Sulka
Henkilötiedot
Päiväkirja
Julkaisut
Kirjoituksia
Puheita
Palaute
Pääsivulle

Päiväkirja

Tiistai 2.3.10
Heti kauhea mylläkkä päälle kun tullaan Helsinkiin. Kuinka rauhallista olikaan hiihdellä Hämeenkyrössä. Ja mikä loska vastassa.
     Aamupäivällä jaettiin Suomalaisen kirjoituskilpailun palkinnot nuorille kirjoittajille Suomalaisella Klubilla, jakajana Sauli Niinistö, joka vaikutti varsin rentoutuneelta. Raadin puheenjohtajana selvitin kilpailua ja tapasin lahjakkaita tulevaisuuden lupauksia. Opettajatkin loistivat tyytyväisyyttä suojattiensa menestyksestä.
     Kiintoisia tietoja kuulin siinä lounaspöydässä. äidinkielen opettajien piirissä käydään kuulemma raivoisaa keskustelua kirjallisuudenopetuksesta, sen liiasta teoreettisuudesta ja kaikenlaisesta kertojan asemien puhkipohtimisesta, mikä onkin paras tapa tappaa nuorten oma lukuharrastus heti alkuunsa. Syynä tietysti yliopistojen umpiteoreettinen kirjallisuudenopetus. Tieteellisesti kouliintunut opettaja purjehtii teoriasäkki selässä luokkaan ja alkaa sieltä jaella kuivettavaa käsitearsenaaliaan. Kuten Tuomio Tuomi lausahti: ennen kirjallisuuden väitöskirjat olivat haluttua luettavaa, nyt kukaan ei niitä vilkaisekaan. Mutta hyvä kun asiaa on havahduttu vihdoin tuulettamaan.
     Klubilta painelin suoraan Södikalle, missä käytiin Vuokko Hosian kanssa Meriluoto-teksti vielä kerran pilkuista pilkkuun läpi, neljättä tuntia. Onkohan mitään käsistäni näin huolellisesti plankattu, yhtenä syynä tietysti aihe eli elävä kirjailija, joka tuo näinä aikoina vartioivat paineensa. Joskus iskee tunne, etten osaa kirjoittaa yhtään virheetöntä lausetta. Koetan kamppailla, jotta teos on kuivu liikaan varovaisuuteen. Vuokolla oli myös hyviä ja valppaita huomautuksia, niistä on hyötyä.
     Kotiin kääntymään ja ei kun uudelleen baanalle, nyt yliopistomuseon historiallisiin tiloihin Jukka Sarjalan juhlaseminaariin. Olisi ollut kilpaileva kutsu Vuoden Eevan julkistamiseen Pörssitaloon, mutta velvoite nyt voitti. Seminaari olikin odottamaani rennompi ja hauskempi.
     Jukka kertoi muiden poliittisten kummajaisten ohessa Edvard Gyllingin, Marjan sukulaisen, traagisen elämäntarinan, vaikka lopusta jäi jokunen mutka puuttumaan. Miksi ruotsinkielisen herrasperheen poika keinahti vallankumouksen äärilaitaan? Vesa muistutti kotimatkalla Tuure Vierroksen Gylling-kirjasta, jossa syyksi selitetään Ikaalisten talonäijien häijy sorto alaisiaan kohtaan. Saattaa hyvinkin pitää paikkansa, Sillanpäälläkin oli siihen sanansa sanottavana. Vaan ei saanut Eetukaan maailmaa paremmaksi: ensin meni virka ja sitten jalka ja lopulta henki.
     Vesa puhui suvereenin irtonaisesti Haanpään suhteesta sotaan - kas sen aiheen poika todella tuntee - ja Suvi Ahola yllätti napakalla jutullaan Haanpään naisista. Vesa muistutti siitä Haanpään ilmaisemasta paradoksista, että talvisodassa maata omistamattomat olivat kuitenkin valmiit verissä päin puolustamaan maata. Korpisotaa tuli siinä koko lailla käsitellyksi, sitähän Hannu Salama jossakin novellissaan poliittisesti ivasi, koska se kuuluu todenmukaisiin talvisodan kuvauksiin. Yhdeksän miehen saappaita Vesa piti vielä parempana, Jukka puolestaan pakinakokoelmana. Myös Kenttä ja kasarmi, joka oli kaiken keskustelun pohjana, jakoi edelleen mielipiteitä.
     Ehdimme kallistaa lasilliset ennen Vesan junan lähtöä ja suunnitella ylihuomista Vallilan kirjaston Jylhä-keikkaa. Ei mylläkkä siis tähän loppunut, ja illalla alkanut lakkokin voi sitä sopivasti vielä lisätä.

Torstai 4.3.10
Katsottiin paikkoja Säätytalossa talvisodan päättymisjuhlaa varten. Tiia ja Veikko treenasivat lupaavasti Jylhää ja Dolmatovskia (uutena suomennoksena). Ennen talossa oli yliopiston luentoja, minäkin kuuntelin siellä Horatiusta. Silloin oli vapaa hollitupameininki, nyt tarkka valvonta kuten kaikkialla. Mutta kauniisti on remontoitu ja ranskanleivällä puhdistettu koko rakennus. Juotiin kahvit toriteltassa, kun Engel on suljettu.
     Illalla keikka Vallilan modernissa kirjastossa, Jylhästä todistettiin jälleen Vesan kanssa ja Eino Kaikkonen lausui. Ei mikään yleisöryntäys, tietokin puuttui Hesarista. (Viimeksi kun meidän ei pitänytkään esiintyä Töölön kirjastossa, harhauttava tieto kyllä oli näkyvästi lehdessä.) Jatkoilla Allotriassa puhuttiin kas kummaa Otavan tilanteesta Anjan ja Janen kanssa. Perheyhtiön bysanttisista johtokuvioista ei ulkopuolinen saa selvää, kun eivät talossa toimijatkaan. Tuskin kukaan uskoo, että Leena ja Antti löivät pensselit santaan vain työtehtäviinsä kyllästyneinä. Valitettavaa sinänsä, jotenkin he tuntuivat kuuluvan yhtiöön. Mutta meihin tavallisiin lukijoihin ja kirjoittajiin ylätason kahakat eivät sanottavasti vaikuta.

Lauantai 6.3.10
Nyt alkaa tännekin kirjoittamisessa pieni tauko. Lomailemme.

Perjantai 12.3.10
Palasin Punaiseltamereltä. Kello 12 päivällä astuin taksiin Kairon tulisen paahtavassa ruuhkassa, klo 24 nousin taksista Sepänkadun raikkaaseen talvi-ilmaan. Sujuvasti oli järjestetty paluulentoni Wienin kautta; toiset matkalaiset, myös Marja, jäivät vielä pyramideja 37 asteen helteessä ihmettelemään.
     Nimittäin tässä on pian keskityttävä ihan toisenlaisiin talvisodan tunnelmiin. Sodan päättymisen muistoseminaari alkaa lauantaina klo 11, suora lähetys Säätytalosta.
     Luin koneessa puheeni, vielä olisi puristettava pois jokunen minuutti, jotta aikataulu toteutuisi. Muuten kaikki kunnossa. Paitsi että kotona odotti muiden lähetysten ohessa Turun Sanomat ja siinä älytön hyökkäys (5.3.) Jylhä-kirjaamme vastaan. Oli oikein Vesan kanssa laadittava pieni vastine ja korjattava kriitikko J. Branderin herjaukset, virheet ja väärintulkinnat.
     Mutta takaisin Punaisellemerelle. Täyteläinen, hehkuva viikko takana. Maineensa veroisia ovat nämä Kristina Cruises retkeilyt, hyvin järjestettyjä ja ohjelmoituja, kaikki toimii, matkalaiset fiksua väkeä. Luentojani Waltarista, Sinuhesta ja Nagib Mahfouzista kuunneltiin suurella joukolla ja herkeämättä. Nehän liittyivät luontevasti retkikohteisiin, joita teimme Luxoriin, Petraan ja lopulta Kairoon.
     Kiva oli verestää vanhan Theban muistoja, Kuninkaiden laaksoa ja Karnakin temppeliä. Edellisestä matkasta on vierähtänyt 8 vuotta, silloinkin olin Sinuhen jäljillä. Tutankhamonin hauta, jonka löytyminen Waltariakin innoitti, yllättää aina pienuudellaan ja vaatimattomuudellaan, mutta aarteethan ovatkin sitten nähtävillä museon osastolla. Niitäkin ehdin taas ennen lähtöäni väenpaljoudessa silmäillä.
     Mutta pääkohde tällä kerralla oli Petra, kieltämättä hämmästyttävä ihme pitkän sadunomaisen solan päässä. Norssin poika Jaakko Frösen on täällä tutkinut ja selvittänyt hiiltyneet papyrukset ja löytänyt luostarin Aronin vuorelta. Kuntoa koetteli hikinen jalkamatka. Intouduimmekin vaeltamaan osan matkaa kameleilla Marjan kanssa. Hevosia kohtelevat niin huonosti, että eipä kiinnosta vankkurikyyti. Joku seurueesta lupasi tehdä valituksen aiheesta jollekin eläinjärjestölle ja on niitä kuulemma tehtykin ja tilanne kaiketi vähän siistiytynyt.
     Risteilyjen konsepti on kaikkiaan onnistunut, yhdistäen sopivasti kulttuuria, historiaa, viihdettä ja vapaata merielämää. Satuimme vanhan Kristina Reginan viimeisille matkoille, uusi laiva aloittaa vuoden lopulla. Eiköhän ole tämä se sama Bore, jolla aikanaan ensimmäiset Ruotsinmatkat tehtiin. Hyvin palvellut purkki, kodikas ja sympaattinen. Oppaat ja retkeilyisäntä osasivat asiansa, kapteenin pöydässäkin saimme herrastella.
     Mutta tänään heti asioihin kiinni, Södikalta hain Meriluoto-vedokset ja niitä on tutkailtava samalla kun viimeistelen puhettani huomiseksi. Eihän siitä talvisodasta eikä Jylhästäkään heti päästä, vielä on kirjastokeikkoja, matka Taipaleelle sekä sitten huipennuksena Ilmajoen ooppera. Ei vielä väsähdetä tähän aiheeseen, hyvät ystävät.

Lauantai 13.3.10
Talvisodan päättymisen muistopäivä.
     Oli sonnustauduttava hyvissä ajoin Säätytaloon. Talvisodan muistoseminaari oli koonnut valtion johtoa, sotilasjohtoa ja sodan veteraaneja salin täyteen. Sikäli kuin saatoin omalta keskittymiseltäni päätellä, tilaisuus onnistui erinomaisesti. Musiikista, puheista, runoista koostui ehjä kokonaisuus, eikä poljettu ihan vanhoja uriakaan; siitä osoituksena vaikka Jylhän ja Dolmatovskin dialogi, jonka Veikko ja Tiia hienosti tulkitsivat.
     Ohdon kanssa selvitimme sotaa riittävän erilaisilta kannoilta, hän poliittiselta tasolta, minä kirjalliselta ja maanläheiseltä. Saimme presidentin buffeella ihan riittämiin ja enemmänkin kiitoksia esityksistämme; tällä eläisi jo jouluun saakka. Samoin moni on ystävällisesti lähettänyt viestejä ja soittanut ohjelmasta kiitollisena. Kun asiaa on tiedusteltu ja toivottu, liitän tähän oheen linkkinä oman puheeni tekstin.
     Teema jatkui heti iltapäivällä yliopiston juhlasalissa, missä pidettiin V. A. Koskenniemen juhlakonsertti. Komeita sävellyksiä on tehty VAK:n runoihin, parhaita kuultiin. Erityisesti sykähdytti Helena Juntusen kaunis yksinlaulu ja Laulu-Miesten komea 'Nuijamiesten marssi' sekä tietysti Finlandia.
     Martti Häikiön juhlapuhe kosketteli erikoistunutta teemaa, VAK:n melko tuntematonta kantaattia ja Finlandian tekstin taustaa. V. A. Koskenniemen Seuralta konsertti oli iso yritys. Olisihan edes yksi valtioneuvoston edustajakin voinut vaivautua paikalle.
     Niin vierähti kova päivä iltaan, ja ajoin matkatovereitani vastaan lentokentälle: sieltä palasivat risteilijät ruskettuneina, Kirsti ja Marjakin iloisina, olivat kertomansa mukaan viettäneet oikein hauskat loppupäivät kulttuuridaamien Elsin ja Sadun seurassa.
     Kumpikin kotona taas, kaikki hyvin, kevään jännittävä koettelemus onnellisesti takana.

Maaliskuun idus 2010
Elämä palautuu normaaleille raiteille. Meriluodon lähdeviitteitä viilaillaan, tuskastuttavaa tarkkuustyötä, sekä kuvatekstejä laadiskellaan. Istuin niiden kanssa koko kauniin päivän. Mutta viimeisethän on vilkaisut vedosnippuun.
     Illalla palkitsemme itsemme valloittavalla teatteriesityksellä.
     Onkohan tämä A. R. Gurneyn Kärleksbrev sama teksti, jonka olen nähnyt Leif Wagerin ja Taina Elgin esittämänä kauan sitten, Tampereen vierailuna? Lillanissa illalla Taina Elg oli ainakin katsomassa tätä yhdessä Heikki Värtsin kanssa. Luulen että on sama, vaikka en muista paljon siitä, muistan vain tilanteen.
     Joka tapauksessa se on hyvä teksti ja Birgitta Ulfsson ja Iwar Wiklander esittivät sen kerrassaan hurmaavasti! Että teatteriesitys voi elää siten, että kaksi näyttelijää vain istuu pöydän takana ja puhuu kirjetekstejä toisiinsa katsomatta pari tuntia. Sehän on jo ihme sinänsä. Ei todellakaan kovin fyysistä teatteria. Mutta miten saivatkaan mielenliikkeensä elämään, miten reagoivat toistensa teksteihin, miten rakensivat kahden ihmisen suhteen elämänikäisen kaaren, kaksi koskettavaa ja kokonaista ihmiskuvaa. Sitä ei voinut kuin ihailla. Miten nämä verraten varttuneet näyttelijät muuntuivat lapsiksi ja teini-ikäisiksi ja sitten kiireisiksi keski-ikäisiksi ja edelleen, uuteen kohtaamiseen ja toisen kuolemaan saakka. Miten he ohittivat toisensa ja silti tunsivat syvän kiintymyksen. Näyttelemisen vähäeleistä, mutta syvälle käyvää mestaruutta.
     Olimme aivan onnelliset, että tulimme tämän nähneeksi. Marja puhui siitä kävellessämme koko kotimatkan. Vielä on yksi esitys ensi lauantaina, menkää hyvät ihmiset, ainakin ne jotka rakastavat pienieleistä mutta suurimerkityksellistä teatteria.

Keskiviikko 17.3.10
Suomen evankelis-luterilainen kirkko on saanut älykkään, humaanin ja laajasti sivistyneen arkkipiispan. Tästähän saatoin vakuuttua jo aiemmin ja viimeistään, kun luin Kari Mäkisen kirjoittaman arvion kirjastani Unio Mystica Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirjasta 2009. Se on tähän saakka ehkä paras ja asiantuntevin arvostelu, olihan Mäkisen väitöskirjan aiheena kulttuurin ja uskonnon suhteet Tulenkantajien liikkeessä. On hienoa lukea maltillisen, asiaan perehtyneen kirjoittajan vilpitöntä, syvällistä pohdintaa kirjastaan. Hän oivaltaa hienosti elämäkertani puoliksi taiteellisen luonteen. Hänen ajatuksia herättävät varauksensa viittovat jatkotutkimuksiin, syventäviin ja tarkentaviin näkökulmiin. Tarttukoot toiset niihin. Tulevan arkipiispan arvostelu on huomattava kunnianosoitus tällaiselle elämänkerran kirjoittajalle.
     Täällä olen kantavien hankien keskellä kiiluvassa pakkasessa Hämeenkyrön Viehätyksessä, ainoana seuranalaiseni vanha kissamme Sima. Hyvin viihdymme samassa porukassa. Kun Tyyne joutui sairaalaan, Sima sai palata omaan kotiin. Ikää kissalla on pian 20 vuotta, kuulo mennyt, mutta henki pirisee virkeänä ja askelkin nousee vielä hyppyyn.
     Sitä paitsi minulla on töitä. Olen lukenut toista päivää Pirkanmaan kirjoituskilpailun mittavaa ja yllättävän tasokasta novellisatoa. On siinä hiukan turruttavaakin urakkaa, mutta moni juttu kirpaisee virkistävästi. Vaikea on näistä aikanaan voittajia valita. Aiheet ja otteet ovat niin erilaisia: sotamuistoista paikallisjuttuihin, parodioihin, pakinoihin ja hienosyisiin novelleihin.
     Olen saanut palautteita Marssilaulun päätösvierailusta Ilmajoella,missä tuhatpäinen yleisö tervehti kansanoopperan muhkeita tahteja. Se oli varmaan paras mahdollinen finaali tälle yllättävän menestykselliselle kiertueelle. Yleisöä kertyi lähes 9000 saamani arvion mukaan. Ei yhtään hullumpaa kaiken runsaan tarjonnan keskellä.
     Kävin Esson baarissa nakkikastikkeella, vilkaisin Aamulehteä: eikö siellä joku ollut tyytymätön Talvisotaseminaarin antiin, kun sitä tähän asti on kehuttu joka taholta ihan kohtuuttomiin. Hyvä tasapainotus. Johdonmukaista, Aamulehden vastarinta toimieni suhteen pitää horjumattomana.
     Näin on talvisota päättynyt ja rauha palannut maahan. Vai onko? Meillähän on vielä Jylhä-keikkoja Vesan kanssa, ja Ilmajoellahan vasta lopullinen finaali nähdään kesällä, kun Taipaleenjoki räjähtää ilmoille.

Torstai 18.3.10
Hiihdelty vähän kantohangilla, hienoa, ja palattu Helsinkiin, missä odotti tilaisuus Tapanilan kodikkaassa kirjastossa. Se on Vesan kotikenttää, ja hyvin oli yleisöä kertynyt paikalle huolimatta tiuhasta venäläisestä lumipyrystä. Leena Krohninkin tapasin pitkästä aikaa! Selvisimme aiheesta varmalla rutiinilla, Vesalla ehdoton päärooli. Ja istuimme sitten nauttimassa Janen ja tyttäriensä pyöräyttämää piirakkaa, puhellen niitä ja näitä. Siellä valmistaudutaan ylioppilasjuhliin, ja taloon on saatu nuori ajokortillinen kuski, joten kyllä Janen ja Vesan nyt kelpaa. Tapanilan kapeita kujia ajeltiin korkeiden kinosten keskellä lumen tuiskutessa lasiin, olo kuin K:n kuvernementissa N:n kylässä jossakin Gogolin novellissa.
     Siellä jo rähinöidään Kotkan satamassa, ja lakko sen kun jatkuu. Miksi en osaa huolestua? Yltäkylläisyyttä riittää yhteiskunnassa, ja anarkistinen nurkka ihmisluonteessa virkistyy, kun asiat alkavat mennä yhä raskaammin pieleen. Kyllä ne siitä taas oikenevat.
     Tärkeämpi kysymys on tietysti jalkapalloilija D. Beckhamin akillesjänteen onnistunut leikkaus Suomen Turussa, josta pyritään ottamaan kaikki mahdollinen julkisuushyöty irti. Tulevaa kulttuuripääkaupunkia potkaisi todellinen onni: tällaista kulttuurista täysosumaa siellä tuskin osattiin hurjimmissa unelmissakaan toivoa.

Perjantai 19.3.10
Up in the Air - aika harvoin tulee käydyksi elokuvissa, mutta Salon Matin suositus sai liikettä, ja muutenkin oli rennompi vapaa päivä. Ei hullumpi aikamme vakava komedia, ironinen kuvaus trendeistä, jotka juuri nyt liitävät pinnalla - ihmisten tunnottomasta irtosanomisesta, yksin elämisen ihanteista, lentomatkailusta, onnen väistelystä. George Clooney on aina pitävä lenkki näissä keveissä laatuleffoissa. Onneksi tarina ei suostunut tavanomaiseen happy endiin.
     Kävimme syömässä La Famigliassa. Kiva paikka siinä Keskuskadulla. Ja sen perästä vaimoni vielä varusti vaatimatonta vaatekaappiani huomattavilla lisäyksillä. Siispä täyteläinen iltapäivä.
     Pressiklubilta särähti aika ikävästi Taneli Heikan lipsahdus: että Sakari Orava on esimerkillinen lääkäri siinä, että menee maailmalle ja puhuu kongresseissa ja parantaa jalkapallotähden - eikä pysy jossakin Takahikiän terveyskeskuksessa ja odota ihmisiä sinne... Niinpä, mitäs tavallisesta rahvaasta, kuka heitä enää viitsikään Takahikiällä hoitaa, kun maailman kunnia ja Suomi-brändi vaativat ihan toisenlaista loistoa ja näkymistä.

Lauantai 20.3.10
Miettinyt Markku Kontron kohtaloa. Kun läheinen lapsuuden ystävä ja ikätoveri kuolee, on se vakava pysäytys. Meillä oli noin kuuden vuosikymmenen mittainen perspektiivi, vanhempiemme ja jo isovanhempiemme perheystävyydestä alkanut. Käsittelinkin noita historian vaiheita Ratsumies-romaaneissani, joita Markku tutki tarkasti ja jatkoi niistä keskustelua, kun oli itse innostunut sukututkimuksesta viimeisinä vuosinaan.
     Teatteri yhdisti meitä opiskeluvuosista alkaen. Markku oli kai ensimmäinen jonka kautta pääsin näkemään kulissien taakse, ensin Teatterikoulun aikoina ja sitten kun Markku oli Kansallisteatterissa lyhyen aikaa. Myöhemmin käytiin aina katsomassa Markun esityksiä niin Kotkassa, Kuopiossa kuin Mikkelissä. Vahinko että hänen teatteriuransa sitten päättyi leikaten Tampereen teatterikesän törmäykseen Kaarina Suonion kanssa.
     Viime aikoina Markku eli verraten syrjäisää elämää tietokoneensa kimpussa, mutta aika usein poikkeilin häntä tervehtimässä Tampereella. Viime kesänä vierailimme myös Visuvedellä. Sainhan vielä tuntuvaa apua ja asiantuntijan tukea häneltä ja Suomi-Puola yhdistysten liiton kautta, kun kävin viime talvena Varsovassa ja Poznanissa luennoimassa Waltarista. Silloin haikeina mietimme, kuinka riemuisa matkasta olisi tullut, jos Markku olisi itse jaksanut lähteä oppaaksi. Puolan hän hallitsi. Se harrastus alkoi vuoden 1970 yhteiseltä ylioppilaskunnan matkalta, jolloin seikkailimme Varsovassa, Krakovassa ja Zakopanessa. Vieläköhän Anja Pihlajaniemi muistaa sen keikan, huhuu Heinola..?
     Seurasimme Markun sairauden etenemistä ja sitä, kuinka hän urheasti jaksoi jälleen välillä toipua, kunnes tauti otti omansa. Sovimme että tulemme kertomaan Punaisen meren purjehduksesta, mutta palatessamme täällä odottikin murheellinen viesti.
     Marjukka Mäyryn nekrologi sekä Aamulehdessä että Hesarissa on erinomainen, hienosti löydetty myös Sepeteuksen sitaatti kuolinilmoituksessa. Nyt keskitymme hautajaisiin ensi viikon perjantaiksi. Tintun ja Rauli Lehtosen kanssa olemme vaihtaneet tunnelmia, muita ystäviä sitten Kalevankankaalla ja Komediateatterissa (!) kohtaamme.

Marian ilmestymispäivänä 2010
Saatettiin kristikunnan piiriin Marjan tyttären Sallan poika Asla Onni Alarik. Kaste tapahtui Turun Tuomiokirkossa, joka loi jyhkeät puitteet seremonialle. En muistakaan siellä mitään toimitusta seuranneeni, muuten kyllä paikalla patsastellut. Kuinka keskiajan ihmiset kokivat tällaisen mahtirakennuksen, sitä mietimme. Puhumatta rakennukseen liittyvästä graniitinlujasta uskon varmuudesta, jonka on täytynyt säteillä syvälle itse kunkin tajuntaan, vuosisatojen ajan.
     Kari Enqvistin juttu Hesarissa, missä hän vastusti puolustuskyvyttömien lasten kastamista, ei tätä liikuttavaa tapahtumaa millään lailla päässyt horjuttamaan. Vahvin vaikutus oli siinä, että lapsi liitettiin niin pitkään ja rikkaaseen perinteeseen, tahtoi tai ei. Sen päättäköön itse aikanaan. On paljon muutakin, mihin emme syntyessämme voi vaikuttaa kielestä, maasta ja vanhemmista alkaen.
     Kun kahvitilaisuus lapsen vanhempien kodissa oli ohi, halusin vielä poiketa Uudessa Apteekissa, kun olen vastikään kuunnellut autossa Reijo Mäen Turku-seikkailuja, joissa kovin usein istutaan kyseisessä paikassa ratkomassa erilaisia rikoksellisia ihmissuhdekuvioita. Onkohan Turussa jo kävelyretkiä Mäen kirjojen paikoille, luultavasti on. Aineksia ainakin riittää. Torin laidalla Marja näytti minulle myös sen maailmankuulun Mehiläisen, missä Beckhamin jänne leikattiin. Siitä oli muuten Ihmisten puolueessa eilen varsin hauska sanailu.
     Ajelin tiheässä ja pimeässä lumipyryssä hiljalleen Hämeenkyröön ja Viehätykseen, missä kissa tervehti saapumistani kiitollisena.

Maanantai 22.3.10
Tampereen Suomalaiselle Klubille tuli sinnekin kuulijoita, kun aiheena oli tamperelaispoika Yrjö Jylhä, jonka isä Kaarle Jylhä oli kaupungissa huomattava liikemies ja Yrjön veljiäkin vielä muistetaan. Paikalla oli henkilö, jonka hampaat Jouko Jylhä on korjannut. Omasta puolestani saatoin vahvistaa, että sama hammaslääkäri toimitti SKS:n arkistoon tärkeätä veljensä jäämistöä, jota Vesan kanssa käytimme hyväksi kirjaa tehdessämme. Vastaanotto oli muutenkin Klubilla vireä ja kiinnostunut. Myös ilmaistiin mielenkiinto Ilmajoen tulevaa oopperaa kohtaan, Marssilaulu tunnettiin, kansanoopperamme on toimittanut hyvää ennakkomuokkausta ajatellen kesäistä Taipaleenjokea.
     Suuri huojennus seurasi illalla, kun näin tallenteelta, että isä Eugenio ja Ines pääsivät viimeinkin monen mutkan jälkeen naimisiin. Francon aika onnistuu mainiosti taustoittamaan perhetapahtumat laajemmalla yhteiskunnallisella viitekehyksellä.

Torstai 25.3.10
Vähän hätkähdin, kun sain viestin että Aila Meriluoto on käynyt vielä WSOY:llä katsomassa kirjan kannen ja jotkut kohdat vedoksista, mutta ei sieltä sitten singahtanut kuin muutama ihan pieni korjausvaatimus. Joten nyt se opus todella purjehtii auktorisoituna painoon. Mikä helpotuksen henkäys.
     Täällä maalla on ollut ihmeellistä ponnahtaa aina aamuisin kantohangille sujuttelemaan kohden nousevaa aurinkoa, mutta tänään menikin jo pilveen. Lämpötila alkaa nousta. Ehkä nämä talven ilot pikkuhiljaa väistyvät. Talitintti pyrähtelee virkeänä pönttöön. Kevään korvalla ollaan.
     Hämeenkyrössä käydään kovaa keskustelua kuntaliitoksista. Aika myöhään on havahduttu. Tampereen ja Ylöjärven suunta näyttää vetävän, ja huomattavan luonteva Viljakkalan ja Ikaalisten yhteys on jo kauan sitten onnistuttu söhrimään. Nokiaan liittymistä ei kukaan näytä oikein tosissaan kannattavan, vaikka sinne kilisevät jo terveydenhoidon budjettivarat. Näin sekoitetaan palveluiden ja talouden nimissä vanhat kunnon kuntayhteydet, tuottaneeko tämä myllerrys sitten lisää onnea ihmisille. Ainakin byrokraateilla riittää reipasta puuhasteltavaa.
     Katselin illalla taitoluistelua. Mihin kaikkeen ihminen pystyykään. Tämä on taidetta ihan siinä kuin baletti.

Perjantai 26.3.10
Markku Kontron hautajaiset Tampereella.
     Meitähän oli vajaat puolensataa saattamassa Markkua, ensin Kalevankankaalla ja sitten Komediateatterissa Lapintiellä. Lapsuuden koulutoveri ja perhepappi Kauko Viitanen siunasi. Lämmin monipuolinen tilaisuus, johon varsinkin Suomi-Puola Yhdistysten Liitto delegaatiollaan toi ryhtiä ja arvovaltaa. Myös monet Markun vanhat ystävät puhuivat ja tervehtivät, jopa Hämikseltä ja nuoruuden ajoilta kaukaa opiskeluvuosilta. Markun kansainvälinen toiminta niin Puolan kuin Venäjän suhteissa sai ansaitsemaansa huomiota. Muistettiin myös Markun teatteriura ja hänen uraa uurtava urakkansa Suomen teatterien saattamiseksi tietokonekantaan. Puheissa korostui Markun perusteellisuus, tunnollisuus ja oikeudenmukaisuus, myös pikkutarkkuus. Paras oli Keijo Kupiaisen lanseeraama kiovalaisten antama nimitys Markulle: Finskii molnija - Suomalainen salama!
     Oman puheeni päätteeksi lausuin sen Wislawa Szymborskan runon, jonka Alma oli lähettänyt Poznanista ja jonka itse jouduin kääntämään, kun en löytänyt suomennosta. Ei siitä hullumpi tullutkaan. Alma totesi, että tällä näytöllä voin hyvin ruveta suomentamaan runoja, joten perästä kuuluu.
     Jo Markun isän Eeliksen aloittama Koirinvaaran Kontrojen sukuselvitys valmistui muistotilaisuuteen, sukua oli paikalla vahva edustus. Markun isoisästä Valter Kontrosta, Rajalan Villen ratsupoliisikaverista, kuulin muutamia lisäpiirteitä. Istahdimme vielä tilaisuuden jälkeen Tintun ja Juhon ja läheisten kanssa heidän kodissaan, Markkua muistelimme. Eihän ole montaa viikkoa siitä, kun tässä istuin ja Markku esitteli vaivalloista ruokintamenetelmäänsä, syöpä oli ehtinyt jo kulminaatiovaiheeseen.
     Osaltani muistan erityisesti Markun uhrautuvan avuliaisuuden. Muutamakin teos olisi jäänyt ilmestymättä tai ainakin viivästynyt, ellei Markku olisi rientänyt apuun ja pelastanut tietokoneeni uumeniin kadonneen kullanarvoisen tiedoston. Rauli Lehtosella on kertomansa mukaan kosolti vastaavanlaisia kokemuksia. Tällaiset uskolliset mikrotukihenkilöt ovat hengentärkeitä. Nyttemmin poikani on jo hoitanut tätä vastuullista vakanssia.
     Niin katoo mainen elämä, mutta muistot jäävät. Kiitos kuuden vuosikymmenen mittaisesta ystävyydestäsi, Markku.

Katsahda vain lähemmin:
pöytä on täsmälleen siinä missä se olikin,
paperi on edelleen siinä mihin se oli levitetty,
ilman henkäys tuntuu avatusta ikkunasta,
seinistä ei paljastu kauhistavia halkeamia
joista mistään sinua voisi kadottaa.

Lauantai 27.3.10
F.E. Sillanpään Seuran vuosikokous Hämeenkyrön kirjastossa.
     Jo 35 vuotta on sinnitelty, toisinaan suurellakin kohinalla ja menestyksellä. Kun nimikkoseuroja on tullut lisää kuin kevätpuroja vesisateella, meidän seuramme alkaa olla maan vanhimpia. Niinpä on aika koota seuran historia kansiin, ja toimeen on ryhdyttykin. Eräs rinnakkainen malli voisi olla Väinö Linnan seuran historia Pentinkulman perilliset. Kirjamies Ari Suutarlan kanssa olimme aamulla torilla tavatessamme vankasti sillä kannalla, että kunnon kovakantinen opus tarvitaan.
     Kokous sujui monipuolisen keskustelun merkeissä. Entinen sihteerimme Aamu Nyström oli terhentynyt laatimaan uusia tekstitauluja Töllinmäkeen, kun vanhat on varastettu. Uusi sihteeri Johanna Helminen oli koonnut näyttävän toimintakertomuksen. Puheenjohtaja Jussi Niinenmaa sai edelleen vahvaa kannatusta, ja minä tässä roikun varapuheenjohtajana. Helsingissäkin pitäisi taas kokoontua.
     Jonkun verran sivusimme Myllykolun mittavaa kunnostussuunnitelmaa, joka on Hämeenkyrö-seuran tontilla, mutta liippaa meitä kaikkia sillanpääläisen arvomaailman ystäviä. Ennakkoselvitykset on tehty, ja nyt odotellaan rahoitusta, mutta kesän kynnyksellä päästään heti pärekattotalkoisiin.
     Välähtipä esiin sekin, että radion monissa kirjallisuusohjelmissa ei vahingossakaan oteta Sillanpäätä - ei jatkoluentaan eikä keskustelujen kohteeksi. Onkohan hän liian vaativa kirjailija luonnonlyyrisessä tyylittelyssään ja ambivalentissa maailmankatsomuksessaan. Marcel Proust on kovassa kurssissa, mutta kuka huomaa, että Sillanpää käyttää samantyyppistä pinnanalaista mielen meditaatiota - erona vain se, että FES liikkuu agraarisen maailman kehyksissä, sekä realistisilla että hienostuneimman hengen tasoilla. Kukahan tämän siellä radiossa ensimmäisenä oivaltaisi?
     On kulunut päivälleen viisi vuotta siitä, kun vaihdoimme Marjan kanssa kihlasormukset Sacré Coeurin portailla. Sitä illalla intiimein kohotuksin juhlistimme. Hienoa aikaa, parasta.

Sunnuntai 28.3.10
Esikoisdekkaristi Kari Häkämies oli vieraana kirjakahvilassa. Virkeä ja rento tilaisuus, paljon puhetta ja asiaakin. Kelpo joukko kyröläisiä oli tullut kuulemaan kunnanjohtajaansa, ja kunniaksi sanottava, että keskustelu pysyikin kirjallisuudessa eikä ruvettu inttämään säästöistä tai kuntaliitoksista. Tuntui taas oikein sopivalta, että kulttuurikunnassa on kirjallinen kunnanjohtaja. Mutta siinäkin Häkämies oli aivan oikeassa, kun hän muistutti kyröläisten kyvystä olla varsin hiljaa kunnastaan ja sen perinteistä tai uudemmista saavutuksista. Kulttuurikunta on pitänyt maineensa, vaikka kuntalaiset siitä puolesta mieluiten vaikenevat.
     Tuntui siltä, että Häkämiehellä on vielä paljon sanottavaa yhteiskunnasta, politiikasta ja rikoksista. Yhteiskunnan ylätason tuntijana hän on aika yksinäinen ilmiö kirjallisuudessamme, mutta pudotteli rinnakkaisia esimerkkejä muualta pohjoismaiden kukoistavasta rikoskirjallisuudesta. Seuraavaa kirjaa jäätiin odottelemaan, ounasteltiin tuleeko jo aiheita Hämeenkyröstä ja kunnallispolitiikasta. Mutta totta on, kuten kirjailija viittasi: vielä Agatha Christie sijoitteli murhiaan maalaispappiloihin, mutta nyttemmin kertomisen arvoinen rikos elää kaupungeissa.
     Keskustelussa vilahtelivat myös poliittiset murhat ja ilmassa leijuvat uhkaukset. Tästä henkisestä ilmastosta voisin kerrankin poimia pienen harmittoman ja tyypillisen näytteen sähköpostistani. Tällainen nimetön viesti tervehti minua leppoisan sunnuntaiehtoon päätteeksi. Aiheesta päätellen se tulee jostakin lähistöltä, kiitos vain:
     "Pian on kesä, muista soutaa munasillasi. Kaikki sen tietävät, ettei kaikki ole tallella. Olet surkea."

Maanantai 29.3.10
Keskustelu Tampereen kirjastossa, aiheena elämäkerrat.
     Entinen oppilaani Anna Sirén kävi jo aamupäivällä tekemässä aiheesta juttua Pirkanmaan radioon. Olipa hauska hänet aikojen jälkeen tavata. Varmaan tälläkin haastattelupätkällä oli oma kutsuva vaikutuksensa illan onnistumiseksi.
     Paneelia johti Saara Kesävuori, suuri luentosali yllättäen täpötäynnä. Elämä ja elämäkerrat kiinnostavat. Ehkä olimme kukin oman tonttimme pelaajia, omaelämäkerran kirjoittaneet Antti Eskola ja Aulis Aarnio, esikoiskirjailija Paula Hahtola ja sitten minä näine iänikuisine kirjailijabiografioineni. Varsinaista keskustelua ei syntynyt eikä yritettykään, Saara kuulusteli meitä kutakin omista töistämme. Kuten Antti tilaisuuden jälkeen totesi, kovin sopuisia olimme, ei enää ole samaa sähköä paneeleissa kuin ennen vanhaan.
     Eskola yritti aluksi särmää syyttämällä nykyisiä elämäkertoja lööppi- ja sensaatiohakuisuudesta, ja minäkin jouduin vähän puolustamaan Jylhän syfilistä ja sen sellaista, mutta emme sen reippaammin iskeneen yhteen. Aulis nyt on tyypiltäänkin hyvin sovinnollinen. Syvimmällä tasolla pohdimme sentään totuuden mahdollisuutta tällaisissa kirjoissa, kirjoittajan tulkintoja ja elämän kuvaamista. Antti Eskola vanhana kehäkettuna taisi kerätä parhaita pisteitä, ja me myötäilimme kukin omaan suuntaamme. Yleisö vaikutti keskittyneen kiinnostuneelta ja kiitteli tilaisuuden jälkeen vilpittömän tuntuisesti hyvästä keskustelusta.
     Itse ilahduin eniten yhdestä omasta oivalluksestani, kun puhuttiin Auliksen aloitteesta mikrohistoriasta ja tavallisten ihmisten elämän merkityksestä. Eikä juuri kaunokirjallisuus avaa tavallisen maanläheisen ihmisen elämää parhaimmillaan uudella tavalla, esimerkkinä Sillanpää, mutta myös Jylhä antamalla sotureille äänen ja elämän, edelleen Waltari herättämällä eloon tuhansien vuosien takaiset egyptiläiset sontakärsät. Valaisemalla tällaista prosessia myös elämäkerran kirjoittaja kokoaa itselleen ja toivottavasti myös lukijoille parhaat palkinnot.

Tiistai 30.3.10
Mika Waltari -seuran vuosikokouksessa vapauduimme Anssin kanssa molemmat puheenjohtajuuksistamme. Tuli naisten valta-aika, Anneli Kalajoki ja Päivi Istala vastedes seuraa luotsaavat. Saimme kauniita kiitoksen sanoja kokouksessa, ja myönnettävä on, että kulunut ensimmäinen kymmenvuotiskausi seuran johtopaikoilla, ensin puheenjohtajana ja sitten varapuheenjohtajana, oli palkitsevaa ja menestyksellistä aikaa. Kiitos kaikille jäsenille ja johtokunnan taistelijoille, välillä kamppailtiinkin, mutta näin hyvin sentään maaliin päästiin.
     Kirsti Mäkinen johti kokousta varmaan tyyliin, joten naisvaltikka on nyt vahvoilla. Jäseniä oli aika runsas edustus paikalla.
     Martti Häikiö esitelmöi sitten näyttävin visuaalisin välinein V. A. Koskenniemen ja Waltarin suhteista. Kiintoisia olivat Martin esittelemät Waltarin monet omistuskirjoitukset ja tervehdykset VAK:lle. Niissä on tyypillistä anteliaan jalomielistä ystävällisyyttä, johon piilottuu jokusia ironian alaääniä. Waltarilla oli kyllä syytä pysyä väleissä VAK:n kanssa, olihan tämä ainoita laajasti lukeneita ja syvästi sivistyneitä kriitikoita, jolla sentään oli edellytyksiä ymmärtää W:n maailmoja syleileviä teoksia. Kun VAK ei arvostanut kuitenkaan yhtä paljon näitä laajoja historiallisia romaaneita kuin W:n kiinteitä pienoisromaaneita, Mika itse arveli syyksi, ettei veli enää vanhemmiten jaksanut niin paksuja kirjoja lukea.
     Nämä ovat omia reunamietteitäni Martin ansiokkaaseen esitelmään. Sekin tuli mieleeni, että jossakin Waltarin kirjeessä näkyi 50-luvulla lievä tuskastuminen siitä, ettei VAK malttanut jättää areenaa nuoremmille, vaan taisteli loppuun saakka omista linnakkeistaan modernisteja ja muita poliittisia vihollisiaan vastaan. Mutta Marttihan selitti tämänkin VAK:n luonnejuuttuman tietysti parhain päin.
     Kevyt oli askel, kun pienestä jälki-istunnosta suuntasin Sepänkadulle. Eräs rikas kausi elämässä on taas takana päin. Mutta kun unohdin kokouksessa erikseen mainita tulevasta merkkitapauksesta Waltari-tutkimuksen saralla, pantakoon tähän selvästi että:
     Kaikkien aikojen ensimmäinen akateeminen väitöskirja Mika Waltarin tuotannosta esitetään tarkastettavaksi Tampereen yliopistossa lauantaina 17.4. klo 12 Pinni B:n luentosalissa 1096. Väittelijän Taru Tapioharjun kirjan otsikko on Tyttö kaupungissa. Uuden naisen diskurssi Mika Waltarin 1920-ja 1930-luvun Helsinki-romaaneissa. Vastaväittäjänä on Panu Rajala ja kustoksensa Juhani Niemi. Tulkaa ihmeessä jännittämään, kuinka "tytön" käy.

Keskiviikko 31.3.10
Maaseudun harmaaseen hiljaisuuteen päästy taasen.
     Iltapäivällä vielä rupattelimme niitä näitä Ailan luona Arkadiankadulla, mukana kampaaja, meikkaaja, kuvaaja ja toimittaja, Runoilijan rauhallinen koti oli muuttunut sähiseväksi studioksi. Tästä voi päätellä, että tulevan kirjan kampanja on alkanut. Kustantaja näitä ystävälliseen tyyliinsä taustalla järjestelee.
     Tuskin pääsin todistamasta Jylhästä maanantai-iltana Tampereen Metsossa, kun jo tiistaina istuin Ekbergillä ja yritin muotoilla vastauksia KirjaIn lehden toimittajalle. Pöydällä hänellä pyöri Meriluoto-kirjan vedosnippu, josta saatoin minä vielä tarkistaa jonkun lisäyksen. Kunnossa näytti olevan. Jutusta tulee taatusti kirjallinen, kuvatkin otettiin Hagelstamin takahuoneessa kirjaröykkiöiden keskellä.
     Mutta tämä Ailan salongin juttu on tulossa tiemmä Seuraan, ja saas nähdä mitä siitä sitten kietaistaan. Varmaan vähän toisenlaista. Innokas toimittaja Marja A. oli ennen kaikkea tietysti kiinnostunut meidän "suhteestamme" ja siitä jaksettiin jauhaa melkein koko kaksituntinen. Naureskelimme Ailan kanssa pois tätä sinänsä iloista vanhaa juttua, mutta varmaankin lehti heruttaa siitä viimeisetkin mehupisarat. Kirjassa kuulemma häivytän sitä harmittavasti parhaani mukaan, jaa jaa. Muuten oli ihan hauska taas jutella ja vapautuneempaakin, kun kirja on jo auttamatta painossa eikä Ailallakaan enää mitään edes semi-hard feelings sitä kohtaan.
     Junalle menossa tapasin alhaalla kadulla kulttuurimies Aarne Laurilan, jolla aina arvot järjestyksessä. Hän kertoi olleensa yhteydessä radioon ja saaneensa kuulla, että siellä tässä taloustilanteessa otetaan jatkoluentaan vain niitä kirjailijoita (esim. Ivaloa), jotka ovat vapaat tekijänoikeuksista. Sillanpää saa siis näillä näkymin odottaa aina vuoteen 2034. Aarne arveli, että minä voin vielä olla tätä ihmettä todistamassa.

henkilötiedot | kalenteri | päiväkirja | julkaisut
kirjoituksia | palaute