Sulka
Henkilötiedot
Julkaisut
      Teokset
      Näytelmät
      Artikkelit
Kirjoituksia
      Ajankohtaista
      Esitelmiä / Puheita
      Kannanottoja
Palaute
Pääsivulle

Päiväkirja

Torstai 1.10.09
Talvisodan muistelu alkoi. Eikä loppua näkyvissä.
     Martti Häikiö esitteli syntymäpäivillään lahjaksi saamaansa Suomi-konepistoolia. Mainitsi että ellei näillä olisi aikoinaan sodittu, Suomi olisi ollut samassa tilanteessa kuin Puola Wajdan Katyn-elokuvassa, joka äskettäin lähetettiin televisiossa.
     Kävin tohtoria onnittelemassa tuossa puiston takana Laivurin kulmassa, samassa talossa missä me asuimme ollessani pieni ja terhakka 40-luvun lopulla. Höyry Häyrinen tuli samassa avauksessa ja ihmetteli, koska ehtisi lukea Waltari-kirjani. Martti taas, että tulossa oleva Koskenniemi-kirjansa on tehty samaan formaattiin, onneksi vähän ohuempi. Oli historiantutkijoita paikalla luja otos Ohto Mannisesta Hannu Soikkaseen, Klingekin saapumassa kun lähdin. Lupasin Martille myöhästyvänä lahjana Jylhä-kirjan, kunhan se painosta ilmestyy.
     Sitten ajelin Tuusulan Lotta-museoon, missä avattiin Finlandia Uutistoimiston aineistoa esittelevä näyttely talvisodan ajalta. Ilmari Hakala luonnollisesti esitteli, soitti minullekin kesän lopulla Waltarin ja muiden propagandataitureiden aiheista. Kun museon uumenista löydettyjä kuvia katseli, niiden teksteissä olikin kovin tutunoloista tunnevoimaista tyyliä. Hakala vahvisti, että FU:n lähettämät kuvat ja artikkelit saivatkin Englannissa mielialat kääntymään Suomelle suotuisiksi. Näyttely on aika vavahduttava, kannattaa käydä katsomassa.
     Toisen Martin, Turtolan, tapasin ja sana Jylhästä vaihdettiin. Ikään kuin sinettinä päivän teemalle posti toi mahtavan paketin: Taipaleenjoki-oopperan valmiin partituurin librettooni, Ilkka Kuusiston nuotteja pumaska pullollaan. Komea opus, Ilmajoella ensi kesänä tavataan.
     Joten eihän päivää voinut päättää muulla tavoin kuin katsomalla nauhalta se Katyn, niin synkkä kuin onkin tarinansa. Intensiivinen ja hieno elokuva, jossa moraalinen tilinteko sodan jälkeen kommunistisessa Puolassa oli yhtä tärkeä teema kuin varsinainen joukkomurha. Kovia koki Puolan kansa, Suomi selvisi sentään ihmeen hyvin kuten Häikiö päivällä todisti.
     Kun sitten perään vähän kuunteli a-studion loputonta inttelyä laudoista ja vaalirahoista, tuli kyllä havainnollisesti selväksi, kuinka pikkuruisista asioista meillä vapaassa demokraattisessa maassa jaksetaan jauhaa ikään kuin suurina ja vakavina ongelmina.

Perjantai 2.10.09
Pidän enemmän näistä pienimuotoisista, halvan budjetin elokuvista kuin spektaakkeleista. Härön Postia pappi Jaakobille oli hieno, ja varsin kiintoisa on myös Donnerin Kuulustelu. Desantti Kerttu Nuortevan mielenmuutokset on hyvin tavoitettu, kiitos Minna Haapkylän vaikuttavan näyttelemisen. Mutta Kastarin roolissa oli mielestäni väärä näyttelijä. Tähän Kekkosen kaveriin olisin kaivannut enemmän luonnetta ja juurevuutta, olisi saatu vähän huumoriakin perin ilottomaan elokuvaan.
     Toinen kohta mikä pisti aprikoimaan oli Poika Tuomisen vierailu Nuortevan luona. Kovin lyhyesti hän taivutti naisen tunnustamaan, verrattuna muihin pitkiin ja junnaaviin kohtauksiin. Pertti Sveholm on mainio näyttelijä, joten olisin odottanut enemmän Poika Tuomisen puheliaisuutta, ovelaa taivuttelutaitoa ja veijarimaista impulsiivisuutta. Teksti ei antanut ilmeisesti aineksia. Tapasin Pojan useita kertoja 70-luvulla Hämeenkyrössä ja Tampereella, haastattelin häntä nauhaan ja hän kävi meidän näytelmissä ja Sillanpään maisemissa jne. Mieleen painuneita kohtaamisia! Kirjankin teimme Hannu Rautkallion kanssa myöhemmin, mutta arvelen että osa Pojan arvoituksesta on edelleen pimennossa.
     Tässä Kuulustelussa on pienessä koossa vähän meidän omaa Katynia, siru kovin myöhäistä moraalista ja poliittista tilintekoa. Mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan.
     Illalla jysähti suuri suru: Phil Bellamy, Aidensfieldin mainio herkkä poliisi, sai surmansa. Mitä sarjasta enää jää jäljelle, kuinka Gina selviää? Piti ottaa moukku konjakkia siihen järkytykseen kuten ottivat poliisiasemallakin.
     Milos Formanin Palaa, palaa antoi vähän lohtua ja iloa. Jos joku joskus tutkii Rauni Mollbergin elokuvia, älköön unohtako tätä Formanin klassikkoa. Molle puhui siitä usein oman huumorinsa (sitäkin joskus oli) inhimillisenä esikuvana: kuinka pikkuasioiden kanssa ährätään ja isot jäävät unohduksiin. Samaa voi sanoa kuluneen viikon poliittisista keskusteluista.

Lauantai 3.9.09
Tutustumassa faijan vanhaan työhuoneeseen Valtioneuvoston linnassa. Siellä se on vieläkin Valtiovarainministeriön kerroksessa, torilta katsoen vasemmassa yläkulmassa. Jonotettiin paikalle puolisen tuntia, tarkat on turvajärjestelyt nykyään. Ennen sain vain kävellä portista sisään faijaa tapaamaan, kukaan ei mitään kysellyt.
     Matti Vanhanen esitteli hallituksen istuntohuonetta, täällähän faijakin esitteli hallitukselle finansseja monet kerrat. Hyvällä tuulella oli Matti, voittajan on helppo hymyillä. Narahtivat kaikki, jotka olivat jo varmoja pääministerin kaatumisesta. Suomen Kuvalehti latasi oikein pudotusnumeron, ja tässä sitä ollaan. Matti hallitsee vahvemmin kuin koskaan.
     Kävelimme aurinkoisella kauppatorilla ja poikkesimme kauppahalliin. Mikä nautinto, säteilevä syyspäivä. Tällaista elämää olen kaivannut.
     Illalla laitoimme ruokaa gynekologi Pekka Venesmaan huippukeittiössä isännän tarkkojen ohjeiden mukaan, siinä Maria-Liisa Nevala ja Pauli Saukkonenkin tekivät parhaansa mukaan punajuurikeittoa ja kuharullia, meille jäi vähän helpompi Caesar-salaatti. Oma osuuteni rajoittui crutonkeihin, menestys hyvä. Markku Valkonen oli selvästi vanha tekijä vaniljakastikkeen taiteessa ja kertoi sitten illallisen mittaan ihmejuttuja japanilaisesta keittotaidosta. Pitkä ilta siitä kehittyi, kun keittiövalmistelu oli perusteellista ja opettavaista. Kuulimme Teatterikorkean promootiosta, missä Turkan kapina huipentui viimein tohtorinhattuun ja uusiin teorioihin maailman synnystä. Yhtäkään näyttelijää ei promovoitu kunniatohtoriksi! Heidän sijaansa hatun sai ansioitunut teatteri-ihminen Tarja Halonen. Esko Salminen näkyy lehdessä sanovankin, että hän ei muita titteleitä kaipaa kuin ehkä ylinäyttelijän... Pekalla ja Kaarinalla on varsinainen taidekoti näillä kulmilla, vanhat korkeat huoneet ja Lavosta ja Palsaa ja kaikkea grafiikkaa seinillä.
     Päivän ravistavia elämyksiä olivat Kuukausiliitteen ja Avun pitkät tarinat Paavo Haavikon viimeisistä ajoista. Aika hurjaa. Mauno Saarella ja Heikki Haavikolla on tässä sodassa omat toimittajansa. Kuukausiliitteen jälkeen aloin ymmärtää entistä paremmin Heikkiä, hyvä että osapuolten näkemykset valaistaan näinkin hyvin, mutta itse asia ei paljon naurata. Saaren tekstinäyte Avussa ei vaikuta kovin lupaavalta. Repivä, sensaatiohakuinen kirja tulossa?
     Otava on menettänyt Haavikon ja Vartion oikeudet WSOY:lle, mistä Ritva on kovin pahoillaan, kun hänen kanssaan puhelimessa puhelin. Paavo näki kuulemma unia Otavasta ja oli onnellinen vain Otavassa ollessaan. Mutta itsekin heilutteli oikeuksiaan aikanaan vähän sinne ja tänne.
     Olin kirjallisuustoimikunnan puheenjohtajana tekemässä Haavikosta akateemikkoa. Painoi silloin tuotannon taso, määrä ja monipuolisuus. Joidenkin mielestä Haavikko on yliarvostettu, kirjoitti myös sekulia ja arvoituksia, sivalsi älyllään, ei juuri luonut eläviä henkilökuvia. Piti kai sellaista, kuten Linnaa, viihteenä. Uusinta kirjallisuuden akateemikkoa ei voi oikein häneen verrata, mutta siinä painottui lastenkulttuuri mitä Haavikko ei koskaan edustanut.

Sunnuntai 4.9.09
Loka Laitisen kolumni Ari Korvolan uskottavuudesta Iltalehdessä asettaa viikon suuren ilmiannon (lautakasan) uskoakseni oikeaan valoon. Parempi aina räväkkä paljastus kuin vedenpitävät todisteet. Jatkoselvityksiä tuskin tarvittaisiin.
     Paljastajana myös Lenita kunnostautuu vihjailevalla supliikillaan. Jotenkin hän tuo mieleen Leppäsen Aunen Linnan Pohjantähdessä, muistattehan hänet joka vakuutti ruustinnalle, että hänellä on kyllä ollut hienoja sulhasia, "semmosiakin että tää kylä menis seläällensä kuma sanosin..." Aune oli aikansa puuma, joka iski myös nuoria miehiä ja höpötti kyläläisille kun Janne häntä ahdisteli: "enks olekkin minä aika kalu..."
     Sataa koko sunnuntain, miten viihdyttävää. Tulee hyviä mustavalkoisia elokuvia, samalla luen uusinta ja tiettävästi viimeistä Wallanderia alkukielellä, hitaasti mutta kiintoisasti Mankell verkkoaan punoo Ruotsin sukellusvenejupakan ympärille.
     Ei tarvinnut lähteä nyt Turkuun kirjamessuille, kun Jylhä ei ole vielä ilmestynyt. Korkea kirjallinen viikko joka tapauksessa alkamassa: ratkeaa Nobel-palkinto, ilmestyy Haavikko-niminen mies ja loppuviikosta on Aleksis Kiven 175-vuotisjuhlat Nurmijärvellä. Pysytään hyvissä kirjoissa.

Maanantai 5.10.09
Voisikohan tutkimustyössäkin turvautua lähdesuojaan? Elämäkerran kirjoittajaa se helpottaisi kovasti, ei tarvitsisi lähdeviitteitä eikä muuta turhaa dokumentointia. Samalla voisi pistää vähän värikkäämpiä väitteitä ja sanoa, että tiedonantaja kyllä ilmoittautuu jos tämä menee oikeuteen. Jospa tämä metodi koetellaan jo tulossa olevassa Haavikon elämäkerrassa.
     Lehtiartikkeleissa käytetään paljon nimettömänä pysytteleviä lähteitä. Historiantutkijat ovat turhan tunnollisia ja kainoja, pistävät haastateltujen nimet yleensä näkyville. Kuinkahan monta mehevää juttua jää kertomatta?
     Lehtimiehillä on oma logiikkansa. Hyvän näytteen antaa Aamulehdessä (3.10.) ystävämme Matti Pitko kaimastaan Vanhasesta. Kun poliitikosta tehdään perustelematon ilmianto, se on ihan oikein ja asiallista. Lähdesuoja antaa selkänojan. Mutta jos poliitikko lähtee puolustautumaan ja järjestää asiasta tutkimuksen, se onkin Pitkon mielestä lapsellista. Niin oikein.
     Yleensähän mediassa kasvaa hyvin kehittyneitä ja kypsiä persoonallisuuksia, jotka tietävät parhaiten kuinka missäkin tilanteessa tulisi (olisi tullut) toimia.
     Kesken pirullisten mietteiden soitetaan uutinen: Veikko Huovinen on kuollut. Tieto muuttaa päivän ohjelman ja tunnelman. Kutsuvat aamulla televisioon muistelemaan Veikkoa. Monet kuvat kulkevat.
     Tunnen koko Huovisen tuotannon. Olin myös tuottamassa ja osin sovittamassa MTV:n sarjaa Lyhyistä erikoisista 80-luvun puolivälissä. Ohjaaja Pauli Virtasen kanssa matkasimme Hailuotoon tapaamaan kirjailijaa hänen kalamajaansa ja pohjustamaan sarjaa, muutaman päivän siellä viivyimme meren tuulissa rantamökissä eväitä mukanamme. Mukavia puhuttiin, hyvin tultiin juttuun. Kävin Huovisen luona myöhemmin Sotkamon Konstankujalla tarkempia sopimassa. Leppoisa, epäluuloinen, hitaasti sulava humoristi oli Huovinen. Ärhäkkä satiirikko jos kukaan, näiden nykysatiirin yrittäjien ylivertainen isoisä.
     Olisin suonut, että Huovinen olisi saanut ensimmäisen Finlandia-palkinnon, mutta se myönnettiin Erno Paasilinnan esseille. Olenhan siitäkin kannanotosta saanut kuulla pian kaksikymmentä vuotta. Pitkät ovat kirjailijoiden ja heidän kaveriensa vihat.
     Kyllä Veikosta juttua huomenna kehitellään Nadja Novakin ja Seppo Puttosen kanssa. Mutta pitäisikö kirjoittaa jotakin laajempaa? Huovista on aika ohuesti tutkittu, mutta kuitenkin. Kaikkeen en kerkiä revetä, nytkin tarkistelen tätä Meriluodon elämänkulkua, sen melko pitkälle ehtinyttä alkua. Mutta tottahan on: Veikko Huovisen koko elämänkaari, koko tuotanto odottaa kirjoittajaansa.

Tiistai 6.10.09
On tunnustettava, että Veikko Huovisen lyhyet erikoiset purevat vieläkin. Eilen luin illalla sängyssä jutun 'Parempi kohtelu keskitysleireille' ja ulvoin naurusta, jotenkin se iski mustan ja parantavan huumorin ydinhermoon. Kuka sellaista enää rohkenisi kirjoittaa.
     Joten sonnustauduin hyvillä mielin aamu-tv:n studioon, missä sain ystävällistä kohtelua ja syntyi kaiketi asiallinen ja lämmin keskustelu, kuten Veikon muistoon kuuluukin. Oli paikallaan muistuttaa myös siitä kuolemattomasta jutusta 'Pystyyn marinoitu nainen' (kokoelmassa Rasvamaksa), joka johtaisi tänään poliisitutkintaan ja syytteeseen kiihotuksesta kansanryhmää kohtaan, sakkoihin vähintään. Sen verran ahtaan liikkumatilan on suvaitsevaisuutemme saavuttanut.
     Huovisen juttu ansaitsi aikanaan 1973 Kekkosen (Liimataisen) nuhteet Suomen Kuvalehdessä, oikeustoimia tuskin kukaan edes harkitsi. Timo Vihavainen puhui asiaa tabujen kiristymisestä sunnuntain Hesarissa, keskustelu jatkunee.
     Yle juhlii ahkerasti omia ohjelmiaan ja niiden historiaa. Vastikään kohottivat uutisten kotoisia sankareita aikakirjoihin. Ajankohtaisohjelmien iltamat jäivät kalutun luun kaluamiseksi, kaikkiaan ikävystyttäväksi korruption ja väärinkäytösten kertauskurssiksi, jossa mistään asiasta ei päästy puusta pitkään eikä esitetty mitään uutta. Keitähän he kuvittelevat pornokeskustelun kiinnostavan paitsi alan tuottajia, välittäjiä ja lainsäätäjiä.
     Luinpa kirjan samalla istumalla: Mikko-Olavi Seppälän huolellisen kuvauksen kuplettitaituri J. Alfred Tannerin elämästä. Satiiria harrasti hänkin, pilkkasi poliiseja ja paljasti aikansa epäkohtia. Hauska poika (WSOY 2009) viihdytti ja virkisti monin verroin enemmän kuin totiset tv-turnajaiset kansanvaltaa uhkaavia haamuja vastaan.

Keskiviikko 7.10.09
Hella Wuolijoesta tehdään elokuva. Käsikirjoittaja-ohjaaja Outi Nyytäjä toteaa Hesarin mukaan, että Hellan kommunismi oli isänmaallista, siinä oli vain "häivähdys punaista" tyttärenpoikansa luonnehdintaan viitaten. Kuinkahan tähän sopii Wuolijoen yhteistoiminta desantti Kerttu Nuortevan kanssa? Wuolijoki paitsi auttoi Nuortevaa myös valehteli tutkijoille suut silmät täyteen. Hänellä oli omia suoria kontakteja neuvostoliittolaisiin, heiltä saamansa lahjusrahat hän hädissään poltti Jokelan takassa. Lopulta hänet tuomittiin maanpetoksesta kuolemaan.
     Tietysti jos isänmaan edun mukaista olisi ollut miehitys jatkosodan päätteeksi, toiminta oli syvästi isänmaallista. Harmillista että Donner ei ottanut Wuolijoen tärkeää osuutta mukaan elokuvaansa Kuulustelu. Olisiko draama levinnyt liikaa? Vakoilurengas olisi täydentynyt, yhteydet tulleet näkyviksi. Nyt elokuvasta tuli vähän klaustrofobinen yksilökohtalo.
     Matti Kassila, joka itsekin on aihetta käsittellyt, näyttää puolustavan Wuolijokea Yleisradion johtajana aamun Hesarissa. Totta kai Hella oli värikäs persoonallisuus, kulttuuritahtoinen, mutta hänen erottamisensa oli puhtaasti poliittinen, hän menetti nykytermin mukaisen luottamuksensa vähän joka taholla. Neuvostoliiton etuja hän edelleen puolusti mm. neuvottellessaan Lahden radioaaltojen luovutuksesta Venäjälle sodan jälkeen. Hän esitelmöi, haastatteli ja puolusti omaa aatemaailmaansa pontevasti radiossa. Objektiivista tiedonvälitystä? Erkki Tuomioja toteaa kirjassaan, että Wuolijoki saa syyttää myös itseään Yleisradion saamasta arvostelusta: "Hänellä oli melkeinpä lapsellinen tapa työntää nenänsä joka paikkaan ja tarjoilla mielipiteitään kaikesta mahdollisesta, olipa niitä kysytty tai ei."
     Ehkä tämä oli sitä Kassilan kiittelemää suuren persoonallisuuden toimintatapaa. Mutta väärä on ainakin väite, jonka mukaan Wuolijoki olisi erotettu sodanaikaisen tuomionsa vuoksi. Uutta lastia kertyi viranhoidossa riittämiin. Eivätpä edes Pravdan ja suurlähettiläs Savonenkovin sekaantumisyritykset pelastaneet Wuolijokea.
     Kiintoisaa on aikanaan nähdä, kuinka rehellisen elokuvan Outi Nyytäjä kykenee kiistellystä hahmosta tekemään. Tuomiojan kirja ainakin tarjoaa painavaa tosiasiapohjaa.

x x x

Neuvoa pidettiin Kosmoksessa kustantajan Sari Forsströmin ja tulevan toimittajan, mainion Mikko-Olavin kanssa Meriluoto-kirjasta. Sain uskoa jatkaa työtä, alku vasta koossa. Hurjassa myrskyssä kamppailin kotiin.
     Ja eikö muuta kun illalla Töölön kirjastoon luennoimaan Sillanpään pitkästä Nobel-marssista. Aihe hyvä ja läheinen, huomennahan Peter Englund ilmoittaa tämänvuotisen palkinnonsaajan. Pystyin ehkä vähän taas murtamaan sitkeää myyttiä, että talvisotahan se vain palkinnon aikanaan Sillanpäälle sysäsi. Kerroin hänen ehdokkuutensa pitkät juuret, onhan ne tuossa Korkeassa päivässä ja ehtoossa (SKS 1993) kerrottukin. Kuulijoita puolisensataa, ihme juttu sateisena arki-iltana.
     Päivän päättää Teeman hieno dokumentti Picasson Guernican synnystä.

Torstai 8.10.09
Nobel-palkinto myönnettiin Herta Müllerille ainakin osaksi poliittisin perustein. Romaniassa hän vastusti urheasti Ceausescun diktatuuria. Sellaisia kirjailijoita on rohkaistava ja palkittava, kun ajattelemme vaikka Venäjän kriittisten kirjoittajien kohtaloita. Varmaan Müller on myös hyvä kirjailija. Hän oli kymmenisen vuotta sitten ehdolla EU:n Aristoteles-palkintoon, ja satuin olemaan Suomen edustajana raadissa, joten olen lukenut romaanin Herztier (Sydäneläin) jopa saksaksi. En siitä hirveästi silloin syttynyt, synkkää ja oudohkoa kerrontaa.
     Sittemmin koko teennäinen Aristoteles-palkinto lopetettiin. En muista kuka sen silloin saikaan, hienot loppujuhlat vain muistan Brysselissä. Nyt on tilaisuus palata Mülleriin uusin silmin.
     Ari Korvolan (Silminnäkijän!) lautakasa saatiin selväksi, hehheh, ja loppuvetona Tv2 hätäpäissään arvaili, että ehkä kasa menikin johonkin toiseen osoitteeseen kuin Vanhasen taloon. Todella vakuuttavaa tutkivaa journalismia, jatkakaa siihen malliin. Ihme ellei joku joudu vastaamaan kömmähtäneestä pääministerin vaihto-operaatiosta.
     Helsingin Sanomat lopetti kuin naulaan vaalirahaselvitykset, kun hallitus ei kaatunutkaan. Sijaan tuli näitä eduskunnan omia urheilusankareita, joiden edesottamuksissa riittää ihmettelemistä. Eduskunnassa voi ilmeisesti valtion varoin harrastaa mitä ikinä taivaan ja maan väliltä keksitään. Oma ravihevonenkin heillä on, koskahan se valitaan parlamentin jäseneksi kuten tapahtui Roomassa Caligulan aikoina. Peräsalin pilttuussa menisi heppa hyvin muiden hiljaisten hirnujien joukossa.

Perjantai 9.10.09
Haavikko-niminen mies ilmestyy. Hannu Marttila kiittää varauksin Hesarissa, jopa loistavaksi, pitää loppujakson sotaa tarpeettomana. Seppo Puttonen oli varsin kriittinen aamu-tv:ssä, puuttui kirjan tekotapaan, siihen voiko erottaa mikä on Haavikon puhetta, mikä Saaren. Heikki Haavikko on kääntynyt tiedotusvälineiden puoleen ja puhui juuri radiossa siitä, että ensimmäisen kerran Suomessa on kirjaan painettu salaisia potilastietoja. Oikeustoimia harkitaan.
     Kaiken perusteella voi vain todeta totunnaiseen tapaan, että keskustelu jatkuu. Haettava kirja Otavasta, katsottava kuinka se kulkee. Haavikon teoksiin Saari ei näköjään paljon puutu.
     Kiintoisa tieto tuli MTV:n puolella esiin, että Haavikko, tietysti, odotti Nobelin palkintoa. Tänään julkistetaan rauhanpalkinto. Kun on arvailtu, kuka suomalainen lähetti Norjan käräjille Ahtisaarta moittivat kirjeen, tarjosin jo tiistaina Pär Stenbäckille Pasilan kahvihuoneessa erästä arvausta. Muistan kuinka Haavikko arvosteli Ahtisaarta, suunnilleen näin: "Koko uransa korruptiossa elänyt opportunisti ja diplomaattinen diletantti."
     Oli melko hankalaa järjestää asiaan kuuluvaa kahvitilaisuutta silloin, kun Ahtisaaren oli presidenttinä Taiteen keskustoimikunnan yksimielisestä esityksestä nimitettävä Haavikko akateemikoksi. Mutta olisiko oikukkaalla ja arvaamattomalla Haavikolla ollut vimmaa kirjoittaa suorastaan Norjaan Ahtisaarta vastaan? Periaatteella että kun en minä saa, niin ei sitten tuokaan. Tuskinpa sentään.
     Tuokohan Saaren kirja tähän kysymykseen valaisua, luultavasti ei. Lähdemme ajelemaan vaihteeksi hyvään Hämeenkyröön, missä on valittu uusi sivistysjohtaja ja uuden kunnanjohtajan luuta näyttää heiluvan melko rivakasti. Katsotaanpa mitä sinne kuuluu.

Aleksis Kiven päivänä 2009
Kaunis väreissä kimalteleva syksy maalla.
     Lukenut sata sivua Haavikon synkästä elämästä, ehkä kirja olisi tosiaan voittanut jos tähän aikaan sidotut taistot sen ilmestymissodan vaiheilta olisi jätetty pois. Mutta paikoin kiintoisaa, vaikka Saaren ote on tämä sporadinen, katkelmallinen, heittäytyvä ja vähän sekava. Alkaa vasta vähitellen kiinteytyä kerronta sukuun ja lapsuuteen.
     Samalla muuten hiipi kaikessa hiljaisuudessa julki meidän Jylhä-kirjamme, joka huomataan ehkä kun edetään kohti talvisodan muistoja marraskuussa. Nythän se jää täydellisesti Haavikon jalkoihin. Mutta komealta näyttää ja painavalta tuntuu, kun hain sen Otavasta Janelta ja tapasin Lailankin, joka murehti kuinka kielteiseksi ja raa'aksi henkinen ilmapiirimme on muuttunut.
     Seurasin Marssilaulun harjoitusta aamupäivän Kosken Sykkeessä: oli jo tunnelmaa, pukuja, jotain rekvisiittaakin, paljon väkeä ja komeasti töräyttelevä soittokunta, mutta Sina Kujansuulla on vielä töitä kohtausten niveltämisessä ja kuorojen ja solistien rohkaisemisessa. Noitui nainen vierelläni katsomossa ohjaajien ikiaikaiseen tapaan, mutta reipas ja topakka on otteensa.
     Kotimatkalla poikkesimme Nurmijärvelle seuraamaan Kiven päivän juhlaa tutussa kirjastossa. Julkistettiin uusi albumi "Tulinuija", Eskon puumerkki annettiin JP Roosille sinnikkäistä ansioistaan yleisönosastojen päivystävänä sönkkääjänä. Hannu Huuska lausui ajatuksella Kiven runoja ja saikin Konstiniekan plaketin. Paikalla etupäässä nurmijärveläistä seniorikuntaa. Leon ja Liinan uusinta jäi nyt näkemättä, mutta ensi kesänä menee Taaborilla Selman juonet Hannun ohjaamana; muistelimme näytelmän edellistä versiota MTV-teatterissa, missä Hannulla oli Konradin rooli ja Seppo Wallin -vainaja ohjasi. Käytävä pitkästä aikaa Taaborilla.
     Havainto tv:n ääreltä iltasella: tämä Ihmisten puolueen inttelyryöppy tuntuu perin aidolta ja tutulta, on kolme kertaa hauskempi kuin liian kauan pyörinyt Uutisvuoto.

Maanantai 12.10.09
Haavikko-niminen mies pitää hallussaan, mukaansa vetävä kirja. Luin matkalla Varkauteen ja lopetin paluumatkalla. Haavikko tuli lähelle ja kieltämättä myös Mane Saari. Tällaista elämäkertaa ei meillä ole ennen julkaistu, totta mitä Heikki Haavikko sanoo. Mutta ovatko potilastiedot pahasta? Tästä nyt saa lukea, mitä on tulla vanhaksi ja sairaaksi. Ei naurata paitsi välillä. Haavikko säilytti terävän pään, vaikka ruumis kaatuili.
     Kiintoisaa lukea tätä kirjallisuuden tekemisen kääntöpuolta, sotaa kustantajissa. Haavikosta opin uutta. Hänen kielensä on hyvin tallessa Saaren muistiinpanoissa. Jos tätä ei olisi julkaistu, vähemmän tietäisimme akateemikosta. Tuleeko nyt tietoa liikaa? Ei mielestäni. Varsinkin Haavikon ja Otavan suhteista Saari osaa kertoa täyteläisesti, hyvällä tuntemuksella, perinpohjin. On surku Otavaa, kun menettää oikeudet, vaikka ne eivät paljon tuota, symbolisesti enemmän. Haavikko tiesi ettei hän myy, tätä Saarenkin kirjasta ennusti taloudellista katastrofia. Taitaa se paremmin nyt menestyä Heikin ansiosta. Muutenkin. Se on eläytyen ja omalla tekniikalla, lainavaloilla mutta kiihkomielin kirjoitettu.
     Harvaa kirjaa olen lukenut yhtä intensiivisesti, yhtäjaksoisesti. Melkein harmitti kun piti välillä puhua ja esiintyä. Hyvin ystävällisesti 40-vuotias Kirja-Varkaus kohteli, piti huolta ja emännöi. Oli mukavaa. Stora Enso uhkaa lähteä Varkaudesta. Onneksi kävin vielä kerran ennen kuin Varkaus loppuu. Ennen Ahlström kuulemma huolehti kaikesta, joka neljäs oli siellä töissä. Kohta on lappu luukulla, alasajo jatkuu.
     Luin kirjan loppuun paluumatkalla. Piti otteessaan viimeiseen riviin saakka. Tuli heti halu tarttua teoksiin. Barr-nimiseen mieheen ensimmäisenä. Niin paljon kuin kuulin sentään Ritvalta aikoinani, kollegalta yliopistossa, nyt moni asia vasta loksahti kohdalleen. Haavikkoa puhutin viimeksi Ritvan päivillä muutama vuosi sitten, silloin oli tämä Bobrikovin kaksoisagentin rooli pinnassa, yksi Haavikon myöhäisistä teemoista. Haavikko puhui, ei juuri kysellyt saati kuunnellut. Omanlaisensa kirjailija, heti tunnistettavissa, silti hankala avata. Saari antaa avaimia. Haavikko pilkkaa niitä, jotka pitävät häntä vaikeaselkoisena. Saaren kirja tekee Haavikosta selkoisemman, ainakin läheisemmän, helpomman astua sisään. Kannattaa lukea ennen kuin tuomita.

Torstai 15.10.09
Kirja-Varkauden 40-vuotisjuhlareissulta sain mukaani harvinaisen maukasta ruisleipää, kotileipomo Siiskosen juureen leivottua, kiviarinalla paistettua, todella oikeata leipää. Sellaista ei aina saa eikä löydä. Matti Vanhanen näkyi käyneen Varkaudessa heti jälkeeni; toivottavasti keksivät jotain kaupungin pelastamiseksi Stora Enson lähdön jälkeen, jos se toteutuu.
     Eilen postittelimme joitain Jylhiä Vesan kanssa Otavassa, ja poika kertoi, että Tarmo Kunnas oli ollut radiossa huolissaan elämäkertojen kirjoittelusta; pitäisi enemmän keskittyä teoksiin. Niinpä niin, vanha virsi, uudet aiheet. Katsotaan kehittyykö tutkijoissa laajemmin harmia liian menestyvistä elämäkerroista kuten Haavikko-nimisestä miehestä. Aiheesta puhuttiin Varkauden keikallakin, mennen Pekka Laaksosen kanssa junakahvilassa ja palatessa Pekka Liljan kanssa, joka huvitteli ajatuksella, mitä joku Aarne Kinnunen näistä opuksista, vaikkapa Waltaristakin tuumii. Helppo arvata.
     Mutta ensimmäinen saamamme kommentti Jylhästä rohkaiseva, sotahistorian tuntija Veikko Huuska on ehtinyt kirjan lukaista ja pitää sitä rehtinä, suorana ja julmana, olo lukemisen jälkeen "kummallisen kirkastunut, kuin puhdistunut". Mitä enempää voisimme toivoa?
     Anja kuulusteli Akateemisessa Mauno Saarta asiallisesti ja jatkoi teemaa äsken mediakokkina, huomautti akateemikon kohtelusta vanhana ja sairaana. Mutta minusta Haavikko jättäytyi itse heitteille, välinpitämättömänä käytännön seikoista, sen vaikutelman kirjasta sai. Saari ja Turpeinen touhusivat sitä enemmän, hyväntahtoisesti, omaista ärsyttäen.
     Eilen poikkesimme Taidehallin 80-vuotisjuhlanäyttelyn avajaisissa, 15 taiteilijaa ei puolilta maailmaa, teemana rajojen rikkominen, tuloksena joukko ns. kusetustaidetta, silti poikkeuksia kuten yhdessä kopissa heijastettuja vaihtuvansävyisiä korpimaisemia, joihin Marja ihastui. Norssin poika Lauri Tarasti näytti vieraiden joukossa oikein tyytyväiseltä urakkaansa vaalirahojen oikomiseksi. Ja Matti Suurpää sanoi kirjoittavansa Parnasson historiaa, lukeneensa vuosikerroista muinaiset teatteriesseeni, mitä voi pitää hyvänä saavutuksena.
     Hei, Anja puhui suoria sanoja Miina äkkijyrkästä, toisin kuin Iltalehti radion mukaan. Lehden mukaan kansainvälisen tason taiteilijaa pitää edelleen hyysätä, Anja taas katsoo että taiteilijaa koskevat samat lait ja säännöt kuin muitakin, ohhoh kun uskalsi poiketa kaavasta.
     Paineltava taas Kyröön, missä kissamme hätää kärsimässä, kun hoitajansa Tyyne kaatui ja loukkasi vähän polveaan. Joko kissan kohtalon kellot soivat?

x x x

Ennen lähtöä kävin kuulemassa, kun Antero Raevuoren kirja Järvisen legendaarisesta urheilijaperheestä julkistettiin Urheilumuseossa. Paljon tuttuja, hyvä informatiivinen keskustelu, myös urheilusankareiden varjopuolista kuultiin, traagisia kohtaloita. Minulle uutta oli koelento-onnettomuus, jossa Aki Järvinen kuoli ja myös Erkki Pohjanheimon isä, joka oli lentäjänä. Molempien uhrien pojat olivat tilaisuudessa paikalla, semmoinen kohtalonyhteys. Samoin Kalle Järvisen kuolema sodassa oli synkkä, vähemmän sankarillinen luku. Matti Järvisen muistan nähneeni joskus Otaniemen hallissa, vihaisen näköinen mies nuoren kaverin silmin. Urheilumuseota pitäisi joskus tutkia rauhassa lähemmin. Muistan kuinka tässä pukuhuoneiden uloskäynnillä väijyttiin muiden pikkukavereiden kanssa aikanaan nimikirjoituksia. Vieläkin sykähti mielessä silloinen jännitys.

Sunnuntai 18.10.09
Täällä harjoitellaan Sillanpään Marssilaulua täydellä höyryllä. Ja Jylhä-kirjaakin tuli laatikollinen, niin että kai se nyt sitten on asiallisesti ilmestynyt. Aamulehdessä näkyy asiasta lyhyt STT:n tiedonanto, saas nähdä intoutuvatko muuta kirjoittamaan.
     Mutta Marssilaulu alkoi näyttää perjantai-iltana suorastaan lupaavalta. Kuorot kehittyneet kovasti, laulu raikaa ja toiminta elävää. Solisteillakin, varsinkin Taisto Polvella pääroolissa, on jo tulinen tuntuma aiheeseen. Puhuin nauhaan omat roolisuoritukseni, ja Sina vaikutti tyytyväiseltä sotaisaan eläytymiseeni. Mutta vielä siellä paahdetaan ennen kuin ensi-ilta viikon päästä koittaa.
     Totta puhuen en uskonut, että vaatimattomasta libretostani näinkin mahtavaa oopperaa ollaan monen kuoron voimin takomassa.
     Radiossakin polkaistiin talvisodan muistelot käyntiin; kuuntelin perjantai-iltana Henrik Meinanderin asiallista selontekoa sotaa edeltävistä vaiheista, kun edeltäjänsä Klinge yritti taas ymmärtää kovasti Stalinin "legitiimejä" aluevaatimuksia. Miten niin laillisia? Siunasiko siis Pietarin turvallisuusvaade alueluovutukset legitiimeiksi. Peruste säännöksi muuttuneena johtaisi aika moniin rajansiirtoihin maailmassa. Toinen asia on, että Paasikivi ja Mannerheim olisivat joustaneet enemmän kuin hallitus.
     Pääministeri selvisi haastattelutunnillaan toimittajien tutuista ansoista ketterästi. Yhden toimittajan kovakorvaisuutta kummastelin. Minäkin olen kuullut Vanhasen torjuneen monesti käsitteen "maan tapa", kun näistä rahasotkuista on puhuttu. Mutta eikö vain vilpitön kaveri keksinyt kysäistä, miksi herra pääministeri puolustautuu "maan tavalla" ja suojautuu lautakasan taakse. Matti jaksoi vastata hiiltymättä.
     Toinen on tämä hallituksen toimintakyky, jonka arvovaltainen lehdistö on tuominnut olemattomaksi. Sitten sama toimintakyvytön hallitus menee julkaisemaan ilmasto-ohjelman, joka kauaskantoisuudessaan lienee maailman kunnianhimoisimpia. Yrittäisivät edes totella mediaa ja näytellä toimintakyvytöntä.
     Täällä on sitä paitsi kylmä ja raaka ilma eikä huvita edes lehtiä haravoida. Luinkin loppuun Mankellin viimeisen Wallanderin Den orolige mannen. Onkohan Mankellin suosion yksi salaisuus siinä, että hän punoo niin globaalit juonet niin perin familiääreihin kehyksiin. Nytkin kaikenlaisesta privaatista krempasta kärsivä Wallander selvittää suurvaltapolitiikkaan ja vakoiluun liittyvät mystiset katoamistapaukset. Hyvin verkkaan ja hellävaroin tässä jätetään hyvästejä kunnon poliisimiehelle ja hänen lähipiirilleen. Vähän tulee ikävä, mutta BBC:n tuottamissa filmatisoinneissahan Wallander herää pian taas henkiin.

Maanantai 19.10.09
Jäimme vielä päiväksi Hämeenkyröön, kun oli tilaisuus käydä Myllykolun kohentamista suunnittelevassa työryhmässä.
     Me F.E. Sillanpään Seuran edustajat huomasimme tosin olevamme eräänlaisia ulkojäseniä jo liikkeelle lähteneessä hankkeessa, jota vetää Hämeenkyrö-seura ja sen nimeämä projektin "päätoiminen".
     Ensimmäisen innostavan ideointikokouksen jälkeen kunnostushanke on lähtenyt liitoon suurisuuntaisin toivein ja korkealle ilmaan rakennetulla budjettiluonnoksella. Yrityksellä on ainakin teoriassa hyvät mahdollisuudet tehdä myös ylimitoitettuja virheitä puolen miljoonan suunnitelman mahdollisesti toteutuessa edes osittain.
     Onkohan niin, että hyvin maanläheinen ja konkreettinen mäkitupalaismuseon kunnostus on nykyisin valjastettava ensin näyttäväksi esiselvitykseksi, joka jo itsessään maksaa sen minkä asialliseen korjaustyöhön voisi normaalisti saada kulumaan. Varmaankin jotkut EU-rahojen säännöt ja joutsenten reitit määräävät karttamaan tavallista talonpoikaisjärkeä tällaisissa yritelmissä.
     Kun esiselvitykseen jo kiinnitetään mukaan arkkitehtitoimisto suunnittelemaan tulevan korjaustyön puitteet - mitä ne sitten ovatkaan - onkin koossa valmius ja tahto herkän luonnonympäristön perinpohjaiseen muutokseen.
     Asiaan kuuluu, että pääasiaan - itse museorakennuksen kohentamisesta - ei juuri puututtu paitsi vuotavan katon osalta. Sivuseikkoihin kuten katsomon katokseen tai moderniin kahvilaan (!) kiinnitettiin suuri huomio. Juuri tämä inhimillinen ja nurinkurinen teema on siinä Formanin Palaa, palaa -elokuvassa vaikuttavasti kuvattu.
     Mutta arkkitehti, jollaisella on lahjakkuus ja luontainen tahto painaa oma jälkensä maisemaan, ei kykene sentään mäkitupaa kovin uuteen kuosiin muodostelemaan. Siten itse museo, joka on paikan sydän, ei kelpaa budjetin pullistajaksi.
     Yritin voimattomasti muistuttaa, että Sillanpään Myllykolun ominaisluonne sisältyy käsitteisiin aitous, luonnonläheisyys ja vaatimattomuus. Näiden osalta se poikkeaa kaikista turistikaruselleista. On vain toivottava, että edes ripaus paikan runollista luonnetta saadaan tulevissa mullistuksissa säilymään.
     Onneksi hanke etenee etanan vauhdilla ja kohdannee vielä monia revisioita. Tähän asti on saatu aikaan pressu vuotavalle pärekatolle. Siihen ei sentään tarvittu arkkitehtitoimistoa.

x x x

Odotettu tv-draama naispääministerin noususta ja tuhosta oli meidän katsomollemme pettymys - huolimatta Jonna Järnefeltin hienosta pääroolista. Paljon aikaa käytettiin tässäkin sivuseikkaan - tarjoilijaan ja voimistelijatyttöön, vähän kökköön symboliikkaan. Itse pääasia, Jäätteenmäen pelaaminen ulos, kuitattiin blanssilla ruudussa. Näin draama kuivui kehyksiksi. Oliko muka varsinainen valtapeli eduskunnassa liian vaikea toteutettavaksi? Katsokaa vaikka kuinka vähän suurempi poliittinen katastrofi, Itä-Saksan luhistuminen, on draamadokumentin keinoin kyetty toteuttamaan.
     Oli katsottava nauhalta päälle Francon aikaa, jotta tuntuma värikkääseen, elävään ja uskottavaan poliittiseen ajankuvaan palasi.

Tiistai 20.10.09
Jäi kertomatta, että taas kissan kävi hyvin, taas se putosi jaloilleen. Tyyne jaksoi sittenkin ottaa sen hoitoonsa. Yhdeksän elämää, ehkä tulee vielä kymmenes.
     Sukkelasti kävi, kun Tv1 lähetti BBC:n Thatcher-draaman heti meidän Jäätteenmäkemme perään. Vertailuista tuli kohtuuton, olihan eroa. Molemmissa sama aihe: naispääministerin kukistuminen. Margaret oli ehtinyt hallita oliko se 11 vuotta, Anneli pari kuukautta. Mutta suurin ero oli draamojen toteuttamisessa. Britit tekevät todenmukaista ja intensiivistä työtä, perinpohjin tutkittua. Meillä otetaan näitä löysiä fiktiivisiä vapauksia. Toiseksi siellä on vara valita jopa näköisiä ja eteviä näyttelijöitä, meillä vähän sinne päin mitä sattuu olemaan tarjolla. Pääroolit kummassakin draamassa hienoja, mutta britit jaksavat ulottaa tarkkuuden laitamallekin. Tietysti he kuvaavat myös draaman käännekohdat ja keskeiset tapaukset siekailematta turvautumatta ylihyppäyksiin ja tiedotteisiin. Mikä murtuminen Lindsay Duncanilla viimeisessä kokouksessa! Thatcherin kujanjuoksua voi todella sanoa intensiivisesti kuvatuksi, mitä määrettä joku kriitikko yritti tarjota Jäätteenmäen kapeaan ja nopeaan hervahtamiseen.
     Palattu Helsinkiin, asunto pienen mullistuksen kourissa, kalustoa yritämme uusia. Tämä on aika lailla vielä vanhempieni jäljiltä, sinänsä muistorikas kotoinen porvarismuseo.

Keskiviikko 21.10.09
Kirjallinen merkkitapaus, Matti Pitkon vanhoista pakinoista leikattujen siivujen kokoelma on ilmestynyt. Tampereen vähän seisahtaneeseen kirjalliseen elämään se saapuu valoraketin tavoin. Lasse Lehtinen nostaa Pitkon ansaitusti tiiviin tyylin mestarina Sillanpään edelle Aamulehdessä, vähemmistä vertauskohteista nyt puhumattakaan. Uskon että useimmat lukevat tämän ovelan travestian täytenä totena.
     Kolumnistin ei tarvitse olla kovin tarkkana arvioissaan. Kirsikka Moring lähetti terveisiä Hesan kanavalta ministeri Pekkariselle: brittidraamassa Thatcherista kabinetin brittikollegat vasta "ähkyilivät". Ikään kuin P:n kritiikissä olisi siitä ollut kyse. Kysymys missä määrin fiktio saa etääntyä tällaisessa draamassa todellisuudesta on toinen kysymys. Britit tutkivat uskoakseni millintarkkaan mitä todella tapahtui; jos siinä ähkyiltiin, se kuvattiin, mutta ei tekijöiden omia keksintöjä tai tulkintoja kuten meillä.
     Kirjamessut ovat ovella, sen huomaa lehtien yhä lihavammista kirjaliitteistä, mistä ei ole pahaa sanaa sanottavana. Moni mainio kirja jää tämän massiivisen markkinakohun siimekseen, mutta messuilla kulkemalla voi itse kukin tehdä omia löytöjä. Siellä on käväistävä, siihen tässä vähän valmistaudutaan täälläkin. Puhumme Vesan kanssa Jylhästä Jarmo Papinniemen johdattelemana perjantaina, ja sitten keskustellaan Saaren ja Tarkan kanssa elämäkerroista sunnuntaina. Petäjä vetää naruja. Aineksia ainakin on riittämiin, ehkä mielenkiintoakin. Siellä tapailemme.

Torstai 22.10.09
Kansalliskirjaston mikrofilmisali on maan viihtyisin, viisain ja rauhallisin paikka. Nytkin selvisi, kuinka tavattoman ylistävän vastaanoton Aila Meriluodon toinenkin kokoelma Sairas tyttö tanssii (1952) sai. Vieläpä modernismin arkkipiispa Tuomas Anhava kehui sitä solkenaan, Koskenniemestä nyt puhumatta. Joten olikohan Aila niitä ainoita, joka yhdisti kritiikin ääripäät yhteen äänilajiin?
     Kun esikoinen Lasimaalaus oli sellainen tapaus kuin oli, ei ollut totisesti helppoa julkaista toista kokoelmaa ja nostaa se miltei yhtä korkealle, osittain ylikin edellisen.
     Tämä piipahti vertailukohtana mieleen, kun luin Jukka Petäjän arviota meidän aikamme nuorista runokokoelmista (HS 19.10) - eroja on melkoisia merkityksessä ja suhtautumisessa, ilmeisesti tasossakin. Vielä 50-luvulla runous oli pyhä asia, hartaasti kirjoitettiin jokaisesta, mutta harvasta niin innostuneesti kuin Meriluodosta.
     Ihan toinen asia, mutta vähän sama. Meriluotoa sentään moitittiinkin liian ylimielisestä ja itsetietoisesta naisen roolin rakentelusta. Tuttua meillä. Kun pääministeri haastattelutunnilla vastauksena kysymykseen lausahti asemastaan, että se on vahvempi kuin koskaan, eikö alkanut rähäkkä. Jokainen lehtinikkari kävi vuorollaan nokkaisemassa tätä luvatonta hybristä. Samaan aikaan konsulttien ja matkasaarnaajien joukot kiertävät maata kehottamassa ihmisiä itsetuntoon, itsevarmuuteen, sisäiseen sankaruuteen ja välttämään vaatimattomuutta ja näyryyttä. Tässä on roomalainen sananlasku kääntynyt ylösalaisin: quod licet bovi, non licet Iovi.

Sunnuntai 25.10.09
Kun avasimme äsken kotona kuohuviinipullon Marjan kanssa, tuntui että todella ansaitsimme sen. Takana kova viikonloppu.
     Sehän alkoi perjantaina kirjamessuilla, missä selvisimme Vesan kanssa taisteluparina tietysti hyvin. Todistimme Jylhä-kirjasta, joka alkaa olla jo voiton puolella ennen yhtään kunnon kritiikkiä ( Pohjolan Sanomissa on ollut myönteinen juttu) - sillä kokeneet, kriittiset lukijat Markku Envall ja Pekka Tarkka ovat jo antaneet erittäin vapauttavat lausuntonsa. Myös haastattelijamme Jarmo Papinniemi tuntui innostuneen kirjasta, ainakin hänen ennakkokuvansa "sotahullusta" Jylhästä oli muuttunut elämäkerran jälkeen. Odotamme muita, antaa tulla.
     No perjantaina oli myös Vanhan kirjallisuuden päivien ohjelmavaliokunta, jossa on aina innostavaa ja hedelmöittävää: ensi vuoden tapahtuma sai sekä kehyksiä että siipiä: lyriikasta puhutaan. Lyriikka lentoon!
     Ja sitten Kyröön että hippulat vinkui: miltei suoraan Marssilaulun kenraaliharjoituksiin, jotka panivat odottamaan pahinta - niin levällään esitys vielä oli, tekniikan osalta tuskin alkutekijöissään. Päivää ennen ensi-iltaa! Eipä käynyt ohjaajan, ihanan Sinan, osa kateeksi. Mutta tähän on totuttu, näin harrastajien koetoksissa mennään - ja toivotaan sitten vaan ihmettä.

x x x

Ja niin ihme tapahtui. Monesti olen kokenut ennenkin, kuinka harrastajat venyvät viime metreillä ja yllättävät epäilijänsä. Mutta ylimääräisiä harjoituksia se vaati vielä ensi-iltapäivänä, joten Sinan puristus oli armoton ja ansaittu.
     Lauantai-iltana näimme ja kuulimme sitten mallikkaan tulkinnan Sillanpään Marssilaulusta, sen vaiheista, synnystä ja merkityksestä, Kosken Sykkeen laajassa kolkossa voimistelusalissa. Jopa tekniikka, valot ja äänitehosteet, oli saatu jossain määrin ojennukseen. Kuoroilla ja solisteilla henki päällä, Sillanpäätä laulava Taisto Polvi etunenässä. Komeata katsella ja kuunnella, liikutuin suorastaan. Kaikessa rehellisen pateettisessa tunnevirityksessään tämä kansanooppera on tänä syksynä paikallaan. Yleisö lauloi lopussa marssin seisaalleen nousten. Ja jatkot sujuivat samassa tilassa varsin sutjakkaasti monipuolisen ohjelman merkeissä.
     Kiitos Kaunolle, kun jaksoi tuottaa suuritöisen oopperan huolimatta monesta vastuksesta ja vastahangasta. Kiitos Pentti Tynkkyselle, joka sävelsi librettoni vauhdikkaasti ennen kuin tiedettiin edes kuka toteuttaisi. Ja hellä kiitos Sinalle, joka kaiken kesti, kaiken kärsi ja kaiken ohjasi. Ja viimeinen kiitos kuoroille ja orkesterille, koko joukkueelle, joka jaksoi pitkät ja rasittavat harjoitukset sekä liian lyhyen harjoitusjakson tuoman ylimääräisen jännityksen. Komea juttu.

x x x

Arvatkaas ajeltiinko me varahin sunnuntaiaamuna takaisin Helsinkiin eli Pasilaan. Onneksi talviaika soi yhden ylimääräisen levähdystunnin.
     Ehdittiinpä siis hyvin Vanhan kirjallisuuden päivien hallituksen ja ohjelmavaliokunnan yhteiskokoukseen ja sen jälkeen taas areenalle Vesan kanssa, tällä kertaa yhdessä vanhan opettajamme Pekka Tarkan kanssa, päätähtenä Mauno Saari ja mainio Haavikko-kirjansa. Keskusteltiin elämäkertojen tekemisestä A. Kiven lavalla Jukka Petäjän johdolla. Hyvin sujui, monia näkökulmia väläyteltiin. Yhteisenä teemana oli sallivuuden ja kahlitsemisen rajankäynti: kuinka paljoin saa kertoa? Vastustimme rajoituksia, puolustimme aiheitamme ja kohteitamme kaikki yhtenä miehenä. Puhuttiin kohteiden omaisten asenteista näissä elämäkertatöissä, puhuttiin ilmaisun vapaudesta ja rajoista, puhuttiin etiikasta ja elämäkertojen tärkeydestä kirjailijoiden elävöittäjinä ja lukijoiden lähentäjinä. Puhuttiinpa vähän "kulttuurikupastakin", joka ennen raivosi tulenkantajien piireissä. Hyvä keskustelu, kuului yleisökin pulisevan poistuessaan.
     Ja Otava tarjosi rentouttavat jälki-istunnot parvekeravintolassa, missä saatoimme tuulettaa kokemuksiamme mm. Sirpa Kähkösen ja Jukka Parkkisen kanssa. Siellä WSOY:llä kiehuu, totesimme, mutta se ei nyt suuremmin huolettanut; tuntuivat lehtitietojen mukaan valitusten aiheet kohtalaisen pikkumaisilta. Mutta emmehän tienneet mitä varsinaisesti piilee taustalla. Varmasti siitä vielä kuullaan.
     Joten, hyvät ystävät, se viileä kuohuviinipullo kaiken jälkeen tuntui enemmän kuin ansaitulta.

Tiistai 27.10.09
Koko päivän järjestin kirjahyllyjä, kun uusi tuli Boknäsiltä aamulla. Erinomainen palvelu siinä firmassa, eipä tarvinnut itse ruveta hyllyjä kokoamaan. Pojat latoivat tunnissa elementit kohdalleen. Hauskaa kun saa purkaa liikojen kirjojen ahdinkoa puhtaille hyllyille.
     Kirjailijat kaipaavat tehokkaampaa markkinointia WSOY:llä. Milläs firmalla sen paremmat ja näkyvämmät mainokset onkaan, ainakin Hesarissa. Kun yksi saa ison kuvansa lehteen, toisetkin haluavat. Ja ne jotka ovat eniten saaneet tähän asti ja parhaiten menestyneet, tahtovat sitä lajia lisää, tietysti. Saas nähdä mihin tämä hyväosaisten kapina yltää.
     Pitäisiköhän meidänkin Vesan kanssa nostaa vastavuoroisesti kapinalippu salkoon Otavassa, kun meidän Jylhä-kirjamme hiipi kaikessa hiljaisuudessa julkisuuteen. Ja jäi kaiken lisäksi täydellisesti Haavikon jalkoihin. Mutta kärsivällisyyttä, kirjoilla on aikansa ja kohtalonsa, eikä menestystä mitata nopeilla myyntiluvuilla.
     Olen julkaissut kirjoja viideltä kustantajalta, mutta totta puhuen en ole koskaan tuntenut aktiivista innostusta puuttua työnantajan asioihin. He hoitavat hommansa luultavasti niin hyvin kuin osaavat ja tahtovat, alansa ammattilaisia kun ovat. En tunne kutsumusta ryhtyä heitä neuvomaan. Minä kirjoittajana yritän vastata omista töistäni ja kartuttaa tätä omaa pientä leiviskääni voimieni mukaan. En himoitse markkinointiyhteistyöhön, niin trendikästä ja edullista kuin se voisikin olla.
     Waltari-kirjan vaiheilta sain WSOY:llä parasta mahdollista palvelua, eikä hullummalta näytä tämä Meriluoto-hankekaan, yhteyksiä on otettu ja kirjaa suunniteltu. Joten hätäkö tässä.

Keskiviikko 28.10.09
Kaverien kirjoja putoilee; eilen julkistettiin Juha Vakkurin matkakirja Afrikan poikki ja Pultsi Karilan toimittama Villa Karon 10-vuotishistoriikki, komeita opuksia molemmat. Tytär kyllä vei Juhan kirjan heti käsistä, mutta ehdinpä siihen vielä perehtyä. Villa Karoa muistelen, vietin siellä hektisiä viikkoja kuusi vuotta sitten, ja kannattaisi vielä palatakin, mutta antaa näiden juhlien nyt mennä ensin ohi.
     Ja luukusta kolahti myös Matti Pitkon siivuja kovakantinen teos, tekijän oma kuva kannessa, sisäsivulla ja takakannessa kuten pitääkin. Olisi tilaisuus naureskella seitsemän vuotta takaperin kaikelle päättäjätahon typeryydelle, jos tällainen nostalgia sattuu sytyttämään. Pitko on tehnyt mittavan päivätyön kanssaihmisten pilkkaamisessa ja kansanvallan edushahmojen murentamisessa ja naurettavaksi tekemisessä, ja saavathan osansa tämmöiset pienemmätkin taapertajat kuten minä (viisi iskua, veistän ne aseeni kahvaan). Paavo Lipponen esittää kirjassa valtiovallan tervehdyksen pakinoitsijalle ja Vepan baarille. Häntä on erityisesti lämmittänyt baarin hidas replikointi, joka mykistyisi kokonaan, jos Lipponen joskus baariin astelisi.
     Sen sijaan on yhä vaikeampi käsittää WSOY:n muutamien kirjailijoiden (kaksi suostui keskustelemaan) aktiota yhtiön johtoa vastaan. Syyt näyttävät lievästi sanoen pikkumaisilta, ainakin ulospäin. Jos tähtikirjailija ei ehdi kirjamessuilla piipille haastattelujen välillä, vaikuttaa se pikemmin tehokkaalta markkinoinnilta kuin järjestelyjen tyrimiseltä.
     Kirjoitan lausuntoa väitöskirjasta, siinä menee päivä, mutta hyvä on verrytellä välillä akateemisia askeleitakin. Ulkona on tuulista ja koleaa, mutta posti tuo lämmittäviä tervehdyksiä. Marja tarjoaa päivällisen uuden kaluston äärellä tyttärelleen ja minulle. Juuri nyt ei valittamista.

Torstai 29.10.09
Kyllähän Jim Thompsonia täytyisi markkinoida vähän reippaammin Suomessa, kun hän ulkomaalaislähtöisenä sai ulkomaillakin muhkeita sopimuksia. Luin Thompsonin poliittista jännäriä lähi-idästä kesällä, kovaa viihdettä. Mutta eikö tällainen markkinoi meillä aika hyvin itse itseään? Remes on samassa sarjassa kotikutoista tekoa, ei vielä valloita maailmaa.
     Mitä sanovat vähälevikkiset kirjailijat. Tuskin yhtyvät tähän markkinointihuumaan. On muitakin tavoitteita kuin ruhtinaalliset myyntitulot.
     Markkinoinnista hauska esimerkki. Aila Meriluodon esikoisrunokokoelma Lasimaalaus sai 1946 unelmalähdön V.A. Koskenniemen ylistävän arvostelun ansiosta. Tällöin ystävät ihmettelivät runoilijalle, miksi kustantaja ei laita yhtään ilmoitusta kirjasta. WSOY:n käytävällä tuli Jalmari Jäntti vastaan, ja tällöin Inka Makkonen rohkeni ujon runoilijan puolesta kysyä asiaa. - No pannaan sitten yksi ilmoitus, Jäntti ynähti. Esikoisen myynti, viisi painosta ja 27 000, ei ollut ainakaan tuon yhden markkinointitoimen tulosta.
     Eipä Waltariakaan kotimaassa erityisesti markkinoitu silloin, kun painokset johtivat maailmalla myyntitilastoja. Ei ehdittykään, kun romaanit ilmestyivät joulukuun alussa. Itse ne markkinoivat itseään. Linnan Tuntemattoman markkinoi Toini Havun kielteinen arvostelu Hesarissa. Parhaiten markkinoitiin elokuvaa Sinuhesta Amerikassa, rekka kiersi ympäri mannerta esitellen elokuvan egyptiläistä rekvisiittaa, jopa eläimiä. Sellaiseen ei ole Suomessa eikä paljon muualla vieläkään ylletty. Tulos oli silti tappiollinen. Niin että markkinointia on monenlaista, eikä aina kustantajasta kiinni.
     Puhelen Aila Meriluodon kanssa niitä näitä Arkadiankadulla, kuvat kulkevat. Luen hänelle otteita vanhoista arvosteluista, kyllä runoilijaa naurattaa. Ei hän juuri seurannut kirjojensa vaiheita tai vastaanottoa, elämä oli niin täynnä muuta. Vanhemmiten alkoi seurata, kun tuli vastatuulia. Nekin enää naurattavat. Kun tiukkaan, muistaa kyllä runonsa ja mitä hän siinä silloin ajatteli. Lukijoilla on vapaa valta ajatella mitä itse haluavat.

henkilötiedot | kalenteri | päiväkirja | julkaisut
kirjoituksia | palaute