Henkilötiedot
päiväkirja
Julkaisut
Kirjoituksia
Puheita
palaute
pääsivulle


Kirjoituksia 2005

Nuoruuden illuusiot

Näkökulma Mika Waltarin varhaistuotantoon

Mika Waltari -seuran vuosikokouksessa 22.3. 2006 / Panu Rajala

Jokaisella on muistorikkaimmat kirjansa: ne joiden ensilukeminen on jäänyt tuoreena mieleen. Muistan Mika Waltarin Suuren illusionin, sidotun punakantisen laitoksen (4. p. 1929) jonka otin kerran kevättalvella kotini kirjahyllystä Norssin lukiolaisena: kuinka se heti ensilehdeltään, helsinkiläisen rappukäytävän kuvauksessaan imaisi mukaansa.

Leveän, pimeän rappukäytävän tuoksu löi meitä vastaan. Se oli kaupungin tuoksu, - kylmää, huuhdeltua kiveä, tomua, ummehtunutta ilmaa ja jotakin muuta, jota ei osaa selittää, johon tottuu aivan heti, niin ettei sitä huomaakaan, mutta maalta tullessa on sillä aina oma erikoinen voimansa.

Tiedän monia, jotka ovat sanoneet: juuri tuon tuoksun tunnen. Kun ruotsalaiset osaavat ulkoa Strindbergin Punaisen huoneen alun, me voisimme oppia tämän, hyviä ovat myös Seitsemän veljeksen ja Sillanpään Ihmiset suviyössä -teoksen aloitukset.
     Jätän tässä esityksessä Waltarin romaanin syntyvaiheet ja henkilöiden esikuvat sekä kirjalliset vaikutteet vähemmälle, sillä niitä ovat tutkijat perusteellisesti selvitelleet. Sen sijaan keskityn 'illusionin' käsitteeseen. Mitä se merkitsee?
     Illuusio, illusioni = kuvitelma, turha toive, harhakuva
     Suuri illusioni (1928) käsittelee nimensä mukaisesti jotain tällaista: nuoren (18) kirjoittajan kokemaa, näkemää harhakuvaa, pettäväksi osoittautuvaa kuvitelmaa. Millaista?
     Juoni lyhykäisyydessään. Romaanin päähenkilö toimittaja Hart tutustuu rouva Spindelin salongissa viettelevään, salaperäiseen Caritakseen, rakastuu häneen, ystävystyy vähitellen maisteri Hellaksen kanssa, jolla on vanha viha-rakkaus -suhde Caritaksen kanssa, matkustaa Caritaksen perässä Pariisiin, kokee siellä lyhyen romanssin, kunnes ilmenee että Hellaskin on Pariisissa: Caritas ja Hellas elävät ratkaisevan kohtaamisensa tilitettyään kumpikin ensin suhteensa taustat Hartille, minkä jälkeen parantumattomasti sairas Hellas tekee itsemurhan ja Caritas matkustaa Konstantinopoliin, Hart palaa Helsinkiin.
     Rouva Spindelin salongissa keskustellaan sukupuolikysymyksestä, himosta ja rakkaudesta. Repliikit olivat romaanin ilmestyessä 1928 Suomessa uskallettuja, mutta romaani tahtoo edelleen näyttää kuinka viaton on sentään Helsinki ja kuinka turmeltunutta elämä on Pariisissa, synnin metropolissa. Moderni hermostunut aika on suorastaan romaanin aineeton päähenkilö, sitä kuvataan monelta kannalta. Sitä elävät lehtimies, kriitikko ja vapaa nuori varakas nainen, kaikilla heillä on mahdollisuus matkustella Euroopassa, oleilla metropoleissa pitkiä aikoja. Caritas on aina keväisin Pariisissa, ja miehillä ei ole vaikeuksia seurata häntä sinne. Se ei ollut ihan tavallista 20-luvulla sodan köyhdyttämässä Suomessa. Hart loikoilee menomatkalla pari päivää Berliinin hienoimmassa hotelli Adlonissa. Waltari tunnustaa muistelmissaan, että tosiasiassa hän itse (eri kuin Hart) ei olisi uskaltanut edes kurkistaa sisään Adloniin. Romaani luo kuvan riippumattomista, levottomista, yksinäisistä, etsivistä ja keskinäisissä suhteissaan traagisesti epäonnistuvista nuorista eurooppalaisista.
     Illusionista eli illuusiosta puhutaan ensimmäisen kerran Helsingissä, kuvaavaa kyllä elokuvissa käynnin yhteydessä. Hart sanoo Pikkuveljen tyttöystävälle, joka kerää filmitähtien kuvakortteja: "Niin, tehän olette nykyajan lapsi, ja filmi vastaa teidän suhtautumistanne elämään, sitä illusionia, mitä te kaipaatte, eikö totta?"
     Tähän nuori nainen vastaa: "Niin, ehkä mekin kaipaamme illusionia --- ehkä me kaipaamme satua, - loistoa, pukuja, sankareita, jaloja tekoja.. Se on filmi!"
     Elokuva, jota kolmikko katsoo, päättyy moottoripyörä-tyttö-sankari -kohtaukseen eli samanlaiseen, johon romaanikin päättyy ja samoin sen pohjalta tehty Tuija-Maija Niskasen ohjaama, Anja Kaurasen käsikirjoittama elokuva. Romaanin ilmestymisen aikaan elokuva oli vielä uusi, äänielokuva vasta murtautui esiin ja syrjäytti mykän. Modernit, ihmistä henkisesti ja fyysisesti vapauttavat ja avartavat keksinnöt ovat Waltarin varhaistuotannossa näkyvästi esillä. On päästävä liikkeelle, näkemään enemmän ja kuvittelemaan enemmän. Vanha kuokka- ja hevosvetoinen aika hyvästellään huojentuneesti.
     Romaanin kirjallisuuspoliittinen visio on sekin illuusio. Spindelin salongissa siirretään Koskenniemi, jo yli 40-vuotias, päättävästi historiaan. Maisteri Hellas kadehtii vain hänen tekijänpalkkioitaan. Samaan tapaan puhuttiin kirjallisissa piireissä pian Waltarista itsestään. Hellas sanoo olevansa kyllästynyt "hien ja tunkionhajuun ja tukkijätkäromantiikkaan". Suomi on kymmenen tai kolmetoista vuotta jäljessä ajastaan. Tarkoittaa kansalaissotaa, maailmansodan jälkeisiä virtauksia. Niihin ei heti päästy harppaamaan mukaan, ihme että näinkin pienellä viipeellä.
     Kun tunkio ja tukkijätkät tässä hyvästellään kolme vuotta Pentti Haanpään esikoisteoksen ilmestymisen jälkeen, aivan pian Tulenkantajat olivat Olavi Paavolaisen (Hellaksen erään esikuvan) johdolla juhlimassa tämän uuden ajan tukkijätkän ilmaantumista Helsingin salonkeihin. Spindelin salongissa kukaan ei olisi voinut kuvitella Väinö Linnan kaltaista ilmiötä kolmen vuosikymmenen kuluttua tai sitä, että Koskenniemi tarjosi vielä kovan vastuksen modernisteille 50-luvulla. Suuri illusioni on nopeasti pyörähtelevä kaleidoskooppi, joka vangitsi ajan pintailmiöt ja päivänkeskustelut. Silti romaani on kestänyt ajan kulutusta. Jotain muutakin siinä täytyy olla.
     Elämyksiä ihminen on aina kaivannut, maailmansodan jälkeisessä maailmassa niitä janotaan tavallistakin kiihkeämmin. Suuri illusioni on kirja elämänjanosta ja sen sammumisesta, siinä yksi syy sen toistuvaiseen ajankohtaisuuteen.
     Hartilla on oma erityinen haaveensa: Caritas! "Hänen nimensä, kuvansa, ajatuksensa keinuivat sielussani. Hän oli minun suuri haaveeni, minun elämäni illusioni." Nimet kertovat: kovanaamaksi (hart) heittäytyvä mies tavoittelee rakkautta (caritas). Heidän välissään on Hellas, jonka nimi tulee eurooppalaisen kulttuurin kehdosta, antiikin Kreikasta. Meille vihjataan, että romaanin kuolemansairas intellektuelli kantaa läntistä kulttuuriperintöä mukanaan hautaan. Toisia ei historia kiinnosta. Päinvastoin he haluavat paeta sitä matkustamalla, vaeltamalla irrallisina, yksinäisinä. He seurustelevat miltei elollistuvan suurkaupunkimiljöön kanssa. Kuinka monesti valoreklaamit, yöbaarit, asfaltti, bentsiini, kaarivalot, metrojunan jättiläissilmä mainitaan kirjassa? Tekstiä pilkkovat ajatusviivat, huutomerkit huohottavat, symboleja osoitellaan. Heti ensimmäisellä lehdellä ehditään mainita kolme kertaa henkilöiden hermostunut mielentila.
     Moderni maailma, hermostunut aika, vapautuva liike, haave rakkaudesta ja kauniin naisen valloittamisesta - ne ovat silti romaanin illusorista pintatasoa. Haave rakkaudesta osoittautuu Pariisissa "sadunhauraaksi illusioniksi", joka murenee ensin Hartin ja sitten vakavammin Hellaksen kohdalla. Illuusion syvempi merkitys alkaa kajastaa Caritaksen kertoessa menneisyydestään ja suhteestaan Hellakseen. Hemmoteltu seurapiirityttö on nuorena vietelty, hän on harrastanut eroottisia kokeiluja, mutta kohdannut maisteri Hellaksessa yllättäen platonisen, puhtauteen pyrkivän rakastajan. Syy pakolliseen platonisuuteen on se, että Hellaskin on tavallaan vietelty: kokeneempi nainen on tartuttanut häneen nuorena syfiliksen, joka jatkaa hänessä vaikutusta - eletään aikaa ennen tehoavia vastalääkkeitä.
     Kaikki kolme henkilöä kaipaavat, tavoittelevat omalla tavallaan puhdasta rakkautta, todellista onnea, keskellä modernin ajan villiä tapainturmelusta (jota Hart ihastuneesti liioitellen maalailee) - eikä kukaan heistä sitä voi tavoittaa: puhdas rakkaus on se "suuri illusioni", joka pakenee kosketusta. Syynä Hellaksen salainen sairaus, jota hän ei ilmaise Caritakselle ja joka estää häntä antautumasta tämän kanssa fyysiseen suhteeseen. Joka rakkaussuhde puolestaan on esteenä Hartin haaveen toteutumiselle: hän ei voi tosissaan kohdata Caritasta, joka rakastaa epätoivoisesti Hellasta, joka ei voi rakastaa Caritasta, vaan kolhii tätä ivallaan ja kätketyllä mustasukkaisuudellaan. Siinä koko kohtalokas triangeli, jonka kuolema ratkaisee. Tšehov olisi voinut kirjoittaa tämän asetelman näytelmäksi.
     Kun Hellas eli läntinen sivistys surmaa itsensä, Caritas eli rakkaus katoaa itään, josta Spenglerin ja monen muun uskomuksen mukaan valo on nouseva, ja Hart, kovanaamaksi tekeytynyt, palaa karuun pohjolaan, missä uusi nuoriso, Pikkuveli ja tämän tyttöystävä, matkaavat vielä pohjoisempaan, Petsamoon, Jäämeren raikastavien tuulien rantamille. Heidän vilpoinen ja vitaali toverisuhteensa asettuu tässä vanhan, harhakuvien eli illuusioiden myrkyttämän ja kuoliaana mädäntyvän romantiikan tervehenkiseksi ja elinvoimaiseksi vastapainoksi. Heille puhdas rakkaus on mutkatonta todellisuutta.
     Pohjoiset reservit välähtävät myös Hartin junakeskustelussa vaalean ja vakavan saksalaisnuorukaisen kanssa. Tämä arjalainen tyyppi uskoo käytännölliseen järkeen ja matematiikkaan, hän on valmis hyvästelemään Kantin ja Goethen yhtä kevyesti kuin Spindelin salongin keskustelijat omat entisyyden edustajansa. Hän uskoo koneisiin, työhön ja täsmällisyyteen - ja Suomeen, koska se on pohjoinen maa ja Euroopan etuvartio Aasiaa vastaan. Uuno Kailas on tavannut hengenheimolaisensa. Venäjä on vanha ja vajoava, joka on opettanut miljoonin laukauksin ja joukkohaudoin, että yksilö ei merkitse mitään.
     Nuori Waltari koskettelee lähitulevaisuuden maailmanpolitiikkaa ohimennen mutta vavahduttavan läheltä, aivan tuntumasta. Pohjoinen illuusio, kuvitelma terveestä ja elinvoimaisesta nuorisosta, joka uskoo vielä puhtaaseen rakkauteen, on jo sitä idullaan vitalismia ja rodun puhtautta, joka nousee pian kansallissosialistien johtavaksi aatteeksi vaalean arjalaisnuorukaisen kotimaassa.
     Muistelmissaan Waltari palauttaa mieleensä Neuvosto-Karjalassa ilmestyneen lehden, jossa hänen tulkittiin ennakoineen romaanillaan natsismin nousua.
     Samaan aikaan kun Waltari mennen tullen ohittaa Berliinin, siellä asui amerikkalainen lehtimies ja kirjailija Christopher Isherwood, joka kirjoittaa kokemuksistaan kirjan Goodbye to Berlin (Leb' wohl Berlin), jonka pohjalta valmistui aikanaan menestysmusikaali Cabaret. Siinä dekadenssi ja sen vastareaktiona natsismin nousu saavat jo selkeän kuvauksen. Kuka muistaa kohtauksen elokuvasta Cabaret, missä nuori, valkohampainen nuorukainen laulaa katukahvilassa, ja laulu laajenee tahdikkaaksi sotilasmarssiksi. Ihanteellinen puhdasmielisyys jalostuu kuin huomaamatta julmaksi väkivallaksi.
     Waltarin romaanista johtaa ohut lanka siihen todella suureen ja tuhoisaan illuusioon, joka pian peitti Euroopan tuleen ja savuun. Jean Renoir'n elokuva Suuri illuusio näytti 1937, kuinka ihmisyys ja aito veljeys saksalaisen komendantin ja ranskalaisen sotavangin välillä olikin illuusio. 20-luvulla noussut uusi nationalismi peitti tällaisen yksilötason veljeilyn, vanhat rintamat muodostuivat uudelleen rautaisin ottein. Illuusiot, kuvajaiset, niiden puhkeaminen saippuakuplien tavoin oli tunnusomaista maailmansodan jälkeiselle, pettävän toiveikkaalle ajalle. Uskottiin Lauri Viljasen sanoin, että kaikki paha oli jäänyt taakse ja "kauneuden Ateenan rakentaminen alkaisi". Paettiin eksotiikkaan, huvitteluun, kokeiluihin, hurjasteluun, vapaaseen erotiikkaan, taiteisiinkin - ja kokoonnuttiin viimein muodostelmiin taistelulippujen alle.
     Waltari seuraili ja myötäili Paavolaisen tavoin Saksan nousua vaihtuvin tuntein, voisi sanoa. Muistelmista ja myös romaanista ilmenee, että hän ei pitänyt saksalaisista. Hän suomensi silti vailla tunnontuskia natsien kulttikirjan, Hanns Heinz Ewersin Horst Wesselin ja kirjoitti suopeita jos myös huvittuneita matkahavaintoja Saksasta vielä 30-luvun lopulla. Vasta Kaarle Stewenin pro gradu -työstä huomasin, kuinka suuresti Ewersin kauhunovellit vaikuttivat Waltarin kokoelmaan Kuolleen silmät - kirjallinen tuttavuus oli siis syntynyt jo ennen suomennosta. Waltari toteaa olleensa tuolloin 30-luvun alussa aivan epäpoliittinen ja uskoneensa, että natsismi oli vain välttämätön ja väliaikainen itsekohennus maailmansodan rauhanteossa koettujen nöyryytysten jälkeen. Vasta valtiopäivätalon polttaminen ja Das braune Buch avasivat silmät näkemään mitä oli tekeillä. Intellektuellin epäröinti kuitenkin jatkui. Suomalainen delegaatio osallistui Weimarin kirjailijakokoukseen syksyllä 1942, mutta jäsenet kieltäytyivät tekemästä natsitervehdystä. Waltari ennusti isännille häviötä nostamalla esiin ostamansa Dürerin Kuoleman ratsastajan ja heitti hotelli Elephantin ikkunasta ulos päivärahoina saamansa Saksan markat osoittaakseen, että suomalaisia ei lahjota. Seurue oli Waltarin tunnustuksen mukaan "melko reilusti kännissä", ja Koskenniemi lainasi hänelle ystävällisesti rahat paluumatkaa varten.
     Tätäkin henkistä prosessia kuvaa sitten heti sodan jälkeen romaani Sinuhe egyptiläinen, joka on kirja kaikkien illuusioiden täydellisestä romahtamisesta.

Eräs haave kuitenkin toteutui täydesti Suuren illusionin kohdalla: romaanista tuli oloissamme suuri menestys, uuden ajan sensaatio, joka ponnautti kirjailijan kuuluisuuteen ja lavensi hänen taloudellista liikkumatilaansa.
     Waltari möi nuoruuden toiveet, kuvitelmat puhtaasta rakkaudesta, tapain turmeluksen ja omat pettymyksensä epämääräisiä elämyksiä janoavalle yleisölle hyvällä voitolla.
     Mitä hän siis lähti hakemaan uudella pitemmällä ulkomaanmatkallaan 1929? Tietysti jatkoa raffinoiduille kokemuksille, vahvistusta maailmanmiehen maineelle, mutta muutakin. Määränpäänä oli Konstantinopol, joka edusti itämaista eksotiikkaa, satuja ja mystiikkaa. Tämä runoudesta omaksuttu kulttuuripiiri eli Tulenkantajien roolileikeissä, mutta Waltari halusi nähdä ja kokea sen omin silmin. Hän janosi edelleen uudistavia henkisiä virikkeitä, joita ahdas Suomi ei tarjonnut.
     Yksinäisen miehen juna ilmoittaa alkulehdillä tavoitteen: "Lähden etsimään elämää, oman aikani romantiikkaa, pitkän matkan junia, uusia ihmisiä, uusia kaupunkeja. Tahdon sukeltaa eri maitten ja kansojen lävitse, - tuntea ja elää itsessäni niiden jokaisen kirpeän yksilöllisyyden."
     Illuusiota tässäkin ajetaan takaa: jotakin suurta ja ennenkokematonta elämystä, joka tyhjentäisi yliopisto-opinnoista täyttyneen pään ja täyttäisi sen jollakin todellisemmalla ja tämänhetkisellä. Kirjoittaja on hyvin tietoinen matkakirjallisuuden muodikkuudesta, lukijoiden kaukokaipuusta, globalisaation käsite on hänelle jo tuttu, hän vain nimittää sitä kosmopoliittisuudeksi kuten alkusivuilta luemme:
     "Retkeily, matkustaminen on aikamme suuri kulkutauti. Välimatkat ovat muuttuneet niin kovin pieniksi. Matkakirjat ovat nykyään eniten muodissa. Esitän teoriani, - emme vielä ole jaksaneet tottua siihen, miten tavattoman pieni maailma todellisuudessa on. Kirjailijat ovat vielä toistaiseksi sidottuja synnyinmaahansa, kotikyläänsä, maakuntaansa, omaan kaupunkiinsa. Matkakirjallisuuden tavaton levikki on ensimmäinen merkki alkavasta kosmopoliittisesta kirjallisuuskaudesta, jolloin koko maailma voi esiintyä kirjailijan aihepiirinä."
     Tässä on hahmolla Waltarin oma kirjallinen ohjelma, jonka hän toteutti tosin vain Euroopan ja Välimeren piirissä, kun Mikael-romaanien kolmas osakin jäi kirjoittamatta. Yksinäisen miehen juna oikeastaan piirtää jo sen kartan, jonka sisällä Waltarin koko tuleva tuotanto liikkui. Reitti kulki junalla Euroopan halki Konstantinopoliin, sieltä laivalla Ateenaan ja edelleen Ragusan kautta Roomaan ja Pariisiin, mistä kotimatkalle Helsinkiin.
     Nuoruuden matkakirjassa ajetaan takaa virvaliekkiä, joka sammuu aina sitä lähestyttäessä. Vasta 19 vuotta täyttävä tuore filosofian kandidaatti viipyy matkalla koko kesän ja palaa syksyn lähetessä Helsinkiin takki jokseenkin tyhjänä, painuu saman tien maalle kirjoittamaan tätä kirjaa, jossa tahtoo todistaa, että kaikki on jo eletty ja nähty eikä mitään uutta ja todella sykähdyttävää Euroopasta eikä Turkistakaan enää löytynyt. Ei mitään uutta auringon alla - puolitoista vuosikymmentä ennen Sinuhea.
     Juhani Siljo kirjoitti esseessään Rajankäyntiä (1915) "varhaisvanhasta ylenkatseesta", joka oli vallannut nuoren kirjailijapolven. Samaa heimoa olivat edelleen Tulenkantajat ja nuori Mika Waltari.
     Matkakirjaa voi verrata Waltarin lehdille lähettämiin välittömiin matkakirjeisiin ja myös Jalo Sihtolalle lähetettyihin raportteihin; niissä kuvailee näkemäänsä huomattavasti innostuneemmin kuvaileva matkalainen kuin tuo yksinäinen, kovapintaiseksi tekeytyvä mies junassa ja kabarettien laitamilla. Joka yhteydessä hän varoo visusti vaikuttamasta tavalliselta turistilta. Sen sijaan hän jahtaa ekstreemejä elämyksiä, ei enää puhdasta rakkautta, joka on osoittautunut harhaksi, vaan yöklubeja, mustalaistansseja, oopiumluolan sinihämärää - ja onnistuukin sikäli, että tulee kerran ryöstetyksi ja pääsee toisen kerran kehumaan menestystään nyrkkitappelussa.
     Konstantinopolissa Waltari ikään kuin paaluttaa sen miljöön, johon palaa Johannes Angeloksessa lähes neljännesvuosisata myöhemmin. Mutta jotakin erityistä, ytimeen menevää tällä matkalla kierretään ja kaarretaan.
     Kun Waltaria ei sytytä enää nykyisyys eikä hän ole kiinnostunut historiasta eikä sanottavasti politiikasta, matkan huippukohdat virittyvät eroottisiin odotuksiin. Yksinäinen mies uskottelee aluksi toistuvasti välttelevänsä maalattujen naisten houkutuksia milloin missäkin metropolissa ja hotellin kulmassa, mutta antautuu lopulta kahdesti, ensin Sofiassa Irenen kanssa ja sitten finaalissa nuoruutensa Pariisissa vihjaten kuvailemanaan läksiäisyönä tuntemattomaksi jäävän seuralaisen kanssa. Aivan kokematonhan Waltari ei ollut kuten muistelmista ilmenee: hän oli 10 frangin hinnasta tehnyt tuttavuutta hallien ilonaisiin jo ensimmäisenä Pariisin kesänään 1927 ja pelännyt saaneensa sukupuolitaudin. Matkan kuvaukset voivat olla puhdasta kirjallisuutta, erään illuusion kuviteltua täyttymysyritystä, mutta lukijan huomio terästyy, kun Pariisissa tavataan muuan daami, jonka kuvaus hyvin sopii Suuren illusionin Caritakseen.
     "Hän tulee. Kengät, hansikkaat, hattu valikoidut niin kuin aina. Vaalea, kapea ja hento. Kylmät, kauniit silmät. Huulet punertavat heikosti. Terve, oikein hauska nähdä sinut. Samoin, mutta hyi tuollaista herraa, housut silittämättä ja öljytahroja takissa. Hymyilemme, olemme iloisia tapaamisesta molemmat."
     Tapaaminen on tuollainen iloisen väkinäinen, mutta matkailija tekee sentään urhoollisen valloitusyrityksen. Waltari vahvistaa muistelmissaan, että Caritaksen esikuvan, kauniin lähetystövirkailijan, kanssa hänellä ei ollut Suuren illusionin aikoihin seksuaalista suhdetta - "Olin niin lapsellinen ja ihanteellinen, että minusta olisi ollut rumaa ja väärin edes uneksia hänestä jotain sellaista silloin 27 tai 28. Kesällä Yksinäisen miehen junan aikana tein ehkä ensimmäisen vakavan yrityksen, joka torjuttiin."
     Tämä yritys ja torjunta on saanut kuvauksen matkakirjassa, ja siinä on yksityiskohta ruusun murentuvista terälehdistä, joka yhdistää sen Suuren illusionin ratkaisukohtaukseen, illuusion murenemiseen, toiveen pettämiseen.

Painan kuumat kasvoni hänen kapeihin, kylmiin käsiinsä, Chérie, muistatko. Hapuilen hänen heikosti punertavia huuliaan - hän on kalpea, hänen silmänsä ovat kylmät ja suuret. - Ja hän vavahduttaa jähmettävän kivun koko olemukseeni sanoessaan:
     "Hyi, älä viitsi teeskennellä."
     Peräydyn, loukkaannun. Olen hetkeksi suggeroinut itseni entiseen. Samppanja kihisee laseihin. Hän hypistelee rikki ruusua, terälehti terälehden jälkeen varisee murtuneena matolle. Niin kuin joskus kauan sitten Mikadossa. Mutta silloin hän hypisteli ja repi sydäntäni, joka varisi murtuneina terälehtinä hänen pienten kenkiensä viereen.

Caritas - rakkauden idea - näyttäisi olevan näiden nuoruuden illuusioiden päähenkilö, toteutumaton haave. Kaiketi piruuttaan Waltari sijoittaa vihjaavan päätösyönsä "hänen ylhäisyytensä lähettilään" (Harri Holma) luona tapahtuneen läksiäispäivällisen jälkeiseen paluuseen hotelliin, missä salaperäinen nainen on valmiina huoneessa odottamassa. Hätäinen lukija saa kuvitella hänet Caritakseksi, kertoja suo hänelle tähän vapauden. Täyttymyksen hotelliyö? Joka sekä Hartilta että Hellakselta jäi vuotta aikaisemmin kokematta. Kohtaus vaikuttaa romanttiselta myönnytykseltä, sekin jää pelkäksi illuusioksi, johon lukijaa ei kutsuta mukaan.

Olemme pysähtyneet nuoruusteosten romanttis-viihteelliselle tasanteelle, mutta Caritaksen hahmosta avautuu vielä eräs perspektiivi Waltarin tuotantoa halkovan suuren illuusion ideaan. Paavo Rissanen on ohuessa mutta johdonmukaisessa tutkielmassaan Valtakunnan illuusio kiinnittänyt painokkaan huomion Caritaksen muutamaan hajamieliseen repliikkiin Suuressa illusionissa. Spindelin salongissa Caritas murehtii ohimennen sukupolvensa kadonnutta uskoa ja ilmoittaa odottavansa uutta Messiasta. Uskonnollinen keskustelu jatkuu Pariisissa Madeleine-kirkon edustalla jättiläispilarien juurella - huolella valittu näyttämö. Caritas avautuu Hartille ja sanoo:
     "Ja kuitenkin minussa on sanomattoman suuri uskonnollinen kaipaus. En osaa nimittää sitä muulla nimellä. - Muistatko, kuinka kerran jossakin keskustelussa minä sanoin, että me olemme tuhoutuvaa sukupolvea, joka odottaa ihmettä pelastuakseen, jonka ainoastaan ihme voi pelastaa. - Se ei ollut mitään pilaa, vaikka se hävisikin yhteiseen nauruun. Se oli oikeastaan koko minun elämänkatsomukseni. - Me naiset, miten me kykenisimme sulattamaan filosofiaa ja metafysiikkaa, me, jotka olemme ainoastaan tunnetta ja kaipausta. Meidän täytyy uskoa, muuten emme voi elää. Ja milloin meillä ei ole uskontoa, korvaamme sen epäjumalilla."
     "Puvut, hatut, jalokivet - rakkaus, nautinto – lapset", Hart ehdottelee.
     Caritas tunnustaa kaivanneensa lasta ja vapautusta kuolemasta - ja Waltarikin muistaa taannoisen itsemurha-aikeensa Yksinäisen miehen junassa juuri saman Carita-hahmon tapaamisen yhteydessä. Edelleen Caritas samastuu Maria Magdalaan - "syntinen nainen, jolla on maalatut silmät, joka odottaa miehiä pimeissä kadunkulmissa" - ja jonka ohi Jeesus kulkee katsoen "armahtavin silmin porttoja, jotka puolialastomina kurkottautuvat ulos ikkunoistaan..
     Käykin ilmi, että Caritaksen - rakkauden ruumiillistuman - korkein illuusio ei olekaan puhdas maallinen rakkaus, vaan korkeampi jumalallisen todellisuuden olemus, kuten Paavo Rissanen määrittelee. "Ihmisen osa on Waltarin mukaan tavoittelua, pyrkimistä ja etsimistä, johon häntä vetää hänen oman elämän ja kokemisen janonsa, ihmisessä piilevä eros-prinsiippi. Puhtaimmillaan ja voimakkaimmillaan ihmisen eros ohjaa hänet etsimään ylimaallista todellisuutta, Jumalan valtakuntaa."
     Muistamme tietysti, että Waltari kirjoitti uskontotieteen pro gradunsa uskonnon ja erotiikan suhteista, ja tätä hän tutki juuri Suuren illusionin ja Yksinäisen miehen junan kirjoittamisen välisenä talvena 1929. Työn otsikkona oli "taivaallinen ja maallinen rakkaus" ja siinä kandidaatti todisteli lähinnä kahta seikkaa: että joinakin aikakausina kuten keskiajalla seksuaalisuuden jyrkkä tukahduttaminen on johtanut patoutumiin, joka puolestaan johti sadismiin, inkvisition keksimiseen, naisen demonisoimiseen, noitavainoihin jne. Ja toiseksi tutkija väitti, että väkevästi uskonnollinen ihminen on samalla vahvasti eroottinen. Waltari on viitannut karismaattisiin uskonnollisiin persoonallisuuksiin, jotka saavat käyttövoimansa hehkuvasta eroottisesta pohjavirrasta - esimerkkinä hän mainitsi mm. profeetta Muhammedin, mitään kukaan ei enää tänään uskaltaisi tehdä.
     Pro gradu -tutkielman kaksijakoisuus ja synteesin etsiminen kuvastavat Waltarin omaa ambivalenttia luonteenlaatua, jota hän on Ritva Haavikolle kuvaillut luovuushaastattelussa.
     "Erotiikka on aina merkinnyt minulle paljon. Olen ollut siinä suhteessa kovin herkkä, kovin kiihkeä. –
     Vaikein ongelma nuoruuden kiihkeinä kehitysvuosina oli eräänlainen absoluuttisen kaipuu, ehdottomuuden tarve. Kärsin huomatessani oman ristiriitaisuuteni, tunne-elämäni ambivalenttisuuden. Minulla oli tunne, että aina yhä uudestaan petin jotain parasta itsessäni. Teologisen sukuperinteen ohella tolstoilais-järnefeltiläinen puhtauden ihanne - kovin epäpsykologinen; nykyisin sitä voisi sanoa jopa kieroutuneeksi vaikutti myös ehdottomuuden kaipuuseeni.
     Vasta paljon, paljon myöhemmin olen ymmärtänyt, ettei ihmisellä ole mitään mahdollisuutta ehdottomuuteen, absoluuttisuuteen. Ihminen voi kahlita ajatuksensa tiettyihin elämänkatsomuksiin, tiettyihin ohjelmiin, tiettyihin teologisiin oppeihin, mutta useimmiten se, mikä hänen tunteissaan on inhimillisintä, on syvästi ambivalenttista."

Tässä on määriteltynä keskeinen halkeama, josta Suuri illusioni ja vähän toistonomaisesti myös Yksinäisen miehen juna kertovat, jota kiertävät, josta etsivät elämänjanon ja pettymyksen, kaiken kokeneen kyllästymisen. Ihanne ei koskaan semmoisenaan toteudu. Illuusio ei muutu todellisuudeksi. Jotain muuta tulee tilalle.
     Paavo Rissanen johdattaa tämän illuusion idean halki Waltarin myöhemmän tuotannon aina Valtakunnan salaisuuteen ja Ihmiskunnan vihollisiin saakka. Nuoruuden eroottissävyinen ja traaginen rakkauden illuusio kasvaa vähitellen yhä suuremmaksi illuusioksi eli kuvitelmaksi, toivoksi ja uskoksi kohti Jumalan valtakuntaa. Caritas (lat. Rakkaus) saa yhä vahvemmin ne uskonnolliset etumerkit, joita Suuren illusionin sankaritar tapailee Madeleine-kirkon edustalla. Mutta tie on pitkä, tuskaisa ja vaivalloinen.
     Viittaan tässä enää lyhyesti valtakunnan etsimisen virstanpylväisiin. 30-luvun koveneva maailma häivytti nämä nuoruuden kuvitelmat, Waltari meni naimisiin ja alkoi elättää perhettään. Helsinki-trilogia Isästä poikaan näytti realisoituvan illuusion: säätykierto, sosiaalinen nousu, maan itsenäistyminen ja pääkaupungin rakentaminen toteutuvat kristillisen idealismin antamilla voimilla ja tulevaisuudenuskolla. Kun 30-luvun lopulla toivutaan talouslamasta ja maa vaurastuu, on Waltarillakin varaa peilata aikaansa muinaiseen maailmaan ja uuden luvatun valtakunnan illuusioon, tuloksena näytelmä Akhnaton, auringosta syntynyt. Hän on viitannut idelistiseen käänteeseen kohdallaan 1936. Vaihe jäi lyhyeksi. Oli jo puhetta Sinuhesta kaikkien illuusioiden romuttamona. Ekhnatonin valtakunnasta ei jää kiveä kiven päälle. Mutta Paavo Rissanen osoittaa, että valtakunnan etsiminen jatkuu Sinuhen jälkeen. Mikael näkee, kuinka Thomas Münsterin ja saksan talonpoikien illuusio paremmasta valtakunnasta murskautuu, ja vain Fuggerin kaltaiset kauppahuoneen haltijat selviävät kuten tänäkin päivänä. Mikaelin toinen yritys löytää puhtaampi, oikeauskoinen, kurinalainen valtakunta Islamin uskoisesta maasta sortuu sekin väkivallan ja vallan turmeluksen paljastuessa.
     Kuvitelmat paremmasta maailmasta, uudistuksen mahdollisuudesta, valtakunnasta maan päällä osoittautuvat kerta toisensa jälkeen pettäviksi. Todellista rakkautta Waltarin seikkailevat sankarit kohtaavat ohi kiitävinä väläyksinä jos silloinkaan. Ihmiskuvaukseltaan uljain on Johannes Angelos, joka saa tuntea polttavan rakkauden ja katsoa jumalalliseen kirkkauteen vähää ennen Konstantinopolin tuhoa. Sen jälkeen Waltarin sankarit taipuvat yhä mystisempään valtakunnan ja totuuden ja armon etsintään, niin Turms kuolematon kuin Feliks Onnellinen, ja vielä kahdessa viimeisessäkin historiallisessa romaanissa Kristuksen valtakunta jää ihmisille sittenkin salaisuudeksi. Valtakunta pysyy perimmältään illuusiona, suurimpana kaikista. Waltarilla on toisaalta voimia palata aina mystiikan uloimmista kerroksista takaisin maan pinnalle, missä Jeesus nähdä kärsivien ystävänä - aivan kuten Caritas haaveili Madeleine-kirkon edustalla Suuressa illusionissa. Kuten Paavo Rissanen oman vapaan teologisen ajattelunsa lävitse kauniisti tulkitsee: "kaipaus kauneuden, rakkauden, hyvyyden ja oikeamukaisuuden toteutumiseen johdattaa ihmisen tuonpuoleisen korkeamman todellisuuden maailmaan, mutta tämän koettuaan hän palaa ihmisten pariin , keskelle arkipäivää. Maailma on sama kuin ennenkin, mutta se on tullut uudeksi, sillä siinä on kaiken keskipisteenä, kaiken täyttävänä todellisuutena Jumalan valtakunta."
     Tämä kokemus tulee Rissasen mukaan esiin Waltarin viimeisistä teoksista, ja hän lisää: "ei liene liian rohkeaa olettaa, että se oli myös hänen omansa".
     Olettaahan voidaan mitä vain, mutta varmaa tietoa meillä ei voi olla. Oliko Waltari lopulta "suuri illusionisti" kuten Markku Envall väittää tutkimuksensa otsikossa, vai tavoittiko hän todellisen kokemuksen valtakunnasta, jossa täyttyivät kaikki mukana kulkeneet kuvitelmat täydellisestä, absoluuttisesta onnen tilasta. Sitähän nuori mies lähti perimmältään Pariisista ja Konstantinopolista hakemaan, ehkä teologisesta tiedekunnastakin. Aavistuksen paratiisillisesta onnesta hän kertomansa mukaan kerran koki ekstaatisena elämyksenä paljon myöhemmin Roomassa, emmekä tiedä tänä päivänä, onko hänen sielunsa nyt perillä valtakunnassa vai oliko kaikki sittenkin vain kimaltavaa illuusiota, harhaa ja kuvitelmaa, joka on kuitenkin lahjoittanut meille suurenmoista, monivaiheisesti etsivää ja kaipauksentäyteistä kirjallisuutta.

henkilötiedot | kalenteri | päiväkirja | kirjoituksia | palaute | pääsivulle


 

© WebDesigner: Riitta-Liisa Myllymäki