Henkilötiedot
päiväkirja
Julkaisut
Kirjoituksia
Puheita
palaute
pääsivulle


Esitelmat 2006

Hämäläiset - Suomen reunalta Suomen keskelle

Studia Kareliana / Porthania II 17.10.06 / Panu Rajala

Puhun hämäläisyydestä kirjallisuuden näkökulmasta, sillä Häme on Suomeen kirjoitettu kuten koko Suomi on meille kirjoitettu sekä sitten maalattu ja valokuvattu, sävelletty ja soitettu. Zachris Topeliuksella oli iso työ kirjoittaa Suomi tyhjästä Maamme-kirjaan. Niinpä hänen määritelmänsä ovat eläneet toistasataa vuotta. Vieläkin hämäläiset ja karjalaiset katsovat itseään sekä muut heitä Topeliuksen rivien läpi:
     "Mitä lauhkeata, valoisaa ja avomielistä suomalaisessa luonteessa ehkä on havaittavissa, se on kaikki karjalaista perintöä; mitä vakaata, hiljaista ja karkeata on kansassamme, se on etupäässä hämäläisiltä perittyä."
     Topelius oli lentävä reportteri ja tutkija, myös poliitikko kirjoituksissaan. Niinpä hän esittää kiinnostavan hypoteesin 1875: "Jos Jumala ei olisi asettanut vilkkaita ja huikentelevaisia karjalaisia itään Venäjätä vastaan, samalla kuin hän asetti hitaat ja jäykät hämäläiset länteen Ruotsia vastaan, niin olisi totisesti nykyään moni seikka maassamme toisin."
     Voimme kysyä kuinka niin toisin? Topelius oli harras kuninkaan alamainen Vänrikki Stoolin tarinoissa, ja yhtä hartaan kiitollisena hän sepitti runoja Venäjän keisarien kunniaksi. Olisivatko hämäläiset muodostaneet lujemman vastuksen venäläiselle ekspansiolle ja vastaavasti karjalaiset avanneet enemmän kauppateitä Ruotsiin, jos seuraamme Topeliuksen spekulaatiota? Väinö Tanner oli helsinkiläispoika, mutta selvä hämäläisluonne, samoin Eljas Erkko; kumpikin Venäjää kohtaan jäykkiä kuten Topelius uumoili, mutta äkkiä ei tule mieleen Ruotsin suunnalla heiluneita vilkkaita ja huikentelevaisia karjalaisia. Enkä usko että kukaan sutki karjalainenkaan olisi Suomea säästänyt sodilta neuvotteluissa ilman raskaita menetyksiä. Sitä paitsi hämäläinenkin voi muuttaa sujuvasti kantaansa montakin kertaa elämänsä aikana, siitä on esimerkkinä vaikkapa vanha suomettarelainen ja kuningasmielinen Juho Kusti Paasikivi kaikkine takinkääntöineen.
     "Se on oikeen se Satakunta sarka suuri - ne on niitä jäykkäniskasia, ei ne muutu koskaan missään miksikään", luonnehti F.E. Sillanpää isänpuoleista sukuaan, joka oli lähtöisin Kokemäen suunnalta Kauvatsan pitäjästä. Viljo Rasila on osoittanut, kuinka muinais-Häme on vielä 1500-luvulla ulottunut Ylä-Satakunnan Kankaanpäästä Vehkalahdelle ja Nurmijärveltä Virroille - siis komea lohkare, enemmän kuin puolikas eteläistä Suomea verrattuna nykyiseen kutistuneeseen Hämeeseen, jota ei kunnolla edes enää ole läänin tai maakunnan tasolla, mutta heimona, kansanluonteena, murrepohjana sitäkin väkevämmin. Kokemäen kartanon lääni kuului Hämeeseen, siitä Häme on lähtenyt painumaan, tiivistynyt ja keskittynyt, ydin on hyvin tallessa. Samalla hämäläisyys on laajentunut väittäisin eräänlaiseksi yleissuomalaisuudeksi. Sillanpää on juuri murroksen, liukumisvaiheen kuvaaja. Hänelle Hämeenkyrö ei enää ollut Hämettä, vaan koillista Satakuntaa, hän itse satakuntalaisen isänsä ja eloisamman hämäläisen äitinsä tuote, herkkyydeltään, kieleltään ja murteeltaan hämäläinen, isottelevalta, rehentelevältä luonteeltaan satakuntalainen.
     Satakunta yrittää taas nostaa omaa profiiliaan, etsiä identiteettiä hiljaiselon jälkeen. Häme on puolestaan pirstaloitu Pirkanmaaksi ja Etelä-Suomeksi, Kanta-Hämeeksi ja Päijät-Hämeeksi, jotka maistuvat vedeltä perinteisen maakunnan mahdin jälkeen. Mutta kuten sanottu Hämettä ei ole onnistuttu kokonaan hävittämään henkisenä, historiallisena ja kielellisenä kokonaisuutena. Mutta varsinaisia nostatusyrityksiä en huomaa, sen sijaan Pirkanmaalle rakennetaan kovasti uutta yhteenkuuluvuutta Tampereen ympärille vahvana talousalueena.

Suomen suvun alkuperästä ja heimojenkin alkuperästä on aina kiistelty ja tullaan kiistelemään, niihin en tässä puutu, mutta jotenkin minua on kiehtonut kielitieteen teoria - alkuaan Henrik Gabriel Porthanin kehittämä ja nyt taas Kalevi Wiikin henkiin herättämä - että Suomi -nimitys tulisi kantabaltin sanasta šeme, joka tarkoittaa maata ja tullut meille varhaiskantasuomeen parituhatta vuotta ennen ajanlaskumme alkua muodossa šämä - ja siitä sitten olisi eri balttilenkkien kautta muotoutunut soome ja suomi tätä maata tarkoittamaan, jolloin myös häme ja saame olisivat samaa varhaiskantasuomalaista juurta. Tämä šame - häme - suomi kehitys tai sulautus tuntuu minusta järkeen käyvältä, ja siihen liittyvät yhtä hyvin ne jäämit, jotka taistelivat Tuomas-piispan joukoissa Aleksanteri Nevskiä vastaan 1200-luvulla ja vielä aikaisemmin ne taistelivat novgorodilaisia vatsaan. Silloin siis Topeliuksen spekulaatio olikin täyttä totta. Että hämäläiset olisivat suomalaisten sisin osa, se varsinainen suomalaisuus, jota Tacituskin tarkoitti kuvatessaan karmeita ja primitiivisiä fennejä. Hämäläiset ovat šämen ja soomen kova ydin hyvässä ja pahassa.

Juhana Henrik Erkko jatkoi - olin vähällä sanoa tosiaan jatkoi, mutta hänhän itse asiassa edelsi Topeliuksen määritelmiä hämäläisten osalta. Etelähämäläinen Orimattilan poika Erkko esitteli heimonsa ja kirjoitti Hämäläisen laulun jo 20-vuotiaana toukokuussa 1869 - seitsemän vuotta ennen Topeliuksen Maamme-kirjan suomenkielisen laitoksen ilmestymistä. Näin Erkkoa voidaan pitää ensimmäisenä hämäläisyyden erittelijänä, ja pitkä vaikutus on ollut hänenkin laulullaan. Aleksis Kivi oli tosin kuvannut etelähämäläistä kansaa jo 1860-luvun aikana parissa näytelmässään, ennen muuta Nummisuutareissa, mutta Seitsemän veljestä oli vielä ilmestymättä. Ja häntäkin ennen oli ollut Jaakko Juteini - "Arvon mekin ansaitsemme" - joka oli samaa hattulalaista hämäläisjuurta kuin Mika Waltari isänsä puolelta, niin yllättävältä kuin sekin voi kuulostaa. Hämäläisiä olemme siis lopultakin melkein kaikki taikka Sursillien sukua.
     J.H. Erkon esikuvana oli tosin pesunkestävä savolainen, professori August Ahlqvist eli runoilija A. Oksanen, jonka Savolaisen laulun Karl Collan sävelsi jo 1852 Savolaisen osakunnan vuosijuhlaan. Savo ehti ensin, mikä karvasteli Erkkoa, joten hän kirjoitti nopeasti Hämeelle toiseksi vanhimman maakuntalaulun ja siihen yli puolet enemmän säkeistöjä kuin oli Oksasella. Hämäläisen laulua on peukaloitu eri tavoin. Sen nimi on muutettu monikkomuotoon Hämäläisten lauluksi, ja sen keskeinen viimeinen säe "jos toimeen tartutaan" on hämäläisen itsetunnon säilyttämiseksi muutettu muotoon "kun toimeen tartutaan". Tämähän on naurettava korjaus, sillä Erkon konjunktio jos sisältää juuri tuon räjähtävän mahdollisuuden, joka sitten purkautuu odottamattomalla voimalla. Kun on jonkun myöhemmän kansanvalistajan ymmärtämätön vesitys, eikä todennäköisesti edes hämäläisen kynästä lähtenyt korjaus. Laulua lauletaan muuten edelleen vanhalla saksalaisella sävelmällä kuten Maamme-lauluakin, vaikka Erkon sanat on sävelletty kahteenkin kertaan uudelleen, P.J. Hannikaisen ja Martti Helan toimesta. Siinä voi nähdä jotain luontevaa perihämäläistä arvovanhoillisuutta, vanhaan tottumista, jonka tunnistan itsessänikin. Hannikainen oli kotoisin Nurmeksesta, eikähän semmoinen savokarjalainen voinut sentään Hämäläisen laulua säveltää. Hela taas oli liian uuden ajan miehiä, ei voinut enää vanhaa sävellystä syrjäyttää.
     Jos Savolaisen laulu on jotensakin traaginen, miltei itsesäälinen - "sen kansa kaikki kärsinyt ja onnehensa tyytynyt - "täss' Savon joukko tappeli ja joka kynsi kylmeni" - on Erkon sanoissa hymyilevää onnentäyteistä idylliä: "Oi Hämeen pellot viljavat, Ja kasket kullan loistavat, Ja tuhannet sen tuomistot, Sen niityt, norot, varjostot, Ei maata vertaistaan." - Häme saa arvonsa maisemansa kauneudesta, viljavien peltojen, lempeiden laaksojen ja lehtojen ansiosta. Peltojen tuottavuuskin oli varmaankin mielessä, mutta sitä ei erikseen mainita, taloudelliset näkökohdat eivät kuulu runouteen. Sen sijaan kansanluonnetta ihannoidaan voimallisesti. "Ei impee missään rakkaampaa, ei siveempää, ei jalompaa, Kuin Hämeen valkotukkainen, Tuo sinisilmä neitonen On rusoposkinen." - Neidot olivat erityisesti Erkon sydäntä lähellä, hänhän oli neljästi kihloissa ja kosi lisäksi kahdeksaa yhä suorempaa neitoa, mutta ei kertaakaan onnistunut viemään kosioyritystään onnelliseen päätökseen saakka - ehkä ei sitä pohjimmaltaan halunnutkaan.
     Kestävintä jälkeä Erkko kirjoitti hämäläisestä kansanluonteesta, siihen tapaan että Topelius on voinut hyvinkin ottaa häneltä mallia eikä päinvastoin: "Ja kansaa kussa löytänen Niin jäykkää kuin on Hämehen, niin vakavaa, mi' auraltaan Ei suotta siirry milloinkaan, Halveksi säätyään. / Kun maassa missä tarvitaan, Maan eessä vaikka kaatumaan, Niin uljaita on uroita, On järkeä, on kuntoa, jos toimeen tartutaan."
     Kilpalaulajat Erkko ja Oksanen olivat lopulta saman hengen lapsia, niin eri heimoista kun tulivatkin. Kansanluonteiden ja murteiden taistelua käytiin toisaalla. Läntisen ja itäisen, murteiden ja mentaliteettien kuuluisin yhteenotto on kaikkien tuntema. Kun August Ahlqvist oli vastikään Finlands Allmänna Tidningenissä toukokuussa 1870 teloittanut Kiven surkean tekeleen Seitsemän veljestä - se oli "naurettavuus ja häpeäpilkku suomalaisessa kirjallisuudessa" ja sisälsi "ilkeän häväistyksen suomalaisesta rahvaasta" - hän paria viikkoa myöhemmin ilmoitti samassa lehdessä, että on tullut tuore merkki suomalaisen runouden noususta, nuoren J.H. Erkon kokoelma Runoelmia on osoitus uudesta lupaavasta runoilijasta, joka on seurannut "parasta esimerkiksi kelpaavaa suomalaisessa runoudessa" (Oksasta itseään) sekä onnellisesti välttänyt tartunnan aikamme turmiolliselta realismin sairaudelta. Erkko ihaili Kiveä ja surkutteli hänen kohtaloaan, mutta se ei mitenkään estänyt häntä ryhtymästä samalla August Ahlqvistin suojatiksi ja pyytämästä professorilta monia puoltolausuntoja tuleviin virka- ja apuraha-anomuksiinsa.
     Mitä tulikaan tässä sanotuksi hämäläisestä joustavuudesta myytinomaisen jäykkyyden vastapainoksi; myös J.H. Erkko on siitä mitä kaunopuheisin esimerkki, aina syttymässä uusista aatteista, aina ajamassa edistyksen asiaa, aina valmiina palvelemaan isänmaata ja sen kaikkia hyviä pyrkimyksiä puhein, juhlarunoin ja kiistakirjoituksin. Mutta samalla myös vakaa, jäykkä ja johdonmukainen: ainakin suomalaiskansallisen kulttuurin ja myöhemmin myös nousevan työväenliikkeen puolustajana ja kannustajana. Johdonmukaisesti Erkko aina tavoitteli hyvää ja korkeata ja uskoi ihmisistä ja kansastaan parasta, yritti vuosikymmenet solmia kansallista liittoa sivistyneistön ja työväen välille. Sen nojaan piti rakentua Suomen kansan suuri yhteinen tulevaisuus, yhteisyys oli iskusana. Se alkoi Erkon silmissä murentua jo vuoden 1905 suurlakon jälkeen, eikä hänen onnekseen tarvinnut nähdä veristä välirikkoa 1918. Tämäkin sinnikäs, osaksi todellisuutta hylkivä idealismi on osa hämäläisyyttä. On paljon muita, synkempiä, mustia puolia.

"Emmehän me hämäläiset mitään niin häpeä kuin hyviä tekojamme", väittää Jalmari Finne teoksessaan Saapasvarsi vuodelta 1932. Finne jos kukaan oli hämäläisyyden tutkija ja puolestapuhuja, sukututkija, näytelmäkirjailija, jonka kuuluisin luomus, Kiljusen herrasväki, todistaa aivan muista luonteenpiirteistä kuin hiljaisesta, vakaasta ja uskollisesta ydinperheestä. Kiljuset ovat kirjallisuutemme ensimmäisiä sivilisaatiossa riehuvia anarkisteja, Kiven veljesten ja Lehtosen putkinotkolaisten jälkeläisiä, jotka ulottavat riehuntansa pääkaupunkiin ja eduskuntaan. Heidän huomattavin yhteinen piirteensä on kova ääni.
     Vaikka Finne oli temppumestari, reklaaminikkari ja hulluttelija, hän tiesi myös, että hämäläisten vahvoja piirteitä on vähättely, itsensä ja toisten. Se on retorinen tapa ilmaista asiat ja ansiot alakautta. Englantilaiset puhuvat understatementista. Se on meillä vahvasti läntinen piirre. Sitä Finne halusi kirjoillaan murentaa, näyttää toisia puolia, jopa avointa ja hillitöntä elämäniloa, joka tulee esiin hänen menestysnäytelmissään, esim. Pitkäjärveläisissä. Lapsenomainen leikinlasku vakavista asioista, tässä noituudesta ja kylätappeluista, on aina huvittanut hämäläisiä. Ilmankos Finnen näytelmät kilpailevat Kiven ja Wuolijoen teosten kanssa edelleen Hämeen teatteritilastoissa esityskerroista.
     Virolainen Hella Murrik, myöhemmin Wuolijoki, kirjailija Tervapää, korosti puolestaan vakavasti vakavia asioita, maanomistuksen merkitystä ja miesten huikentelevuutta. Hänellä on verraten vähän huumoria, painokkaita toteamuksia ja draaman huipennuksia sitä enemmän. Kaukaisen ja silti läheisen näkökulmansa ansiosta Wuolijoki saattoi siirtää niskavuorelaiset myös Euroopan näyttämöille ja innostaa marxilaista Bertolt Brechtiä aihepiirinsä äärelle. Kun Iso-Heikkilän isännästä tuli Herr Puntila, kuivui samalla Wuolijoen ainoasta komediasta vähäinenkin kansanhuumori ja näytelmästä tuli opetuskappale.
     Hämeessä häpeä on muhinut hiljaa, mustana - ja noussut tilaisuuden tullen korkeaksi uroteoksi tai väkivaltaiseksi purkaukseksi. Tätä tapaamme tunnusomaisimmin Väinö Linnan romaaneissaan. Koskela Suomesta yhdistää kaikki hyvät ominaisuudet - jotka kiljuhumalassa kääntyvät vastakohdikseen, väkivaltaiseksi riehumiseksi ja luokkakantaiseksi alemmuudentunnoksi.

Vilho Koskela oli hämäläisen pienviljelijän hämäläinen poika. Tanakkaruumiinen, vaaleatukkainen, sinisilmäinen, lovileukainen ja niin vähäpuheinen, että oli saanut liikanimen Ville Vaitelias... Palveluksessaan hän oli vähä-ääninen, hieman kömpelö, mutta asiallinen, niin että hän kyllä sai opetetuksi miehensä yhtä hyvin kuin muutkin.

Kuin Erkon maakuntalaulusta tai Topeliuksen Maamme-kirjasta juuri ulos kävellyt mies. Kun Linna tunnetusti halusi vastustaa Runebergin idealisoivaa kuvaa kansasta, hän näyttää kuin huomaamattaan omaksuneen parin muun kansallisromantikon käsityksiä ainakin hämäläisestä miehestä. Totta kai ne perustuivat myös havaintoihin. Mutta onko hämäläinen enää tänään tällainen, onko näitä tyyppejä? Koskelaa käytetään tiettävästi edelleen johtajan esikuvana puolustuslaitoksen ja liikkeenjohdonkin oppitunneilla ja seminaareissa. Viimeksi tänään luimme Helsingin Sanomista, että Europarlamentin espanjalainen puhemies Josep Borrell on - saatuaan Matti Vanhaselta lähetyksenä Tuntemattoman sotilaan heikon englanninnoksen The Unknown soldier - oppiakseen että Suomikin oli sentään sodassa - on siis siitä lukenut, että "Koskela on hieno esimerkki johtajasta". Kyllä hän arvosti myös alikersantti Rokkaa, jotta karjalaisille ei tule ihan paha mieli tästä. Mutta näin nämä kansanheimot, niiden edustyypit edelleen vievät sitä usein mainittua Suomi-kuvaa maailmalle ja niille, joiden Suomi-tietous on osoittautunut aika heikoksi.

Voisimmekin välipäätöksenä todeta, että myytti hämäläisyydestä elää ja voi hyvin vieläkin Topeliuksen antamassa muodossa: hämäläinen on hiljainen ja vakaamielinen, pitkälle ajatteleva ja itsepintainen, hidas vihastumaan ja hidas suomaan anteeksi. Samaan kuvaukseen sopii saumattomasti Lauri Viidan Moreenin päähenkilö Iisakki Nieminen, lähes puhumaton rakentaja ja keinutuolissa istuskelija. Juutas Käkriäisen hervoton pulina Putkinotkossaan on hämäläismiehille perin juurin vierasta.
     Huvittava on Topeliuksen toteamus, että hämäläiselle hyöty ja kauneus ovat "aivan sama" - vaikka laulu ja viulunsoitto ei ole hänelle vastenmielistä, "luonto ei ole kuitenkaan aikonut häntä laulajaksi eikä viuluniekaksi". Harmillista muistuttaa, että Sibelius syntyi Hämeenlinnassa ja Jaakko Ryhänen Tampereella. Mutta seuraava selitys voi osua: hämäläinen pitää saduista ja sananlaskuista, mutta on unohtanut kaikki, mitä esi-isät ovat hänelle kertoneet. Näin Topelius kenties perusteli sen, että kansanrunot pakenivat itään ja Lönnrot kirjoitti se sieltä hyvin muistissa säilyneinä Kalevalaan. Lännempänä ei osattu runoja siinä määrin arvostaa, että ne olisi talletettu yhteisöllisesti.
     Kun kysyin yliopistossa tiedotusoppia opiskelevalta rockrumpalilta määritelmää hämäläisestä miehestä, vastaus oli heti valmiina: harkitseva ja rauhaa rakastava. Näin hyvin Topelius on meitä opettanut. Kuitenkin opiskelijamme tietää hyvin, että sama rauhaa rakastava miessuku selvitti verisimmin välinsä 1918. Kauan on tunnettu vihaa ja häpeää senkin jälkeen, molemmin puolin.
     Hannu Salama sanoi äskettäin tv-haastattelussa, että kansakuntamme on rakennettu myyttien varaan. On myytti talvisodasta ja jatkosodan torjunnoista, on myytti kilpailukyvystä ja kuulumisesta länteen. Myös Heikki Ylikangas on viitannut sotasurmia tutkiessaan siihen, että meillä on ollut taipumus kaunistella historiaamme. Milläpä kansalla ei olisi. Paavo Haavikon ironian mukaan Suomi on aina oikeassa, ei tee koskaan vääriä ratkaisuja.
     Kansallinen vastarinta tuntuu sekin pitävän majaa hämäläisessä alkukodissa, yhä vielä. Kovin vastarinta punaisten puolella oli Tampereella piirityksen aikaan. Sehän ei meinannut laueta millään. Erään tulkinnan mukaan koko kansalaissota oli hämäläisten omaa sisällissotaa, jota rauhallinen ja aina sopeutuvainen Itä-Suomen kansa seurasi odotellen vain kummalle puolelle kannattaa kallistua. Jotain sanoo sekin, että hävinnyt osapuoli sai parhaat puolustajansa Hämeen mailta, Sillanpään heti kapinan jälkeen, Viidan ja Linnan myöhemmin.
    Reilusti valkoista kuvausta ei ole ilmestynyt sitten ensimmäisten haltioituneitten voitonlaulujen. Vai olisiko pohjalainen Artturi Leinonen sittenkin rohjennut kirjoittaa jääkäriromaanin vielä 60-luvun alussa, Päin nousevan Suomen rantaa. Sen tapaiselle olisi taas tilaus, vaan ei näy tekijöitä, ei edes populaareja historioitsijoita. Antti Tuurikin kirjoittaa romaanin punaisten asejunasta. Odotetaanpa vain niin joku etevä ruotsalainen historian elävöittäjä tarttuu pian valkoisen historiamme valkeaan aukkoon, olihan heillä täällä omat vapaaehtoisensa.
     Ei ole mikään kumma, että konsensuksen ja sopusoinnun Suomessa karvaimmat, karkeimmatkin soraäänet tulevat edelleen tamperelaisesta ahjosta, mainitun Hannu Salaman talttumattomasta jurnutuksesta tai Jouko Turkan nyt jo hiipuvasta kapinapesäkkeestä.
    Vain Salaman kirja voi antaa ilmaisun sellaisellekin perihämäläiselle mustalle vahingonilolle, jota hänen kertojansa Elämän opetuslasten neljännessä osassa tuntee syyskuun 11. päivän iskusta WTC:n torneihin. Tämän tunteen, olkoon vaikka yleisempikin, ilmaiseminen vaatii hämäläistä synkeän karvasta häikäilemättömyyttä, samaa mistä kumpusi taannoinen jumalanpilkka. Nyttemmin tiedetään, että silloinen kirjallisuutemme ylimmäinen ateljeekriitikko Tuomas Anhava vaati Jeesuksen muuttamista Juhannustanssien pilasaarnassa Pietariksi, mutta Salama halusi tahallaan uhmata kuten haluaa edelleen.

Entä kykeneekö kirjallisuus tänään kuvaamaan hämäläistä uudella tavalla?
     Virpi Hämeen-Anttilan romaanissa Suden vuosi (2003) tapaamme yliopiston dosentin Mikko Gromanin, joka kokee nöyryytyksiä, häpeää, itsehalveksuntaa ja hoippuu jo itsetuhon partaalla. Tästä kirjastahan on valmistumassa kulttuuriministerimme kuuluisan puolison Olli Saarelan uusi elokuva, joten sekin oikeuttaa tämän tarkastelun.
     Kirjan päähenkilössä, oppineessa miehessä on mietiskelijää ja saamattomuutta vaikeuksien edessä, mutta hän selviää hitaan sitkeytensä avulla. Kysymys on aikanamme hyvin poikkeuksellisesta platonisesta rakkaussuhteesta. Arvoituksen edessä hämäläinen tutkija edustaa ritarillista kärsivällisyyttä. Odotus tuottaa tuloksen, kaikki kääntyy parhaaksi. Romaanin loppua on pidetty viihteellisenä happy endinä, mutta mielestäni siihen sisältyy lohdullinen sovitus. Trendikäs uranainen ei humanistihissukkaa kukistanutkaan.
     Virpi Hämeen-Anttila osoittautuu miehen ymmärtäjäksi. Hän on tunnustanut, että päähenkilön luonnekuvassa on paitsi hämäläistä vaikutusta mutta myös buddhalaista. Yhdistelmä on kiinnostava ja avaa uusia ulottuvuuksia hämäläisyydenkin tulkintaan.
    Passiivisuus on romaanissa voitollinen ominaisuus. Häpeä voitetaan hyväksymällä se ja odottamalla vapautusta, jonka tuo sairautensa taakse kilpistynyt nuori lahjakas naisopiskelija.
     Virpi Hämeen-Anttila on tuonut kirjallisuuteen uuden hämäläismiehen, lukeneen, syvällisesti tuntevan ja meditoivan. Topeliuksen sanoin hänenkin uppiniskaisuudessaan on "paljo uskollisuutta, paljo auttavuutta, paljo kärsivällisyyttä".

Tampereen dynaaminen kehitys on ristiriidassa usein mainitun hämäläisen hitauden kanssa.
    Sinne tulivat ensimmäisinä maassa sähkövalo, johdinbussit, jäähalli ja West Side Story. Jukka Virtasen mukaan hämäläiset kehittivät televisionkin, ja siellä värähtelee myös maailman kehittynein eTampere, ainakin mikäli tamperelaiseen itseuhoon on uskominen. Se ei ole koskaan lannistunut missään suhteessa, ja senkin takia helsinkiläisten on niin vaikea hyväksyä tamperelaisia. Heitä vähän pelätään, heille ei naureskella kuten turkulaisille. Heikki Kinnunen sanoi taannoin, että hän ei mielellään vieraile Tampereella, koska siellä tv:stä tuttu saa aina turpiinsa nakkijonossa. Nyt hän on TT:n vakituinen näyttelijä. Jussi Jurkka ei koko miehuusikänsä aikana suostunut menemään Tampereelle, ei edes Kansallisteatterin vieraillessa Teatterikesässä. Tampere on musta aukko ja punainen pääkaupunki, läpeensä kovien kyynärpäätaktikkojen hallitsema, juonien, väkivallan ja maskuliinisten arvojen. naisvaltainen kaupunki, joka on paljon muuttunut tehdaskaupungista yliopiston ja studioiden kaupungiksi. Silti siellä ei vieläkään tunneta julkisia homopareja.
     Sinne saatiin myös ensimmäinen uudentyyppinen pormestari, kovan väännön jälkeen, joka näytti, että Tampere on viimeinen totisen poliittisen taistelun linnake vieläkin. Nyt nuollaan haavoja ja uhataan, että 60 vuotta toiminut aseveliakseli on lopullisesti murtunut. Kuinka käynee? Taistelu taitaa siirtyä toisille areenoille. Vahvasti sopii epäillä sitäkin, että Smash Asemin huppupäiset, ketjuin ja tangoin varustetussa mielenosoittajajoukossa oli suuri osa tamperelaisia ja muita helsinkiläistyneitä hämäläisiä. Poliisin ketjuun pantiin myös kovimmat tamperelaiset. Sisällissota jatkuu ja saa uusia muotoja.

Maatamme hallitsi tässä taannoin pitkään itäinen kainuulais-savolainen mafia, ensin Kekkonen ja sitten tämä Lipposen-Lehtisen veljespiiri. Presidenttejä on tullut viimeksi Turusta, YK:sta ja Helsingin Kalliosta. Eri puolilta juuriaan etsivä Paavo Lipponen oli välillä kuin Pärsän vaari Sillanpään novellissa 'Vanha valtias', joka ei hyväksy mitään sen jälkeen kun on luovuttanut talon pojalleen. Oli kova sähinä ja täpärä vallanvaihto viime eduskuntavaaleissa.
     Sitten nouseekin takarivistä Vilho Koskelan kaltainen johtaja, jota ikään kuin selästä työnnettiin pääministeriksi. Sellaisiin tämä kansa on tottunut luottamaan. Mauno Koivisto tuntui tulleen presidentiksi vähän samalla tyylillä, niin vähäeleisesti kuin mahdollista. Karjalainen Johannes Virolainen pyrki "niin pirusti" ja niinhän siinä kävikin.
     Ylikersantti Vanhanen on vakaa mies Aleksis Kiven maisemista eteläisestä Hämeestä, sanoissaan varovainen, toimissaan harkitsevainen, Topeliuksen mallin mukaan "pitkälle ajatteleva ja itsepintainen, hidas vihastumaan". Kansa antoi hänelle kovan kannatuksen ennen kuin hän oli ehtinyt tehdä juuri mitään. Siinä salaisuus piileekin. Luotamme semmoisiin, jotka eivät tempoile ja havittele uudistuksia. Kannatus näyttää vain kasvaneen keltaisen lehdistön pommituksessa. Kansa tuntuu jotenkin vaistonvaraisesti uskovan, että mahdollisimman väritön ja kestävä johtaja voisi luotsata terrorin uhkaamassa miinakentässä tämän pienen porukan jotensakin selviin turvallisuuspoliittisiin itsepuolustusasemiin.
     Myytti hämäläisyydestä on herännyt uudelleen henkiin Matti Vanhasen kalvaan värittömässä, harkitsevan oloisessa hahmossa. Meille ei sopisikaan ruotsalainen tai englantilainen parlamentarismi, jossa nokitukset ylittävät sietorajan. Tietty itsepäisyys kansan vaatimusten edessä kuuluu meillä hyveisiin, ei sopeutuva mielistely. Ei edes Euroopan puheenjohtajuus tai globaali kaupankäynti voi taivuttaa hämäläistä sielua mihin periksiantoon hyvänsä. "Hänen uppiniskaisessa luonteessaan on paljon uskollisuutta", todisti Topelius toistasataa vuotta sitten. Eläköön se uppiniskaisuus suojaavana hämäläis-kansallisena luonteenpiirteenämme myös aikamme suurissa ja uhkaavissa mullistuksissa.

---------

Timo K. Mukka ja miehen tunteellinen kapina

Haapaveden Folkin tietoisku 1.7.2006 / Panu Rajala

Luin Timo K. Mukan teoksen Maa on syntinen laulu jokseenkin tuoreeltaan syksyllä 1964. Lainasin sen Töölön vanhasta kirjastosta, lukemaani kappaletta ei minulla siis enää ole - ja muutamat taskukirjapainokset romaanista näyttävät, etten voikaan sitä enää lukea. Ne ovat repeilleitä, irtolehtisiä ja täynnä elokuvan tekoon liittyviä merkintöjä.
     Joskus käy niin, että kirjasta tehty elokuva tuhoaa alkuteoksen lopullisesti. Niin on käynyt minulle Syntisen laulun kohdalla.
     Jouduin Rauni Mollbergin käsikirjoittajaksi sattumalta. Molle tuli kesällä 1969 Pohjois-Savon kansanopistoon kyselemään sopivaa kirjoittajaa avukseen. Opistossa pidettiin WSOY:n ja Vestäjien järjestämä kirjoittajakurssi, johon oli saanut kutsun sijoituttuani novelleillani palkinnoille Nuoren Voiman Liiton talvipäivillä. Yksi kurssin vetäjistä oli Jouko Tyyri, hallitseva hahmo ja loistava vapaa analyytikko, erityisesti Freudin ideoista silloin innostunut. Seksuaalisuus kuumotti pinnassa suomalaisessa kirjallisuudessa.
     Eräänä iltana opiston käytävälle ilmaantui tuskaisesti huokaileva ja hiuksiaan harova mies, joka näytti tuntevan Tyyrin. Kuulimme että hän oli tv-ohjauksistaan mainetta saanut keskipolven ohjaaja Rauni Mollberg, Toivo Pekkaseen erikoistunut. Muistamme mustavalkoiset, hitaat, realistisen voimakkaasti kuvatut vähäpuheiset tv-elokuvat Lapsuuteni ja Tehtaan varjosta. Nyt Mollberg suunnitteli ensimmäistä koko illan elokuvaansa ja tarvitsi käsikirjoittajaa. Kun Erkki Mäkiselle, jolta oli tulossa esikoisromaani, ei sopinut, Tyyri suositteli minua. Olin vapaa lähtemään. Pitkä reissu siitä tulikin.
     Jäin kurssin jälkeen Mollen kesämökille Kuopion taakse Sorsasaloon asustamaan. Mollen mökki oli hirsinen kotkanpesä korkealla kallion laella, alhaalla rannassa saunakamari, johon majoituin. Siellä ruvettiin takomaan kuvallista käsikirjoitusta elokuvaan, jonka pohjana oli - ei suinkaan Mukka - vaan Aapelin vanha ja haalistunut 1948 ilmestynyt Siunattu hulluus. Nyttemmin tuttu tarina Rummukaisen veljeksistä, jotka vievät nuorinta Elmeriä hullujenhuoneeseen. Totta puhuen kummastelin aika lailla tätä valintaa, mutta kirjoitin tunnollisesti Mollen ohjeiden mukaan ja sain oivallista ja konkreettista kuvallisen sovittamisen oppia - parempaa kuin millään Ylen kurssilla, otaksuisin.
     Työ eteni hitaasti. Kesä kului, amerikkalaiset kävivät välillä kuussakin, mutta Aapelin tarina ei vain ehtinyt kääntyä lopuilleen. Jonkunlainen versio sentään syksyksi syntyi, ja sitä sitten kaupattiin arvokkaille filmituottajille. Kiertelin Mollen mukana eräänlaisena vapaaehtoisena assistenttina opintojeni lomassa, ainoana palkkiona värikkäät kokemukset ja avautuvat kontaktit suomalaiseen elokuvamaailmaan.
     Siunatusta hulluudesta ei tullut koskaan ensi-iltaelokuvaa, kukaan tuottaja ei siihen uskonut. Käsikirjoitus jäi lepäämään, kun Molle äkkiä innostui uudesta aiheesta. Joku oli suositellut hänelle Timo K. Mukan teosta Maa on syntinen laulu.

Nyt on palautettava lyhyesti mieliin Mukan ura ja maine tuohon aikaan, 1960-luvun kallistuessa loppuun. Hänen meteorimaisesti alkanut uransa jatkui kuudetta vuotta, ja esikoisesta alkaen hän oli julkaissut jo 7 teosta. Jokainen niistä oli omalla tavallaan kohauttanut kirjallista ja vähän laajempaakin yleisöä. Toisaalta hänen kirjallinen työnsä oli jo kallistumassa loppua kohden, mikä vähitellen kävi selväksi. Mukka oli tuolloin vasta 25-vuotias, minua vuoden vanhempi.
     Mikä Mukassa teki vaikutuksen? Nyt on sittenkin yritettävä kaivaa Maa on syntinen laulu myöhemmin tehdyn elokuvan alta, muisteltava miten itse kirja vaikutti ja otettiin vastaan. Kriitikoiden ensivaikutelma oli sanoisiko huvittuneen hämmästynyt. Että yhtäkkiä, kaupunkilaiseksi kääntyvän sosioproosan keskeen ilmaantui revontulten tavoin kuvaus Lapin periltä täynnä pohjoisen vimmaa, seksin vapautta, kuoleman läheisyyttä, köyhyyden ja uskonnollisen hurmoksen huurua, ihmisten ja eläinten verenmaksuista liittoa. Kaiken ylle valautui balladin alakuloinen viritys vanhan hautajaisvirren sanoin ja runokatkelmin.
     Se oli silloin ennenkokematon yhdistelmä: naturalistisesti kirjoitettu teos, jonka tyyli välillä kohosi verenruskaisen maankamaran yläpuolelle. Näin ei kirjoitettu 60-luvun alussa, jolloin edellisen vuosikymmenen kirkas, kova modernismi vielä vaikutti uuden yhteiskunnallisesti tiedostavan sukupolven nostaessa jo urbaanin kapinan tunnuksia esiin.
     Mukka ryöpsähti lukijain käsiin kaukaa näiden suuntausten välistä. Ei ihme, että lempeä ja sosialidemokraattisesti suuntautunut eepikko Eila Pennanen ällisteli arvostelussaan: "Etelän akka nauraa katketakseen pohjoisen ihmisten elämälle; se on niin pittoreskia."
     Eihän tuo niin pahasti ollut tarkoitettu, mutta Mukka loukkaantui tosissaan etelän kriitikoiden ymmärtämättömyydestä. Hänen sydänvertaan ei otettu todesta! Yhteiskunnallisesti herännyt sukupolvi ei heti huomannut, että hänen balladissaan oli myös yhteiskunnallinen paatos: kuva köyhyyden ja uskonnon typerryttämien ihmisten melko epätoivoisesta elämänkamppailusta. Laestadiolainen vaikutus on teoksessa tuntuvilla, seurojen hurmoksellinen kuvaus herätti paljon huomiota sekä tietysti Mäkelän perheen avoimet käytöstavat ja riuhtovat puheet. Loppu lähestyy melodraamaa, kun nuoren Marttaan syttynyt saamelaispoika Nahkamaan Oula hukkuu jäihin isä-Juhanin ajaessa häntä takaa kirves kädessä. Isä sovittaa tekonsa hirttäytymällä. Martta synnyttää lapsen, kovasti Kurki-Pertin näköisen.
     Tällaiseen teokseen Rauni Mollberg iski kouransa ja hartiavoimansa. Häntä innosti kaikki alkuvoimainen ja primitiivinen, pidäkkeettömät tunteet, sivistyksen ulottumattomiin syntyneet luonnonlapset. Näitä oli Mukan maailma tulvillaan. Nyt vain töihin.
     Luen pokkarini mariginaaleista ja sisäkansista Mollen käskyjä talvelta 1970. "Ihmiset eivät erittele omia tekojaan eikä kykene siihen. Ei spekuloida. Elämä on rikkaampaa kun ei analysoida. Tunteella eläminen rikastuttaa. --- On oltava hyvä ammattimies, osattava tehdä työnsä. --- Elokuva on jatkuvaa liikettä."
     Tässä suunnilleen taiteellinen ohjelma. Mukan maailma tapahtuu mielikuvituksessa, näin ajattelimme: siinä oli vieroittava piirre, joka erottaa sen realismista. Tätä ohjelmansa kohtaa ohjaaja ei sitten kyennyt toteuttamaan, Mukan keventävä balladinomaisuus jäi kauas raskaanpuoleisesta elokuvaversiosta.
     Mikä tässä lopulta oli takana? Jälkeenpäin voi huomata, kuinka Mukan alkuvoimaisuus vetosi niihin, joita 60-luvun tiedostamisen, protestin ja analyysin pakkopaine rasitti. Suomalaisilla on alituinen ja ainakin alitajuinen kaipaus Impivaaraan, missä liika älyllisyys ei päätä vaivaisi.. Mukka kulki samoja jälkiä kuin teiskolais-pispalalainen Hannu Salama. Saarikoski ilmoitti pian kannattavansa kommunismia, joka on "yhtä eläintä".
     Mollen reaktioissa vaikutti hänen kammonsa nuoria "hesalaisia" radikaaleja kohtaan, joilta hän sai TV1:n ohjaajan vakanssilta potkut ja joutui siirtymään Tampereella. Mastodontti ei unohda. Mukka oli hyvä taistelukilpi, vastasi käsitystä pilaantumattomasta luonnonlapsesta ja kuului Kommunistiseen Puolueeseen.
     Elokuvalla ei tietenkään ollut poliittisia tavoitteita kuten ei Mukallakaan taiteellisessa työssään, vaikka hän muuten, mielipiteissään, oli jyrkkä vasemmistolainen. Mutta hän oli liiaksi individualisti kelvatakseen varsinaiseen poliittiseen toimintaan, vaikka halujakin olisi ollut. Hänen esittämänsä kulttuuripoliittiset ideat eivät saaneet kannatusta miltään suunnalta. Myöskin häntä satutti se, että hänen teoksiaan arvosteltiin ankarasti myös vasemmiston lehdissä ja keskustelupiireissä. Olisi haluttu, että hänen teoksensa olisivat paremmin palvelleet vallankumouksen asiaan, sillä juuri 1970, jolloin elokuvaa oltiin suunnittelemassa, Suomen poliittinen elämä kiristyi ja taistolaisten näyttävä esiinmarssi kulttuurielämässä alkoi.
     Mukka oli herättänyt kulttuurivasemmiston toiveita varsinkin armeijaa vastustavalla teoksellaan Täältä jostakin (1965) ja Tornionjokilaakson kollektiivikuvauksellaan Laulu Sipirjan lapsista (1966). Armeijakirjan pasifistinen kapina on kuitenkin niin tunteellista ja vetistelevää sorttia, ettei hänestäkään olisi ollut paljon iloa barrikadeilla. Toiselta puolen Tabu (1965) ja juuri 1970 ilmestynyt Kyyhky ja unikko näyttivät, kuinka kaukana sosialistisesta realismista hän kulki, kuinka syvällä omassa vaisto- ja unimaailmassaan.
     Tätä lähdettiin siis elokuvan keinoin tavoittamaan. Ihmisten piti siinä näyttää estottomasti tunteitaan, myös miesten. Sellaista oli ilmassa, pehmomiesten kaipuuta, machot ja shovinistit oli julistettu taiteessa pannaan. Mauri Sariola sai yksin edustaa sitä lajia. Timo K. Mukassa oli jälkeenpäin arvioiden paljon sellaisia piirteitä, jotka edustivat aikakautta, 60-lukua ja sen muuttumista kohti kovempaa aikaa. Siinä Mukka ei ollut enää mukana, hän alkoi jo hiipua pois elämästä.

Sitä ennen ehdimme käydä häntä tapaamassa Pellossa, pääsiäisenä 1970.
     Muistan hyvin tuon tunnelmaltaan aika kummallisen matkan. Molle ei ollut eläissään Lapissa käynyt, minä sentään hiihtämässä. Kahteen pekkaan me etelän miehet astuimme Tampereella junaan ja aloimme kolkutella kohden pohjoista selaillen täpötäydessä junassa Syntisen laulun työkappaletta. Käsikirjoitusta oli jo kaavailtu, ja perusteelliseen tapaan Molle oli liimannut sänkynsä päätyy suuren arkin millimetripaperia, mihin piti ilmestyä juonen draamallisia kaaria ja kohtausten välisiä jänniteviivoja ja kipupisteitä.
     Majoituimme Pellon ainoaan matkustajakotiin, joka edusti 40-luvun nuhjuista tyylilinjaa. Otimme tuomisemme, Koskenkorva-pullot, Mollen salkkuun ja lähdimme tapaamaan Mukkaa. Ohjaaja oli palttoossa, puolikengissä ja karvalakissaan juuri kuin etelän linjavaunusta tullut matkasaarnaaja. Ei ihme että Mukka otti meidät kotonaan vastaan hieman epäluuloisena. Ilmeni myös, että tuliainen ei edustanut ihan parasta harkintaa. Tuula Mukka takavarikoi pullot toimekkaasti. Talossa vallitsi painostava tunnelma. Emme päässeet oikein puheen alkuun, Mukka oli jokseenkin mykkä, Molle huokaili, minä yritin tapailla jotakin kirjallista juontoa heikolla menestyksellä.
     Molle sanoi illalla matkustajakodissa, että hän on valmis luopumaan koko hankkeesta, kun ei kontaktia kirjailijaan synny. Mukka tunnusti myöhemmin saman: ei hän alkuunkaan ensin uskonut, että tuommoiset miehet ymmärtäisivät mitään hänen maailmastaan.
     Mutta seuraavana päivänä Timo oli ilmeisesti pehmittänyt Tuulaa, sillä hän naukkaili vähän koskista raakana lasista, ja juttu alkoi luistaa paremmin. Myös bingosta saadut voitot, muutama kahvipaketti, kohensivat kirjailijaperheen mielialaa. Molle ja Mukka löysivät joitakin yhteisiä näkemyksiä siitä, kuinka päin helvettiä Lappia ja lappilaisia oli sitä ennen elokuvissa kuvattu. Tämä oli hyvä perusta. Nyt tehtäisiin jotakin aivan toista, kuvattaisiin oikeata ja todellista Lappia jumalauta kerrankin niin että soi ja tuntuu ja etelän kusipäät saavat saatanan perkele nähdä kerrankin jne.
     Yhteinen kieli oli löytynyt. Sen Molle hallitsi hyvin. Pääsiäinen Pellossa ei mennyt aivan hukkaan, joitakin paikallisia vaikutteita rikkaampina palailimme junassa etelään.

Niin syntyi viimein monen version jälkeen kuvattava käsikirjoitus, ja Mollen apulaisohjaaja Pirjo Honkasalo, nyttemmin palkittu dokumentaristi, vaikutti vielä paljon kuvallisen kerronnan hiontaan.
     Olin matkan varrella loitonnut vähän koko hankkeesta ja kyllästynyt siihen perinpohjaiseen tuskailuun, joka kuuluu Rauni Mollbergin työtapaan ja jolla hän piinaa ryhmäänsä viimeiseen saakka.
     Aiemmin, saadakseni teoksesta kunnon otteen tutkin sitä tarkemmin ja pidin siitä radioesitelmän Mirjam Polkusen sarjassa Romaani ja tulkinta. Molle oli esitykseeni erittäin tyytymätön. En ollut kehunut kylliksi kirjaa enkä käyttänyt suotuisaa mainospaikkaa tehokkaasti hyväkseni. Tosissani teosta analysoin, ja rinnastin sen suorastaan Sillanpään eepilliseen sarjaan Ihmiset suviyössä. Syntymän ja kuoleman, murhan ja rakkauden teemat olivat mielestäni jokseenkin yhteisiä. Mutta kun Sillanpää kuvaa hienovireisesti ihmisiään suviyössä, Mukka kirjoittaa pikemminkin olennoista syysyössä. Pohdin myös yksilön ja yhteisön vaikeaa suhdetta, joka mielestäni kulki läpi kerronnan. Teoksesta kuuluu ahdistus, jonka Mukka nuorena taideopiskelijana, outona lintuna kylässään, on tuntenut. Teoksen eri tasot, balladinomaisuus ja naturalismi, eivät sulautuneet täysin yhdeksi kokonaisuudeksi. Subjektiivisen tunteen ja objektiivisen kuvauksen välillä oli tuo virren mentävä aukko. Tämä ei kelvannut Mollelle. Kun hän oli teoksen valinnut filmattavaksi, siinä ei voinut olla mitään huomautettavaa, se oli täydellinen, ja ohjaaja löytäisi siitä vielä monia salattuja kerrostumia, joita muut eivät olleet huomanneet.

Tuottajilta ei löytynyt riittävää rahoitusta, jotta elokuva olisi voitu tehdä autenttisilla paikoilla Lapissa, mikä oli ehdoton edellytys, joten ohjaaja ryhtyi omaksi tuottajakseen, perusti yhtiön ja panit omat rahat ja osakkeet peliin. Tässä oli tiettyä kohtalonomaista komeutta, joka sopi aiheeseen, mutta se myös lisäsi kuvausryhmän paineita ja tuskaista työtunnelmaa. Ohjaajasta tuli epäluuloinen piiskuri. Kaikki juonittelivat häntä vastaan, ja suomalaisen yhteiskunnan yleinen pyrkimys tuntui olevan hänen elokuvansa kaikinpuolinen vaikeuttaminen ja lopulta tuhoaminen.
     Näissä tunnelmissa matkustin muutamaan otteeseen seuraamaan kuvauksia Kittilään, Kätkäjärven hylättyyn kylään, joka oli valittu kuvauspaikaksi. Ihmeellinen paikka se olikin järven ja Kätkätunturin sylissä, hiljaisena, syksyn väriloistossa kylpien. Ensio Suominen sinne taikoi tarvittavat rakennelmat. Siellä oli ryhmän hyvä maailmasta erossa teiskaroida. Näyttelijät oli laajoilla kotimaan kiertueilla valittu etupäässä amatöörivoimista, useimmiten tyypeistä, jotka eivät olleet koskaan näytelleet edes seuranäyttämöllä. Ohjaajan kunnianhimoinen missio oli puhaltaa heihin romaanihenkilöiden elämä. Varsin hyvin hän siinä onnistuikin.
Kirveltävän kauniina syyspäivänä 1972 keinahteli pitkospuista tehtyä tientapaista pitkin musta Volga, ja siitä purkautui Mäkelän kulissipihaan tummanpuhuva seurue reppu kilisten, erottui Timo Mukan pitkänhuiskea kristusprofiili parta tuulessa liehuen, kömpi perässä Reidar Särestöniemen tanakka mustanpuhuva hahmo, tuli joitain kyläläisiä ja kantomiehiä, kaikki muutaman viikon ryypyskunnossa. Komea sitä tuloa oli katsella. Viipyivät pirtissä jonkun tovin, puhelivat niitä näitä, kuuntelivat radiota, eivät paljon ohjaajasta tai kuvauksista kiinnostuneet. Timo Mukka vahankalpeana, hiljaisena, hikihelmet otsalla. Reidar Särestöläinen uhoamassa, kuinka hän "pölkhää kaamosta", joka on kuin varhainen kuolema, ja kuinka hänen hautajaisissaan on soitettava torvilla työväenlauluja ja marssittava punaisten lippujen perässä.
     Timo suostui poseeraamaan Mollen vieressä Mäkelän seinustalla, kuvat jäivät historiaan, ainoina.
Sitten seurue keräsi kalisevat kantamuksensa ja keinui Volgalla takaisin laajan Lapin maanteille. Loppukiertue oli menossa.
     Kun Hymy julkaisi sinänsä siivottoman julistuksensa RIIPUT JO RISTILLä TIMO K MUKKA ei se niin väärässäkään ollut. Kyllä lopun edellä oli tuhonvietit tuntuvilla, ja sairaus paljolti hankittua, niin saatoimme Kätkän partailla päätellä. Ei media Timoa tuhonnut, mutta vauhditti varmaankin kierrettä, joka oli alkanut aikoja sitten. Mitkä olivat alkusyyt, mitkä oheiskiihdyttimet, jääkööt toisten arvioitaviksi.
     Timohan näki sentään otoksia tulevasta elokuvasta, vaikka ei sitä ehtinyt valmiina katsoa. Hyvillään hän oli, Mollberg oli hänen mielestään oivaltanut oikein asioita. Erityisesti miellyttivät maisemat rujossa kauneudessaan ja näyttelijöiden väärentämättömän lappilaiset naamat. Heissä oli oikeaa henkeä.
     Samoin oli ensimmäinen lehdistösaattue, joka Kittilään kutsuttiin ihmeitä katsomaan, aivan haltioissaan. Nyt tehtiin jotakin kokonaan uutta suomalaisen elokuvan taipaleella. Niin kuin sitten tapahtuikin, ja loppu on historiaa kuten on tapana sanoa.
     Sanoin jo, että Mukan kerronnan maasta irrottava balladinomaisuus jäi elokuvasta puuttumaan. Se tehtiin kaikkiaan krouvilla kädellä, tuloksena aitoperäinen rosopinta. Ihmettelin jo paikan päällä joitakin äärinaturalistisia pyrkimyksiä. Miksi vasikka oli oikeasti paloiteltava lehmän sisällä? Eikö elokuvan tekniikka tunne riittämiin keinoja? Harvoin ihmistäkään oikeasti tapetaan, jotta valkokankaalle välittyisi autenttinen kauhu. Eläimiä saattoi kohdella miten vain, nyt se voisi olla jo vaikeampaa. Vaikka onhan aikanamme tapettu kissakin taiteellisen videon vahvistukseksi, ja tämä uroteko muiden visioiden ohella on palkittu taiteen tohtorinhatulla.
     Ensio Suominen, ohjaajan korvaamaton työpari ja muidenkin kansallisten monumenttielokuvien lavastaja, määritteli Mollen taiteellisen laadun mielestäni osuvasti: Mollella on teurastajan estetiikka. Hän tallentaa naturasta reväistyjä kimpaleita ja latoo ne peräkkäin. Tulos tekee taatusti vaikutuksen, mutta taideteos ei välttämättä hengitä kovin vapautuneesti saati raikkaasti. Eleganssi, notkeus, joustavuus ovat sille kauhistuksia tai pahempaa: väärennöksiä. Elokuvasta puuttuu Mukan haikeasti nyyhkyttävä runous. Mollen estetiikka on huuruisten tunteiden survos, mustaan päättyvä tunneli.

On palattava itseensä Timo K. Mukkaan ja hänen estetiikkaansa. Miltä se näyttää armon vuonna 2006, 33 vuotta pikaeloisen kirjailijan kuoleman jälkeen.
     Aika on syönyt tuskan läpi huohottavia teoksia kuten Tabu ja Täältä jostakin, niissä on jotain miehisen itsesäälin avuttomuutta. Ne esittelivät aikakauden lukijoille itkevän miehen. Väsymyksen kirjat Ja kesän heinä kuolee ja Lumen pelko tuntuvat ajan saatossa haurastuneen, kääntäneen kasvonsa valmiiksi kohti kuolemaa. Mukan hyvästijättö alkoi noin 24-vuotiaana, ura vain puoli vuosikymmentä aikaisemmin. Sitä ennen hän oli jo kirjoittanut ja piirtänyt ja ajatellut paljon, jonkinlainen luomisen levoton, näännyttävä paine näkyy hänen kirjoituksissaan alusta saakka. Maa on syntinen laulu on lopultakin hänen vapautunein ja ehein teoksensa, kuten monesti ensimmäinen jää parhaaksi.
Kollektiivin kuvaus Laulu Sipirjan lapsista näyttää, mihin Mukka olisi voinut yltää, jos hänellä olisi ollut eeppistä pitkäjänteisyyttä. Keskeneräisyydessäänkin teoksesta välittyy vaikuttava visio pohjoisen ihmisten evakkomatkasta. Mukan teokset näyttävät yleensäkin jääneen kesken esikoista lukuunottamatta. Hänellä oli suurempia kaavauksia, mutta aika, rahapula ja keskittymisen puute jättivät ne viimeistelemättä. Kustantajakin näyttää kiireissään työntäneen tuotantoon puoliraakaa tekstiä.
     Mukan erotiikka on kiihkeätä, tuskaista, tunnevoimaista ja jotensakin tutisevan voimatonta tuotannon loppua kohti mentäessä. Se on koko ajan ehdottoman tärkeätä ja keskeistä ihmisten elämässä, ehkä on puhuttava paljaasta seksuaalisuudesta, sillä hienovireisempää erotiikkaa tapaamme oikeastaan vasta legendanomaisessa pikkuteoksessa Kyyhky ja unikko, joka eheydessään, ikään kuin laajemmasta yhteydestä erotetussa katkelmanomaisuudessaan hyvinkin kestää maailmankirjallisuuden pikkuhelmien rinnalla.
Runokokoelma Punaista huohottaa sitten paljaaltaan Mukan miehistä rakkauskäsitystä, joka on aina lähellä murhetta, epätoivoa ja kuolemaa. Mukan rakkausrunoja voisi luonnehtia omalaatuisella tavalla kalmanhajuisiksi. Onnea ne eivät tavoita eivätkä levitä, mutta joitakin ahdistuksen rinnasta puristuvia ekstaasinomaisia hetkiä, niitä hän todella kykenee tuomaan esiin sanamagiansa keskeltä.

On jäljellä enää yksi teos, mielestäni merkittäväin, täysin kestävä tänä päivänä, nimittäin novellikokoelma Koiran kuolema vuodelta 1967, vähän yli parikymppisen varhaiskypsän kirjailijan hämmästyttävä saavutus. Se on ankaran realistinen kuvaus ihmisistä kasvotusten kohtalonsa kanssa. Tyyli on seestynyttä, rauhallista, sanonta kirkasta. Erityisesti vanhat miehet ja kärsivät naiset saavat novelleissa monumenttinsa. Huomiota ansaitsevat myös herkät lapsikuvaukset, jotka tuovat mieleen Teuvo Pakkalan ja Sillanpäänkin. Mukka siirtyi jotenkin suoraan lapsuudesta vanhuuteen, häneltä jäi keski-ikä kokonaan väliin. Erno Paasilinnan kuvauksen mukaan Timo kulki metsässä kuin lapsi kehdossa. Pysymällä uskollisena lähtökohdilleen, lapsen herkin aistein tavoitetuille näyille, Mukka loi kestävintä, kauneinta taidettaan.
----------------

"Kaikki ajat minussa"

J.H. Erkko etsi vapautta, kaipasi sitoutumista
Mikkelin muistotilaisuudessa 27.4.06 / Panu Rajala

J. H. Erkon nimi kuulostaa perin tutulta, mutta kuka on ja koska viimeksi lukenut hänen runojaan? Entä nähnyt näytelmiään? Kuullutkaan niistä? Jotakin sentään: kaikki tässä salissa ovat kuulleet hänen laulujaan ja luultavasti laulaneetkin mukana. Täälläkin niitä kuulemme. Erkolla oli tapana kiertää kesäisin ahkerasti ympäri Suomea, etsiä kauniita maisemia innoitukseksi ja talojen kamareita runojensa ahjoiksi.

Olet maamme armahin Suomenmaa,
Ihanuuksien ihmemaa!
Joka niemeen, notkohon, saarelmaan
Kodin tahtoisin nostattaa.

Kodin ympäri viljavat vainiot
Kalarantoja kaunistais,
Jalon kansan kuntoa laulelmat
Yli aaltojen kuljettais.

Ja sitten tuleekin vitja säkeistöjä, joita ei yleensä lauleta - Erkko yleensä pilasi runonsa liian monilla toistavilla ja löysillä säkeistöillä - ennen kuin tulee se viimeinen, innostavin, loppunousu, vilpittömän toivorikas julistus:

Kaikki, kaikk' ylös yhtenä miehenä nyt
Suomen onnea valvomaan!
Hetken työ tuhatvuosihin vaikuttaa
Isänmaahan ja maailmaan.

Tällaista runoili opettajantoimeensa perin juurin leipääntynyt ja kieliriitoihin kyllästynyt runoilija heinäkuussa 1883. Hän oli tuolloin 34-vuotias, varsin varttunut poikamies, ehtinyt kosia jo kolmea neljää neitokaista ja saanut yhtä monet rukkaset. Sairaskin hän oli, hänellä oli verisiä ysköksiä, keuhkotautia epäiltiin. Minna Canth kirjoitti hänelle jo jäähyväiskirjeen, toivotti Herran haltuun.
     Erkon sisarussarja Orimattilasta oli kuitenkin sitkeää tekoa, vain Elias eli Ruuto menehtyi nuorena. Nuorimmaisesta Eerosta tuli kova lehtimies ja poliitikko, Päivälehden ensimmäinen päätoimittaja. Vanhin veli Kustaa jäi pitämään kotitaloa Eerakkalaa, ja ainut sisar Hilda, hänellä oli omat vaiheensa epäonnisessa avioliitossaan venäläisen kauppiaan kanssa. Kun katsoo kuinka tämä joukko ponnisteli maailmalle, Juhana Heikki ensimmäisenä Jyväskylän seminaariin eväspussi kädessä ja 40 markkaa taskussa, aivan riittämätön määrä edes ensimmäiseen lukuvuoteen, ei heti tule mieleen, että tässä luodaan pohjaa maan sittemmin varakkaimmalle perheelle ja suurimmalle lehtiyhtiölle. Eero Erkko oli ministeri Eljas Erkon isä ja ministeri Aatos Erkon isoisä, runoilija Erkko siis tämän isosetä.
     J.H. Erkko veti veljiä perässään, auttoi Eliasta ja Eeroa, koulutti heitä puolipakolla ylioppilaaksi, lainasi ja lahjoitti rahaa vähistä varoistaan, neuvoi ja opasti kirjeissä ja runoissaan. Nuori Erkko oli opetusrunoilija, aatteen riiminikkari. Aivan nuorena hän jo innostui kansallisista pyrinnöistä, suomen kielestä, taisteli sen puolesta fennomaanien rintamassa, vaikka asui ja opetti seminaarin jälkeen kansainvälisessä Viipurin kaupungissa miltei pari vuosikymmentä. Tosin hän oli välillä virkavapaana, matkusteli ja sairasteli.
     Koko parhaan miehuutensa J.H. Erkko tavoitteli kolmea asiaa: hän halusi palavasti vapaaksi kirjailijaksi, hän halusi palavasti naimisiin ja hän halusi kirjoittaa runojen lisäksi suuria aatteellisia draamoja. Vain kolmannessa hän onnistui, siinäkin osittain. Hän on kirjallisuutemme sitkein kosiomies ja ehdottomasti ahkerin lemmenlaulaja, Heinrich Heinen oppilas ja Eino Leinonkin voittaja. Miten paljon heleää, naiivia, hertttaista, sydämellistä, nopeasti haalistunutta lyriikkaa löytyykään hänen teoksistaan!

SOINTUA JA LEMPEÄ tähän tapaan, kuin mistäkin muistoalbumista:

Ja neitonen soittaa;
Ja sulho laulaa vieressään.
Hyväillen neittä silmillään:
Kun soitto liittyy lauluhun,
Niin sielu sulaa sieluhun
Ja syntyy sointuisuus

Lisää intohimoa, miehistä tunteen paloa runossa SILMÄYKSIÄ:

Se silmäys, jonk' ensin sulta sain
Ol' liekki maasta jumalain,
Kuin aarnitulten liekki lehkuva,
Niin luoksehen se lumos sielua.

Ja silmäykses toinen polttavan
Löin rintahani vasaman,
Kuin noidannuolen sinipilvistä, - '
Se pois on polttaa puoli sydäntä.

Vaan silmäykses kolmas loisti kuin Salama-pilvet suutasuin
Kun sähkön säkeniä vaihtavat:
Maa taivas silloin suuta antoivat.

Juuri tähän tapaan Erkko itse iski silmänsä vähän jokaiseen vastaan tulevaan neitoseen, usein hurmiossa takertuen, sitten pettyen ja lopulta katkerasti kaihoten. Tavallaan Erkko on kirjallisuutemme onnekkain surullisen hahmon ritari. Hän oli oman aikansa kansallisrunoilija Runebergin ja Kiven jälkeen. Aivan tietoisesti hän halusikin vallata heiltä jääneet tyhjät paikat: olla nimenomaan suomenkielinen ja elävä kansallisrunoilija. Meidän on vaikea enää muistaa tai kuvitella, kuinka näkyvä asema Erkolla oli 1800-luvun lopulla, ennen Eino Leinoa. Erkko oli johtava runoilija Kiven ja Leinon välissä, ja siihen väliin hän sitten jäikin.
     Parikymppinen nuorukainen kirjoitti 1869 Hämäläisen laulun. Pian puolitoista vuosisataa tuo laulu on valanut intoa ja uskoa maakuntaan. Erkko loi kuvia, joista tuli kestäviä kliseitä: "Hämeen valkotukkainen, tuo sinisilmä neitonen" tai "On järkeä, on kuntoa, Jos toimeen tartutaan" - nimenomaan Jos - kyllä Erkko tunsi hämäläisensä. Myöhempi aika on halunnut parannella maakuntalauluja omien muka parempien arvojensa mukaan, muistettakoon Kiannon "Nälkämaan marssi" josta tehtiin laimeampi laulu ja muutettiin liian sotainen säe "Miekkaa jos tarvis, tartutaan vaan!" muotoon "Miekkaa ei tarvis, taitoa vaan, puolesta heimon ja hengen ja maan".
     Erkko oli johdonmukaisen rauhanomainen laulaja, mutta kyllä hänestäkin tulta löytyi poliittiseen kamppailuun, missä hän kyllä erityisemmin onnistunut. Kerran hän oli ehdolla valtiopäiville Viipurin läänissä, mutta paikallisten selkkausten jälkeen luopui yrityksestä. Kun Vilken koulu, missä Erkko oli opettajana, lakkautettiin, hänelle myönnettiin naurettavan pieni eläke eikä sitä täydennetty, koska senaatissa arveltiin, että täysi eläke voitaisiin sekoittaa kirjailija-apurahaan, jota maan kirjailijat silloin vaativat. Erkkoa rankaistiin suorastaan lainvastaisesti, jotta muut eivät noutaisi hänestä rohkaisevaa esimerkkiä.
     Kuinka hän sitten tuli toimeen elämänsä viimeisenä vuosikymmenenä? Suomessakin oli jokunen antelias yksityinen mesenaatti: tässä tapauksessa liikemies Juho Lallukka, joka oli mielistynyt Erkon tuotteisiin ja toimintaan Viipurin aikana. Yhdessä liikekumppaninsa kanssa hän laati yksityisen stipendisopimuksen: Erkolle myönnettiin vuosittain 1200 markkaa eli 100 markkaa kuussa verotonta lahjaa - nykyrahassa vähän yli 300 euroa kuussa, ei suuren suuri summa, mutta silloisissa oloissa tuntuva lisäys eläkkeeseen, joka oli laskettu vain 800 markkaan vuodessa (16 000 vanhaa rahaa, siis 2500 euron vaiheilla vuodessa, revi siitä) - se oli siis kolmanneksen pienempi kuin Lallukan yksityisstipendi!
     Näin Erkko vapautui vähän päälle 40 vuotiaana vapaaksi runoilijaksi. Ehtona oli vain, ettei runoilija ota enää mitään vakituista tai tilapäistä virkaa. Hän ehtikin kokeilla hädässään yhtä ja toista, mm. Käkisalmen raatimiehenä (ilman mitään juridista koulutusta) tai Tampereella viinakontrollöörinä eli väkijuomien virallisena tarkastajana - tehtävänä tutkia koeputkilla, että anniskeluihin virtaava viina oli puhdasta ja - jos ei nyt terveellistä, niin ainakin myrkytöntä. Tällaista oli runoilijan elämä armaassa Suomessa ennen valtion apurahajärjestelmää. Ei ihme että tapaamme Erkon ensimmäisenä rivissä, kun Suomen Kaunokirjailijaliittoa perustettiin Aleksis Kiven syntymäpäivänä vuonna 1898. Tilaisuuden avaussanat lausui nimenomaan J.H. Erkko ajan johtavana kirjailijana. Kivi oli luonnollisesti Erkon suuri esikuva, vaikka hänen kansalliseen romantiikkaan kohoutuva hengenlaatunsa ainakin aluksi muistutti enemmän Runebergiä tai Topeliusta. Kaiken lisäksi Erkon paras suosittelija ja tukija hänen uransa alkuvaiheessa oli itse August Ahlqvist-Oksanen. Erkkoa tämä ilmeinen ristiriita ei näytä lainkaan häirinneen, vaikka hän kovin surikin Kiven traagista kohtaloa. Professori Ahlqvist kirjoitti Erkon matkastipendianomukseen seuraavan paljon puhuvat suosituksen:
     "Tämä kirjailija, vaikka iältänsä kuuluva nuorempaan miespolveen, on säilynyt saastumatoinna siitä liioittelevasta realismista ja pessimismistä, jota meidän aikakautemme kaunokirjailijat yleisesti potevat, ja näyttää pysyvän sen iäisen ihanteellisuuden harrastajana, jota kaiken todellisen taiteen on sekä edustaminen että esittäminen."
     Erkko ei kuitenkaan pysynyt ennallaan, hän oli altis aikansa vaikutteille. Kun tultiin 1880-luvulle, murros realismiin herätti myös uneksuvan romantikon. Vaikka valtio ei halunnut tukea runoilijoiden työtä, senaatti sentään myönsi taiteilijoille matkastipendejä, joskin ne oltiin vähällä lakkauttaa Juhani Ahon Pariisin matkan ja Yksin-teoksen aiheuttaman skandaalin jälkeen 1890. Erkko oli Pariisissa samaan aikaan. Silloin hän oli jo ehtinyt kipaista pari kolme kertaa senaatin rahoilla Eurooppaan, eivätkä ne olleet mitään viikon tai kahden markkinointimatkoja, vaan ensimmäisellä kerralla Erkko viipyi 1884-85 täyden vuoden turneella Dresdeniin, Berliiniin,. Prahaan, Wieniin, Roomaan, muihin Italian kaupunkeihin. Tuolloin kirjailijat, pian myös Leino, Onerva, Lehtonen, Paavolainen, nuori Waltari tekivät pitkiä ja tuloksellisia opintomatkoja - he tosiaan olivat aikansa eurooppalaisia. Erkolla oli etunaan kohtalainen kielitaito, hän puhui kankeasti mutta ymmärrettävästi saksaa ja kuunteli jonkun verran ranskaa ja italiaa; ehkä hän oli ensimmäinen kirjailija meillä, joka kykeni solmimaan hedelmällisiä suhteita mat omasta onnettomuudestaan, vaan julistaa selvää luokkasotaa - parikymmentä vuotta ennen kuin se maassa sitten puhkesi:

Ovat liitossa isoiset
köyhiä kuristamassa.
Vastaliitto laittaaksemme,
Pato vahva, sulku suuri
avuksi osattomille,
anastamme aarrekirstut
miekalla tuliterällä,
kuin sonni vihaisin sarvin
puskemme ja puhkaisemme
vatsat halki valtiailta.

Aika kauas Erkko tässä oli edennyt nuoruutensa romanttisesta idealismista. Niin Eino Leino kuin Raoul Palmgrenkin nimeävät Erkon suurimmaksi ansioksi sen, että hän kykeni muuttumaan, etsimään uusia aatteita, omaksumaan niitä ja pysymään lopulta valitsemallaan linjalla kuolemaansa saakka - tosin luomisvoimansa heikennyttyä viimeinen draama, Kansallisteatterin vihkiäisiin tilauksesta kirjoitettu Pohjolan häät, tuntui taas vaipuvan takaisin haaveellisempaan romantiikkaan, mutta siihen oli oman runollis-henkilökohtaiset syynsä. Monet Suomessa innostuivat ja sitten kavahtivat suurlakon tapahtumista 1905 - ensin näytti kuin kansallinen yhteishenki viimein toteutuisi, padot murtuisivat, uusi vapaus ja yhteisyys koittaisi - mutta pian kansan olemus paljastui väkivaltaisemmaksi kuin omassa piirissään elänyt sivistyneistö osasi odottaa.
     Erkolle suurlakko ei tullut järkytyksenä, jotakin tällaista hän oli odottanutkin. Mutta vanhenevan sairaan runoilijan kynä ei enää syttynyt täysin määrin uutta aikaa tulkitsemaan. Erkko kirjoitti vielä horjuvan luonnoksen vuotta ennen kuolemaansa, jonka 100-vuotista muistoa ensi syksynä juhlistamme, seuraavat säkeet:

Se mieltä huumaa
ja päätä kuumaa
tää ajan myrsky, mut talven taittaa
ja kesän laittaa
tää huima tyrsky.

Uus' suku soitti, maan vapaus voitti
toi oikeutta.
Jäi mielivalta
ja sorron alta
(pyyhitty)
Vapaiksi mielet
se päästi, kielet
se sorron alta laukoi.
Yli mielivallan
se lain vallan
ja oikeuden aukoi.
Yön hautajaiset
on hurjanlaiset (pyyhitty: purppuraiset)
mut aamukellot kaikaa.

Erkon runous on herättänyt myös hyvin vastakkaisia tulkintoja. Näytelmässä Pohjolan häät on profetia, missä Kalevan taistelijat ovat päihittäneet Hallattaret ja Usvattaret ja marssivat esiin taistelun jälkeen:

Salon siintävän povesta missä on metsä aina nuori -
parven pulskean näette
tänne astuvan; edellä
uros valkea, valittu.

Erkon elämäkerran kirjoittaja Martti Jukola - tunnettu myös urheiluselostajana (Berliinin kisat 1936, 10 000 metriä - "Murakoso jää, Murakoso jää" - Salminen, Askola ja Iso-Hollo - kolmoisvoitto!) tulkitsi viitteellisesti ja rohkeasti, että tässä runon näkijänainen näkee tulevaisuuteen, jolloin Erkkoa ei enää ollut, mutta tuossa "valkean uroon" johtamassa joukossa oli juuri "sitä Lemminkäisen rajua henkeä, sitä alttiin uhrautuvaa isänmaanrakkautta, jota runoilija oli nuorisoon lietsonut historiamme vaikeina vuosina sataluvun alussa" - viittaus siis vapaussotaan ja valkoisten voittoon, mistä vasemmistoälykkö Raoul Palmgren pahasti pillastui ja syytti Jukolaa poliittisesti tarkoituksenmukaisesta tulkinnasta - valkealla uroolla tarkoitettiin kenraali Mannerheimia. No, muistettava että Jukolan sinänsä erittäin seikkaperäinen ja sisältörikas elämäkerta, sen toinen osa on julkaistu 1939. Ihme ellei ajan henki tämän verran tutkijaankin vaikuttaisi.

Entä Erkon vapaudet ja sitoutumiset? Hän säilytti runoilijan poliittisen vapauden ja koskemattomuuden eikä suoranaisesti liittynyt mihinkään rintamaan paitsi tietysti nuorsuomalaiseen liikkeeseen, jonka aktiivisimpia kirjoittajia hän oli. Mutta kirjoittamalla hän vaikutti nimenomaan kirjoittamalla ja puhumalla. Leinon ja Palmgrenin mukaan hän oli aikansa näkyvimpiä yhteiskunnallisia julistajia, uuden ajan airut.
     Henkilökohtaisessa elämässään J.H. Erkko onnistui huomattavasti huonommin. Hänen suuri elämänikäinen haaveensa päästä naimisiin ja perustaa perhe omaan kotiin ei koskaan toteutunut. On laskettu että Erkko kihlautui elämässään neljä kertaa ja kosi lisäksi kahdeksaa naista ja sai yhtä monet rukkaset - koskaan ei onni kestänyt häihin saakka.
     Mistä mahtoi kiikastaa? Kun viimeistelen Erkon vaiheita käsittelevää kirjaa, en vielä tyhjennä koko pajatsoa, riittäköön viitteeksi, että aikansa kuuluisin runoilija tavoitteli ilmeisesti mahdottomia: kovin nuoria neitosia näytelmäsankarinsa Väinämöisen tapaan ja lisäksi yhtä mahdikkain elkein. Neitoset yksinkertaisesti pelästyivät ikääntyvää, komein runokääntein lähentelevää kosiomiestä, jonka käytännöllisistä aikeista ei voinut olla mitään varmuutta.
     Kolhuista opittuaan Erkko kehitti viidenkymmenen ikävuoden ohitettuaan suuren finaalisuunnitelman: hän päätti rakennuttaa oman hirsilinnan Tuusulaan Pekka Halosen avulla ja tuoda sinne hääjuhlaan uusimman löytönsä, 19-vuotiaan talon tyttären Thyra Nyqvistin. Luvassa oli kaksoishäät, Kansallisteatterin vihkiäisnäytelmä Pohjolan häät ja sen tekijän omat oikeat häät, arvatenkin yhtä komeat. Suuri suunnitelma kuitenkin kariutui Thyra Nyqvistin peräytyessä hankkeesta viime hetkillä, ilmeisesti vanhempiensa ja sukulaistensa neuvosta. "Pesä valmistui, mutta lintu lensi tiehensä." Erkko jäi yksin uljaaseen Erkkolaansa, joka vieläkin seisoo vastapäätä Kiven kuolinmökkiä Tuusulan rantatien varrella, kulkijain ihmeteltävänä ja nyttemmin myytävänäkin, mutta eipä ole ilmaantunut kiinnostuneita. Runoilijan elämän tragikoominen epilogi.
     J.H. Erkko sai murtuneena miehenä halvauskohtauksia, viimeisen Helsingin Viiskulmassa perjantaina 16. marraskuuta 1906, vietiin lähelle Eiran sairaalaan, missä hänen voimansa loppuivat 57-vuotiaana. Hänen ruumissaattonsa sairaalasta Laivurinkadulta Lapinlahden uudelle hautausmaalle kuuluu olleen suurimpia, mitä Helsingissä koskaan oli nähty. Arkkua kantoi koko kansallisen taiteen kärkikaarti Eero Erkon, Juhani Ahon, Eino Leinon, Oskar Merikannon, Pekka Halosen, E.N. Setälän, K.A. Castrénin voimin hännänhuippuna tärkein mies, mesenaatti Juho Lallukka. Erkon mukana painui mailleen usko suuresta kansallisesta yhtenäisyydestä, joka toteutui leimahtaen lyhyeksi ajaksi talvisodassa ja silloinkin toisin tunnuksin kuin parantumaton optimisti ja rauhanmies J.H. Erkko oli perimmältään tarkoittanut.

henkilötiedot | kalenteri | päiväkirja | kirjoituksia | palaute | pääsivulle


 

© WebDesigner: Riitta-Liisa Myllymäki

malla. Leinon ja Palmgrenin mukaan hän oli aikansa näkyvimpiä yhteiskunnallisia julistajia, uuden ajan airut.
     Henkilökohtaisessa elämässään J.H. Erkko onnistui huomattavasti huonommin. Hänen suuri elämänikäinen haaveensa päästä naimisiin ja perustaa perhe omaan kotiin ei koskaan toteutunut. On laskettu että Erkko kihlautui elämässään neljä kertaa ja kosi lisäksi kahdeksaa naista ja sai yhtä monet rukkaset - koskaan ei onni kestänyt häihin saakka.
     Mistä mahtoi kiikastaa? Kun viimeistelen Erkon vaiheita käsittelevää kirjaa, en vielä tyhjennä koko pajatsoa, riittäköön viitteeksi, että aikansa kuuluisin runoilija tavoitteli ilmeisesti mahdottomia: kovin nuoria neitosia näytelmäsankarinsa Väinämöisen tapaan ja lisäksi yhtä mahdikkain elkein. Neitoset yksinkertaisesti pelästyivät ikääntyvää, komein runokääntein lähentelevää kosiomiestä, jonka käytännöllisistä aikeista ei voinut olla mitään varmuutta.
     Kolhuista opittuaan Erkko kehitti viidenkymmenen ikävuoden ohitettuaan suuren finaalisuunnitelman: hän päätti rakennuttaa oman hirsilinnan Tuusulaan Pekka Halosen avulla ja tuoda sinne hääjuhlaan uusimman löytönsä, 19-vuotiaan talon tyttären Thyra Nyqvistin. Luvassa oli kaksoishäät, Kansallisteatterin vihkiäisnäytelmä Pohjolan häät ja sen tekijän omat oikeat häät, arvatenkin yhtä komeat. Suuri suunnitelma kuitenkin kariutui Thyra Nyqvistin peräytyessä hankkeesta viime hetkillä, ilmeisesti vanhempiensa ja sukulaistensa neuvosta. "Pesä valmistui, mutta lintu lensi tiehensä." Erkko jäi yksin uljaaseen Erkkolaansa, joka vieläkin seisoo vastapäätä Kiven kuolinmökkiä Tuusulan rantatien varrella, kulkijain ihmeteltävänä ja nyttemmin myytävänäkin, mutta eipä ole ilmaantunut kiinnostuneita. Runoilijan elämän tragikoominen epilogi.
     J.H. Erkko sai murtuneena miehenä halvauskohtauksia, viimeisen Helsingin Viiskulmassa perjantaina 16. marraskuuta 1906, vietiin lähelle Eiran sairaalaan, missä hänen voimansa loppuivat 57-vuotiaana. Hänen ruumissaattonsa sairaalasta Laivurinkadulta Lapinlahden uudelle hautausmaalle kuuluu olleen suurimpia, mitä Helsingissä koskaan oli nähty. Arkkua kantoi koko kansallisen taiteen kärkikaarti Eero Erkon, Juhani Ahon, Eino Leinon, Oskar Merikannon, Pekka Halosen, E.N. Setälän, K.A. Castrénin voimin hännänhuippuna tärkein mies, mesenaatti Juho Lallukka. Erkon mukana painui mailleen usko suuresta kansallisesta yhtenäisyydestä, joka toteutui leimahtaen lyhyeksi ajaksi talvisodassa ja silloinkin toisin tunnuksin kuin parantumaton optimisti ja rauhanmies J.H. Erkko oli perimmältään tarkoittanut.

henkilötiedot | kalenteri | päiväkirja | kirjoituksia | palaute | pääsivulle


 

© WebDesigner: Riitta-Liisa Myllymäki