Henkilötiedot
päiväkirja
Julkaisut
Kirjoituksia
Puheita
palaute
pääsivulle


Kirjoituksia 2005

Etruskien jäljillä

Kansainvälisesti tunnetuimman suomalaisen romaanin ilmestymisestä on kulunut 60 vuotta.
Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen vaiheista on nähtävillä näyttely Helsingissä Päivälehden museossa, siellä pidetään esitelmiä ja seminaareja. Sinuhe on edelleen lukijoiden kestosuosikki meillä ja aika laajalti muuallakin.
     Olisi tarjolla toinenkin romaani juhlittavaksi. Waltarin Turms, kuolemattoman ilmestymisestä on kohta kulunut 50 vuotta. Niinpä lähdin sen jäljille alkuperäisille tapahtumapaikoille.
     Waltari päätti Johannes Angeloksen ilmestymisen jälkeen 1952, ettei koskaan enää kirjoittaisi historiallista romaania. Varsin pian hän huomasi, että päätöksissä on se hyvä puoli, että ne voi tarpeen tullen peruuttaa.
     Miksi etruskien salaperäinen maailma alkoi vetää kirjailijaa puoleensa? Hän on viitannut törmänneensä aiheeseen jo 1937 Louvren museon etruskilaisella osastolla. Jotkut muinaiset taideteokset muistuttivat Picassoa enemmän kuin Picasso itse.
     Varmaankin Waltaria kiehtoi myös se, että etruskeista tiedettiin vielä perin vähän. Hän pääsi sukeltamaan tuntemattomaan kerrostumaan läheisen kulttuuripiirin vaiheissa. Hän kirjoitti ensimmäisen romaanin Rooman valtakunnan edeltäjistä.
     Mika Waltari -seura lähti syyskuussa nimikirjailijansa jäljille Toscanan ja Umbrian vanhoihin etruskikaupunkeihin. Monia ihmeitä matkaseurue sai kohdata.
     Etruskien tuhannet hautalöydöt seinämaalauksineen kertovat taiteellisesta ja elämäniloisesta kansasta, joka nautti häpeämättömästi oman maailmansa antimista. Toisaalta kielellinen kulttuuri näyttää olleen heille vieraampaa, heidän kieltään ihmetellään vieläkin eikä omaa kirjallisuutta juuri ole löytynyt.
     Ihmettelimmekin hiukan, miksi Waltari ei käyttänyt kaikkia värikylläisen ilonpidon mahdollisuuksia hyväksi melko vakavassa ja surumielisessä romaanissaan. Silti Turmsia moitittiin ajan kritiikeissä lukijoiden kosiskelusta eroottisilla kuvauksilla. Vai niin.
     Turms, kuolematon on tekijänsä mystisin romaani, pääteemana ihmisen mahdollisuus jumalalliseen kuolemattomuuteen. Sen ohessa paksu romaani elävöittää häikäisevän varmasti koko Välimeren kulttuuripiirin tapahtumia suurten persialaissotien aikaan.
     Mistä Waltari ammensi pohjattoman tuntuisen asiantuntemuksensa kulloiseenkin aikakauteen? Etruskeista hän luki kaiken löytämänsä ja matkasi sen jälkeen Orvietoon, pittoreskiin kaupunkiin kukkulan laella. Siellä hän viipyi puolitoista kuukautta museoihin ja hautalöytöihin uppoutuneena.
     Saimme tutustua komeaan joskin rapistuneeseen Reale-hotelliin, missä Waltari asusti loppuvuodesta 1954. Hotellin vanha isäntä muisti vielä "uneksuvan" kirjailijan, joka tuntui elävän toisessa maailmassa kuin muut asiakkaat.
     Epäilemättä hän eläytyi täydellisesti etruskien elämään. Turistit, autot, mikään myöhempi hälinä ei häntä häirinnyt. Unissakävijän tavoin hän siirsi romaaniin menneen aikakauden tarkkuudella, joka tämän päivän kehittyneen etruskologian mukaan edelleen pätevä.
     Tämän kuulimme pienimuotoisessa Waltari-kongressissa Orvieton kaupungintalossa tohtori Della Finan suusta: ainut virhe, minkä hän paksusta kirjasta löysi, oli liian lyhyeksi arvioitu päivämatka Bolsena-järveltä silloiseen Volsiniin eli Orvietoon. Uskomatonta, sanoisin.

PANU RAJALA

Menetetyn maiseman muistoille

Elämä on sarja menetyksiä ja muistoja. Sallittakoon siis sanallinen sielunmessu sillanpääläiselle maisemalle.

Saavutus
"Tuolla törröttää veden toisella puolella rantapiitassaan runoilijan omakin tönö, harmaana ja puolivalmiina niin kuin moni muukin maallinen asia mihin hän on ryhtynyt..."
    Enteilevän alakuloisesti F.E. Sillanpää katseli pirssiauton ikkunasta huvilaansa joskus 1920-luvun vaikeana suvena.
     Kuinka ylpeä nimi olikaan Saavutus kirjailijan asuintalolle.
     Kuinka monet lehtimiehet, kirjailijat, taiteilijat, matkalaiset ovatkaan sitä vuosikymmenten ajan lähestyneet.
     Kuinka kunnioittavin miettein itsekin nuoruudessani tuohon maineen ja kolhujen huvilaan poikkesin.
     Tänään voimme nopeasti ohittaa ja haikeina hyvästellä Sillanpään Saavutuksen. Se voidaan nyt lopullisesti pyyhkiä epävirallistenkin nähtävyyksien joukosta.
    Tästä lähin Saavutusta ympäristöineen voidaan esitellä pysyvänä ja tihenevänä asuntonäyttelynä, joka kertoo omaa tarinaansa rakentamistavoista eri aikakausina.
     Totta puhuen olen varma, ettei Ilmari Kiannon Turjanlinnaa tai Joel Lehtosen Putkinotkoa tai edes Aleksis Kiven kuolinmökkiä koskaan tulla kohtelemaan siten kuin Sillanpään Saavutusta. Toisten kirjailijain kotiseuduilla tunnetaan vielä säädyllistä kunnioitusta kulttuurihistoriallisesti merkittäviä rakennuksia ja niiden ympäristöjä kohtaan.

Taivallus
Neljä vuosikymmentä sitten Ala-Vakerin Erkki johdatti minut toivioretkelle Vanajan taksvärkkärien tietä metsän halki Myllykoluun.
     Kuinka monien tunnelmien vallassa tuota muistojen polkua onkaan sen jälkeen tullut taivalletuksi. Pian kai sekin on katkerana hyvästeltävä.
     Luen ympäristölautakunnan päätöstä, jonka mukaan kylän viimeisen ehjän peltoaukean rakentamiselle ei ole laillista estettä.
     Onkohan ympäristölautakunnassa edes arvioitu paikan maisemallisia arvoja? Onkohan kukaan jäsenistä käynyt paikkaa omin silmin katsomassa?
     Mitä tekoa on lautakunnalla, joka vain papereita vilkaisemalla siunaa viranomaisten tekemät päätökset?
     Jos jota niiden luonteeseen täysin sopimattomia elementtejä.
     Kun on seurannut välinpitämätöntä ja sattumanvaraista rakennuslupien myöntämispolitiikkaa Hämeenkyrön sillanpääläisessä kansallismaisemassa, tulee väistämättä mieleen, että hitaasti valmistuvaan osayleiskaavaan tulisi jo merkitä riittävä suojavyöhyke niille paikoille, joita valtakunnallisesti pidämme ehjän ihailun arvoisina.

Panu Rajala


 

Aamulehti 21.2.2005:

Romaanit vilisevät historiallisia henkilöitä

Tampereen Henki ja elämä -tapahtumassa keskusteltiin ajoin kiivaastikin kirjailijoiden tavasta käyttää historiallisia, eläneitä ja eläviä henkilöitä romaaneissaan.
    Meillä monesti kuvitellaan, että jokin ilmoille revähtänyt ilmiö on uusi ja siten kuohuttava.
     Tosiasiassa historiallisia henkilöitä on vilissyt runoissa, näytelmissä ja romaaneissa aikojen sivu. Kanssaihmiset ovat kirjailijoille vapaata riistaa. Kiistoja on käyty ja tullaan käymään.

Runoilijat aikansa todistajina
Pitkään luultiin, että joku Homeros on keksinyt omasta päästään Odysseian ja Troian sodan. Sitten saksalainen arkeologi Heinrich Schliemann meni 1800-luvun lopulla kuopimaan maata Hellespontoon salmen vaiheille ja katso: hän löysi Troijan rauniot ja todisteita Odysseian historiallisuudesta.
    Antiikin dramaatikot käyttivät suruttomasti hallitsijoita ja jumalia näytelmissään. Jumalatkin uskottiin historiallisiksi olennoiksi. Kuningas Oidipuksen tragedia säilyi 2000 vuotta Sofokleen ansiosta tohtori Freudin seksuaaliteorian esimerkkitapaukseksi.
    Runoilija Catullus pilkkasi oodeissaan rakastettuaan Lesbiaa tavalla, joka taatusti kuohutti Rooman seurapiirejä, vaikka iltapäivälehdistö oli vielä kehittymätöntä. Viisas Cicerokin yhtyi Lesbian (oikeasti Clodian) syyttelijöihin, ja naisraukan maine oli iäksi mennyttä Rooman valtakunnassa.
    Keisari Neron hovimies Petronius Arbiter kuvaili romaanikatkelmassa Trimalkion pidot itserakkaan nousukkaan Trimalkion porsastelua satiirin purevuudella, joka yhtä varmasti saattoi esikuvan naurunalaiseksi Rooman kylpylöissä ja yksityistaloissa.
     Kirjailijoiden ansiosta meille on säilynyt säälimättömiä sisäkuvia Rooman vallan rappioilmiöistä. Dokumentaariset ja taiteelliset arvot pyhittävät kohteiden kärsimykset.

Merkkihenkilöitä ja kansanihmisiä
Suurmiehet ilmaantuivat varhain myös suomalaiseen kirjallisuuteen. Lönnrot, Snellman ja Paavo Ruotsalainen patsastelevat kunnianarvoisina hahmoina Juhani Ahon romaanissa Kevät ja takatalvi (1906). Elsa Soini kirjoitti ihannoivan romaanin nuoresta Aleksis Kivestä 1959.
    Pitkään luultiin, että joku Homeros on keksinyt omasta päästään Odysseian ja Troian sodan. Sitten saksalainen arkeologi Heinrich Schliemann meni 1800-luvun lopulla kuopimaan maata Hellespontoon salmen vaiheille ja katso: hän löysi Troijan rauniot ja todisteita Odysseian historiallisuudesta.
    Ihannekuvia kirjoitettiin kauan muuallakin Plutarkhoksen hengessä, mutta kovempaan suuntaan oltiin menossa.
    Pitkään luultiin, että joku Homeros on keksinyt omasta päästään Odysseian ja Troian sodan. Sitten saksalainen arkeologi Heinrich Schliemann meni 1800-luvun lopulla kuopimaan maata Hellespontoon salmen vaiheille ja katso: hän löysi Troijan rauniot ja todisteita Odysseian historiallisuudesta.
    Thomas Mann antaa kriittisen hienovaraisen kuvan J.W. Goethesta romaanissa Lotte in Weimar (1939). Hän meni rohkeasti runoilijan nahkoihin ja kertoi hänestä minä-muodossa. Samaan aikaan V.A. Koskenniemi pystytti elämäkerrallisen merkkipatsaan mestaristaan.
    Pitkään luultiin, että joku Homeros on keksinyt omasta päästään Odysseian ja Troian sodan. Sitten saksalainen arkeologi Heinrich Schliemann meni 1800-luvun lopulla kuopimaan maata Hellespontoon salmen vaiheille ja katso: hän löysi Troijan rauniot ja todisteita Odysseian historiallisuudesta.
    Stefan Zweigin tunnetuissa elämäkertaromaaneissa mielikuvitus riistäytyi jo dokumenttien edelle. Hän sai meillä seuraajan T. Vaaskivestä ja monesta muusta.
    Myös tavallisia kanssaihmisiä on romaaneissa käsitelty varsin suruttomasti. Ilmari Kianto kosti sisarelleen Aina Calamniukselle tämän nuhteet ja moralisoinnit häijyssä korpiromaanissa Vanha postineiti (1935). Motiivistaan huolimatta se on ajankuvana kestävää tekoa.
    Turhaan Kauhaniemen torppari Jooseppi Kyllönen tai Säämingin Inhan tilan vuokralainen Aleksander Muhonen uhkailivat käräjillä Kiantoa tai Joel Lehtosta. Siellä pysyvät Ryysyrannan Joosepin ja Juutas Käkriäisen vähemmän mairittelevat kirjalliset muistohahmot kansankuvauksemme tukijalkoina.
    Todelliset nimet vaikka vapaasti sekotettuina rasittavat vieläkin F.E. Sillanpään jälkimainetta Hämeenkyrössä.
    Varsinaisen kirjasodan synnytti vasta Paavo Rintala trilogiallaan mummostaan ja Mannerheimista vuosina 1960-62, ei tietenkään mummon kuvalla, vaan Mannerheimin. Ensimmäisen kerran kirjailija meillä rohkeni tunkeutua kansallisen sankarin makuuhuoneeseen.
    Aika oli muutenkin herkkää sissiluutnantteineen ja salamasotineen. Kirja kykeni vielä loukkaamaan kansallisia ja uskonnollisia tuntoja.
    Suuntaus on saanut paljon seuraajia. Nytkin loukkaannutaan, mutta huomattavasti yksityisemmistä syistä.

Kirjailijan minä ja romaanihenkilö
Uudempi piirre kirjallisuudessa on minä-kerronnan yleistyminen ja varsinkin kirjailijan minän eläytyminen kuvattavan, usein todellisen henkilön nahkoihin.
    Erään alkumerkin antoi Oxfordin kirjallisuuden professori Robert Graves romaanillaan Minä Claudius (1934), joka Zweigin teosten tavoin tuotti milteipä koulukunnan. Mika Waltarin Sinuhe egyptiläiseenkin Graves tekniikallaan vaikutti, mutta tällöin operoitiin vielä kaukaisen historian hahmoilla.
    Amerikkalaiset kirjailijat ovat kärkkäimmin ottaneet oman aikansa tai lähihistorian hahmoja sivuhenkilöikseen. Philip Roth pilkkasi Richard Nixonia (Meidän jengi), Norman Mailer eläytyi kuolemaantuomitun Gary Gilmoren nahkoihin, Henry Millerin sekoiluihin ja jopa Jeesuksen sisäisiin tuntemuksiin. Siinä hänen seuranaan on kokonainen komppania kirjailijoita.
    Kennedyt ja Marilyn on käännetty selälleen kymmenet kerrat romaaneissa ja elämäkerroissa, viimeksi Tampereen työväenhenkisessä teatterissa.
    Paavo Haavikko on kirjoittanut milloin Urho Kekkosen (mm. Vuosisatani), Väinö Tannerin tai viimeksi Martti Haavion suulla. Haavio kertoo omista ja vaimonsa asenteista murhaavasti Haavikon uusimmassa teoksessa Mustat kantarellit. Itsestään Haavikko kirjoittaa kunnioittavasti kolmannessa persoonassa.
    Kirjailijat ottavat sivuhahmon yhtä hyvin läheltä kuin kauempaa. Hannu Mäkelä kirjoitti Mestarin vanhenevan Eino Leinon alakuloisena minä-hahmona sekä kirjat äidistään ja isästään. Juhani Syrjä ja Anita Konkka ovat minä-kerronnan keinoin eläytyneet isiensä elämäkertoihin. Vanhemmistaan melkein kaikki jossakin vaiheessa kirjoittavat, kaukaisena mallina Arvid Järnefeltin Vanhempieni romaani (1930).
    Kaukainen historia on turvallisin. Erik Wahlström antaa romaanissaan Tanssiva pappi kansakoulumme isästä Uno Gygnaeuksesta ahkeran naisten ahdistelijan kuvan. Piispa Ilkka Kantola vaikuttaa hänen rinnallaan siloposkiselta poikaselta.
    Näistä tuoreistakaan teoksista ei ole syntynyt erityistä kohinaa. Paavo Haavikko saa julkisessa päiväkirjassaan solvata eläviä kansalaisia kuinka kiihtyneesti hyvänsä. Kohteet ottavat sen kuin ohimenevän rajuilman.

Eeva-Liisa Manner ja lähipiiri
Miksi siis Helena Sinervon palkittu romaani Runoilijan talossa synnyttää niinkin kiivasta kuohuntaa Eeva-Liisa Mannerin vaiheilla kuin ilmeni Hengen ja elämän keskustelussa?
    Kohde on vielä lähellä ja hänellä on vannoutuneita ystäviä, jotka haluaisivat suojella hänen erikoislaatuaan. Manner tunnetusti karttoi julkisuutta ja kätki henkilönsä. Sinervo on astunut yksityisyyden tavallista herkemmälle alueelle.
    Hänen käyttämänsä tiedonantajat ovat myös hämmentyneitä siitä, että kirjailija haastatteli heitä elämäkertaa varten, mutta julkaisikin aiheesta romaanin. Annetut tiedot joutuivat uuteen valoon, vapaaksi fiktioksi.
    Monet sivuhenkilöt, tärkeimpänä lehtori Anna-Liisa Mäenpää, esiintyvät omilla nimillään. Heilläkin on ystävänsä, joita kohteiden kiskaisu valokeilaan hämmentää.
    Myös romaanin tunnusmerkkejä on tarkasteltu uudelleen. Runoilijan talossa tuntuu sisältävän paljon suoraa Mannerin puhetta ja kirjetunnustusta. Sinervo esitti keskustelussa kirjailijan tyypillisen kaksoispuolustuksen: romaani on oma maailmansa vailla kosketusta todelliseen henkilöön, mutta toisaalta osoitetut "virheet" - esim. pianonkielillä kurittaminen - on torjuttavissa nimenomaan dokumenttien avulla.
    Romaanin minä-muotoa on pidetty kirjallisena ruumiinryöstönä. Maire Martikainen puhui plagiaatista ja kirjallisesta varkaudesta. Mannerin omaiset liikehtivät jo oikeussalin suuntaan ja yrittävät estää tv-sovituksen. Mitä on tehtävissä?
    Juridisesti ei mitään, kuten paneelissa kuultiin. Kaksi lohdutusta loukatuille sentään löytyi. Märta Tikkasen mukaan on vaikea elää, jos tietää loukanneensa toista. Ja Hannu Raittilan mukaan kuvauksen tyylitaito ratkaisee.
    Mutta loukkaus on harvoin kirjailijan tietoinen valinta. Ja kohteita tuskin lohduttaa sekään, jos heitä loukataan loisteliaalla tyylillä.
    Kunnioitettu runoilija esitti keskustelujen jälkeen huokaisevan toiveen, ettei tällainen suuntaus kirjallisuudessa jatkuisi. Toive tuskin toteutuu.
    Kuinka lohkaisikaan alan vanha kettu Henrik Tikkanen: "Valehteleminen on rumaa - tai kaunokirjallisuutta."

PANU RAJALA

Vandalismia Vanajankylässä

Maailmassa on noin sata Nobel-kirjailijaa. Olen varma, ettei yhdenkään kotitaloa kohdella siten kuin Sillanpään Saavutusta Hämeenkyrössä.
     Seurailen kuinka moottorisaha ja traktori jylläävät Saavutuksen kuusiaidan kimpussa. Sen on Sillanpää omakätisesti istuttanut 1920-luvun alussa. Kaunis ja tuuhea aita siitä on kasvanut.
     Nyt siihen sitten ilmestyy torahampaan aukkoja. Naapuritontti valmistautuu rakennustöihin, vaikka lupaakaan ei ole virallistettu.
     Ympäristön hoidossa tunnetaan käsite "maisemallisesti arvokas peltoalue". Jollei tuo Vanajan rantapiitta Saavutuksessa ole sellainen, niin mikä sitten.
     Yhtä arvokas on taksvärkkitien ja Taatan taipaleen idyllinen peltoaukea tässä takamailla. Sitäkin yritetään kohta asuttaa.
     Gallén-Kallelan Kalelasta ollaan Ruovedellä huolissaan, kun kaatopaikkaa suunnitellaan puolentoista kilometrin päähän!
     Olin Suomen delegaatiossa Unescon yleiskokouksessa Pariisissa kymmenen vuotta sitten, kun Chilen Nobel-kirjailijan Pablo Nerudan kotitalon Isla Negran kunnostukseen myönnettiin suuri rahasumma.
     Saavutuksen, joka on yksityisomistuksessa, osalta riittäisi edes hienovarainen ympäristön rauhoitus toistaiseksi.
     Oi koska tehdään kokonaissuunnitelma keskeisiin maisemakohteisiin? Koska nämä maisemallisesti arvokkaat peltoalueet rauhoitetaan järkevällä kaavoituksella?
     Eihän voi olla niin, että vain raha ja asukkaiden pälkähdykset ratkaisevat, ja jokainen voi mellastaa mielensä mukaan.
 
Panu Rajala

henkilötiedot | kalenteri | päiväkirja | kirjoituksia | palaute | pääsivulle


 

© WebDesigner: rilimy(at)iki.fi