Sulka
Henkilötiedot
Pääiväkirja
Julkaisut
Kirjoituksia
Puheita
Galleria
Palaute
Pääsivulle

Päiväkirja

Maanantai 1.10.12
Palattu mailta, rehkitty siellä yhtä sekä toista.
     Kiva oli katsoa eilen amerikkalaisten Sotakirjeenvaihtaja vuodelta 1945; paljon yhteyksiä Linnan Tuntemattomaan kuten on todettukin. Löytyivät ainakin Koskela ja Rahikainen, universaaleja tyyppejä. Muuten aika säyseä, kovin kiltin oloinen sotaelokuva, vaikka realistinen, jalkaväen kurjaa, tosin voittoisaa vaellusta Roomaan kuvaileva.
     Yhtään kivaa ei sen sijaan ollut vilkaista Mannerheim-leffan kenialaista sekoilua. Mitähän siinäkin on meinattu. Jonakin gonzohuumorina se vielä menisi, mutta tuottaja tuntuu vakavissaan uskoneen umpimähkäisellä hosumisellaan uudistaneensa marsalkan henkilökuvaa. Vieneensä sitä urheasti kuten hän sanoi "eteenpäin"! O sancta simplicitas.
     Mikä on muuten myytti? Jonka murskaamiseen tässä vannotaan. Myytti on ymmärtääkseni jokin uskoon perustuva, vakiintunut käsitys tai ilmiö, usein ihannoitu, joka ei pidä paikkaansa. Jolla ei ole todellista katetta. Mistä kohtaa siis Mannerheimin myyttiä tässä yritetään murtaa? Onko joku uskonut, että hänellä ei ollut yksityiselämää? Liittyykö siihen jokin väärä, todeksi uskottu käsitys. Siitähän on kirjoitettu vaikka kuinka paljon. No itse elokuva on näkemättä, mahtaako enää kiinnostaakaan.
     Kuinka virkistävän toisentasoinen onkaan elokuvantekijöiden taito uudessa Roba-poliisisarjassa. Timo Yrjönpoika Varpio on laatusarjojen käsikirjoittaja, tässäkin hän on onnistunut erinomaisesti: uskottavaa, iskevää, hauskaa, puhuttelevaa kuvausta poliisin arjesta. Myös näyttelijät on oivallisesti valittu, Kari Hietalahdella nappirooli. Kulkeva ohjaus Joona Tenan. Tätä haluaisi heti nähdä lisää.
     Sen jälkeen marsalkkasekoilua kesti katsoa noin 7 minuuttia, äidin hautajaisiin saakka, missä mutaa levitettiin laulunloilotuksen säestyksellä mamman haudalle eikä äänikään toiminut. Itkeä vai nauraa?

Tiistai 2.10.12
Kirjailijaillalliset Kämpissä.
     Olinkohan viidettä kertaa, ainahan WSOY:n julkaisevat kutsutaan. Paavo Hohdin viimeinen isäntävuoro, Leena Majanderin ensimmäinen emännyys. Julkistettiin Edinburghin uusi residenssi, johon heti havittelemme keväällä. Palkintoja saivat ansioituneet veteraanit, mm. Arne Nevanlinna, Liisa Ryömä, Pekka Tarkka ja Kirsti Mäkinen, joka piti kiitospuheen palkittujen puolesta.
     Pöytäseura antoisaa, Kati Tervon ja Seita Vuorelan välissä istuin, Tuuve Aro vastapäätä. Markku Envallin kanssa saatoimme keskustella pitkään, ja Leena tuli daamiksi loppuillasta. Yleisiä kuulumisia vaihdetaan, kollegojen kirjoja pitäisi tietysti kehua. Risto Uimosen ja Martti Turtolan kanssa puhetta uusista tietokirjoista. Joni Pyysalo sanoi kirjoittaneensa Huovisesta Kuvalehteen. Markun ja Lari Mäkelän kanssa päästiin jopa kirjalliseen substanssiin. Ei ihan hukkaan heitetty ilta, ruoka maittavaa ja viiniä riittävästi. Kävelin lämpimässä yössä kotiin.

Keskiviikko 3.10.12
Ibsen, Villisorsa, Roihan sovituksena Aleksanterin teatterissa.
     Tätä pidetään yhtenä Ibsenin parhaista, Peer Gyntin veroisena ja Tšehovin Lokin edeltäjänä. Mutta tämä esitys ei tehnyt näytelmälle oikeutta. Heti viilsi korvia karkea hämäläismurre, jollaista ei puhuta enää missään. Kuin parodiaa Niskavuoresta, pohjalaista uhoakin siihen surutta sekoittui. Samalla sovitus oikaisi, yksinkertaisti ja alleviivasi alkuperäistä teosta. Jos Ibsen itse alleviivaa kerran, tässä korostettiin kolmella viivalla. Eräänlainen selkosovitus teki ihmisistä maalaiskylän tomppeleita ja tapahtumista sietämättömän simppeleitä. Ibseniläinen hyytävä viileys on kymmenen kertaa tehokkaampaa kuin roihalainen huuto ja reuhtominen.
     On liuta ohjaajia, jotka eivät usko katsojain kykyyn tehdä päässään analogioita eri kulttulla alkaa nolottaa elämämme helppous verrattuna kuvattuun pakkovallan ahdistukseen.
     Marja luki jo lievin vaikeuksin Sofi Oksasen uuden romaanin, minä annan sen vielä odottaa. Matti suositteli lukemaan yhteen menoon vaikkapa kahtena päivänä, jolloin pysyy mukana monimutkaisessa henkilögalleriassa. Hänestä se on ehdottomasti hieno teos, suorastaan loistava, ja Mattihan on luotettava lukija samoin kuin katsoja.
     Nyt elokuvasta palatessa sieppasin Akateemisesta sen sijaan Eugen Rugen (signeeratun) romaanin Vähenevän valon aikaan, sukutarinan Itä-Saksasta. Siinä määrin alkoi aihepiiri kiinnostaa. Palataan sen jälkeen.

Lauantai 6.10.12
Helsinki on kauneimmillaan. Lenkki Kaivarin ympäri, kellanpunainen ruska hehkuu, aurinko kimmeltää meren laineisiin. Pulahdus Yrjönkadun altaaseen.
     Tuula Uusi-Hallila juhli pyöreitä vuosia. Ensin tasokas konsertti SYK:ssa kenialaisen koulun hyväksi (huippulahjakkaita oppilaita soittajina, laulajina), lasien kohotus opettajainhuoneessa ja sitten riento Eliteen illallisille. Pöytäseurana Marjan ja Kirstin lisäksi itämerensuomalaisten kielten professori Riho Grünthal ja entinen kustannustoimittajani Päivi Vallisaari, sittemmin johtaja, nyt vapaa eläkeläinen, sekä Tarton viron kielen lehtori Kersti Lepajoe. Pöydässä myös Satu Grünthal ja Kaija Valkonen. Puhetta kielestä, Virosta, yliopiston kuulumisista, yksityiskoulun eduista.
     Riitta Uosukainen piti kauniin kiitospuheen Tuulalle. Kova kulttuurimanageri, tietokirjailija, uusien kykyjen opettaja on Tuula, ja kaiken lisäksi maakunnan kuulu sisarensa kenkäkaupan näyteikkunoiden somistaja Ylivieskassa. Tärkeimpiä vaikuttajia ovat kyvykkäät, innostuneet äidinkielenopettajat.

Sunnuntai 7.10.12
Aamusta Turkuun, yhden päivän ohjelma kirjamessuilla. Upea syyssää jatkuu, sääli viettää se autossa ja messuhallissa. Sentään loistotie ajella.
     Kiertelimme ja katselimme. Ensiesiintymiseni ruokalavalla, missä kokit valmistivat taidokkaasti lohta, minun tehtäväni oli kertoilla Huovisen ruoka- ja juomakuvauksista. Touko Siltalan kanssa kävimme asiallisen kirjakeskustelun Agricolan lavalla, muutamia kappaleita signeerasin, ei mitään ostoryntäystä. Divariosasto aina kiinnostavin.
     Ryntäys oli sen sijaan auditorioon, missä Jörkka Donner haastatteli presidentti Niinistöä Euroopan tilanteesta. Ei toivoakaan päästä edes salin ovelle. Ensimmäiset Jenni Haukion (yhdessä veteraani Kettulan kanssa) junailemat messut taisivat onnistua nappiin, yleisöennätyksestä puhuttiin.
     Pulkkisen lapset katsastettiin, sitten viiletin Helsinkiin, Marja jäi Turkuun mumminhommiin. Kun katselin vähän Borgioiden viihteellis-väkivaltaisia juonitteluja, oli todettava taas, ettei mitään uutta auringon alla. Katso päivän Hesari ja Vatikaanin uudemmat juonet ja murhat.

Maanantai 8.10.12
Alman kanssa lounaalla Asia1:ssä, tyttö lähtee taas Wroclawiin viimeistelemään teatteriopintonsa. Näkymiä töistä keväämmällä Turussa, iloisia uutisia. Oli nähnyt Sylvin ja Anitan lauantaina, kuulemma hyvä veto, yleisö lämpimästi messissä. Kumminsa Eeva-Liisan kanssa ollut eilen syömässä ja puhelemassa.
     Vierailu Alumneissa, yliopiston Runeberg-sali täynnä tarkkaavaisia kuulijoita. Veikko Huovinen tuntui tätä ikäpolvea kiinnostavan, teokset monella hyvässä muistissa. Kirsti Mäkinen on palannut vetämään Alumneja tunnetulla taidollaan, koko kirjapiiri lopahti välillä kun hän yritti luopua hommasta. Keskustelussa tuli esiin uutinenkin Huovisen vierailusta Berliinissä lukemassa omaa teostaan! Reetta Meriläinen oli aamulla Jälkihiessä ja nyt täällä avaamassa Alumnien puheenjohtajana. Elsi Hetemäki eturivissä, Siukot takarivissä. Kirsti tarjosi katkarapuvoileivän ja iltaviinin Fazerilla. Puhuttiin Tuulan juhlista ja Nätti-Jussista, Lasse Lehtisen kirja ilmestymässä.
     Roba pitää pintansa, sävy tosin synkkenee, kovia käänteitä. Alku kannattikin ottaa rennommin, nyt ollaan jo poliisin imevässä kierteessä. Varsin siekailematonta kuvausta.

Tiistai 9.10.12
Alumnit ovat aktiivisia. WSOY:n kirjakaupassa ihmeteltiin mikä ostopiikki yhtäkkiä iski Huovis-kirjaani. Lähtivät liikkeelle eilisen kohtaamisen innostamina. Saattaa vaikuttaa myös Joni Pyysalon oivaltava, myönteinen kritiikki SK:n viime numerossa.
     Kirjan markkinointia ei kukaan (paitsi joku jurnuttaja) enää paheksu kuten vielä takavuosina, mutta hyvin leppoisaa ja pienimuotoista se meillä vielä on - tosin menossa kovempaan suuntaan Sofi Oksasen ja Riikka Pulkkisen esimerkin mukaan. Eikä siinäkään mitään pahaa, kilpailkoon kirja vapaasti monien turhempien hyödykkeiden kanssa.
     Luen hiljalleen Eugen Rugen vasta suomennettua romaania Vähenevän valon aikaan - itäsaksalais-venäläisten sukupolvien kuvaus siinä keskiössä. Perhe- ja sukuromaanit ovat palaamassa kovalla ryskeellä, ajatellaan vaikka Jan Guilloun uutta toiseen osaan ehtinyttä sarjaa Ruotsissa. Suvustaan Sofikin ammentaa.
     Finlandia-jakajalla ei tule olemaan helppoa, näin on jo ehditty todeta, eipä esiraadillakaan. Kirjasyksystä näyttää tulevan poikkeuksellisen tasokas. Pirjo Hassisen romaani populismista kiinnostaisi, samoin lukemattomat muut, tietokirjoista puhumattakaan. Mistä otat ajan ja rauhan lukemiseen? Uusi sukoilematon Dickens-sarja (tv1) anasti nytkin lukuaikaa ja vei voiton urheiluväittelystä. Tuleehan pyhät ja sitten joulu, pimenevät illat.

Aleksis Kiven päivänä 2012
Mukavia Kiven mietteitä luetaan radiossa koko viikko. Tänään myös lauluja Kiven runoihin. Sopiva viritys kirjalliseen päivään.
     Heitin Alman Vuosaaren satamaan, mistä laiva lähtee Gdyniaan. Sinne painui teatteriopiskelija reppuineen, mutta palannee jouluksi. Yhteydet Puolaan ovat heikentyneet, katsoin että lento Helsinki-Wroclaw välilaskuineen kestää 20 tuntia! Ryanair ei enää lennä sinne Tampereelta.
     Iltapäivällä vierailu Kansallisten seniorien tilaisuuteen Töölönkadulle. Taas tupa täynnä, ennätysyleisö sanoivat, kuuluu jo tapoihin. Puhuin elämäkerroista yleensä ja omistani erityisesti. Varttuneet ovat fiksua lukevaa yleisöä, ei siinä mitään, käyvät ahkerasti teatterissa ja keskustelevat lukupiireissään. Ritva Santavuori siellä säkenöi ja sata muuta.
     Jatkoin Bottalle Vanhan kirjallisuuden päivien vuosikokoukseen, missä uurastettiin pikkutarkasti sääntöuudistuksen kimpussa, Kari Rahiala aktiivisena. Ei mitenkään hehkuvin tapa viettää Kiven päivää, mutta tarpeellinen. En olisi ehtinytkään Avointen ovien laulumatineaan, josta oli vähän puhe. Vietimme kokouksen aluksi hiljaisen hetken ohjelmavaliokunnan jäsenen Jarmo Papinniemen muistolle.
     Marja käynyt silakkamarkkinoilla, joten meillä herkuteltiin. Kirsi Kunnas sai Kiven palkinnon, kunnianarvoisa matriarkka. Jupisiko joku, että olisihan niitä luomisvoimaisiakin palkittaviksi. Kiven palkinto on raskaan sarjan elämäntyön sinetti, sikäli oikeaan kohteeseen. Kuulin hyvän haastattelunsa radiosta. Onnea vain Tampereelle.

Torstai 11.10. 12
Mikä olikaan sopivampi paikka pohjustaa Nobel-uutista kuin Kyröskosken seurakuntasali. Tässä lähistöllä pidettiin ainoat kotimaan Nobel-juhlat 1939, kun Sillanpään tytär Helmi tarjosi korvikekahvit lottatovereilleen Sain taas muistuttaa kuulijoille ainoan Nobelimme taustasta, joka ei liittynyt pelkästään maailmanpolitiikkaan, palkintohan päätettiin kauan ennen talvisodan syttymistä. Muuten oli puhe huumorin olemuksesta ja tietysti Huovisesta.
     Vai että Mo Yan. Tunnen tuotantoaan heikosti, totta puhuen en ole miehestä kuullutkaan. Ihan pihalla oli radiossa myös vakiotietäjä Nalle Nyberg, kunnes löytyikin muutama tietäjä. Akatemian äijät yllättivät jälleen. Varmaankin kyvykäs kirjailija, suomennoksia tulossa, pitäisi kai lukea.
     Pitkästä aikaa TTT:n päänäyttämöllä, Liz katsastettavana. Kun oli matalahkot odotukset, esitys yllätti myönteisesti. Ei se nyt niin hirveä hupailu ollut kuin Lauri Meri taannoin maalaili Hesarissa. Ehkä sitä oli vähän korjailtu, en huomannut mitään ex-miesten letkajenkkaa. Muutenhan niitä siellä vilisi. Ohjaaja Brännare on erikoistunut pintaa pitkin liukasteleviin tähtikuviin, eikä tästä kukaan syvyyttä odotakaan, ulkoinen säihke ja prameus riittävät sekä tutut laulunumerot. Katsoja voi täydentää lyhyitä väläyksiä omilla muistikuvillaan, menettelee sekin. Maria Lund ja Sinikka Sokka ovat hyviä, Kietäväinenkin pörhisteli Burtonina kohtuullisesti. Laimean kiitollista yleisöä sali täpötäynnä.

Perjantai 12.10.12
Joskus harrastajateatteri yllättää kerrassaan. Näin kävi Vammalan Teatterissa, missä Marko Saario on ohjannut ikitutun Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa.
     Kävi sikäli hyvin, että Tv1 tarjosi päivällä klassikkoelokuvan (1938) samasta aiheesta. Kannatti kerrata Aku Korhosen ja Uuno Laakson mehevät tulkinnat. Sitä hämmästyttävämpää, että olivat Vammalassa löytäneet miltei yhtä rehevät hahmot päärooleihin. Ihalaisena nähtiin Harri Uusitalo ja Vatasena Ilkka Rantanen, aivan verrattomia äijänmöhkäleitä. Vielä on aitoja tyyppejä peruskansan uumenissa, lisäksi kursailemattomia esiintyjiä. Myös Kaisa Karhuttareen olivat saaneet riemastuttavan rehevän ja etevän Heli Heinisen. Tahvo Kenosenakin hyvä tyyppi, Jarkko Mäkipää. Tasaisen taidokkaita olivat muutkin, todellista näyttelemisen riemua. Lopussa ruvettiin nauramaan liikaa jo näyttämölläkin.
     On onniteltava Vammalan Teatteria myös hienosti kunnostetusta talosta, jossa ovat toimineet jo viitisen vuotta. Ei ole vain tullut käydyksi. Muistan kun ohjasin Waltarin Noita palaa elämään siellä vanhalla Seukulla. Kyllä ovat olosuhteet siitä huimasti parantuneet.
     Marko Saario on ohjannut kiitollisia henkilöitään tarkasti ja selvinnyt näppärillä tempuilla juonen kuljetuksesta raakapuun kehystämällä tyhjällä näyttämöllä. Ensi kesänä Saario ohjaa Myllykoluun Ihmiselon ihanuuden ja kurjuuden. Odotukset kasvoivat huomattavasti. Tähän mieheen luotamme.

Lauantai 13.10.12
Haavikkoa mukaillen: kun EU saa rauhan Nobelin, kuka sen silloin saa?
     Rauhassa on hyvä elää. Pitkään aikaan ei ole ollut rauhanjunia eikä sodanvastaisia mielenosoituksia. Pasifismista ei keskustella. Totaalikieltäytyjien asema heikkenee. On siis rauha.
     Made in Bangkok TT-Frenckellissä kohtalainen brittinäytelmä, kriittinen kuvaus seksiturismista. Kirjoittaja Anthony Minghella julkaissut mm. romaanin Englantilainen potilas. Yllättävän moralistinen kärki kohdistuu näytelmässä ilmiöön, joka on ollut jo vuosikymmeniä yleisessä tiedossa. Syntyykö mitään herätystä? Ikivanha ammatti ei mihinkään katoa, tarjonnan ja ansainnin ehdoissa on suuria vaihteluita.
     Esityksen pelastaa Lari Halmeen hervoton hahmo, tulvillaan kekseliästä mimiikkaa ja gestiikkaa. Ilpo Hakalan hahmottama intellektuelli on vähin vedoin karakterisoitu, mutta loppukieppi seksiä ostavaksi homoksi ei ihan vakuuta. Kylmä kyynisyys hallitsee läntisiä matkailijoita. Johanna Freundlichin ohjaamassa esityksessä on kaiken resuamisen jälkeen kaunis loppu, jossa välähtää tuokioksi aito thai-atmosfääri.
     Arja Arohonka tarjosi illallisen teatterin edessä olevassa Grillissä, aivan laatuisa paikka, suositeltava.

Sunnuntai 14.10.12
Joutilas päivä. Niinpä luin Jussi K Niinenmaan kirjan Neljäs kuolemansynti (Kustannus HD 2012), ja se antoi oikeutuksen laiskottelulle. Jussi puolustaa leppoistamista ja vastustaa työpakkoa. Pamfletissa on hyvä veto, se on mietitty ja kertoo lukeneisuudesta. Eri mieltä saa olla. Mitä jos tämä taloudellisen kasvun pakkopaita tosiaan hellittäisi, ja alettaisiin suosia Jussin viittomaa laiskaa ja inhimillistä elämää. Kaikki hallitusohjelmat ja talouden suunnitelman pantaisiin uusiksi. Kilpailukyvystä ei kukaan enää puhuisi. Taitaa olla utopiaa, mutta virkistävää luettavaa yhtä kaikki.
     Hannu Lehtipuun kanssa pohdimme ennen kirjakahvilan alkua, missä määrin Luther tosiaan oli kovan työmoraalin kantaisä. Hannu epäili, että Martin niskoille on kasattu ylimääräistäkin painolastia. Hän oli Jussin kirjan puolivälissä ja vaikutti positiivisesti huvittuneelta.
     Kirjakahvila sujui leppoisasti, kun haastattelijana oli alan mies, Matti Pitko. Vaikutti kuin hän olisi suorastaan valmistautunut tähän haasteelliseen tehtävään. Aiheenamme oli huumorin syvin olemus ja Veikko Huovinen. Kaikenlaista siitä kääntelimme esiin. Matti oli tutkinut kirjaani perusteellisesti ja kehui sitä parhaakseni. Mutta mihin huumori perustuu? Esitimme yhdeksi sytykkeeksi yllätystä. Totunnainen ajatus käännetään ylösalaisin näennäisen loogisesti. Sehän naurattaa. Matti uskoo, ettei huumoria voi selittää. Tunsin itsekin tehtävän vaikeuden. Kysyin Matilta, mikä vitsi hänen pakinansa lopussa viimeksi oli. Eipä osannut poika selittää.
     Yleisöä oli paljon, näitä vannoutuneita lukijoita, ja kirjaa myytiinkin melkein koko mukaan ottamani satsi. Illalla katselin merkillisen tanskalaisen elokuvan poliisista, joka oli karkotettu Jyllannin viheliäiseen kyläpahaseen. Etäinen yhteys taannoin näkemääni itäsaksalaiskuvaukseen Barbara.

Maanantai 15.10.12
Puhekierros jatkui Tampereella Mummon kammariin, joka on aina lämmin kohtauspaikka, fiksuja lukeneita naisia. Aukesi näkökulma, jota en Huovista tutkiessani huomannut: Pojan kuolemassa siteeratut runot, joita Huovinen luuli poikansa kirjoittamiksi, ovatkin Einari Vuorelan kokoelmasta. Toiseen painokseen asia on korjattu. Olisi pitänyt huomata, vaikka asialla ei suurta merkitystä olekaan. En käsitellyt runoja.
     Kaisa Paatela selvitti juurta jaksain kuntakirjan ideaa, joka on Hesarin lanseeraama. Löytänyt itse Urho Karhumäen Berliinin olympialaisten voittoromaanin Avoveteen Multian kuntakirjaksi. Miltei koko Huovisen tuotanto sopisi Sotkamon kuntakirjoiksi, samoin tietysti Sillanpään tuotanto Hämeenkyröön ja Kiven Nurmijärvelle.
     Tutustuin Veijon mainioon keittiöön Arjan johdatuksella, paistetut silakat käsin perattuja kuin Savoyssa konsanaan. Herkullista.
     Tiivis tv-ilta, kun Francon jälkeen ja Roba, nämä välttämättömät, tulevat peräjälkeen. Onko Robaan ahdettu jo liikaa käänteitä? Letkeä, rankan realistinen poliisin arjen kuvaus riittäisi sinälläänkin. Entä Liikenneviraston pääjohtajan ero, siitäkin varmaan tv-näytelmän saisi.
     Onnea Pertti Alajalle, vanhalle norssille ja maajoukkuemolarille, Palloliiton uudelle puheenjohtajalle! Ihmetyö olisi nostaa Suomen jalkapalloilu tappio- ja tasapelikierteestä kerrankin kansainvälisiin mestaruuskisoihin.

Tiistai 16.10.12
Kaksi luentoa, aamupäivällä Tampereen yliopistossa ja iltapäivällä Sastamalan Pukstaavissa. Molemmat kesäyliopiston järkkäämiä. Kiva oli käydä kymmenen vuoden tauon jälkeen päärakennuksessa entisillä työpaikoilla. Suuri luentosali tuli täyteen, luento taltioitiin radio Moreeniin, joten oli vähän skarpattava ja puhuttava ymmärrettävästi. Tapasin sen jälkeen kirjailija Anneli Toijalan. Rehtori Ritva Ojalehto ja kesäyliopiston kippari Pertti Timonen tarjosivat lounaan vanhassa kunnon työmaaruokalassa.
     Sanoivat että älä sitten pety, jos Pukstaaviin ei tule kuin kymmenen henkeä, kyseessä on kokeilu. No sinne tuli kolmekymmentä ja kokeilu onnistui. Pukstaavin ongelmista kuulinkin, kävijöitä on vähän (pääsymaksu 15 e) ja paikkakuntalaiset arvostelevat hankkeen kalleutta. Siellä on kohta keskustelutilaisuus uusista käyttöideoista. Pitäisivät nyt vain museonsa puolia ja kehittäisivät sitä entistä suositummaksi. Henkilökunta kovin ystävällistä. Ostin viisi kirjailijakorttia.
     Onkohan tämä pääjohtaja Tervala vain päättänyt, että hän tekee niin kuin hyvä tulee ja vähät välittää ministerin ohjeista. Kyllönen kävikin kipakaksi. Brittisarja Yes, minister kuvasi terävästi näitä yhteenottoja kansliapäällikön ja ministerin välillä. Yleensä virkamies peri kokemuksellaan voiton ja käänsi ministerin pään. Tässä liikenneministeriön jutussa taisi käydä toisin.
     Tauno on kyntänyt pellot ja poikkesi kaffeelle. Heillä on edelleen talonvaihtohanke meneillään nuoren sukupolven kanssa. Puhelimme Johan Bäckmanista, joka voisi olla sukunimeltään Ylivakeri, mutta aviottomana lapsena hänen isänsä sai aikanaan kasvattiäidin nimen. Kummastelimme kovin tämän härkämäisen kaverin intoa parjata synnyinmaataan venäläisille. Mikä lienee perimmäinen motiivi? Taunon mielestä vain julkisuuden tavoittelu. Sylttytehdas juhlii vaikutusvaltansa huippuhetkiä: maiden välit on sotkettu niin lahjakkaasti, että ylin johtokin on puuttunut peliin.

Keskiviikko 17.10.12
Tämän kierroksen viimeinen tilaisuus Turussa Svenska Klubbenilla. WSOY oli kehittänyt kirjakauppiaiden illasta pienen markkinointishown, musiikkia ja luentaa ja sitten meidän lyhyitä haastatteluja. Tila viihtyisä, en ole ennen ollutkaan. Meitä oli Annukka Salama, Taina Latvala, Riku Korhonen, Martti Turtola, Pete Suhonen, Pekka Hiltunen ja mä. Leena Majander avasi, Esa Silander ja Anna-Riikka Carlson haastattelivat. Ihan sujuvasti taisi mennä ja päälle nautittiin voileipäpöytää ja viiniä.
     Hamburger Börsissä jo lueskelin näitä uutuuksia, varsinkin kiinnosti Pete Suhosen Hitlerin kylkiluu, jonka satiiri näyttää kulkevan osaksi Huovisen jalanjäljissä. Tulen tutustumaan muihinkin kunhan kerkiän. Leena välitti Pentti Huovisen ilahduttavan kommentin kirjastani.
     Maalla ehdin kerätä omenia, vetää veneitä maihin ja laittaa paikkoja alustavaan kuntoon. Hyvä uni kaiken kiertelyn ja puhumisen päätteeksi.

Torstai 18.10.12
Hain aamuhämärissä Turun torilta ison pussin suppilovahveroita, 5 euroa!
     Kotiin Helsinkiin pitkin tätä loistostradaa, tunnelien läpi. Tällaisia teitä pääjohtaja Tervala ajoi niin voimallisesti, että ministerin pinna katkesi. Muuten onko hyvä, että ministeri erottaa korkean virkamiehen, jonka kanssa seuraava ministeri taas voisi tulla hyvinkin toimeen. Eivätkö virkamiehet edusta pysyvyyttä, ministerit vaihtuvuutta. Ei kai virkamiehiä voi amerikkalaiseen tapaan sitoa vain vaalikausiksi virkoihinsa.
     (Jälkiviisaissa Jan Erola uskoi, että ministeri ei valehtele sanoessaan antaneensa kirjallisia varoituksia, mistä seuraa, että hän uskoo virkamiehen valehtelevan. Mutta millä perusteella? Uskommeko tunteella aina nuorta naista mieluummin kuin vanhaa virkaherraa?)
     Näitä nyt tuli mieleen moottoritietä huristellessani. Veikkaan vaikeuksia uusissa tiehankkeissa. Ehkä niitä Suomeen rakennetaan jo liiankin komeita. Kyllönen haluaa köyhempää suunnittelua.
     Sain lämpimän vastaanoton kotona, Marja valmisti pannusiikaa tuomieni sienien kanssa. Illalla katsastimme miltä Sylvi ja Anita nyt näyttää, viimeksi näin keväällä, Marja vain helmikuun ensi-illassa. Hyvin menee, katsomo täpötäynnä myötäelävää yleisöä. Näyttelijät ovat vain parantaneet, Eeva-Liisa saanut Sylviin lisää napakkuutta ja terävyyttä, Heidi Anitaan muutaman uuden koomisen sävyn, kukkea hän on edelleen. Kipeät ajatuksensa hän saa hyvin lopussa esiin. Loppukohtaus, pitkä keskustelu, teki edelleen vaikutuksen jopa paatuneeseen kirjoittajaan.
     Muuten kun Johan Bäckmania haastateltiin uutisissa, toimittaja kysyi vain onko hän antanut mielestään asiallisia tietoja Venäjän medialle. Johan sanoi kärjistävänsä ja liioittelevansa tahallaan saadakseen sanoman läpi sikäläisille. Vaan eipä tehnyt toimittaja (näkemässäni väläyksessä) olennaista jatkokysymystä: miksi JB toimii niin kuin toimii. IS paljastaa hänen omat huoltajuuskiistansa. Poika taitaa pian sotkeutua omaan verkkoonsa.

Perjantai 19.10.12
Miksi Suomen pitäisi välttämättä killua YK:n turvaneuvostossa tumput suorina toisten toimettomien kanssa. Turvaneuvosto ei ole saanut mitään aikaan Syyriassa, onko viimeksi muuallakaan. Jos joku aktio syntyisikin, äänestettäisiin väistämättä jotain kapinallisia vastaan (ellei tyhjää), ja pian joku terrorisakki prikkaisi Suomen sopivaksi pommikohteeksi. Muuten ne eivät olisi pohjoisesta täivaltiosta kuulleetkaan, eivätkä olisi monet pikkuvaltiot nytkään ilman Suomen ilmeisen yliaktiivista kampanjaa. Kääntyiköhän se itseään vastaan?
     Ei nyt silti kannattaisi ilkkua omaa epäonnea, kuten heti innostuttiin vaikkapa Pressiklubissa, jossa myös ihmeteltiin miksei Suomi kestä yhtä Bäckmania ja heti seuraavassa rupeamassa, miksi ei ajoissa puututtu tähän vyöryyn Venäjän mediassa. Taidatkos sen johdonmukaisempi enää olla. Johan on taatusti juhlatuulella, näin hyvää mediamenestystä hän ei osannut kai unelmissaan odottaakaan.
     Rauhallista olla taas kotona ja katsella sateen rummutusta ikkunaruutuun. Onkohan Pete Suhosen satiirissa pientä yliyritystä, kun kirja etenee vähän verkalleen. Perussuomalaisten natsikytkennät on aika helppo yliammuntamaali, vaan jospa tarina jatkossa iskeytyy muihinkin kohteisiin. Väliin parasta lukemista, vaikkapa Jaan Krossin viisaat muistelmat, tässä Sofin kirjan vielä odotellessa.

Lauantai 20.10.12
Tarmo Kunnas vietti 70-vuotispäiviä ranskalaisittain Café Lyonissa. Puolisensataa ystävää mahtui häntä onnittelemaan ja nauttimaan ravintolan gourmet-illallisesta (pateeta, karitsaa, juustoa, torttua lisukkeineen ja viineineen). Pöydässämme ranskantaitureita: Eva ja Jukka Havu sekä Kirsti Kontio Ollila, Evan lisäksi muitakin pyöräilytuttavia kuten Lahden taiteilija Jarmo Tevajärvi. Pyöräily oli eräs illan teema, muistelimme La Rochellen kierroksia kymmenen vuotta sitten Tarmon kuuluisalla johdolla, joka mutkien kautta yleensä löysi päämaaliin.
     Puheita kuultiin: professori Juha Pentikäisen, alivaltiosihteeri Juhani Kivelän ja professori Matti Klingen elegantit esitykset, edelleen vapaata sanaa, jonka hännillä naisetkin Marja Pentikäisen rohkaisemina pääsivät ääneen. Tarmo lyötiin Suomi-Ranska yhdistysten liiton kunniajäseneksi. Lopulta hän lauloi tyttäriensä kanssa ranskalaisia viisuja sekä päätti illan tietysti Marseljeesiin. Aivan mainiot illanistujaiset.
     Tarmon näin ensi kerran olympiastadionin pukusuojien edustalla, olikohan Suomi-Saksa maaottelun jälkeen 1950-ja 60-lukujen taitteessa, jolloin hän analysoi kiihkeästi veljensä Jarmo Kunnaksen lievää epäonnistumista kuulantyönnössä. Matti Yrjölä oli toinen Suomen edustaja, sen takia kai serkkuni kanssa päivystimme urheilijoita. Tarmon omista urheilusuorituksista kuulimme illallisten aikana (184 korkeutta, 11,2 satanen), ja mehän juoksimme joitain vuosia sitten yhdessä Paavo Yrjölän lenkkiä Hämeenkyrössä, Juha Pentikäinen mukana. Näin urheilu ja kulttuuri kohtaavat. Tarmo sanoi aivan oikein erotessamme, että tapaamme nykyisin liian harvoin.
     Lämmittävää on tällaisessa seurassa kuulla kiittäviä kommentteja omistakin töistä: Huoviskirjaa oli innostuneesti luettu, Ahoakin muuan daami kävi ystävällisesti ylistämässä ja Pentikäiset olivat ylen tyytyväisiä Sylviin ja Anitaan. Antero Raevuoren kanssa oli pohdintaa vuoden 1944 pommituksista (sukulaisteni kuvauksista), joista häneltä on tulossa kirja. Aiheisiin palataan.
     Tarmo on ihmemies sinänsä, väsymätön pallosalama eri elämänaloilla, ruuan, viinien, pyöräilyn ja kirjoittamisen, arvaten rakkaudenkin rabelaismainen ahmatti, silti kunto kestää. Kuten omassa tervehdyksessämme totesimme: Pierre qui roule n'amasse pas mousse.

Sunnuntai 21.10.12
Vincente Minellin elokuva The Bad and the Beautiful (Särkyneiden haaveiden kaupunki) näytti elokuvatuottajan (Kirk Douglas), jolla oli vastineita myös Suomessa - tulee mieleen AC Carlstedt tai miksei itse Särkkä. Olisiko Markus Selinissäkin samoja piirteitä. Rakenteeltaan kiintoisa, vahvasti näytelty leffa.
     Silmä kovana seurasimme Johan Bäckmanin esiintymistä Nybergissä. Joko mies puhdistaa mustaa mainettaan? Eikö mitä, pudotti entisestä olemattomia osakkeitaan. Kun JB sanoi vain haluavansa parantaa suomalaista yhteiskuntaa, olisi kannattanut kysyä miksi hän tekee sitä venäläisessä mediassa eikä suomalaisessa. Fanaatikon tyyppiin kuuluu, että hyökätessään silmittömästi maanmiesten kimppuun hän on herkkäpintaisesti loukkaantunut täällä saamastaan kritiikistä. Nyberg yritti kiitettävän tiukasti puristaa miestä, mutta paljon ei irronnut. Tämän ajan Efialtes huipensi hölmöilynsä mottolauseellaan: "Ryti hirteen." Kuinkahan sekin paransi lastenhuoltotilannetta?
     Soitin Taunolle, jonka paras kaveri Vanajan kylävainioilla oli aikanaan tämän Johanin isä Erkki Bäckman, idearikas leikinjohtaja, sittemmin menestynyt liikkeenjohtaja. Saatoimme surullisina todeta, että poika taitaa olla ihan oikeasti vähän noin niin kuin. Ei kai venäläinenkään media voi loputtomiin niellä hänen paksuja väitteitään.

Maanantai 22.10.12
Ilahdutti että Roba pitää kutinsa, edelleen lakonisen iskevästi kirjoitettua poliisin arkea. Tiheni jopa jännittäväksi välillä, kuitenkin ilman amerikkalaisia lisätehosteita. Tähän uskoo. Poliisi inhimillistyy, myös törttöilee. Paras kotimainen sarja aikoihin, voin huoletta sanoa kun en ole juuri muita katsonut.
     Francon jälkeen opetti puolestaan suoraselkäisyyttä ja lahjomattomuutta lobbyn pauloissa. Kestävä ystävyys on sarjan johtomotiivi, välillä katoaa, palaa jälleen. Toinen on perheen luja yhteenkuuluvuus, meillä paljolti jo kadoksissa.
     Kirjamessut tulossa, ajattelin myös jo ensi kesän Vanhan kirjallisuuden päiviä. Pari alustavaa esiintyjävarausta. Upea päivä sauvoa rannassa ja kävellä kaupungilla. Töitäkin vähän aamulla. Levollinen viikon alku.

Tiistai 23.10.12
Olli Kivinen lanseerasi Hesarissa hyvän termin: "Kevytdiktatuuri on vaikea laji". Siitä Venäjällä lienee kysymys. Ei ole enää Stalinin mielivaltaa eikä politbyroon ylivaltaa, mutta kansallismielisyyden kohotuksilla puutteita paikkaillaan. Samalla Kivinen pani "mitättömän suomalaisdosentin" ohimennen paikalleen. Mutta paljon hän on saanut aikaan, ei voi kiistää, olkoon sitten ylimmän johdon myötäsuosiolla ja tuella.
     Luukusta mätkähti uusi Hiidenkivi, oikein hyvä numero. Aivan oikein lehti pitää ääntä omasta lakkauttamisestaan. Hiton tyhmä päätös, ikään kuin kulttuurilehdistössä olisi tungosta. Kaikki tietävät, että ne eivät varsinaisesti "kannata". Tässä Hiidenkivessä ilahduttaa erityisesti Helena Ruuskan lämpöinen juttu "Kirjailijaelämäkerran kirjoittamisen lumo" - on aikakin, että elämäkerrat nousevat yliopistojen kirjallisuusopetuksen typerästä pannasta. (Haavikon Puut, kaikki heidän vihreytensä on lipsahtanut Vartion teokseksi; kaiketi elämäkerturi on niin kohteensa lumoissa vai toimitusko lie erehtynyt).
     Myös himopyöräilijä Tarmo Kunnas kirjoittaa kauniisti kotiseutujen merkityksestä ja Jukka Mallinen kiintoisasti Brodskysta. Arvosteluosasto laahaa, mutta niin se on tehnyt ennenkin - poikkeuksena Lauri Timosen kriittinen juttu Puhdistus-elokuvasta.
     Hiidenkivi on siis perustettava uudelleen ehkä vähän paremmalla nimellä. Ellei muuten niin palattakoon Eliaksen kaltaiseen tiedotuslehdykkään.
     Käytiin tarkistamassa, kuinka Waltteri Torikka pärjää Papagenona Kansallisoopperan Taikahuilussa. Komeasti pärjäsi, näytteli hupaisasti, artikuloi loistavasti ja tietysti lauloi hyvin. Schikaneder kuulemma kirjoitti aikanaan itselleen tämän vähän paisutellun hupiroolin, esittäjälleen kiitollisen. Juhani Koivisto ja ohjaaja Jussi Tapola olivat tehneet libretosta uuden, selkeän ja joustavan suomennoksen. Sirkka Lampimäki säväytti Yön kuningattarena, kuoro iskevässä vireessä. Mukava oli kerrata näinkin tuttu teos. Tapasimme oopperajohtaja Päivi Kärkkäisen ja kiitimme paitsi esitystä erityisesti Waltteria, aivan ansiosta. Nouseva baritoni on poika.

Keskiviikko 24.10.12
Kun katseli Yhdysvaltain presidenttiehdokkaiden väittelyä, kiinnitti erityisesti huomiota puheenjohtajan väritön rauhallisuus. Ehdokkaat saivat aina sanoa sanottavansa rauhassa loppuun, puheenjohtaja ei keskeyttänyt eikä hoputtanut. Ehdokkaat olivat loistavia puhujia ja pysyvät annetuissa rajoissa, jotka olivat vapauttavan väljät. Meillä on vakiintunut puheenjohtajien korostunut, arrogantti ja ylimielinen rooli, jossa tärkeintä on mestaroida ja poikkaista puheita. Puheenjohtajat tahtovat itse päähenkilöiksi, kuin luokan opettajat, jotka armosta sallivat keskustelijoiden hönkäistä muutamia lauseita ennen kuin taas katkovat. Ikään kuin meillä kaikilla olisi hirveä kiire eikä kukaan todella tahtoisi kuulla, mitä ehdokkaat ajattelevat.
     Katsotaanpa taas huomeniltana Jan Anderssonin ylhäistä hahmoa, joka pyrkii paitsi ruumiillisesti myös shown sisällöllisenä ohjaajana muita päätä pitemmäksi.
     Eduskunnassa saavat sentään puhua kohtuullisen pitkään. Keskustan Tiilikainen pääsi paalupaikalta pitämään kunnon poliittisen palopuheen, jota kuunteli mielikseen. Lisää väkevää retoriikkaa! Kuivaa asiatekstiä on kuultu kylliksi. Keskusta nousee vielä, ihme olisi ellei noin hyvistä asemista sataisi laariin ääniäkin. Nyt ratkaisee, kuka parhaiten puolustaa lähipalveluja ja kuntien kohtuullista kokoa ja toimivaa itsenäisyyttä.
     Kuka haluaa nähdä aitoa, ihmeen luontevaa, samalla riipaisevaa näyttelemistä, menköön Lilla Teaterniin. Milja Sarkola kohautti viime vuonna Perheenjäsen-näytelmällään Takomossa, nyt on vuorossa dramatisointi ja ohjaus Johanna Thydellin romaanista I taket lyser stjärnorna Lillanissa.
     Aivan erinomainen esitys, niin keskeltä nuorten maailmaa, ettei sitä uskoisi kirjoitetuksi tai näytellyksi saati ohjatuksi. Silti on juuri ohjauksen ansiota, uskoisin, että jokainen hetki vangitsee, että nuoret ovat niin tosia ja koskettavia. Iida Kuningas Jennan roolissa eläytyy joka liikkeellään, ilmeellään, eleellään. Jessica Grabowsky on hurmaava parissa roolissaan ja Lidia Bäck saa hienosti esiin seksikkään Ulliksen muutoksen. He ovat vasta Teatterikorkeassa tai juuri valmistuneita, uusia puhtaita kasvoja. Koko pieni monihahmoinen kaarti on mainio ja tasavahva. Miten vaivattomasti juttu kulki joka metrillä. Ja loppu oli kuin olikin positiivinen kaiken murheen jälkeen, elämänuskoa vahvistava. Katsomossa oli paljon teini-ikäisiä, jotka lopussa taputtaa jymistivät lujasti. Tunsivat varmasti jutun omakseen.

Torstai 25.10.12
Hesarin hurja kirjallisuusnumero eilen pohjusti kirjamessuja. Vesan jättijuttu Keskisarjan Raatteen tien taisteluista huippuna, tietysti myös Riikka Pulkkisen päiväkirja aika näyttävästi esillä. Vesa tarkensi yleensä löysästi käytetyn myytti-käsitteen todellista olemusta, samoin huomautus Keskisarjan joskus ylilennokkaasta tyylistä on paikallaan. Perusteiltaan Keskisarja on järkevä kirjoittaja kuten jutusta ilmenee. Tänään Helena Ruuska antaa kauniin tunnustuksen Katarina Eskolan kirjalle äitinsä, nuoren Elsa Eklundin päiväkirjoista.
     Kirjallisuudella jo alustavasti kyllästettyinä painelimme siis messuille. Osastot oli taas muutettu, mutta äkkiä opimme suunnistamaan. Touko Siltalan kanssa jo kolmas keskustelu Huovisesta, meni hyvällä rutiinilla. Waltari-lavalta Aleksis Kiven lavalle, missä keskustelu aiheesta Kenestä tai mistä saa kirjoittaa. Jukka Petäjä haastoi puheenjohtajana, heittelimme ajatuksia Riikka Ala-Harjan ja Anja Snellmanin kanssa. Riikan romaanista Maihinnousu tuli tämänkertainen sytyke. Taisimme olla herttaisen yksimielisiä siitä, ettei kirjailijaa voi kahlita eikä lainsäädännöllä valvoa, kirjoittakoon häikäilemättömästi mistä kirjoittaa ja ottakoon vastaan seuraukset. Romaanin perinteinen fiktio-suojaus tuntuu olevan murtumassa, arvelimme Anjan kanssa pahoin aavistuksin. Toisaalta on rehellistä nähdä, että romaaninkin taustalla on elämää ja ihmisiä ihan todellisesta maailmasta. Heilläkin voi olla sanansa sanottavana, kuten on huomattu.
     Vaalikeskustelu ei juuri mieliä kohottanut. Väitän edelleen, että puheenjohtajat rikkovat ja pilkkovat keskustelun päälle tunkevalle roolillaan. Olisi kiva kokeilla, mitä seuraisi jos puhujat saisivat kerran sanoa sanottavansa rauhassa loppuun. Luultavasti kaikki rauhoittuisivat, voisi tulla aitoa debattia, jos puheenvuorot asiallisesti jaettaisiin. Huvittava tilanne: Andersson seisoo koko pituudessaan kuin läksyjä kuulusteleva opettaja alhaalla tuolissa luimistelevan pääministerin edessä. Eihän näin voi syntyä aitoa älyllistä debattia. Vähempikin paimentaminen riittäisi. Räiskettä saisi olla, mutta kahdessa minuutissa ei kukaan pysty väittämään mitään kunnollista.
     Mutta tästä nyt vähät välitimme. Äänestyspäätös on aikaa sitten valmiina, mutta odotellaan sunnuntaihin.

Perjantai 26.10.12
Siunaustilaisuus Hietaniemen uudessa kappelissa; Jarmo Papinniemi hyvästeltiin murhemielin. Paljon oli saattajia. Hiljalleen häikäisevässä syyssäässä kävelimme Kirstin kanssa Hietaniemenkatua pois.
     Sieltä messuille, missä kuuntelin kolmea hyvää keskustelua: Johan Wrede kertoi (sikäli kuin sai suunvuoron haastattelijaltaan, Ebba Witt-Brattströmiltä) odotuksia herättävästi lankomiehestään Henrik Tikkasesta. Sieppasin heti kirjan, Tikkanens blick. Biografia jatkaa nousuaan.
     Sitten juttua Jaan Krossin viimeiseksi jääneestä romaanista Tahtamaa, josta puhuivat Toomas Haug, Hannu Marttila ja Jouko Vanhanen. Poliittinen allegoria vaikutti jännittävältä, samoin Haugin toteamus, että Krossia ei ole vielä koskaan osattu lukea Virossa oikein, koska ei voitu avoimesti tulkita Krossin poliittisia (=neuvostovastaisia) piilokerroksia. Suomessa on sentään päästy hyvään alkuun Juhani Salokanteleen monografian ansiosta.
     Ja viimeksi tutustuin nyt vasta (häpeä myöntää) Karl Ove Knausgårdiin ja hänen Taisteluunsa, kun Juha Itkonen miestä joustavasti haastatteli. Witt-Brattström norjalaista ravisteli aiemmin Södergran-lavalla ja vertasi staattista naiskuvaansa Tikkasen vastaavaan - jälkimmäisen eduksi! Otin taisteluiden molemmat suomennetut osat, on niihin nyt perehdyttävä, jos kerran sarja on suurin kirjallinen tapaus Pohjolassa (ylittääkö Oksasenkin?).
     Vain se hädänalainen parahdus, että mistä otan ajan ja keskittymisrauhan lukemiseen? Kirjapino kasvaa eikä koskaan kunnolla alene.
     Illalla kävin vielä Ruotsin lähetystön vastaanotolla, kuuluu sekin kirjamessujen perinteeseen. Norssin pojan Eino Leinon tapasin, Virpi Hämeen-Anttilan, Matti Klingen jo toisen kerran tänään (laajat muistelmat tulossa, osa 1) ja Touko Siltalan, jonka kanssa pohdintaa Huovisesta, vielä kerran. Kehaisin vähän Ebba Witt-Brattströmille päiväistä keskustelua ja onnittelin Nalle Nybergiä hyvästä synttäriohjelmasta radiossa. Tarjoilu hiukan entisestä laimentunut: ennen alkudrinkki oli gintonic, nyt pelkkää punaviiniä. Mutta ruoka riittävää ja maittavaa.
     Tapasimme yllätystreffeillä vielä Marjan siskon Sirkun miehineen KOM-ravintolassa, olivat nähneet Karkkipäivän ja Eduskunta kakkosenkin, jotka meiltä tyystin näkemättä. Pelkkää patsastelua ja edustamista oli tämä päivä, minkä mielelläni itselleni sallin.

Sunnuntai 28.10.12
Kirjamessut hoidettu, hurraa hurraa. Tämä on selvä taitekohta syksyssä: vaalit, täysikuu, talviaikaan siirrytään. Nyt alkaa helpottaa monella tavalla.
     Eilen vain piipahdin kuulemassa dekkaristeja ja tapaamassa Kari Häkämiestä ja Sari Mäkistä. Tänään jo perusteellisempaa, omiakin juttuja Waltari-lavalla ja Bonnierin ja Suomalaisen standilla. Hyvällä rutiinilla selitin Huovista, Sari Forsström ja Merja Sandström haastattelivat asiantuntevasti. Kehuin Jorma ja Maarit Kaimiolle heidän tutkimusjuttuaan ET-lehdessä. Loistavaa on tehdä tutkimusta vapaana vailla paineita, totesimme kilvan. Vuokko Hosia tarjosi aivan herkullisen lounaan (kuhaa ala Mannerheim) Holiday Innissä, ja siinä voitiin puhua yhtä ja toista myös tulevasta kirjasta. Ei muuta kun hihat heilumaan ja tekstiä viimeistelemään.
     Oli käytävä myös Vanhan kirjallisuuden ohjelmavaliokunnassa, päivitettiin lyhyesti tilanne, joka vaikutti jo varsin hyvin kypsyneeltä. Monia kirjoja tarttui edelleen hihaan varsinkin divariosastolta, harmittaa suorastaan kuinka paljon olisi hyvää luettavaa. Mutta onhan pitkät talvi-illat, vielä ehtii.
     Viikonloppua vauhditti myös Sallan perhe lapsineen kaikkineen, Asla on verraton verbalisti ja Saima pian hurja vauhtinainen. Kävivät katsomassa vanhempansa Sylviä ja Anitaa, esittivät kiitoksia ja hyvää kritiikkiäkin. Näyte kaksivuotiaan oivalluksista: mummi siinä selitti, että pian mennään lenkille Kaivariin, minä kuivailin itseäni suihkun jälkeen johon Asla: "ja taata menee kuivuriin."
     Vaalivalvojaiset aika puuduttavaa seurattavaa, kun yksityiskohtiin mentiin niin hitaasti. Puheenjohtajia haastateltiin yhä uudelleen. Nämä puheet on kaikki kuultu. Hauska vaalitulos sinänsä: kaikki, jotka hävisivät, voittivat, ja yksi, joka voitti valtavasti, kuitenkin hävisi. Iloisina juhlivat kaikki muut paitsi se, joka ainoana voitti. Keskusta piti sentään pintansa kuten vähän voitiin ennakoida. Ehdokkaamme oli Helsingissä kohtuullinen ääniharava. Ei syytä huoleen, mutta sotkua tulee kuntauudistuksesta. Huomenna katsellaan vähän Hämeenkyrön tuloksia.

Maanantai 29.10.12
Näkyy Hämeenkyröönkin saadun peräti viisi tuoretta persua hoitelemaan kunnan asioita kuntoon. Jää nähtäväksi mitä he toden teolla saavat aikaan. Muuten keskusta hallitsee (28 %) kuten ennenkin ja kokoomus peesissä myötäilee. Yksi vihreä meni sentään läpi. Tuttuja sekä valittiin että putosi ja jäi rannalle tai varalle. Keskustan Jouni Ovaska on äänikuningas.
     Helsingissä JP Roos ei mennytkään läpi, vaikka vastusti ansiokkaasti kaikenlaista, jo pitemmältä ajalta. Eiran poika Jussi Halla-aho sai vahvan kannatuksen, vaikka on käynyt kampanjaa kuin se usein mainittu kusi sukassa. Laura Kolbe edustaa parasta Helsinki-tuntemusta, hyvä että joku voi muistuttaa historiasta ja kaupunkikuvasta ja oikeista perinteistä, kun taas ruvetaan keksimään jotain niinkin älytöntä kuin maailmanpyörää Skattalle.
     Alcantaran perheessä sivutaan poliittista todellisuutta siten, että hellä ja tragikoominen kosketus näihin ihmisiin säilyy. Sarjan pysyminen elävänä on taidonnäyte, ja sitä on myös Roban letkeän kovaksi keitetty sanailu. Luulen että poliisista on enemmän hyötyä kuntalaisille kuin valtuutetuista, mutta pakkohan niitäkin on olla siellä. Reippaasti lähti tämä rasismiteema liikkeelle.

Tiistai 30.10.12
Sompailen Poriin mutkikasta tietä, toiset on stradat Turkuun ja Tampereelle. Mutta perille pääsen, majoitun Vaakunaan ja tapaan Tapio Niemen draamallisissa merkeissä Sitten Suomalaiselle Klubille Satakunnan Kirjallisen Kerhon istuntoon, jossa seuraan ensin virallista kokousta ja pääsen jo puolentoista tunnin päästä esitelmöimään aiheestani V. Huovinen, humoristi. Kovaa äijäkaartia (ei narssuja rattailla) on tässä perinteistä rikkaassa kerhossa, Risto Ojanen nykyisin sihteerinä ja puuhamiehenä.
     Vertailin hiukan Nortamoa ja Huovista humoristeina, monia yhteyksiä löytyy: kunnon tutkinto ja virka, syrjäinen asuinpaikka, herrasmiehen olemus, arvokonservatiivisuus, talous kunnossa ja tärkeimpänä ehkä oman murrepohjan taidokas hyödyntäminen. Toisen elementtinä meri, toisen metsä, uskollisia kumpikin omilleen.
     Nautimme lopuksi mainion illallisen ryyppyineen ja raumlaisine ryyppylauluineen. Nortamo olisi ollut tyytyväinen, mutta Huovinen tunnetusti vihasi yhteislaulua, ei sentään ryyppyä.

Keskiviikko 31.10.12
Maakuntakierrokseni päättyi tällä erää Kangasalan Sahalahdelle, missä lämminhenkinen kirjastoilta.
     Sitä ennen tarjosivat pienemmällä seurueella kahvia ja leivonnaisia punahirsisessä talossa kirkonkylän ulkopuolella. Hyvin passattiin ja keskusteltiinkin vilkkaasti Huovisesta, joka aina tuntuu löytävän innokkaita lukijoita, siis Veikko omilla teoksillaan. Muuan kuulija luki kouluaineensa Havukka-ahon ajattelijasta 50-luvulta. Tuttu kirjakauppias (Ramppiteatterista) möi kirjaani useita kappaleita. Tähän sopikin nyt päättää ja henkäistä, seuraavan kerran saarnaan jossain taas kevätpuolella.
     Kaappasin Marjan autoon Tampereen asemalta ja täällä nyt yritetään saada taloa lämpimäksi ja ihmetellään hiiskumatonta hiljaisuutta. Pimeys ympärillämme kiirii... siitähän Matti Kuusela kirjoitti jälleen verrattoman jutun sunnuntain Aamulehden asiat-liitteeseen, pimeyden suojelutarpeesta kaiken valosaasteen keskellä. Muistan kuinka ihailimme pimeyttä ja tähtitaivasta, kun muutimme Hämeenkyröön marraskuun lopulla 1980 - ja kuinka kismitti, kun kohta perään pystyttivät katuvalot tuonne vastaranmnalle. Menetimme ihanan säkkipimeyden ja osan tähtitaivaan kirkkaudesta. Siellä ne valot präkittävät vieläkin. Tulisi pula ja sammuttaisi. No silloin ei ehkä tämä konekaan toimisi eikä työlamppu palaisi.

henkilötiedot| kalenteri| päiväkirja| julkaisut
kirjoituksia | galleria | palaute

mään jotain niinkin älytöntä kuin maailmanpyörää Skattalle.
     Alcantaran perheessä sivutaan poliittista todellisuutta siten, että hellä ja tragikoominen kosketus näihin ihmisiin säilyy. Sarjan pysyminen elävänä on taidonnäyte, ja sitä on myös Roban letkeän kovaksi keitetty sanailu. Luulen että poliisista on enemmän hyötyä kuntalaisille kuin valtuutetuista, mutta pakkohan niitäkin on olla siellä. Reippaasti lähti tämä rasismiteema liikkeelle.

Tiistai 30.10.12
Sompailen Poriin mutkikasta tietä, toiset on stradat Turkuun ja Tampereelle. Mutta perille pääsen, majoitun Vaakunaan ja tapaan Tapio Niemen draamallisissa merkeissä Sitten Suomalaiselle Klubille Satakunnan Kirjallisen Kerhon istuntoon, jossa seuraan ensin virallista kokousta ja pääsen jo puolentoista tunnin päästä esitelmöimään aiheestani V. Huovinen, humoristi. Kovaa äijäkaartia (ei narssuja rattailla) on tässä perinteistä rikkaassa kerhossa, Risto Ojanen nykyisin sihteerinä ja puuhamiehenä.
     Vertailin hiukan Nortamoa ja Huovista humoristeina, monia yhteyksiä löytyy: kunnon tutkinto ja virka, syrjäinen asuinpaikka, herrasmiehen olemus, arvokonservatiivisuus, talous kunnossa ja tärkeimpänä ehkä oman murrepohjan taidokas hyödyntäminen. Toisen elementtinä meri, toisen metsä, uskollisia kumpikin omilleen.
     Nautimme lopuksi mainion illallisen ryyppyineen ja raumlaisine ryyppylauluineen. Nortamo olisi ollut tyytyväinen, mutta Huovinen tunnetusti vihasi yhteislaulua, ei sentään ryyppyä.

Keskiviikko 31.10.12
Maakuntakierrokseni päättyi tällä erää Kangasalan Sahalahdelle, missä lämminhenkinen kirjastoilta.
     Sitä ennen tarjosivat pienemmällä seurueella kahvia ja leivonnaisia punahirsisessä talossa kirkonkylän ulkopuolella. Hyvin passattiin ja keskusteltiinkin vilkkaasti Huovisesta, joka aina tuntuu löytävän innokkaita lukijoita, siis Veikko omilla teoksillaan. Muuan kuulija luki kouluaineensa Havukka-ahon ajattelijasta 50-luvulta. Tuttu kirjakauppias (Ramppiteatterista) möi kirjaani useita kappaleita. Tähän sopikin nyt päättää ja henkäistä, seuraavan kerran saarnaan jossain taas kevätpuolella.
     Kaappasin Marjan autoon Tampereen asemalta ja täällä nyt yritetään saada taloa lämpimäksi ja ihmetellään hiiskumatonta hiljaisuutta. Pimeys ympärillämme kiirii... siitähän Matti Kuusela kirjoitti jälleen verrattoman jutun sunnuntain Aamulehden asiat-liitteeseen, pimeyden suojelutarpeesta kaiken valosaasteen keskellä. Muistan kuinka ihailimme pimeyttä ja tähtitaivasta, kun muutimme Hämeenkyröön marraskuun lopulla 1980 - ja kuinka kismitti, kun kohta perään pystyttivät katuvalot tuonne vastaranmnalle. Menetimme ihanan säkkipimeyden ja osan tähtitaivaan kirkkaudesta. Siellä ne valot präkittävät vieläkin. Tulisi pula ja sammuttaisi. No silloin ei ehkä tämä konekaan toimisi eikä työlamppu palaisi.

henkilötiedot| kalenteri| päiväkirja| julkaisut
kirjoituksia | galleria | palaute