Henkilötiedot
päiväkirja
Julkaisut
Kirjoituksia
Puheita
palaute
pääsivulle



Itsenäisyyspäivänä Hämeenkyrössä

6.12.2013 Panu Rajala

Suomen julistautuminen itsenäiseksi maaksi vapaiden ja riippumattomien kansakuntien joukkoon oli 6. joulukuuta 1917 arvatenkin suuri tapaus - vai oliko? Helsingin Sanomissa oli aiheesta pieni kahden palstan uutinen pääsivun oikeassa yläkulmassa. Siinäkin oli pääasiana Suomen riippumattomuuden turvaaminen, jota senaatti lähti hakemaan. Sen muodoista vallitsi vielä syvä erimielisyys. Senaatti toi esityksen eduskuntaan kesken kiireellisempien asioiden käsittelyn, ja äänestyksessä julistus hyväksyttiin niukasti ääni 100 vastaan 88. Porvaripuolueet kannattivat, sosialidemokraatit olivat vastaan. Oliko itsenäisyys heti alkuun näin täpärällä? Mistä mahtoi olla kysymys?
    Taustalla oli pitkään kytenyt taistelu eduskunnan asemasta. Kun keisarivalta Venäjällä kukistui, vallitsi suuri epäselvyys, kuka nyt sitten käyttää maassa ylintä valtaa. Oli säädetty valtalaki, joka antoi ylimmän vallan eduskunnalle. Syntyi heti vahva epäily pystyykö hajanainen ja riitainen eduskunta tällaista valtaa käyttämään. Itsenäisyys oli ollut kaikkien kansalaispiirien pitkäaikaisena haaveena, mutta kun se äkkiä olikin käsillä todellisena mahdollisuutena, seurasi yleinen hämmennys. Liian hyvää ollakseen totta. Sosialidemokraatit olisivat halunneet vielä perustaa valiokunnan, joka olisi neuvotellut Venäjällä vallan kaapanneiden bolshevikkien kanssa Suomen riippumattomuuden muodoista. Porvarit tahtoivat toimia heti ja mennä suoraan suden pesään. Senaatin puheenjohtaja P. E. Svinhufvud oli rohkea mies, joka matkusti Pietariin pyytämään Leniniltä tunnustusta Suomen itsenäisyydelle, ja sehän saatiin heti. Oli nimittäin hankittu ennakkotieto, että näin kävisi - siitä toiminnan reipas suoraviivaisuus. Jos aikaa olisi hukattu, mielet olisivat voineet muuttua Pietarissa. Bolshevikkien vaikutusvaltaisin nainen, madame Kollantay, suorastaan yllytti suomalaisia itsenäisyyteen, sillä näin heikennettiin vanhaa keskusvaltaa ja vastavallankumouksellisten voimia, kun bolshevikkien tuore valta oli vielä heikkouden tilassa. Myöhemmin kun se vahvistuisi, uskottiin että Suomi on helppo palauttaa taas Venäjän yhteyteen.
    Tästähän tuli Neuvostoliiton pitkäaikainen tavoite, joka ei koskaan toteutunut. Venäjän idea on laajentuminen, Suomen ideana selviytyminen, näin on äsken 90 vuotta täyttänyt presidentti Mauno Koivisto lausunut. Hän jatkoi asiaa koskevassa kirjassaan, että Suomen itsenäisyys, sen saavuttaminen ja säilyminen on eräänlainen ihme. Niin monta kertaa ja niin monella tavalla se olisi voitu menettää. Silti se on säilynyt, milloin selkeämpänä, milloin suhteellisempana, välillä vähän hämärtyenkin, mutta aina voimassa pysyen.
    Tänään juhlimme siis tämän ihmeen 96. vuosipäivää. Satavuotisjuhla lähestyy kovaa vauhtia ja sitä jo valmistellaan. Tapaan kuuluu tänään kysyä ja tarkastella, mitä oikeastaan juhlimme. Mitä se itsenäisyys meille merkitsee.
    Otetaan taas vauhtia historiasta. Mitä kirjoitti kunnon Kyrön Sanomat itsenäisyyden aamunkoitossa joulukuussa 1917? Lehti oli silloin nimeltään todella Kyrön Sanomat, ja sitä toimitti näytelmäkirjailija Eero Alpi, tulisieluinen mies. Kun Venäjällä tapahtui vallankumous maaliskuussa 1917, Kyrön Sanomat repäisi siitä kokonaisen sivun mustine otsikoineen, vaikka tapaus ei suoranaisesti kai kuulunut lehden alaotsikon määräämään toimialueeseen: Uutisia Hämeenkyröstä, Viljakkalasta ja lähiseuduilta. Mutta haluttiin olla ajan hermolla. Entäs joulukuun kuudennen päivän jälkeen? Ei sanaakaan, ei uutisen uutista. Viljan hintoja ja kuntakokouksen kuulumisia puitiin ja muuta paikallisasiaa.
    Päätoimittaja Alpi oli lähtenyt näytelmäkiertueelle "Hallin Jannen" kanssa, ja lehteä toimitti vt. päätoimittaja F. E. Sillanpää. Kuinkas nuori kirjailija sitten niin torkahti, ettei huomannut maansa itsenäisyysjulistusta? Lukekoot pääasiat Aamulehdestä, hän kaiketi aatteli ja kirjoitti kyllä pian oman kommenttinsa asiasta vt. Sarven pakinapalstalle. Hänen mietteistään näkyy, ettei hän oikein uskonut julistuksen kestävyyteen. Hänkin piti sitä jonkinlaisena puoluetaktisena tempauksena, jonka tavoitteista ja tuloksista ei voinut sanoa vielä mitään varmaa.
    "Sitten taas yhtenä aamuna sanotaan, että Suomi on valtakunta. Ei ole sekään mikään kansantajuinen uutinen - ainakaan täällä Kyrössä, jossa kansa on ihmeellisesti säilynyt isänmaallisilta tunteilta. Moni käsittäisi paljon helpommin, jos sanottaisiin, että lihan rajahinnat on korotettu kahteenkymmeneen markkaan tai alennettu kahteen markkaan."
    Suomi oli lähtenyt arvaamattoman seikkailun tielle. Kuinka näin pienellä purrella selvitään maailman merillä? Ei ollut omaa armeijaakaan, joukko pelottomia rämäpäitä vasta harjoitteli Lockstedtin leirillä ja maailmansodan rintamalla. Kirjoittaja tiesi pelätä vakavia selkkauksia. Samassa itsenäisyysjulistuksen jälkeisessä lehdessä oli pieni uutinen asetoimituksista Pietarista Suomeen. "Aseita tuodaan jo täyttä päätä tänne meitin takamme rauhan korjuun", vt. Sarvi kommentoi. Itsenäisyys ei ollut mikään läpihuutojuttu. Ajan merkit olivat pahaenteiset:
    "Koko tämä taivaankappale, jota Maaksi kutsutaan, tuntuu olevan jästin vallassa, se käy niin että kuohu päällä. Tietysti käymisen tuloksena lopulta on kypsä kalja, jota toivottavasti meidän lastemme lapset ainakin saavat rauhassa hörppiä - jollei se sitä ennen ehdi hapantua. Sillä jokainen kaljantekijä tietää, että jos vierre pannaan kuumin käymään, niin on happanemisen vaara suurempi kuin jos se ensin jäähdytetään."
    Sillanpää arvioi, että maapallon silloinen kaljanteko oli liian kuumaa, ja jotkut halusivat sekoittaa siihen myrkyllisiä lisäaineitakin. Vuoden päästä romaanissaan Hurskas kurjuus hän sai perustella syvällisesti, miksi ja millaisten vaiheiden lävitse myrkynsekainen happaneminen sitten kuohutti kaljan verivirroiksi, jos niin nyt sopii jatkaa hänen kielikuvaansa. Maailman kalja kuumeni vielä toisessa ja kolmannessa sodassa Suomenkin kohdalla, mutta silloinkin päästiin jokseenkin ehjin nahoin, vain osin amputoituna jatkamaan itsenäistä valtiomuotoa.
    Vasta nyt kypsemmällä iällä olen tullut oikein vahvasti tuntemaan, kuinka kovia naamoja nämä isät ja isänisät olivat, jotka rajoja puolustivat ylivoimaista vihollista vastaan. Erityisen selvänä tämä tuli minua vastaan, kun tutkin runoilija Yrjö Jylhän toimia talvisodassa, komppanianpäällikkönä Taipaleenjoella. Puna-armeijan johto oli pahoin turhautunut, kun Kannaksen läpimurto viivästyi, ja niin valittiin toinen reitti pohjoisempaa Taipaleenjoen heikon näköisen puolustuslinjan läpi. Kahden divisioonan voimalla oli tarkoitus mennä heilahtaen tuon pienen puron yli ja jatkaa edelleen rientomarssissa kohti Helsinkiä. Suomen vajaa divisioona saattoi luovuttaa yhden pataljoonan Taipaleen puolustukseen. Se joutui hirvittävään paineeseen, mutta kesti yhdeksänkertaisen ylivoiman. Vihollinen pääsi pureutumaan Taipaleenjoen vastatöyrääseen, mutta ei siitä edemmäs. Suomi säästyi. Yrjö Jylhä kirjoitti raivoisista kokemuksistaan runokokoelman Kiirastuli, parhaan teoksen mitä talvisodasta on kirjoitettu.
    Hullumpi ei ole myöskään Kotikontujen tienoita tervehtien, tämä Hämeenkyrön veteraanien perinnekirja vuodelta 2002. Siinä käydään molemmat sodat läpi, ja varsinkin jatkosotaan ehtivät vielä teini-ikäiset vapaaehtoiset, joista joukossamme ryhdikkäänä astelee ainakin Tuomo Linnainmaa, varmaan muitakin. Miten herkkä poika, alle kaksikymppisenä kokee sodan todellisuuden? Tieto-Finlandian sai tänä vuonna Ville Kivimäen teos Murtuneet mielet sodan henkisesti vammauttamien kohtaloista ja silloin vielä olemattomasta hoidosta tai ymmärryksestäkään. Kirjan järkyttävät kuvaukset eivät mitenkään vähennä sotilaiden kunniaa, vaan päinvastoin kirkastaa niiden kestävyyttä ja rohkeutta, jotka kaikesta huolimatta kestivät tuon tulihelvetin. Ei heitä voi kylliksi kiittää. Eikä koettelemuksia voi sittenkään oikein ymmärtää, vaikka lukisi sata kirjaa sodasta.
    Kaikki kolme sotaamme, sisällissota, talvisota ja jatkosota, tuottavat jatkuvasti uusia näkökulmia, uusi tutkimuksia. Teemu Keskisarja on näyttänyt, millaisia todellakin olivat ne legendaariset Raatteen tien tuhoamistaistelut, joissa kokonainen venäläisdivisioona romuttui ja tie reunusti silmänkantamattomiin surmattujen venäläisten kasoilla. Tämä tapahtui kätevästi juuri sillä motitustaktiikalla, jota sotakouluissa oli opeteltu ja harjoiteltu 1920-luvulta saakka. Miltä tuntui osallistua tällaiseen teurastukseen? Sota ei kysy vaihtoehtoja. Muistamme että pääministeri Paavo Lipponen vei ruotsalaisen kollegansa Göran Perssonin Raatteen museoon vähän tutustumaan, mitä täällä puuhailtiin, silloin kun Svea-mamma eleli omassa rauhassaan. Ei pidä silti unohtaa suuria ruotsalaisia vapaaehtoisjoukkoja.
    Mutta miksi aina niistä sodista? Siksi että niitä ei voi eikä pidä unohtaa. Tutkijat ovat todenneet, niin vanhan polven Ohto Manninen kuin nuorimmainen Teemu Keskisarja, että sotiemme tutkimus on vasta alussa. Sanoiko Manninen, että 90 % on vielä selvittämättä Joten saamme varmasti kuulla vielä monia ihmeellisiä, innostavia, karmeita ja kauhistavia asioita.
    Itsenäisyyden ihmettä voi ja täytyykin tarkastella myös tuoreempien esimerkkien valossa. Eihän ole kulunut kuin runsaat kaksikymmentä vuotta niistä jännittävistä päivistä, jotka ratkaisivat sisukkaan naapurimaamme Viron kohtalon ja tulevaisuuden. Päätöstä itsenäisyydestä ei siellä tehty hämmennyksen eikä erimielisyyksien vallassa, kuten meillä 74 vuotta aikaisemmin, vaan itsenäisyystahto tai entisen itsenäisyyden palauttaminen oli niin pitkään kansan haaveissa hautunut ajatus, että sitä ei tarvinnut tilaisuuden avautuessa edes kansalta kysellä. Mahtava laululiike oli julistuksen oikeastaan jo antanut. Sekä Suomen että Viron itsenäistymisen taustalla oli sama maailmanpoliittinen kuvio: Venäjän romahdus. Miten sukkelasti nämä pienet kansat sieppasivat tilanteessa aloitteen käsiinsä ja livahtivat vapaiksi. Se oli kuin klassisessa sarjakuvassa, jossa jännitys latautuu äärimmäiseen ja yhtäkkiä juuri oikealla hetkellä laukeaa. Riskialtis seikkailupolitiikka voi joskus tuottaa parhaan tuloksen.
    Meillä oli vahvoja viisaita tahoja, jotka tuomitsivat Viron itsenäisyyspyrkimykset nationalistisena haihatteluna, jolla ei voi olla kestävyyttä. Muistan kuinka arvossa pidetty historian professori saneli minullekin elokuisena iltapäivänä Otavan pihajuhlassa, että ei meidän etujemme mukaista ole se, että Suomenlahden etelärannalle syntyisi jokin epävakaa häiriöpesäke. Ehdottomasti parempi virolaisillekin olisi, että he pysyvät suurvallan kaitselmuksessa, joka sentään suo heille kohtuullisia vapauksia, ja meidän tehtävämme on sitten suunnata erilaista kulttuuriapua veljeskansalle. Sillä eihän virolaisilla ole mitään mahdollisuutta säilyä itsenäisenä valtiona.
    No tällä kannalla oli myös ulkopoliittinen johtomme ylinnä presidentti Koivisto, mistä hän on saanut paljon kuulla myöhemmin. Mutta hetkinen, tänä syksynä valmistui Heikki Rausmaan väitöskirja, joka vapauttavasti osoittaa Suomen melko nerokkaan kaksoistaktiikan: virallisesti oltiin kylmiä Baltian kansojen yrityksille eikä haluttu ärsyttää Moskovaa, mutta toisella kädellä, kansalaisjärjestöjen voimin tehtiin kaikki mahdollinen Viron uuden tien tasoittamiseksi. Tämä tapahtui Mauno Koiviston suostumuksella, hän sanoi manumaiseen tapaan Virona asioista vastaavalle ministeri Kasuriselle, joka pyysi valtuuksia: "Kyllä kulttuurin nimissä voi harrastella aika paljon." Kyllä sitten harrasteltiinkin! Tuglas-seura Helsingissä muuttui Viron ulkoasiain epäviralliseksi aputoimistoksi. Kun Lennart Merestä tuli maansa ensimmäinen uuden kauden presidentti, hän saapui Tallinnassa Kadriorgin linnaan todetakseen sen typötyhjäksi. Mistä huonekalut, kirjoitustarpeen ja paperit tilattiin: tietysti Suomesta. Otettiinko mitään maksua? Ei tietenkään.
    Tällaista on todellinen veljesystävyys. Seurasin itsekin näitä jännittäviä vaiheita sydän syrjällänsä, kävin jopa pitämässä itsenäisyysjuhlan puheen Riian Anglikaanisessa kirkossa joulukuussa 1988, kirkko täpötäynnä väkeä, tiheä hiiskumaton tunnelma, maan omia lippuja näkyi jo vaikka salaisesti. Valitse sanasi, kuiskasi tulkkini, sittemmin maansa suurlähettiläs Suomessa Anna Zigure: nuo popliinitakkiset miehet kaikilla ovilla ovat KGB:n miehiä. Puhuin Sillanpäästä ja Marssilaulusta ja sodistakin - ja pääsin kuitenkin turvallisesti Suomeen.
    Vallanvaihtoon liittyvät symbolien ja kunnianimitysten vaihdokset, patsaita katoaa, kadut ja kokonaiset kaupungit saavat uuteen tilanteeseen liittyvän nimen. Kuinka monta kertaa Pyhän Pietarin kaupunki on vaihtanut nimeä? Tallinnan pronssisoturi-patsaan siirrosta taaempaan paikkaan oli syttyä aseellinen yhteenotto. Meillä tällainen ei ole kuulunut tapoihin. Mannerheimin patsas pysyy metsässä Tampereen takana, ja Lenin-museo on ikuisesti Lenin-museo. Olemme uskollisia muistomerkeillemme. Tosin Hämeenkyrö osoittaa persoonallista itsenäisyyttä: paikallisen tason kunnianosoitus voidaan vaivihkaa poistaa, jos sen kohde on tehnytkin jotain epäsuotavaa. On toivottava, että tapa ei yleisty. Uskon että tämäkin tyylivirhe aikaa myöten korjataan, kunhan olemme huomenna saattaneet värikylläisen ja vääräleukaisen tekijämiehen haudan lepoon.
    Mitä se itsenäisyys sitten ihan konkreettisesti merkitsee omassa elämässämme, arkisen arjen tasoilla. Aina on syytä juhlia, sehän on selvä, mutta mitä muuta teemme itsenäisyydellämme tain itsenäisyytemme hyväksi?
    Tunteehan jokainen meistä, että on mukavampi tehdä omia päätöksiä ja valintoja kuin noudattaa jostain muualta annettuja käskyjä. Onhan niitäkin, jotka hyvin perustein toivovat selviä ohjeita, jotta valinnat onnistuisivat. Mutta suoraa käskytystä suomalainen ei siedä, siitä kertovat niin Järviluoman Pohjalaiset kuin Linnan Tuntemattomat sotilaat. Jaakko Ilkka jo julisti: parempi orjan elämää on kuolo hirsipuussa!
    Onhan kaikki nyt siis niin hyvin kuin mahdollista? Olemme vapaita kuin Ellun kanat, vapaat menemään ja tulemaan, matkustamaan ja makailemaan, huutamaan ja kirjoittamaan mitä päähän pälkähtää. Ei sensuuria, ei miliisiä, ei rajoituksia enää minkäänmoisia.
    Mutta hei hei, ei ole siitäkään kuin 20 vuotta, kun yksi kansanluokka tunsi perinteistä vapauttaan ankarasti säädöksillä kahlehdittavan. Liittyminen silloisen Ey:n jäseneksi pimensi monien maanviljelijöiden mielen, ja nielemistä siinä oli muillakin vapailla kansalaisilla, mutta kaiketi edut nyt kuitenkin ovat olleet haittoja suuremmat. Siinä uskossa on eletty, vaikka lisääntyvää purnausta on kuulunut. Joku valtioviisas väitti, että Suomessa vallitsi suurin mahdollinen itsenäisyys vuosina 1991-1994, tuon lyhyen ajan Neuvostoliiton romahduksen ja Euroopan yhteisöön liittymisen välillä. Kirjailija Paavo Haavikko väitti, että Suomi ei uskaltanut silloin pitää kiinni täydestä itsenäisyydestä, joka sen syliin oli yhtäkkiä pudonnut. Itsenäisyyden voi menettää niin monta kertaa ja niin monella tavoin.
    Onko uusia uhkatekijöitä? Olemmeko ehkä viimeisiä kertoja juhlimassa itsenäisyyttä vielä suhteellisen itsenäisessä Hämeenkyrössä? Koska koittaa päivä, jolloin nämä juhlat pidetään Ylöjärven urheilutalossa tai peräti Tampere-talossa, josta tänä iltana hankkivat hyviä kokemuksia. Voi kai vakavasti kysyä, onko tämä kunniakas ja perinteistä rikas, vanha suurpitäjä ja sarvipäiden maa nyt jo niin suurissa talousvaikeuksissa, että sen ainoa pelastus on liittyminen jonkun (muka) varakkaamman ja huolehtivaisemman kunnan vetopeesiin? Ilman yhteistyötä ei nykyisin mistään tule mitään, se on selvää, ja voisiko talouskurimus opettaa jotain vastaisen varalle? Tämä tuli mieleeni, kun huomasin, että Terveyskeskuksen johtava hoitaja Tarja Soukko totesi äskettäin lehdessä, että "Hämeenkyrössä parasta on yhteisöllisyys". Joko niin pitkällä oltaisiin. Kun yleisin valitus kuului vielä takavuosina nimenomaan yhteistyön vaikeudesta eri tahojen ja järjestöjen kesken.
    Yhteishenki voi nousta väkevänä vaaran tai menetyksen hetkillä. Viljakkalasta kuuluu sydäntä särkevää parkua kuinka pienen kunnan palveluiden on käynyt, kun lähdettiin isoisten kelkkaan. Vestigia terrent, jäljet pelottavat. Mutta taloushan meitä ylinnä hallitsee, eikä taida olla paluuta entiseen levolliseen, vähempään tyytyvään elämänmenoon, ikävä kyllä. Nyt on juostava kovaa ja kilpaa, muuten hävitään.
    Mikä voisi pelastaa itsenäisen Hämeenkyrön? Luultavasti sama ihme, joka antoi Suomelle itsenäisyyden ja auttoi pitämään siitä kiinni. Ei senkään menestykseen moni uskonut, mutta aate kantoi ja rohkeus kannatti. Hallitus on vankka, kätyrlauma sankka, mutta on täällä aika kovakalloisia sarvipäitä tässäkin päässä. Miten kauniisti Stalin luonnehtikaan tätä kansaa: "Harvinaisen hidasjärkistä kansaa. Järkeä on iskettävä moukarilla heidän kalloihinsa."
    Hyvät kuulijat. En usko, että mikään liitos on taivaassa säädetty välttämättömyys. Ihmiset määrittelevät elämäänsä lopulta itse, itsenäisinä kansalaisina. Jos malja kiehuu yli. lähtee kansa Ukrainassa tai Filippiineillä kaduilla. Pariisissa poltetaan autoja. Me olemme levollisesti pirteissämme ja katselemme telkkarista, kuinka ne toiset jaksaa aina rehata ja tapella. Ilmeisesti me olemme sittenkin aika onnellisia ja elämme toistaiseksi parhaassa maassa. Mutta harras toiveeni kuuluu: kun itsenäisyyden 125-vuotisjuhlaa 2042 vietetään , se itsenäisyys on edelleen ainakin jossain kunnossa ja juhla pidetään Hämeenkyrön kunnassa, vaikka tällä samalla paikalla tai lähelle nousevassa uudessa komeassa salissa. Ken elää, hän näkee. Miten se olikaan: itsenäisyyden voi menettää niin monta kertaa ja niin monella tavalla. Mutta sitä voidaan myös tukea ja vahvistaa hyvin monin tavoin, tehokkaasti vaikkapa kansalaisjärjestöjen toimesta.
    Toivotan kuulijoilleni oikein hyvää itsenäisyyspäivää ja riemullista joulun aikaa.

"Aika - ei semmoista ole" - Esitelmä Volter Kilpi -tapahtumassa Kustavissa 17.7.2013 / Panu Rajala

Volter Kilven ylivertainen mestari oli tunnetusti Aleksis Kivi, johon hän aina palasi. Kiven rinnalle kelpasi vain Kilpi itse. Kiven jälkeen armon saivat Aho, Sillanpää ja Joel Lehtonen, jotka olivat "omaa luokkaansa Linnankosken, Arvid Järnefeltin ja Maila Talvion jäädessä loitolle tältä taiteelliselta tasolta", kuten Kilpi kirjoitti kustannustoimittajalleen Vilho Suomelle kesällä 1937. Samoja mainintoja on muuallakin hänen kirjeissään. Muuten hän näyttää lukeneen melko vähän kotimaista kirjallisuutta. Raamattu, Shakespeare, Goethe, Nietzsche ja Kierkegaard olivat häntä alkuun opastaneet. Vain kaikkein paras kelpasi.
    Ahosta hänellä on varauksia, vaikka hän tunnusti Ahon kielellisen ja sanonnallisen tenhon, erityisesti Rautatien välittömän ja vaivattoman maun, joka oli säilynyt tuoreena - silti "vieroitti minut heti alusta alkaen joku sielullisen erisukuisuuden juopa. Savolaisuus ja länsisuomalaisuus ovat minulle aina olleet yhteensulautumattomia käsitteitä". Kilpi vaati kirjallisuudelta tavattoman paljon, ennen kaikkea itseltään, ja Aholta hän kaipasi "uskon paisua, usko ymmärrettynä sydämen nousuksi ja veren vakuudeksi". Liian helposti ja pehmeästi luisti hänen mielestään Juhani Ahon kynä.
    Jäljelle jäivät siis Sillanpää ja Lehtonen, mutta 30-luvulla Lehtonen oli jo sairas, pian väistyvä mies. Henkien taistelu hakeutui tosin "johonkin enempään ja pois tavanomaisuudesta" (Suomi), mutta jätti silti karvaan maun. Sen sijaan Sillanpään maine vain kasvoi ja paisui. Sitä Kilven oli vähän tarkkailtava, vaikka hän pitikin itseään aivan ylivoimaisena suomalaisena kirjailijana omana aikanaan. Ei ollut ketään, joka taiteen täyteydessä kykeni edes hänen kannoilleen. Traaginen puoli asiassa oli vain se, että Kilven suuruutta ei vielä huomattu eikä täydesti missään tunnustettu. Menekki oli heikkoa, Alastalon salissa möi hädin tuskin 1000 kappaletta ja koko Saaristosarja, kolme vankkaa opusta, vuoteen 1937 mennessä yhteensä 3400 kappaletta. Sillanpään luvut olivat kymmenkertaisia, vaikkei hänkään tyypiltään ollut mikään suuren yleisön kirjailija. Lisäksi Kilven arvostelu oli etupäässä viileää ja ymmärtämätöntä. Tätä traumaa Kilpi purki pitkissä kirjeissään kustantajansa edustajille ja muutamille johtaville kriitikoille tämän tästä.
    Kun T. Vaaskivi, ajan tähtikriitikko, teilasi Kirkolle -teoksen Suomalaisessa Suomessa (1937) liian sanarunsaana ja kielellisesti itsntää, olisi samalla karsittava kaikki. Riittäisi kahden virkkeen asiallinen juonireferaatti, muu on täytettä. Mutta siinä juuri olikin kaikki tarpeen. "Erilliset, näennäisesti itsenäiset kappaleetkin siinä kuuluvat elimellisesti kokonaisuuteen, ja antavat sille reliefiä, samoin kuin ne itsekin saavat välittömän, 'kohottavan' reliefinsä tästä kokonaisuudesta." Kilpi ei suostunut lyhentämään yhtään sanaa. Hän teki vertailua Sillanpään Nuorena nukkuneen painosivuihin ja huomasi ilahtuen, ettei hänen teoksensa paisu paljonkaan laajemmaksi.
    Samalla hän vertaa yllättävän nöyrästi omiaan Sillanpään teoksiin. Hänen suuren Saaristosarjansa rinnalla 30-luvun merkkiteoksia olivat Sillanpään romaanit Nuorena nukkunut, Miehen tie ja Ihmiset suviyössä. Ne ehtivät valmiiksi vähän ennen ja jylläsivät markkinoilla, myös Pohjoismaissa ja jonkin verran Euroopassa. Kilpi varoo sanojaan, kun hän kirjoittaa Otavan johtajalle, jonka suurien toiveiden ja surujen lapsi Sillanpää Nobel-ehdokkaana oli. Kilpi ja Sillanpää laskivat vesille Otavan lippulaivoja, mutta miten erilaisia menestykseltään ja tavoitteiltaan. Kilpi määritteli heidän suhteensa seuraavasti:
    "Erikoisesti vertailuni Sillanpään ja minun työni välillä pyydän selittää siten, että erinomaisesti tunnustan Sillanpään kirjailija-arvon, ja hänen suuren alkuperäisyytensä, mutta että hänen ohellansa on tilaa toisenlaatuisellekin kirjailijatemperamentille En minä saata kilpailla Sillanpään kanssa hänen voima-alueillaan, mutta uskon oman työnikin sisältävän arvoja, joita ei Sillanpään tuotanto anna. Kaikki alkuperäinen työ on oikeastaan epävertailtavaa keskenään, ja tilaa alkuperäisyydelle on yhtä moneen suuntaan kuin on alkuperäisiä ihmisiä."
    Olihan lopulta yhteisiäkin tavoitteita näillä kahdella eepikolla, vaikka tyyli-ihanteet olivat tyystin erilaisia. Sillanpään proosa myötäilee levollisesti sisämaan viljelysmaiseman ääriviivoja, Kilven kuohuu ja pärskyy, kohoilee ja hajautuu meren aalloilla Sinfoninen, moniääninen ja avoin rakenne on kummankin silmämääränä. Sisällöllisesti he kuvaavat vanhoja sukuja, perittyä vaurautta jos kohta jyrkkiä erojakin. Mutta siinä missä Sillanpää on häviön ja degeneraation kuvaaja, Kilpi näyttää voittajien vahvan maailman. Kilven elämänterveiden rinnalla ovat Sillanpään sairastuvat, lakastuvat, maan hiljaiset. Kilven isännät ja kapteenit osaavat olla hiljaa ja miettiä monenmoista, mutta ovat myös räyhäkän ja monipolvisen puheliaita, suuria jutunkertojia, Sillanpään päähenkilöt varsin vaiteliaita, syväluotaavien mielenliikkeen kuvastajia. Sanomisen painokkuus ja sen herättämät reaktiot ovat tärkeitä Alastalon salissa, jossakin Salmeluksen tai Ahrolan mailla sanomisilla ei ole juuri merkitystä - paitsi pitkään ladatun toiminnan käännekohdissa, jolloin lyhytkin repliikki saa voimaa.
    Väitän myös kaiken uhalla, että kumpikin on perimmältään idealistisen katsannon kannattaja, mutta heidän valoisuutensa nousee erilaiselta alustalta. Kilven maailmassa nojataan aineelliseen menestykseen, ulkomaankauppaan, voitolliseen purjehdukseen, ja yhä kaukaisempien maiden saaliita varten siihen tarvitaan kolmimastoinen priki. Sillanpäällä ahtaammassa maailmassa aineen menestys kiertyy vääjäämättä tappioksi kuten Thomas Mannilla, mutta tällöin tapahtuukin hengen kirkastus, voitto kaikkein ohuimmassa ja kauneimmassa ilmakerroksessa. Siinä on Sillanpään paradoksi ja myös hänen ambivalenssinsa: Silja Salmelus kuolee onnellisena keuhkotautiin, kun taas Ahrolan Paavon onnen edellytyksenä on rakkauden täyttymyksen ohessa kotitilan menestys, maiden ja vaurauden kasvu. Ihmiset suviyössä jo sirostelee vanhan perityn talonpoikaiskulttuurin viljeltyneillä arvoilla. Menestys ei välttämättä ole hengen ahnasta heikkoutta, vaan myös kulttuurinen voimanlähde. Aika lähellä he sittenkin ovat toisiaan, erilaisuudessaankin, Volter Kilpi ja F. E. Sillanpää.
    Mutta on vielä eräs yhteys, johon tässä olen kaartoillen pyrkimässä, ja se liittyy otsikkooni, ajan käsitteeseen. Tässä on kaksi menneen ajan kuvaajaa. Kilpi ilmoitti kirjoittavansa "paetakseen apeata nykyisyyttä terveempiin, täydempiin ihmisiin". Ne hän löysi omasta sukutaustastaan ja lapsuutensa tutuista hahmoista. Itse hän tunsi jääneensä "ajan oheen". Hänen teoksissaan tuntuu jatkuvasti menneisyyden ja nykyhetken välinen jännite. Sillanpää kuvaa aikaa, jolloin läntinen maanviljelysyhteisö - agri cultura - saavutti kypsyytensä. Sitä jatkui sentään 1930-luvun loppuun, kunnes sota sulki ajanjakson ja Sillanpään aihepiirin. Kilven kuvaama aika oli jäänyt kauemmas, 1800-luvun loppupuolen taloudellisen nousun ja liberalismin vuosikymmeniin. Kumpikin kirjailija palautui lapsuuteensa, Kilpi suurissa romaaneissa, Sillanpää suoremmin muistelmissaan ja joulupakinoissaan. Aikamoisia aikamatkoja he ovat teoksissaan tehneet.
    Kaivoin esiin kummankin esikoisteokset, Bathseban ja Elämän ja auringon. Kilven esikoinen ilmestyi 1900, se avasi uuden vuosisadan ja uusromantiikan kauden suomalaisessa kirjallisuudessa. Perässä tulivat Linnankoski ja monet muut. Sillanpään esikoinen tuli 16 vuotta myöhemmin ja kajastelee romantiikan ajan loppupäätä, mutta myös uudenlaista luonnontunnelmaa. Kumpikin romaani on kolmiodraama aivan eri maailmoista. Raamatusta tuttu kuningas David viettelee Urian vaimon Bathseban, surmauttaa miehen ja joutuu koviin tunnontuskiin, rakkauskin loppuu. Sillanpään ylioppilaspoika Elias viettelee kaksi naista, Lyylin ja Olgan, jälkimmäisen juuri ennen tämän häitä, eikä joudu minkäänlaisiin tunnontuskiin. Moraalinen kysymys loistaa poissaoloaan Sillanpään nuorten ajelehtiessa suven ulapalla, vain luonto määrää heidän toimensa. Silti niin erilaisissa teoksissa on jotenkin yhteinen elämäntunnelma.
    Kuningas David, mahtava mies, joutuu hämmennyksiin nähtyään ensi kerran kauniin Bathseban. Hän kyselee itseltään:
    "Tällaistako elämä on? Että on kuin lintu, joka istuu keskellä punaista kukkastarhaa, ja korkeimman ja punaisimman kukkasen latvalla keinuu ja laulelee.
    Ja tällaistako elämä on? Että on kuin viritetty kello, joka on ripustettu taivaan siniselle laelle, ja että kun soi, niin kaikki yltäänsä soi.
    Ja tällaistako rakkaus on? Että on itse kuin suuri punainen kukka, jonka lehdet ovat niin punaiset, että veren niistä luulee tippumaan lähtevän."
    Hyvin samaan tapaan Elias Malkamäki kyselee itseltään Elämässä ja auringossa, kohdattuaan nämä kaksi nuorta naista. Mikä minä olen? Miksi olen tässä? "Mitä kaikkea onkaan minun mielessäni liikkunut tänä iltana?" Vielä syvemmin omaa olemustaan miettii nuori Lyyli, suuren elämänmuutoksen, naiseksi kypsymisen kynnyksellä. Romaanin kertoja laittaa kaikki kolme nuorta kohtaamaan toisensa samojen perimmäisten kysymysten äärellä. Yhtä hämmentyneitä nämä pohjolan ihmislapset ovat kuin vuosituhansia aiemmin kuningas David:
    "Kesä kasvatti kukkiaan, joiden kasvamisella ja koko olemassaololla ei ole mitään ehdotonta tarkoitusta. Puhutaan ihmisenkin kesästä ja verrataan sitä kukan elämään. Ja eikös olekin se vertaus oikea? Mikä on Olgan tarkoitus, mikä Lyylin tarkoitus, mikä Eliaksen tarkoitus? - Eivätkö he ole yhtä irtonaisia kuin se pallo, jolla he sijaitsevat, sen kukkivien poimujen pohjalla - auringon alla."
    Ihmiset ihmettelevät identiteettiään. Eiköhän pohjalla ole sama ilmiö, elämän selvän tarkoituksen katoaminen, uusi aika ja uudenlainen tieto. Luonnontiede oli ottanut harppauksia, Darwinin oppi lajien synnystä lyönyt Suomessa läpi nopeammin kuin monessa Euroopan maassa. Kirkon varma ja selvä oppi oli hämärtynyt, enää ei siihen voinut uskoa niin ehdottomasti kuin aikaisemmin. Kilvellä ja Sillanpäällä oli kummallakin moderni tieteellinen koulutus, he kuulivat ja lukivat yliopistossa, kuinka monistinen luonnontiede, kaiken yhteenkuuluvuus, eteni filosofisessa keskustelussa. Yritettiin synteesiä vanhan uskomistavan ja uuden luonnontiedon välille. Nobel-palkittu kemisti Wilhelm Ostwald oli idean profeetta. Vanhoja totuuksia lyötiin rikki. Epävarmuus valtasi nuorten mielet, entiset päämäärät katosivat. Yhteiskunnallinen taistelu ei ihan vielä ollut kiivaimmillaan, mutta sitä kohti kuljettiin. Ihminen ei välttämättä enää tiennyt paikkaansa maailmassa.
    Tähän liittyi ajan käsitteen suhteellistuminen. Einsteinin teoria antoi siihenkin suuntaa, filosofit kuten Henri Bergson opettivat, että ihmisillä ei ole yhteistä kellotauluun sidottua ajankokemusta, vaan itse kullakin on oma sisäinen aikansa. Suomessa nuori Eino Kaila hurmautui tällaisista näkymistä. Kaila ja Sillanpää tapasivat Tuusulan Suvirannassa, missä he seisoivat Eero Järnefeltin Aurora-seuran seinämaalauksen malleina. Se tuli yliopiston juhlasaliin ja tuhoutui myöhemmin pommituksissa. Malleilla on paljon joutilasta aikaa, varmasti puhuttiin ajan filosofiasta. Ei ihme että Elias pohtii romaanissa:
    "Nyt on vain maanpinta, jolla minä sijaitsen näitten seinien sisällä tässä vuoteella. Yläpuolella on taivas ja aurinko, ja siinä välillä on tämmöinen elämä, jonka yleisilme näy itsessään niin perin selvältä. Se ikäänkuin on valmistamassa jotakin ja hymyilee ihmiselle tämän kysyessä, milloin se valmistuu, kuinka pitkä on valmistumis-aika. - Aika, mikä se on? Ei semmoista ole. --- "
    Kirjallisuudentutkija ja kirjastonhoitaja N. P. Virtanen, joka erityisesti laati kirjailijoiden bibliografioita, oli ottanut Vilho Suomen kanssa puheeksi itseään kiusaavan seikan Volter Kilven teoksissa. Virtanen opiskeli myös psykologiaa, ja hän piti mahdottomana sitä, että ihmisen pääkoppaan mahtuisi hetkessä niin paljon ajatuksia kuin Alastalon salissa esitetään. Aika ei riitä, ja se teki Virtasen mielestä kuvauksen epäuskottavaksi. Vilho Suomi oli taipuvainen ymmärtämään tätä kritiikkiä ja halusi kuulla Kilven oman selityksen asiasta.
    Kilpi perusteli näitä "psykologisia mahdottomuuksia" tapansa mukaan laajasti kirjeessään Suomelle. Vaikka käsitteellisesti ihminen ei ajattele kuin yhden ajatusrenkaan kerrallaan, niin maamies kulkiessaan sunnuntai-ehtoopuolella peltonsa piennarta saattaa ajatella vaikka kuinka laajoja kaaria, mukana voi olla "koko suvipäivän kompleksi kaikkine aistit täyttävine lemuineen, hänen työnsä ja toivojensa tieto", niin että tällainen elämäntila "saattaa kirvoittaa vaikka kokonaisen ihmiselämän kaikissa vaiheissaan ja kohtaloissaan". Tässä Kilpi on puhtaimmillaan jonkun Einsteinin tai Bergsonin oppilas, joskin mitä ilmeisimmin oman intuitionsa varassa.
    Vielä selvemmän esimerkin hän ottaa. Kaikki Alastalon salissa lukenee muistavat yli 60 sivua jatkuvan kohtauksen, missä Härkäniemi valitsee itselleen piippua Alastalon piippuhyllyltä. Kun hän on verkkainen mies, tuntuu mahdottomalta, että hän ehtisi pohtia ja muistella kaikkea sitä mitä hänen päähänsä on kuvattu tuon piipunvalinnan aikana. Onhan siinä kuvailua eri piipuista, muistoja niiden hankinnoista ja matkoista, mietteitä piipun tarkoituksesta ja oikeista piipunpolttotavoista ynnä paljon muuta. Kilpi perusteli kuvaustapaansa:
    "Kun Härkäniemi täyttää piippuaan piippuhyllyn edessä, ei se ajallisesti täytä pitempää aikaa kuin sen, että Pukkila on tulossa ja asettuu sijalleen salissa, mutta näissä tuokioissa on Härkäniemi piiput esineellisinä mielenkirvoittajinaan elänyt mielessään sekä kuvauskohteen päähenkilöt hahmoissaan että sen ja ne menneisyysvaiheet, jotka ovat taustoina tämänpäiväiselle neuvottelukokoukselle. Tämä kaikki ei tarvitse hänen mielessään pitkää aikaa, sillä hänen mielessään tapahtuu mielenhavaa, jossa kyllä on lukemattomia tekijöitä, mutta jotka tästä huolimatta ovat lähes samanhaavaisesti hänessä vireillä. Vasta tämän mieliala- ja mielihavaintokompleksin kirvoittaminen ja transskribointi sanoiksi aiheuttaa sen illusion, ikäänkuin kuluisi aikaakin paljon."
    Näin ajan suhteellisuuden idea kantoi tärkeän rakenne-elementin Kilven suuriin teoksiin 30-luvulle. Kieltämättä lukijan kestokyky on välillä lujilla, saattaa käydä mielessä epäpyhä kysymys: eikö tätä nyt vähän lyhyemminkin saisi sanotuksi? Ilmeisesti ei, Kilpi oli vakuuttunut jokaisen sanan tarpeellisuudesta. Hänen taidekäsityksensä vaati juuri sen ilmaisun, joka paperille innoituksen vallassa valui. Sitä ei voinut pilkkoa tai pätkiä, se oli siinä. Hän kertoi kamppailleensa jonkun uppiniskaisen lauseen kanssa jopa kuukausimääriä.
    Sillanpää käytti väljää aikakäsitystä hyväksi huomattavasti säästeliäämmin verrattuna näihin monumentaalisiin aikasukelluksiin. Sillanpäänkään romaaneissa ei vallitse tiukka kronologinen järjestys, vaan eri episodit voidaan kertoa oikullisessa järjestyksessä kuten eepillisessä sarjassa Ihmiset suviyössä. Alex Matson laski Nuorena nukkuneen alusta, että Kustaa Salmelus ei voinut kerrotussa ajassa vanheta niin nopeasti kuin kertoja esittää. Hän piti sitä oireellisena vammana romaanin organismissa. Saattoi ollakin, sillä Sillanpää suhtautui tällaisiin seikkoihin suurpiiirteisesti. Hän kirjoitti kulloinkin siitä kohtaa missä sattui "helähtämään", ja kustantajan kontolle jäi monessa tapauksessa liuskojen ja kohtausten järjestyksen selvittäminen.
    Volter Kilpi kuoli kesäkuussa 1939 - sikäli onnekseen, että hänen ei tarvinnut kokea Sillanpään nousua Nobel-palkintoon, joka tapahtui myöhemmin syksyllä. Kilven pontevat yritykset saada tuotantoaan käännetyksi edes ruotsin kielelle tuottivat laihan tuloksen. Hän valitsi kääntäjäksi Elmer Diktoniuksen tämän omaperäisen, tavanomaisia muotoja rikkovan kielitajun vuoksi - mutta käännöstyö eteni tuskastuttavan hitaasti (tekijän omalla kustannuksella), ja lopulta valmistui vain katkelmia. Thomas Warburton viimein onnistui mahdottomassa tehtävässä, Alastalon salissa ilmestyi ruotsiksi 1997, mutta kovin huomattu tapaus ei ollut edes Suomessa saati Pohjoismaissa. Kilpi ei elinaikanaan saanut sitä tunnustusta, jota hän uumoili ulkomailta helpommin saavansa kuin kotimaasta. Hän vaati Kansallisessa itsetutkiskelussaan 1917 suomalaisen kirjallisuuden ja kulttuuri "europalaistumista" ja kansallisen eristyneisyyden purkamista - mutta paradoksaalisesti hän pysyi itse hyvin kansallisena ilmiönä - ulkomailla hän kävi yhden kerran, vajaata vuotta ennen kuolemaansa Tallinnassa!
    Hän ei kuitenkaan valittanut jatkuvasti osaansa kuten vaikkapa Kianto, joka ihmetteli kroonisesti, mikä koneisto maahan oli perustettu hankkimaan väkisin Nobelia Sillanpäälle. Kirjeidensä valossa Kilpi ei potenut ainakaan niin kaiken kattavaa kateutta kuin Pukkila Alastaloa kohtaan romaanissa - huikeimpia sen tunnelaadun kuvauksia kirjallisuudessamme. Mutta ilmiselvästi häntä masensi sen tunnustuksen viipyminen, jonka hän katsoi ehdottomasti ansaitsevansa. Eräs lohdutus kuitenkin oli: varmasti oli vielä tuleva aika, jolloin hänet löydetään ja hänen arvonsa huomataan. Hän ilmoittikin ylpeästi kirjoittavansa tuleville sukupolville. Siinä on uusi ja viimeinen dimensio hänen aikamatkassaan: kerran vielä on koittava Saaristosarjan kunnian päivä! Vielä on nouseva niin valistunut ja vaativalle kirjallisuudelle antautuva lukijapolvi, että se osaa antaa täyden arvon Volter Kilven sinnikkään omaperäiselle, suurten mittasuhteiden proosatuotannolle.

Tampereen Teatterin talo 100 vuotta - Juhlapuhe 23.2.2013 / Panu Rajala

Mitä he ajattelivat, Tampereen kunnianarvoiset porvarit, kaavaillessaan kaupunkiin ensimmäistä teatteritaloa aina tuolta 1880-luvulta lähtien. Monissa Kauppaseuran ja Suomalaisen Klubin kokouksissa aiheesta puhuttiin, vaikka varsinainen alku saatiin kansalaiskokouksessa vasta 5. joulukuuta 1899. Uusi aukeava vuosisatako sai vanhan haaveen vakavissaan virkoamaan?
     Joka tapauksessa kansalaiskokous perusti komitean, jonka tehtäväksi tuli teatteritalo-osakeyhtiön perustaminen. Puheenjohtajaksi valittiin konsuli J.W. Enqvist ja sihteeriksi Reaalilyseon saksan kielen lehtori Jukka Sadenius. Enqvist oli metsäteollisuusmies, perusti mm. Lielahden sulfiittiselluloosatehtaan, omisti useita sahoja ja laivanvarustamon, joten yhden teatterin luulisi olleen pikkujuttu hänen tuotantoketjussaan. Samoin voisi ajatella, ettei teatterilla tulisi olemaan huolen häivää taloudellisesti, kun tämmöinen kummisetä saatiin aluksi remmiin. Ennuste ei tainnut ihan toteutua. Talouden nousut ja laskut ovat sittemmin Tampereen Teatterissa vuorotelleet kuin vuoksi ja luode.
     Hankkeen sihteeristä Jukka Sadeniuksesta tekee mieli muistuttaa, että hän opetti saksaa mm. F.E. Sillanpäälle niin innostavasti, että tämä saadessaan uuden, selkämyksestään ihanasti natisevan saksan kirjan oli erittäin onnellinen, "aivan kuin joku toisin rakennettu poika saadessaan uudet luistimet".
     Kun tällaiset miehet ryhtyivät asialle, valmista alkoi syntyä. Tärkeä henkilö komiteassa, myöhemmin johtokuntaan siirtynyt, oli arkkitehti Georg Schreck, Raatihuoneen suunnittelija. Hän ei kuitenkaan piirtänyt tätä teatteritaloa, vaan ensimmäisen luonnokseen laati suorastaan kolmen arkkitehdin troikka, johon kuuluivat Viivi Lönn, Birger Federley ja Toivo Paatola. Kumma kyllä näinkään nimekkään ryhmän ehdotus ei osakeyhtiötä tyydyttänyt, vaan tammikuussa 1910 julistettiin avoin kilpailu talon suunnittelusta. Tällöin Tampereen Teatteri oli toiminut täydellä höyryllä jo kuusi vuotta, etupäässä Seurahuoneella ja Raittiustalossa. Oman talon aikaansaamisessa ei siis sittenkään pidetty mitään tulenpalavaa kiirettä. Työväen harrastajilla oli jo oma juhlasalinsa kivisessä työväentalossa.
     Lopulta kilpailun voitti arkkitehtien K.S. Kallion ja Oiva Kallion laatima piirustus. Jäljellä oli enää tuo ainainen ongelma: mistä saataisiin talon rakennuttamisen tarvittava rahoitus. Enqvist oli ikävä kyllä jättänyt tämän aikaa vievän teatterihassutuksen ja siirtänyt energiansa kokonaan teollisuuden palveluksen, samoin väistyi muutama muu järeän luokan rahamies. Teatterihanketta veti puheenjohtajana köyhäinhoidon ja kulkutautien erikoislääkäri, tohtori Oskar Nyman, näyttelijä Kyllikki Forssellin isoisä. Jukka Sadenius heilui edelleen innokkaana sihteerinä ja vaihtuvien herrojen juoksupoikana.
     Niin vain lähdettiin uhkayritykseen. Osakeyhtiöllä oli omaa rahaa noin 200 000 markkaa, siitä suurin osa anniskeluvaroista saatuja lahjoituksia. Talon kustannusarvio oli puoli miljoonaa, joten 300 000 otettiin lainaa Kiinteistöpankista.
     Yllättävä mutka syntyi tonttikysymyksestä. Kun tarkoitusta varten varatusta Bonsdorffin tontista haettiin vahvistusta asemakaavaan, ilmenikin että aktiiviset seurakuntalaiset vastustivat synnillisen teatterin rakentamista aivan vanhan kirkon viereen. Tarvittiin peräti ylimääräinen kirkonkokous, jossa sitten kristittyjen avaramielinen enemmistö hyväksyi teatterin rakentamisen - kuitenkin sillä ehdolla, että rakennus ei tule 20 metriä lähemmäksi kirkkoa. Että näin ei käynyt, voimme askelmitalla tänäkin päivänä varmistaa. Ehto sisällytettiin senaatin marraskuussa 1907 antamaan vahvistukseen, jonka nojalla kaupunki sai luvan tämän vajaan 4000 neliömetrin alan luovuttamiseksi osakeyhtiölle teatterin rakentamista varten.
     Paljon työtä ja tuskaa, hikeä ja arpajaisia tarvittiin ennen kuin talo vähä vähältä kuudessa vuodessa valmistui. Kävisi pitkäksi luetella vastuksia, joita osakeyhtiö ja taloyhtiö joutuivat kohtaamaan, mutta talo valmistui sentään kreivin aikaan, vuotta ennen kuuluisaa Idmanin kavallusjuttua, joka pitkäksi aikaa sulki lainahanoja kaupungissa.
     Ja tässähän tämä nyt seisoo ja on seissyt jo 100 vuotta. Vihkiäisjuhlassa 14. helmikuuta 1913 oli kohottavaa ohjelmaa. Myöhemmin tuota päivää on ryhdytty viettämään ystävänpäivänä, mutta se ei mitenkään liity teatteritalon alkuun, vaikka voisi liittyäkin. Hyvin monille katsojille, näyttelijöille, eri alojen taiteilijoille ja toimitsijoille teatteritalosta tuli läheinen ystävä, kaupungin kaunein ja alkuperäisin taiteen pyhättö, "ihana talo täynnä teatterin henkeä", kuten teatterin grand lady Anja Räsänen on luonnehtinut, kummituskin kuulemma kunnioittaa taloa läsnäolollaan kuten Lontoon vanhoissa tattereissa. Uusklassisen talon sijainti Tammerkosken partaalla antaa sille linnamaisen sävyn, joka tietysti korostui sata vuotta sitten ja pitkään sen jälkeenkin vielä matalahkossa kaupunkikuvassa. Punaiseen plyysiin ja samettiin, vihreään ja kermankeltaiseen soinnutettu sisustus teki heti tyylikkään vaikutuksen - ja eurooppalaisten perinteiden arvoisena tämä on ilmeeltään säilynytkin; meillä vain Porin Teatterin tai Kansallisteatterin taloa voidaan tähän verrata.
     Taloyhtiön, sittemmin säätiön ja teatterin välillä on vallinnut käsittääkseni melko muodollinen vuokrasopimus. Taloyhtiö on aikojen kuluessa tukenut teatteria taloudellisesti ja laajentanut taloa niin sisältä kuin ulkoisestikin kulloistenkin vaatimusten mukaisesti, viimeksi tämän vuosituhannen alussa. Arkkitehti Harry W. Schreck edusti vuosikymmeniä isänsä jälkeen pitkäjänteistä jatkuvuutta talon hoidossa, jonka merkityksestä toinen pitkän linjan mies, teatterineuvos Rauli Lehtonen on monesti kertonut. Arkkitehti Lasse Kosunen on myös antanut panoksensa talon uudistuksiin.

Teatterin ydin on sen suuri näyttämö, jonka äärellä olemme, katsomo ei mikään suuren suuri (alkuaan 598 istumapaikkaa, josta toistasataa on poistunut eriaikaisissa remonteissa), edelleen sopivan kokoinen kodikkaan ja lämpimän tunnelman synnyttämiseksi katsojien ja esittäjien välille. Näyttämö oli aikanaan harvinaisen mittava (140 neliömetriä), nyttemmin suhteessa supistunut moniin uudempiin teattereihin verrattuna, mutta onpa se riittänyt mittaviin ponnistuksiin, aina Eino Salmelaisen ohjaamasta Peer Gyntistä ja kahdestakin West Side Storysta tulossa olevaan Les Misérables-suuryritykseen, sekin nähdään tällä näyttämöllä jo toisen kerran, aiemmin Kurjat nimisenä. Se oli Rauli Lehtosen ohjaus kuten ensimmäinen West Side Storykin.
     Vaatimaton ei ollut aloituskaan. Vihkiäisnäytelmänä 1913 nähtiin Arvid Järnefeltiltä varta vasten tilattu Manonin rakastajat, jonka tapahtumat sijoittuivat niin ikään Ranskaan ja suuren vallankumoukseen. Se oli hienostuneen teatterinjohtajan Jalmari Hahlin rohkea valinta: radikaalin kirjailijan vallankumouksen ihanteita kuvaava näytelmä Tampereen Teatterin vihkiäisissä - jälleen yhtenä muistutuksena siitä, kuinka kaventavaa ja perusteetonta on ollut aikojen saatossa leimata tämä teatteri vain porvarien viihdelaitokseksi. Kaukana siitä, vaikka ei hyvin voivien kaupunkilasten ja maakunnan vankan väen viihdyttämisessäkään mitään varsinaista vikaa ole. Muistan vanhan hämeenkyröläisen talonjunkkarin, joka todisti, että kun hän näki täällä Viktorian husaarin, "mun jalkani nousi meetrin korkeemmalle pellolla viä viikon sen perästä".
     Miten paljon tämä näyttämö onkaan aikojen saatossa heijastanut kuohuvaa, elämäntäyteistä, mieliä mullistavaa draamaa. Täällä on A. Kiven Kullervo on kironnut kohtaloaan, tällä on nähty yhtä hyvin Nikolai Gogolin kuin Maria Jotunin naimapuuhia, Teuvo Pakkalan tukkilaiset ovat raikuen laulaneet honkien huminasta, Kuningas Lear soimannut tyttäriään, Romeo ja Julia rakastaneet traagisin seurauksin. Täällä on hymyilty Mika Waltarin älykkäille komedioille ja vakavoiduttu Henrik Ibsenin tuimaan puhutteluun, jälleen naurettu läkähdyksiin Sugarin piukoille soittoniekoille, alivuokralaiselle tai farssin sankareille, jotka eivät halunneet pukeutua päivälliselle. Viimeksi Veriveljien kohtalot solmiutuivat ja erkaantuivat kuin antiikin tragediassa ikään.
     Hyvät kuulijat, tänä iltana olemme onnekkaita ja etuoikeutettuja. Teatterinjohtaja Reino Bragge on valinnut juhlanäytelmäksi William Shakespearen draaman Hamlet, jota hyvällä syyllä on pidetty maailman parhaana näytelmänä. Ensimmäisen kerran se nähtiin täällä Raittiustalossa 1906, pääroolissa nuori komea hongankolistaja Aarne Riddelin, joka sittemmin tuli vielä kuuluisammaksi nimellä Orjatsalo. Sen jälkeen Hamlet on esitetty tällä paikalla vain kaksi kertaa, 1935 (Wilho Ilmari) ja 1981 (Ossi Räikkä). Nyt on käsillä neljäs tulkinta, jonka on ohjannut Mikko Viherjuuri.
     Joten mikäpä tässä. Saamme pian seurata maailman parasta draamaa maakunnan kauneimmassa teatterissa onnitellen satavuotiasta, paljon nähnyttä taloa. Toivotan antoisaa teatteri-iltaa.

Satiirikko saalistaa
Veikko Huovisen lyhyet ja pitemmät erikoiset

Huovistilaisuus Tampereen Metsossa 9.9.2010 / Panu Rajala

Aloitin Veikko Huovisen tuotannon lämmittämisen lukemalla kaiketi hänen ainoan kirjansa, joka on jäänyt minulta lukematta, sen viimeisen Pojan kuoleman (2007).
     Se on äkkiä lukaistu, mutta jää mieleen pitkäksi aikaa. Ehkä se on tekijänsä henkilökohtaisin kirja, vaikka hän on aiemmin julkaissut päiväkirjojaan ja muistelmansa. Hyvin lähelle Huovinen siinä päästää lukijat, mutta ei ihan ihoon kiinni. Vanheneva kirjailija murtuu, kun hänen nuorin poikansa ei masennuksessaan ja psykoosissaan enää palaa terveiden kirjoihin, vaan hukuttautuu lokakuisella uimaretkellä Pieneen-Kiimasjärveen. Kolea kirja, mutta samalla siinä tuntuu huolehtivan ja epätoivoisen isän lämmin hengitys.
     Kuolema ei ole aiheena uusi Huovisella. Kuka muistaa Talvituristin (1965): kova allegoria turistiryhmän matkasta viimeiselle rannalle. Siinä oli kaksi toisiaan täydentävää laajaa kertomusta, yhtä tuimaa tilitystä Huovinen ei ole kirjoittanut ennen kuin nyt lopussa, Pojan kuolemassa. Talvituristin tyyliä ei otettu oikein vastaan, se oli Huovisen kymmenes kirja, ja siinä humoristi tuntui pettäneen yleisönsä. Helsingin Sanomissa Tuukka Kangasluoma kirjoitti siitä tyrmäävän arvostelun otsikolla "Mielen kainuismeja". Tämä kielikuva on varmasti jurppinut ankarasti Huovista. Matti Kuusen hyvässä tarkoituksessa keksimä termi kainuismi oli Huovisen mielestä leimasin, jolla pohjoisen kirjailijoita tahdottiin vähätellä. Taiteilijan itsetunnon herkkyyteen on Huovisen kohdalla vielä palattava.
     Olihan Huovinen kirjoittanut ennen Talvituristia muitakin vakavia kirjoja. Rauhanpiippu (1956) herätti pahennustakin pasifismillaan. Samainen Matti Kuusi nuhteli kirjailijaa Suomalaisessa Suomessa muistuttaen, että Huovisen asenteilla Suomen olisi käynyt köpelösti vasta kymmenisen vuotta aikaisemmin päättyneessä sodassa. Pasifismilla oli käyttöä kirjallisuudessa, mutta ei todellisessa elämässä, Kuusi huomautti. Huovisen muistelmista olemme voineet lukea, että hänen sodanvastaisuutensa oli perua jo 30-luvun radiolähetyksistä, joissa Hitlerin raakkuva ääni horjutti lapsen turvallisuuden tunnetta. Tätäkin teemaa hän jatkoi ja laajensi myöhemmin tuotannossaan.
     Vuonna 1959 Huovinen julkaisi lyyrisen, haikean teoksen Siintävät vuoret, taas erilaisen hänen tuotannossaan. Veikko Huovinen on meidän moni-ilmeisimpiä kirjailijoitamme. Siintävissä vuorissa paikallinen opasnuorukainen Reima ihastuu salaa opastettavaansa, kaupunkilaiseen neitiin,sinipukuiseen tyttöön, mutta suhde pysyy pidättyvänä, tukahtuneena, tunteet eivät saa ilmaisua. Kahden ihmisen vaelluksen taustalla on Kuusamon loisteleva vaaramaisema. Kirjaa voidaan pitää Huovisen runollisimpana, Toini Havu puhui jopa "intiimistä runonäytelmästä, jossa näyttelijöinä ovat suuret vuoret, kaipaus vuorten taakse ja poika ja tyttö erämaassa". Siinä ei paljon tapahdu, puolentoista sadan sivun verran vaelletaan vaaralla kolmisen päivää, ei juuri muuta. Hyllystä poimimani kirjan kansilehdeltä huomaan, että olen lukenut sen pääsiäismatkalla Sotkamossa vuonna 1968, 22-vuotiaana, silloisen tyttöystäväni kanssa, ilmeisen herkissä tunnelmissa. Se oli jo kuudes painos, jolloin tätä pientä kirjaa oli myyty 26 000 kappaletta!
     Hannu Mäkelä, hyvä kirjailija, harjaantunut lukija erehtyi Parnasson arvostelussa toteamaan, että jospa nämä nuoret olisivat olleet vähän rohkeampia ja ryhtyneet retkellä edes kerran naida napsauttelemaan, silloin vasta vuoret olisivatkin siintäneet! Tämähän oli ymmärtämätön arvio, 60-luvun nuoren miehen kirjoittama, vapautuvan seksuaalisen ajan tuote, ja soti Huovisen hienovireistä intentiota vastaan.
     Paljonkin Huovinen on kirjoittanut vakavaa, taiteellista, runollista proosaa. Ja silti piti puhumani Huovisesta härskinä ja pitelemättömänä satiirikkona. Tässä on aaltoliikettä, alkupuolen tuotannosta lähtee sittemmin vapaampi linja Huovisen ärhäköihin kannanottoihin ja aikalaiskirjoituksiin, lyhyisiin erikoisiin ja pitempiinkin, kunnes taas lopputuotanto laskeutuu melankolisempaan suvantoon. Jo päiväkirjat antavat suunnasta oireita. Humusavotta (1976) oli vielä räväkkä, kantaaottava, mutta seuraava päiväkirja Viime talvi (1968) on vakavoitunut, surumielinen, arvokeskustelua on vielä, tyrmääviä mielipiteitä, mutta yleissävy jo antautuneempi. Pojan kuolema näyttää, millaista tunnepohjaa vasten mietteet syntyivät. Huovinen ihmettelee itsekin, että hän sai vielä aikaan muistelmansa Muina miehinä (2001) - alkuosaltaan tuttua Huovista, mutta loppua kohti jo väsähtävää, hieman halutonta kerrontaa. Kirjailijan työ alkaa jo työlästyttää.

Ennen kaikkea muuta Veikko Huovinen silti tunnetaan nimenomaan humoristina. Ja tällöin sanan alkuperäisessä merkityksessä, hän on parhaimmillaan edustanut viimeisten joukossa sitä "sydänlämmintä, raikasta" huumoria eikä sitä kivulloista ja raakaa eli kyynistä, Aleksis Kiven tunnettua määritelmää mukaillakseni. Edellistä on nimenomaan Havukka-ahon ajattelijassa, jonka Huovinen kirjoitti 22-vuotiaana metsätieteiden ylioppilaana, siis samanikäisenä kuin minä olin lukiessani Sotkamossa Siintäviä vuoria. Hämmästyttävä suoritus! Kuka muu on luonut vähän yli kaksikymppisenä klassisen koskaan kuolemattoman henkilöhahmon. Pushkin oli 26 kirjoittaessaan Jevgenij Oneginin, Kivi lähes kolmenkymmenen julkaistessaan Nummisuutarit.
     Konsta Pylkkänen on pitänyt kutinsa kirjallisuuden eräänä kantahahmona. Vastikään uusi elokuva aiheesta keräsi oloissamme huomattavat katsojaluvut. Ja Huovinen teki toisenkin hämmästyttävän tempun: hän palasi Konstan elämään, kun romaanin julkaisemisesta oli kulunut yli puoli vuosisataa. Olihan Konsta seikkaillut välillä joissakin tarinakirjoissa, katkelmia oli julkaistu, mutta hänen myöhäisemmät vaiheensa heräsivät eloon vasta 2004 kirjassa Konsta Pylkkänen etsii kortteeria - tyven, viisas, rauhallisella tuoreella lauseella kirjoitettu kuin kostean tuoksuva syksyinen päivä. Ja edelleen, taustalla Pojan kuoleman kertomat ahdistavat tapaukset. Kirjailijan lepopaikka, myös pakopaikka on hänen työnsä.
     Onkohan ketään romaanihenkilöä saateltu niin huomaavaisesti ja karun hellästi vanhuuden lepoon kuin Konsta Pylkkästä? Mistä Huovinen tavoitti tuon mielenrauhan, seesteisen elämännäkemyksen ja hiljaisen viisauden? Se näkyy myös hänen toisessa myöhäisessä klassikossaan Koirankynnen leikkaaja, joka on myös onnistuneesti filmattu ja josta olen kirjoittanut seikkaperäisen analyysin Juhani Salokanteleen toimittamaan kirjaan Kirjojen Suomi (1996) otsikolla tarkasti leikattu tarina, joten siitä ei sen enempää. Vanha kone näytti siinä kirjassa täyden mahtinsa. Huovisen linja on pitkä, siinä riittäisi vielä paljon tutkimista.

Mutta satiirikko tässä vain pakenee eikä vielä saalista mitään. Mistä alkaa Huovisen satiiri ja mitä on satiiri? Määritelmän mukaan satiiri on pilkallinen kirjallinen tuote, jossa iva kohdistuu parantamistarkoituksessa ihmisten siveellisiin heikkouksiin, yhteiskunnan paheisiin ja sen sellaisiin. Antiikista alkaen satiiri on ollut suorittu kirjallisuuden tyylikeino, ei oikeastaan laji, koska sitä voi esiintyä kaikissa lajeissa. Juvenalis kirjoitti satiirisia runoja, samoin Catullus, Aristofanes ja Plautus satiirisia näytelmiä, Petronius ensimmäisen satiirisen romaanin Satyricon. Parhaiten siitä tunnetaan osa Trimalkion pidot, äkkirikastuneen nousukkaan ivaileva kuvaus - kovin tuttu aihe pian Huovisellekin. Strindbergin syövyttävä pilkka tunnetaan, samoin Ibsenin tuima yhteiskuntakritiikki. Swift ja Gulliverin retket nousivat maailmankirjallisuuteen, vaikka tavoite oli aivan ajankohtainen pilkka. Suomessa ensimmäiset kunnon satiirit tulevat vastaan Joel Lehtosella (Henkien taistelu), ehkä Kiannon kiistakirjoituksissa tai Volter Kilven pamfleteissa. Satiirinen ote ei ole ollut yleinen suomalaisessa realistisvoittoisessa kirjallisuudessa. Parhaita satiirikkoja ovat pakinoitsijat Ollista Bisquitiin.
     Veikko Huovisen satiiri on varhaista tekoa. Romaani Ihmisten puheet (1955) satirisoi suomalaista ahdasmielistä ja juoruilevaa kyläyhteisöä hyvinkin sapekkaasti. Nämä ihmisten puheet ovat Veikkoa aina harmittaneet, hän oli yliherkkä kaikenlaiselle ympäristön kommentoinnille kuten Pojan kuolemassakin huomataan: usein hän pelästyy eniten sitä mitä ihmiset sanovat. Joku humalikon tokaisu jää vaivaamaan hänen mieltään ja ikuistuu päiväkirjaan. Kritiikkiä hän suorastaan kavahtaa, silmää äkkiä kuinka näkyvästi arvostelu on painettu, mikä on sävy, millainen kuva - ja sulkee lehden. Ihmisten puheet ilmestyi kovan alkumenestyksen jälkeen, äkillinen julkisuus ei maittanut Huoviselle, vakka hän kyllä aina janosi tunnustusta, kritiikin kiitoksia ja kustantajan huomionosoituksia. Metsämies oli samalla hypokriittinen taiteilijasielu.
     Vielä selvemmin alkavaa satiirista linjaa edustaa tietysti Rauhanpiippu (1956), tuo hieman merkillinen fantasia, jossa sodanlietsojat tehdään naurunalaisiksi. Tämäkin on ikivanha antiikista juontuva keino, mitäänhän vakavat valtiomiehet tai poliitikot eivät niin pelkää kuin naurunalaisiksi joutumista. Nykyään heidän on täytynyt jo turtua osaansa, niin totaalista ja kattavaa on poliittinen pilkanteko ollut, kaikki kunnioitus aikaa sitten karissut. Satiiri on käynyt mahdottomaksi, totesi jo Haavikko, sillä he tekevät sen itse. Mutta Rauhanpiipun aikana oli toisin. Käytiin kovaa poliittista taistelua, Kekkonen voitti niukin naukin repivän presidentinvaalin. Tuntemattomasta sotilaasta oli kulunut vasta kaksi vuotta, elokuvasta vain vuosi. Se hallitsi suomalaisten sodankuvauksen käsitystä, sotajuttuja kerrottiin junissa, kapakoissa, katuvarsilla. Tässä ilmapiirissä Huovisen kirja oli outo lintu, mutta sitäkin luettiin kuuden painoksen verran, siitä väiteltiin, sitä ihailtiin, sitä myös pilkattiin. Huovinen ei ollut enää yksiselitteinen kansansuosikki kuten Havukka-ahon aikoina. Hänen kirjailijakuvansa sai yhä uutta särmää, nykykielen brändäämistä hän suorastaan kaihtoi. Jos hän olisi halunnut brändiksi, hän olisi jatkanut korpifilosofisena huumorimiehenä.
     Niinpä hän ei vähään aikaan julkaissut yhtään satiiriakaan tai muuta yhteiskunnallisesti kantaaottavaa. Hän vetäytyi luonnon pariin, puiden ja koirien pariin, Kuikan novelleihin, ja pilkkaa vaihteeksi itseään Lemmikkieläimessä (1966) - siinähän kirjailija on häkkiin suljettu lemmikki, jota ihmiset saavat ruokkia ja pällistellä. Julma kuva kirjailijasta, joka ei vieläkään viihtynyt julkisessa roolissaan ja joka ei halunnut markkinoida teoksia omalla pärställään mihin WSOY:n isäntä Eijkensi keväällä kirjailijoitamme yllytti. Ajan henki keksittiin jo nelisenkymmentä vuotta sitten. 60-luvun lopulla kirjallinen elämä alkoi jo kunnolla kaupallistua ja seuraavalla vuosikymmenellä oli jo täysi rähinä päällä. Tätä Sotkamon mies katseli karsaasti. Tosin hän suostui moniin lehtijuttuihin ja haasteli harvakseen radiossa ja televisiossakin.
     Kun WSOY markkinoi otavalaisen Hannu Salaman kirjaa otavalaisesta Pentti Saarikoskesta (Legenda jo eläessään) huomattavasti näkyvämmin ja riehakkaammin kuin kustantajan oman kirjailijan Huovisen uutta teosta, tämä suivaantui ja vaihtoi puolestaan Otavan leiriin - tosin väliaikaisesti. Humusavotasta näkyy kuinka äreissään Huovinen oli sen ajan kirjallisesta elämästä ja kustantajista, jotka eivät riittävästi pitäneet yhteyttä pohjoisen erakkoon.
     ärtymys, harmi, jurnutus herättävät sitten lopullisesti satiirikon saalistamaan. Rasvamaksa on käännekohta, vuonna 1973 eletään Kekkosen vallantäyteyden aikaa, elintaso kohoilee kohisten öljykriisistä huolimatta, maa kaupunkilaistuu ja modernisoituu, mutta on myös vastavoimia, ennen kaikkea Veikko Vennamon maaseudun puolue, jossa puolustetaan kansaan menevin iskulausein entistä arvomaailmaa. Toinen Veikko iskee tähän väliin, kahtia halkeavan kansakunnan syvenevään hämmennykseen. Hän ottaa syyttäjän, hyökkääjän, todenpuhujan ja kuoliaaksinaurattajan roolin. Hän on toisinajattelija ikiomalla tavallaan, yhden miehen ajankohtainen studio Sotkamossa. Hän keksii lyhyet erikoiset, se on hänen oma lajinsa, vieläkin jäljittelemätön. Arto Paasilinna on kulkenut paljolti valmiiksi viitoitettuja polkuja, mutta ei koskaan yltänyt Huovisen lyhyeen iskuvalmiuteen. Paasilinna venyttää usein piloille hyvät ideansa, mitä Huovinen ei koskaan tee. Hän osuu heti napakymppiin. Hän saa radikaalin Urho Kekkosenkin närkästymään.
     Tämä tapahtuu kokoelmalla Rasvamaksa, sen jutulla "Ihmissyöntiä I-II". Edistyksellinen ajattelu ei tosiaankaan innostanut Huovista, jos hän vaistosi siinä vähänkin epäaitoa ja suomalaiseen ajatteluun sopimatonta pinnistelyä. Silloinen globaali maailma tuli koteihin kehitysavun muodossa. Afrikan mustia piti ruveta täältä pohjolasta auttamaan, ja heidän rotunsa edustajia alkoi vilahdella Suomen yliopistoissa, tosin vasta harvoja. Tämä tilanne kutkutti Huovisen satiirisia tuntokarvoja. Hän ei kaihdellut nuijaniskujaan. Hän heittäytyi häikäilemättä epäkorrektiksi ja muisti poikakirjoista lukemansa jutut neekerien ihmissyönnistä. Sehän ei ole maailmasta vieläkään täysin poistunut. Gustaf Hägglund kertoo muistelmissaan törmänneensä siihen maailmanmatkoillaan Tyynen valtameren saarilla vielä 1990-luvulla. Huovisen jutussa kehitysapulainen Kristian Pörhönen joutuu Tansanian yössä sissien vangiksi, saa kesken iloisen illanistujaisen nuijasta päähänsä ja joutuu pataan. Huovisen satiirien suolaa ovat tarkat totisella naamalla kirjaan viedyt yksityiskohdat. Sissipäällikköä naurattaa Pörhösen maksa, "taisi olla ryyppymiehiä, tämä Pörhönen", maksan ympärillä on yhtenäinen, valkea, noin puolen sentin paksuinen rasvakerros. Sissipäällikön herkkua on Pörhösen pehmeä pohje, mutta erityisesti nautiskellaan Pörhösen maksaa vehnäleivän päällä. "Jos siihen vielä ripotteli varovasti muskottia ja valkopippuria, niin olihan, peijakas, maukas iltapala."
     Seuraavassa osassa "Pystyyn marinoitu nainen" Huovinen panee vielä paremmaksi. Siinä ugandalainen ylioppilas Leopold Gile saapuu Tampereelle YKK:n suojiin opiskelemaan sosiologiaa Antti Eskolan johdolla. Huovisen tarkkuutta osoittaa, että hän puhuu YKK:sta, joka muutettiin yliopistoksi vasta 1966. Yleensäkään Huovinen ei erehdy faktoissa, vaikka kuinka keksii ja liioittelee. Lepold Gile kohtaa suomalaisen hum.kandin, vaalean neitosen, ja syntyy lämmin suhde. "Suomalaista naista hämmästytti Gilen musta pippeli." Huovinen menee asian ytimeen. Mutta Gile ei pitänyt suomalaisista ruokalajeista, siinä hän oli Berlusconin linjoilla. Suomalaiset ruuat olivat laimeita ja huonosti maustettuja, "ravintola-aterian jälkeen oli kuin olisi tahkon niellyt". Niinpä Gile päättää parantaa tilannetta. Hän marinoi pystyyn suomalaisen vaalean hum.kandin, hän pakkosyöttää tälle parsaa, valkosipulia ja selleriä ja juottaa tälle Chartreus-likööriä ja Stregaa viikkokaudet. Sitten Gile tappaa naisen ja panee lihat pakastearkkuun. Huovinen sivuuttaa kokonaan semmoisen pikkuseikan, että eikö kukaan ala kyselemään kadonneen neitosen perään. Koira ei perään haukkunut, kehuskelee Gile myöhemmin tovereilleen Tansaniassa. Pitkin talvea hän syö naista. Huovinen on herkuttelun oivallinen kuvaaja, ja suurella asianharrastuksella hän tässä tarkastelee, millaisia herkkuannoksia Gile vaaleasta hum.kandista valmistaa.
     No tämähän on aivan härskiä, törkeää ja sopimatonta kirjallisuutta - siinähän Kekkonen oli aivan oikeassa. Tämä ei sopinut ollenkaan Suomen harjoittamaan kehitysapupolitiikkaan ja uusiin kansainvälisiin avauksiin. Tällähän vain ruokittiin vanhoja ennakkoluuloja mustaa rotua kohtaan. Tänään tulisi syyte rasismista että heilahtaisi, kovat sakot ja kirja vedettäisiin pois myynnistä. Jos sitä yleensä olisi kustannettukaan. Vai kuinka?
     Ainakin iltapäivälehdet ja muutkin edistykselliset raivoaisivat. Lukemattoman kolumnistit tuomitsisivat ja tukehtuisivat paheksuntaansa. Kirjailijaa säälittäisiin, hänen katsottaisiin elävän vanhoissa harhoissa ja hänen toivottaisiin tulevan ulos maailmaan sieltä Sotkamon korvesta. Ehkä näin. Mutta miksi jutut kuitenkin ansaitsevat paikkansa ajan kuvauksina? Miksi ne vieläkin huvittavat, ei voi mitään, vaikka kuinka yrittäisi pitää naamansa ihmisoikeuksien ja tasa-arvon peruslukemilla. Ovatko ajat muuttuneet itse asiassa ahdasmielisemmiksi nyt uuden avoimuuden aikana? Miten Huovinen päästettiin irti umpipoliittisella 70-luvulla? Miksei häntä pantu syytteeseen kuten Salama, hänhän pilkkasi jopa Neuvostoliittoa ja Brezhneviä, joka oli sentään Jumalaakin korkeampi arvohenkilö 70-luvun Suomessa.
     Salaisuus on Huovisen tavassa toteuttaa hullut kuvitelmansa. Hän kirjoittaa mahdottomia ikään kuin itsestään selvinä, jokapäiväisinä asioina. Hän vetäisee maton kriitikkojensa alta salamielisellä vakavuudellaan. Naurajat olivat 70-luvun alussakin Huovisen puolella Kekkosta vastaan, jota häntäkään ei voitu yleensä syyttää huumorintajun puutteesta. Jossain hänelläkin kulki raja, ennen muuta neuvostosuhteissa mutta muissakin Suomelle tärkeissä eduissa. Niitä Huovinen sotki ja hämmensi aivan häpeilemättä. Hänestä tuli henkireikä monille, samantapainen kuin Kari Suomalainen, Veikko Vennamo tai Tuure Junnila. Oli vain muutamia, jotka uskalsivat puhua ja kirjoittaa vastavirtaan näin reippaasti. Huovisen ylivertainen ase, kuten Karilla, oli satiirikon sapekas huumori. Sekä kuvailemisen taito, ilmeikäs, alkuperäinen kieli.
     Tabut saivat Huovisen hereille. Niitä riitti entisinä vuosikymmeninä. Erityisen halukkaasti Huovinen tarrasi sisä- ja ulkopoliittisiin tabuihin, joiden edessä muut kirjoittajat kohteliaasti kumarsivat ja vaikenivat. "K:n projektin työtätekevät toimihenkilöt tuomitsevat sosialidemokraattisen pyrkyrin" kuvaa kansandemokraattisia menettelytapoja käänteisin keinoin, ikään kuin porvaritkin voisivat terästyä. Turha toivo, hehän olivat Huovisen kuvailun mukaan silloin "lullukkaväkeä" eivätkä voineet vielä unelmoidakaan nykyisestä vallantäyteydestään. Huovinen on muun ohessa kielenpuhdistaja, tosin vailla menestystä. Hän toteaa, että Projekti on paskasana, "uuskielen suosima sana tärkeille puheen posottajille. Kun puhuu projektista, tekee se muka vakuuttavamman vaikutuksen kuin suunnitelma, hanke tai työmaa". Huovisen kritiikki ei mennyt perille, nykymaailma vasta viliseekin projekteja eikä mikään työpaikka tule toimeen ilman. Uusia amerikanperäisiä paskasanoja on tullut pilvin pimein, käyttääkseni toista ärsyttävästi yleistynyttä metaforaa.
     Entä juttu "Lahtari ja punikki" - kuinka kireää poliittista aikaa elettiinkään 1973, ja Huovinen uskaltaa sohaista kuumimpaan ja arimpaan aiheeseen, sisällissotaan, jota silloin nostettiin voimalla uudelleen keskusteluihin ja taas viime aikoina on nostettu, mutta ei missään Huovisen käyttämin keinoin. Hän kuvaa symbolisesti osapuolten edustajien verisen kaksintaistelun hyytäviä yksityiskohtia säästelemättä. Hän on yhtä epäkunnioittava niin lahtaria kuin punikkia kohtaan, vanha pasifisti on siis äänessä. Mutta jutun ydin nousee esiin seuraavassa katkelmassa. Molemmat ovat saaneet kuolettavan osuman ja he herjaavat huudoilla toisiaan. äkkiä lahtari huutaa:
     "- Hei punikki. Ei veljesvihasta koidu muta kuin surua ja katkeruutta. Kansamme pitää eheytyä. Silloin me olisimme voimakas kansa. Etiäinen sanoo minulle, että 21 vuoden kuluttua kansamme yhdistyy, ja Suomen miehet käyvät taistoon rinta rinnan."
     No tähän sinänsä osuvaan ennusteeseen punikki vastaa yhtä osuvasti:
     "Haista huilu lahtari. Minä puolestani ennustan, että Suomen vasemmisto tekee viiden vuosikymmenen kuluttua kaikkensa, repiäkseen auki veljessodan haavat. Kaikki haudat kolutaan ja luut nostetaan esiin. Lehtemme pauhaavat väsymättä lahtarien julmuudesta Saamme kätyreiksemme paljon herraspentuja, ja he käyttävät kaiken voimansa saadakseen aikaan uuden kansalaissodan. Ja siinä sodassa kaikki kostetaan. Silloin kaikki porvarit tapetaan tai pannan vankilaan."
     Kuinka on käynyt? Ei ihan näin, mutta ei paljon puuttunutkaan 70-luvulla, jolloin taistolaisten pöydissä tehtiin jo tappolistoja vallankumouksen varalle. Ja eikö vain viime vuosinakin ole kohtalaisen vilkkaasti kaiveltu hautoja ja nosteltu luita, yritetty ainakin. Olkoon nyt jo tavoitteena Huovisen toivoma kansallinen eheytys.
     Mainitsen vielä yhden kuuluisan jutun, sen "Ammattimaisen puolueenhaukkuja", jossa Väinö Kirsikkala kiertää talosta taloon haukkumassa tunnetuille puoluepukareille heidän vastapelureitaan ruokapalkkaa vastaan. Jutun lukeminen käy vieläkin 70-luvun poliittisen historian pikakurssista, eikä ihme, että henkilö on jäänyt elämään nimimerkkinä Aamulehden palstoille, ei tosin yhtä ärhäkkänä kuin ovela esikuvansa.

Lyhyet erikoiset saivat suuren suosion kuten Huovisen teokset miltei järjestään, sekin eräs syy siihen, ettei häntä voitu syyttein tai muuten poliittisesti nujertaa. Hän eli syrjässä ja näki tarkemmin ja uskalsi sanoa enemmän kuin moni muu. Hänellä oli luja taloudellinen asema, menestyksen myötä syntynyt, ja sekin antoi hänelle sananvapautta. Häntä ei voitu taloudellisesti painostaa miltään taholta. Kustantaja vain hykerteli käsiään hänen käsikirjoitustensa äärellä.
     Tässä voin tulla mukaan omine muistikuvineni. Ajelin joskus 70-luvun lopulla Sotkamon Huovis-savottaan puhumaan jostakin aiheesta, Jouko Tyyri Maakuntakirjailijoiden nokkamiehenä ne järjesti, oli muitakin puhujia. Tällöin tapasin Huovisen, joka osallistui päiviin perheineen, vähän vaivautuneena mutta kumminkin, olihan se kunnianosoitus. Muistan että lounaspöydässä Tyyri usutti Huovista kirjoittamaan pirullisen satiirin Bertolt Brechtistä ja hänen monista vaimoistaan ja Veikko vähän syttyikin ja pyysi lähettämään materiaalia, mutta puheeksi jäi, en ole ainakaan tällaista satiiria Huovisen kirjoista tavannut.
     Mutta satiiri oli silloin juuri Huovisen leipälajina, ja Tyyrikin piti itseään sanomalehtikirjoitusten satiirikkona. Kekkonen oli kummankin suurin maali, samoin elämämeno Kekkosen tasavallassa, joka veteli jo viimeisiään. Kumpikin teki parhaansa sen saattelemiseksi hautaan.
     Tulin MTV:n teatteripäälliköksi 1983 ja työni oli kehitellä paitsi näytelmiä, uusia ajankohtaisia tv-sarjoja. Elettiin vapautumisen alkuaikoja. Mauno Koivistosta oli tullut Kekkosen seuraaja. Nyt oli lupa käsitellä yhteiskuntaa vähän entistä railakkaammin, jopa televisiossa. Kaappasin ensin Lasse Lehtisen, jonka romaani Uskottu mies olikin oivallinen aihe ja sai suuren menestyksen. Mutta pian tuli Huovinen mieleeni. Olisi tehtävä pitkä sarja hänen lyhyistä erikoisistaan, nehän on kuin luotu iskeviksi paloiksi televisioon. Otin mukaani ohjaaja Pauli Virtasen ja ajelimme Hailuotoon tapaamaan Huovista hänen kalamajallaan. Sama mökki esiintyy nyt sitten hyvinkin surullisessa valossa kirjassa Pojan kuolema. Mutta silloin 1984 aurinko vielä hymyili, ja me veimme kilisevät tuliaiset ja vietimme mökissä Veikon kanssa pari vuorokautta, joiden aikana jutut tulevaan sarjaan valittiin ja yleiset suuntaviivat hyväksytettiin kirjailijalla. Veikko taisi olla aika mielissään hankkeestamme.
     Ja hyvä siitä tulikin! Vieläkin katsojat joskus muistavat nauraa hekotellen sellaisia juttuja kuin "Jutta Grahnin mies" tai "Viinankätkijä" - hyvät näyttelijät, Heikki Nousiainen ja Vesa-Matti Loiri päärooleissa. Sovitimme niitä yhdessä Virtasen kanssa ja käytimme myös ulkopuolisia dramaturgeja kuten Huovis-tuntijaa Arto Seppälää. Harvoin olen saanut esimiehiltäni ja katsojilta niin hyvää kiitosta kuin tästä Huovis-sarjasta, johon piti tehdä jatkoa, mutta lähdinkin sitten yhtiöstä tekemään väitöskirjaa ja uudet tuulet puhalsivat. Silti mieleeni jäi mielihyvin se, että olimme aloittamassa yhteiskunnallisen satiirin sarjaa tv:ssä, jota sellaiset kuin "Hyvät herrat" (siinäkin Lehtinen mukana) ja "Iltalypsy" ja monet muut sitten jatkoivat. Nyttemminkin linja elää vielä henkitoreissaan "Uutisvuodossa" ja vähän tuoreemmin, paremmassa hapessa kuten kuluneesti sanotaan "Ihmisten puolueessa".
     Väitän että Veikko Huovinen on paljossa nykymuotoisen suomalaisen satiirin kantaisä. Ei enempää eikä vähempää.
     Hänellä on ollut näkijän kykyä, kykyä aavistaa ja ennakoida mitä pian tapahtuu. Vaikka eli syrjässä ja pysyi siellä, hän otti ihmeen herkästi selvää ajassa liikkuvista trendeistä. En tiedä hänen menetelmiään tässä, ilmeisesti hän katseli tarkalla silmällä televisiota ja luki paljon naistenlehtiä ja eri alojen julkaisuja. Kävikö hän ahkerasti kirjastossa? Tuliko hänen vaimolleen näitä lehtiä?
     Joka tapauksessa sellainen teos kuin Kasinomies Tom (1990) osoittaa valppautta, ajan merkkien tajua ja hyvää aineiston keräilysilmää. Se ilmestyi juuri käännekohdan aikoihin, jolloin ylikuumennut taloushuuma romahti taantumaksi. Sen se kuvaa, sieppaa sen mitä oli tehty ja mitä oli tulossa. Huovinen saattoi olla ensimmäisiä, joka pystyi pistämättömästi luonnehtimaan uuden ajan tyypin, sijoittajan, kasinopelurin, jollaisille sitten kävi huonosti, ainakin monille:
     "Tämä ihmemies ei tuota mitään, ei tao rautaa, ei ompele, ei kaiva maata, ei hikoile niin kuin duunari. Hän on loinen, finanssiasioihin perehtynyt tietomies, joka elää merkillisessä, epätodellisessa muovikuplassa numeroidensa, laskelmiensa, kaupantekojensa ja rahojensa kanssa. Hän soittaa puhelimella, käy pörssissä, lukee noteerauksia, ostaa vinkkejä lounailla ja palveluksilla, vaanii ja iskee.
     Mitään hyödyllistä, käsin kosketeltavaa ei synny, raha siirtyy joltakin toiselta hänelle. Joku onneton häviää, hän voittaa. Hän saa pankilta lainaa, sijoittaa, valtaa nurkan tai koko pytingin. Joku häviää, romahtaa, menettää. Useimmiten häviäjä on säästäjä tai veronmaksaja, tavallinen kansalainen, joka vielä ryhdikkäästi (tyhmyyttään) koettaa elää vanhaa kunnon elämää maksaen veronsa ja velkansa ja sopeuttaen elämänsä tulojensa mukaisesti.
     Kuinka tuttua vielä tänä päivänä! Samat tilanteet ovat saaneet globaalit ulottuvuudet. Ajatellaanpa äskeistä Yhdysvaloista alkanutta pankkikriisiä ja sitä seurannutta talouslamaa tai Kreikan talouskurimusta, jota tavalliset ryhdikkäät veronmaksajat ympäri Eurooppaa nyt maksavat. Huovinen oli auguuri, näkijä, joka osasi tiivistää kaikkien tajuttavaan muotoon sen, mistä taloustieteen asiantuntijat puhuvat hämärtävin ja vaikeaselkoisin termein ja tilastoin. äkkirikkaan yhteiskunnan mahanpurut hän näyttää valikoivin, havainnollisin esimerkein: korskean rakentamisen, ylikuumenevan taidehuutokaupan, Saariselän mahtailevat kelolinnat, tarpeettoman väkevät maasturit ja turhan tiheät laskettelurinneverkostot.
     "Kongressihotelli ovat suuressa huudossa. Niihin kokoontuu suuria seurueita hölpöttämään, kotkottamaan ja esittämään häikäiseviä suuntaviivoja. Niinpä niin. Tämä on kongressihotellien ja auditorioiden aikaa. Satapäiset laumat valtuutettuja istuvat päiväkaudet katetuissa amfiteattereissa ja vaativat talvilomia, lyhyempiä työviikkoja ja enemmän palkkaa." Miten tuttua, tätä päivää! Vain tietokoneiden valtakausi jäi jossain määrin Huovisen intressien ulkopuolelle, siihen hän ei ehtinyt kunnolla mukaan, sitä hän kai alunperin vierasti eikä perehtynyt sen satiirikolle tarjoamiin huimaaviin ja pohjattomiin mahdollisuuksiin.Vielä 2000-luvun kynnyksellä hän näkyy kirjoittaneen sähkökoneella Linen Bank -paperille, kahtena kappaleena, eikä kaiketi myöhemminkään siirtynyt käyttämään tietokoneiden tekstinkäsittelyohjelmia. (Joku voi tietää tästä tarkemmin.)

Keskeiset ideansa Huovinen laajensi globaaleihin mittoihin, yhä kauemmas historiaan ja samalla varoituksiksi nykyihmisille. Hänen kestävin teoksensa Havukka-aholaisen jälkeen saattaa olla kolmen pirullisen viiksiniekan trilogia, joka alkaa Veitikasta (1970) ja jatkuu teoksissa Joe-setä (1988) ja Pietari Suuri hatun polki (1995).
     Hitlerin, Stalinin ja Pietari Suuren teot, päätökset ovat kaikki vaikuttaneet pienen Suomen kansan kohtaloihin, yleensä tuskaa, tuhoa ja murhetta tuottaen, eikä Huovinen päästä syyllisiä vähällä - niin mustan ja hirtehisen leikillisesti kuin hän historialliset rikokset kirjoittaakin. Veitikka on samalla tieteellisen tutkimuksen parodiaa, niin osuvaa ja harhauttavaa, että lukijat ulkomaillakin pitivät lähdeapparaattia todellisena ja kummastelivat sen merkillisiä ja ennen tuntemattomia dokumentteja ja lähdeviitteitä. Ehkä se on Huovisen pirullisen lumeleikin nerokkain tuote. Hänellä on merkillinen taito tuoda esiin karmeita tapauksia ja hirveitä vaiheita historian syvyydestä sillä tavoin, että ne ensin naurattavat ja sitten jäykistävät kauhusta. Tästäkö olikin kysymys? Lukekaa uudelleen vaikkapa loistokas juttu, jossa vaaditaan seikkaperäisin ehdotuksin parempia oloja vankileireille. En vieläkään voi lukea sitä hirnumatta naurusta - ja silti on kysymyksessä kammottava asia, tragedioiden äiti voisi sanoa.
     Mitä Veikko Huovinen on tällä kaikella tahtonut sanoa. Hänen ärhäkkyytensä, hyökkäystensä, kritiikkinsä, velmuilunsa pohjalta on minusta löydettävissä hyvin yhtenäinen ja yksinkertainen elämännäkemys: ihmisten pitäisi saada elää rauhassa, turvatuissa oloissa tolkullista ja kaiken puolin järkevää elämää. Pieni virkistyskään ei ole pahitteeksi, ja huikennellakin saa, jos pysyy kohtuuden ja hyvien tapojen rajoissa. Luontoa tulee kunnioittaa ja säästää, ja kaikenlainen kerskakulutus ja hillittömyys on pahasta ja tuomittavaa. Elämästä, sen antimista saa nauttia. Syyllistämistä ja ahdistusta on vastustettava. Työtä pitää tehdä ja iloita sen hedelmistä. Lähimmäisiä pitää kunnioittaa, mutta liika hurnailu on haitaksi. Toisten niskassa ei saa roikkua eikä vangita tai teloittaa ja käyttää toisia hyödyksi. Sodat ja joukkoteurastukset on lopetettava. Omanarvontuntu on säilytettävä ja pysyttävä tasapainossa itsensä ja toisten kanssa.
     Näin kun elettäisiin, kaikki menisi hyvin. Sitä mieltä tuntuu Veikko Huovinen olevan. Eikä ole hänen syynsä, että ihmiset eivät näin hyviä ohjeita ymmärrä eivätkä noudata. Ja sen takia kaikki meneekin toistuvasti haukan persieen kuten Konsta Pylkkänen tapasi sanoa.

Tutkimukset Veikko Huovisen elämästä ja tuotannosta:
Arto Seppälä: Ajatus on hiirihaukka. Veikko Huovinen, humoristi. WSOY 1975.
Tero Liukkonen: Veikko Huovinen, kertoja, veitikka, toisinajattelija. SKS 1997.

Kuinka ryhdyin rakentamaan elämäkertoja

Kirjallisuustapahtuma Koskilinnassa 4.9.2010 / Panu Rajala

Alussa olivat Sillanpää ja hänen kanahäkkiin sullottu arkistonsa. Sillanpää käveli vastaani ilmielävänä ensin Mäkelän lehtimajaan täällä Vanajankylässä ja sitten Herttoniemen Ilvestien portaita yläkerrasta, keinahtelevin askelin, otti tarjotut kukkaset ja muutaman valssiaskeleen Kuitusen omakotitalon permannolla. Hänen arkistonsa sijaitsi Tampereen yliopiston kellarissa, kanaverkolla erotetun kopin lattialla kiihottavassa epäjärjestyksessä. Kukaan ei ollut kajonnut siihen vuosikymmeniin. Arkisto oli kärrätty Otavan vintiltä Tampereelle, Sillanpään elämän ja tuotannon omalle maaperälle, kuten Heikki A. Reenpää kauniisti muotoili luovutuskirjeen.
     Henkeä pidätellen aloin selata Sillanpään kirjeitä, papereita, käsikirjoituksia, kauppa- pesula- ja ravintolalaskuja sekä erinäisten herrain ja rouvain vaatehtimojen ylisuuria laskuja ja niiden tiukkasanaisia karhukirjeitä. Kaikki oli tallessa, kouluajoista saakka. Sillanpää osasi jo varhain arvostaa omaa nerouttaan.
     Samanlaisia kiihkoutumisen hetkiä elin, kun monen vaiheen jälkeen kiidin taksilla noutamaan Mika Waltarin kirjeet Jalo Sihtolalle akateemikon tyttären Satu Waltari-Elstelän eteisen nurkasta. Tai kun availimme Vesa Karosen kanssa Yrjö Jylhän veljen lähettämiä pahvilaatikoita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa. Tai kun Aila Meriluoto toi tassutellen kirjastonsa alahyllyltä kaivamiaan, silkkinauhoin yhteen sidottuja ajan kellastamia kirjenippujaan V. A. Koskenniemeltä ja Kai Laitiselta.
     Aineistoa! Ennen tutkimatonta! Neitseellistä materiaalia suoraan syliin. Elämäkerran kirjoittajan tähtihetkiä, koskaan unohtumattomia.

Sillanpäästähän oli jo kir