kerran lokakuussa 1939. Samoihin aikoihin Esko Sillanpää kutsuttiin muiden ikäistensä mukana ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Hänen isänsä katseli Helsingissä Fredrikinkadun asuntonsa ikkunoista, kuinka sotilasosasto marssi Arkadiankatua laulaen tuttua renkutusta "Minä Matti-poika olen tästä maailmasta vaikka varreltani matala..."

Laulun jonninjoutavat sanat ärsyttivät Sillanpäätä. Miksi nuoret asevelvolliset eivät laula jotakin kunnollista ja kohottavaa näin vakavana aikana? Miltei siltä istumalta hän kirjoitti samaan säveleen sopivat uudet sanat. Hän lähetti kolme säkeistöä Suomen Kuvalehteen, joka julkaisi ne heti numerossaan 43.

Teksti herätti välittömästi huomiota. Siinä on mukana monia Sillanpään proosatuotannosta tuttuja teemoja: alun maisemakuvaus, laaja pyyhkäisy kartan eteläkärjestä pohjoisimpaan kolkkaan, maan ja ihmisen, historian ja nykyhetken, mullan ja vaiston varaan rakentuva hivenen mystinen yhteisyydentunne, joka lopussa tähdentää sukupolvien ketjua, perheen suojaa ja huipentuu maata puolustavan miessuvun myyttiseen, itsetuntoa kohottavaan ylistykseen. Sotamarssien joukossa se on rauhanomainen ja kokonaan puolustuksellinen, sävyiltään suurelta osin kotirintaman marssi.

Puolustusvoimien tiedotusosaston kapteeni R.W. Palmroth - alias runoilija Reino Hirviseppä ja riiminikkari Palle - oivalsi heti tekstin kantovoiman. Se osui suoraan ajan ytimeen. Vaikka sanat voitiinkin laulaa 'Maailman Matin' sävelellä, hieno teksti vaati Palmrothin mielestä uuden arvoisensa sävellyksen. Hän pani salamavauhtia toimeksi julkisen sävellyskilpailun, jonka tulos voitiin julkistaa jo kahden viikon kuluttua: yleisölle tuntemattoman mainospäällikkö Aimo Mustosen sävellys oli voittanut. Kilpailussa hän päihitti monta maineikasta säveltäjää. Sillanpää kuului itseoikeutettuna raatiin, samoin hänen ystävänsä kansatieteilijä Sakari Pälsi, joka totesi yksikantaan voittajasta: "Aikakauden tuote sanoine ja säveleineen."

Tulevat kuukaudet näyttivät, että arvio osui harvinaisen oikeaan. Sillanpään Marssilaulusta tuli aikansa todellinen iskumarssi, jota laulaen Suomen miehet siirtyivät talvisodan puolustusasemiin. Puolustusvoimien johdon piiristä arvioitiin myöhemmin, että Marssilaulu vastasi vähintäin yhtä divisioonaa talvi- ja jatkosodan taisteluhengen ylläpitäjänä.

Nobel-palkinto vihdoinkin!

Suomalaisessa Oopperassa pidettiin 9. marraskuuta 1939 Pohjoismaisen yhteistyön kulttuurijuhla. Samana päivänä pidettiin Moskovassa viimeinen neuvottelu, jossa Paasikivi ja Tanner torjuivat Stalinin ja Molotovin esittämän kirjallisen tarjouksen ostaa Suomelta Hanko sekä vaihtaa muutamia Suomenlahden saaria muihin alueisiin.

Tilanne maassa oli hyvin jännittynyt. Juhlapuhujaksi oopperaan oli kutsuttu F.E. Sillanpää, joka esiintymiskammoonsa vedoten esitti tervehdyksensä radion tallennuslevyltä, jolta se kaiutettiin yleisön kuuluville. Itse hän tyytyi aitiostaan tervehtimään yleisöä seisaalleen nousten. Kirjailijan seurassa nähtiin hänen vastavihitty puolisonsa Anna von Hertzen, joka pani merkille, että valokuvaajien kirkkaat valot suuntautuivat uteliaina heidän aitiotaan kohti.

Huomenna olisi taas perinteinen Nobel-päivä, 10. marraskuuta. Sillanpään nimi oli pysytellyt kirjallisuuspalkinnon kärkiehdokkaitten joukossa koko 1930-luvun ajan. Joka syksy hän yhtä jännittyneenä odotti Ruotsin Akatemian ratkaisua. Joka syksy hän oli saanut pettyä palkinnon liukuessa ohi. Tällä kerralla onni kääntyi.

Klo 17.55 sähkösanomapoika kolkutti Fredrikinkatu 75:n porttiin. Hän ojensi Tukholmasta saapuneen sähkeen Sillanpäälle, joka harppasi eteiseen kiihkeästi ja pyörähti "valtavan suurkirjallisen valssin" sähke kädessään, kuten Dagens Nyheterin kirjeenvaihtaja tapahtumaa kuvasi. Vuosien unelma oli viimein toteutunut. Pian kansainvälinen lehdistö täytti huoneiston, ja palkinnonsaaja jakeli auliisti lausuntojaan. "Tulihan se viimein sittenkin", oli hänen ensimmäinen huokauksensa, ja kohta hän myöntyi täydentämään: "Vaikka minusta vähän tuntuu, että Suomi sen sai!"

On arveltu hyvinkin yleisesti, että nimenomaan lähestyvä sota toi Nobelin palkinnon Suomeen ja Sillanpäälle. Vaikka mukana olikin varmasti pohjoismaista sympatian osoitusta Suomen vaikeuksia kohtaan, on sentään huomattava, että palkinto päätettiin viikkoja ennen kuin sota Suomen ja Neuvostoliiton välillä syttyi - ja että Sillanpää oli sitä ennen pitkäaikaisimpia kestoehdokkaita Ruotsin Akatemian agendassa. Lopullinen päätös oli nytkin syksyllä 1939 monen äänestyksen takana, jolloin Sillanpää voitti mm. hollantilaisen Johan Huizingan ja Sveitsissä asuvan Hermann Hessen.

Sillanpäät pakenivat yhä kiihtyvää julkista rummutusta, haastattelijoita ja myös sodan uhkaa Hämeenkyröön, tuttuun Saavutukseen. Siellä oli aikaa ja rauhaa ottaa etäisyyttä päälle vyöryviin tapahtumiin. Sotaan jo täyttä päätä valmistauduttiin. Tyttäret Saara ja Paula muonittivat sotilaita Honkalassa. Helmi oli Tampereella talouskoulussa, ja pojat Eero ja Juhani etupäässä omilla teillään. Esko viipyi ylimääräisissä, ja toisella vuodella oleva Kristiina nukkui Saavutuksen kopassa. Perhe oli hajallaan, äiti Siikri kuollut edellisenä keväänä keuhkokuumeeseen. Uusi emäntä Anna ei alun alkaenkaan viihtynyt syksyisen pimeässä ja kolkossa Saavutuksessa. Tunnelma oli perheen kesken melko jäätävä. Välillä palattiin jo Helsinkiin, mutta tultiin kipin kapin takaisin Hämeenkyröön. Ensimmäiset pommit putosivat jo Helsinkiin.

Kun sota viimein syttyi, Sillanpään hermot alkoivat rakoilla. Hän menetti yöunensa ja alkoi pelätä omankin henkensä puolesta. Hän ryntäsi huvilan portille ja uhkasi omin käsin ampua jokaisen ryssän, joka tänne saakka saapuu.

"Ohoh", lausui rauhallinen Saara. "Kai pappa sentään sitä ennen hankkii valokuvaajat paikalle."

Nuorempi kollega Mika Waltari puuhasi Valtion tiedotuslaitoksen puolesta henkistä puolustusjuhlaa Messuhalliin, minne hän kutsui Sillanpäätä puhumaan. Turha toivo, mestari alkoi olla lopussa. Hän luki radioon kymmenen minuutin puheenvuoron, joka soitettiin juhlassa. Sillanpää toisti entisiä teemojaan: sukupolvien puolustustahtoa, historian velvoitteita ja Suomen sivistyksellistä yhteyttä vanhaan Pohjolaan. Yksityisesti hän oli sekä pessimistinen että toiveikas: "Meidät ajetaan nyt Pohjanlahteen, mutta me nousemme vielä!"

Myrskyisä Nobel-juhla Tukholmassa

Kutsu Tukholman Nobel-juhlaan tuli kuin pelastus. Tukholma olisi toista kuin kylmä ja valoton Saavutus. Siellä odottivat valot, illallispöydät, kuvaajien lamput, täyttyvät maljat ja ylistelevät pöytäpuheet. Ne Sillanpää muisti hyvin edellisiltäkin Tukholman matkoiltaan, ja nyt olisi edessä sentään uran huipennus.

Sillanpää päätti matkustaa puolisonsa ja kolmen lapsensa kanssa. Paula lähti Kristiinan hoitajaksi, ja mukaan otettiin myös 12-vuotias Juhani. Esko oli rintamalla, Saara ja Helmi jäivät lottatehtäviin ja Eero kotimieheksi Saavutukseen.

Viisihenkinen seurue matkasi hankalasti junalla monen vaihdon ja Haaparannan kautta Tukholmaan, missä viimein vastaanotto oli lämmin ja innostunut. Sillanpäätä tervehdittiin jo matkan varrella asemasilloilla taistelevan Suomen edustajana, hänelle laulettiin ja ojennettiin kukkia. Kun perheen pää lähti Ruotsin puolella väliasemalla hakemaan lapsille maitoa ja voileipää, hänellä ei ollutkaan kruunuja, mutta kun hän ilmoitti myyjälle, millä asialla liikkui, luottoa ja onnitteluja löytyi riittämiin. Matka kesti vaihtoineen ja yöpymisineen neljä vuorokautta ja kulutti kaikkien voimia. Samalla oltiin syvästi tietoisia kotimaan ahdingosta.

Tukholmassa Sillanpäät joutuivat varsinaiseen juhlakierteeseen. Ennen Nobel-illallista Sillanpäät osallistuivat Lucia-juhlaan ravintola Bernsissä, jonka edustalle oli kokoontunut suosiotaan osoittava kansanjoukko. Anna von Hertzen eli silloinen rouva Sillanpää muisteli myöhemmin tunnelmia tähän tapaan:

Kuvastivatko nuo kättentaputukset ja hartaat ilmeet ihmisten kasvoilla mielenkiintoa heidän ihailemaansa kirjailijaa kohtaan ja myös osanottoa hänen isänmaataan, taistelevaa veljeskansaa kohtaan, mistä hän nyt toi terveiset, vai katsoiko tuo hieno, huvittelemaan ja tanssimaan tullut yleisö uteliaana pientä suomalaista joukkoa, joka yksinkertaisesti ja vaatimattomasti pukeutuneena ilmestyi keskelle tätä loistavaa juhlapukuista yleisöä?

Pieni suomalainen joukko kohensikin nopeasti omaa juhlavarustustaa Sillanpään ruotsalaisen kustantajan Schildtin laskuun, ja niin voitiin osallistua varsinaiseen päätapahtumaan, joka sodan oloissa järjestettiin 14. Joulukuuta huomattavasti tavallista vaatimattomin menoin. Akatemian jäsenet istuivat Pörssitalon juhlapöytään ilman seuralaisia ja seremonioita, palkittu F.E. Sillanpää kunniavieraana.

Tuntia ennen aiheeseen liittyvää lehdistötilaisuutta Sillanpää sai majapaikkaansa Hotelli Reiseniin yllätysvieraan. Toinen kyröläinen, nikkarin poika ja SKP:n pääsihteeri Arvo Poika Tuominen tuli häntä tervehtimään. Hän halusi keskustella ajan tapahtumista Frans Eemelin kanssa "ennen kuin muut hyeenat käyvät kimppuun". Poika oli lähtenyt Moskovasta ja kieltäytynyt palaamasta sinne, vaikka Stalinilta oli tullut monta käskyä. Tuominen arveli, että häntä kaavailtiin onnettoman Terijoen hallituksen pääministeriksi. Nyt hänen oppi-isänsä Otto Wille Kuusinen joutui istumaan Terijoella tyhjän panttina, kun Suomi olikin ryhtynyt yllättävän pontevaan taisteluun maahan tunkeutuvaa puna-armeijaa vastaan. Kuinkahan tässä käy, miehet pohtivat. Suomella ei näyttänyt olevan paljon mahdollisuuksia, ehkä osa kansasta pelastuisi Ruotsin puolelle. Mutta lopullisesti ei kansaa nujerreta, siitä molemmat olivat varmoja.

Kaksi vähäisestä mökistä lähtenyttä Hämeenkyron poikaa kansansa kohtaloissa, molemmat temppelin harjalle nostettuina: toinen Marssilaulun tekijä ja juhlittu Nobel-sankari, toinen ratkaisunsa tehnyt kommunistijohtaja, aikansa vaikutusvaltaisimpia suomalaisia. Historian siivet suhahtivat raskaasti kahden kyröläisen kohdatessa Tukholmassa joulukuussa 1939.

Raskaasti päättyi myös Nobel-juhliminen Sillanpään osalta. Vahvassa nousuhuumassaan hän haastoi illallisen päätteeksi arvoisat Ruotsin akateemikot painiotteluun, mutta tutkimuskatkoillaan villien itäisten kansojen parissa liikkunut Sven Hedin sai hänet rauhoittumaan. Riemusaatossa Sillanpää kunniakirjoineen ja mitaleineen ja eväspulloineen saatettiin majapaikkaansa Hotelli Reiseniin.

Sillanpää muisteli näitä huippuhetkiä myöhemmin kesällä 1940 Suomen Kuvalehdessä:

Esirippu vaan hiljaa laskeutui illan tapausten eteen ainakin minun kohdallani, mutta aamulla oli yöpöydälläni erinomaisen viehättävä stilleben: siinä oli minun diplomini, Akatemian kaikki mitalimuodot alkaen kultaisesta ja johtaen hopean kautta pronssiin --- Mutta kaikkia näitä esineitä tärkeämpi oli yksi esine ja se oli puoliksi juotu benedictine-pullo. Suomen kansa tietää enemmän kuin hyvin, kuinka tärkeä se tuossa tilanteessa oli.

| Kirjoitusten valintasivulle |

Ruotsin-kiertue Suomen hyväksi

Sillanpään huojuva terveys pantiin merkille, ja Ruotsin kustantaja Holger Schildt järjesti kirjailijalle perheineen lepopaikan paroni Hamiltonin omistamassa Boon linnassa Tukholman lähistöllä. Siellä vietettiin joulua aidoin ruotsalaisin menoin, Sillanpäänkin kookas hahmo nähtiin hyppimässä piirileikkiä kuusen ympärillä ja laulamassa "Mors lilla grisar" osoitellen sormellaan paronitarta ja rouvaansa.

Joutilas elämän linnan avarissa huoneissa ei Sillanpäätä pitkään viihdyttänyt. Hän tunsi tarvetta olla edes jotenkin avuksi taistelevalle isänmaalleen. Ensin hän lähetti kultaisen mitalinsa Tukholman Suomen lähetystöön toimitettavaksi edelleen maansa hyväksi toimeenpantuun keräykseen. Mitali kulkeutui Helsinkiin vuorineuvos Sven Fazerin kassakaappiin ja vaihdettiin rahaksi ja sotavarusteiksi. Myös akateemikko ja kirjailija Selma Lagerlöf lahjoitti oman Nobel-mitalinsa Suomen hyväksi.

Sitten Sillanpää ponnistautui puhekiertueelle, jolla hänen oli määrä esiintyä useissa tilaisuuksissa ja kerätä rahaa Suomen hyväksi. Kiertue onnistui odotettuakin paremmin. Se alkoi Upsalan yliopistosta, missä Sillanpää puhui 2000-päiselle yleisölle, ja kokoon saatiin huomattava summa. Taalainmaan kierroksen kohokohtana oli puhe Stora Tunan kirkossa, joka niinikään täyttyi ääriään myöten kuulijoista. Sillanpää puhui mahdikkaasti luistavaa ruotsia muistuttaen kaikkialla kansojemme yhteisestä historiasta ja kulttuuriemme yhteisistä juurista. Hän tuntui voittavan esiintymiskammonsa, joka häntä Suomessa oli vaivannut. Vastakaikua oli kaikkialla lämmintä. Örebron linnaan Suomen Avun konserttiin, missä prinssi Wilhelmkin oli saapuvilla, tuli tuhansia sotalapsia huoltajineen Sillanpäätä kuulemaan. Sama innostus jatkui Dala-Järnan kirkossa ja Ludvikan kaupungintalossa pidetyissä tilaisuuksissa.

"Rahaa, mitaleja, kultasormuksia tulee kovasti - ikävä vain, etteivät miehet mahdu kirkkohaaviin", Sillanpää kirjoitti Ludvikasta Kristiinan kummille Mili Valanteelle Suomeen 26. helmikuuta 1940. Samassa kirjeessä heijastui entiseen tapaan toisaalta tappiomieliala, toisaalta usko voittoon pitkällä tähtäyksellä: "Hiukan totisen puoleistahan se on, mutta onhan yksi asia selvä: suomalaisuutta ei voi mikään itäinen massavoima tehdä tyhjäksi. Sortakoon sata vuotta - taas noustaan!"

Sodassa kävi kuitenkin paremmin kuin pahimmat ennusteet antoivat uskoa. Mutta maaliskuun alussa saapui surunviesti: Saaran sulhanen Kauko Numminen oli kaatunut Kuhmon rintamalla. Uutinen vaikutti seurueeseen masentavasti. Sillanpää alkoi jälleen murtua, hänen toimintatarmonsa katosi. Kotimaasta tippui lisäksi viestejä, joissa ihmeteltiin kirjailijan pitkää viipymistä Ruotsissa. Hänen puheistaan ja rahankeruustaan ei yleisesti tiedetty. Eräs pilakuva näytti Sillanpään perheineen soutamassa Pohjanlahden yli Ruotsiin, alla Marssilaulun säkeet: "Kun on vaaralle alttiinsa syntymämaa, kotiaskareet jäädä saa."

Helmi sitä vastoin rohkaisi pappaa kirjeessään: "Sinähän pappa puolustat isänmaasi vapautta parhaiten siellä. - Olet ainoalla oikealla paikallasi siellä." Kotimaassa suunniteltiin Helmin mukaan paraatia Moskovaan "jos suomalaiset sitä huolii". Mielialoja pidettiin väkisin korkealla.

Helmi oli juhlinut papan Nobelia tarjoamalla korvikkeet toisille lotille Kyröskoskella. Muunlaisia Nobel-juhlia ei kotiseudulla ehditty pitää. Kauko Nummisen sisar Eeva oli tosin saanut Äyräpäässä vastaanottaa rykmentin komentajan ratsailta kajauttamat onnittelut. Komentaja oli kuullut, että osastossa palveli hämeenkyröläinen lotta.

Kaikesta huolimatta Sillanpäät päättivät palata Suomeen maaliskuussa. Aeron lentokone laskeutui pimennettyyn Turkuun muutamaa päivää ennen rauhatekoa 9. maaliskuuta 1940. Helmi oli vastassa ja muutama lehtimies. Sillanpää ei ollut puhetuulella. Helsingissä hän hämmästyi sitä, että kaupunki oli melkein entisellään. Ruotsiin oli välittynyt paljon tuhoisampi kuva. Päätettiin matkata Hämeenkyröön lepäämään niin pian kuin suinkin.

Matkakirjoituksensa Suomen Kuvalehteen Sillanpää lopetti: "Meillä oli hauskaa ja me keräsimme parhaamme mukaan rahaa. Täällä pojat tappelivat ja kaatuivat samaan aikaan. Mutta kyllä niistä sovitaan."

Jatkosota Kammion sairaalassa

Sota, Nobel-palkinto, puhekiertue Ruotsissa sekä kohoaminen kansakunnan symbolihahmoksi koettelivat Sillanpään hermoja enemmän kuin lähipiirikään aavisti. Välirauha oli Sillanpään kohdalla levotonta aikaa, johon liittyivät riitainen avioero-oikeudenkäynti sekä lisääntyvä alkoholin käyttö. Kirjailija ei enää päässyt työhön käsiksi, vaan hänen viimeiset romaaninsa Elokuu (1941) ja Ihmiselon ihanuus ja kurjuus (1945) toimitettiin painoon osaksi tekijänsä viimeistelyä vailla.

Kirjalliset markkinat, jotka tavallisesti avautuvat Nobel-palkituille laidasta laitaan, olivat sodan johdosta kovin vaatimattomat.

Syksyllä 1940 Sillanpään terveys romahti, ja hänet vietiin pakkokeinoin Kammion sairaalaan hoidettavaksi. Taudinkuvaksi määriteltiin 9.11. 1940: "Dementia alkoholica. Polyneuritis alcoholica. Alkoholin väärin käytöstä johtuva tylsistyminen ja hermostolliset häiriöt. Prognoosi: hitaasti mutta varmasti." Taudin syyksi todettiin lääkärin lausunnossa lyhyesti: Nobel-palkinnon saaminen.

Sillanpäätä pidettiin jokseenkin eristyksissä Kammion sairaalassa kolmatta vuotta. Jatkosodasta ja kansansa uusista koettelemuksista hän sai tietoonsa vain etäisiä kaikuja. Nykyhetki alkoi kadota hänen tajuntapiiristään. Kesällä 1943 hän pääsi holhouksen alaisena osallistumaan tyttäriensä perheessä normaaliin elämään. Vuonna 1944 hänen siviilielämänsä järjestettiin sille kannalle, että vanhin avioitunut tytär Saara Kuitunen otti isänsä perheeseensä asumaan ja tohtori Kustaa Vilkuna määrättiin hänen viralliseksi holhoojakseen. Hänen raha-asiansa järjestettiin Otavassa uudelle kannalle, ja hän saattoi viettää vanhuuttaan taloudellisista huolista vapautuneena.

F.E. Sillanpään sotavuodet olivat loistokkaat ja ankarat yhdellä kertaa; hän nousi kunniansa korkeimmalle askelmalle - ja suistui elämänsä katastrofiin, menetti terveytensä, vapautensa ja luomiskykynsä. Mutta ihmeellistä kyllä, Sillanpäällä oli voimia sotavuosien jälkeen palata julkisuuteen muuttuneena miehenä, harmaapartaisena, kalottipäisenä Taatana, kunnioitettuna ikämiehenä ja koko kansan kirjallisena patriarkkana. Tässä roolissaan hän saattoi vielä pari vuosikymmentä puhutella ja lohduttaa sodista toipuvaa kansaansa ja julistaa rauhan sanomaa joulusaarnoissaan ja radiomuistelmissaan, joissa vanha mestari palasi köyhän mutta tasapainoisen lapsuutensa kultamaahan minne mitkään maailman taistot eivät ulottuneet.

PANU RAJALA

Hämeenkyrön veteraanien kirjaan Kotikontujen tienoita tervehtien,
ilmestyy veteraanipäivänä huhtikuussa 2002.

Kun Sillanpäästä tuli Suomi

Marraskuun 10. p. 1939 Fredrikinkadulla

Edellisenä iltana F.E. Sillanpää puhui Suomalaisessa Oopperassa, pohjoismaisen yhteistyön kulttuurijuhlassa. Oikeammin sanottuna hänen puheensa kuultiin juhlassa tallennuslevyltä. Juhlapuhuja itse istui aitiossa ja kuunteli tyytyväisen näköisenä jylisevää ääntään. Lopuksi hän tervehti yleisöä kumartamalla.

Esiintymiskammo ja väreilevät hermot estivät puheenpidon. Oli jälleen tulossa ”se päivä”.

Nobel-sähke Tukholmasta lähetettäisiin tavan mukaan 10. marraskuuta. Sillanpää oli seitsemän vuotta kuulunut kärkiehdokkaitten joukkoon. Joka kerta palkinto oli mennyt ohi. Suomesta oli aktiivisesti kampanjoitu Sillanpään hyväksi, mutta toivo näytti jo himmenevän.

Uteliaat katseet kohdistuivat oopperan aitioon, missä Sillanpään rinnalla nähtiin hänen sihteerinsä Anna von Hertzen. Heidät oli kuulutettu viittä päivää aikaisemmin. Sigrid, sitkeä puoliso, oli kuollut huhtikuussa keuhkokuumeeseen. Kaupungilla huhuttiin skandaalista, kirjailijan uusi pikaliitto vaikutti epäilyttävältä.

Sillanpään puhe propagoi vahvasti pohjoismaisen yhteistyön puolesta. Hän oli havaitsevinaan uuden yhteishengen syntyvän. ”Naapuruksilla voi olla pitkällistä, joutavaa kaunaa toinen toisiaan kohtaan, mutta katsopas: jos tulee ukonilma, myrsky, tulipalo – kyllä silloin jäävät vuosikautisetkin kaunat.”

Kielikiista, taistelu suomen kielen aseman vahvistamiseksi oli heikentänyt Sillanpään osakkeita Tukholman Nobel-pörssissä. Syksyllä 1939 kiista näytti väistyvän suurempien huolten alle. Sillanpää tunnusti, että kehitys oli ”erityisesti lämmittänyt hänen vanhenevaa sydäntään”. presidentti Kyösti Kallion vierailulla Tukholman yleisö oli spontaanisti huutanut eläköötä.

”Olen aina ollut vakuutettu siitä, että Suomi aivan elimellisesti kuuluu pohjoismaihin”, jylisi Sillanpään ääni gramofonista oopperan tyhjällä lavalla.

Sähkepoika saapuu Fredrikinkadulle

Perjantai-iltana 10. marraskuuta klo 17.55 sähkösanomapoika kolkutti Fredrikinkatu 75:n porttia pääsemättä sisälle. Talonmies oli kotona ja päästi hänet. Samassa avauksessa livahti sisälle Dagens Nyheterin kirjeenvaihtaja.

Sähke ojennettiin eteisessä rasittuneen auml;

Esitys kohtaa tutkijan
Tampereen yliopiston Teatterin ja draaman tutkimuksen professorin Panu Rajalan virkaanastujaisesitelmä.
Studia Generalia 3.4.2000
Lyhennelmä

Mitä katsojat näyttelijöiltä odottavat?

Missään ei pienen ihmisen kimppuun rauhan vallitessa päästä niin voimallisin keinoin kuin teatterissa, tuskin psykiatrisessa hoitolaitoksessakaan. Teatterissa katsoja istuu pimeässä salissa omalla määrätyllä paikallaan, ja hänen altistunutta tajuntaansa voidaan pommittaa sanoin, valoin, sävelein, lauluin, iskuin, kärjistyksin – ja kovin hankalaa hänen on poistua kesken esityksen paitsi säädetyllä väliajalla.

Hyvin kasvatettu katsoja taputtaa kiltisti sellaisellekin esitykselle, josta ei lainkaan välitä tai jota suorastaan inhoaa – äärimmäisen harvoin meillä buuataan, vihelletään tai paiskotaan lavalle mätiä tomaatteja. Yhtä harvoin näyttelijöitä tervehditään hurraahuudoin, ruusuja heitellen, monin kymmenin väliverhoin, jollaisista ammoiset teatterihistoriat ehkä hieman liioitellen kertovat. Joskus sentään, harvinaisissa juhlatapauksissa nousemme kunnioituksesta seisaallemme taputtamaan esityksen päättyessä. Mutta todelliset tunneresonanssinsa katsoja tavallisesti kätkee syvälle sisimpäänsä tai laukoo niitä paloitellen julki vasta vaatenaulakolla.

Esityksen kokonaisvaikutukseksi muuttunut teksti jatkaa salaperäistä elämäänsä iltaöisellä kadulla kotiinsa palailevan katsojan tajunnassa ja lähestyvässä unessa ja ohenee uuden päivän valvetilassa työpaikan arkiseksi kahvikeskusteluksi: - Mitä sä pidit siitä? – No olihan se aika mukava, joo, kyllä mä pidinkin vaikka – Loppuvaraus jää kesken, kun työtoveri tulee muistuttamaan jostakin tehtävästä. Kritiikistä on jo silmätty, millaisena esitystä sopii pitää, joten omaan arvioon ei kohdistu suurta painetta. Se jää mujumaan mielen pohjalla ja aktivoituu mahdollisesti johonkin suuntaan uuden teatterissäkäyntipäätöksen edellä.

Mitä katsojat teattereilta odottavat? Teatterin tutkijoiden kuten myös tekijöiden tiedonjano sekä teattereitten oma markkinoiva mielenkiinto kohdeyleisöjensä suuntaan saattavat laajentua sammuttamattomiin, eikä käytännön hyödyn tavoittelu ei ole humanistisissa tieteissäkään enää aivan tuomittavaa.

Arvokas taidemuoto vai huvittelupaikka?

Mikä lienee kaiken markkinamelun alla teatterin perimmäinen tarkoitus: onko se arvokas taidemuoto sinänsä vai yhteiskunnallisten asioiden opetusväline vaiko tunteiden purku- ja latauspaikka tai vain huvittelua ja irrottautumista arjesta.

Ei liene yllätys, että Shakespearen Julius Caesarin katsojat Tampereen Työväen Teatterissa arvioivat korkeimmalle teatterin merkityksen nimenomaan arvokkaana taidemuotona, kun taasen Tampereen Teatterin musikaalin poikamiesboksi valinneet arvostivat teatteria huvitteluna ja irrottautumisena arjesta.

Jonkin verran enemmän miettimistä tarjoaa tutkijalle helsinkiläisen Q-teatterin katsomo. Muistamme että presidentti Tarja Halonen valitsi tämän nuorekkaan teatterin virkakautensa ensimmäiseksi vierailukohteeksi. Sen yleisö äänesti teatterinsa yhtä korkeilla vertailuluvuilla sekä arvokkaaksi taidemuodoksi että tunteiden purku- ja latauspaikaksi, mutta kaikkein tärkeimpänä ominaisuutena intellektuellin katsojakunnan piirissä pidettiin – ja siinä se erottautuu kirkkaasti muista tutkituista teattereista – irrottautumista arjesta. Samalla teatterin merkitys yhteiskunnallisten tai poliittisten asioiden opetusvälineenä on yleisesti romahtanut.

En käy vetämään johtopäätöksiä, jätän sen väitöskirjaa valmistelevalle Raija Mäkelä-Eskolalle, jonka tieteellisestä ahjosta olen näin luvalla vetänyt esiin muutamia väliaikaraportin kaltaisia lämpimäisiä.

Jonakin iltana teatterissa istuessanne saatatte kummastella vieruskumppanin varustusta: hänellä on rannekkeessaan kellon näköinen apparaatti, josta johtaa huomaamaton piuha hänen paitansa sisuksiin. Siinä ei istu vaikea rytmihäiriöpotilaspotilas, vaan teatterintutkimuksen koekatsoja, jonka rinnan ympärille on Veijo Meren manillaköyden tapaan kietaistu tieteellinen vanne mittaamaan sydämensykkeitä: missä kohtaa esityksessä ne hypähtävät rajusti, missä taas harvenevat transsikaltaiseen nirvanaan - mistä voi tietysti olla lyhyt matka rauhalliseen torkahdukseen. Tätä rytmittyvää sykekäyrää seuraamalla tutkija yrittää selvittää esityksen nousu- ja laskukohdat ikään kuin lääketieteellisen täsmällisesti.

Parhaassa tapauksessa näyttelijä kantaa samanlaista varustusta, ja tutkijalla on mahdollisuus vertailla esittäjän ja katsojan käyriä keskenään. Kiihtyvätkö ne samoissa kohdin vai aivan eri paikoissa? Tampereen yliopiston Taideaineiden laitos on jo harrastanut tunnustelevaa yhteistyötä lääketieteellisen tiedekunnan kanssa, on tutkisteltu yhdessä alkoholismin ja dementian kuvauksia kirjallisuudessa ja tv-draamassa, ja tässähän voikin häämöttää humanistisille tutkimukselle uusi eksaktimpaan arvostukseen ja nykyistä alhoa suurempaan rahoitukseen houkutteleva tasanne. Toiveajattelua, ymmärsittehän.

Fortumin farssi, formulan katharsis

Vapautuneen ja globaalistuneen kaupankäynnin keskellä seuraamme vaikkapa suomalaisen energiakonserni Fortumin mutkaista taivalta. Ylimmän johdon valtataistelu purkautui tv-lamppujen loisteessa yhtiön toimitusjoihtajan dramaattisiin potkuihin. Teatterin kieli otetaan yleensä nopeasti käyttöön siellä, missä tapahtuu jotakin hämminkiä, äkillisitä, yllättävää tai muuten vain irrationaalia ja harkitsemattomalta vaikuttavaa. Kaikki epäaito ja epäuskottava leimautuu mediassa yleensä teatteriksi.

Helsingin Sanomien taloustoimittaja totesi, että ”Fortumin vaiheiden seuraaminen pitäisi ottaa pois täältä taloustoimituksesta ja siirtää kulttuuriosastolle teatteriasoihin keskittyneiden toimittajien, vaikkapa Jukka Kajavan ja Kirsikka Moringin, hoteisiin. Heillä olisi taloustoimittajaa paremmat edellytykset arvioida, milloin valtion energiayhtiön ympärillä käytävä näytelmä täyttää farssin, milloin taas tragikomedian tunnusmerkistön.”

Viimetalvinen presidentivaali sisälsi nousuineen, putoamisineen, viime hetkien jännityksineen monia hyvän draaman tunnusmerkkejä. Hiihdon takaa-ajokilpailut tai formula-ajot keskeytyksineen ja autojen muutamaa milliä liian alhaalla riippuvine siivekkeineen ovat monille parasta arkipäivän teatteria, täynnä viihdettä, jännitystä, tunteita, kiukunpurkauksia, epätoivon hetkiä ja katharsiksen kaltaisia loppunäytöksiä. Harvoin näyttää Itse kohtalo – deus ex machina – leijuvan niin välittömästi onnea ja voittoa tavoittelevien sankarien yllä kuin autokilpailujen varikon tuntumassa, missä machinat – koneet – kirjaimellisesti voivat ratkaista sankarin etenemisen shampanjasuihkuun tai keskeytyksen kyyneliin.

Karnevaali karkaa teatterista

Onko teatterin käsitettä ja samalla teatterin tutkimusta siis laajennettava käsittämään yhteiskuntaelämän koko monenkirjavan peliareenan. Karnevalismi on nykyteatterin iskusanoja, ja toisinaan on vaikeata karnevalisoida yhteisöllisiä tapahtumia vain tarkoitukseensa rakennetun teatterin rajatuissa tiloissa. ulkoinen maailma merkkeineen, signaaleineen, skandeelaineen, lööppeineen houkuttelee draamallisen verenkäynnin omaavia taiteilijasieluja.

Jouko Turkalle ei tunnu riittävän teatterin perinteinen pelikenttä, vaan hän näyttää etsivän ainakin alitajuisesti kyllin suurta konfliktia vaikkapa kesken harjoitusten, joka sitten siirtää aiotun teatteritapahtuman avarammalla areenalle, iltapäivälehtien mustiksi kirkaisuiksi, sähköisten välineiden välittämiin uutisiin ja lopulta television keskusteluohjelmiin, joissa auteur-ohjaaja voi jatkaa keskeytynyttä näytelmää omana monologinaan suorassa lähetyksessä monin verroin suuremman yleisön edessä kuin sen alkuperäiseksi aiotun.

Hänen tähdellinen viestinsä homofobiasta, jonka vallassa osakepörssien kuningas kapeine hartioineen yrittää irvistellä, saavuttaa vasta näin todellisen tarkoituksensa, valtakunnalliset mittasuhteet ja saa kaikki teatterista kiinnostumattomatkin kansanosat reagoimaan ohjaaja-kirjailijan sanottavaan jos siitä jotain ymmärtävät. Sekään ei ole ihan helppoa, vaikka hän melko kovaäänistä ja tamperelaisittain korostavaa suomea puhuukin.

Mutta eräs tarkoitus kuitenkin täyttyy: näytelmän ydinkohtaus painetaan laajalevikkiseen iltapäivälehteen ja esitetään luentateatterina suorassa tv-lähetyksessä – saavutus, johon mikään muu teatteriin keskeneräinen uutuusdraama ei meillä toistaiseksi ole yltänyt. Näin seurasimme ajankohtaiseksi kuumentunutta teatterihistoriaa, jossa vain eräs pieni yksityiskohta, itse esitys, ensi-ilta, jäi tulematta.

Yhdysvaltain Jouko Turkka teatterintutkimuksen kentällä, monista vastaavista provokaatioistaan tunnettu Richard Schechner on ehdottanut, että sikäläisten yliopistojen Theatre Studies –laitosten nimet pitäisi muuttaa Performance Studies –laitoksiksi. Siis ulos perinteisestä teatterin tutkimuksesta laajennettuun performanssin, tapahtuman, minkä tahansa teatterinomaisen yhteentörmäyksen suuntaan. Kun tutkimus joka tapauksessa on irtautunut ja edelleen loitontuu vanhan teatterin katon alta, nimitysten ja määritelmien tulisi totuuden nimissä seurata perässä.

Katujen kumousareenalle

Richard Schechner tuntuu artikkeleissaan pitävän katujen juhlivaa anarkiaa teatterin korkeimpana muotona. Kun kansa spontaanisti panee toimeen oman karnevaalinsa, yhteiskunnan lainalaisuudet katoavat ja vapaan itsetoteutuksen hetket lähestyvät antiikin Saturnalia- tai Dionysos-juhlien tapaan. berliinin muurin murtuminen syksyllä 1989 Schechnerin asteikossa maailmandramatiikan ehdotonta huippua, joka hakee vertaistaan Leninin valtaannousun tai Ranskan vallankumouksen ajoilta.

Tämän päivän vaikuttavinta teatteria Schechnerille ovat eri yhtiöiden kilpailevat tv-uutislähetykset, ennen kaikkea CBN:n toteuttamat suorat lähetykset persianlahden sodasta tai Jeltsinin panssarivoimin kukistamasta Venäjän parlamentin kapinasta. Tshetshenian sota pysyy etäisenä tehokkaan uutissulun johdosta. Median silmä havahduttaa maailman omantunnon tai aikaa myöten, pitkittämällä, turruttaa sen. Suurten tv-yhtiöiden ajankohtaistoimituksetkin joutuvat opettelemaan draaman alkeita. Aristoteles asuu edelleen paitsi Hollywoodissa, myös New Yorkissa ja Lontoossa.

Schechner yltyy analysoimaan tv-uutislähetystä Bertolt Brechtin teatterikäsityksen termein: harkittu gestiikka ja vieraannuttamisefektit on toteutettu spontaaneiksi naamioitujen, todellisuudessa valikoitujen kadunmiesten haastattelujen, asiantuntijoiden kommenttien ja uutistenlukijan näennäisen viileän objektiivisuuden keinoin. Tunteisiin vetoavat kohtaukset vuorottelevat niitä katkovien analyyttisten puheenvuorojen ja tietoiskujen kanssa aivan kuin Brechtin näytelmissä.

Schechnerin ehdotustensa suunnalta teatterintutkimus kokoaa itselleen aineistoa, johon se helposti myös tukehtuu. Meidän oloissamme sodat, kumoukset ja karnevalistiset katutapahtumat kutistuvat aika vähiin, vapun ja taiteiden öiden kaltaisiin sävyisiin joukkojuopotteluihin ja ennalta järjestettyihin performansseihin.

Italialainen anarkisti ja jonglööri Leo Bassi yritti viimeksiTampereen Teatterikesässä yllyttää vakaata yleisöään ryntäämään kadulle, aiheuttamaan liikennekaaoksia, häiritsemään säännöllistä elämänkulkua, mutta vasta Auto- ja kuljetusalan liitto sekä työnantajat ovat tässä nyttemmin onnistuneet Leo Bassia paremmin.

Ei hänellä myöskään ollut rohkeutta saattaa loppuun uhkailemaansa joukkomurhaa tai edes itsemurhaa Tullikamarin lavalla, vaikka sanoma kuulosti hätkähdyttävältä: vain näyttämällä oikean kuoleman teatteri voi valloittaa takaisin sen nuorison, joka nyt kiihottuu action filmeistä, väkivaltavideoista ja huumekaupan vaaroista. Arjesta irrottautuminen käy muualla niin paljon nopeammin kuin teatterissa.

Näyttelijän kuolema

Kirjallisuudentutkimus totesi taannoin tekijän kuolleeksi; tänään kirjailija haluaa todistaa kaikin voimin elävyyttään, esiintymiskykyään ja sanavalmiuttaan television viihdesankarina tai vaikkapa maatalousnäyttelyn suojelijana kuten Vuoden johtolanka –palkinnon voittanut Jari Tervo.

Kunniallinen kirjailija, joka tuskastuu median hirviömaailmaan ja haluaa siitä kertakaikkiaan ulos, ei tietenkään tee sitä kaikessa yksityisessä hiljaisuudessa, mihin olisi hyvät mahdollisuudet, vaan julistaa halunsa nimenomaan kiroamansa median välityksellä, puolen sivun värikuvakolumnissa kuten Juha Seppälä lauantain Aamulehdessä.

Näyttelijän kuolemasta on puhuttu huomattavasti vähemmän kuin tekijän kuolemasta.

Parrasvalot, julkisuus, median ristitulitus ovat sitä lauhdevettä, jossa näyttelijä luonnostaan latautuu. Teatteri ei selviä ilman näkyvää, elävää ja muuntautumiskykyistä näyttelijää. Näyttelijä ei kuole silloinkaan, kun hänen roolihenkilönsä kuolee, vaan Hamlet ja Ofelia, Romeo ja Julia nousevat kuolemansa jälkeen hämillisinä hymyillen kiittämään kannustavaa yleisöä.

Mutta missä on näyttelijän todellinen elämä? Näyttämön haihtuvissa illuusion hetkissä, väsyttävien toistojen harjoituksissa vai yksityisyydessä, roolittomassa välitilassa?

Teatterineuvos Sylvi Salonen antautui ystäviensä kuultavaksi ja nähtäväksi Kellariteatterissa, muistojensa, vanhojen roolipukujensa, diakuvien, filminkatkelmien ympäröimänä. Hänen kerrontansa hyppelehti yksityisistä elämyksistä ja matkoista kollegojaan koskeviin suorasukaisiin arvioihin, hän luonnehti uransa ulkoisia vaiheita ja entistä presidenttiä, mutta puhui huomattavan vähän työstään näyttelijänä saati ohjaajistaan. Näyttelikö hän mieluummin sivillirooliaan Sylvi Salosena kuin kertoi taiteilija Sylvi Salosen esittämistä rooleista ja niiden rakennuspuista? Ehkä intuition vallassa toimiva näyttelijä ei tunne siihen ainakaan jälkikäteen vetoa.

Caesar, Putin vai Jokinen?

Kuinka ihminen siis muuntautuu rooliksi? Millainen on se psykofyysinen prosessi, jonka kautta saamme nähtäväksemme roolihahmon, klassisen tai modernin, joka parin tunnin ajaksi houkuttele meidät uskomaan, että näyttämöllä liikkuu todella Julius Caesar – tai aikamme muunnelma hänen hahmostaan – eikä esimerkiksi näyttelijä Ahti Jokinen paljaana itsenään.

Hän on verraten outo tummapukuinen Caesar, vanha roomalainen tavoiltaan, elämänvaiheiltaan, Shakespearen renessanssihahmo vuorosanoiltaan, kasvoton nykyjohtaja ilmeittensä, pukunsa ja rekvisiittansa puolesta – ja samalla aivan näyttelijä Ahti Jokisen näköinen. Italialainen ohjaaja Gigi Dall'Aglio on suunnitellut Jokisen roolin jokseenkin vastakkaisin keinoin kuin vaikkapa Sir Lawrence Olivier omassa seurueessaan 1951 tai Joel Rinne Suomen Kansallisteatterissa 1962.

Tänään klassinen teksti tuottaa vaikeuksia ammattinäyttelijöillekin, eikä ajankuvasta pidetä kiinni, päinvastoin ohjaajien rutiininomaisena kunnianhimona on särkeä se. Historiantutkijana Matti Klinge napisee päiväkirjassaan siitä, että mitään näytelmää ei voida enää esittää omassa ajassaan, puvuissaan, tavoissaan.

Näin myös Gigi Dall'Aglion ja Ahti Jokisen Julius Caesarista on tullut ajaton ja kovaonninen diktaattori. Siinä hieman alleviivatusti nykyaikaisessa konstekstissa, johon hänet on näyttämöllä sijoitettu, hän voisi olla putin, Milosevics tai Hussein. Katsojan tajunnassa näytelmähenkilö sijoittuu jonnekin näiden kolmen ja historiallisen Caesarin välimaille, kollegojen ja tuttavien tajunnassa on vahvasti läsnä myös näyttelijä Ahti Jokisen persoona, hänen aiemmat työnsä ja runoiltansa. ulkoinen todellisuus päästetään tavallista voimakkaammin leikkautumaan teatterin sisäiseen maailmaan. Tampereen Työväen Teatterin suuri näyttämö pyrkii tällöin tv-vastaanottomineen, modernin vallan tunnuksineen laajenemaan kohti maailmannäyttämöä juuri Richard Schechnerin tahtomaan suuntaan, pysytellen toistaiseksi kuitenkin turvallisen talonsa seinien sisäpuolella.

| Kirjoitusten ja puheiden valintasivulle |
henkilötiedot |kalenteri | päiväkirja | julkaisut | palaute | pääsivulle

 

© WebDesigner: Riitta-Liisa Myllymäki


nehti uransa ulkoisia vaiheita ja entistä presidenttiä, mutta puhui huomattavan vähän työstään näyttelijänä saati ohjaajistaan. Näyttelikö hän mieluummin sivillirooliaan Sylvi Salosena kuin kertoi taiteilija Sylvi Salosen esittämistä rooleista ja niiden rakennuspuista? Ehkä intuition vallassa toimiva näyttelijä ei tunne siihen ainakaan jälkikäteen vetoa.
Caesar, Putin vai Jokinen?

Kuinka ihminen siis muuntautuu rooliksi? Millainen on se psykofyysinen prosessi, jonka kautta saamme nähtäväksemme roolihahmon, klassisen tai modernin, joka parin tunnin ajaksi houkuttele meidät uskomaan, että näyttämöllä liikkuu todella Julius Caesar – tai aikamme muunnelma hänen hahmostaan – eikä esimerkiksi näyttelijä Ahti Jokinen paljaana itsenään.

Hän on verraten outo tummapukuinen Caesar, vanha roomalainen tavoiltaan, elämänvaiheiltaan, Shakespearen renessanssihahmo vuorosanoiltaan, kasvoton nykyjohtaja ilmeittensä, pukunsa ja rekvisiittansa puolesta – ja samalla aivan näyttelijä Ahti Jokisen näköinen. Italialainen ohjaaja Gigi Dall'Aglio on suunnitellut Jokisen roolin jokseenkin vastakkaisin keinoin kuin vaikkapa Sir Lawrence Olivier omassa seurueessaan 1951 tai Joel Rinne Suomen Kansallisteatterissa 1962.

Tänään klassinen teksti tuottaa vaikeuksia ammattinäyttelijöillekin, eikä ajankuvasta pidetä kiinni, päinvastoin ohjaajien rutiininomaisena kunnianhimona on särkeä se. Historiantutkijana Matti Klinge napisee päiväkirjassaan siitä, että mitään näytelmää ei voida enää esittää omassa ajassaan, puvuissaan, tavoissaan.

Näin myös Gigi Dall'Aglion ja Ahti Jokisen Julius Caesarista on tullut ajaton ja kovaonninen diktaattori. Siinä hieman alleviivatusti nykyaikaisessa konstekstissa, johon hänet on näyttämöllä sijoitettu, hän voisi olla putin, Milosevics tai Hussein. Katsojan tajunnassa näytelmähenkilö sijoittuu jonnekin näiden kolmen ja historiallisen Caesarin välimaille, kollegojen ja tuttavien tajunnassa on vahvasti läsnä myös näyttelijä Ahti Jokisen persoona, hänen aiemmat työnsä ja runoiltansa. ulkoinen todellisuus päästetään tavallista voimakkaammin leikkautumaan teatterin sisäiseen maailmaan. Tampereen Työväen Teatterin suuri näyttämö pyrkii tällöin tv-vastaanottomineen, modernin vallan tunnuksineen laajenemaan kohti maailmannäyttämöä juuri Richard Schechnerin tahtomaan suuntaan, pysytellen toistaiseksi kuitenkin turvallisen talonsa seinien sisäpuolella.

| Kirjoitusten ja puheiden valintasivulle |
henkilötiedot |kalenteri | päiväkirja | julkaisut | palaute | pääsivulle

 

© WebDesigner: Riitta-Liisa Myllymäki