Sulka
Henkilötiedot
Pääiväkirja
Julkaisut
Kirjoituksia
Puheita
Galleria
Palaute
Pääsivulle

Perjantai 2.3.12
Täyden työpäivän jälkeen hilpaisimme taas elokuviin. The Descendants kuului näihin Oscar-ehdokkaisiin, parempi kuin saatoimme odottaa. Liippasi vähän liiankin läheltä omia kokemuksiani, mutta terveellistä raottaa vanhoja arpia joskus. George Clooney on varma näyttelijä, mutta vielä suuremman vaikutuksen teki tässä hänen vanhempi tyttärensä, hienosti esitetty kasvutarina. Mutta miksi elokuvan nimi ei voi meillä olla vaikka Jälkeläiset?
     Piti vain kotiin palattua vilkaista miltä Laureen Hutton näyttää American Gigolossa, mutta juututtiin siihenkin melko pintapuoliseen tarinaan. Hutton toimi mallina samaan aikaan kuin Elina New Yorkissa, muistan kertomuksia siitä, että hänen vähän kieroja silmiään pidettiin mallitoimistoissa pikantteina ja vetoavina. No siellähän silmäili leffassa vetoavaan tapaansa, ja Richard Gere näytti kovin nuorelta.

Sunnuntai 4.3.12
Eivät arvaa siellä lehtitaloissa millaisen turhautumisen tuottaa maakylään, kun lehdet jäävät aamulla tulematta! Taunon kanssa istua juntattiin tunti meidän kyökissä ja manailtiin tyhjää laatikkoa. No sittenhän se tuli juuri kun Tauno oli jo ehtinyt takaisin omaan pirttiinsä. Eikä Aamulehdessä suurempia uutisia ollutkaan muita kuin AKT:n ihmeellinen irtisanomistempaus. Mutta Hesarihan minua odottaa vasta Helsingissä.
     Täällä hiihdellyt loistavilla kantohangilla pari säteilevää päivää. Tänään Myllykolun lenkillä, lentokeli, päivä paistaa. Kannatti piipahtaa välillä maille. Kunto on taas nousussa. Urheilua tuli katsotuksi telkkaristakin, vaan eipä pärjää Suomen poika eikä tyttökään, ei Salpausselällä eikä ampumahiihdossa. Minne ovat kadonneet mieshiihtoampujat? Ruotsin poikakin siellä kilvoitteli kärjessä. Kaukana ovat vanhat loiston ajat. Ringa Ropo ällisteli Nybergin ohjelmassa naisurheilun romahtanutta tasoa. Naiset hyppäävät metrin vähemmän kuin Ropo parikymmentä vuotta sitten! Kun Anssi K ponkaisi hyppyristä neljänneksi, olemme ratkionnellisia. Hiihtäjät tallaavat kaukana kärjestä.
     Otettava varoitukseksi sitaatti Veikko Huovisen päiväkirjasta vuodelta 1997: ”Jos yleisurheilijat ja hiihtäjät nuutuvat, Suomi kaatuu!”
     Ilta-Sanomista tiukattiin viime viikolla, kuinka kehuisin vaimoani, ja kehuinkin koska kohde on hyvä. Kun sanoin että Marja on muun ohessa joustava nainen, lehdessä luki eilen että ”johtava nainen”. No kyllä hän sitäkin on, aika usein, joten olkoon. Kalle Päätalo sanoi tämmöistä puhetta läyryämiseksi, mutta silläkin uhalla Marja on kehut ansainnut.
     Puolassa kauhea junaonnettomuus, onneksi Alma ei ollut siellä päinkään. Kuuluu päässeen opintoihin hyvin kiinni, kun soittelin ja varmistin että on hengissä.

Maanantai 5.3.12
Ei tullut taaskaan lehti ajallaan laatikkoon. Olipa aikaa Taunon kanssa siinä tien poskessa selvittää Venäjän tilannetta ja AKT:n sekasotkua. Uskomme Putinin vakauttavan tilanteen Venäjällä, kunhan kiivaimmat höyryt on mielenilmauksissa henkäisty. Sen sijaan Räty ei saanut kannatustamme, pahasti on liittonsa tulehduttanut. Hilkka Ahde on sypäkkä nainen, hänestä näkyy että aiheetta ei kamppaile. Ihailemme Hilkka Ahteen sisukkuutta.
     Tauno oli vetäissyt puolikkaan Pirkan hiihtoa (45 km) ja Lauri koko kiekon. Kovia miehiä! Keli oli jäätävän lennokas, ennätyksiä sateli. Minulle riittivät nämä kotikulmien lenkit, niistäkin virkistyin kovasti.
     Kun seisoin Härkikujan pysäkillä odottelemassa Helsingin bussia, singahti viesti New Yorkista. Kustantaja tiedusteli Katri Helena -kirjan sopimustilannetta. Kohu aiheesta oli yltänyt Amerikan rannoille. Kustantaja ei tosin ollut amerikkalainen, vaan ihan ruotsalais-suomalainen. Piti siitä käydä R-kioskista hakemassa Ilta-Sanomat.
     Tähän ikään en ole vieläkään oppinut kuinka pieni lempeä keskustelu toimittajatytön soittaessa sunnuntai-iltana voi johtaa ällistyttävän suuriin lööppeihin ja otsikoihin. Olin vain sillä kannalla, että mahdollisesti joskus kirjoitan liitostani laulajan kanssa. Olihan se merkittävän kappale elämääni sentään. No nyt se on menoa, ei auta pyristellä. Jospa kirjoitankin, saatana, todellisen avioliittoromaanin! (Tässä oli tyylilainaa Veikko Huoviselta, kuten tarkka lukija huomasikin.)
     Iltapäivälehdet ja kaiketi muutkin rakastavat paljastuksia. Itse en ole edes käyttänyt sellaista sanaa. Ainahan kirja jotakin paljastaa, muuten on turha kirjoittaa. Jospa paljastankin nyt, että liitossamme oli myös paljon hyviä hetkiä ja kivoja muistoja. Se olisi valtakuntaa tärähdyttävä paljastus!
     Matka keinahti muuten mukavasti, mutta kesti kauan, koska vaihtoyhteys Tampereella lähti nenäni edestä. No sitten puksuteltiin seuraavalla bussilla. Kauniisti paistoi aurinko ja kuu kumotti. Kohta se on täysi. Lueskelin Huovisen lyhyitä erikoisia, varottava vain ettei tartu liikaa tyylilainoja.
     Kotona ehdin katsomaan, kuinka Alcantaran perheen jäsenet selvisivät erilaisista seksuaalisista kiusauksista. Hyvin kävi lopulta, mutta Antoniolla taisi olla keveä äventyr Bilbaossa. Houkutus oli ylivoimainen. Guggenheimia ei näkynyt vielä missään. Kivaa olla taas kotona Sepänkadulla Marjan hyvässä hoivassa, hänkin toipumassa pikkuvaivoistaan.

Tiistai 6.3.12
Kari Hotakaisen kolari pysäytti. Kaikkea voi tapahtua keskellä kirkasta päivää. Kari piti nopeista autoista ja kirjoitti niistä paljon. Nyt toinen kolari, varmaan panee varomaan. Vaikka syytön hän oli havainnekuvan mukaan. Onneksi näyttää selviävän lehtitietojen mukaan. Hotakaista tarvitaan, kunnon kirjailija ja kiva kaveri, vaikka tapaamme harvoin, joskus kirjallisissa tilaisuuksissa. Voimia, Kari!
     Puhuin iltapäivällä Meilahden kirkossa sadalle seniorisairaanhoitajalle Juhani Ahosta, niinpä tietysti. Hyvä kuulijakunta, Ahon psykologia ja naisten kuvaus kiinnostivat. Tietysti olisin voinut puhua periferian ja kirjallisten monopolien suhteesta Ahon tuotannossa tai agraarin nostalgian ja teknistyvän modernisaation konfliktista hänen ajattelussaan käydäkseni kunnon tutkijasta, mutta kaiketi senioridaameja enemmän sittenkin kiinnostivat inhimilliset aspektit kirjailijan elämäntaiteessa. Palkkio oli parasta Chivas Regal -luokkaa.
     Jännitimme Marjan kanssa kuinka mr Bates selviää hirttotuomiostaan, ja huojennus oli suuri, kun se muutettiin elinkautiseksi. Toivo elää. Briteillä on suurenmoisia näyttelijöitä ja taitoa ja varoja tehdä rikkumatonta, elävää ajankuvaa. Mary on ehdoton suosikkini, kaunein ja tyylikkäin tv:ssä esiintyvä nainen tällä vuosituhannella. Lisäksi hän muistuttaa joistain kulmista hätkähdyttävästi Marjan nuoruudenkuvia. Olen aivan myyty. Kun Matthew viimein kaikkien mutkien ja esteitten jälkeen älysi kosia Maryä, olimme täällä ikionnelliset. Tein ohuen viskin tapauksen kunniaksi. Downton Abbey jää tuotantotauolle hyvissä tunnelmissa.

Keskiviikko 7.3.12
Pitkä päivä arkistossa, mitä nyt Ainon kanssa välillä lounastimme Qulmassa. Vanhat mapit vievät mennessään, viime vuosikymmenten kirjallinen elämä heräilee henkiin. Muuta ei nyt tapahtunutkaan. Sää säteilee.
     Ainon kanssa puhuimme Elina Grundströmin hyvästä kolumnista taannoin Hesarissa. Siinä Elina valitti kansanperinteen tutkimuksen kutistumista Suomessa. Ennen kansalliset tieteet olivat arvoasemassa, poliittisestikin kärjessä, ei vähiten Kustaa Vilkunan, Martti Haavion ja Matti Kuusen ansiosta. Nyt kovat tieteet ovat ajaneet kirkkaasti ohi ja yli. Käsityksemme omasta perinteestämme on alkanut katkeilla. Toisaalta humanistiset tutkijat ovat hiljaisempaa porukkaa kuin ennen, kirjallisuudentutkimus on käpertynyt omiin pieniin kuvioihinsa jne.
     Voisiko Sauli Niinistö ottaa jonkun hurjan humanistin kabinettiinsa tai ainakin lähipiiriinsä kuten Kekkosella oli Vilkunansa. Olisiko ehdokkaita? Jennihän solmii pian hyviä yhteyksiä Turun kirjamessuilla.

Torstai 8.3.12
Naisten päivää vietän edelleen arkistossa, sitten Kaupunginteatterissa. Upea ilma kävellä aamulla Kaivarin rantoja Kruununhakaan. Lounaalla vaihteeksi Zinnkellerissä, vorschmackia.
     Illalla kerroin Sylvin ja Anitan synnystä seniorien ryhmälle ja sitten pudottauduinkin katsomaan Kuninkaan puheen ennakkoa suurella näyttämöllä. Sitä ei kai ole sopivaa vielä arvioida, mutta laadukas esitys näyttää olevan tekeillä. Ei paljon eroa tarinassa hienoon elokuvaan nähden, ehkä puheopettajasta (Pertti Sveholm) on tulossa vähän ronskimpi, karkeampikin hahmo kuin elokuvan leppoisan herkkävireinen asenteiden riisuja. Meillä eivät nämä yhteiskuntaluokkien erot ole niin selkäytimessä kuin briteillä. Myös Walesin prinssi, eroava kuningas (Ilkka Forss) kuvataan ivallisemmaksi, ylimielisemmäksi tyypiksi kuin pehmeä perinteinen käsitys on. Änkyttävänä kuninkaana Carl-Kristian Rundman tekee suurta roolityötä. Varma ohjaus on Kari Heiskasen.
     Näyttelijät valittavat vähän Sylvin ja Anitan pitkiä esitystaukoja, katsojat puolestaan sitä että lippuja ei saa. Huhtikuussa on paljon esityksiä, ja ne jatkuvat kuulemma jo elokuussa.

Perjantai 9.3.12
Lounaalla Qulmassa Senni Timosen kanssa. Senni oli vähän eri mieltä Elina Grundströmin kolumnista: hänestä riittää, että humanistit hoitavat omat työnsä ja tutkimuksensa. Enää ei tarvita sellaisia yhteiskuntaheeroksia kuin Vilkunan ja Kuusen aikoihin. Voihan olla niinkin. Yhtä mieltä olimme Sirkka Paikkalan kolumnin ansioista tänään Hesarissa: on totta, että paikannimistö hämmentyy pahan kerran tulevassa kuntauudistuksessa. Hyvä kun Sirkka siihen puuttui, se on tuore aspekti, jota politiikan pauhinassa ei muuten huomattaisi. Siispä kansalliset tieteet ovat sentään hereillä, kun tarvis vaatii.
     Arkistosta yliopiston kirjaston kautta Bio Engeliin, missä kohtasimme Marjan kanssa ja katsoimme näin myöhään Aki Kaurismäen Le Havren. Mehän pidimme tästä, minä enemmän kuin muistan mistään Akin leffasta pitäneeni. Onhan hienoa, että joku kuvaa myös hyviä ihmisiä ja arvokkaita köyhiä eikä aina saatananmoisen riitaisia ja huoraavia ja tappelevia mulkkuja, kuten kotimaisissa tv-filmeissä pääsääntöisesti. Kaurismäki kirjoitti ennen kirjallisia repliikkejä, nytkin sulavia vuorosanoja kouluranskalla. Hän säästää korviamme, elokuvissa ei huudeta eikä kiroilla eikä sylki roisku. Olkoon että tarinalla on ihmesadun piirteitä, hyvällä asialla joka tapauksessa ollaan, hyvä mieli jää palkkioksi.

Sunnuntai 11.3.12
Pekka Tarkan Lehtos-elämäkerran toinen osa on tulossa, komea juttu Hesarissa tuosta Pietro Annigonin piirroksesta ja Lehtosen Firenzen seikkailusta. Tästä Pekka kertoikin joulun alla Savonlinnan retkellämme. Kiintoisaa nähdä kuinka tämä elämäkerta nyt kokonaisena otetaan vastaan. Minun Ahoani ja Meriluotoani nuoret tutkijat ovat käyttäneet nyrkkeilypussinaan, omia teorioitaan vahvistaakseen. Ettei vaan Tarkankin otteesta keksittäisi jotakin raskauttavaa vanhakantaisuutta...
     Upea päivä jälleen, hiihtelin Myllykolun lenkin jäisillä laduilla, hyvin sujuu vielä. Töitäkin puskin vastoin tapojani, tahtia täytyy tiivistää. Yleensä pyhitän lepopäivän. Avasimme täällä Viehätyksessä verantakauden ja nautimme spaghettia auringon lämpimässä kilossa. Valo on hurjasti lisääntynyt.
     Aamulla muuten taas lehtilaatikko tyhjänä kuuden aikaan. Tauno palasi pirttiin, Hilkka tähysti postiautoa ja seitsemän maissa se jo viiletti Sillanpääntietä. Onhan sekin kohtuullinen aika pyhäaamuna, mutta kun meillä on mennyt se kuuden rytmi veriin... Toivomme paluuta vanhaan aikatauluun.
     Turha tuota Timo Rätyä on televisioon kuljettaa, ei sanonut mies taaskaan mitään nyt maanantaiaamuna paitsi kielsi suhteen Hilkka Ahteen kanssa. Kaikenlaista riemukasta keksitään. Riittää poliisilla ja selvitysmiehellä selvittelemistä. Lauri Karhuvaara oli jämeränä, mutta aivan avoimeksi jäi mikä valtataistelu AKT:ssa on menossa, keiden välillä? Vas-ryhmää Räty syytteli, mutta sekö käyttäisi Hilkka Ahdetta käsikassarana? Ainoa varma asia on, että jatkokertomus aiheesta jatkuu.

Maanantai 12.3.12
Mummon kammari Tampereella on vireä yhteisö, taas siellä puhumassa, nyt Sylvistä ja Anitasta. Yleisöennätys, sanoivat, edellinenkin oli nimissäni. Arja A oli esityksen nähnyt, ja tämä Euroopan merkittävät oopperat, näyttelyt ja näytelmät kolunnut kulttuuridaami oli varsin positiivisella kannalla esityksestä, samoin oli ollut vaatelias seurueensa. Näyttelijöitä ylistivät. Arja tarjosi tilaisuuden jälkeen chili steakia Amarillossa. Ponnahti esiin eikö Teatterikesä kutsuisi esitystä Tampereelle, se olisi kevyt tuoda ja yleisömenestys olisi varma.
     (Hauska episodi: eräs osallistuja suihkaisi keskustelun jälkeen nähneensä Kekkosen alasti Saarioisten saunalla, missä tarjoili presidentille ja Kaiharille naisineen. Vaitiolovelvollisuus oli jo puolen vuosisadan jälkeen murtunut...)
     Tapasin poikani V:n Metson kahvilassa ja pohdittiin niitä sekä näitä, varsinkin median muutoksia. Kun tultiin parkkipaikalle, ryhmä nuoria maahanmuuttajia oli ympäröinyt autoni ja yksi valokuvasi sen perää. Olivat kajauttaneet autollaan päin, mutta Citikkaan tuli vain pieni naarmu, poikien takapelti meni lommolle. Jättivät yhteystiedot, käyttäytyivät kohteliaasti. Ei mitään livohkaan aikomista, kunnon poikia.
     Kun kerran täällä pyörähtelin, laskeuduin lopuksi Linnan alakertaan kuulemaan, kuinka Kirsti Mäkinen ja Seela Sella kertoivat kauheita kummitustarinoita meidän nykyihmisten iloksi. (Norjassa käydään peräti oikeutta kummitustalosta, jonka osalta myyjä ei ilmaissut vanhaa rasitetta...) Perinne heräsi eloon, kalevalaisia naisia oli paikalla paljon, me Risto Järvisen kanssa uljaasti poikkesimme joukosta. Arminkin tapasin.
     Antonio Alcantara valittiin vuoden liikemieheksi, onnea hänelle. Olisipa Espanjassa edelleen hänen veroisia liikemiehiä, jotka saisivat maan talousvajeen hoidetuksi. Matti Apunen ylistää nyt (tiistaiaamuna) Hesarissa liikemiesten aliarvostettua osuutta maan kaikenpuolisen siunauksen ja menestyksen aikaansaajina. Tosiasiallisen ahneuden seuraamuksista visusti vaikenee.

Tiistai 13.3.12
Hienoja aamuja, aurinko nousee punaisena, kantohanki kutsuu rantaan. Valkeita joutsenia saunalaiturin vaiheilla, tuolla Laitilan salmen suulla enemmänkin. Soidinmenoja läiskyttelevät. Sitten nousee myrskytuuli, eikä huvita lähteä enää suksille.
     Käännekohta työssä, aina sen tuntee jossain vaiheessa. Herää usko, että tästä saattaa sittenkin tulla jotakin. Kirjoitan tänään runsaat 5 sivua Huovisen hulvattomista naiskuvauksista, ja äkkiä alkaa naurattaa, epäilyjen jälkeen tulee hyvä mieli ja varma olo. Kyllä tää tästä vielä voitoksi kääntyy...
     Kun eilen vilkaisin Metsossa lehtiä ja huomasin Yliopisto-lehden myönteisen arvion Aho-kirjastani, sekin lisäsi taas itseluottamusta. Vastapainoksi Kritiikin Uutiset julkaisi ilmeisesti varoittavana esimerkkinä Arvostelijain Liiton jäsenille sekavan ja selkiintymättömän haukuskelun samasta aiheesta. Näin ei pidä arvostelua kirjoittaa, sanon SARVin entisenä sihteerinä ja 40-vuotisena jäsenenä, jos nimittäin aikoo kirkastaa kriteerinsä lukijoille. Asialla oli ilmeisen oppinut tutkija, taisi olla peräti Suomen Ateenasta. Pääkaupungin Yliopisto-lehti perii selvän voiton pienessä kritiikin duellissa, totean järkkymättömän subjektiivisesti.
     Charles Dickensin juhlavuotta vietetään, uusi BBC:n sarja alkoi tv:sä, vahvaa työtä. Great Expectations on aiemmin suomennettu nimellä Loistava tulevaisuus. Tätä ja David Copperfieldia (josta myös on sarja menossa) luetaan ahkerasti John Irvingin romaanissa Oman elämänsä sankari. Orpopoikien tarinoissa on ilmeisiä yhtymäkohtia. Kolea talokin meni äskettäin. Kannattaa seurata kuinka Dickensiä jatkossa muotoillaan, arvatenkin väkevin tunteellisin vedoin.

Keskiviikko 14.3.12
Lassi Nummi on kuollut. Viimeksi tavatessamme Otavan tilaisuudessa hän oli pyörätuolissa, kovin kuihtunut, mutta katseeltaan kirkas ja jopa vekkulimaisen näköinen. Pirkko häntä lämpimään tapaansa luotsaili.
     Runoilija liittyi Sillanpään ystäväpiiriin ja Saaran salonkiin, näin häneen tutustuin jo 1960-luvulla. Nummi seurasi Taataa huolehtivana adjutanttina moniin kirjallisiin matineoihin. Niistä on peräisin anekdootti jonkun katsojan närkästyneestä kommentista: - Vanha äijä kertoo rivoja juttuja ja nuori mies nikkailee vieressä silmää yleisölle (Nummella oli tämä tahaton taipumuksensa).
     Nummet kävivät Hämeenkyrössä Sillanpään Suvessa 1978 ja seurasivat Myllykolun näytelmää, kirjoittikin Lassi näistä suopeasti Uuteen Suomeen. Häntä haastattelin nauhaan, täytyykin kaivaa se arkistosta esiin. Kun Elina kuoli, pyysin Lassilta lupaa siteerata hänen runoaan kuolinilmoitukseen.
     Näin 50-lukulaiset poistuvat. Jäljellä on enää Antti Hyry luomisvoimaisena, elossa myös Veijo Meri ja Kai Laitinen, tietysti modernismin promoottori Heikki A. Reenpää, joka mukavasti muistelikin Lassia radion Kultakuumeessa. Vanhimmat tradition kantajat keskuudessamme tulevat jo 40-luvulta: Sirkka Selja ja Aila Meriluoto.
     Lassi Nummi oli täysi runoilija siinäkin mielessä, että hallitsi perinteiset runomitat, tunsi maailman runoperintöä aina Kiinasta ja Raamatusta alkaen, oli syvästi sivistynyt klassinen lyyrikko. Hän hengitti itsestään selvästi runon kieltä.

x x x

Illalla ajelimme Työväen Teatteriin: Savyon Liebrechtin näytelmä Hannah ja rakkaus (The Banality of Love), muutaman teatterin yhteishanke, nyt TTT:n vanhalla päänäyttämöllä (joka siis enää ei ole Salmelaisen näyttämö, ehkä nimi rassasi uudempia ohjaajia).
     Hieno näytelmä oli (valittu vuoden 2009 näytelmäksi Israelissa), hyvä älykäs teksti, osuva roolijako kärjessä Seela Sellan erinomainen Hannah Arendt, kiistelty Saksan juutalainen älykkö ja professori vanhana. Elena Leeve näytteli kauniisti ja topakasti häntä nuorena. Keskeisenä aiheena nuoren naisen arveluttava rakkaus opettajaansa, myöhemmin natseihin liittyvään filosofiin Martin Heideggeriin (Matti Onnismaa). Tositapahtumiin perustuva luotaus tunteen, tieteen, moraalin ja politiikan moniprobleemaiseen ristiriidakkoon. Nuori mies kaksoisroolissa Kasimir Baltzar, ohjaus Taru Mäkelän.
     Juuri tällaisesta teatterista pidän: ei brassailla tehoilla, karjunnalla, fysiikalla, vaan luotetaan sanan tehoon, filosofiaan ja ihmiskuviin. Väliajalla oli antoisaa keskustella Risto Ahdin ja Ritva Hokka-Ahdin kanssa, Ristolla tuntui näet olevan parempi tuntuma sekä Heideggerin että Arendtin kirjoituksiin kuin minulla. Opimme taas paljon, kannatti ajella ja jäljestäpäinkin ajatella.

Torstai 15.3.12
Maaliskuun Idus on vallankumousten ja poliittisten murhien päivä. Ihan sellaisia ei nyt tapahtunut, mutta kumouksellista tunnelmaa oli niin ministeri Hautalan tiedotustilaisuudessa kuin Hakaniemen torilla. Kuka olisi koskaan uskonut, että ay-väki osoittaa mieltä omaa liittoaan vastaan torilla, joka on aina nähnyt ihan toisensuuntaista liikehdintää?
     Tuntuu tosi kivalta, kun isokenkäiset joutuu vaikeuksiin, kirjoitti Matti Pitko joskus taannoin. Nyt tätä iloa riittää. Pienen kansalaisen kannalta tärkeintä on kuitenkin, että lentokone lähtee ajallaan, maksaa kohtuullisesti ja pysyy ilmassa. Hyvä palvelu on bonusta. Johtajien kahinat on oma viihdelajinsa, kyllähän niitäkin seuraa. Iloitsemme kun ahneita potkitaan. Apusen kolumni, jossa hän vaati lisää kannustusta liikemiehille, ilmestyi onnettomaan aikaan.
     Oliko Heikki Aittokoski, joka pilkkasi Hesarissa tänään Koskenniemen antiikin ihailua. Olisi pitänyt runoilijan jo 1920-luvulla huomata Kreikan yhteiskunnan ongelmat eikä vain paneutua Akropoliin klassiseen kauneuteen. Näin litteäksi voi poliittisen reportterin maailmankuva kuihtua: hän näkee myös menneen ajan vain tämän päivän taloudellisesta kulmauksesta.
     Marjan kanssa asioitiin Tampereella, käytiin Tillikassa lounaalla (sipulipihviä). Tulee nostalginen olo. Hauska dallata Hämeenkadulla. Maalainen leima ei ole kokonaan kadonnut yliopistokaupungista. Tulee vastaan aitoperäisiä naamoja.
     David Copperfield säästää tv-sarjana aikaa, kun Dickens kirjoitti niin toivottoman paksuja romaaneja. Mustavalkoinen maailmankuva vilahtelee, hyvät ja pahat vuorottelevat, hulluja hahmoja, hellyttäviä päähenkilöitä riittää. Ajankuvaa osaavat loihtia mestarillisesti siellä BBC:ssä, mistähän kaiken rahan kaappaavatkin.

Perjantai 16.3.12
Pientä valmistelua. Huomenna saatamme Jaska Tahkolahtea viimeiselle matkalle Karstulassa, siitä jatkamme Sotkamoon Veikko Huovisen maisemiin. Katsotaan miltä Suomi näyttää tänä armorikkaana keväänä. Jospa päästään vielä kunnolla hiihtämäänkin. Mutta pian tullaan takaisin.

Lauantai 17.3.12
Jaska Tahkolahden hautajaiset Karstulassa, kerrassaan persoonallinen tilaisuus. Kirkossa soi tietysti jazz ja Karstulan Mieslaulajat esiintyivät, Jaskahan kohosi juuri ennen kuolemaansa tämän pumpun puheenjohtajaksi. Suuri tappio hyvälle kuorolle että kausi jäi näin lyhyeksi.
     Kirkkoherra piti lämpimän siunauksen ja sitten jatkettiin muistotilaisuudessa seurakuntasalissa. Yrjö Qv Qvarnberg tuli ansiokkaasti tuomaan tervehdyksensä Norssin luokkatovereilta. Marjaa tilaisuus liikutti kovasti, olivathan Jaska ja Pirjo juuri viime kesänä vielä Hämeenkyrössä rapuja syömässä ja saunomassa eikä mitään aavistusta, että miehen lähtö oli niin lähellä. Jaskaa muisteltiin moni tavoin, melko leikkisästikin, ja näyttääkin siltä että hautajaiset ovat meillä muuttamassa luonnettaan tai sitten tämä oli omaperäinen poikkeus tavallisesta kaavasta. Itse muistelin yhteisiä koulumatkojamme 50-luvulla ja kovia kolmiotteluita Elstussa, missä Jaska ja Jorma Baby Kaimio muodostivat toisen joukkueen ja me Teskin (Jaskan pikkuveljen Teemun) kanssa yleensä päihitimme heidät. Se olikin Jaskan urheilu-uran huippuaikaa, sen jälkeen kuulemma ohjelmallisesti vältteli liikuntaa. Kari Mänty kertoi hauskasti dokumenttien avulla Jaskan lehtimiesvaiheista mm. Lontoossa. Perheystävät esittelivät yhtä ja toista riemukasta menneiltä vuosilta. Kuorolaisten esittämä "Kaikessa soi blues" oli tilaisuuden huippunumero.
     Peijaiset jatkuivat ravintola Nätti-Jussissa illalla, missä meno yltyi suorastaan riehakkaaksi, jopa siinä määrin, että naisten pakottamana suoritin debyyttini karaoke-laulajana. Tästä taidankin saada uuden potkun esiintyväksi laulutaiteilijaksi. Uskon että Jaska arvosti näinkin hilpeitä hautajaisia. Kepeät mullat ja hyvät svengit siellä yläilmojen jazz-klubeissa!

Sunnuntai 18.3.12
Kohottelimme Karstulasta kuivia teitä Sotkamoon ja Katinkultaan, missä alkaa yhdistetty työ- ja hiihtoloma. Heti järven jäälle tosi luistavalle ladulle ja sitten saunaan ja uimaan. Illalla näin ensimmäisen kerran Idols-kisaa Marjan seuraksi, taitavia uusia kykyjä, täytyy sanoa. Tuomaritkin asiallisia. Mutta miksi laulajan pitää saada yleisö "sekoamaan" ja suistumaan järjiltään ja tajultaan kuten jonkun tuomarin yllytyksestä ymmärsin. Mikä taidenautinnon tarkoitus se siis on? Huumeiden käyttöäkin suositeltiin mikäli oikein kuulin. Oudohkoa lupaavien nuorten laulukilpailussa näin vanhan liiton taiteilijasta.

Maanantai 19.3.12
Uutiset kertovat räntäsateesta ja sohjosta, täällä Kainuussa säteilevä kevätpäivä, pikkupakkasta.
     Asetuttu taloksi, jossa kaikki mukavuudet, liikaakin. Paremmin varustettu kuin monen koti. Hiihdelty lampiladulla, piipahdettu Sotkamossa, tehty pieniä hankintoja. Nautittu lounasta Messissä, luettu, saunottu ja uitu. Voiko nyt mikään olla tämän täydellisempää.
     Antonio Alcantaralla sen sijaan meni huomattavasti huonommin, toivomme että mies selviää.

Tiistai 20.3.12
Saavun Konstankujalle Sotkamossa, viimeksi vierailin Veikko Huovista tapaamassa vajaat 30 vuotta sitten. Neuvottelimme MTV:n Lyhyiden erikoisten tuottamisesta, joistakin yksityiskohdista. Sarja oli jo piirustettu alkuun Hailuodossa ohjaaja Pauli Virtasen ja Huovisen kanssa iloisesti tarinoiden.
     Kylläpä on miljöö muuttunut! Rakennettu ahtaasti naapuriin uusia rakennuksia. Kirjailijan rauha riistetty. Rouva Hilkka Huovinen, joka avaa oven ja varoittelee rappujen edustan liukkaudesta (kuljettava hiekoitettua vasenta puolta), myöntää että liian lähelle tulleet rakennukset masensivat Veikkoa. Mutta Sotkamossa tonttipula on kova, kapealle kannakselle syntynyt taajama. Siitähän kertoi jo Ihmisten puheet... Kirjailijan työhuone on jokseenkin entisellään, kirjoja vieläkin paljon, taidetta, muistoja. Siinä sitä on pöydän ääressä askaroitu tekstien parissa. Veikkohan kirjoitti hitaasti, pari liuskaa päivässä, ei koskaan moneen kertaan. Teksti oli päässä (sohvalla, sanoo Hilkka) valmiiksi ajateltu. Emäntä tarjoaa kahvia, pullaa ja kääretorttua, kertoilee vilkkaasti menneistä vaiheista. Dokumentteja katselemme, valokuvia. Kaikkea ei ole vielä siirretty SKS:n arkistoon. Saan arvokasta lisätietoa tekeillä olevaan kirjaan. Onhan se jo tunnustettava, Huovista tässä tutkitaan.
     Olen lukenut uudestaan Pojan kuoleman. Tätäkin järkyttävää vaihetta voimme avoimesti kosketella, samoin kirjailijan omien voimien hiipumista. Olihan raskasta lastia humoristin loppuvuosina riittämiin. Mutta oli ilojakin sitä ennen, totta vie. Mitä lie juteltu noissakin syysseminaareissa, missä kuvissa myhäilevät vantterat äijät kohtasivat kalaretkillään. Perin tyytyväisenä ajelen takaisin Vuokatin maille ja Katinkultaan. Tuntuvat vähän joutavilta ministeri Wallinin ajojahtilaiset, en vastusta Dragsvikin varuskuntaa. Entäs poliisitutkinta automiesten liiton kärhämistä. Jos psykopaatti valitaan tällaisen avainliiton johtoon, tulokset voivat olla näinkin arvaamattomia. Mutta kaukaisia ovat kahinat täältä sinisten vaarojen takaa mietiskellen. Uutta lunta on satanut, ladut sen kuin paranevat.

Keskiviikko 21.3.12
Nyt on jokaisen kynnelle kykenevän päästävä nokkaisemaan oma siivunsa ministeri Wallinin menettelystä. Kärpäsestä kasvaa kummallinen härkänen. Itse tapaus on melko merkityksetön, tuskin olisi huomattukaan ilman perussuomalaisten kielipoliittista aktiota. Oinosesta tulee merkittävä vaikuttaja, pisti ministerin kiipeliin. Ja kaikki perässä. Opettelisivat toimittajat edes ääntämän Wallinin nimen oikein, uutistelukijat Rönkä ja kumpp. kyllä osaavatkin. Sinänsä Suomen puolustus alkaa olla niin sekavassa tilassa, että nyt jonkun ympärysvallan kannattaisi harkita pientä invaasiota. Täällä vaan sätittäisiin ministeriä Dragsvikin varuskunnan aiheellisen säilyttämisen väärästä menettelytavasta. Hallituskin on kuulemma toimintakyvytön, sanoi Jungner. Vähästä sekin heiluu.
     Iltalehdessä oli äskettäin törkeä musta lööppi: Hilkka Ahde humalassa töissä. Ylhäällä pienellä, että tämä oli siis Rädyn väite. Näin ihmisiä leimataan, kaikki muistavat vain lööpin, eivät lähdettä. Näinhän yleensäkin lööppitehtaissa toimitaan.
     Täällä Vuokatin kupeella jatkuu loistokelit, kaksi kertaa hiihdetty, saunottu ja uitu. Toulousen tapaus ja pitkittyvä piiritys kauhistuttaa, meidän tytöt olivat siellä juuri joulua viettämässä. Tekee Sarkozy mitä tahansa, sanoo sitä tai tätä, kaikki tulkitaan tässä kosiskeluksi ja vaalikampanjaksi. Ikään kuin todellista huolta kansakunnan tilasta ei voisi ollakaan.

Torstai 22.3.12
Katsottiinpa vanha elokuva, Laulu tulipunaisesta kukasta. En ole uskaltanut katsoa sitä yli 40 vuoteen.
     Mieleen palasi paljon muistoja ja ihmisiä. Kesän 1971 vietin Mikko Niskasen Käpykolossa, kirjoitin Linnankosken romaanin mukaan ja Mikon käskyjä noudatellen käsikirjoituksen ja sitten seurailin vähän kuvauksia, Ruunaankoskillakin kävin Lieksassa. Unohtumaton kesä! Asuin siinä riihestä tehdyssä pääpirtissä, Mikko itse Niskavillassa. Päivittäin tapasimme ja ajelimme pitkin Konginkankaan pitäjää etsimässä kuvauspaikkoja, sopimassa avustajia ym. Tuottaja AC kävi joskus tervehtimässä, katsomassa missä mennään.
     Kysyin aluksi vähän ihmeissäni Jouko Tyyriltä, joka oli tämän hankkeen puuhamiehiä ja rahoittajiakin Ylen puolelta, että miksi Niskanen haluaa tehdä uuden version näinkin puhki kalutusta teoksesta. Tyyri sanoi, että katsos, Mikko valitsee rooleihin kauneimmat Keski-Suomen tytöt ja nai ne kaikki, ja jos se naimisen riemu näkyy elokuvassa niin siitä tulee hyvä.
     No ihan niin ei sitten käynyt. Elokuvasta, kun sen nyt katsoi, puuttuu juuri se sisäinen syke ja hehku, joka tarvittaisiin näinkin tutun aiheen eloon herättämiseksi. Ihmeen yksitotisesti siinä rakkautta ja erotiikkaa kuvataan, jatkuvina pussailevina lähikuvina. Oliko Mikolla vähän yksioikoinen käsitys lemmentoiminnoista? Suoraan petiin ja huohottamaan, siinä kaikki. Lähikuvat tietysti säästivät vaivaa ja kustannuksia. Tarina oli muutenkin leikattu kulkemaan kovin rivakasti, muutama tunteileva välikuva sojotti siellä kökkönä ja yksinäisenä.
     Totta on sekin, mitä Römpötti sanoo Hesarissa, että ajankuva on huolimaton. Mikko halusi sen jonnekin romaanin ja nykyajan epämääräiseen välitilaan, ja sitten siitä tuli tuommoinen. Ei ollut aikaa eikä varoja viimeistellä ajankuvaa. Repliikkien kielen säilytin Linnankosken asussa, mitä Pertsa Melasniemi suorastaan vastusti välillä. "Isken suon mutaisen rintaan!" Ei tämmöistä voi sanoa, Pertsa valitti. "Minusta se on helvetin voimakkaasti sanottu, mutta jollei se sovi sinun helsinkiläiseen suuhusi niin..." Aina Mikko puolusti työn eetosta patetiaan asti.
     Koskenlaskut olivat parempia kuin muistin, vaikka todellista aitoutta ei yksinlaskuihin tietenkään saatu - mitä nyt Mikko itse pyöri ja pulikoi tukkien varassa ja putosi ihan oikeasti ja oli tästä saavutuksestaan pirun ylpeä.
     Kuvaaja Ossi Harkimo oli hieno herrasmies ja opetteli tässä värikuvausta. Olisi voinut olla enemmänkin maisemakuvia. Poikansa Harry pinkoi klaffipoikana ja joutui pikkurooliinkin kylänpoikana. Ei tainnut leffatyö maistua Hjallikselle, sillä Mikko prissasi häntä olan takaa. Ossi kysäisi kerran Mikolta, että kun nämä konginkankaalaiset on näin mukavia ihmisiä, niin miten sinusta on noin vittumainen tullut. Mikko väitti että SF pilasi hänet.
     Ihania olivat kuitenkin elokuvan tytöt, jäykkinäkin ja teennäisinä ihmeen suloisia. Oli Soili nuorena Pihlajanterttuna, Marjut Gasellina, Marjatta herkkänä Tummana tyttönä, toinen Marjatta Kyllikkinä tosi varauksellinen (nykyisin rouva Volanen), oli monia muita mieleen jääneitä kaunokaisina. Ei Mikkokaan niitä kaikkia saanut, ehei, joten elokuva jäi valitettavasti vaille Tyyrin ennustamaa hehkua. Muistorikas juttu silti, ei niin kiusallinen kuin luulin. Naisten saatossa, Olavin elkeissä alkoi pahaenteisesti kirjallinen toimintani. Marjaa tämä suuresti huvitti. Kiva oli minustakin nähdä vuosikymmenten päästä tämä hellyttävän kömpelö debyyttini skenaristina.

Perjantai 23.3.12
Kiersin vielä aurinkoladun (10 km helppoa tasamaata ja jäätä, loistokeli) ja sitten on hiihdot tältä talvelta hiihdetty. Ei ihan tule 100 kilometriä täyteen, mutta enemmän kuin edellistalvena jolloin vietettiin maaliskuuta Maintenonissa Ranskassa. Ei ollut hiihtokelejä.
     Hengen virikettä kaipaa mies myös, joten suuntasin Kajaaniin ja Kaukametsään, missä pidettiin kirjailijaydistysten neuvottelupäiviä. Varmaan tärkeitä asioita, mutta minua kiinnostivat pari esitelmää: Esko Piipon juttu Eino Leinon perheestä ja sisaruksista ja varsinkin Reijo Heikkisen esitys Kiannosta ja Huovisesta rajaseudun kirjailijoina. Huovisesta nyt ei voi rajaseudun miehenä puhua, mutta Kianto kyllä luuhasi Raja-Karjalassa ja Vienassa ja missä painelikaan porokyydillä. Yllättävän paljon tuli puhetta vielä kainuistit-nimityksestä, joka vastoin näköjään täällä vieläkin vallitsevaa käsitystä oli alkuaan Matti Kuusen keksimä positiviinen kannuste vastavoimana modernisteille (Pohjoiset reservit!). Kainuulaiset sitten itse pahastuivat siitä, herkkänahkainen Huovinen varsinkin, pitivät leimaavana. Olisi pitänyt ottaa kunnianimenä. Mutta siinä oli se Helsinki- kompleksi ja "uushövelöläisyys", jonka Huovinen kehitti vastanimitykseksi pääkaupungin Eino Leinon seuralaisista.
     Muistettava sekin, että päämodernisti Tuomas Anhava oli alusta saakka Huovisen kannustaja ja tukimies ja Paavo Haavikosta tuli myöhemmin hänen kustantajansa. Ei pitänyt olla kainuistilla kovin suurta valittamista sillä suunnalla.
     Toinen juttu joka ponnahti esiin oli Kiannon tuittuilu sen sikaarilaatikon kanssa talvisodassa, mutta siitä voin joskus muistella laajemmin. Kun käsikirjoitin Mikko Niskasen elokuvaa Omat koirat purivat tutkimme asiaa perusteellisesti ja lensimme haastattelemaan jopa ilmiantajana pidettyä Onttoni Miihkalia Ruotsiin. Sekään ei ollut ihan niin yksinkertainen asia. Mutta siitä joskus lähemmin.
     Hannu Remes muuten kertoili aulassa hyvin tunnusomaisia seikkoja Helsingin Juhani Ahon seuran johtokuntakeskeisyydestä, sisäänlämpiävyydestä ja puolueellisuudesta, mikä ei minua mitenkään yllättänyt. Vähän samoja piirteitä kuin tuossa Huovisen hammastelemassa uushövelöläisyydessä. Kaikki toistuu muuttuvin muodoin.
     Näin alkaa viikko olla pulkassa täällä Kainuun Katinkullassa, vielä saunassa ja uimassa ja sporttibaarissa, missä tapasimme yllättäen Minnan ja Kalevin Porvoon rantamailta, Ullan (Paulan) ja Acken naapuruudesta. Kutsuivat huomenna aamupalalle, sitten onkin edessä enää kotimatka.

Lauantai 24.3.12
Sotkamosta 550 km, 7,5 tuntia rauhallista ajoa pienin pysähdyksin ja täällä ollaan taas Kyrön tanhuvilla. Tosin Sillanpään Seuran vuosikokous jäi nyt väliin, mutta Jussi Niinenmaa puheenjohtajana klaarasi ilmeisesti sen hyvin ja johtokunta jatkaa ilman muutoksia.
     Autossa kuuntelin osan matkaa Kalle Isokallion satiiria Maailmanparantaja (2011), joka huvitti paikoin ihan aidosti. Asiantuntevasti on kuvattu satakuntalaisen kunnan elämää ja varsinkin kunnan innovaatiohankkeen (olemattoman) seikkailua eri rahoitusorganisaatioissa. Nautittavasti Isokallio piruilee EU-yhteishankkeiden kustannuksella. Huovisen seuraajia, yhteiskunnallisesti terävämpi kuin Kyrö tai Paasilinna, joka on jo levossa ja juhlii pian täysiä vuosikymmeniä. Siinäpä humoristit sitten taitavat ollakin, Hotakainen tietysti muistettava.
     Omassa saunassa vaihteeksi. Sen jälkeen jaksoin vielä katsoa harvinai