Sulka
Henkilötiedot
Pääiväkirja
Julkaisut
Kirjoituksia
Puheita
Palaute
Pääsivulle

Päiväkirja

Maanantai 4.10.19
Eilisen lepopäivän ja pikkukohmelon jälkeen jälleen vedossa. Tänään kaksi esitelmää.
     Ostrobotnialla kokoontuivat pohjalaiset seniorit lounaalle, puheenjohtajana faijan vanha työkaveri Valtiovarainministeriöstä, Sakari Sippola. Muistan silloin tällöin kotona kuulleeni tuomari Sippolasta, joten oli hauska tavata nyt ja kuulla tarinoita miesten yhteisistä virkavuosista ja ministereistä Ele Aleniuksesta Mauno Koivistoon.
     Pirre Huurtamosta faija kertoi paljon, samoin Virolaisesta, jonka löyhä anteliaisuus harmitti valtion puolia pitäviä virkamiehiä. Alenius on suuri idealisti ja maailmanparantaja, mutta Sippola kertoi kuinka hänet yritettiin murhata Bulgariassa Neuvostoliiton kannalta hankalana vastarannankiiskenä.
     Tuomo Tuomi oli nähnyt Taipaleenjoen Ilmajoella ja antoi sille täyden tunnustuksen, piti Ilkka Kuusiston parhaana työnä. Pohjalaiset joukot suunnittelivat ryhmämatkaa ensi kesänä, kannattaa varata ajoissa: kuulemma jo toistatuhatta lippua on ostettu.
     No tässä lomassa ja mehevän pihvin jälkeen pääsin puhumaan kirjailijaelämäkerroista, mikä sujui ilmeisesti hyvin, koska kiitoksia sateli, samoin jatkokysymyksiä. Aihe on nyt lämmin ja kiinnostaa valppaita lukijoita. Paikalla täällä lähes 80 senioria.
     Illan suussa painelin vielä entiseen opinahjooni, yliopiston Runeberg-saliin kertomaan alumneille Aila Meriluodon ihmeellisestä elämästä kirjojen pohjalta, myös Ailan uusimman päiväkirjan. Satu Grünthal lausui Ailan runoja. Kirsti Mäkinen johdatteli varmaan tapaansa, ja päälle käytiin kumoamassa lasilliset punaviiniä Carltonin baarissa.
     Vaivatonta näitä on pitää, kunhan ei päästä kertymään liikaa. Toisaalta kun keskittää samaan päivään, se on sitten siinä ja seuraavana voi taas keskittyä omiin töihin. Kirsti ennusti seniorien yhä aktivoituvia kulttuuriharrastuksia ja arveli, että joudun vielä monesti kiikkiin. Alumnejakin tuli täysi salillinen. Voisit puhumisesta ottaa uuden elämäntehtävän, Kirsti piruili. Kirjamessuihin saakka on joitain sopimuksia, sitten koittaa kirjoittamisen vapaus.

Tiistai 5.10.10
Kaksi lehtijuttua ilahdutti suuresti mieltäni.
     Matti Apunen parantaa juoksua päästyään Helsinkiin ja kirjoittaa nasakasti tästä Kaupunginteatterin Koljatista. Eilen juuri oli puhetta alumnien tilaisuudessa siitä, että kulttuurikritiikki on käynyt hampaattomaksi. Kunnon teilauksia ei enää näy. Tässä nyt on hyvä esimerkki kerrankin suorapuheisesta kulttuurikritiikistä. Ei Matti suotta saanut ensioppiaan Erkka Lehtolalta Aamulehden parhaina aikoina.
     Kun Kirsti Mäkinen, jota on pidettävä kokeneena ja luotettavana teatterikatsojana, arvioi Koljatin ennakon perusteella samaan suuntaan, suorastaan häpeällisen huonoksi, epäilyksille ei enää jääne sijaa. Eri mieltä olen Apusen kanssa kyllä siitä, etten pitänyt kirjaakaan hyvänä. Mutta siitähän on hohtimilla löydetty joitain syvempiä tasoja, jotka ilmeisesti on onnistuttu jynssäämään pois tästä teatteriteelmyksestä. Ilmeisesti teatterin tekijät, jotka yrittävät poliittista satiiria (myös tv:ssä) eivät tunne ja tiedä käytännön politiikasta juuri mitään. Heille riittävät omat hervottomasti rökelehtivät mielikuvansa.
     Toinen tyydyttävä juttu olikin omani, nimittäin Pentti Laitisen muistokirjoitus Hämeenkyrön Sanomissa. Kirjoitin sen mielelläni Juhani Vuorisen pyynnöstä, olihan Pentti Myllykolun teatterin kantavia voimia sen parhaina vuosina 70-luvulla. Lehti oli laittanut jutun peräti komeasti esiin, isosti varsinkin ottamani valokuvan Myllykolun harjoitustauolta. Näin poistuvat joukosta parhaat kaverit, viimeksi Markku Kontro.
     Muistin häntä, kun kävin Puolan elokuvaviikolla illalla katsomassa Andrzej Wajdan uusinta elokuvaa Sweet Rush - Tatarak. Kokeellisen otteen vanhoilla päivillään löytänyt mestariohjaaja kuvasi monitasoisesti kuolemaa ja elokuvan tekemistä, yhtenä aiheena keski-ikäisen syöpään kuolevan naisen ihastus parikymppiseen nuorukaiseen. Vaikuttavia jaksoja, melankoliaa ja tragediaa.
     Muistin vuorostani Elinaa, senkin vuoksi että tapasin päivällä Pirjo Haapojan Viiskulman Primulassa, ja hän puolestaan johdatteli ohjelma-aihettaan tuntemiini naisiin. Olen varomattomasti kyllä luvannut mennä MTV3:n Studio 55:n uhriksi torstaiaamuna. Ehkä siitä selvitään.
     Mutta minuutin hiljaisuus Laitisen Pentin muistolle - ehjä tyyppi, miehistä parhaita. Laitan nekrologin tuonne kirjoitusten osastoon, voihan olla jokunen Pentin ystävä, joka ei saa Kyröläistä heti käsiinsä.

Keskiviikko 6.10.10
Mietittiin Bottalla mitä Vanhan kirjallisuuden päiville Sastamalassa pitäisi tehdä. Tai ei oikeastaan mietitty, pidettiin hallituksen kokous ja vuosikokous. Olin näissä ensimmäistä kertaa. Vahvoissa rutiineissa edettiin. Jäsenmaksua sentään nostettiin, rahan tarve on ilmeinen. Kunpa joku reipas ryhtyisi haalimaan rikkaita sponsoreita. Hallitus ei vaikuttanut siihen erityisen innokkaalta. Siltä kuitenkin tuntuu, että päivät - niin hyvin kuin ne viime kesänä taas menivätkin - kaipaa enemmän järjestävää liikkumatilaa ja uudistavia ideoita kuten kaikki pitkäikäiset kesätapahtumat.
     Ensi kesä - teemana Rikos - on kuitenkin jo hyvin hahmollaan ja huomattavasti entisiä suunnitelmia aikaisemmassa. Tältä alustalta on hyvä takoa, mutta pitemmällä tähtäyksellä tarvitaan uutta puhtia.

Torstai 7.10.10
Merkillisen toimelias aamu. Ensin kiidin Pasilaan vanhaan tuttuun Pöllölaaksoon Studio 55:n ohjelmaan, tapasin tuttuja, Anja Snellmanin ja Barita Rosenströmin, Ilkka Vainionkin jolla on syntymäpäivä, ja sitten vain penkkiin Pirjo Haapojan kuulusteltavaksi - hänellä puolestaan nimipäivä. Menihän se, eloisaa johdattelua, ainakin kiittelivät etten mokannut. Ja tekstiviestit vahvistivat: suorastaan tyylikkäänä pidettiin ohjelmaa. Hauskinta oli katsella vanha uutispätkä häistä 1997, en kai ole sitä kunnolla nähnytkään. Nykyistä onneani ei ehditty sivuta, ehkä parempi niin. Menneen elämän naiset ja yksi nykyinenkin, siis Aila Meriluoto, hyvin edustettuina.
     Studiosta Kaupunginteatteriin, missä luettiin kahden näyttelijän voimin muuan näytelmä, paikalla johtajia ja dramaturgeja sekä minä hieman vavisten kuulemassa, mitä siihen tekstiin on tullut laitetuksi. Mutta hyvinhän se meni, urheasti lukivat läpi. Tuntuu että tekstistä vielä sikiää esitys, mutta koska ja mille näyttämölle, jäi vielä arvoitukseksi.
     Nyt kun Marjakin on palannut kiertomatkoiltaan, on taas rauha ja lämmin lempi kotona, antaa syksyn tuulla ja viuhua. Luen parin hyvän kaverin kirjaa vuoron perää, Jukka Rislakin hurjaa Pelon sektoria ja Juha Vakkurin uhkarohkeata matkakirjaa Afrikan poikki, jälkimmäistä jatkan, kesällä se pysähtyi johonkin jännään kohtaan. Aikaansaavia, pelottomia seikkailijoita ja kirjoittajia molemmat, tunkeutuvat salaisuuksiin ja vyöhykkeille, joista kertovat tyyneen tapaan hirvittäviä asioita, todenperäisiä epäilemättä.

Perjantai 8.10.10
Mitä kirjallisin viikko.
     Nobel Mario Vargas Llosalle yllättää, koska se on niin kauan odotettu. Mitkään tämän syksyn listat eivät taaskaan tienneet mitään. Olen lukenut Julia-tädin ja käsikirjoittajan - hauskahan se oli, kun joku näyttää nyt Hbl:ssä väittävät, että huumori puuttuu Llosalta. Tuosta Välkesalmen divarista tempaisin Maytan tarinan, lueskellaan edelleen.
     Kävin SKS:n juhlasalissa todistamassa, kun ensimmäinen tekstikriittinen editio meillä julkaistiin: Kiven Nummisuutarit. Hitaita hankkeita, perusteellisia: kielelliset selitykset kiinnostavat, mutta eikö esimerkiksi Turun kaupungin selventäminen alaviitassa ole jo liioittelua. Selataan edelleen. Paikalla paljon tuttuja, SKS oli ennen kuin toinen koti, ja nyt Päivi lähtee jo eläkkeelle! Aino myös saapuvilla, sanoi pistäneensä koko komean julkaisun painoon. Hyvä työpaikka.
     Illalla vielä Myyrmäen kirjastoon todistamaan Ailan runoudesta ja elämästä, sielläkin puolisensataa daamia ja pari miestä paikalla. Myyrmannin naapurissa oltiin, siellä aikanaan räjähti. Synkkää tapausta muistellaan vieläkin. Muuten kiva lämmin tilaisuus.
     Rauhan Nobel kerrankin rohkea jako, komeata. Kiina murtaa mustoa haventa, kuinkahan pitkään. Palkittu on kirjallisuuden professori, varmaan ensimmäinen laatuaan palkinnonsaajana. Kirjallisena päivänä sopisi lukeakin jotain, mutta vielä keritään. Kun näinkin vilkas viikko on viimein päätöksessään, otettiin ilta rennommin Marjan kanssa. Siinä vasta hauska vaimo.

Lauantai 9.10.10
Dekkarisymposium yliopistolla. Kun tulee se rikosteema kesällä Sastamalaan, aihe näyttää nousevan kovasti jo vuoden mittaan: on luentoja ja muita Dekkariseuran tapahtumia. Laji on noussut arvoon arvaamattomaan varsinkin Pohjoismaissa. Waltaria vielä aikoinaan kustantaja varoitteli, ettei vakavan kirjailijan kannata tuhlata aikaansa tällaiseen ajanvietteeseen kuten salapoliisiromaanit. Palmuja olisi voinut tulla lisää, jos kannustus olisi ollut toisensuuntaista.
     Muutaman kiintoisan esitelmän kuuntelin dekkarikilpailuista, Matti Yrjänä Joensuun 70-luvun tuotannosta ja lajin 2000-luvun murroksesta. Sain sovituksi hyvän puheenjohtajan tulevaan dekkaripaneeliimme Vanhan kirjallisuuden päiville.
     Silakkamarkkinoiden viimeisenä päivänä kova tungos, hinnatkin vähän putoamassa. Kävin avajaisissa viime sunnuntaina, kuuntelin Pajusen puheen ja ostin perinteistä suolasilakkaa. Nyt läksiäisiksi koppasin vielä jonkun purkin kotiin viemiseksi. Ikivanha kannatettava tapahtuma, joka tuo reippaan syysilmeen Kauppatorille.
     Hitto kun en illalla jaksanut katsoa koko Branaghin Hamletia - arvoteokset pannaan turhan myöhään, tämäkin loppui puoli kahdelta yöllä. Jostain syystä jäänyt aikanaan näkemättä, vaikutti sähköiseltä tulkinnalta, vain lievästi yliforsseeravalta, mutta eniten kiinnosti koko Shaken tekstin mukaan ottaminen lyhentämättömänä. Seurasin oikein foliostani, että joka sana tuli täsmälleen ja oikeassa järjestyksessä. Kerrankin näytelmä, jota ei ollut sovitettu! Hankittava omaan kirjastoon ja katsottava uudelleen paremmalla ajalla.

Aleksis Kiven päivänä 2010
Kiersin Lapinlahden sairaalan Aleksin kunniaksi, mahtava rakennuskompleksi. En ole koskaan käynyt sisällä enkä käy tänäänkään. Kuljeskelua Hietalahden hautausmaalla, loputon kulttuurihistorian löytömaa.
     Tekstikritiikki Nummisuutareista on hauskaa luettavaa, myös opettavaista. Mutta miksi intertekstuaalisia tulkintoja on faktojen joukossa. Kun Topias kehuu, kuinka Esko pian vaimoonsa "kiinni-liittyy", kuka tulisi ajatelleeksi Mooseksen kirjaa ja luomiskertomusta? Paitsi äärilleen pinnistävä kirjallisuudentutkija. Kun Iivarin repliikissä vilahtaa tuhlaajapoika, alaviitteet valmistelevat raamatullista teemaa jo mahdollisimman aikaisin ja etäältä. Jne. Kivi tunsi Pipliansa, mutta tutkimus tekee hänestä tietoisempaa viittailijaa kuin koskaan osasi itse aavistaa. Mutta silti: rattoisa ja oppinut teos.
     Vuoden norssi muutaman vuoden takaa Lauri Tarasti täräytti jälleen. Esteellisyyssäännökset voivat saada vielä kokonaan uusia tulkintoja. Oikeuskanslerin toimia on ennenkin arvosteltu, nyt Vanhanen taitaa hyvinkin välttyä poliisitutkinnalta valtakunnanoikeudesta puhumattakaan. Keskustelu ainakin sai uuden käänteen.
     Sitten lyhyt latautuva loma, vähän taukoa näihin raapaisuihin.

Sunnuntai 17.10.10
Piipahdus Nizzaan takana; kuohuva viikko sielläkin, lakko ja kaivosmiesten pelastumisen kiihkeää seurantaa. Sanovat että kun Ranska on ainoa maa, missä vallankumous on onnistunut (onkohan), siellä ollaan aina herkkiä yrittämään uudelleen, tulemaan kaduille, kailottamaan megafoniin ja kiivailemaan kahviloissa. Tällä kertaa aiheena oli eläkeiän nostamisen vastustus, tuttu aihe meilläkin, vaan eipä lähdetä kaduille eikä pysäytetä liikennettä.
     Lakko ei kahden lomalaisen oleskelua paljon haitannut, sääkin parani helteeksi ensimmäisen sadepäivän jälkeen. Meillä on maalla seinällä, vanhempieni peruja, taulu Promenade des Anglais'n palmuista ja väkijoukosta, joten oli hauska solahtaa samaan virtaan, nyt jo kovin toisenlaiseen. Promenadi oli paikallaan joka tapauksessa. Hotellimme (kadun vanhimman) ranskalaiselta parvekkeelta saatoimme ihailla auringon nousua ja laskua Välimeren yllä. Yhden päivän iski oikea tyrsky, kiva kävellä viuhuvassa tuulessa ja valtameren pärskeissä.
     Nizza valikoitui vähän sattumalta kohteeksi, ensin oltiin aikeissa käydä Irlannissa, mutta kirjallinen matka peruuntui, joten vaihdoimme omaehtoiseen vaelteluun Rivieralla. Valintaan vaikutti myös Marjan tuttavapariskunta, Arja ja Risto Rännäli, ex-diplomaatteja, joiden avuliaisuus ja vieraanvaraisuus talviresidenssissään kohotti kovasti matkan tasoa. Suomalaisia talvehtii Nizzassa jo oliko muutama sata, vaan emme harkinneet liittymistä joukkoon.
     Sen sijaan käväisimme bussilla (kätevää, halpaa) Monacossa ihastelemassa Monte Carlon casinon kauneutta, mutta rahat pidimme itsellämme. Mika Waltari täällä pelasi jo 22-vuotiaana, hän nyt oli kaikessa toisia edellä. Mutta äläs mitään, serkkuni Joukon kanssa työnnyimme tyyriisti ainakin nojailemaan ruletin äärelle jo 1961, siinä viidentoista ikäisinä. Ikärajan kirkkaasti alitimme. Saimmekohan vanhemmiltani jonkun pesämunan hävittäväksikin, joten kokemusta on.
     Muuten Monaco vaikuttaa vauraan ikävystyttävältä ja pönäkältä kylkiäiseltä, täyteen rakennetulta ja hengettömältä. Nizzassa kuohui elämä syrjäkaduillakin, vanha kaupunki oli varsin pittoreski ja Negrescon pianobaari tunnelmaltaan hienostunut. Siniset tuolit ovat jo särkyneitä ja kolhuisia, mutta yhä uljaassa rivissä promenadin varrella. Varsinaisia makuelämyksiä osui kohdalleni vain rantapromenadin Sièclen taivaallinen kalasoppa.
    Tietysti oli selvitettävä taidekokoelmat, joista Chagallin museo oli hieno, vaikuttavia töitä, raamatullista fantasiaa ja muuta hulluttelua, hyvä elämäkertadokumenttikin pyöri. Matissen kokoelmat huomattavasti kalpeammat, niukat, verettömät; parhaat työt ilmeisesti muualla. Modernin taiteen museo pystyi ällistyttämään koollaan ja kokoelmillaan, Kiasma on sittenkin pikkutekijä. Ja Massenan palatsi avasi Nizzan historiaa sen verran kuin tarvitsimme: tänä vuonna juhlitaan sitä, että Nizza valitsi Ranskan 1860 eikä Italiaa.
     Ranskaa opittiin lisää, Marja sitä on kovasti opiskellut ja minäkin tankkasin yhtä Maigretia alkukielellä, hitaasti mutta varmasti. Simenon osaa kuvata yhden ranskalaisen tunnuspiirteen loistavasti: siellä ihmiset elävät uomissaan tukevasti, asettuneesti, luontevasti kotonaan tässä omassa maailmassaan. Maigret alkaa sitten tutkimuksissaan kuoria sitä mikä kulissin taakse on peittynyt.
     Vaan hauska oli palata kotiin, törmätä homokeskustelun korkeisiin jälkilaineisiin ja Chilen kaivospelastumisen ihasteluun ja median osuuden ällistelyyn, Vanhasen poliisitutkinnan ennakkotulkintoihin ja mustiin jalkapallomurheisiin ja käväistä saman tien pudistamassa matkakankeutta K50 diskossa Königissä eilen illalla. Sujui se hilluminen uudessakin paikassa, vaikka Kappelin alakerta oli tungoksessaan tiheämpi ja tunnelmallisempi.

Maanantaiaamuna 18.10.10
Alamme päästä mukaan kotimaan keskusteluihin. Päivi Räsänen oli äsken tv:ssä johdonmukainen: eikö moniarvoista keskustelua ole juuri se, että jokainen saa sanoa vakaumuksensa. Mitäs muuta varten ihmisiä sitten kootaan televisioon tuulettamaan? Nyökyttelemään korrektin yksimielisesti, niinkö.
     Onkohan vahvistumassa uusi ahdasmielisyyden aalto. Sverige demokraterna eivät saisi olla niin väärässä kuin ovat. Eikä Räsänen saisi sanoa mitä ajattelee, koska on väärässä. Facebook-kansa kostaa ja klikkaa eroon kirkosta, jota Räsänen ei edes edusta. Kun vaalikeskusteluissa alkaa tulla lisää vääriä mielipiteitä, tuhannet varmaan klikkaisivat eroon valtiosta jos se olisi mahdollista. Onkohan mahdollista erota puolueesta klikkaamalla? Epäilemme täällä, että se on tehty vähän vaikeammaksi. Onhan puolue pyhempi instituutio kuin joku kirkko.
     Urheilu on toinen mieliä kiihdyttävä asia. Urheilusta keskustellaan Jälkihiessä huomattavasti vilkkaammin ja räväkämmin kuin koskaan politiikasta tai kirjallisuudesta. Jälkiviisaat on unettava vitsailujoukkue verrattuna urheilukeskustelun spontaaniin draiviin. Kaj Kunnaksen kaltaisia tietorikkaita fanaatikkoja olisi kiva saada kulttuurin puolelle.
     Siinähän sitä olikin aamun avausta, kun lehdet jäivät parin päivän ajaksi kääntämättä tänne maalle. Ja nyt juuri kuulen radiosta, mitä viisaita Matti Klinge on kirjoittanut Hesariin, jota emme täällä nyt näe. Mutta onhan täällä hyvin toimiva kirjastolaitos sentään.
     On ryhdyttävä huoltohommiin ennen kuin talvi hyökkää niskaan. Eilen törmäsimme Sikomäen lenkillä Ingaan ja saimme spontaanin saunakutsun Järvelinille; sehän on vanha hyvä maalaiskylän tapa. Marja katseli vanhana kilpatanssijana tähtien askelluksia silmät killillään, mutta myöhemmin ehtoolla Isadora Duncanin tanssiura kiinnosti jo minuakin: hieno dokumentti vapaasta naisesta, mutta suhde Jeseniniin ohitettiin liian keveästi.

Tiistai 19.10.10
Vedimme Taunon kanssa raskaan puuveneen maihin. Kysyin ovatko he Hilkan kanssa harkinneet kirkosta eroamista, kun tää homokanta meni näin kireelle. Eivät ole kuulemma. Epäilimme ettei juuri kukaan muukaan hyvässä Hämeenkyrössä. Tv:ssä Artjärven kirkkoherra totesi, ettei hänen seurakunnastaan kukaan ole eronnut eikä naapuripitäjästä Orimattilastakaan. Onko kyseessä siis suurten keskusten massapsykoosi, maalaiset säilyttävät tyynen harkintansa.
     Katselemme Ranskan mellakoita, joissa alle parikymppiset naamarikaverit kivittävät poliiseja vastustaakseen eläkeiän nostoa, johon ikään heillä on vielä jonkun verran aikaa. On palannut mieleen kuinka hyväntuulisia mielenosoituksia Nizzassa järjestettiin. Autot kiertelivät kaupungilla, ja megafonit möykkäsivät faktaa ja iskulauseita. Sitten kokoonnuttiin auringossa kylpevälle torille parleeraamaan vilkkaaseen tyyliin, poliisit vain nojailivat autojensa konepelteihin. Ehkä Välimeren kansa on levollisempaa kuin kiivaat pohjoisranskalaiset.
     Illalla Tampereen Teatteriin, tuttu kappale: Ilmari Turjan Särkelä itte. Muuan entinen oppilaani parahti jo keväällä, että on siinäkin Braggella masentava aloitus. Katsotaas nyt rauhassa. Särkelä on yhden luonteen komedia siinä kuin Molièren Saiturit ja Luulosairaat. Kauan on Särkeläkin pysynyt hengissä, vaikka on oikeastaan vain yhden kohtauksen näytelmä. Jotain kansallisesti tunnistettavaa siinä on vieläkin. On tuossa Taunossakin joitakin Särkelän itteminään vakiintuneita piirteitä.
     Mutta teatterilla pitää olla Särkelä. Niitä ei teattereilla enää juuri ole, jos mittapuuna pidetään Tauno Paloa tai Helovirtaa. Tässä on turvauduttu Heikki Nousiaiseen, hienoon näyttelijään, joka ei ensi katsomalla vastaa Särkelän hahmoa. Heikki tekeekin kaikkensa luodakseen hiukan toisenlaisen Särkelän: äkkinäisen, kiukkuisen, särmikkään - kyllä, mutta myös koomisen, miltei farssityypin, johon Heikillä kyllä riittää keinovarantoa. Juurevuuden hän korvaa liikunnalla ja naamaliikkeillä. Pelkkään luonteeseen ei oikein luoteta. Ehkä vanha näytelmä näin pysyy paremmin hengissä ja kiinnostaa nuorempaakin väkeä.
     Tommi Auvinen on suuren yleisön kannalta varma ohjaaja, ei koskaan riehaannu modernisoimaan, mutta säilyttää tässä tietyn tuoreuden. Aliisa Pulkkinen saa tehdä rehevän koomisen kohtauksen, Mikko Hänninen tyylikkään kartanonomistajan. Kaikki tuntuivat olevan tosissaan mukana, vaikka teatteria ei nyt suoranaisesti pyritty uudistamaan. Monet huokaisevat helpotuksesta. Katsomossa oli tuttua joukkoa Ikaalisista, ikäluokka korkeahko. Siihen osaan kansaa tämä puri täysillä, nauru remahteli. Tätä näytellään vielä kauan.

Keskiviikko 20.10.10
Ajettiin Helsinkiin, ja heti hyppäsin Pertti Hallikaisen autoon ja huristeltiin Länsi-Pakilaan. Aino Pohjola, Pakkasen kartanon tyttäriä Hämeenkyröstä, oli kutsunut pienen kulttuuriporukan vieraaksi. Tällaisia on varmaan yhteiskunnassa monia, tasokkaita ystäväjoukkoja, jotka pitävät yhtä ja järjestävät kaikenlaista korkeahenkistä ajankulua. Nyt saivat kuunnella juttuani elämäkerroista, jonka johdosta keskusteltiin ja käytiin nauttimaan isäntäväki Janhusen tarjoamaa maittavaa stroganoffia kaikkine lisukkeineen.
     Katselin vain, että kello käy tässä seurustelun tuiskeessa uhkaavasti: oli ehdittävä Espooseen Entressen kirjastoon kello kuudeksi. Sainkin ystävällisen kyydin Lauri ja Anja-Maija Leppäseltä, mutta juutuimme matelevaan ruuhkaan, poliisiautojakin näkyi vilkkuvine valoineen. Jotain oli tapahtunut. Myöhästyin akateemisen vartin, jonka odottivat siellä kirjastossa kärsivällisesti. Puhe sujui lopulta. Arvokkain palaute tuli Elinan kurssitoverilta teologisessa tiedekunnassa 1962 - en muista monenkaan puhuneen niin vakuuttavan kauniisti kirjastani Enkeli tulessa ja sen tuottamasta elämyksestä. Kun sitä ilmestymisaikaan toistakymmentä vuotta sitten kohtalaisen paljon myös kritiseerattiin.
     Marja kävi tällä välin Päivälehden museossa seuraamassa keskustelua naisista mediassa, Kirsti Mäkisen junailemaa tietty, eiköhän Minna Canth ollut tilaisuuden esiäiti. Tupa oli täynnä naisia plus yksi mies. Ihan kiinnostavaa oli kuulemma. Lisää naisia mediaan! vaikka on niitä nytkin aika lailla, kun aamutv:tä ja muita ajankohtaisia silmittelee, sarjoista puhumattakaan.
     Nyt on kiireimmät juoksut juostu, keskitytään kirjoitushommiin täällä kuivissa huoneissa, ulkona saa sataa ja myrskytä mielin sekä määrin.

Torstai 21.10.10
Hiidenkivi putosi postiluukusta, aivan komea numero: Kirstin ja minun jutut edustavasti peräkkäin ja vielä arvio Lasinkirkkaasta, ei ihan tuomitseva, vaikka tutkimusta edustaakin. Hämeenkyrö on sattumoisin hyvin näkyvillä sekä Kirstin kölleissä että minun Sillanpäässäni. Uusi päätoimittaja Outi Lauhakangas kunnostautuu mainiona työparinaan edelleen Sinikka Sipola: ovat reippaasti julkaisseet juttuni pitkänä ja eloisan kuvan saattelemana. Tämä on lyhennys siitä, jonka pidin alkukesästä Raumalla Nortamon juhlassa. Antaa taas potkua ajatella, että joskohan Sillanpää on vielä yksiin kansiin saateltava. Nortamosta onkin Tapio Niemen syyttä pienelle huomiolle jäänyt uudehko elämäkerta, jota käytin.
     Ja onhan lehdessä paljon muuta, puurakentamista teeman verran, kieliasiaa (Erkki Lyytikäisen aiheellinen kirjoitus suomen kielen asemasta) ja Koivusalon Pohjantähden Lauri Timonen panee perustellusti aika matalaksi. En ole vielä nähnyt, en ota kantaa. Mutta kunnon kulttuurilehti pitää pintansa, toteaa tässä entinen päätoimittaja.
     Noita Ihmisten puolueita on yllättävän kiva katsella uusintoinakin, letkeitä toteutuksia. Ikävä ettei nyt tule uusia osia, aiheita näet olisi totisesti tarjolla. Homokirkollisuus saa joitain vaihtuvia vivahteita jatkuvissa keskusteluissa, mutta kuinka joku näyttelijä voi ottaa niin raskaasti tv-keskustelun muutamat vakaumukselliset repliikit, että joutuu keräämään itseään tuntikausia kuten a-plussassa kuultiin. Ne jotka ovat saaneet kestää riittämiin suoraan omaan henkilöön kohdistuvia solvauksia julkisuudessa voivat tätä hiukan ihmetellä. Meitä on eri herkkyysasteella varustettuja.
     Voi leikitellä ajatuksella, millainen olisikin tosiuskovaisten jyrkkä ja jylisevä kirkko: toisiko se jotain ryhtiä ja puhtia tähän kaiken sallivaan ja samalla uussuvaitsemattomaan yhteisöön, jossa keveästi hillumme. Mutta kun kirkolla on näitä yhteiskunnallisia velvoitteita aina hautausmaiden ja rakennusten hoidosta alkaen, täytyyhän sen hoitaa taloutensa laajasti verovaroin. Valtio ei varmasti ottaisi uusia vastuita hautauksesta tai kirkkojen kunnosta, mitä seikkaa eroajat tuskin tulevat edes ajatelleeksi. Kirkosta eronneet hilataan monesti loppupuomilla siunattuun maahan tai palautetaan kirkkoon kuten aikanaan Iki-Kiantokin, suuri antiklerikaali.

Perjantai 22.10.10
Hämeenkyrön teema jatkuu. Aamulla Tapani Perttu oli sympaattinen Studio55.ssä, kertoi hauskan jutun Piukkojen paikkojen eli Sugarin suosiosta TT:ssa. Ja sitten Suomen Kuvalehdessä on laaja reportaasi kirjailijoiden perikunnista, Saku Sillanpäätäkin on haastateltu.
     Mutta miksi ihmeessä Risto Lindstedt ohitti aiheen varsinaiset kipupisteet? Taannoinhan Olli Kuitusen eläessä Sillanpään perikunta julisti Nobel-kirjailijan tuotannon komeasti julkaisukieltoon, joka kesti monia vuosia. Nyt Saku on saanut asian järjestykseen. Kuitusen rooli vilahtaa kyllä muuten jutussa. Ja Waltarin oikeuksista teattereissa on tunnetusti kipuiltu vuosikymmeniä. Muitakin yllätyksiä on sattunut, sitä cdrom-tapausta sentään jutussa hellästi sivutaan. Mikä on Sinuhen oikeuksien todellinen tilanne.? Olisi se kai selvitettävissä. Kun kerrankin asiat otettiin näin laajasti esille, ne samalla sivuutettiin.
     Lukenut, huvittavaa kylläkin, Napoleonin sotaretkistä, mm. Octave Aubryn klassikoista. Hänen elämäkertansa Napoleon ihmisenä (Vie privée de Napoléon) keskittyy lähes pelkästään naissuhteisiin. Niin ettei tällainen näkökulma ihan outo ole maailmalla, sata kirjaa varmaan aiheesta kirjoitettu. Yllyke tuli Massenan palatsista Nizzassa, halusin tietää lähemmin mikä mies oli Massena ja selvisihän se: kova sotapäällikkö, Ranskan pelastaja Napoleonin ollessa heikoimmillaan.

Lauantai 23.10.10
Poikani seikkaili meillä, Tavastia-klubin keikalla käymässä. Muistelin millainen oli Hämis ennen vanhaan, kun Olli Hämeen orkesteri soitti ja tytöt seisoivat tupeerattuina rintamassa ja me kragat kaulassa niitä tungeksimme hakemassa. Eri meininki kuulemma nykyään.
     Toinenkin rumpali poikkesi: vanha kunnon Jaska. Oli menossa hoitelemaan jazz-musiikin vapaata säveltä radioon illalla, suoraan lähetykseen. Kuuntelimmekin sen melkein kokonaan, kova ammattilainen on Jaska tällä alalla, maan paras ja laajaperäisin tietäjä, otaksuisin. Luontevasti vetivät ohjelman juontajaparin kanssa.
     Tässä välissä peuhasin kummipoikani Mikon hauskojen pikkutenavien Joonaksen ja Jasperin kanssa, joten vilkasta kyläilyä riitti yhden päivän mittaan, mikäs sen virkistävämpää.

Sunnuntai 24.10.10.
Paitsi että kuuntelen mielelläni aamulla Pasi Hiihtolan soittamia ikivanhoja levyjä olen ruvennut seuraamaan Peter Franzénin luentaa omasta romaanistaan Tumman veden päällä: hyvää, tarkkaa, herkkää kirjausta pienen pojan havainnoista. Franzén lukee eleettömästi, vaikuttavaa.
     Tihkusateisen päivän lähin sopiva kohde: Sinebrychoffin taidemuseo, aina varma. Esillä flaamilaista taidetta Rubensin grafiikasta alkaen. Mutta yhtä vaikuttava on pysyvä yläkerta, erityisesti katselin nyt empire-kalustettua salia, Napoleonin aikaista, Pietarin hovista hankittua loistavaa esineistöä ja muotokuvia, joista kuningatar Kristiina olikin toisessa huoneessa. Tällaisesta saa iloa koko päiväksi. Marja joutui seikkaperäiseen kävijähaastatteluun, jonka laistin. Toisaalta olisi helppo vastailla: tällaisessa kannattaa käydä vaikka joka viikko, ihan muuten vaan.
    Matti Klinge on kerrassaan hurmautunut Åminnen eli Joensuun kartanosta, Nalle Wahlroosin suurtyöstä. Olisihan siellä käytävä. Sinebrychoffin kokoelmissa äkkäsin pienen siron muotokuvan nuoresta Armfeltista ja Saganin prinsessasta, tekijä Cécilie Duchène Varsovasta.
     Suomalaiset solistit juhlivat Toscassa illalla, Metropolitanin ja Milanon yhteistuote, Baijerista tallennettu ja Teemalla toistettu. Tiedot kertovat että Karita Mattila jättää jo tämän loistoroolin eikä ihme, ehkä kasvanut jo ulos siitä. Mutta ihanasti hän laulaa, ja Juha Uusitalo oli pirullinen Scarpia, ei ehkä niin saatanallinen kuin taannoin se pappismies meidän oopperassa, Esa Ruuttunen. Äänentoisto ainakin meidän laitteessa ihmeen tukkoista, nautittiin silti.

Torstai 28.10.10
Käväisin kirjamessuilla tunnustelemassa tunnelmaa, tuttuja paljon ja lupaavaa ruuhkaa. Kuuntelin Häkämiehen ja Soininvaaran dekkarikeskustelua, tapasin historioitsija Antony Beevorin (jonka vaimon isän Duff Cooperin kirjoittamaa Talleyrand-klassikkoa juuri kertailen) ja sieppasin hajarepliikkejä sieltä ja täältä. Aino päivysteli SKS:n osastolla, missä Päivi vaikutti jo huojentuneelta, seuraajakin valittu. Nopea on ajan riento.
     Kiertue Maxim 1:ssä on lopulta hyvin surumielinen burleskin esiintyjäryhmän ja varsinkin sen surkuhupaisan johtajan koettelemusten kuvaus. Odotin arvioiden pohjalta hupaisampaa repäisyä. Kiva teatteri siitä, että aloittaa heti pääkuvalla.
     Näin kirjamessujen aikaan sopii hämmästellä sitäkin, että kirjailijaveljet Tervo & Mäki ovat ryhtyneet kirjaa halveksimaan, toinen paiskomalla isoa kirjaa permannolle, toinen rinnastamalla sen mainoslehtiseen. Entä veikkojen omat kirjat, tuskin paperinsa arvoisia vai mitä. Jospa Tervo heittäisi seuraavaksi Koraanin nurkkaan, katsotaan mitä tapahtuu. Vain täällä sekulaarissa Hällä väliä -pohjolassa voi muodiksi nousta sellaisten arvojen rehvasteleva polkeminen, jotka monille ovat yhä pyhiä.

Lauantai 30.10.10
Kirjamessujen kolmas päivä; nyt vasta oma kirja kehiuml;istä ja elämästä, hieno näyttely, kannattaa käydä toistekin.
     Jatkoimme sittenkin vielä messuille, vaikka siellä on tullut jo kolutuksi. Kannatti, vaikka pääkohdettani Teemu Keskisarjan esitystä en kuullutkaan ohjelmanmuutoksen vuoksi. Törmäsimme sen sijaan uudelleen Matti Saloon, joka bongasi kirjailijoiden ja muidenkin nimihenkilöiden lempielokuvia Filmihullun erikoisnumeroon. Avustin Mattia joidenkin tuttujen kiinnisaamisessa. Erityisen ylpeä Matti oli saaliistaan Panoraaman ruokalassa: Hannu Salama paljasti lempielokuvansa. Koossa on jo yli 800 nimeä, kehui Matti.
     Tavattiin myös Markku Envall pitkästä aikaa, hätäisesti vain: oli heittänyt aforismejaan Takauma-lavalla ja tuli ruokailemaan. Muistelimme kuinka törmäsimme hänen appiukkoonsa ja tyttäreensä äsken Nizzan Chagall-museossa. Markku todisti, ettei WSOY:n ympärillä käyty kuohunta ole häneen mitenkään koskenut, ajatusten hionta jatkuu entiseen keskittyneeseen tyyliin.
     Minun oli myönnettävä enemmänkin: koskaan en ole näin huomaavaista huolenpitoa saanut kustantajalta kuin näillä messuilla. Eilinen illallinen Taidehallissa huipensi huollon, meluisaa ja eloisaa, kovin nuorekasta, mutta pöytäseurani kruunasi illan: sain seurustella kahden viehättävän daamin, Annina Holmbergin ja Jenni Kirveksen kanssa. Jälkimmäinen on kirjoittanut edellisellä nimellään Janatuinen kirjan Kalle Päätalosta! Miksi nuori kaunis nainen innostui Päätalosta? Siitä ja muusta riitti kylliksi puhuttavaa. Sari Näreen kanssa Jaana historioitsijana tutkii nykyisin sotaa ja Suur-Suomi -haaveita, eivät nekään ihan perinaisellisia valintoja.
     Siellä oli tänään suuri hälinäkeskustelu Kivi-lavalla suomalaisuudesta, josta kuulin takariviin jonkun irtorepliikin. Kummeksuin ainakin Saskan väitettä, että me suomalaiset olemme erikoisen puristisia kielemme huoltajina eikä vastaavaa ole muualla Euroopassa. Haloo, entäs Ranska, joka jopa suojaa kieltään anglismeja vastaan, jotka puolestaan riehuvat valtoimenaan suomen nykykielessä. Kun Lenita syytti kiukustuneena Suomen osastoa Shanghain maailmannäyttelyssä skandaaliksi, sekin väite menetti teräänsä, kun illalla uutisissa kerrottiin osaston saamasta kultamitalista. Mutta keskusteluissa sopii heittää kaikenlaista.
     Nyt on ainakin messuttu kylliksi, hohhoijaa, rauha voi laskeutua. Kesäaikakin on päättynyt. Tehtäköön marraskuusta kova työkuukausi.

henkilötiedot | kalenteri | päiväkirja | julkaisut
kirjoituksia | palaute

ss="teksti">Sunnuntai 31.10.10
Hugo Backmanssonin taistelutaulut ja muotokuvat ovat eläviä, monet tilanteista siepattuja. Erityisesti minua silti kiinnostivat hänen Tangerin maalauksensa, sillä meillä on seinällä yksi suuri vuodelta 1919; eivät huomanneet Amos Anderssonin näyttelyn kokoojat sitä tiedustella enkä minäkään ollut aktiivinen asiassa. Näyttelyssä on muutama maisema samalta rannikolta. Faija kertoi huutaneena Backmanssoninsa huutokaupasta 40-luvulla, taiteilijan vielä elellessä Lallukassa. Erittäin kiintoisaa oli nyt saada läpileikkaus taiteilijan töistä ja elämästä, hieno näyttely, kannattaa käydä toistekin.
     Jatkoimme sittenkin vielä messuille, vaikka siellä on tullut jo kolutuksi. Kannatti, vaikka pääkohdettani Teemu Keskisarjan esitystä en kuullutkaan ohjelmanmuutoksen vuoksi. Törmäsimme sen sijaan uudelleen Matti Saloon, joka bongasi kirjailijoiden ja muidenkin nimihenkilöiden lempielokuvia Filmihullun erikoisnumeroon. Avustin Mattia joidenkin tuttujen kiinnisaamisessa. Erityisen ylpeä Matti oli saaliistaan Panoraaman ruokalassa: Hannu Salama paljasti lempielokuvansa. Koossa on jo yli 800 nimeä, kehui Matti.
     Tavattiin myös Markku Envall pitkästä aikaa, hätäisesti vain: oli heittänyt aforismejaan Takauma-lavalla ja tuli ruokailemaan. Muistelimme kuinka törmäsimme hänen appiukkoonsa ja tyttäreensä äsken Nizzan Chagall-museossa. Markku todisti, ettei WSOY:n ympärillä käyty kuohunta ole häneen mitenkään koskenut, ajatusten hionta jatkuu entiseen keskittyneeseen tyyliin.
     Minun oli myönnettävä enemmänkin: koskaan en ole näin huomaavaista huolenpitoa saanut kustantajalta kuin näillä messuilla. Eilinen illallinen Taidehallissa huipensi huollon, meluisaa ja eloisaa, kovin nuorekasta, mutta pöytäseurani kruunasi illan: sain seurustella kahden viehättävän daamin, Annina Holmbergin ja Jenni Kirveksen kanssa. Jälkimmäinen on kirjoittanut edellisellä nimellään Janatuinen kirjan Kalle Päätalosta! Miksi nuori kaunis nainen innostui Päätalosta? Siitä ja muusta riitti kylliksi puhuttavaa. Sari Näreen kanssa Jaana historioitsijana tutkii nykyisin sotaa ja Suur-Suomi -haaveita, eivät nekään ihan perinaisellisia valintoja.
     Siellä oli tänään suuri hälinäkeskustelu Kivi-lavalla suomalaisuudesta, josta kuulin takariviin jonkun irtorepliikin. Kummeksuin ainakin Saskan väitettä, että me suomalaiset olemme erikoisen puristisia kielemme huoltajina eikä vastaavaa ole muualla Euroopassa. Haloo, entäs Ranska, joka jopa suojaa kieltään anglismeja vastaan, jotka puolestaan riehuvat valtoimenaan suomen nykykielessä. Kun Lenita syytti kiukustuneena Suomen osastoa Shanghain maailmannäyttelyssä skandaaliksi, sekin väite menetti teräänsä, kun illalla uutisissa kerrottiin osaston saamasta kultamitalista. Mutta keskusteluissa sopii heittää kaikenlaista.
     Nyt on ainakin messuttu kylliksi, hohhoijaa, rauha voi laskeutua. Kesäaikakin on päättynyt. Tehtäköön marraskuusta kova työkuukausi.

henkilötiedot | kalenteri | päiväkirja | julkaisut
kirjoituksia | palaute