Sulka
Henkilötiedot
Julkaisut
      Teokset
      Näytelmät
      Artikkelit
Kirjoituksia
      Ajankohtaista
      Esitelmiä / Puheita
      Kannanottoja
Palaute
Pääsivulle

Päiväkirja

Sunnuntai 1.3.09
Viimein päättyvät hiihdot Tsekissä, on aikakin. Miesten hiihdon yllättävä elpyminen on ilahduttanut, tietysti naisten upeat suoritukset eritoten. Kivaa taas katsella hiihtoa, jossa suomalainekin suksi vähän jyllää. Pysyivät pojat kohtalaisen hyvin tuntumassa tänään maratonillakin.
     Mutta en tiedä, minua on viikon kiusannut tv-selostajien vimma puhua pulista koko ajan kaikkea joutavaakin vanhaa tilastoa ja muistoa ja spekulointia, niin kuin kuva ei koskaan itsessään riittäisi. Kun lisäksi nämä yhteislähdöt ja sprintit ovat nykyään teennäisen sählääviä ja levottomia, on vaikeaa yksinkertaisesti havaita aina järjestysten vaihtuminen; siinä olisi rauhallista selostamista kylliksi. Olihan arvokkaampaa, kun hiihdettiin viisikymppinen perinteisellä tyylillä yksittäislähdöin ja saatiin puoli tuntia odotella ennen kuin Tiilikainen kertoi ensimmäiset väliaikatiedot. Siinä sopi Noposenkin runoilla Kuusamon riekoista ihan riittämiin.
     Olen lukenut Aulis Aarnion muistelevan esseeteoksen Vastahankaan (Siltala): verratonta mikrohistoriaa ja kulttuurihistoriaa, tieteenkin historiaa, oikeusfilosofiaa, paikallista teatteriharrastusta ja ennen muuta koskettavaa henkilöhistoriaa. Kuinka vaatimattomasti on eletty, kuinka mittaviin suorituksiin silti ylletty! Suositeltava teos. Kirjoitin Aulikselle kirjeen, koska en Puolan matkan vuoksi pääse Kangasalle kirjan kastajaisiin.

Tiistai 3.3.09
Onhan selvää, ettei mitään ideoita pidä keksiä vapaalla jossakin Rukan hangilla, vaan ne pitää puristaa kokouspöydässä YHDESSÄ. Eikä mitään ideaa saa ajaa ilman ammattiyhdistysten lupaa, sekin lienee selviö. Vaikka ajatus olisi oikeansuuntainen, se on siis väärin keksitty.
     Minuahan tämä ei koske, kun en näe eläkkeen edes häämöttävän. Mutta katsotaan millä tavoin työn tekemistä sitten voidaan yhteiskunnassa lisätä. Ilmeisesti ei tällä tavoin. Suuri velka on kuitenkin joskus maksettava takaisin. Vai jätetäänkö maksamatta.
     Palailen Hämeenkyröstä ja Tampereelta, muhkea luminen talvi sinne jäi. Missään ei pohdita, miksi oikea vanhan ajan talvi onkin palannut. Nautin siitä ja hiihtelinkin. Tampereen Metsossa pantiin alulle Pirkanmaan kirjoituskilpailun tuomarointi.
     Aulassa saan soiton Uuden Suomen verkkosivuilta: Åke Lindman on kuollut. Siinä oli reilu stadin kundi, kunnon futaaja ja leffan kaikenosaaja, joka paikan tolppa, viimeinen mohikaani. Tapasin hänet kun Pyynikillä tehtiin toista Tuntematonta 1997, muisteli Edvin Laineen tyyliä hersyvästi. Vanha SF-meininki oli hänellä selkärangassa, juttua riitti. Pidin Åken viimeisistäkin vakavista sotaspektaakkeleista, niiden laji oli vain niin lähellä dokumenttia, että draamoina ne eivät toimineet eikä ollut tarkoituskaan. Kritiikki katseli niitä väärästä kulmasta.
     Junassa kuulin huiman synkkiä ennusteita talouskriisin syvenemisestä, tietomies siinä lueskeli Esko Seppäsen uutta kirjaa Hullun rahan tauti. Tämä lamaus on kuulemma vasta alkusoittelua, kohta mennään syvälle ja pysytään siellä kauan. Spekulatiivinen olematon raha katoaa sinne mistä tulikin: taivaan tuuliin.

Keskiviikko 4.3.09
Julkistettiin sodan tunnelmista kertovan mahtavan kirjasarjan neljäs osa WSOY:lla. Minullakin pieni artikkeli talvisodan kirjallisuudesta, vanha kollega Pertti Lassila kirjoitti jatkosodasta. Julkistamisesta kehkeytyi suorastaan seminaari monine puheenvuoroineen, Martti Turtolan johdatellessa. Yllätys oli se, etta Pertti nosti Eino Railon talvisotaromaanin uuteen arvoon! Samalla totesimme Vesan kanssa, että Yrjo Jylhän merkitys alkoi jo tässä tilaisuudessa lupaavasti kohoilla...
     Kävelin Suomalaiselle klubille, missä arvokkaat gynekologit olivat kokoontuneet kuulemaan juttuani Waltarin naiskäsityksestä. Kuinka sattuikaan tällainen aihe kohdalle.
     Vilkasta keskustelua saatiin aikaan sielläkin, vastapäätäni istui seniori Sakari Timonen virkeänä (viimeksi tapasimme Kalevala-näyttelyssä) ja vierelläni puueenjohtaja Eero Carpen ja vanha pyöräilykaveri Pekka Venesmaa.
     Tärkein puheenvuoro tuli Ensio Ikoselta (hänkin päälle 90) - Marjatta Waltarin sukulainen - joka lisäsi tietojani merkittävillä vivahteilla ja todisti kirjani puolesta niin vakuuttavasti, että parempaa todistetta en tarvitse. On hänen mukaansa aidosti Waltarin hengessä kirjoitettu.
     Kaikkiaan hieno tilaisuus, lounaskin maittavaa kotiruokaa. Sitten vain laukku pakkaukseen ja lentokentälle, määränpäänä Varsova. Matkakumppanina kuinkas muuten Mika Waltari. Muutama luento pidettävänä Varsovan ja Poznanin yliopistoissa.

Torstai 5.3.09
Kyllä on Varsova muuttunut sitten kun viimeksi kävin 1988. Valtavia mainoksia kaikkialla, hotellin edessä Nowa Radiota kuuntelee jättimäinen nainen korsetissa ja takapuoli paljaana.
    Varsinainen ostosparatiisi on tämä keskusta, mutta Stalinin kulttuuripalatsi komeilee sentään vielä pystyssä kuin torahammas. Tuulee, koleata on.
    Ministerineuvos Päivi Laineen luona lounaalla, paikalla kymmenkunta kääntäjää, vilkasta keskustelua Suomen kirjallisuuden uusista vaiheista ja Waltarista tietty.
    Mariolan, tulkkini, kanssa kuljemme, hauska nainen kerrassaan. Todettakoon, että hän oli miehensä kanssa minua vastassa eilen, joten ei huolta mitään.
    Hänen huipputaitonsa testattiin, kun pidimme luentoa yliopistossa illan suussa. Aivan loistavasti meni, Mariola pysyi unenomaisesti kelkassa. Tarkoitus oli opettaa samalla kieltä suomen kielen ja kulttuurin opiskelijoille: herkeämättä kuuntelivat. Suurlähettilas Vesa Himanenkin oli saapuvilla ja ostanut kirjanikin.
    Vaikea on muutaman todistuksen mukaan tuoda suomalaista kulttuuria Puolaan, kieliesteitä ja muita. Mutta täällä on ainakin kiitollista vastaanottajakuntaa.
    Waltari kiinnostaa edelleen, koko keskeinen tuotanto on käännetty puolaksi ja hyvin se tunnetaankin.
    Asun Novotelin vasta uusitussa pilvenpiirtäjässä, 29. kerroksessa: huikeat näkymät Varsovan ylle.
    Huomenna matkaamme Mariolan kanssa Poznaniin, sama ohjelma siellä.

Perjantai 6.3.09
Poznan on viehättävä, tunnelmallinen vanha kaupunki, aivan toista kuin korskea ja kylmä pilvenpiirtäjien pilkuttama Varsova.
    Matkasimme junassa kolme tuntia mennen tullen Mariolan kanssa eikä tuntunut edes pitkältä, niin räiskyviä tarinoita kuulin.
    Mariola on tulkannut kaikki viimeaikaiset presidenttien valtiovierailut Suomen ja Puolan välillä ja Walesaakin kertomansa mukaan satoja kertoja, puhumatta sitten kirjailijoista ja muusta kulttuurivaihdosta. Huomaavaista että sain maan parhaan tulkin. Poznanin yliopistossa löysimmekin ihanteellisen rytmin luennolla, maltoin puhua riittävän lyhyin jaksoin ja Mariola otti heti kiinni jopa improvisoimistani lisäyksistä tekstiin prima vista.     Professori Boleslav Mrosewicz oli saapuvilla, kirjoittanut väitöksensä V. Linnan ja P. Rintalan tilinteoista koskien suomalaisia myyttejä. Sympaattinen tummatukkainen intellektuelli. Hän oli muistellut että kävin täällä viimeksi pari vuotta sitten = tosiasiassa aikaa on kulunut kaksikymmentä vuotta! Silloin puhuttiin Sillanpäästä.
    Lehtori Timo Laine kavelytti meit' vanhassa kaupungissa ja esitteli nähtävyyksiä' iintoisasti, kunnes palasimme rattoisan rämällä raitsikalla asemalle, ja kotimatka alkoi. Olin luvannut tarjota Mariolalle kiitokseksi ravintolavaunussa, mutta matkan ainut takaisku: myytiin vain alkoholitonta olutta! Mutta sehän ei riemullista tarinointia rajoittanut. Kuka tuntee paremmin politiikan kulissit ja taustat kuin huiputulkki. Mitä tapahtuikaan silloin kun tohtori Arajärvi katosi Haloselta Varsovan torilla ja kenen seurassa hän katosikaan... Toivottavasti Mariola kirjoittaa muistelmansa, vaikka se ei ole tulkeilla tapana. Kotiin hotel Novoteliin raukeana ja onnellisena.

Lauantai 7.3.09
Käsitys Varsovasta paranee, kun suuntaa vanhaan kaupunkiin. Jälleenrakennettunakin se on ihmeen aidon tuntuinen. Katselen vähän torielämää, komeita monumentteja, poikkean miltei tyhjään ajattoman oloiseen ravintolaan. Ja tietysti istahdan palatessa Bristolin ihmeen kauniiseen baariin, viimeksi täällä oli aika rähjäistä (1988), nyt loisteliaasti entisöityä. Olen ainoa asiakas, saan tarjoilijatytöltä kirkkaan hymyn ja Bloody Maryn.
     Kulttuuripalatsin juurella täällä keskustassa on matalan teltan suulla egyptiläisiä hahmoja, jonkunlainen näyttely siis. Päätän kurkistaa epäluuloisena - ja mikä yllätys. Tänne on hilattu Tutankhamonin kuolinnaamio ja valtaistuin ja kaiken huippuna se Nefrititen pää suoraan Berliinin museosta. Se joka Waltariakin innosti Sinuheen, pää jonka kauneudessa on kaikki naisen mahdollisuudet julmuuteen saakka. Katselen näitä ensin kertaa näin läheltä ja lumoutuneena, kaikessa rauhassa. Tutankhamonin tutuksi tulin tietysti aikanaan Kairon museossa. Hautakammiossa käynti on kuin Linnanmäen kummitusjunassa, mutta hauskasti dramatisoitu sekin. Kannatti kurkistaa.
     Tomek hakee minut autolla klo 18 ja näyttää kierroksen ghetossa, juutalaisten muistomerkillä ja kyydittyjen puolalaisten muistomerkillä. Kuinka vaikuttavia ja puhuttelevia monumentteja täällä onkaan. Aito venäläinen tavaravaunu täynnä toisiaan tuuppivia ristejä - kuin huutomerkki historiasta. Meillä on näitä Rytin häkkyröitä, Relanderin kuutioita ja Kekkosen lammikoita.
     Sitten Tomek ajelee minut heidän kotiinsa, missä Mariola on valmistanut ruhtinaallisen illallisen. Talo kuin pieni linna Varsovan ulkopuolella, kissoja, koiria, hevosiakin kuulemma kesäpaikassa. Mellastamme pöydän ääressä hyvällä halulla. Miki tarjoilee ja seurustelee kuuliaisesti. Kuinka monessa suomalaisessa perheessä 16-vuotias poika suostuu tällaiseen. Äiti vähän tyyrää. Kyllä täällä kasvatetaan lapsia toisella tavalla kuin meillä. Tomek esittelee hienoja vanhojen kunnostettujen autojen kokoelmaansa. Paras kaunotar on hänestä Bugatti Atlantic 20-luvulta.
     Suorapuheinen seurustele sykähdyttää, tässä maassa on ilo kuulla räiskähdyksiä kommunismista (vieläkin, isäntäni on aktivistina vankiloiden tuttu) ja vaikkapa puolalaisesta feminismistä, muusta ajankohtaisesta puhumatta. Puola ON toista maata.

Sunnuntai 8.3.09
Vielä mainittava Varsovan Kansannousun museo, joka (kunhan sen ensin löysin, vaivalla) mykistää ja tyrmistyttää, ravistaa perustuksia myöten. En ole missään koskaan kokenut museota, jossa sota suorastaan hyökkää silmille, tulee ihon alle, jää painajaisena vaikuttamaan. Suunnattoman taitavasti suunniteltu kansannousun elävöitys kuvin, filmein, aidoin sotakaluin, lentokonekin katossa, viemäreissä saa vaeltaa, tuntea nahoissaan jotakin siitä suunnattomasta kurimuksesta, johon kaupunki loppukesällä 1944 joutui - yritettyään ottaa vallan saksalaisten poistuessa, ennen venäläisten tuloa. Saksalaiset tekivät kaupungista selvää ja venäläiset katselivat Veikselin takaa päältä ja tulivat sitten tyynesti ottamaan rauniot haltuunsa. Kaiken keskellä eli, taisteli ja kuoli urheita puolalaisia satoja tuhansia. Kaksi kuukautta vastarinta kesti ennen kuin murtui.
     Lento kotiin on vaivaton, sama kuin Helsingistä Rovaniemelle. Kiitos hienosta matkasta Suomi-Puola Yhdistysten Liitto, joka vastasi ja suunnitteli, ensin vanha kaveri Markku Kontro ja sitten Marjukka Mäyry. Loistavasti meni kaikki, Puolaan palaan varmasti.

Tiistai 10.3.09
Sankka siperialainen pyry jatkuu. Koska joku ilmastontutkija selittäisi miksi saatiin näin reipas vanhanajan talvi. Vuodet eivät vieläkään ole veljeksiä.
     Pientä matkalta toipumista. Mariola lähettää kuvia, kommentteja ja Varsovan suurlähetystön raportteja; niiden perusteella Waltari-kiertue onnistui hyvin. Minä puolestani raportoin täällä SP-Liiton edustajille, Marjukka Mäyrylle ja Markku Kontrolle.
     Mutta eilen heti omaan yliopistoon puhumaan samasta aiheesta professorien rouville. Vanha arvokas yhdistys, opettajien kahvilaan oli näet kokoontunut vireä ryhmä huolimatta pelottavasta kelistä. Puheltiin Waltarin akateemisista opinnoista, niiden merkityksestä kirjailijalle. Tällaista ei yleensä tunnusteta, kansasta reväisty itseoppinut kirjailija on se oikea ja alkuperäinen (vrt. Tuurin ja Paasilinnan puhelinkeskustelu jossakin jälkimmäisen esseessä). Ilman opintoja Waltari ei olisi historian lähteitä kyennyt huipputuloksin etsimään saati käyttämään. Yliopistossa, vanhassa työpaikassa, vierailen aina mielikseni. Iloisena siitäkin etten ole enää niissä hommissa.
     Tänään katsoin uteliaisuuttani vanhan norssin Veikko Itkosen aloituselokuvan Kohtalo johtaa meitä, syntymävuodeltani 1945. Olihan kaamea ja mahdoton monella tapaa, mutta rikosjuonen sommittelussa ja film noir -tyylin tapailussa pilkisti uusi yritteliäs kyky. Ei vain päässyt Itkonen koskaan kestäviin tuloksiin.
     Illalla Eevan 75-vuotisjuhla, hieno pippalo. En ole ennen vuoden Eevoja ollut katsastamassa, en silloinkaan kun Katri valittiin 1993, vaikka olimme juuri menneet kihloihin. Tämä kolmikko tuntui perustellulta, kaksi kirjailijaa Härkönen ja Oksanen ja ylimpänä aito ja luonnollinen ampuja Satu Mäkelä-Nummela. Aino-Kaisa Saarinen ei ehtinyt kisoihin, olisi syönyt näitäkin tyttöjä. Eivätkä loistavat taitoluistelijat. Luokkakaveri Jukkis Virta ohjaa kapteenina a-lehtien laivaa ja puhui osuvasti, päätoimittaja vaihtui: Liisan sijaan tuli meille kovin tuttu joskin uudeksi stailattu Nykäsen Riitta, joka kävi Hämeenkyrössäkin. Onnea kummallekin!
     Paljon vaivattomia kohtaamisia ja keskusteluja, palautteita sekä näistä sivuista että kirjasta, kiitos vain. Valaiseva oli Eevojen kansikavalkadi 1934-2009: yhteiskunnan kehitys näkyi niissä hyvin. Ns. naistenlehdillä on aina ollut suurempi kulttuurinen merkitys kuin on haluttu huomata. Pitäisi kai lehteillä tätä loistelevaa Eevaakin entistä useammin.

Torstai 12.3.09
Näin kauan meni ennen kuin saimme mennyksi katsomaan Kaupunginteatterin Westö-tulkintaa Missä kuljimme kerran. Ohjaus ja sovitus Kari Heiskasen.
     Siellä on romaani kyllä rankasti 'suomalaistettu', Westön tiheä suomenruotsalainen maailma onnistuttu kadottamaan jokseenkin tyystin. Repliikit on vahvistettu perinteisellä junttisuomalaisella kirosanastolla ja tapakulttuuri sen mukaista. Svenskanin olisi pitänyt tämä tehdä, jos nyt sielläkään on enää sitä sivistyksen häivää, joka sentään saattelee Westön henkilöitä. Asettuuhan hän itsekin selvästi työväestön puolelle romaanissaan, mutta se on ytimeltään toisenlaista kuin suomenkielinen.
     Vierastamisen vahvuusasteeseen kuuluu kaiketi se, että luin romaanin alkukielellä ruotsiksi.
     Dramatisoinnissa ihmetytti sen epätasapaino, että kirjan päähenkilö Allu tempaistaan hätäisesti mukaan kun esitys on jo päässyt puoliväliin. Kuvittelinkin jo, että ne alkavat uudelleen alusta väliajan jälkeen, ottavat silloin Allun näkökulman. Niin ei ihan tapahdu. Niko Saarelan sinänsä ytimekkäästi esittämä Allu on tässä valmis luokkakantainen proletaari heti lavalle tullessa, kehitystä ei kuvata. Myös hienostuneet hauraat humanistityypit ovat nykyteatterissa vähissä miesten puolella, kun vahva ja ronski Valkeejärvi on joutunut Ivar Grandellina itselleen väärään rooliin. Eero Ahokin on terveenä hyvä alkupuolella, mutta murtuminen tuottaa vaikeuksia. Seppo Maijalan tasajalkahyppy pöydälle illan parhaita suorituksia.
     Naiset olivat kivoja 20-luvun koltuissaan, vähän samanmuottisia paitsi Musta Enkeli, josta oli tehty kummallinen haamu; romaanissa hän on sentään elävä henkilö. Lucystä syntyi kirjaa lukiessa kuva vaaleasta liehuvan leiskahtavasta kaunottaresta; näin lukijan mielikuvat voivat hallita, ehkä häiritäkin katsomista. Muuten kun aineksista ei tosiaan ollut rikkaassa romaanissa pulaa, miksi aikaa tuhlattiin näyttämöllä pitkiin musiikkiesityksiin ja muuhun tyhjään haahuiluun? Näyttämökuva korostetun ankea, lähes tyhjä ja puhuttelematon.
     Esitys menee vielä pari kertaa. Aina kannattaa katsoa kuinka romaani kääntyy näyttämölle, tämä oli vaikeimmasta päästä. Romaanin varsinaista päähenkilöä Helsinkiä esitellään joinain fondeina ja aulassa valokuvin. Miksi esitys päättyy Kiven lempeän 'Sunnuntain' (!) nostalgiaan, kun kaikkien henkilöiden elämä menee täydelleen toisessa äänilajissa? Surullisempaa juttua ei aikoihin nähty. Valinta huipentaa romaanin hengen suomalaistamisen.

Perjantai 13.3.09
Julkaistiin Pekka Tarkan Joel Lehtos -elämäkerran ensimmäinen osa. Meitähän oli Otavassa Pekan praktikumin entisiä oppilaita ainakin viisi: Vesa, Niemen ja Salokanteleen Jussit, Timo Salminen ja mä. Oli huoneen täydeltä muitakin. Pekka piti hyvän puheen ja puolusti elämäkerrallista tutkimusta kuten pitääkin. Silloin 70-luvulla se oli aivan pannassa ja taitaa olla vieläkin siellä yliopiston puolella. Näitä me kumminkin rohkenemme pusata, niin Jussit kuin minä ja Vesan kanssa kohta uutta putkeen, ei auta. Ei paljon akateemiset säännöt saati teoriat enää säikyttele, eipä Pekkaakaan.
     Illalla jatkettiin Lehtos-juhlia Bässnäsissä pohjoisella Kirkkonummella, missä Leena Majander ja Antti Reenpää olivat järjestäneet loistokkaan vastaanoton Pekan kunniaksi. Puheita pidettiin, hauskoja, aivan palasi mieleen Pekan väitöskaronkka 1977 Liisankadun vanhalla laitoksella. Samaa sakkia paikalla vaikka vähän harmaantuneena. Paavo Lipposta puhutimme Vesan kanssa ja kuulimme synkät madonluvut taloustilanteesta ja jälkiviisaista Kekkos-kriitikoista. Muistelmat puhkuvat Paavon ahjossa, syksyllä pitäisi jo ensimmäistä osaa pukattaman ulos. Mainitsipa myös paheksuvasti nämä pääministerin eläkeideasta riekkuvat tahot, tuntui kuin olisi itse samassa asemassa esittänyt jotakin vieläkin rajumpaa. Kovina aikoina johtajalta vaaditaan rohkeutta tehdä epäsuosittuja päätöksiä. Sodistakin puhuttiin, Neuvostoliitosta, 60-luvusta ja suomalaisesta oveluudesta sekä viisaudesta. Jota nykyinen nuori polvi ei enää pysty käsittämään (vrt. Heikka ja Boxberg). Kuinka neukut sentään pidettiin käsivarren mitan päässä, vaikka painostus oli kovaa.
     Puhe vaihtui teatteriin ja radioon, kun buffetin puolella iskeydyimme Kalle ja Ritva Holmbergin juttusille, paljon Lehtos-muistoja ja muutakin. Muisteltiin Turun kotkien kaudelta Henkien taistelua, jonka itsekin näin, muisteltiin radiokuunnelmia, nuorena nukkunutta Joel Lehtos -seuraa ja Kiilan talkoita Putkinotkossa, myös sen paikan nykyistä hiljaiseksi mennyttä tilaa. Ensi kesänä on luvassa jotakin henkiin herättelyä siellä Savonlinnan ja Säämingin suunnalla. Pekka päivällä julisti, että Lehtosta rakastetaan Savonlinnassa, kuinka lienee. (Tuli mieleeni se Sillanpää Hämeenkyrössä...) - ja oliko nyt Leenan kanssa kun aavistelimme, että Pekan suurin rakkaus on lopulta aina ollut tämä Lehtonen. Kaksi entistä ja yksi nykyinen vaimo oli kirjaa juhlimassa, hieno saavutus sekin.

Sunnuntai 15.3.09
Taas voisi muistaa Caesarin murhaa, mutta jännitän mieluummin alkavatko Mannerheimin kuvaukset näillä lumilla vai eivät. Kolumnien nappuloille tuntuu olevan hengentärkeää, että elokuva ei toteutuisi tai ainakin epäonnistuisi. Näitä on sanankäytön sankareita, joille kolmekymmentä senttiä hapanta jupinaa on korkeinta mihin pystyvät; silloinhan on sietämätöntä, että jotkut yrittävät suorastaan suurelokuvaa lähihistoriasta. Kun rahalliset resurssit ovat mitä ovat tässä maassa, mielestäni kaikki markkinoinnin keinot ovat ison lohkareen irrotuksessa sallittuja. Onnea Renny Harlinille syntymäpäivänä ja luja potku hyvälle hankkeelle.
     Vaikka Salon Matti taisi eilisessä iltasitsissämme Perkkaan perillä olla sillä kannalla, että yrityksen vetäjät olisivat voineet valita toisenkin ohjaajan. Että Harlin on yksi sadoista action-ohjaajista suurissa lännessä. Olkoon vain, meidän kuvioissa hän on ainoa joka siellä sentään onnistui. Muuten Matti suositteli Revolutionary Roadia ja Milkiä, jos tästä taas joskus ehtisi elokuviinkin. Carita laittoi ihanaa sitruunassa marinoitua lohta.
     Lisäksi puhuimme puolalaisesta elokuvasta, kuinka ollakaan. Matti on nähnyt Andzrej Wajdan Katynin, josta kuulin Varsovassa paljon puhuttavan; se on kuulemma dvd:llä jo saatavissa. Kaupalliseen ohjelmistoon näinkin merkittävät leffat tulevat enää harvoin. Puolassa odoteltiin uutta elokuvaa pappi Popieluszkon kohtalosta 1984, se taitaa juuri olla ensiviikollaan, mutta mahtaako ajelehtia meille. Olimme Matin kanssa tasoissa, olemme kumpikin nähneet Wajdan, hän Helsingissä, minä kerran Bristolin aulassa Varsovassa. äijä on kai kahdeksissakymmenissä ja edelleen rautaisessa vedossa, kerrotaan.
     Tanssin rytke rymistää television puolelta, mutta yritän keskittyä Lehtoseen: vienyt viikonloppuni. Lukenut Tarkan kirjan loppusivuille ja samalla kertaillut vähän Mataleenaa, Nurkka-Massin kuuliaisia ja nyt romaania Kerran kesällä, siitä alkaa jo tuleva suvi enteillä... Tarkan elämäkerta on painokas, lopullisen tuntuinen, elämäntyön päätös.

Maanantai 16.3.09
Mihin vuosikokoukseen on semmoinen ryntäys kuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan? Nyt varsinkin asiat kiinnostavat, kun vanha seura on muutoksen kourissa.
     Kaksi viestiä välittyi selvästi: seura on talousvaikeuksissa ja talon remontti herättää ristiriitaisia tunteita. Talouden verkkoihin keskittyi esimiehen puhe, talon vaiheista kertoi esitelmä. Seuran toiminnallisista suunnista tai painopisteistä ei nyt puhuttu mitään. Kehykset ensin kuntoon.
     Seura alkaa ensi kerran muistini mukaan periä jäsenmaksuja! Tämä onkin ollut tähän saakka ylellistä: jäsenyys etuineen ja Hiidenkivineen aina ilmaista. Vaan kuinkahan paljon jäsenmaksut sitten kattavat parin miljoonan vajausta. Päätös olikin luonteeltaan symbolinen, olemme samoissa talkoissa.
     Arkkitehtuuriin erikoistunut tutkija oli ottanut tehtäväkseen selittää loppuun ehtivä remontti parhain päin. Kuulimme ensin, kuinka Sebastian Gripenbergin suunnittelema pian 120-vuotias kansallisromanttinen linna tuhottiin perusteellisesti remontissa 30-luvulla. Ja sitten saimme pelastussanoman: nyt aarre on taas arvoonsa entisöity. Tätä kuuntelimme paljaan valkeaksi karsitussa juhlasalissa, josta juhlavuus on kaukana. Muutama lamppu kuulemma kertoo historiasta sekä yläparvekkeen kirja-aarteet lasin takana. Puhujan mukaan Gripenbergin mieleen tulisi nykyisessä salissa alastomaksi riisuttu nainen. Minulle ei syttynyt edes niinkään lämmittäviä mielikuvia. Esitelmää "valaisi" pyörivä digikuvasarja, jonka yhteydet puhujan sanottavaan piti itse yrittää kehitellä. Ettei vain joku 50 vuoden päästä puhu tästä remontista samassa hengessä kuin nyt puhuttiin 30-luvun rötöksistä.
     Mutta kokous sujui kivuttomasti vailla yhtään säröääntä, ja buffet viineineen maistui. Seuran vieraanvaraisuus oli korkeampaa tasoa kuin viimeksi. Jääneet ovat takavuosien kuumat kiistat, sekin kerta jolloin Kustaa Vilkuna syrjäytettiin jostakin elimestä. Kunnianarvoisa seura elää muutospaineista huolimatta tyyntä, toivottavasti ei sentään henkisesti seisovaa aikaa.

Tiistai 17.3.09
Miten käy Mannerheimin? Heikki A. Reenpää naurahti että taidetaan ajaa ojaan. Mutta vielä on toivoa, talvikuvauksia olikin tarkoitus tehdä vain Tolvajärven taisteluista. Liettuassa on suuri osuus. Tanskalaiset tietysti haukuttiin pettureina. Samoin kaikki kateelliset suomalaiset, jotka mielihalusta tahtoisivat kaataa hyvän hankkeen. Oikein esimerkki tästä kansanluonteesta. Jotakin elokuvasta tulee, toivottavasti ei kutistu kovin pieneksi.
     Itse asiassa puhuimme Yrjö Jylhästä lounaalla Otavassa, Vesan kanssa professoria kuulusteltiin ja saatiinkin kuulla yhtä ja toista kiintoisaa, etupäässä traagisesta runoilijankohtalosta. Alku jo tehty, tässä ei kauan nokka tuhise. Vesa kirjoitti Hesarissa terävästi Talvela-dokkarista, jossa proffa on ainoa valopilkku kuulemma, tulee illalla, katsottava.
     Illan suussa paineltava vastaanotolle UM:n viestintä- ja kulttuuriosastolle, minne nämä vekkulit ministerit Stubb ja Wallin eli Alex ja Steffi (kuten he esittäytyivät) olivat kutsuneet. Hyvin rentoja ollaan nykyisin, paita auki nämä ministerit muutaman sanan heittivät kiitokseksi meille "kulttuurivaikuttajille" niistä korsista, joita olemme kuulemma kantaneet Suomi-brändin kekoon täällä ja maailmalla. Tungosta oli ja tarjoilua, väkeä kaikilta aloilta. Monia tuttuja sentään. Erityisen iloista oli tavata pitkästä aikaa Anna Kontek, oopperan lavastaja, jonka kanssa teimme jonkun kesän Pyynikillä anno dazumal. Silloin kun kesäteatteri oli vielä jonkunmoisessa taiteellisessa kuosissa. Ja olihan siinä Jari Tervo ja Sirpa Kähkönen ja Leena Lehtolainen ja näitä, Sofi Oksanen lausui runojaankin. Outi Heiskasta haastatin mitä kuuluu akatemiaan, ja hän huiskaisee ettei semmoista olekaan. Niin, toista oli tosiaan vaikkapa Waltarin aikana.
     Siitä tuli mieleeni, että samana iltana meni mainion Waltari-seuramme vuosikokous että humahti, toivottavasti viisain ja hallituin päätöksin siellä Töölössä. Olisi hyvä syy tarkastella mennyttä vuotta oikein tosimielellä: mitä saatiin aikaan, mikä on juhlavuoden henkinen saldo ja taloudellinen. Kuulemme perästä päin.

Keskiviikko 18.3.09
Katseltiin Metropolian tuottama kooste 'On vain paljon mustetta' tuolla Hämeentien perällä. Tähän oli kai saatu jotain innoitusta Waltarin teksteistä, vaikka ei sitä juuri huomannut. Nuoret huusivat ja heittäytyivät tunteisiinsa kovalla innolla ja tosissaan. En paljon tästä käsittänyt, vaikka sain istua Saara Elstelän vieressä. Joitain irrallisia Mikan lauseita siellä eri äänilajeissa parodioitiin. Hienosta novellista 'Ihmisen vapaus' oli kehittymäisillään jotain, mutta senkin idea ohitettiin viistoon ja vierestä. Marja halusi ymmärtää ja näki esityksessä oivalluksia, mikäs siinä.
     Soittivat iltapäivälehdistä, että A. Tuuri on minua haukkunut kirjansa julkistamistilaisuudessa. Voi hyvänen aika. Jos hänellä ei parempaa sanottavaa ole niin haukkukoon, eipä ole ensimmäinen siinä lajissa. En kommentoinut.

Torstai 19.3.09
Kun Matti Mäkelä käsittelee noinkin laajasti Tuurin kirjaa ja siinä esiintyvää vanhaa vihanpitoa minua kohtaan, lähetinkin pienen selvennyksen Hesariin. Sinänsä Matti on oikeassa: koko kärhämän olisi jo autuaasti voinut unohtaa. Ketkä ovat sen herkkänahkaisempia ja pitkävihaisempia kuin suuret kirjailijat. Ehkä nämä keskisuuret.
     Ajelin Porvooseen, missä edelleen pidetään osaa WSOY:n arkistosta. Mukava on kulkea vanhan kirjapainotalon ihmeellisiä sokkeloita ja istua rauhassa rapistelemassa kellastuneita leikkeitä. Tunnollisia kokoelmia on ennen ollut aikaa leikata ja liimata. Koko talo henkii vanhan kustantamon haihtunutta arvokkuutta. Kaikenlaista muuta toimeliaisuutta siellä on nykyään. Porvoossa valmistaudutaan ensi viikon vuoden 1809 suuriin juhlallisuuksiin.
     Illalla Suomalaisella Klubilla, missä pidettiin kevätkokous ja uusia jäseniäkin perehdytettiin taloon. Reipas torvisoittokunta ja kunnon kuoro esiintyivät, Jari Tervo kirjailijavieraana. Juha Väätäinen selvitti minulle perusteellisesti hiihdon hemoglobiinit. Katsastin kirjaston varsin kelvolliseksi lehdenlukupaikaksi. Klubi on viimeisiä vapauden tyyssijoja, missä saa tupakoida. Pitäisikö ruveta ihan tämän vapaamielisyyden kunniaksi.

Perjantai 20.3.09
Waltari kuvataiteilijoineen on ehtinyt Vaasaan. Näyttely on hienosti ripustettuna Tikanojan taidekodin kolmessa kerroksessa, miltei täydellisenä. Auki enää viikon, sitten Tampereelle.
     Kävin Vaasassa taidetreffeillä, Tikanojan koti kiintoisa tuttavuus, myös talon ja kokoelman historia. Kenties olen joskus kauan sitten täällä poikennut. Kun Eemu Myntti on talon oma taiteilija, yhteydet Waltariin luontuivat itsestään. Tilaisuus sujui lämpimästi, varsinkin kun sen avasi Christine Bengtssonin kaunis ja tunnelmallinen Eric Satie -esitys. Tällainen huippuluokan pianisti täällä, kaupunginjohtajan rouvana! Saimme tarjoilua ja vilkkaan keskustelun, fiksua yleisöä.
     Nautimme päätteeksi taidekodin johtajan Anne-Maj Salinin tarjoaman illallisen bistro Ernstissä Wasa Teaterin talossa, olikin huippupaikka ja loistava palvelu. Muistettakoon että Waltari asui talvisodan komennuksella tällä paikalla hotelli Ernstissä. Ilmeni että Christine asuu perheineen Myntin talossa, jonka matkalla ohitimme. Kaikki osui hämmästyttävästi yksiin. Joskus kirjan kirjoittaminen kannattaa, kun se tuottaa tällaisia jälkimaininkeja.
     Pohjalaisista puheen ollen, useampikin on tässä hämmästellyt mikä Antti Tuuriin on mennyt. Miksi hän yritti vauhdittaa ohuen Paasilinna-kirjansa markkinointia haukkumalla minut ja Waltari-kirjani näkyvästi Iltalehdessä? Eikä Erno itsessään siis enää kiinnosta? Vastatkoon ne jotka asiaa paremmin tuntevat.

Lauantai 21.3.09
Lennähdin kotiin, ja ennätimme Itäkeskukseen katsomaan sen Teatteri Lemmen nukkeversiota Kolme Waltaria, jonka seura ihastuneena katsasti pari viikkoa sitten Pornaisissa. Olihan se söpö instant-johdatus Waltarin elämään, vähän surullinen ja hiukan hilpeä. Nuket oli saatu elämään. Mietin vain tällaisen kohderyhmää: kun sen ikäsuositus alkaa 9-vuotiaista, se on jo yläasteelle ja ainakin lukioon liian lapsellinen. Ehkä sen hellyttävä pelkistys puhuttelee parhaiten lapsenmielisiä aikuisia. Kieltämättä se viime keskiviikkoinen Hämeentien Metropolian kiihkeä Waltari-sekoilu alkoi tämän rinnalla tuntua vähän kiinnostavammalta.
     Mutta kevätpäivä on tasattu, tänään jo tuntui että matkataan suvea kohti.

Sunnuntai 22.3.09
Huikean kaunis päivä, siispä lenkille Tarvaspään ja Villa Elfvikin suunnalle. Mahtavaa kävellä jäällä, vahinko että sukset jököttävät liiterissä Hämeenkyrössä. Olisi lentokeli.
     Sitä ennen kerrattiin Jotunia Teemalta: hienoja toteutuksia, Pohjola, Valkama, Silanen, Tiiakin ihastuttavan hyviä. Vain 'Hilda Husso' kuvitettiin piloille, Emmi Jurkan tulkinta elokuvassa Kun on tunteet edelleen ylittämätön.
     Nyt illalla talo kaikuu taas tansseista. Oikeastaan ohjelman nimeksi sopisi 'Tanssi yli hautojen', niin paljon tragiikkaa ja vähän makaaberiakin sen vaiheille kertyy. Tanssien talouspulakin tässä iloisesti ylittyy. Kuulen kun Mato Valtonen puhuu munistaan; siitä saataneen johtava slogan ensi viikon iltapäivälehtiin.

Maanantai 23.3.09
Eilen jäi toteamatta Matti Apusen Aamulehden alakerrassa esittämä huomio kulttuurijournalismin surkastumisesta ja kuolemasta. Totta on, että Erkka Lehtolan aikaan kulttuuritoimitus kukoisti siellä Aamulehdessä, asioita seurattiin jäntevästi ja sarkasmit lentelivät. Apunen jättää vain kertomatta, mitä hän päätoimittajana on yrittänyt tehdä oman lehtensä kulttuurisivujen virkistämiseksi. Vai onko mitään. Kulttuuritoimitus on käytännössä lakkautettu, erillisiä juttuja (popmusiikista, teatterista, kuvista) kyllä julkaistaan, joskus jopa jokunen arvosteluntapainen kirjastakin. Happamia, sisään kääntyneitä kolumneja ilmestyy. On myös hyviä poikkeuksia kirjoittajien joukossa.
     Tänään ne sitten riehuvat Viron historian vaiheilla Sanomatorilla ja Orionissa, Bäckmanin tilaamat Nashi-nuoret. Heikoissa kantimissa ovat mielenosoitukset nykyisin, ennen riitti kun Tehtaankadulta vähän rykäistiin: Neuvostovallalle sopimattomat kirjat pantiin heti tiskin alle.
     Illalla kiva runokimara Avointen ovien teatterissa: Eeva-Liisa Haimelin ja Lena Labart esittivät Eeva Kilven runoja, Kiitos eilisestä! Tack för igår! Kaksikielinen esitys kulki saumattomasti, Kilven tekstit tunnetusti sensuelleja ja leikkaavia, hauskoja. Hyvin esittivät, notkeasti. Totta minkä Eeva-Liisa jatkoja Bottalla istuessamme havaitsi: Kilven suorasukaisissa teksteissä on jotain samaa kuin aikoinaan Maria Jotunilla - kirpeitä, illuusiottomia rakkauden kuvaajia kumpikin.

Tiistai 24.3.09
Sofi Oksanen ja Imbi Paju puhuivat kyllä suunsa puhtaaksi Akateemisessa illan suussa. Hyväksyn senkin rinnastuksen, että Viron kyyditysten kieltäminen on sama reaktio kuin holocaustin kieltäminen. Jostakin historian pimennosta halutaan eroon torjumalla se. Mutta ei auta, aina palaavat todistajat ja kirjoittajat.
     Selasin sen verran tätä uutta kirjaa, että Maimu Bergin kuvaus on vahva kaikessa konkreettisuudessaan ja ytimekkyydessään. Näin elettiin siellä, kuinkas meillä. Monia hävettäviä muistoja nousee varmaan tällä puolen lahtea esiin. Maimu viittaa meidän punalippujen heiluttajiin, muistaa miettineensä ovatko he sairaita vai onko kyseessä joku parodinen karnevaali. Nyt niitä ilmaantuu uudelleen, oikein tosiuskovaisia, näitä Bäckmanin johtamia aivopesijöitä. Vaan turha taitaa olla toivonsa kääntää musta valkoiseksi.
     Onko suomalaisilla syytä pyytää anteeksi? Kyyninen kylmäkiskoisuus on eräs puoli kansanluonnetta. Kyvyttömyys eläytyä ihmisiin, sen sijaan on hyvä nojata ideologiaan. Muistan erään poliittisesti informoidun historian professorin puhelleen sikäläisten laulujuhlien ja repeilemisen aikaan ehkä juuri 1989, että "emme me halua mitään itsenäistä levottomuuspesäkettä lahden etelärannalle, parempi että virolaiset pysyvät rauhallisesti Neuvostoliiton ohjauksessa, ja voimme sitten antaa kaikkea kulttuurista tukea" jne. Näin laajasti ajateltiin; Koivisto lienee oikeassa uskoessaan, että kansa oli hänen kannallaan.
     Jatkoimme siitä elokuviin: ranskalainen puolidokumentaarinen koulumaailman kuvaus Luokka panee kyllä miettimään tätä monikulttuurisuuden siunauksellisuutta, josta kauniisti puhutaan. En totisesti olisi opettajana kuvatussa luokassa montakaan päivää. Kovat paineet ja tuskat oli eri kansanryhmien lapsillakin oppia ranskaa ja olemaan ihmisenä vieraassa maassa. Lopulta selvittiin yhden sinänsä sympaattisen kaverin erottamisella. Dokumentin teko niin, että katsoja todella uskoo seuraavansa oikeata luokkaa, on ihme sinänsä.

Torstai 27.3.09
Tampereelle lasketeltiin infoamaan Vanhan kirjallisuuden päivistä ensi suvena, Kirsti ja Vesa mukana joukkueessa. Tilaisuus meni rattoisasti, Erik Ahonenkin vaivautui Aamulehdestä paikalle kahvila Valoon, lisäksi Tyrvään ja Turun Sanomat. Siitä tieto kulkekoon.
     Teema on siis Sota ja rakkaus, todistajia kova joukko. Sastamala pullistelee taas kirjakansaa. Käytiin syömässä ja tervehtimässä Yrjö Jylhän muistomerkkiä, jonka harvat enää tuntevatkaan: Aleksanteri ja Bukefalos siinä Sepänkadun kulmassa Pispalaan noustaessa. Vesa kertoo Sastamalassa Jylhän kirjeenvaihdosta vaimonsa kanssa sodan aikana.
     Siitä jatkettiin Marjan kanssa katsastamaan Hämeenkyrön maita ja mantuja. Hiilakka aurinkoinen kevättalvi!
     Oli hyvä, että Johan Bäckman sai kunnollisesti esittäytyä illalla a-studiossa, nyt kansa paremmin tietää mistä on kysymys. Kauhistus on aika yleinen reaktio. Tällaista ei ole totuttu kuulemaan sitten Valvontakomission päivien. Tuskin hänellä tai Hietasella on suurempaa faktillista merkitystä, mutta huomiota keräävät sekä täällä että Virossa.

Perjantai 28.3.09
Uljaat lentokelit olisi hiihdellä, mutta lepäilen pienen flunssan kourissa. Muutama soitto ja kummastunut kommentti tuleekin eilisestä tv-keskustelusta. Onko tämä mies tosiaan yliopistossa opettajana, ihmetellään. No eihän dosentit enää paljon mitään opeta.
     Synkäksi tihenevää tunnelmaa valaisee iloinen uutinen Matti Vanhasen ja Sirkka Mertalan kihlauksesta. Onnittelemme heitä vilpittömästi! Hyvin lannistettu uusi älytön kohunpoikanen joistakin sähköpostivitseistä alkuunsa.
     Illalla sentään ponnistauduin Heiskalle, missä kokoonnuttiin suunnittelemaan kansanoopperaa Sillanpään Marssilaulusta ja sen synnystä. Pitkällähän siellä jo oltiin. Tein tekstin ja Pentti Tynkkynen sovitti ja sävelsi, ja nyt oli paikalla edustava joukko kuoronjohtajia. Kauno vetää vanhaan malliin hanketta. Iso ponnistus ensi syksyksi, jolloin on kulunut 70 vuotta talvisodan syttymisestä, Marssilaulusta ja myös Nobel-palkinnosta. Kannattaahan näin kovia punnuksia vähän kohotella.

Lauantai 28.3.09
Tampereella keskustelimme Yrjö Varpion kanssa klassikoista, Linnasta ja Waltarista (kas kummaa) Juhani Niemen mallikkaalla puheenjohdolla. Vanhoja työkavereita Tampereen yliopistosta, ei tehnyt tiukkaa. Kuulijoina Villa Macissa (ent. Nykytaiteen museossa) Linna-seuran ja Waltari-seuran aktivisteja ja kaiketi muitakin kiinnostuneita. Kovin näkyvästi tilaisuutta ei mainostettu, asiallista ja rattoisaa silti.
     Ihan sanoiksi ei vielä saada, kuinka kirjailijoiden asemat ovat muuttuneet elämäkertojen jälkeen. Elämäkertojen merkityksestä sinänsä puhuimme, viitaten Jyrki Nummen ylimieliseen juttuun Bibliophiloksessa (1/09). Tätä asennetta on vallassa siellä tutkimuksen aitioissa. Tehkööt vapaasti erikoistuvia tutkielmiaan, mutta suurta lukijakuntaa lähestyvillä yleisesityksillä on oma merkityksensä. Kaikki eivät sellaisiin jaksa ryhtyä. Eivät ainakaan ne, jotka virkoja tavoittelevat.
     Oli kiidettävä suoraan takaisin Hämeenkyröön ja kirjastoon, missä meneillään F.E. Sillanpään Seuran vuosikokous. Merja Eskelinen esitteli graduaan Sillanpään mieskuvasta (Joensuun yliopisto). Hyvä että poiminut tämän kulman, joka taisi Lasse Koskelalta jäädä aikoinaan kesken. Merja voisi jatkaa hyvää tutkimusta.
     Sen verran jouduin flunssavuoteeltani skarppaamaan, että kunto suistui illalla pahemmaksi. Jaksettiin sentään katsella varsin ansiokasta juhladraamaa Porvoon kirkosta. Hyvä teksti, hyvin havainnollistettu, loppuja liian monia. "Se oli sota, jonka valloitettu maa voitti."

Sunnuntai 29.3.03
Täysi lepo reporankana sängyn pohjilla tuo kohtalaisen lukusaaliin: yksi Maigret-dekkari ja John Miltonin Kadotettu paratiisi, Yrjö Jylhän suuri suomennos, tulivat selällään selvitetyiksi. Ulkona himmeän lauha seisahtanut kevätpäivä. Illalla vielä pari elokuvaa: Capran Mr Deeds tulee kaupunkiin ja Forest Gump; kummassakin viattomuus ylittää ympäristön moraaliset mittasuhteet. Vähän tanssin jytke taas häiritsi hyviä leffoja (lyhensi kummastakin päästä, kun täällä maalla on suht alkeellinen nauhoitusmahdollisuus).
     Tänään meidän piti olla Karstulassa katsomassa sikäläistä Nurkka-teatterin Elokuuta, jota on kehuttu (josko olisi parempi kuin taannoin täällä) ja Jaskan ja Pirjon uutta asumusta helssaamassa, mutta näin vain jäätiin petiin. Ajomatka olisi ylittänyt vähentyneet voimavarat. Kunto kohenee hitaasti.

Maanantai 30.3.09
Palattu turvallisesti Helsinkiin. Täällä vastassa takaisku. Tuli pikainen asia postiin - ja se onkin jumankauta nyt muutettu jonnekin Kasarmintorille. Vanha tuttu ikiaikainen postimme Kankurinkadun kulmassa kyyhöttää pimeänä ja tyhjänä. Olihan tämä tiedossa, mutta entinen mukava todellisuus hallitsee vielä ajatuksia.
     Vanha reipas radiokauppiaamme Kalenius valisti samalla tuossa kulmassa, mitä kaikkea suunnitellaan. Kerrostaloja, peräti yhdeksänkerroksinen nyt vielä väljään ilmavaan kulmaukseen. Sepänkatu 13 laajennetaan tänne päin, asukkaiden on valittava joko hyväksyt tai lähdet. Aika armotonta meininkiä. Muuttopaine näille kulmille on ilmeisesti kova, Eiranrannan uusi asuntoalue jo ruuhkauttaa, kohta hukumme liikenteeseen. Ei auta! Ihmeen hiljaa on asujamisto, mitä nyt Hesarissa aiheellisesti vastustetaan autopaikkoja rauhalliseen Eiranrantaan. Minnes ne sitten panet? Maan alle kai.
     Yhtenä aamuna lenkillä huomasin mietteliään hahmon polttelemassa talonsa pihalla Armfeltin ja Rehbinderintien kulmassa. Mitähän liikkui Jussi Halla-ahon päässä? Aika rumalla tempulla torppasivat Eu-vaaleista, vaan tuskin lannistuu poika. Mielipiteen vapaudesta kauniisti puhutaan. Yhteisö, joka ei siedä vastatuuleen puskijoita, vaikka rajuja, on yhdensuuntainen ja heikko, itsestään epävarma.

Tiistai 31.3.09
Olen ihaillen tutkinut Ilkka Kuusiston lähettämää partituuria oopperasta Taipaleenjoki. Ensimmäinen librettoni! Mustat nuottirykelmät lupaavat reipasta menoa Ilmajoella kesällä 2010. Tykistökeskityksistä ei pidä pauhua puuttuman. Mutta kauniisti soljuu myös Yrjö Jylhän runous eturintaman puristuksessa. Maltan tuskin odottaa sävelaiheiden kuulemista.
     Talvisotaan joudun mukaan kahdellakin teoksella, kun kansanoopperaa (tai minioopperaa) Sillanpään Marssilaulusta harjoitellaan jo Pentti Tynkkysen sävelin ja sovituksin. Niissä on nokkelia oivalluksia mikäli ymmärrän. Sillä aletaan jylistä sadan laulajan voimalla ensi syksynä eri puolilla Pirkanmaata, mistä kertoo asiallisesti päivän Kyröläinen. Puhaltaisivatko nämä teokset osaltaan sitä kaivattua talvisodan henkeä lamakauden iskemiin kansalaisiin?

henkilötiedot | kalenteri | päiväkirja | julkaisut
kirjoituksia | palaute