|
Tiistaina 1.3.2005
Kevät alkaa paukkuvassa pakkasessa. Kerrassaan raikasta.
Vielä kerran huvitun tästä epäsuhdasta: avionsa rikkovalla piispalla 5000 tukijaa, tavallisilla pulliaisilla ei yhtäkään (julkista). Vrt. Apusen ansiokas juttu Aamulehdessä sunnuntaina. Selvää on, että Katri Helena on loukkaamattomampi kansallinen instituutio kuin Suomen kirkko tai piispatar. Minun kohdallani pelkät huhupuheet riittivät laajahkon yksituumaisen tuomion perusteeksi.
Tv esitteli äsken Hämeenkyrön kansallismaisemia niin kauniisti, että kyynel oli kiertyä silmänurkkaan. Koska valpas media huomaa, mitä kansallismaisemalle pian tapahtuu? Katselen ikkunasta Saavutuksen harvaksi hakattua kuusiaitaa. Kohta yksi maisemallisesti arvokkaimpia peltomaisemia rakennetaan täyteen ilman mitään kaavaa tai suunnittelua. Tällaista voi tapahtua vain Hämeenkyrössä. Olen varma, että yhdenkään Nobel-kirjailijan kotitaloa, sen naapurustoa ei kohdella näin suruttomasti.
Ei auta, iskettävä omiin töihin, vaikka vääryys rehottaa ja harkinta on haudattu. Saan viestejä samanlaisesta rellestelystä Ruovedeltä tai Kiikasta, mutta siellä kansalaismielipide heräilee huomattavan ripeästi. Täällä torkutaan talvihorroksessa.
Perjantaina 4.3.2005
Ikaalisten Oma Tupa on hyvässä vedossa. Käytävä asia varmistamassa Eila Pienimäen konsertissa. Aivan oikea luettu, Vanhan veräjän luona kohdattiin jälleen. Muistan kuinka 60-luvun kuumissa kulttuuritaistoissa Vanhalla väiteltiin iskelmän ja sinfonian arvoista, ja Kaj Chydenius julisti, että Vanhan veräjän luona sisältää aivan samantasoisia kauneusarvoja kuin joku Sibeliuksen sinfonia. Arvo Salo pyysi Chydea vähän laulamaan kyseistä kappaletta malliksi, minkä Kaj tekikin. Ja sitten joukolla todettiin: hieno sävellys, Sibeliuksen veroinen, totta tosiaan. Eläköön Toivo Kärki.
Nytpä se kuultiin uudelleen konsertin päätöksenä Oman Tuvan komeissa tiloissa. Eila oli entisensä, ääni vain madaltunut ja lämmennyt, säteily kypsynyt, maailmaa syleilevä myönteisyys avartunut. Nostalgiaa kylliksi saakka.
Hauska ilta siitä kehkeytyi. Kaupungin kappalainen haastoi intensiiviseen keskusteluun Elinan uskonkäsityksistä kirjani ja siitä tehdyn tv-leffan valossa, tanssittiinkin vähän ja nautittiin perinnejuomaa ja lopulta päädyttiin kaupungin kulttuuriministerin uljaaseen residenssiin katselemaan taidetta ja kuuntelemaan Club for 5:n loisteliaita suullisia instrumentaalitulkintoja. Kannattaa virkistäytyä Ikaalisten kulttuurikeskuksessa.
Maanantaina 7.3.2005
Tartossa lauantaina Vilde -kongressi, jossa puhuttu mm. Hilma Rantasen vaiheista sikäläisessä teatterielämässä. Minulle paljolti uutta asiaa. Nyt sain aineistoa. HR oli tämä Kaarlo Halmeen naisystävä, perustivat yhdessä sekä Tampereen Teatteria että Kansan Näyttämöä Helsinkiin ja paljon muuta puuhasivat.
Hämeenkyrön kirjakahvilassa sen sijaan tutumpaa, Anu Kaipaisen Karjala-aiheita ja kansanperinteeseen ja historiaan pohjaavia näkemyksiä mm. Paraskesta. Täällä tuntuu voimistuvan (kuten muuallakin) Karjalan palautusliike, onkohan se tämä Pro Carelia. Anu ei sille lämmennyt, mutta muutamat muut olisivat heti lähdössä Karjalaa kunnostamaan. Liikkeen vetäjiksi saatu nimekkäitä henkilöitä, saas nähdä mitä Venäjä tuumii. Viimeaikaiset kommentit eivät kovin lupaavia.
Waltari-juttu tuli sopivaan aikaan Hesariin ja tänään Iltasanomiin vielä sopivampaan tämä maiseman raiskaus Sillanpään maisemissa. Jussi Niiranen oli kiitettävän valppaana. Pitkon kanssa pohdimme tilannetta aamubaarissa, ehkä paikallisemmatkin lehdet heräävät huomaamaan, mitä täällä on tekeillä. Tauno kerrankin tyytyväinen: oikeeta asiaa eikä aina niitä lemmenlurituksia.
Loistokkaat hiihtokelit jatkuvat, Pirkan hiihtoakin ehditty vähän vilkaista ja Vatulan avaria maisemia. Teija seisoo pihassa pakkasten kovettamana jo kuukauden päivät.
Radiossa oli kaksi ratkihauskaa ohjelmaa: Asko Kaikusalon myyrä- ym. eläinmuistelot Lopelta ja Oksalan latinistiperheen juhlat, olikohan Jyväskylässä. Teivas heitteli vakavalla naamalla poskettomia tarinoita laulujen latinannoksistaan ja vetikin näytteeksi, samoin Jukka Ammondt Korkean tason huumoria jos mikä.
Sinuhe jatkuu illalla kuunnelmana. Suositeltava. Parhaat näyttelijät, osuvia ääniä, kiinteä, jäntevä dramatisointi, ja miten elinvoimaista tekstiä.
Tiistaina 8.3.2005
Taistelu Sillanpään maisemista jatkuu. Aamukahvilla Ylivakerilla päivitettiin tilanne ja uudet valitusmahdollisuudet. Harvoin jos koskaan vakaa viljelijäpariskunta on näin voimallisesti sitoutunut johonkin asiaan. Ihmettelen uudisasukkaita, jotka tahtovat tunkea ökytalonsa näin vankasti vastarintaiseen kyläkuntaan. Yksityinen ja kunnallinen yhteispuliveivaus kuohuttaa mieliämme. Tuore ympäristölautakunta joutuu katon harjalle. Asiat etenevät hitaasti. Seurataan suurella mielenkiinnolla, kuinka täällä ilmeiseen tuhotyöhön suhtaudutaan.
Sivukorvalla kuunneltu vaihteeksi Taanilaa. Hänen juonikehitelmänsä Halosen puheesta Pariisissa heittää iloisen loogisen häränpyllyn. Jos H siis halusi provosoida ulkopoliittis-historiallisella tulkinnallaan niin, että Venäjältä tulisi nootti ja Suomen oikeisto hyväksyisi presidentin linjaukset entistä paremmin ja häntä kannattaisi, niin vertaus Kekkoseen 1961 ainakin ontuu kirkkaasti. Ei kai Kekkonen aikanaan noottia "hankkinut" omilla kannanotoillaan, vaan päinvastoin vastustajien asenteilla. Vaan historiallisesta logiikastahan Hannu viis veisaa, vaikka sitä saarnaa muille; pääasia on hulppea huulenheitto.
Öljy loppui yllättäen kuten aina, päivä värjötelty kissan kanssa, kunnes nopean toiminnan tankkiauto jyrräsi pihaan ja toi pelastuksen. Talvisotaa jatkuu vielä ainakin viikon loppuun.
Keskiviikkona 9.3.2005
Ankara takaisku. Tunteet kuumina Ylivakerin pirtissä. Minäkin lamassa.
Kunnan rakennustarkastaja läimäisi muitta mutkitta rakennusluvan kolmikerroksiselle omakotitalolle tuonne viimeisen ehjän peltomaiseman laidalle näissä maisemissa. Kuultu oli kaavoitusinsinööriä ja Pirkanmaan ympäristökeskusta, josta sentään vähän varauksellinen lausunto. Maisemallisesti arvokkaat peltomaisemat pitäisi säästää. Niinpä niin. Mutta milläs säästät, kun raskas autotie kohta jyrää kauneimman aukean halki.
Jollakin lailla menettää uskonsa yhteisömme arvoihin. Ympäristölautakunta ei ole vielä päässyt lausumaan halkaistua sanaa koko hakemuksesta. Sinne voi siis osoittaa muutosvaatimuksen. Taistelua jatketaan viimeiseen saakka, mutta kovin epätasaiset ovat voimasuhteet.
Illalla viettämässä naistenpäivää Karviassa, hauskat juhlat. Pidin pyydetyn puheen naiselle ja harrastin pitkästä aikaa humppaa ja jenkkaa. Mutta mielen pohjalla karvasteli päivän sysimusta uutinen.
Torstaina 10.3.2005
Naisten päivä näyttää aktivoineen naisia monenlaisiin kannanottoihin. Tekstiviestit sinkoilevat, kiertojutut kirpaisevat. Mikään ei ole niin ihana kuin maalaisnainen maaliskuussa.
Mutta ihanalta ei tunnu tämän kylän tulevaisuus. Tänään aihetta käsittelen Aamulehdessä ja Pirkanmaan Sanomissa ja pistän jutut liitteiksi Kirjoituksia-osastoon. Paikallislehti haluaa aiheesta vaieta, kaiketi sillä on omat valvovat isäntänsä.
Onhan täällä sympaattisiakin etupuolia. Yksi on asuintoverini harmaa kissa, jonka tyttäreni toi 14 vuotta sitten taloon ja antoi sille nimen Sima, koska edellinen karannut kissa oli Masi. Onko rentouttavampaa näkyä kuin oikosenaan ikkunalaudalla patterin lämmössä lojuva naaraskissa. Siinä pakkaspäivä sujuu vailla huolen häivää. Sima on ihmeen ketterä, näppärä ja joustava loikkaaja ikävuodestaan huolimatta. Sen kehräys yhtyneenä tietokoneen hurinaan muodostaa työhön rauhoittavan äänikulissin. Muuta täällä ei kuulukaan.
Paitsi että kohta moottorisahat, traktorit, tiekoneet ja maasturit maisemoivat sillanpääläisiä näkymiä entistä lohduttomampaan raatelukuntoon. Kissakin lojuu mieluiten talon sillä seinustalla, mistä vielä aukeaa palanen ehjää maalaismaisemaa.
Sunnuntaina 13.3.2005
Historia hipaisi viikonloppua. Tänään talvisodan päättymisen veteraanijuhlassa Yhteiskoululla, valtakunnallinen päätapaus, huomattavan hyvin järjestetty. Reservejä, partiolaisia, talkoolaisia kuhisi koulun tiloissa, ja harmaapäät rivit täyttivät salin. Sillanpään Marssilaulu kajahti komeammin kuin koskaan. Kääriäinen piti kyllä niin ponnekkaan puheen, että siitä olisi Kekkosen aikoina joutunut elinikäiseen pelikieltoon. Tuomokin tervehti ryhdikkäästi juhlakansaa. Joskus tämmöinen pönötysjuhla kohottaa mieltä, ei voi mitään. Eikä näitä enää kauan näin mieslukuisina vietetä.
Eilen vapauduin Sillanpään Seuran puheenjohtajuudesta miltei elinikäisen palvelun jälkeen. Kierikkalan mahtinainen Katariina Pylsy otti kapulan. Vapautunut ja onnellinen olo! Vuosikokouksessa puhuttiin Askon johdolla hyvinkin kipakasti sillanpääläisen ympäristön suojelusta ja sitä uhkaavista rakennushankkeista. Aamu piti suoranaisen palopuheen. Ehkä seurassa on vielä potkua, ja uutta tulee Katariinan johdolla. Pysyttelin sentään johtokunnassa. Kiintoisaa katsella, mitä naiset alkavat kehitellä. Aamu jatkaa onneksi sihteerinä ja Maija varapuheenjohtajana.
Katselin ensimmäisen kerran Diilin telkkarista. Miten simppeliä! Kytkykaupoilla yllytettiin nuoria hankkimaan halpoja kännyköitä. Tämäkö on Sarasvuon hienojen lauseiden mukaista elämyksellistä liikefilosofiaa? Uria aukova ohjelma, aukoo ainakin silmät näkemään mitä siellä rahakasojen päällä puuhaillaan.
Kuunneltu myös Tapsa Rautavaaran lauluja ja Sinuhen murheellisia loppuvaiheita. Sekä kirjoitettu Hilkan konseptista muutosvaatimus ympäristölautakunnalle näistä Vanajankylän tuhoaikeista. Joutuvat ainakin hetken miettimään mitä ovat tekemässä. Esa Niiniharjua puhutettu veteraanijuhlan kahvipöydässä, mutta kunnanjohtaja vain myhäili ja kertoi pitkän kaskun.
Pirun kylmä maaliskuu jatkuu ja valaistuu, innoittaa työhön, virkistää mieltä. Edessä vuoden parhaat viikot.
Maaliskuun Idus 2005
Kovan kirjoitusrupeaman jälkeen lämmitin lihasoppaa ja istahdin vilkaisemaan elokuvaa Rantasalmen sulttaani. Ihmeellinen kokemus. Tähän asti olen pitänyt Lasse Pöystin ohjaamaa Kummituskievaria kaikkien aikojen huonoimpana suomalaisena elokuvana, mutta nyt tästä tuli kova kilpailija rimanalituksen jalossa taidossa.
Hienoa luistella suksilla kantavilla hangilla ja siintävällä järven jäällä!
Vielä kerran TT:n muisteluiltaan, nyt Inkeri Mertanen Parkkisen ja lakkoilevan tekniikan kourissa. Silti erottui persoonallinen näyttelijäprofiili. Muistanpa Raivoisat ruusut minäkin ja varsinkin Oresteian 1991 Katajanokan konepajalla; oli syttyä suuri romanssi (ei Inkerin kanssa), mutta onneksi se saman tien hiipui.
Huomenaamuna Helsinkiin. Kaarle Stewen pitää esitelmän Waltari-seurassa, muutakin ohjelmaa. Olenkin viipynyt täällä pitkään, romaania kertynyt 127 sivua. Heitänpä samalla matkalla Otavaan.
Keskiviikkona 16.3.2005
Täysi päivä. Lähtö seitsemältä aamulla autolla Helsinkiin, missä laskimme Anu-tädin uurnan huikaisevan kauniina aamupäivänä Malmin hautaan. Niin päättyi keisarin ajoista alkanut aktiivisen kulttuuritahtoisen neidin elämänkaari. Kepeät mullat ja muistosanat. Kuka minua nyt kritisoi kaikista munauksistani? No riittäähän heitä, onneksi.
Faijan kanssa lounaalla, minkä jälkeen tapasin viehättävän Waltarin sukulaisen; yksi parhaista haastatteluista. Sukutaustaan liittyy paljonkin uutta ja kiintoisaa. Jatkoi kuuntelemalla Työväenopistossa luentoa Turms kuolemattomasta ja etruskeista. Aihe näytti kiinnostavan. Sieltä oli kiirehdittävä Waltari-seuran vuosikokoukseen, missä Kaarle Stewenin "näköisesitelmä" vuodelta 1962, MW:n nuoruudenkaudesta, edelleen täyttä tavaraa. Yleisömenestys mittava. Etrurian matkaa suunniteltiin ja kaikenlaisilla anekdooteilla ja aterialla jatkettiin Elitessä. Hauskaa seuraa.
Torstaina 17.3.2005
Aamupäivä Päivälehden arkistossa. Kun katselin tv-kuvia pääteiltä, päätin äkkiä jäädä huomiseksi Helsinkiin. Tuisku tiheni, ei tehnyt mieli riehumaan maanteille. Valtavia ketjukolareita.
Käytin vapaan illan menemällä ylellisesti elokuviin. Vanhan kunnon Maxim ja Der Untergang eli Perikato. Oli valmistauduttava henkisesti rankkaan kokemukseen. Kestin hyvin. Erittäin hieno elokuva: natsit kuvattiin arvokkaasti ja traagisesti, ihmisinä tajuttaviksi, ei miksikään amerikkalaisten elokuvien klovneiksi tai idiooteiksi. Elokuva läheni antiikin ylevää, puhdistavaa tragediaa. Hitlerin hahmo kieltämättä herättää myötätuntoa, niin viimeisillään tämä ajoittain vielä raivoon puhkeava ja luhistuva hullu loppuvaiheissaan on. Loistava näyttelijän työ, kuten muutkin: Goebbelsin ja hänen vaimonsa ja lastensa hahmot jäivät hyytävinä mieleen kummittelemaan. Joitain sietämättömän tehokkaita kohtauksia, mutta onneksi ei mässäilty berliiniläisten kärsimyksillä venäläisten julmuuksilla. Lopussa valloittajasta välittyi nopea ja kohteliaan humaani kuva, kaukana teoksen Berliini 1945 kaameista yksityiskohdista. Pari onnen pilkahdusta valaisi sysimustaa elokuvaa. Tässä elokuvassa on todellinen loppukevennys, ei mikään puujalkavitsi, vaan syventävä toivon pilkahdus.
Syytä yhtyä Matti Salon ihmettelyyn elokuvan saamasta ynseästä kohtelusta Suomessa. Saksassa riehunut kova keskustelu, enkä ihmettele. Matti nähnyt ja lukenut kaiketi kaiken vähänkin arvokkaan aineiston holocaustista ja natsikaudesta, pitää elokuvaa parhaana tästä aiheesta tehdyistä.
Pitkä, painava, syvälle mieleen painunut iltaistunto.
Palmusunnuntaina 2005
Huikaisevia jokimaisemia, jääkansi kantaa hiihtäjän, ilves on tuosta loikaissut töyräälle. Lumikoita, kärppiä, jäniksiä on kipaissut saalikseen. Kaukaa kuuluu kirkonkellojen kolke. Taivas sinisenä pakkaskirkkaana kupuna.
Viikonloppu Varsinais-Suomessa tarjosi myös kaksi Harold Pinterin jäntevää rakkaustrilleriä Sopukassa. Varsinkin edellinen The Collection taitavasti punottu ristikkäiskuvaus petoksesta ja mustasukkaisuudesta, kuvitelmien voimasta. Lahjakas Miska Kaukonen uutena kasvona pantava mieleen. Lover perustui yhteen ideaan, sen odotusten mukaiseen kääntelyyn, eikä enää innostanut yhtä hyvin. Mutta Pinteriä kannattaa esittää ja katsoa, Juha Siltasen ohjaus edellisessä tarkkaa työtä, jälkimmäinen meni vähän naiiviksi hassutteluksi. Jospa sen olisi ohjannut karkeammin? Tänään aihe, estyneen vaimon heittäytyminen osa-aikahuoraksi oman miehensä kanssa, kirjoitettaisiin jo voimakkaammin.
Sinuhea kuunnelleen ajelin kotiin päin. Meti kalanperkaajan valituksen Olavi Ahonen esitti sydäntä särkevästi, ja Horemhebin sodanjulistus kaikkine raakoine ja kaunopuheisine perusteluineen on täsmälleen tätä päivää. Ihmeellisen kestävä teos ajasta aikaan.
Osmo Vänskä johti illalla Sibeliuksen kauniin Kevätrunon ja Viktoria Mullova kipaisi Brahmsia läpi viuluineen. Lahden konserttitalossakin pitäisi joskus päästä käymään. Kuka muistaa kun Mullova loikkasi Suomen kautta? Siinä oli jännityselokuvan aineksia. Lopputulos onnellinen kuten saatoimme taas kuulla.
Mutta sitten, en voi olla katsomatta enkä varsinkaan ihmettelemättä Sarasvuon korskeaa Diiliä, jonne Vanhanenkin oli narutettu liikkeenjohdolliseksi asiantuntijaksi. Siinä liikevaihto nousee jumalan sijaiseksi. Rahan tavoittelu maksimaalisena elämänonnena saa jäännöksettömän kuvauksen näissä leikeissä. Joskus kuvittelin, että raha on välikappale joidenkin arvokkaiden päämäärien saavuttamiseksi, mutta tässä huomaan olevani vanhakantainen jakojäännös. Sarasvuon armoton self-made psykologia iskee suoraan palleaan. Tällaisessa maailmassa siis elämme. Kiitos kun pääsemme siitä osalliseksi edes tämän menestystahtoon piiskaavan opetusohjelman muodossa.
Virvottu on tuoreeksi ja terveeks, joten suureen viikkoon astutaan. Tuokoon se tullessaan niitä elämän palkintoja, jota ei rahassa eikä diileissä mitata.
Kiirastorstaina 2005
Helsingin Teatterikerhon vieraana tiistaina, elegantteja rouvia Suomalaisella Klubilla noin 70, ei yhtään miestä! Esitelmä teatterihistorian merkityksestä, jota monesti olen itsekin ihmetellyt. Naiset kannattelevat kulttuurielämää, sen todisti tämäkin miellyttävä illansuu.
Muistutin hiukan siitä, että Helsingin teatterihistoriat ovat pahasti kesken toisin kuin Tampereella, mistä rouvat aiheellisesti järkyttyivät.
Jatkan Waltari-haastatteluja ja palailin Kyröön, missä istuttiin ihmettelemässä näiden kylien osayleiskaavan suunnittelua kunnantalolla.
Keskeinen ongelma on se, että nyt lyödään kiireesti kiinni rakennuslupia sellaisille maisemallisesti arvokkaille paikoille (pellolle, mäen laelle, keskelle kansallismaisemaa), mistä tuleva kaavasuunnitelma ohjeistuksessaan nimenomaan varoittaa. Vasen käsi ei tiedä, mitä oikea tekee. Kaukonäköisyyttä tällaisessa ei paljon ole.
Niinpä ryhdyttävä kaikkiin mahdollisiin hätätorjuntatoimiin. Liitän tähän Vetoomuksen, joka pyhien jälkeen on allekirjoitettavissa Hämeenkyrön Kirjastossa. Palautteena tähän postiin voi auliisti ilmoittautua allekirjoittajien arvokkaaseen rivistöön. Postiin vastanneista teen oman listan.
Kiitos etukäteen osallisuudesta ja Hyvää Pääsiäistä! Iltapäivällä kone nousee Pariisiin.
---------------------------
ASIA: Sillanpääläisen kulttuurimaiseman suojelu
JAKELU: Hämeenkyrön kunnanhallitukselle, rakennustarkastajalle, kaavoitusinsinöörille,
ympäristölautakunnalle ja Pirkanmaan ympäristökeskukselle
TIEDOKSI: Hämeenkyrön Sanomat, Aamulehti, Pirkanmaan Sanomat, Helsingin Sanomat, Ilta-
Sanomat
VETOOMUS
Me allekirjoittaneet vetoamme voimakkaasti siihen, että Nobel-kirjailija F.E. Sillanpään kuvailemaa kulttuurimaisemaa kohdeltaisiin mahdollisimman arvostavasti ja säästeliäästi ajankohtaisissa ja tulevissa rakentamiseen ja kaavasuunnitelmiin koskevissa ratkaisuissa.
Meillä ei ole Suomessa, ei Pohjoismaissa, ei Euroopassa, ei koko maapallon pinnalla samanlaista viljelyyn, agri culturaan, maanmuodostukseen ja sanan taitoon perustuvaa yhteistä aartehistoa kuin on hämeenkyröläinen peltojen, vetten ja metsänlaitojen väljästi kumpuileva kokonaisuus, johon perinteiset rakennusryhmät on ajasta aikaan osaavasti ja harmonisesti sijoitettu.
Älkäämme tuhotko nopeilla, lyhytnäköisillä yksityiseen ja kunnalliseen eduntavoitteluun nojaavilla päätöksillä tätä sukupolvien kallista perintöä! Jos sen teemme, jälkipolvet eivät tekojamme kiitä, vaan katselevat kaihoten ja häpeissään maisemallisesti arvokkaita peltoaukeitamme, jotka nousuhuuman harhauttamien päätösten seurauksena peittyivät ahtaan asutuksen ja autoteitten tavanomaiseksi taajamaksi.
Muistakaamme myös perinteisten kyläyhteisöjen hyvää yhteishenkeä, ihmisten ja luonnon yhteen sopeutunutta elämäntaitoa, jota asukkaiden tahdon vastaisesti muualta suunnatut asutustarpeet rikkovat vuosikymmeniksi ja vielä kauemmaksi tuleviin aikoihin. Avohaava maisemassa ei umpeudu eikä vääräksi koetun teon arpi ihmisessä koskaan kokonaan parane.
Toivomme hartaasti, että Hämeenkyrön kunnan valistuneet päättäjät osoittavat viimein viisaan ja kaukonäköisen harkintansa näissä elinehtojemme kannalta keskeisissä kysymyksissä. Vaaravyöhykkeessä ovat myös hyvän Hämeenkyrön tärkeimmät matkailuvaltit, maiseman kauneus ja sen kulttuurikohteet, joitten ympäristöllinen tuhoaminen on puhtaasti terveen markkinajärjenkin vastaista.
Hämeenkyrössä, armon keväänä 2005
-----------------------------
Tiistaina 29.3.2005
Pariisista palattu, viileä viima vastassa. Pellot paljastuneet, ja lumi-Teijasta pihalla on enää ohuina törröttävät reidet jäljellä. Ei kilpaile Milon Venuksen kanssa, jota saimme ihailla taas Louvressa.
Mutta matkakertomus vähän viivästyy, on ensin asettauduttava ja annettava kiihkeiden vaikutelmien sulaa.
Uusi järistys on säikäyttänyt Sumatralla, joten alueesta on tulossa extreme-matkailijoiden suosikki. Kokeile selviääkö seurueesi? Kuinka monta katoaa? Matkatoimistojen copyt teroittavat jo kyniään.
Arno Kotro on jäänyt nolosti kiinni runojensa lähteistä. Satun vähän tuntemaan tapausta lainatun runoilijan puolelta. Mutta nimetön ja julkaisematon teksti on suojaton. Voisi silti panna kustantajat ajattelemaan keneltä pyytävät lausuntoja.
Ja Georgian naismatkaajien kohdalla on ilmeisesti tehty emämunaus tässä uusmoralismin vahtikoirien maassa. Puolustamatta ihmiskauppaa, jotain näyttöä pitäisi kai ensin hankkia.
Paljastuuko Bodomin murhajuttu näin banaaliksi nuorten humalaisten tappeluksi? Oikeustieteellinen koetus lähenee, sillä murhan tunnusmerkit eivät oikein täyty, ja tappohan vanhenee aikanaan.
Parhaita Maigret-kirjoja on muuten Komisario Maigret'n ensimmäinen juttu, suomennettu 1953. Se on tuore ja syvästi inhimillinen, eikä monien myöhempien kirjojen pieni rutiini vielä tunnu. Hemingway antaa tunnustuksen Simenon'lle nuoruutensa Pariisi-kirjassaan A Moveable Feast (1964), ja jotain samaa onkin miesten kerronnassa: lyhyt lakoninen tyyli, miehinen tarkastelukulma, karskin hillitty huumori. Tyyli pehmenee kummallakin välillä rakkaudentunnustukseksi Pariisin kaduille, bistroille, ihmisille.
Mutta tärkein: kamppailu Hämeenkyrön sillanpääläisten maisemien puolesta jatkuu! LUKAISKAA VETOOMUS tuolta ylempää ja liittykää vastauksella allekirjoittajien joukkoon, joka kasvaa hiljaa ja ilahduttavasti. Täällä Kyrössä ollaan yleensä jähmeitä, reaktioita tuleekin ympäri maata. Mutta kyröläiset ja käypäläiset huom! Nimensä voi käydä oikein kirjoittamassa täällä kirjastossa! Yritetään edes.
Keskiviikkona 30.3.2005
Kun näytin Katrille tätä maisemavetoomusta, hän tietysti kannatti periaatteessa, mutta muistutti yhdestä heikosta kohdasta, joka tässä oikaistakoon.
Me olemme totta tosiaan itse rakennuttaneet talon äskettäin näille main, mutta se tehtiin vanhan rakennuksen paikalle. Sen alta purettiin vuonna 1924 rakennettu pahoin rappeutunut vanha saharakennus, joka oli käyttämättä kolmisen vuosikymmentä. Vanhojen rakennusten paikoille saa puolestani edelleen rakentaa uusia järkevissä puitteissa.
Toiseksi Kutsumuksen poikkeuksellinen muotoilu ei suinkaan ihastuta kaikkia, se tiedetään. Mutta siinä oli kyllä arkkitehdin aikomuksena suunnitella talo nimenomaan myötäilemään maiseman loivasti kaareutuvia ääriviivoja. Jotkut ovat tämän jopa oivaltaneet. Mutta jos se ei toisenlaiseen tottunutta silmää miellytä, niin minkäs sille voi.
Myönnän senkin, että Sillanpää rakensi Saavutuksen 1920 keskelle Yli-Vakerilta ostamaansa peltosarkaa, ja varmaan sitä pidettiin silloin loukkauksena pyhälle pellolle, leivän antajalle.
Eikä huvilan mansardikattoinen muoto talonpoikaiseen tyyliin tottuneita varmaan silloinkaan suuremmin ilahduttanut.
Aikojen saatossa Saavutus on saanut lisäarvoa, ja samaa toivon Kutsumukselle, jota Katri edelleen emännöi.
Vanhojen virheiden varjolla ei yleensä kannata tehdä uusia. Nyt ovat eheät peltomaisemat vähissä, ja niitä tässä suojeltakoon summittaiselta rakentamiselta. Kiitos kun niin moni on jo lähettänyt nimensä ja kannatuksensa vetoomukseen.
Torstaina 31.3.2005
Menee entistä kiinnostavammaksi. Yllättävän moni on käynyt kirjastossa kirjoittamassa nimen vetoomukseen. Tänään kuulin kirjastotoimenjohtajalta, että sivistystoimenjohtaja on käskenyt poistaa vetoomuksen kunnan tiloista muka laittomana! Tällaista sivistystä siis täällä viljellään.
Viime viikon esittelytilaisuudessa rakennustarkastaja ja kaavoitusinsinööri nimenomaan kehottivat meitä ilmaisemaan kantojamme tulevaan osayleiskaavaan nyt ennen luonnoksen valmistumista. Kun sitten puolensataa kuntalaista parissa päivässä ilmaisee yleisen huolensa ja kantansa, se onkin laitonta, koska he kirjoittavat nimensä väärässä paikassa: meidän yhteisessä kirjastossamme!
Odotamme jännittyneinä jatkokäänteitä.
Aurinkoisena iltana kävelin (kärsien taas Saavutuksen naapuruston sorakasoista ja kuusikaadoista) tuonne vastarannalle Mäntylään katsomaan paikallista näytelmää: Nestori Välitalon Riivatun työ. Mitähän siitä voisi sanoa.
Kiitettävä ensinnä Näytelmäseuraa tämänpäiväisen ongelmanäytelmän valinnasta. Aiheena työpaikkakiusaaminen, hyvä niin. Sitten muutama ihmettely:
Missähän on tällainen mielisairaala, jossa hoitajilla on rajattomasti aikaa istuskella kahvilla, täytellä veikkauskuponkia, lueskella lehtiä ja kinastella keskenään? Olen luullut, että nimenomaan hoitoala on nykyään äärettömän kiireistä ja kuluttavaa. Tässä oltiin kuin lepokodin kahvihuoneessa, liikkeet verkkaisia, samoin puheet.
Sitäkin jäin ihmettelemään, että ihan tosissaan tehtiin kiusattavalle hoitajalle alkeellinen varkausansa kuin sata vuotta vanhassa lastenromaanissa. Onko työelämässä havaittu jotakin tällaista?
Ja kolmanneksi katsojana jäin ihmettelemään, mitä keskeiselle kiusatulle lopulta tapahtui. Hän vain katosi tuntemattomaan. .
Mutta sanoma on toki tärkeä ja rautalangasta väännetty. Voisihan sen tuoda esiin kuten tämän päivän aikuisille. Isä ja poika Väre näyttelivät hyvin, samoin kiusattu hoitaja (Sanna Huhtasalo). Roolit vain olivat yhdellä viivalla vedettyjä.
Saankohan unta, kun en tiedä mitä Kukka-Maarialle lopulta tapahtui..
|
