Henkilötiedot
päiväkirja
Julkaisut
Kirjoituksia
Puheita
palaute
pääsivulle


Kirjoituksia

| Kirjoitusten valintasivulle |

Yrjö Saarinen oli itseoppinut taiteilija, joka ei käynyt mitään taidekoulua eikä matkustanut koskaan ulkomaille. Hän maalasi kotonaan Hyvinkäällä voimakkain vaistonvaraisin värein, eli ajoittain nälkärajoilla, joi viinaa, tappeli ja rakasti elämää. Hän täytti joka suhteessa boheemin taiteilijan tunnusmerkistön. Hitaasti Saarinen alkoi saada töitään näyttelyihin. Niiden muotopuoli rujous herätti vastarintaa, mutta värien hehku sai myös ihailijoita.
   Jatkosodan aikaan 1942 neljä Saarisen öljyvärimaalausta riippui Suomen Taiteilijain 49. vuosinäyttelyssä Helsingin Taidehallissa. Taiteilija itse palveli hevosmiehenä Itä-Karjalassa. Propagandatöistä levähtääkseen (hän toimi Valtion Tiedoituslaitoksessa) Mika Waltari poikkesi Taidehallin näyttelyyn ja ihastui Saarisen rintamalla maalaamiin Paatenen maisemakuviin. Hän osti 5000 markalla synkän runollisen talvinäkymän.
   Waltari ei tuntenut Saarista, tuskin oli kuullutkaan hänestä, mutta ensikosketuksesta syntyi kestävä suhde taiteilijaan.

Taiteilija tapaa mesenaatin

Nostomies Saarinen (s. 1899) vapautettiin palveluksesta kesken jatkosodan, jolloin hän sai paneutua täysin voimin maalaamiseen. Hän ei sopeutunut armeijaan, oppi vihaamaan hevosia, hukkasi sairaalamatkalla juopotellessaan sotilaspassinsa ja joutui Hennalassa putkaan. Kaveri uskoivat sodan pian päättyvän, kun Saarinen sinne komennettiin. Toisin kävi, joukko-osaston komentaja halusi pikemmin vapautua Saarisesta.
   Saarinen sai pian kokoon oman näyttelyn Bäcksbackan salonkiin. Olihan hänellä ollut sentään töitä esillä 30-luvulta alkaen, joitakin lahden takanakin. Muutama kriitikko kirjoitti töistä postitiivisesti, vaikka vaikutusvaltainen Onni Okkonen häntä vastusti. Ruotsissa ja Norjassakin alkuvoimainen Saarinen herätti huomiota. Hänessä nähtiin Edvard Munchin hengenheimolainen.
   Elokuussa 1944 Saarinen saapui Helsinkiin ja maalasi Ritarihuoneen puistossa. Hänen ystävänsä Veikko Aaltona haki töitä hänen hotellihuoneestaan ja kaupitteli niitä kaupungilla. Vähän syntyi köyhänä aikana kauppoja, rahapula yltyi.
   Saariselle tuli mieleen Mika Waltari, joka oli aiemmin ostanut yhden hänen taulunsa. Hän soitti Waltarille, joka otti mielihyvin taiteilijan vastaan. Tämä toi tuoreuttaan kostean kuvan puistosta, ja kaupat lyötiin kiinni heti.
   Saarinen ja Waltari ystävystyivät. Milloin pula taas yllätti, Saarinen ilmaantui Waltarin ovelle ja rahaa löytyi aina. Perustettiin ns. Saarisen taulutili, jota vastaan taiteilija vippasi suuriakin ennakkoja. Tauluja kertyi harvakseen vastineeksi.
   Waltari ei kiirehtinyt, vaan varoitteli: "Älä missään tapauksessa anna noiden parin pienen etumaksun tulla meidän ystävyytemme väliin. Katsohan, sen taulun kerkiän kyllä aina saada, sillä ei ole mitään kiirettä. Ennen kaikkea tahtoisin näet, että se olisi Sinulta välitön, onnellisena hetkenä syntynyt työ niin kuin esimerkiksi se Ritarihuoneen puistikko, jonka elokuussa niin ihmeen välittömästi maalasit ja josta pidän kovin paljon."
   Waltari toivoi maiseman rinnalle henkilöfiguuria. Taidehallissa riippunut Alaston oli hänestä railakas työ ja osoitti, että "olet kenties kehittymässä johonkin uuteen, jota tahtoisin sanoa värin ja muodon kauneudeksi". Waltari esitti hienovaraisesti toiveitaan tauluista ja niiden aiheista. "älä käsitä tätä millään tavoin väärin, että että kiirehtisin sitä isoa alastonta, toivon vain, että pääsisit Sinäkin touhuun samalla tavoin kuin minäkin."
   Punavärein uhkuva Alaston vuodelta 1945 kuuluikin sitten Waltarin aarteisiin, samoin Kolme mustalaispoikaa. Saarisen muhkeat, sukoilemattomat alastonkuvat viehättivät Waltaria, hän näki niissä "rumuuden kauneutta", jolla voi luoda suuria arvoja. Sen sijaan jotkut Saarisen "piianpullukat" muistuttivat uhittelevassa leventelyssään liiaksi Tyko Sallista, toista hyvinkääläistä ja Saarisen esikuvaa. Waltari kehotti kirjeissä Saarista itsenäistymään, luottamaan omaan laatuunsa.
   "Nyt tahtoisin Sinulle vain korostaa, että Sinä olet jo Saarinen etkä Sallinen, jos vielä kypsyt, kestät ja jaksat. Mutta ennen kaikkea ole aito ja maalaa juuri niin kuin Sinun on pakko maalata - äläkä kiinnitä liikoja huomiota kaltaiseni diletantin tuumiskeluihin."
   Taulutili pysyi jatkuvasti toispainoisena. Saarisella oli ainainen rahapula, mikä äkkiä tuli meni vielä nopeammin. Waltari rauhoitteli toistuvasti tunnontuskia valittavaa taiteilijaa: "Ja ennen kaikkea, älä koskaan anna raha-asiain tulla meidän väliimme - en minä sellainen porvari ole kuin ehkä luulet."
   Vaikuttavin Saarisen teos oli Waltarin mielestä lopulta taiteilijan Oma kuva. "Siinä oli ihmisen raadollisuus niin jäytävän rehellisesti ja samalla melkeinpä karkean humoristisesti saatu esiin, että ainakin minä olen valmis antamaan mitä hyvänsä elämän harha-askeleita anteeksi miehelle, joka noin ilman valhepeitteitä on uskaltanut nähdä itsensä. Kasvojen 'juoponpuna' ei ehkä ole värinä niin kaunis kuin esim. äidin ja pojan hellän kirkkaat värit, mutta kuuluu asiaan, niin täytyy siinä kuvassa olla."

Riemuitseva luonnonvoima viheltää säännöille

Yrjö Saarinen ja Mika Waltari elivät kumpikin väkevintä luomiskauttaan sodan päätyttyä. Heillä oli sama tarve nostaa hautuneet voimavarat käyttöön, heittää kaikki ainekset ahjoon. Saarinen maalasi kuin vimmattu ja Waltari keskittyi suureen romaaniin.
   Eguptiläisaihe oli hänellä hautunut ja kehittynyt jo parikymmentä vuotta ja odotti nyt sodan kurimuksesta päästyä purkauksenomaista toteutumistaan. Purkauksenomainen työtapa oli yhteinen Saariselle ja Waltarille, voimakas transsinomainen, haltioitunut suoritus. Romaanissa vireen tuli kestää kauemmin kuin maalauksessa, näin myös juomisperiodit olivat kirjailijalla ja taiteilijalla eri pituiset, eri rytmeissä. Maalauksen valmistuttua oli syy lähteä puhdistamaan pannua, kun Waltarin täytyi pitää työvirettä sentään muutaman kuukauden ennen samaa irtiottioa. Kyllähän nämä miehet sisäisesti toisensa tunsivat, ei epäilystä siitä.
   Maaliskuussa 1945 Waltari kertoi kirjeessä Saariselle kirjoittaneensa Virasojalla Imatralla ja saaneensa parissa viikossa kasaan kaksi näytelmää (Gabriel, tule takaisin ja Noita palaa elämään). Näillä Waltari ikään kuin verrytteli, harjoitti taas tuntumaa omien töidensä kirjoittamiseen raskaiden sotavuosien jälkeen. Hän oli asunut oman tukijansa, Tornatorin johtajan ja taidekeräilijän Jalo Sihtolan luona, joka suhtautui epäillen Saarisen maalarinlaatuun.
   "En tiedä sainko häntä vakuutetuksi, sillä tietty sovinnaisuus vaivaa yhä häntä kaikesta 'hyvästä mausta' huolimatta, mutta minun mielipiteeni säilyi järkkymättä: meidän nykyhetken maalareistamme Sinä olet ensi sijassa, rohkein, laajin, avoimimmin taivaan alla."
   Jalo Sihtola oli Waltarin isän ystäviä, ja Toimi Waltarin kuoleman jälkeen hän otti erityisesti Mikan suojelukseensa, luki tämän varhaisia käsikirjoituksia ja opasti tätä erityisesti kuvataiteen maailmaan. Sihtolan vaikutuksesta Waltari alkoi itsekin kerätä taidetta päästyään varoihinsa 40-luvun lopulla. Mutta myös Mika murtautui siis taiteen harrastuksessaan omille teilleen riippumatta Sihtolan suosituksista.
   Seuraavassa kirjeessä elokuussa 1945 Waltari kertoi saaneensa 1000-sivuisen romaanin (Sinuhe egyptiläinen) valmiiksi ja pahoitteli, ettei ollut saapuvilla, kun Saarinen oli häntä tavoitellut. "Oli ikävä etten edes ollut kotona, kun viimeksi heinäkuussa soittelit. Sillä kertaa taas työn välillä satuin ryyppäämään sen verran, että asiain hoito jäi."
   Waltari oli ollut kadoksissa Hartolassa vaimonsa suvun omistamassa huvilassa, missä hänellä oli täydellinen työrauha kevät- ja kesäkuukausina 1945. Tämänkin kirjeenvaihdon todistuksen valossa Sinuhe syntyi tavattoman nopeasti: kolmessa neljässä kuukaudessa. Maaliskuussa hän kertoi kirjoittamistaan näytelmistä ja heinäkuussa hänellä oli jo varaa irrotella työn lomassa. Kirjailija myöntää olevansa hieman uupunut, mutta haluaa nyt palata muihin töihin. Hän päättää kirjoittaa Saarisesta persoonallisen artikkelin Suomen Taiteen vuosikirjaan, hän on sen muotoilua jo tuumiskellut. Artikkeli syntyykin, mutta Saarinen hukkaa puolestaan ryyppyretkillään sitä varten hankitut valokuvat. Waltari etsii niitä turhaan Brondan vahtimestarilta, kunnes on tilattava uudet Bäcksbackalta. Tämän kaltaista oli kirjailijan ja taiteilijan yhteistyö ja myös yhteisymmärrys pienissä kommelluksissa.
   Kuvataide innoittaa näihin aikoihin Waltaria yhä enemmän. Hän etsii uusia visioita, ehkä myös rohkeutta omiin rajanylityksiinsä. Hän kirjoitti vuosikirjaan artikkelin Eemu Myntistä 1942 ja pian Otto Mäkilästä 1946. Hänen suosimansa taiteilijat eivät kuuluneet viralliseen eturiviin, vaan olivat uuden tien etsijöitä. Otto Mäkilän hän löysi Turusta näyttelystä samoihin aikoihin kuin Saarisen Helsingistä, juuri ennen Sinuhen kirjoittamista. Mäkilän Kolmijalkainen mies teki Waltariin suuren vaikutuksen, se riippui sittemmin vuosikymmenet hänen seinällään Tunturikadulla ja riippunee siellä vieläkin kuten Saarisenkin työt. Waltari kirjoitti vuosikirjaan otsikolla 'Elämän rakastaja' innostuneesti:
   "Yrjö Saarinen ilmestyi 1930-luvun kohtalaisen säyseäksi ja sovinnaiseksi kaavoittuneeseen taiteeseen dynamiittipanoksen kaltaisena, räjähdyttävänä ja tyrmistyttävänä voimana, joka oli omiaan hämmentämään lukuisia ympyröitä. -- Saarinen onkin ennen kaikkea vulkaanisen rajusti, pidäkkeittä purkautuva luonnonlahjakkuus. Siinä on hänen voimansa ja kenties myös hänen heikkoutensa, mutta riemuitsevan rajusti tulviva luonnonvoima, joka viheltää säännöille, turhantarkalle taituruudelle ja ennakkokäsityksille, on mielestäni sittenkin aina taiteessa monikymmenkertaisesti merkittävämpää ja arvokkaampaa kuin parhainkin teknillisen osaamisen virheettömyys, josta puuttuu elämä ja intohimoinen luomisen tarve."
   Kirjailijaa huvitti sekin, minkä epäsosiaalisen ongelman hyvän Hyvinkään asujamisto oli saanut Saarisessa purtavakseen. Waltari tunsi Hyvinkään hyvin kouluvuosiltaan, jolloin hän vietti kauppalassa lomia ja oli siellä kesätöissä. Hän oli täällä jo seuraillut eteerisen, ihmisaran Helene Schjerfbeckin kulkemista kadulla ja harmitteli lopun ikäänsä sitä, ettei mennyt koskaan äitinsä ystävän Kalle Uusitalon mukana tapaamaan taiteilijaa. Uusitalo osti jonkun Schjerfbeckin ja harrasti Leinon runoja, tämän ratamestarin talossa nuori Mika koululaisena asui ja kävi radan varressa vesakointi- ja vallitöissä. Hänen luonaan Waltari kirjoittikin myöhemmin joitakin teoksiaan, mm. matkakirjan Yksinäisen miehen juna. Hän oli kuullut myös boheemin Sallisen ja hänen kaverinsa Ruokokosken tempauksista heidän huviloissaan Humalassa ja Krapulassa, hän arveli, että nämä myöhemmin maineeseen nousseet taiteilijat "synnyttivät aikoinaan paikkakuntalaisissa eräänlaisen terveen epäluulon taiteilijapersoonallisuuksien yhteiskunnallista tai paremmin sanoen seurapiirikelpoisuutta kohtaan." Waltari muisti nuoruusvuosiltaan, kuinka käynti Sallisen ateljeessa "vaikutti melkeinpä kammottavalta ennakkoluulottomuudelta tai synninsekaiselta seikkailunhalulta ja miten Schjerfbeckin eristynyt asuintalo tuntui sijaitsevan kokonaan toisella planeetalla".
   Waltarin artikkelin yhtenä teemana on paikallisuuden merkitys taiteilijoille. Hyvinkää oli jostakin merkillisestä syystä kerännyt puoleensa taiteilijoita. Miksi nämä kaikki olivat osuneet juuri Hyvinkäälle, sitä Waltarin oli vaikea selittää. Hän totesi, ettei Hyvinkään kuiva hiekkapohja ollut omiaan loihtimaan esiin ulkonaisia kauneusnäkyjä, jotka ihastuttaisivat taiteilijan silmää. Hän väittää jopa, että paikkakunnan sävy on sivistyksellisesti ollut ahtaan porvarillinen, joskin vuorovaikutusta on sentään ollut asujamiston ja taiteilijoiden välillä ja taiteilijain työmahdollisuuksia on ostoillakin pyritty turvaamaan. Ehkä tämä rauhallinen, vähän eristyvä kauppala on aikanaan tarjonnut työrauhan taiteilijoille. Waltari arvelee, että heidän on ollut hyvä elää etäämpänä pääkaupungin "käsivarsiakatkovasta kilpailunnujakasta".
   Suvaitsevaisuutta hyvinkääläisiltä on kuitenkin vaadittu. Waltari epäilee, että Saarinen olisi vienyt Sallistakin pitemmälle käsityksen taiteilijasta kaikkien säännönmukaisten rajojen ulkopuolella elävänä, säikyttävänä 'monstrumina'. Varsin varovasti hän muotoilee: "Sillä samoin kuin taiteessaan, samoin Saarinen aika ajoin lienee myös elämässään perin epäporvarillinen mies."
   Saarinen teki kieltämättä parhaansa tuhotakseen kaikki seurapiirikelpoisuuden edellytykset ympäriltään. Häntä ei pidätellyt mikään. 32 vuotta Waltarin artikkelin jälkeen voitiin kirjoittaa jo avomielisesti hänen seikkailuistaan. Iho- ja sukupuolitautien ylilääkäri C.E. Sonck kirjoitti Saarisesta harvinaisen kursailemattoman elämäkerran 1977 - tai oikeastaan mehevän juttukokoelman taiteilijan törmäilyistä. Ne ovat olleet sittemmin Turun yliopiston professorille ehtymätön kultakaivos, josta hän herkutellen ammensi kerrottavaa. Sonckin kokoelma - niin taiteen kuin tarinoidenkin - on taatusti herättänyt vilkasta sananvaihtoan ilmestyessään, mutta kunnia Hyvinkään kaupungille, että se kumminkin suostui tämän hersyvän ja välistä tyrmistyttävän tarinakokioelmankin julkaisemaan tämän hienon pysyvän näyttelyn oheiseksi. Kirjan toinen osa taidekuvineen ja tarkkoine taustatietoineen osoittaa, että asialla oli omalla alallaan tieteellisesti kouliintunut ja taiteenkin alalla harras amatööritutkija, ensimmäinen osa taas senkin, että tekijä oli kerännyt hyvät tiedot kohteestaan tämän lähipiiriltä, ennen muuta urhealta vaimolta Meeriltä. Ei siinä paljon kaunisteltu. Silti sekä kertoja että hänen kuulijansa säilyttivät reippaan ja moralisoimattoman, selvästi ihailevan ja rakastavan otteen Saariseen hänen murheellisia törttöilyjäänkin kuvaillessaan. Rankka rehellisyys ja sisäinen herkkyys korvasivat sen mikä ehkä aineellisessa ja välistä terveydellisessäkin mielessä menetettiin.
   Melko usein Saarinen päätyy retkillään putkaan, mutta palaa myös onnistuneesti kotiin ravintolasta, jolloin vaimo Meeri ylistää sammumispisteessä olevaa miestään: "Kiitos isä kun tulit selvänä kotiin." Saarisen vastaus on ytimekäs: "Saisko liemiruokaa."
   Joskus Meeri saa pullosta päähänsä niin että päälakeen on ommeltava viisi tikkiä, mutta aina vaimo vain pysyy miehensä rinnalla ja tukee ja ihailee tämän kiihkeätä luomistyötä milloin tämä on luomiskunnossa. Saarinen tuli tunnetuksi reippaista alastonkuvistaan, joissa rotevat ja rehevät mallit retkottavat avomielisissä asennoissa Yrjön ja Meerin aviovuoteessa tai sohvalla. Meeri näitä malleja miehelleen etsi ja metsästi kaupungilta ja ravintoloista, ja monet olivat alamaailman estottomia kasvatteja. Ruumiilliset ulottuvuudet olivat tärkeämpiä kuin henkiset. Meeri antoi taiteilijalle ja malleille täyden työrauhan, vaikka aavisteli joskus millä pensselillä tällä kerralla maalattiin. Vaikka yllätti miehensä itse teosta viedessään huoneeseen kahvia, Meeri sulkeutui taas hienotunteisesti keittiöönsä. Kuvitelma taiteilijan ja mallin ns. puhtaasti ammatillisesta suhteesta alkaa karista Sonckin kokoamia kertomuksia lukiessan. Totta kai välillä tapeltiin ja ulosheittoja tapahtui, kaikki mallit eivät Meerille kelvanneet eivätkä myöskään tämän taiteilijakaverit, jos ryhtyvät liiaksi riehumaan. Yrjö totteli tiukan tullen kiltisti vaimoaan, kunhan sai riittämiin nauttia taiteilijan vapauksista. Vain kylliksi viinaa juotuaan hän äityi väkivaltaiseksi ja arvaamattomaksi pedoksi, mutta pyysi taas ja sai kauniisti anteeksi. Kerran tehtiin jo kirjallinen avioeropäätös, mutta aamulla Yrjö pyysi Meerin repimään sen, minkä tämä sanoi jo tehneensa. Tosiasiassa Meeri säästi paperin kauniina muistona avioliiton vaiherikkailta vuosilta.
   Carl Erik Sonck on hyvin noudattanut ainoata taiteilijalta saamaansa ohjetta elmäkertaa varten: "älä sitten perkele tee kuivaa!" Sonckin mielestä oli todellinen nautinto lukea Mika Waltarin sattuvia ja ytimekkäistä luonnehdintoja Saarisen taiteesta. Monitaitoisessa kirjailijassa oli myös taide-esseistin vikaa. Hänen luonnehdinnoissaan on lennokkuutta, jollaista harvoin tapaa alan teoksissa tai taidehistorioissa. Saarisen työskentelytapaa molemmat, Waltari ja Sonck, kuvailivat hyvin samaan tapaan, kumpikin tunsi kohteensa läheisesti. Näin Waltari:
   "Omalaatuinen näky lienee nähdä Saarinen työssään maalaamisen kiihkon vallattua hänet. Ulkomaailma, epäedulliset olosuhteet, häiritsevät tekijät häviävät. Melkeinpä demoonisen vimman vallassa hän käy käsiksi kankaaseen. Maalausteline hyppelehtii ja heittelehtii pois paikoiltaan hänen iskiessään leimuavia värejä kankaaseen. Uskomattoman vaatimattomissa olosuhteissa, ahtaissa tiloissa Hyvinkäällä, suoranaisen puutteen usein irvistellessä, mallien alinomaisessa suostuttelussa ovat syntyneet Saarisen teokset. Jos toisinaan myös tyhjät pullot ovat kolisseet jaloissa ja tyrmistynyt poroporvari uskoo näkevänsä niiden sisällyksen jälkiä tauluissakin, niin suokaamme hänelle tämä helppohintainen lohdutus. Työskentelyvaiheessa taiteilija sulkeutuu maailmalta. Hänet nähdään vain vapautumisvaiheessa ja silloin häntä ja hänen käytöstään on liiankin helppo tulkita väärin."
   Näillä riveillä Waltari ja Saarinen todellakin kohtaavat toisensa, lyövät henkisesti kättä. Kummankin työskentelyrytmissä oli samoja piirteitä, vaikka ne Saarisella taisivat saada rajumpia muotoja. Ehkä juuri siksi Waltari niin ihaili ja ehkä vähän kadehtikin hänen estotonta alkuvoimaansa. Lähtökohtansa, kasvatuksensa ja ympäristönsä vaikutuksesta Waltari säilytti aina tietyn hillityn herrasmiehen tyylin, silloinkin kun hän sanojensa mukaan halusi pestä pannun puhtaaksi raskaan työperiodin jälkeen. Samaan tapaan varmasti professori Sonck näki Saarisessa toteutuvan sellaisia puolia, jotka hänen omassa elämänpiirissään olivat mahdottomia.
   Waltari osasi myös nähdä Saarisen taiteen syviin alkujuuriin. Hän oli näkevinään taiteilijassa jotain alkusomalaista, korvenkantaista. "Lapsuuden nokisesta pajasta, sepänahjon äärestä puhkesivat hänen raisut kauneusnäkynsä." Vaikka kansan syvät rivit eivät ulottuisikaan Saarisen taidetta ymmärtämään saati siitä pitämään, Waltari kuitenkin halusi nähdä hänet kansan maalarina. "Punainen väri - köyhän korea - onkin Saarisen hallitseva väri, marjapuuronpunaisesta lihanpunaiseen, Hyvinkään märkien mökkien surunpunaisesta ylpeään, liekehtivään voitonpunaan asti. - Jos punainen on Saariselle elämän, lämmön, inhimillisyyden ja samalla surun, alakuloisuuden, poljettujen ja heikkojen väri, niin vihreä on hänelle eräällä tavalla maagillinen, salamyhkäinen väri, milloin korvenkolkko tummuudessaan, milloin sensualistisen sädehtivä kirkkaudessaan." - Toisaalta Sonck kertoo Saarisen isänmaallisuudesta, kuinka tämä nousi kotonaan aina seisomaan kun Maamme-laulua radiossa soitettiin ja laulettiin.

Waltari ymmärsi hyvin Saarisen laadun ja myös taiteen syvimmän olemuksen. Ei ole tärkeätä mitä maalaa vaan miten maalaa. "Taiteen hienoimmista aroomeista, muodon virheettömyydestä, värien hienostuneisuudesta nautiskelijalle Saarisella tuskin on paljonkaan annettavaa. Mutta joka taiteesta etsii lihaa ja verta, riemua ja rohkeutta, yllätyksiä ja innoituksen palavaa kiihkoa, hänelle Saarisen taiteeseen tutustuminen on unohtumaton elämys."
   Tuntuu että Waltari puhui myös kirjallisuudesta, omasta senhetkisestä suhteestaan kirjallisuuteen Sinuhe egyptiläisen ollessa juuri menossa käsikirjoityuksesta painoon. Sinuhen henkilögalleriassa esiintyy taiteilija Thotmes, joka maalaa uudella tavalla ja ylivoimaisen taitavasti, niin että hänen maalaamansa kuvat "hehkuivat punaista ja keltaista, jotka hinnaltaan ovat väreistä halvimmat". Realistinen taide pelästyttää ja hämmästyttää aikalaiset, vanhoista kaavoista piittaamaton taiteilija ei pääse Ptahin temppelin kirjaan.
   Yrjö Saarisen riitoja herättänyt hahmo innoitti varmaankin Waltaria Thotmesin kuvailussa. Hän kävi muutaman kerran tapaamassa Saarista ja muisti tervehdyksin tätä kuolemaan saakka 1958. Kun Saarinen täytti 50 ja juhlat olivat raisuimmillaan hänen kotonaan Hyvinkäällä, juhlasankariille luettiin myös Waltarilta tullut sähke. Tämä oli hoidettavana unettomuudesta ja ylirasituksesta. "Mika saatana kun vielä parantolastakin muistat minua", huudahti liikuttunut Saarinen.
   Suoremminkin Waltari käytti Saarista esikuvana novellissa 'Jäinen saari', jonka hän kirjoitti 1947. Siinä keuhkotautia sairastava taideopiskelija, nuori nainen, saapuu tapaamaan erakoitunutta ja sammuneeksi tuomittua taiteilijaa ränsistyneeseen huvilaan. Mallina on siellä majaillut muuan mustalaisukko, kuten Saarinenkin käytti paljon mustalaisia töissään. Tytön ja taiteilijan välille kehittyy arkaileva, ärtynyt, lopulta antautuva suhde, joka ikuistuu muotokuvaan Harmaalakkinen tyttö. Waltari kuvaa taiteilijan rähjäiseksi ja häikäilemättömäksi ihmissyöjäksi, jolle vain taide kaikessa kaihtelemattomuudessaan suo arvon ja kuolemattomuuden.
   'Jäisestä saaresta' on tehty epäonnistunut elokuva (Erik Häkkisen tuottama ja ohjaama 1965) sekä turhan hillitty tv-näytelmä (Markku Onttosen ohjaama, MTV 1978), johon tein itse sovituksen ja sain sille Waltarin kiittävän siunauksen. Kaiketi hän näki, ettei siitä voi tulla ainakaan huonompaa kuin oli edellinen elokuvayritys. Martti Katajisto näytteli taiteilijaa ehkä vähän ahdasrajaisesti ja Elli Castrén herkästi taiteilijaopiskelijaa. Mutta vielä olisi jäänyt varaa parantaa. Yrjö Saarisen elämä ja taide tarjoaisivat vielä tänä päivänäkin kaikki ainekset repäisevään taiteilijakuvaukseen, jossa hänen tragikoominen kamppailunsa taiteen merellä myrskyävällä voisi omalla tavallaan vertautua vaikkapa Vincent van Goghista ja Munchista tehtyihin elämänkuvauksiin.

PANU RAJALA
-----------------------


 
Vammalan Vanhan Kirjallisuuden päivillä,
Sarkia-seminaarissa 30.6.2002
Panu Rajala

Kaarlo Sarkian arvoitus


Kuinka lähestyisimme tänään a.D. 2002 poeta Kaarlo Sarkiaa, jonka tuotanto vielä puolisen vuosisataa sitten hallitsi runoudesta käytyjä keskusteluja Suomessa. Kun omalta kirjallisuuden professoriltani Annamari Sarajakselta kerran kysyimme, mitä teidän ylioppilaspolvenne 1940-luvulla luki, hän vastasi epäröimätl;hään."
  Sarkia valittelee 26-vuotiaana "vissejä rajoituksiaan", hän myöntää samassa kirjeessä, että "näkemyksen laajuus ja suuripiirteisyys - runoilun kannalta välttämättömiä seikkoja - puuttuvat minulta. Tunnen ahtaitten rajojen puristavan itseäni, en uskalla, en jaksa lähteä lentoon. Pieni elämä, pienet itsekkäät tunteet ja tunnelmat ovat minun piiriini kuuluvaa hyvää."
  Näillä riveillä on mukana Sarkian tunnusomaista ahdistusta ja itsevähättelyä, myös tunnustuksen tarvetta, joka on usein tuntuvilla hänen kirjeissään. Hän oli yksinäinen ja arka nuorukainen, samalla kutsumuksestaan varhain tietoinen, mutta vuosia hän pieneltä lähipiiriltään näyttää kalastaneen vahvistusta itsetunnolleen. Hiiskun sisarukset Aune, Kyllikki ja Helka sitä sitten runsain mitoin häneen ammensivatkin Turun opiskeluvuosina ja myöhemmin halki runoilijan elämän..
  Ahtauden ja rajoittuneisuuden pelko varmaan osaltaan yllytti Sarkian laventamaan kieliä myöten maailmankuvaansa. Jännite vankan talonpoikaisen arvomaailman, heleän maalaislyriikan ja mustaan kuiluun syöksyvän ranskalaisen symbolismin välillä synnytti hankauksen, josta Sarkian kaksijakoinen taide nousi. Omassa vierauden tunnossaan hän etsi tasapainoa viljapellon kullasta ja saunaillan kesäisistä tuoksuista. Mutta syvemmällä Sarkia riuhtoi vaikeiden psyykkisten ristiriitojen vankina. Runouden kieli, keuhkotautiparantolat ja ulkomaanmatkat olivat hänen pakopaikkojaan arkisen yhteiskunnan puristuksesta.
  Siisti ja sävyisä, aina silmiinpistävän tyylikkäästi pukeutuva Sarkia onnistui ylittämättömällä tavalla Arthur Rimbaud'n hurjistuneen runon 'Humaltunut venhe' (Le Bateau ivre) suomentajana. Hänen maineikas opettajansa V.A. Koskenniemikin havaitsi, kuultuaan käännöksen oppilaan itsensä lukemana, vaieten kohdanneensa voittajansa.
  Muutamat ovat sittemmin turhaan yrittäneet parempaa käännöstä: Tuomas Anhavan 'Juopunut pursi' tai nuoremman Einari Aaltosen 'Känninen paatti' tarkentavat ja loitontavat alkutekstiä eri tavoin, mutta vain Sarkia tavoitti heittelehtivän sanallisen huojunnan koko dynamiikan.
  Monet muut hienot ranskalaisen runouden suomennokset muodostavat tärkeän osan Kaarlo Sarkian elämäntyötä. Hän näyttää liikkuneen aikansa eurooppalaisella näyttämöllä melko satunnaisesti mutta täysin luontevasti.
  Sarkia matkaili Berliinissä ja Sveitsissä kohta ylioppilaaksi tultuaan, ja kypsän mestaruutensa aikoihin 1930-luvun lopulla hän oleskeli pitkään Italiassa kustantajansa WSOY:n stipendin turvin. Hän seurasi heikosti poliittisia tapahtumia, viittasi kintaalla talonpoikaismarssille kotimaassa, mutta haltioitui Rooman espanjalaisilla portailla pitämään improvisoidun palopuheen Mussolinia ja Italian fascisteja vastaan.
  Puhe johti pidätykseen ja kuulusteluun, mutta "syyntakeeton ja haihatteleva" suomalainen vapautettiin jatkoseuraamuksista.

Pasifistin pakomatkat

Kaarlo Sarkian elämässä oli kaikki traagisen runoilijalegendan ainekset. Orpopoika ei tiennyt isästään ja menetti äitinsä varhain, kasvatettiin vieraissa oloissa, pääsi onnenkaupalla kouluihin ja yliopistoon, opiskeli laiskasti ja heittäytyi varhain kutsumukseensa. Rahapula, kiertelevä elämä, paheneva keuhkotauti ja itsemurhan aikomukset varjostivat runoilijan elämää, joka päättyi 43 vuoden iässä.
   Sarkia julkaisi vain neljä kokoelmaa, mutta ehti saavuttaa niillä kiistatta tunnustetun mestaruuden. Varsinkin upeasti soinnutteleva kokoelma Unen kaivo (1936) keräsi ylistäviä arvosteluja ja kaikki saatavilla olevat palkinnot. Ajatustensa ytimen Sarkia keskitti viimeiseen karumpaan kokoelmaan Kohtalon vaaka (1943), josta myös tuli hänen laajimpansa.
   Viimeisen kokoelman tiukka ohjelmallinen pasifismi hämmensi lukijoita keskellä jatkosotaa. Taisteleva humanisti Lauri Viljanenkin huomautti arvostelussaan, että "oman kansan kohtalonkokemus" oli olennaisilta puoliltaan jäänyt Sarkialle vieraaksi.
   Sarkia suoritti asepalveluksen Tampereen jalkaväkirykmentissä Hennalassa ja pääsi nopeasti taloustoimiston puolelle majoitusmestarin kirjuriksi ja välttyi näin kenttäharjoituksilta ja raskailta marsseilta. Hän tähdensi ylpeänä, ettei ottanut asetta käteensä koko aikana. Silti kuri ja armeijan henki koettelivat hänen hermojaan. Hennalan kasarmitkin oli hänestä sijoitettu Lahden seudun ainoalle rumalle kohdalle, alavaan sumuiseen suomaahan. Paikan lähihistoriaan hän ei viittaa, vuoden 1918 tapahtumat Vammalassa olivat ehkä liian lähellä. Mutta Sarkian sotaväen aikaisissa kirjeissä koulutoverilleen Ilmari Tupalalle on suorastaan haanpääläisen kritiikin sävyjä:
  "Mädännäisyyttä on paljon ainakin tässä rykmentissä. Henki huono, epäisänmaallinen. Niin upseeri kuin sotamies koettaa parhaansa mukaan 'lootrata' ja 'kytätä'. - Sotaväki on teennäinen pakkolaitos, joka ei voi tyydyttää yksilöä, kaikkein vähimmin itsenäistä, valistunutta nykyajan lasta. Sen täytyy poistua."
  Kun Sarkian luontainen pasifismi nousee ohjelmallisena esiin Kohtalon vaa'an ajatusrunoissa jatkosodan kulminaatiovuonna 1943, ajankohta ei tosiaan ollut kovin otollinen runojen vastaanotolle. Sarkian sota-ajan kirjeet henkivät syvää pettymystä ja masennusta, hän vaihtaa tiuhaan asuinpaikkaa ja etsii sisämaasta maalaistaloja, joissa sai vahvaa ravintoa ilman kuponkeja. Keuhkotauti ja sota kuluttivat yhdessä runoilijan voimia. Varmaankin Sarkia tunsi sivullisuutensa vuoksi syyllisyyttä: vakaumus soti kansan sotaponnisteluja vastaan, ja jossakin sysmäläisen talon sivukamarissa kyhjöttävä runoilija tunsi itsensä heikoksi, tarpeettomaksi ja suorastaan taakaksi lähimmilleen, kustantajalleen, jopa kansalleen.
  Sitä komeammein soivat hänen viimeiset runonsa, sitä lujemmiksi ne piti viimeistellä. Runoilija tiesi paikkansa suurten ajattelijain joukossa, vaikka kansalainen Sarkia oli hyödytön elätti ja vastaanhangoittelija aikana, jolloin Suomen itsenäisyys oli hiuskarvan varassa ja säilyi vain äärimmäisin sotaponnistuksin.

Vaiettu seksuaalinen vieraus

Kun lukee Sarkiasta kirjoitettuja arvioita ja elämäkertoja, tuntuu että jokseenkin kaikki inhimillisen elämän puolet ovat jääneet hänelle tavalla tai toisella vieraiksi. Osaltaan se johtuu siitä, että kirjoittajien tuli menneinä vuosikymmeninä käsitellä Sarkian keskeisiä ongelmia kovin kierrellen ja vihjaavaa tunnussanastoa käyttäen.
   Milloin Sarkia kärsi anomaliasta, sisäisestä ristiriidasta, syyllisyydestä, poikkeavuudesta tai yleensä vain eriasteisesta vieraudesta. Ei voitu suoraan sanoa, että Sarkian syvimmät ongelmat juontuivat ihanteellisesta esteettisyydestä, johon yhdistyi hellittämätön omasta homoseksuaalisuudesta johtuva synnintunto. Myös Sarkian ajoittaista taipumusta hillittömiin nautintoihin tuli kosketella hienovaraisesti.
  Vielä pidättyvämpi tunnustuksissaan oli tietysti Sarkia itse, olihan seksuaalinen poikkeavuus kriminalisoitu hänen elinaikanaan. Dokumentteja tämän kaltaisista asioista ei juuri ole saatavilla. Muistan kun Pirkko Kosken vastaväittäjänä kymmenen vuotta sitten Helsingin yliopistossa tiukkasin häneltä, millä perusteella hän olettaa, että väitöskirjan kohde, teatterinjohtaja Eino Salmelainen oli homoseksualisti. Sehän oli tietysti väittelyyn liittyvä retorinen veto, lähinnä teoreettinen kysymys. Todisteita on turha perätä, jotkut asiat vain tiedetään - tai joskus ollaan tietävinään. Kalevi Kalemaa on viimesyksyisessä Salmelais-kirjassaan käsitellyt tätäkin piirrettä jo tarkemmin, haastattelujen ja kirjeenvaihdon perusteella.
   Kaarlo Sarkia on edelleen myyttien ja huhupuheiden ympäröimä legenda. Hänen todelliseen persoonallisuuteensa on hieman vaikea päästä käsiksi. Kuitenkin yllätyin, kun SKS:n kirjallisuusarkistossa selailin laatikoittain hänen kirjeitään ja muita jälkeen jääneitä papereitaan. Niistä välittyy varsin avoin ja käytännön murheita tavan takaa pohtiva mies, jolla oli jatkuvia vaikeuksia elämänsä hallinnassa. Alkuvaiheissa kirjeissä puhuu runoilustaan epävarma untuvikko, myöhemmin arvostaan ja merkityksestään hyvinkin tietoinen, jopa vaativa ja kunnianhimoinen lyyrikko, joka tietää hyvin keskeisen asemansa suomalaisessa runoudessa.
  Mutta Sulinin Kallen tai Kaarlo Sarkian henkilökohtaisista suhteista hänen kirjeenvaihdostaan saa tietoja äärimmäisen vähän. Jotakin kuitenkin. Selvältä näyttää, että Hiiskun sisarukset olivat yhdessä ja kukin vuorollaan tulisesti opiskelutoveriinsa ja runoilijaan rakastuneita, mutta vastarakkaus jäi vähäiseksi. Kaarlo eli Kalleman eli Alfred de Musset - lempinimiä oli monia - tämä kaikkien lemmikki otti vastaan palveluksia ja suosionosoituksia mielihyvin, mutta väisti heti läheisemmät tunteen ilmaukset. Ainoat tunteen ilmaukset ovat yleensä monisanaisia, kiemurtelevia anteeksipyyntöjä - lähinnä omasta kylmyydestä ja laiminlyönneistä.
  Kyllä Sarkia osasi olla myös kiitollinen, ja siihen hänellä oli todella syytä. Harvaa lyyrikkoa on kai niin hartaasti hoidettu ja hoivattu kuin Sarkiaa. Hän osasi itse heittäytyä aivan avuttomaksi, ja samassa hetkessä Hiiskun sisaret tai muut tukijat riensivät auttamaan tai pelastamaan pälkähästä. Kalle oli pienestä pitäen naisten hoivaama kaunis orpopoika, jonka ei tarvinnut ponnistella elantonsa ansaitakseen. Hänen erikoislaatunsa huomattiin varhain, ja sille osattiin myös antaa arvoa. Kolhitun tai väärinymmärretyn runoilijan legendaa ei Sarkiasta voi millään kirjoittaa.
  Sivumennen sanoen V.A. Koskenniemi antoi Aleksis Kiven 100-vuotisjuhlan kunniaksi 1934 haastattelun Suomen Kuvalehteen, missä hän Kiven kohtaloon viitaten totesi, että "olla vain runoilija on nykyaikana naurettavaa". Professorin, entisen opettajan ja kustantajan WSOY:n mahtimiehen sanat sattuivat Sarkiaan, joka ei koskaan halunnut eikä osannut muuta kuin olla runoilija. Hän kommentoi lausuntoa kirjeessä tärkeimmälle tukijalleen Kaarlo Marjaselle: "Hyvä on hyllyltä puhua."
  Varsinkin Unen kaivon ilmestyttyä Sarkiaa hoidettiin paitsi kustantajan myös virallisen kirjallisuuspolitiikan keinoin paremmin kuin juuri ketään muuta Suomessa siihen aikaan - ehkä Sillanpäätä lukuunottamatta. Sairauden etenemistä eivät rahoittajatkaan voineet pysäyttää. Siihen vaikuttivat muut syyt.

Kolme rakkaussuhdetta

Entä oliko Sarkialla läheisiä rakkaussuhteita, joihin sentään monet runot intohimoisestikin viittaavat?
  Varmaankin hänellä oli etäisiä ihastuksia, mm. Vammalan apteekkari Bäckmanin kaunis sveitsiläissyntyinen rouva, eräs hänen holhoojistaan. Sotaväestä toverilleen Ilmari Tupalalle lähettämissään kirjeissä hän käsittelee naista eräänlaisena korkeampana olentona. Hän toistaa usein, ettei ole innostunut pyssyihin eikä kanuunoihin, "en myöskään erikoisesti vaimonpuoleen, joskaan en enää sano olevani naisvihaaja. Olen huomannut, että vaikka nainen on heikompi astia, saattaa hän sentään olla koko lailla riemastuttava olento. En ajattele tätä aistillisessa mielessä, vaan korkeammassa."
   Herkkänä ajankohtana, juhannuksena 1924 kirjoittamassaan kirjeessä Sarkia sanoo sotaväessä nähneensä "minkälaisia ovat miehet, kun he keskenään huushollaavat ja olen huomannut, että rakastavia naissydämiä tarvitaan maailmassa. Mutta en ole ensinkään rakastunut."
  Rakastavia naisia riitti Sarkian ympärillä, mutta eroottinen kipinä puuttui. Entä miehiä? Oliko miehiin suuntautuva tunteenilmaus edes mahdollinen 20-luvun ahtaassa Suomessa?
  Sarkian vapautukseksi koitui kuten monen muunkin kohdalla ennen häntä ja hänen jälkeensä ulkomaanmatka. Hän teki ensimmäisen Saksaan ja toisen Sveitsiin pian sotaväestä vapauduttuaan, Bäckmanin perhe oli häntä matkoille ohjaamassa ja avustamassa, Kaarlon koulutoveri Ottfried Bäckman opiskeli eläinlääkäriksi Leipzigissa. Siellä Sarkia näyttää kohdanneen vapaamman elämänpiirin kuin kotona, päätellen ainakin nuoren miehen, Karl Posseltin, hänelle lähettämistä avoimen lemmekkäistä kirjeistä matkojen jälkeen. 20-luvun syntinen Saksa näyttää kiihdyttäneen Sarkiankin pieniin hurjasteluihin. Palais de Danse "mit seinem süssen und saueren Seiten" mainitaan yhteisten ilojen tyyssijana. Diskreetit järjestelyt ovat suoneet kahdelle Kallelle suojaisen asuinpaikan.
  "Also lieber kleiner blonder rätselhafter exotischer (und erotischer?) Finne", puhuttele Karl suomalaista Kallea. "Du schönste aller Schönen!" Mutta säännöt ne oli Saksassakin, suhdetta piti varoa. "Vorsicht ist die Mutter der Porzellankiste", teroittaa Karl Posselt kirjeessään 9.2. 1927. "Leider wird die Welt nicht durch Weisheit sondern durch Klugheit regiert."
   Orastava rakkaus saikin nolon lopun. Saman vuoden lopulla Herr Kaarlo sai Suomessa vastaanottaa virallisensävyisen, viileän, alentuvan kohteliaan kirjeen Leipzigista kirjakauppias Max Herteliltä, joka vaatii suomalaista nuorukaista jättämään Karl Posselt rauhaan ja lopettamaan kirjeenvaihdon hänen kanssaan - jos hänellä vastaisuudessa on jotakin asiaa, kirje tulee toimittaa Hertelin kirjakuppaan, mistä se ilmeisesti tarkastettuna luvataan välittää vastaanottajalle. Ei käy selväksi, oliko kirjakauppias saksalaisen Karlin suojeleva holhoaja vaiko mustasukkainen rakastaja, mutta kirjeen hyytävä sävy viittaisi paremminkin jälkimmäiseen mahdollisuuteen.
  Tällainen toisen käden kirjallinen torjunta ja väliintulo on varmasti ollut herkälle Sarkialle syvästi nöyryyttävä kokemus. Voi vain aavistaa, mitkä myllerrykset on käyty niiden heikkouden ja sairauden ensi oireiden pohjalla, jotka nyt Turussa puhkesivat näkyviin. Sarkiaa hoivaavat "hiiskuttaret" eivät tienneet näistä vaiheista mitään, ei myöskään Aune Hiiskun 1972 ilmestynyt elämäkerta. Siinä viitataan vain ohimennen seurusteluun samanikäisten kanssa sekä tyttöystävään, jonka vanhemmat olisivat Hiiskun tietämän mukaan ryhtyneet puuhaamaan jo kihlajaisia. Juttu vaikuttaa Kaarlon keksimältä tyypilliseltä peitetarinalta.
  Sarkia selvisi kriisistä heittäytymällä entistä tulisemmin kirjoittamaan runoja, jotka ilmestyivät kahden vuoden välein kokoelmissa Kahlittu ja Velka elämälle.
  Runoilijan maine ja muutto Helsinkiin johdattivat Sarkian yhteyteen Uuno Kailaan kanssa, joka oli 30-luvun johtava poeta Koskenniemen ohessa. Sarkiaa on usein aiheesta verrattu Kailaaseen, josta on äskettäin ilmestynyt sekä psykologinen tutkimus että kaunokirjallinen elämäkerta. Kailaan ja Sarkian runoissa on paljon samoja tuntoja ja teemoja, kirjoittivathan he runoja toisilleen ja toisistaankin. Elämän tunnelmissa on silti eroja. Kailaan synkkä ehdottomuus ja patrioottisuus, myös lakoninen muoto ovat kaukana Sarkian sittenkin valoisammasta, paradoksaalista optimismia sisältävästä sointuherkuttelusta.
   Kahden poikkeavan, verkossaan rimpuilevan runoilijan kohtaaminen oli sähköisku, joka horjautti kummankin elämää ja vaikutti kummankin runouteen. Kailaan ja Sarkian lyhyttä mutta tulista suhdetta on niin ikään käsitelty varovasti ja ohimennen. Selvältä näyttää, että pehmeä Sarkia torjui Kailaan kiihkeät ja väkivaltaiset lähentelyt. Sen paremmin Kalle Achté kuin Erkki Kiviniemikään eivät ole uusissa Kailas-kirjoissaan tuoneet uutta valoa tähän kummankin runoutta hedelmöittäneeseen episodiin.
  Kirjoitin sitten itse vapaalla kädellä Sarkian ja Kailaan kohtauksen näytelmään Unen kaivo, jota nyt esitetään Kiikn Sarkia-näyttämöllä. Suorastaan hämmästyin ensi-illassa, kuinka intensiivisesti, rohkeasti ja samalla hienovaraisesti kohtausta siellä esitetään.
  Tämäkin suhteen mahdollisuus kariutui siis alkuunsa. Jäikö Sarkia kokonaan vaille eroottista onnea?
  Oli vielä kolmaskin yritys ja ilmeisesti paras, lähes täyttymys. Magnus Björkenheim viittaa ensimmäisessä Sarkia-elämäkerrassa (1952) selvin sanoin Sarkian suureen rakkauteen 1940 välirauhan syksynä. äkillinen elämänhurma näyttää vallanneen Sarkian, ja selviä jälkiä siitä näkyy viimeisessä kokoelmassa. Rakkauden kohde jää salaisuudeksi. Lisää tietoja ei anna myöskään Aune Hiisku tuoreemmassa elämäkerrassa (1972).
  Sarkian eroottinen elämä oli muutenkin hänen Turun aikaisille opiskelutovereilleen Hiiskun sisaruksille arvoituksellinen piikkipäärynä, jota ymmällä kierretään Kyllikki Hiiskun aloittamassa ja Aune Hiiskun viimeistelemässä, varsin mainiossa ja yksityiskohtaisessa runoilijakuvassa.
  Sarkian paperit eivät nyt muutaman selailun perusteella tuoneet tähän viimeiseen episodiin lisävalaisua. Tuntuisi luontevalta liittää viimeinen tunteenleimahdus Sarkian pitkähköön oleskeluun Italiassa 30-luvun lopulla. Toisaalta hänen tiedetään testamentanneen tekijänoikeutensa suomalaiselle miehelle. Täälläkin voi olla kuulijoita, jotka tietävät jotakin asiasta.
  Ehkä runoilijan elämästä ei ole tarpeenkaan tietää kaikkea. Onko koko leimahdus sepite, tapahtunut runouden kammiossa? Sarkia oli runollisen verhoilun itsetietoinen ruhtinas. Runo 'Henkipatto rakkaus' kertoo jo kylliksi. Suuri yksinäinen jäi sivuun kaikista valtavirroista. Lyhyet, kiihkeät, äkillisesti katkenneet rakkaussuhteet osaltaan jouduttivat Sarkian sairauden dramaattista etenemistä.

Sairauden sinetöimä

Kaarlo Sarkia sairasti lapsesta saakka mitä milloinkin, hänhän sai pienoiskiväärin luodin vahingonlaukauksesta nenänjuurestaan läpi selkärangan lähelle, mikä varhain vaikeutti hänen vapaata liikuntaansa. Myös perinnöllinen tuberkuloosi ilmoitti itsestään jo kouluvuosina.
  Keuhkotauti varjosti Sarkian koko elämää, mutta monet oleskelut parantoloissa eivät olleet vain vastenmielisiä taukoja työssä. Sarkia kaipasi elämässään eniten vapautta, rauhaa ja hellää hoitoa. Kaikkea näitä oli saatavilla keuhkotautiparantolassa. Potilas näyttää suorastaan paenneen sairauteen välttääkseen arkeen ja työhön liittyvät ponnistukset. Hän viittaa kirjeissään parantolan ohentuvaan elämänpiiriin, kuoleman läheisyyteen ja eräänlaiseen hengen keveyteen, joka sairashuoneen yksinäisyuydessä saattoi kohota euforian ja villien mielikuvien korkeuksiin.
  Oliko sairaus myös Sarkian runouden eräs pohja ja niin ollen tulkintojakin haastava perusta? Kirjeissään ja runoissaan hän käväisee välistä ihailemansa Thomas Mannin Taikavuoren tunnelmissa. Heikkous antoi poikkeusluvan meditointiin, eräänlaiseen ilmattomaan ja leijuvaan olemassaoloon. Ajoittaiset itsemurha-aikeet osoittavat, millaiseen pinteeseen Sarkia joutui ulkona yhteiskunnassa. Kuolema kulkee hänen runoutensa matkasauvana.
   Katkerat sävyt ilmaantuvat Sarkian kirjeisiin vasta, kun hän raportoi heitteillä olostaan Tukholmassa kesällä 1945, jolloin Suomen Kirjailijaliitto oli lähettänyt hänet huonosti valmistellulle toipumismatkalle lahden taa. Sodan heikentämä Sarkia syyttää juuri ja juuri säilynyttä valtiota runoilijan karkeasta hylkäämisestä ja näkee maanmiehensä Tukholmassa sivistymättöminä moukkina. Ruotsalaiset taas kohtelevat suomalaista poetaa yliolkaisesti, yrittämättäkään hoitaa häntä. Paluumatka Suomeen on lopun alkua. Kun "hiiskuttareit" panevat Sarkian Turussa junaan, he sähköttävät kustantajalle Helsinkiin ja olettavat ilman muuta, että kustantaja lähettää miehen asemalle huonokuntoista runoilijaansa vastaan. Näin varmasti tapahtuikin. Runoilija oli kaikesta huolimatta edelleen kansakunnalle arvokas, vaikka ei hän sitä itse uskonut eikä osannut arvata, millaisen valtavan suosion aallon runoja kohtaan hänen kuolemansa syksyllä 1945 pian herättäisi. Vielä vähemmän hän saattoi aavistaa, kuinka nopeasti ja täydellisesti hänen edustamansa riimillinen säetaide tuomittiin vanhentuneeksi ja aikansa eläneeksi.
  Olikohan niin, että juuri sotien jälkeen Sarkian surumielinen, ahdistunut, sisään kääntynyt, hiljaisiin tunnelmiin painuva runous vetosi lukijoihin, joita ulkoisen maailman myrskyt olivat kylliksi näännyttäneet? Varmasti myös Sarkian luja ajatusrunous, sodan vastustaminen, uuden yhteyden etsiminen yksinäisyyden panssarista viimeisessä kokoelmassa vetosi ajankohdan odotuksiin. Tänään luemme ja kuuntelemme Sarkiaa ajattomasta näkökulmasta ja nautimme kai ennen kaikkea nostalgian patinoimasta sanataiteesta, suomen kielen sointuvarojen ihmeellisestä, täydellisyyttä hipomasta venytyksestä, musiikillisesta rytmistä, sanalla sanoen todellisesta runouden taituruudesta.
 


| Kirjoitusten valintasivulle |
henkilötiedot |kalenteri | päiväkirja | julkaisut | palaute | pääsivulle

 

© WebDesigner: Riitta-Liisa Myllymäki


an läheisyyteen ja eräänlaiseen hengen keveyteen, joka sairashuoneen yksinäisyuydessä saattoi kohota euforian ja villien mielikuvien korkeuksiin.
  Oliko sairaus myös Sarkian runouden eräs pohja ja niin ollen tulkintojakin haastava perusta? Kirjeissään ja runoissaan hän käväisee välistä ihailemansa Thomas Mannin Taikavuoren tunnelmissa. Heikkous antoi poikkeusluvan meditointiin, eräänlaiseen ilmattomaan ja leijuvaan olemassaoloon. Ajoittaiset itsemurha-aikeet osoittavat, millaiseen pinteeseen Sarkia joutui ulkona yhteiskunnassa. Kuolema kulkee hänen runoutensa matkasauvana.
   Katkerat sävyt ilmaantuvat Sarkian kirjeisiin vasta, kun hän raportoi heitteillä olostaan Tukholmassa kesällä 1945, jolloin Suomen Kirjailijaliitto oli lähettänyt hänet huonosti valmistellulle toipumismatkalle lahden taa. Sodan heikentämä Sarkia syyttää juuri ja juuri säilynyttä valtiota runoilijan karkeasta hylkäämisestä ja näkee maanmiehensä Tukholmassa sivistymättöminä moukkina. Ruotsalaiset taas kohtelevat suomalaista poetaa yliolkaisesti, yrittämättäkään hoitaa häntä. Paluumatka Suomeen on lopun alkua. Kun "hiiskuttareit" panevat Sarkian Turussa junaan, he sähköttävät kustantajalle Helsinkiin ja olettavat ilman muuta, että kustantaja lähettää miehen asemalle huonokuntoista runoilijaansa vastaan. Näin varmasti tapahtuikin. Runoilija oli kaikesta huolimatta edelleen kansakunnalle arvokas, vaikka ei hän sitä itse uskonut eikä osannut arvata, millaisen valtavan suosion aallon runoja kohtaan hänen kuolemansa syksyllä 1945 pian herättäisi. Vielä vähemmän hän saattoi aavistaa, kuinka nopeasti ja täydellisesti hänen edustamansa riimillinen säetaide tuomittiin vanhentuneeksi ja aikansa eläneeksi.
  Olikohan niin, että juuri sotien jälkeen Sarkian surumielinen, ahdistunut, sisään kääntynyt, hiljaisiin tunnelmiin painuva runous vetosi lukijoihin, joita ulkoisen maailman myrskyt olivat kylliksi näännyttäneet? Varmasti myös Sarkian luja ajatusrunous, sodan vastustaminen, uuden yhteyden etsiminen yksinäisyyden panssarista viimeisessä kokoelmassa vetosi ajankohdan odotuksiin. Tänään luemme ja kuuntelemme Sarkiaa ajattomasta näkökulmasta ja nautimme kai ennen kaikkea nostalgian patinoimasta sanataiteesta, suomen kielen sointuvarojen ihmeellisestä, täydellisyyttä hipomasta venytyksestä, musiikillisesta rytmistä, sanalla sanoen todellisesta runouden taituruudesta.
 


| Kirjoitusten valintasivulle |
henkilötiedot |kalenteri | päiväkirja | julkaisut | palaute | pääsivulle

 

© WebDesigner: Riitta-Liisa Myllymäki