Henkil&ötiedot
Julkaisut
      Teokset
      Näytelmät
      Artikkelit
Kirjoituksia
      Ajankohtaista
      Esitelmiä / Puheita
      Kannanottoja
palaute
pääsivulle

päiväkirja

UUSIN

Tiistai 2.10.07
Orientoitumista Sepänkadulla. Kotoisaa, jotenkin helppoa. Marja riehuu asuntoa kunnostamassa, hoidan annettuja tehtäviä kuuliaisesti.
     Anja soittaa Otavasta. Haen kastajaiskappaleen romaanistani Kuningasajatus. Jäänyt jokseenkin mielestä kun kierrettiin etelän maita. Herkistävä jälleennäkeminen. Selaan hajamielisesti sieltä täältä. Kansi himmeän tyylikäs. Kolmas osa päättää yhden vaiheen isovanhempieni elämästä. Mukana muita tasoja valkoisten taistelusta 1918. Joka tapauksessa vähemmän kuvattu näkökulma paljon käsiteltyyn ajankohtaan.
     Katson ahneesti televisiota kolmen viikon paaston jälkeen. Heimat oli taas hieno, Risto Orkon vanha Aktivistit (1938) yllättävän tiheä, miltei jännittävä. Samaa aikakautta olen kolmessa romaanissa käsitellyt. Tekijänkappaleet viipyvät, vuorossa ensin Turun kirjamessut.

Sunnuntai 7.10.07
Turun kirjamessuilla oli kodikasta kuten ennenkin. Pidän Turun ilmapiiristä, mitä ei kai pitäisi tunnustaa. Marja esittelee kotikaupunkiaan nostalgisella lämmöllä. Marina Palace on uusittu varsin hienosti. Esiintyminenkin onnistui kohtalaisesti, oli hyvä haastattelija ja Kirjailijaliitto juhli 110 vuottaan hillitysti. Hauska tavata tuttuja, varsinkin Villa Karon monitaitoguru Juha Vakkuri ja Tallinnan hengetär Maimu Berg. Lisäksi hauskaa pöytäseuraa: Eeva Nikoskelainen ja Tiina Pystynen. Olihan siellä yksi vanha norssikin, Hannu Kankaanpää. Ja vilahti Istanbulin velmu matkatoveri Jukka Parkkinen, joka sai Anni Polva -palkinnon. Onnea!
     Kuuntelin messulavalla kahta hyvää esiintyjää, Viktor Jerofejevia ja Erkki Tuomiojaa. Varsinkin edellisen teos Hyvästä Stalinista kiinnostaa, sen problemaattinen isäsuhde. Marja näppärästi ostikin kirjan hyvissä ajoin isänpäiväksi.
     Luin Antti Tuurin Kylmien kyytimiestä. Kun osaa hyvin yhden kertomistavan, mitä sitä muuttamaan. Kuiva ironia, niukka sanonta ja pohjalainen heimotuntemus hallitsevat tässäkin varsin karmeaa aihetta. Kalevankankaan taistelut näyttävät valkoisten puoleltakin kaoottiselta ryntäilyltä. Sivuan samaa aihetta, vuoden 1918 tapahtumia valkoiselta puolelta vaihtuvammin eri kulmista omalla kirjallani Kuningasajatus, jonka haastattelijani Antti Korhonen oli lukenut oivaltaen ja kunnollisesti. Saa nähdä mitä jatkossa.
     Kun puhuin haastattelussa vaihteeksi vapaussodasta, muuan turkulainen juristi tuli tästä kiittämään ja kirjaa ostamaan. Myönsi Väinö Linnan näkemyksen hallinneen meillä nyt puolisen vuosisataa, arveli aaltoliikkeen viimein liikkuvan toiseen suuntaan. Katsotaanpa.
     Matti Vanhanen etsii yksityisyytensä rajoja oikeudessa, mikä kyllä ymmärrettävää. Mutta mitä mahdollinen ennakkotapaus vaikuttaa kirjoittamisen vapauteen vaikkapa muistelmissa? Asia voi vielä puhuttaa kustantajia ja kirjailijaliittoja.

Aleksis Kiven päivä 07
Aurinko heittää kiilan Engelin aukiolle. Juhani Aho katselee jalustaltaan merelle levollisena kuten aina. Ykkösen raitsikka kolistelee kohti Kauppatoria. Ah Helsingin aamua.
     Päässyt kunnolla taas Waltariin kiinni. Eilen Maaseudun Tulevaisuuden Stina Haaso tarjosi lounaan Elitessä ja kyseli kaikenlaista; olihan W lehden ahkera arvostelija 10 vuotta 1932-42 - yhteensä noin 600 juttua kirjoista ja teatterista. Siis varsinaisen työn ohessa: yhden kriitikon urakka sinällään. Tauno Palon pihvi piti kutinsa.
     Sukellus nostalgiselle 60-luvulle illalla: Heartbeat ja Heimat 2 liikkuvat samassa ajankohdassa, edellinen brittein saarella, jälkimmäinen syvällä Saksassa. Erinomaisia sarjoja, ainoita joita haluan katsella. Edellinen sisältää humaanin julistuksen keveän pinnan alla, jälkimmäinen kyntää taiteen, neuroosien, porvarillisuuden, yhteiskunnan konventioiden monitasoista pohjamaata.
     Mutta mikään ei voita Murnaun mykkäelokuvaa Auringonnousu, jonka Aki Kaurismäki valitsi iloksemme sunnuntain Teemaan. Mikä hurmaava elokuva! Voiko sitä enää mikään ylittää. No jaa, elämykset haalistuvat hämmästyttävän nopeasti. Murnau pitää saada uusintana kerran vuodessa.
     Tänään Kiven päivänä käymme silakkamarkkinoilla, poikkeamme Tampereelle kirjatilaisuuteen ja suuntaamme nokan pitkästä aikaa Hämeenkyröön. Mitähän sinne kuuluu?

Perjantai 12.10.07
Mollen lähtö kyllä hiljensi muutamaksi toviksi, pani muistelemaan.
    Kun IS muistokyselyynsä siteerasi vain niukasti ja senkin väärin mietteitäni, pitäisi ehkä kirjoittaa raskaan sarjan elokuvamiehestä vielä jotakin. Kesä 1969, jolloin taottiin Siunatun hulluuden käsikirjoitusta Mollen kotkanpesässä Sorsasalon kalliolla, on totisesti jäänyt mieleeni. Mutta en nyt sentään väitä, että hänellä silloin VIELÄ oli "yritteliästä energiaa" - olipahan vähän positiivisempaa, elämänuskoisempaa mieltä kuin sitten myöhemmin...
    Maa on syntinen laulu sitten sarjassaan toisenlainen, vieläkin vaikuttavampi elämysten sarja. Taittui väkevä tahtomies, mutta työ tuli kyllä tehdyksi.
     Kiven päivänä siirryttiin vaihteeksi Hämeenkyröön Tampereen kautta, missä aika heppoinen kirjallinen tilaisuus Sokoksen kahvilassa, selvittiin siitäkin. Kirjahan tuli laatikossa juuri sopivasti Kiven päivänä, joten täytyy siitä jossakin hiukan puhua. Ja kotoisaa oli tietysti keinahtaa Viehätyksen pinmeään pihaan, silmitellä kuukauden tauon jälkeen tätäkin residenssiä ja syksyn kirjavuutta pakkasaamusella. Muutama päivä tässä vierähtää.

Tiistai 16.10.07
Palasin Kirkkonummelta, missä rattoisa kirjallinen iltama kokeneen sirkustirehtöörin Heikki A. Reenpään henkevällä johdolla. Kovin sotaiseksi meni keskustelu, sillä kolme meistä oli kirjoittanut vuoden 1918 tapahtumista (Sture Lindholm, Antti Tuuri ja mä) ja vielä oli Viipurin menetystä koskeva uusi teos, esittelijänä Eeva Tammi. Itsenäisyyden juhlasyksyä eletään, tammikuussa tulee 90 vuotta kapinan alkamisesta, joten muistelemista ja tutkimista riittää varmaan vielä seuraavat 10 vuotta ja pitempäänkin.
     Katselin alussa aikani kuluksi Kirkkonummen kirkkoa, missä venäläiset pitivät tansseja ja hevostallia Porkkalan miehityksen aikoihin. Hautakiviä kannettiin silta-arkkuihin, kertoi paikallinen kirjakauppias. Reenpää esitti Helsingin liittämistä Kirkkonummeen, missä olisi lisämaata tarjolla kuulemma helpommin kuin Sipoon suunnalla. Kirkkonummen erinomaisuudesta kuulimme häneltä paljon, samoin siitä kuinka sodasta 18 olisi kirjoitettava, luennoitsijana Raija Oranen.
     Ainoa poikkeava esiintyjä oli pitkä tumma Minna Andersson, joka on kirjoittanut kirjan esiäitiensä synnytyksistä eri aikakausina. Yleisöä koulukeskuksessa satakunta, keskusteluun ei juuri jäänyt sijaa, meitä oli niin suulaita esiintyjiä.
     Täällä sitä nyt ollaan taas, kotoisalla Sepänkadulla puiston kupeella, syksyn suhistessa puissa ja lennättäessä lehtiä käytävillä. Syvä lokakuu. Olen onnellinen paluumuuttaja, vaimoni yhtä innoissaan.
     Tapasin päivällä vanhan matkatoverin Faruk Abu-Chakran, jolla on lennokkaita ideoita Waltari-juhlien varalle: arabimaailmaa pitää ottaa mukaan ja järjestää kunnon sessio Pariisissa, miksei taas Alexandriassakin. Sain häneltä esitelmän Taha Husseinin ja Waltarin suhteista, tunnettehan Husseinin, sokean arabirunoilijan...
     Mutta juhliihan Sillanpääkin ensi vuonna; pidimme yleiskokousta Hämeenkyrön kirjastossa lauantaina ja hahmotimme tulevia tapahtumia. Valitettavasti en nyt ehdi mukaan kovin intensiivisesti, mistä Kyrössä ollaan luultavasti laajalti tyytyväisiä. Järjestelimme Viehätystä talvikuntoon, heitimme taas hyvästit ja jätimme kissan Tyynen hyvään hoitoon. Eipä jäänyt kaipuu painamaan, aika aikaa kutakin.

Keskiviikkoaamuna 17.10.07
Esko Salmisen räväkkä avaus vuoden 1918 suomettuneista kuvauksista kirjallisuudessa virkisti aamun Hesarissa. Tätähän Raija Oranen jo voimallisesti pauhasi eilen Kirkkonummella. Olisikohan lehti kääntymässä tämänkin tragedian kuvauksissa? Väinö Linnan tulkintojen selvää uudelleenarviointia olen jonkun aikaa odottanut, nyt alkaa jotain pirahdella. Varpion Linna-elämäkerta oli vielä näiltä osin läpeensä solidaarinen ja kohdetta kunnioittava kuten sopiikin.
     Tietysti seuraan mielenkiinnolla, nouseeko oma kirjani Kuningasajatus tässä mitenkään esiin, onhan siinä valkoisen puolen vähemmän kuvattuja tunnelmia Helsingissä ja Pietaristakin otetaan vauhtia, käväistään muutamaan otteeseen Pohjanmaalla ja viivähdetään pitempään Hämeenkyrön verisissä läpimurtotaisteluissa, erään nuoren perheellisen kirjailijan tunnoissa ennen Hurskaan kurjuuden äkillistä kypsymistä. Paljon tuttua, paljon kertomatta jäänyttäkin.
     Tämän päivän taisteluista: Tehyn joukko-offensiivi tuottaa ratkaisemattoman näköisen umpikujan terveydenhuoltoon. Miten aikovat sen puhkaista? Ainakaan meidän hoidettavien tilanne ei näillä näkymin parane vaan pahenee, kun uutta väkeä ei ole aikoihin varaa palkata hoitoalalle. Lähtevät pian entisetkin muille markkinoille. Vanha koulukaveri Salonius pahassa raossa, uransa pahimmassa?

Perjantai 19.10.07
Jatkuu keskustelu vuoden 1918 tapahtumista. Esko Salminen esittää radiossa vakaalla tyylillä sinänsä oikeaa asiaa: kapinan ylätason tavoitteista on "kohteliaisuussyistä" jokseenkin näihin asti vaiettu ja otettu tuo Linnan väkevä torpparitason oikeudenmukaisuuskulma sodan perustaksi. Siinä on vääristymä, jota HS:n hiukan huvittava raatikaan ei ota todesta, vaan vanhoin asentein in corpore tyrmää Salmisen avauksen.
     Mietin että uusi romaanini Kuningasajatus ei tietenkään ole sellainen "suuri valkoinen romaani", jota Salminenkin näyttää odottavan, mutta siinä sentään katsotaan sotaa tavallisen valkoisen perheen näkökulmasta ja myös ylätasolta, joka valkoisella puolella oli varsin neuvoton ja sekasortoinen sodan alussa. Tämä vaihe on ainakin jäänyt kirjallisuudessa vähälle kuvaukselle. Sekasortoa oli punaisella puolella vielä enemmän, enkä voi kuvitella, kuinka maata olisi voitu johtaa kumouksen onnistuessa näillä voimin, jotka silloin ottivat pankit, virastot ja teollisuuslaitokset haltuunsa.
     Eli Salmisen esittämä näkemys maan joutumisesta neuvostovallaksi punaisen voiton myötä on todennäköinen, ja sitähän useat professoritkin myötäilevät eilisessä HS:n haastattelussa. Päättymätön sota kuten Salminen otsikoi kirjansa.
     Eilen avattu elokuvakausi Helsingissä: 2 päivää Pariisissa onkin yllättävän kirpeä ja letkeästi piruileva parisuhteen pikakuva Pariisista, missä kireä jenkki Jack joutuu tyttöystävänsä myötä silmätysten kuohuttavan moraalittoman kaaoksen ja perhefarssin kanssa. Kaikkine karrikatyyreineen osuva kansallisuuksien yhteentörmäyksen kuvaus. En muista ennen nähneeni 60-luvun hippien ikääntyneen näin villeiksi vanhemmiksi. Suositeltava rentoutumishetki.
     Samassa tarkoituksessa, kirjoitustyön lomassa, luen Matti Kassilan notkeita ja hervottomia tarinoita kirjasta Kun pappa nauruun kuoli. Olisi kirjailijanakin hyvin itsensä elättänyt tämä vetreä elokuvamies. Niistä lisää kun pääsen loppuun.
     Illalla jälleen Tuusulan Erkkolaan kuuntelemaan musiikkia, nauttimaan iltapalaa ja viiniä ja puhelemaan jotakin mitä mielessä liikkuu. Tulkaa mukaan te kynnelle kykenevät.

Lauantai 20.10.07
Varsin hurmaava ilta eilen Erkkolassa: Lea Pekkalan johtama kvartetti soitti Johan Henselin d-molli jousikonserton 1700-luvun Ruotsista, Bellmanin henkeä kuten joku yleisöstä havaitsi. Pirtti oli myyty täyteen, viiniä ja pieniä paloja tarjoiltiin yläkerrassa ja sitten oli vuoroni pakista Erkosta ja Kuningasajatuksesta ja Waltaristakin keskusteltiin. Vilkasta ja henkevää, fiksua asioista kiinnostunutta yleisöä. Lopuksi laulettiin yhteisesti Merikannon säveltämiä lauluja Erkon runoihin.
     Kannatti viettää J.H. Erkon juhlavuotta 2006, kun siitä oli näin kantavia seuraamuksia: Erkkola on viimein päässyt arvoiseensa yleiseen käyttöön. Hirsirakennus on kodikas ja hyvin entisöity ja tyylikkäästi sisustettu Tuusulan Rantatien varressa, täydentää kulttuurin kultakauden rakennusketjun.
     Kun pyrähdän aamulla nurkan taakse Kanniston leipomoon, näen Hbl:n otsikon: Ruotsi valmis ottamaan lapsia hoitoon Tehyn irtisanoutumisen ajaksi. Täähän on kuin sota-aikaa kohta.
     Mollen muistoilta Teemalla vaikutti ihmeen hiljentävästi. Dokumentti oli samaa jauhamista kuin ennnenkin, mutta sävy oli kovasti nöyrtynyt, värisevä patetia vaimennut. Mollella oli aina rooli päällä, mutta tässä jo ohentunut, jotain vanhaa ja aitoa paljastunut esiin. Tuntui hyvältä, pehmeältä. Siellä oli se herkkä romantikko pohjalla, joka sitten maailman hampaissa otti tuo repivän ja rehentelevän ja ihmistä kourivan taiteilijamarttyyrin manttelin. Tässä oli pari ripausta entistä elävää Mollea, runonlausujaa.
     Syntistä laulua en vielä jaksanut katsoa kuin katkelmittain. Ehkä senkin voisi joskus kestää alusta loppuun.

Maanantai 22.10.07
Viikonlopun suuria huveja: käynti torilla ja kauppahallissa vilppaan aurinkoisena tuulipäivänä. Isovanhempani olivat siellä kanta-asiakkaita jo sata vuotta sitten. Sekä tuttujen ja sukulaisten tapaaminen, täällähän se on vaivatonta.
     Kun en jaksanut katsoa Maa on syntistä laulua edes Mollen kunniaksi uudestaan johtuu varmaankin muistoista ja elokuvan raskaudesta ja raakuudesta. Aamulehdessä Niiles-Jouni Aikio muistelee tänään kerrankin suorasukaisesti millaista se meininki oli filmauksissa. En silloin enkä vieläkään ymmärrä miksi piti pyrkiä niin "aitoon" ilmaisuun ihmisiä ja eläimiä rääkkäämällä. Saatiinhan uusi repäisy suomalaiseen elokuvaan, ja laajastihan sitä on ylistetty. Elokuvamies Matti S. tässä myönsi, ettei voi sietää leffaa eikä katso sitä koskaan uudestaan. Mutta tehonsa sillä siis on. Palattava joskus rauhassa, kirjoitettava kaikesta mitä siihenkin liittyi.
     Aika hyvä ihmiseksi oli jotensakin helpompi kestää, verkkaisuutensa ja hajanaisuutensa uhallakin. Se on alkuperäistä Mollea, Aapelinsa hän tunsi läpikotaisin, mutta sotki tähän muutakin materiaalia eri kirjailijoilta ja vähän Meidän herramme muurahaisia, jotta keitos saostuisi. Hersyviä, karhean koomisia tuokioita muuten karvasta ihmiskuvaa tihkuvassa kokonaisuudessa. Alkuperäisiä karvanaamoja hän kokoili ja niillä herkutteli. Molle tahtoi todistaa teesinsä, ettei Aapeli ollut mikään lempeästi pihaelämää silmäilevä humoristi, vaan pohjaltaan ihmisvihaaja. Aapelin poika Pasi Puupponen puhui aiheesta analyyttisesti kesällä Vammalan päivillä, julkaistu Bibliophiloksen uudessa numerossa.
     Totta on Enska Suomisen tokaisu aikanaan: Mollella oli teurastajan estetiikka. Hän leikkasi verisiä kimpaleita ja latoi ne peräkkäin. Mitään rytmitajua ei voi havaita, ei sisäistyvää näkemystä tai tarinan kertomisen taitoa. Mutta raastava ja alkukantainen katsomus oli ajan tilauksessa.
     Nyt viimeistään ansaitsisi Matti Kassila akateemikon arvon, olisi ansainnut mielestäni jo ennen Mollea, jos koko pitkä ura otetaan huomioon. Kassila on vetreässä vedossa kirjoittajana edelleen; Kun pappa nauruun kuoli sisältää letkeitä tarinoita jos kohta venytystäkin. Oma filmimaailma on kertomuksissa hauskasti läsnä, filmiskenarioitahan nämä miltei ovatkin, elokuvallisesti nähtyjä eroottisia tihentymiä ja farssimaisia juonenkäänteitä, hyvän sepittäjän keksintöjä. Kovenevat kalut esiintyvät tiuhaan, samoin muhkeat takamukset ja rinnat. Siinä ainoa yhdistävä säie Kassilan ja Mollen välillä. Onhan Kassila muuten elokuvan kertojana toista luokkaa.
     Aivan omaa luokkaansa on edelleen Heimat - Kotiseutu, joka tulee Teemalta parin tunnin pätkinä. Merkillinen sarja ajelehtii näennäisen sattumanvaraisesti ihmisestä toiseen ja silti samalla rakentuu looginen ajankuvaus 60-luvulta. Ikään kuin johtoajatus oli aikaa sitten kadonnut, ja silti se kulkee pohjalla mukana. Venäläinen Saatana saapuu Moskovaan vangitsee joka kuvallaan, välittömästi.
     Niin ja autonkuljettaja Räikköstähän tässä pitäisi juhlia eikä horista vanhoista elokuvista, mutta minkäs teet. Tuntuu maan tai vähintään Ferrarin petturuudelta jollei innostu tästä hyytävän jäisestä formulakuskista. Juhlittakoon siis häntä kaikin voimin ja palkein.

Tiistai 23.10.07
F.E. Sillanpään Seuran kokous pitkästä aikaa Helsingissä, Opetusministeriön hopeakabinetissa. Ulla Nordgren järjesti kodikkaasti ja huone täyttyi, tuoleja haettiin lisää. Tätä on vähän kaivattu, taas päästiin alkuun.
     Ulla kertoili työstään ministeriössä, vähän pohdittiin sitäkin kuuluuko Kimi Räikkönen siihen liikunnan piiriin, jota Kulttuuriministeriö hoitelee, tuskin. Suomi saa ilmaista pr:ää enemmän kuin muusta huippu-urheilusta yhteensä, jos nyt tätä autoilua voi urheiluksi kutsua, kyllä kai. Vaan onko Räikkönen edes kirjoilla Suomessa?
     Puheenjohtaja Jussi Niinenmaa tuli Hämeenkyröstä selvittämään ensi vuoden suunnitelmia. FES täyttää 120, aihetta on vähän kohottaa hänenkin ajatuksiaan esiin. Eniten puhututti Sillanpään luontokäsitys, monistinen filosofia, joka olisi taas polttavan ajankohtainen, jos joku sen puolen suostuisi huomaamaan. Maisemalliset näkökohdat nousevat vahvasti esiin, kaavaillaan jopa kansallismaiseman päivää ja seminaaria maiseman merkityksestä ja sen uhkatekijöistä. Martti Kapasen valokuvanäyttely murtuvasta maisemasta tulee pohjustamaan aihetta.
     Sittenpä puhe kiertyi taasen ajankohtaiseen vuoden 1918 jälkikeskusteluun, jossa Sillanpään Hurskaalla kurjuudella on yksinäinen ja kiistämätön arvoasemansa kirjallisuudessa. Siitä täytyisi saada uusi painos ja näkyvyyttä enemmän Sillanpään kestävään ja rohkeaan tilitykseen ihan noin tuoreeltaan, myrskyn silmästä. Kun on kaivattu myös valkoisen puolen näkemyksiä uudelleen esiin, esittelin vähän omaa kirjaani Kuningasajatus, jossa juuri Sillanpääkin nuorena perheenisänä ja yksinäisenä ajattelijana nousee yhdeksi keskushenkilöksi kapinasodan melskeissä.
     Hauska oli tavata taas seuran aktivisteja, Aarne Laurilaa etunenässä sekä entisiä kyröläisiä ja nykyisiä helsinkiläisiä ynnä muita valistuneita, suvunkin jäseniä, Ullan lisäksi Noraa ja Saaraa. Olipa siellä uusi jäsen Sara Nykänen, joka valmistelee gradua täällä yliopistossa Sillanpäästä, joten ihan hiljaista ei ole tutkimusrintamallakaan. Odotellaan mitä tästä kypsyy ja mitä Hämeenkyrössä vielä kehitellään. Kuten Jussin kanssa pois kävellessämme totesimme: Sillanpää on vähän liian syvällinen ja korkeatasoinen kirjailija tullakseen huomatuksi nykyisessä kirjallisuuskeskustelussa.

Torstai 25.10.07
Alkavat kirjamessut. Ensimmäinen vaikutelma: aina vaan paisuvat. Valtaisa kirja-alan tietoisku. Mutta ovatko kaikki nämä ihmiset kiinnostuneet kirjoista vaiko toisistaan ja julkkiksista ja yleisestä selluamisesta? Hömppääkin on entistä enemmän.
     Pohjustettiin lounaalla Vammalan ensi vuoden messuja eli vanhan kirjallisuuden päiviä. Siellä on hyvä toteuttava porras, on sikäli innoittavaa ryhtyä ideoimaan Waltari-teemaa. Tuija Hirvinen ja Saana Ollila briiffasivat ajan tasalle, Jukka Sarjalan kanssa muutama sananvaihto, samoin Kirstin, tähänastisen ohjelmista vastaavan.
     Waltari-standilla oli vilkasta, Istanbulin matkaa muisteltiin. Avajaisiakin vähän kuulosteltin, mutta runoräppi oli sentään liikaa. Presidentti puhui kirjan merkityksestä, mistäpä muusta. Tommi Metsäketo lauloi sentään kauniisti.
     Aamulla muuten Mäkelänrinteen uimahallin kautta messuille, siitä lyhyt huippaus kävellä. Ensimmäisen kerran vierailimme upeassa uimakeskuksessa ja heti törmäsin Rainer Pelkoseen, entiseen rehtoriini, kun olin täällä opettamassa suomea 70-luvun alussa. Vetreä urheilija oli edelleen Pelkonen, entisaikojen juoksijamestari. Uimakeskus on hänen muistimerkkinsä, sitkeän työn tulos. Muistelimme ohimennen Mollea, siellähän tapasimmekin heidän mökillä taannoin Sorsasalon kalliolla. Muitakin tuttuja uimareita; otamme tavaksi virkistäytyä Mäkelänrinteessä.
     Illalla tyrmäsi tieto Stora Enson tuloksenparannustoimista. Kuinkahan kauan tähän menoon tyydytään jonkun päivän mielenilmauksilla. Vaan minkä teet globaaleille markkinavoimille, juokset vain niitten pillien tahdissa.
     Ilmeisesti menetään myös 141 tuki, ja pian tyhjenevät sairaalat hoitajista. Ei käy kateeksi hallituksen asema näinä aikoina, jos kohta monella ihmiselläkin on kurjaa. Autetaan sentään punaisilla nenillä kehitysmaiden lapsia.

Perjantai 26.10.07
Kirjamessuilla tapaan Markéta Hejkalován, joka saapuu tummana ja tyylikkäänä ja tuo kirjansa Fin Mika Waltari meidän standille. Käymme kahvilla ja syömässä, pikaisia kuulumisia Prahasta. Uusia käännöksiä? Ehdotan Koiranheisipuuta. Kuuntelen seminaaria kääntämisen sietämättömästä vaikeudesta ja tapaan Piret Salurin, joka kääntää Sinuhea viroksi. Siitä on ennestään emigranttikäännös. Tärkeintä on löytää oikea rytmi, ja Piret uskoo löytäneensä. Se on kai sitä mitä tsekintäjä Vladimir Piskor tarkoittaa hauskalla termillään 'samanaaltoisuus' kirjailijan kanssa. Kari Hotakainen tyytyy nokkelasti vitsailemaan.
     Waltari-seuran standilla käy vilske, samoin vastapäätä Bibliophiileillä, Anneli ja Kirsti päivystävät, tarjokkaita riittää ja uusia jäseniä, eletään korkeasuhdannetta. Anssi johtaa kirjaruhtinaan tavoin omaa Arohonka-osastoaan kulmalla.
     Illalla vastaanotto Ruotsin suurlähetystössä, puheensorinaa, pientä tungosta. Outi Pakkasen kirjat liikkuvat samoilla kulmilla missä asumme, suosittelen Marjalle orientoitumisoppaiksi, mitä hän ei kohta enää tarvitsekaan. Koostuu leidien pöytä salonkiin, siinä hän viihtyy Liisa Jäppisen ja Liisa Lipsasen, Raija Orasen ja kumppaneiden kanssa. Ruotsalainen kustantaja kertoo sotahistorioiden kirjakerhosta, jollaista meillä ei edes ole, vaikka olemme käyneet viime aikoina enemmän sotia kuin Ruotsi. Mannerheim kiinnostaa myös lahden takana. Marja sanoo olevansa kuin Liisa ihmemaassa, mutta aivan luontevasti se häneltä käy.
     Joudun erikoiseen keskusteluun Matti Klingen ja suurlähettiläs Eva Walder-Brundinin kanssa miehisestä syyllisyydestä, joka on yllättäen Matillekin tuttu kokemus. Heräämme yöllä neljältä ja mietimme missä olemme munanneet viimeksi. Sirpa Kähkösen mukaan naisen syyllisyys on toisenlaista vai onko sitä... Kerron Matille terveisiä Istanbulista, mikä on tietysti munaus: meidän kristittyjen pitäisi edelleen puhua Konstantinopolista. He ovat Marketan kanssa risteilleet laivalla Pietarista Moskovaan, kymmenen päivää.
     Tärkeintä: sovin ja kuulen Touko Siltalan kanssa yhtä ja toista pian alkavasta Waltari-vuodesta, johon WSOY tottakai panostaa erityisellä tavalla.
     Huomenna messuilla pääpäivä, esiintymisiä, kokous, keskusteluja. Yritetään selvitä. Matti Salo lukenut tarkkaan Kuningasajatusta, ensikommentti sekä tunnustava että kriittinen. Tullut muita hajakommentteja: ylistävä Tampereelta, hieman hämmentynyt Kouvolasta, myönteinen joskin pääasiat ohittava Hämeenkyrön Sanomista. Katsotaan mitä jatkossa. Ostin messuilta Esko Salmisen puhutun kirjan 1918 - päättymätön sota. Vaikuttaa kiintoisalta, vähän ohuelta, nopeasti etenee, joku virhe osuu silmään kirjallisuuden osalta. Sillanpään ja Waltarin osuudet laajahkoja.

Lauantai 27.10.07
No jaa, siinähän oli Hesarissa arvio Kuningasajatuksesta. Ajoitus mainio, kulttuuritoimitus hoiti tämän hyvin. Vanhan huonetoverini Pertin juttu ei nyt hohda innostusta, mutta on sentään kohtalaisen suopea selostus. Vai väritöntä henkilökuvausta. Ainakin henkilöiden vaiheet ovat kyllin värikkäitä, ja saattaa olla että heitä on tässä panoraamassa liikaakin, mutta minkäs teet kun niitä tunki mukaan, toinen toistaan kiihkeämpinä.
     Aiheesta jatkettiin kirjamessuilla, J-P Pietiäinen hyvin perehtyneenä haastattelijana kirjakahvilassa, historioitsija kun on. Puhuttiin paljon valkoisesta sodanjohdosta ja Mannerheimista, sentään Rantalan Villestäkin, Sillanpäästä ei mitään eikä juuri varsinaisesta kuningashankkeesta. Aina eri puolia nousee eri tilaisuuksissa, ehkä sekin tulee tästä kirjan runsaudesta. Tulihan taas toitotetuksi, kuulijoitakin riitti kahvilan täydeltä, tuttuja joukossa.
     Vammalan ohjelmavaliokunnan kokous vilahti vauhdikkaasti ja hyvin tuloksin. Muuta ohjelmaa on sanoisinko vetävästi ja runsaanlaisesti. Nyt vain toimeksi. Kirjamessut on siitä kiva, että voi käytävillä sopia monen vastaan kävelevän esiintyjän kanssa soittelematta tai sähköttelemättä sen kummemmin. Helppoa. Toteuttava porras hoitelee suvereenisti loput.
     Meidän keskustelu Waltarin lavalla Istanbulista meni pipariksi, kun oli liian vähän aikaa ja senkin Päivi lukea lopotti Pierre Lotin sinänsä utuisen kauniita sitaatteja. Yleisöä oli suuri katsomo täynnä seisomaan saakka ilmeisesti kiinnostuneena juuri Waltarin ja meidän myöhempienkin matkakokemuksista, vaan laihaksi taisi jäädä saaliinsa. Vahinko.
     Markéta Hejkalován kanssa päästiin sentään asiaan eli Waltarin asemaan tsekeissä käsiksi. Markéta kertoi kirjastaan ja käännöksistään seikkaperäisesti, helppo haastatella. Waltari kiinnostaa tsekeissä kaiketi siksi, että on historiallisissaan käännekohdan ja murroksen kuvaaja, mistä tsekeillä on enemmän kuin tarpeeksi kokemusta. Ihanaa että Satu Waltarikin oli saapuvilla ja Tsekin suurlähettiläs.
     Näin vierähti päivä pirunmoista vauhtia, lavalta toiselle ja kokoushuoneeseen kipittäen, hyvin ehdittiin. Kaiken päälle vierähdimme tänne kotonurkille syömään mikä oli jäänyt kokonaan väliin ja messupaikat jo suljettiin. Jymy-yllätys: tuo takanurkan turkkilainen basaari tarjosi paitsi mureata ja maistuvaa uunilammasta myös hehkeätä napatanssia. Jouduin itsekin lattialle, siellä tanssittiin lopulta joukolla. Olihan mesta. Enpä kerro tarkemmin etteivät kaikki sinne ryntää, pienet on tilatkin. Rööperi on ihmeellinen.

Sunnuntai 28.10.07
Harmaan kolakka tihkusateinen päivä. Ei huvittanut edes ulkoilla. Ajelimme sentään iltapäivällä Laukkoskelle Pornaisten puolelle katsastamaan Joel Elstelän kirjoittamaa ja ohjaamaa monologia Maailman vanhin mies. Siellä seuratalolla on tullut ennenkin käydyksi joissakin lämminhenkisissä Waltari-tilaisuuksissa, jollainen tämäkin tavallaan oli. Ohjaajan äiti Satu oli paikalla tyttärineen, puoli salia yleisöä ja Auli Talvi touhukkaana vastaanottajana, samoin Laukkoski-seuran edustaja ja Pornaisten kulttuurijohtaja. Tuttuja kuvioita. Seuratalo kodikas hirsirakennus, hyvässä kunnossa.
     Monologi kulki reippaasti maailmanhistoriaa pitkin ja poikin Sokratesta ja Platonista Hitleriin ja Eva Brauniin, melkoisia loikkia, nykykieltä ja mieltä menneisyyteen tuupattuna, joitakin hauskoja oivalluksia. Kyllähän siitä tunnisti, että tekijällä on melkoiset kirjalliset ja teatteriperinteet niskassaan, niistä iloisesti itsenäistynytkin. Monologin esittäjä Markku Porkka tunnettu Haminan teatterista, ja tämä Jopin oma yritys on nimeltään Teatteri Beowulf. (Huomaan että se on esittänyt Kulosaaren kartanossa kiintoisan jutun Tsehovista ja Melihovon kesästä 1904, joka jäi huomaamatta muutama vuosi sitten..)
     Siispä rattoisa iltapäivän keinahdus itäuusmaalaisiin maisemiin. Sielläkin varmasti valmistaudutaan ensi vuoden Waltari-tapahtumiin erityisellä huolella. Mika Waltari kirjoitti Laukkosken kesäpaikassa viimeiset historialliset romaaninsa.
     Ase ja laki oli harvinaisen kova ja karu lännenleffa Teemalta, ja hirtehisesti saapuu edelleen Saatana Moskovaan. Kiintoisa puhelinkeskustelu Matti Salon kanssa leffoista ja samalla kirjastani Kuningasajatus, jonka juuri lukenut: sain tiheää ja analyyttistä kritiikkiä, jollainen ei mahdu lehtijuttuihin. Totta lienee, että olen turhankin kohtelias isovanhempiani kohtaan romaanisarjassa, samoin tietty huojunta näkökulmien nopeassa vaihtelussa voi häiritä eläytymistä. Kirjan loppua Matti piti kauniina, liikuttavana, Bergin näkökulmaa selkeimpänä ja kiintoisimpana. Hän kehoitti kirjoittamaan taas vaihteeksi jonkun hurjan omakohtaisen jutun tyyppiä Sydämenjäristys, jota pitää parhaana (!) kirjanani siekailemattomuudessaan. Mietittävä. Ensin tämä iso lohkare Waltarista.

Maanantai 29.10.07
Kuin luokkaretkellä: kolkutimme samassa junaosastossa Anja ja Juhani Salokanteleen, Pekka Tarkan ja Vesa Karosen kanssa Tampereelle. Meillä oli yhteinen kohde: kriiitikkostudia ja tuplasyntymäpäivät.
     Miten hauskaa tulla Tampereelle vaihteeksi täältä etelän suunnasta, näin käymäseltään. Vettä tihkui.
     Yliopistossa oli studia generalia kirjallisuuskritiikistä, puhujina Arvostelijain Liiton puheenjohtaja Siskotuulikki Toijonen, veteraanikriitikko Pekka ja nykyinen radiokolumnisti Vesa. Mainio iltapäivä siitä koostui, sadan hengen saliin Linnaan tuppautui 150 kuulijaa noin arviolta.
     Pekka paalutti omaa kriitikon kaartaan 50-luvun lopulta alkaen ja saattoi pitkän kokemuksen perusteella todeta kulttuurisivujen nyttemmin keventyneen ja popularisoituneen. Ennen kriitikko kirjoitti omista löydöistään ja kertoi sellaista mitä lukijat eivät vielä tienneet. Nyt sanomalehdet kyselevät lukijoiden mieltymyksiä ja kritiikkikin yritt& ja tytöt kertoivat Hämeenlinnan vireästä kulttuurielämästä. Kuulosti aivan muulta kuin Ernon tai Mollen taannoiset narinat kaupungin takapajuisuudesta.
     Saara sitten johdatteli taidemuseoon, missä katsastimme Rembrandt-näyttelyn: pienen pientä herkkää grafiikkaa, mutta aika suppea verrattuna viime syksynä näkemääni vastaavaan näyttelyyn Budapestissa. Omakuvia sarja, joitakin muita muotokuvia ja paljon Raamattu-aiheita. Puuttuivat kokonaan ne iloiset eroottiset kuvat, joita ihailin Budassa. Rembrandt ei ollut vain hienostuneen valohämyn porvarillinen maalari, vaan aikanaan tunnetumpikin grafiikastaan, jossa on enemmän elämää. Juhlavuosi tuotti erilaisia näyttelykokonaisuuksia Euroopan turuille.
     Lasketin sitten esitelmäni, joka yksi sarjasta: näyttelyä lähestytään siellä fiksusti eri suunnilta, minä siis kirjallisuudesta. Tehtävissä on se hyvä puoli, että ne aktivoivat asioihin, joihin ei muuten tulisi tartutuksi. Päätän nyt viimein selättää Cervantesin Don Quijoten, joka ennen aina jäänyt kesken. Kun vaan malttaa kiemuraiset pakatut lauseet ja toistuvat yhteentörmäykset ja rönsyt, romaani alkaakin vetää ja sen julma pohjaironia kajastaa selvemmin. Kuulemma Kekkosen lempikirja; tästäköhän UKK karisti kaiken idealismin ja turhan ritarillisuuden toiminnastaan ja päätyi raakaan realismiin? Macchiavellin rinnakkaisvaikuttaja? Vaikutus paitsi Kiveen myös Waltariin ilmeinen: huumori tietysti ja tämä seikkaileva kaksikko, yhtä hyvin Kiho ja Piukkanen kuin Sinuhe ja Kaptah, universaalit taistelijaparit seuraavat Don Quijoten ja Sancho Panzan jäljissä.
     Juttuni punainen lanka oli se, etttä suuret merivallat ja löytöretkien maat sekä kardinaali Richelieun Ranska tuottivat 1600-luvulla hämmästyttäviä taiteen nousuja, monet lajit keksittiin kuten romaani ja varsinainen draama. Espanja tuotti näytelmiä kuin turkin hihasta, sitten tulivat Molière ja Shakespeare. Turkkilaisvaara oli merkittävä, paine kallistui länteen. Saksa oli hajallaan uskonpuhdistuksen ja sodan jaloissa, Italia pirstoina, Ruotsikin kulutti voimia uskonsotiin, Venäjä tuli hitaasti ja Suomessa vasta opeteltiin omaa kieltä.
     Kotiin Sepänkadulle tavaralastissa, asuntoa kohentelemaan ja Petterin Sinistä laulua taas silmäilemään.

henkilötiedot | kalenteri | päiväkirja | julkaisut
kirjoituksia | palaute

n linjoja auki Viehätykseen.
     Hämeenkyrö tarvitsisi kokonaisvaltaisen suunnitelman matkailuun ja kulttuuritoimiinsa, varsinkin kun risti itsensä komeasti kulttuurikunnaksi. Vielä ei kuulu kummempia. Ajatellaan että vaatimattomuus kaunistaa. Seuraillaan mielenkiinnolla.

Keskiviikko 31.10.07
Hämeenlinnan taidemuseossa esitelmä 1600-luvun kirjallisuudesta.
     Tapaan ensin Piparkakkutalossa ihanat entiset oppilaani Saara Tiuraniemen ja Taija Tuomisen, edellinen Hämeen taidetoimikunnan uusi pääsihteeri ja jälkimmäinen taas vapaa kirjailija ja kouluttaja. Vaihdoimme tietoa mainioiden aterioiden äärellä. Voisiko olla innostuneempi kulttuurimanageri kuin Saara, jota ei byrokraatiksi luulisi. Pohdimme tietysti Waltarin juhlatapahtumia ym. ja tytöt kertoivat Hämeenlinnan vireästä kulttuurielämästä. Kuulosti aivan muulta kuin Ernon tai Mollen taannoiset narinat kaupungin takapajuisuudesta.
     Saara sitten johdatteli taidemuseoon, missä katsastimme Rembrandt-näyttelyn: pienen pientä herkkää grafiikkaa, mutta aika suppea verrattuna viime syksynä näkemääni vastaavaan näyttelyyn Budapestissa. Omakuvia sarja, joitakin muita muotokuvia ja paljon Raamattu-aiheita. Puuttuivat kokonaan ne iloiset eroottiset kuvat, joita ihailin Budassa. Rembrandt ei ollut vain hienostuneen valohämyn porvarillinen maalari, vaan aikanaan tunnetumpikin grafiikastaan, jossa on enemmän elämää. Juhlavuosi tuotti erilaisia näyttelykokonaisuuksia Euroopan turuille.
     Lasketin sitten esitelmäni, joka yksi sarjasta: näyttelyä lähestytään siellä fiksusti eri suunnilta, minä siis kirjallisuudesta. Tehtävissä on se hyvä puoli, että ne aktivoivat asioihin, joihin ei muuten tulisi tartutuksi. Päätän nyt viimein selättää Cervantesin Don Quijoten, joka ennen aina jäänyt kesken. Kun vaan malttaa kiemuraiset pakatut lauseet ja toistuvat yhteentörmäykset ja rönsyt, romaani alkaakin vetää ja sen julma pohjaironia kajastaa selvemmin. Kuulemma Kekkosen lempikirja; tästäköhän UKK karisti kaiken idealismin ja turhan ritarillisuuden toiminnastaan ja päätyi raakaan realismiin? Macchiavellin rinnakkaisvaikuttaja? Vaikutus paitsi Kiveen myös Waltariin ilmeinen: huumori tietysti ja tämä seikkaileva kaksikko, yhtä hyvin Kiho ja Piukkanen kuin Sinuhe ja Kaptah, universaalit taistelijaparit seuraavat Don Quijoten ja Sancho Panzan jäljissä.
     Juttuni punainen lanka oli se, etttä suuret merivallat ja löytöretkien maat sekä kardinaali Richelieun Ranska tuottivat 1600-luvulla hämmästyttäviä taiteen nousuja, monet lajit keksittiin kuten romaani ja varsinainen draama. Espanja tuotti näytelmiä kuin turkin hihasta, sitten tulivat Molière ja Shakespeare. Turkkilaisvaara oli merkittävä, paine kallistui länteen. Saksa oli hajallaan uskonpuhdistuksen ja sodan jaloissa, Italia pirstoina, Ruotsikin kulutti voimia uskonsotiin, Venäjä tuli hitaasti ja Suomessa vasta opeteltiin omaa kieltä.
     Kotiin Sepänkadulle tavaralastissa, asuntoa kohentelemaan ja Petterin Sinistä laulua taas silmäilemään.

henkilötiedot | kalenteri | päiväkirja | julkaisut
kirjoituksia | palaute