Sulka
Henkilötiedot
Pääiväkirja
Julkaisut
Kirjoituksia
Puheita
Galleria
Palaute
Pääsivulle

Päiväkirja

Perjantai 1.3.13
Viiltävän tuulinen kevätpäivä.
     Aina juhlaa kun on asiaa Skattalle. Lapsuuteni paikat, vedenkantajan puisto missä juostiin kilpaa, tutut korttelit, Laivastokadun merinäkymä kohti Korkeasaarta - edelleen yhtä sykähdyttävää. Kävelyretken kruunasi pujahdus Bellevuen lämpimään hämärään, katettuun kabinettiin, jonne pian saapui myös Jaana Rinne, toimittaja ja entinen oppilaani, takavuosien tunnettu sanoittaja ym. Olihan meillä herkullinen ja innoittava lounas nieriää ja karitsaa, vanukasta ja lakkahilloa. Jaana osoittautui ruokien tuntijaksi. Puhuttiin sekä niitä että näitä lehden piikkiin tietysti, kuvaajakin kävi ja ihailtiin Skattan vanhoja taloja ja Uspenskin ympäristöä.
     Illalla painelimme Marjan kanssa Kaupunginteatterin pienelle, siellä treffit Kirsti ja Tuulan, siis varsinaisten Ahon asiantuntijoiden kanssa tarkoituksena katsastaa Lauri Siparin näytelmä Omatunto. Olin ennakkoon epäluuloinen, mutta yllätyimme kaikki: todella hyvä ja pätevä näytelmä ja erinomainen esitys. Etukäteen tuntui, että tämä Ahon kolmiodraama on jo niin moneen kertaan kuvattu ja kaluttu, että mitään uutta ei voi saada irti. Saatiinpa vaan! Hieno idea oli kehystää tapahtumat Aho&Soldanin filmihommilla, hauskoja olivat veljet veljekset Iikka Forss, Mika Piispa ja Johannes Holopainen. Itse draama esitettiin hyvinkin uskottavasti, mitään vääriä sävyjä en erottanut. Uhkarohkea hyppy vuodesta 1902 vuoden 14 kautta syksyyn 17 onnistui sekin, vaikka ensin tuntui jo teema hajoavan. Jäntevästi Sipari kuvasi Ahon perheen hajoamisen kapinan pyörteessä 1918 ja kokosi kolmioteeman loppukietaisuun. Laura Jäntti oli ohjaajana jo sisällä Ahon maailmassa (muistamme viime kesän Papin rouvan Lapinlahdella), joten työ oli kauttaaltaan viisaasti hallinnassa. Arvostimme sen hiljaista huumoria. Santeri Kinnunen kuvasi osuvasti Ahon epäröinnit, kyvyttömyyden ratkaisuihin ja vähittäisen tulistumisen punakapinan puristuksessa sekä sitä seuraavan resignaation. Venny oli Ursula Salon hieno luonnehdinta, tämä miesmäisen johtava rooli, ja Tillynä oli suloinen Lotta Lindroos - ehkä eloisampikin kuin oma käsitykseni henkilöstä, mutta sopi tähän draamaan.
     Keskustelua esityksestä riitti pitkään vielä Graniittilinnassa blinien äärellä. Kaikki kolme daamiani olivat yhtä vaikuttuneita. Kerrassaan rehellinen ja syvälle nähty tulkinta kansalliskirjailijan kriiseistä ja hänen läheisistään. Vaikka tunnen aineiston hyvin, en huomannut muita outouksia kuin Ahon puhelun Mannerheimille Heikin pelastamiseksi - eikö se ollut Venny, joka marssi suoraan kenraalin puheille? Mutta tämä nyt sopi tähän sovitukseen. Myönnän nöyrin mielin ja miltei harmissani, etten olisi itse näin hyvää draamaa aiheesta saanut aikaan.

Lauantai 2.3.13
Niin kuopattiin Sylvi ja Anita Kaupunginteatterissa. Ehti se runsaan vuoden mittaan kerätäkin 80 hyvin kansoitettua esitystä. Paljon ilahduttavaa palautetta siitä on tullut. Reippailin katsomaan viimeistä esitystä iltapäivällä. Jotkut kohdat harmittavat, useimmat hykerryttävät. Hienosti se on ohjattu ja näytelty, silti kepeät mullat. Eeva-Liisaa juhlittiin lopuksi, Sylvin rooli on hänen hieno joutsenlaulunsa teatterissa, jossa hän on näytellyt vuodesta 1968; pitkäikäisin yhtäjaksoinen tällä haavaa.
     Kävin näyttämön takana vielä kiittämässä ja halaamassa Eevistä ja Heidiä. Siellä juhlat jatkuivat lauluin ja lasin kohotuksin. Tapasin ilokseni myös Tiian ja Eija Vilppaan ja sain tilaisuuden kiittää Ursula Saloa eilisestä Vennystä. Vaihdoimme ohjaaja Kari Rentolan kanssa muutaman myönteisen kommentin Omatunnosta. Huomattakoon, että näillä kahdella näytelmällä on oikeastaan sama teema: mies kahden naisen puristuksessa.
     Kiireesti junaan, sillä määrämme oli katsastaa vielä illalla Turussa se Hesarissa kehuttu Myrsky, jossa Almakin nukkeilee mukana. Marja odotti laiturilla lippu kourassa. Mukavasti heilahtaa lueskellen junamatka. Siperialaisessa lumipyryssä löysimme sentään joen partaalta Tehdasteatterin, missä tapasimme heti Mikko Bredenbergin, Myllykolun entisen sankarin, joka nyt hoitaa opetustehtäviä Teatterikorkeakoulussa. Nuorta opiskelevaa yleisöä paikalla.
     Shakespearesta sovitettu Myrsky oli rankka juttu, kovasti nuket ja heidän hoitelijansa siellä riehuivat vaikuttavassa lavastuksessa. Mutta eikö nukkien kuuluisi esiintyä vähän itsenäisemmin, ikään kuin illuusion vuoksi? Tämä edusti toista suuntausta, meitä valistettiin. Tässä päähuomion valtasivat nuoret näyttelijät, jotka siellä mylläkässä möyrivät ja ääntelivät nuket kourassaan, Alma reippaana ja innokkaan oloisena joukon keskellä.
     Yövyimme Sallan ja Herkon uudessa tilavassa asunnossa Puolalanpuistossa, tilaa oli, kun isäntäväki matkaili puolestaan Helsingissä. Saunoimmekin.

Keskiviikko 6.3.13
Parin-kolmen päivän totaalilepo auttoi torjumaan hyökkäävää flunssaa. Piti käymäni Raumalla kertomassa yhteisestä näytelmästämme Kuubalainen serenaadi, jonka kirjoitimme Tapio Niemen kanssa. Kirsi-Kaisa Sinisalon johtamassa teatterissa on ensi-ilta syyskuussa. Kirsi ja Tapio selvittivät tilaisuudet arvatenkin kaikella kunnialla, Länsi-Suomen toimittaja soitti tännekin. Näytelmä kertoo nuorena kuolleesta runoilija Unto Koskelasta, joka tekaisi sanat tuohon ikivihreään serenaadiin. Kaikki me olemme sitä joskus iltasitseissä loilottaneet. Kipeä runoilijakohtalo, josta ei tunnetta ja komiikkaakaan puutu!
     Jaksoin jo luennoida Ahosta Mikkelin kesäyliopistossa. Mutta ihmeen voimattomaksi sitä valahtaa lyhyessä ajassa. Junassa lähinnä torkuin.
     Ilmestynyttä Eevaa ihmetelty: onpa runsaasti kuvitettu kertomus ja otteita tulevasta kirjasta. Entinen oppilaani Riitta Castrén teki Kosmos-istuntomme pohjalta suht asiallisen jutun. Tähän vähän satsattiinkin, ensin ajattelin että se olisi ainoa juttu, mutta tulee niitä perässä vielä jokunen. Parasta olisi kun kirja vain tupsahtaisi ilman mitään ennakkovaroituksia, mutta se mahdollisuus menetettiin jo aikoja sitten. Hyvässä seurassa olen joka tapauksessa: vuoden Eeva Jenni Haukio kannessa ja sisäsivuilla.

Perjantai 8.3.13
Edelleen kumman raukea olo. Mutta kyllä aamulenkillä R-kioskin lööppi ravisti hereille. Vaikka Rita Tainolan juttu itsessään on aika leuto ja lempeä, lehden täytyy aina räväyttää jotain räikyvän banaalia näihin myyntiliuskoihinsa.
     Kovasti olotila koheni, kun Suomen Kuvalehti läiskähti luukusta. Luotin jo ennalta Elina Järviseen toimittajana, niin pätevältä ja asiaan perehtyneeltä hänen otteensa vaikutti. Eipä tarvinnut pettyä. Onkohan tällaisesta kirjamaailman onnensoturista koskaan tehty näin hyvin kirjoitettua, taustoitettua ja virheetöntä kuvausta. Ne "Suomi-Filmin" kuvatkin näyttivät ihan vekkulimaisilta, ainakin toisenlaisilta.
     Mutta pääasiassa olen täällä sisätiloissa viimein onnistunut päättämään kaksi vankkaa opusta, Krossin ja Klingen muistelmien ykkösosat. Aikansa ne tuossa pöydän kulmalla odottivat jatkoluentaa. Krossin kohdalla seikkaperäiset vankileirien ja karkoituksen kuvaukset vaihtuvine henkilöhahmoineen olivat kauhistavia ja puuduttaviakin kokemuksia. Onneksi päästiin lopuksi Tallinnan kirjalliseen elämään, jota sitäkin kahlittiin ja vartioitiin tunnetulla tavalla. Kross kirjoittaa kaikesta tyynesti, sarkastisesti, viiltävän ironisesti - antaen välillä myös tuskastuneita iskuja neuvostosysteemin irvokkuuksiin:
     "Mutta meiltä se vapaus meni puoleksi vuosisadaksi. Isä aurinkoinen istua rönötti KGB-jätkineen naamallamme."
     Klingen muistelmat ovat toista maata. Hänen tiensä on sileä kohti maisterin tutkintoa ja kihlausta. Hän luottaa Paasikiven linjaan ja Kekkoseen eikä innostu revanssihenkisistä liikkeistä. Kross noituu katkerimmin länsivaltoja, jotka jättivät Baltian maat surutta sorron alle. Suomi myötäili luonnollisesti samaa linjaa. Tästä on kiintoisaa lukea lisää Klingen muistelmien jatkuessa.
     50-luvun ylioppilaspolitiikka ei jaksanut suuresti kiinnostaa, vaikka joitain löytöjä ja väläyksiä, tuttuja henkilöitä nousi esiin. Sinänsä hauskaa seurata sen ajan opintoja, niissä oli paljon tuttuja piirteitä. Sotaväen kuvaus oli parasta loppupuolella, Klinge näyttää suhtautuneen positiivisesti ja saaneen sopivaa karaisua ja maailmankuvan laajennusta - aivan samoin kuin itsekin koin ruodiksen vajaat kymmenen vuotta myöhemmin. Antoisinta oli tutustuminen kavereihin, jotka tulivat kokonaan toisesta maailmasta. RUK:n oppilaskuntakin tuli aikanaan tutuksi, mutta kadehdin Klingen onnea kokelasajan komennuksissa - minut heitettiin sissiksi Sodankylään ja Ivaloon! Opettavaista oli sekin jotostelu, vaikka ei kovin innostavaa.
     Klinge on ollut tällä viikolla "päivän nimi" - ihailimme sunnuntaina hänen värikylläistä taidenäyttelyään tuolla Neitsytpolun galleriassa ja edelleen hänen ylvästä hahmoaan Lilla Teaternissa Joachim Wigeliuksen kuvastelemana. Kungen oli älykäs ja näppärä pikkusatiiri Nalle Wahlroosista ja hänen hovistaan. Kriitikot näköjään odottivat musertavampaa kurmootusta ja pettyivät tähän melko kevyeen ja eleganttiin pilaan. Kysymyksessähän on poliittis-parodinen ajatuskoe pikemmin kuin täysimittainen näytelmä. Salménin ja Klingen hahmot huvittivat melkein enemmän kuin Nallen.
     Jatkan vielä Krossia ja Klingeäkin, kun olen luvannut palata vielä Salokanteleen kirjaan ja sen aikanaan saamaan kritiikkiin, haa.

Keskiviikko 13.3.13
Talvisodan päättymisestä tulee 73 vuotta. Max Jakobson on kuollut. Tänään meidät tavoitti jo toinen kuolinviesti: Kai Laitinen, entinen professorimme.
     Kai oli varsinaisena professorina vain 1986-89, mutta hoiteli vt. hommia sitä ennen monet vuodet. Graduni hän arvioi eximian arvoiseksi jo 1975 ja hoiti myös väitöskirjani tarkastuksen ja monet muodollisuudet 1988. Arvostaen ja lämpimästi häntä muistan: todellinen kirjallisuusmies henkeen ja vereen. Hän oli viimeinen tämän alan professori, joka vaikutti monipuolisesti ja laajasti kulttuurielämässä, toimi julkisuudessa kirjallisuuden puhemiehenä aina elegantisti ja notkeasti.
     Tapasin Kain ja Irman viimeisen kerran Waltari-kirjani julkistamistilaisuudessa syyskuussa 2008. Mika Waltarin 100-vuotisjuhlassa Vanhalla ylioppilastalolla istuimme pääpöydässä Kain kanssa vastatusten, mutta tavallisesti niin puhelias professori oli silloin jo vaitelias ja omissa ajatuksissaan. Hän häipyi sitten julkisuudesta. Irmaa tapasimme myöhemminkin kirjatilaisuuksissa.
     Kai kuului modernismin kriitikkopolveen, joka ei voinut isommin Waltarista hehkuttaa 50-luvulla, vaikka selvästi näkyy arvostaneen tämän teoksia. Hän kävi kutsustani Waltari-seurassa 2000-luvulla pitämässä eräänlaisen katumusesitelmän kuten myös Jouko Tyyri: molemmat olivat myöhemmällä iällä tajunneet paremmin Waltarin ainutlaatuisen merkityksen.
   uuduta tekijöitä. Kaiketi se tuo turvaa ja varmuutta, ja vaihtuvathan sentään aiheet ja ihmiset. Miellyttävän asiallinen ohjelma noin ylipäätään, kannatti vilkaista näin sisältäpäinkin.
     Francon jälkeen oli jälleen erinomainen, mutta pikkuisen jo säälittää Antonio Alcantara toistuvine vastoinkäymisineen. Pankkikriisin kuvaus oli kuin tätä päivää Espanjassa tai Kypron saarella. Edelleen Vallan linnake pitää hienosti pintansa fiktiivisine, mutta todellisuutta hipovine kehittelyineen. Huomattavin resurssein oli kuvattu mm. Afrikka-jakso, meidän tv-sarjamme voivat sellaisesta vain unelmoida.

Tiistai 19.3.13
Täyskirjallinen päivä. SKS:n arkistossa kuuntelin tulenkantajien (Onni Hallan) haastattelua nauhalta, kävin Vanhan kirjallisuuden päivien kokouksessa, jatkoimme Vesan kanssa Kappeliin, minne pian tuli Erik Ahonen kuvaajan kanssa Aamulehdestä tekemään vihonviimeistä haastattelua tulevan kirjani vaiheilta. Iltsika repii siitä vieläkin puoliväkisin sivullisen! No ylihuomenna tulee vihdoin itse kirja, sitten vähän hulinaa, ja kaikki on onnellisesti/onnettomasti ohi.
     Illalla keskityimme Mika Waltariin. Seuran vuosikokouksessa oli paljon tuttua väkeä, jopa Pultsi pitkästä aikaa, tietysti Ari Suutarla, Eero Vartio ja Jukka Parkkinen sekä toimeliaat johtonaiset Anneli, Päivi ja Leena ynnä monet muut. Harvinaisen eloisa vuosikokous, jossa Ari Kallio valittiin johtokunnan uudeksi jäseneksi. Taloudellinen tilanne näytti vahvalta, toimintaa on ollut paljon, jäseniä peräti 500:n korvilla.
     Kokouksen jälkeen kuuntelimme Juha Järvelän esityksen tulevasta väitöskirjastaan, jota hän puolustaa Jyväskylässä touko-kesäkuun vaihteessa. Kaikkiaan toinen väitös Waltarista, edellinen oli 2010 Tampereella Taru Tapioharjun tilaisuus, jossa toimin vastaväittäjänä. Näin on pää saatu sentään auki, vaikka Helsingin yliopisto (Waltarin oma) toistaiseksi on aihetta kiertänyt. On ollut kirjailijaa läheltä sivuavia väitöksiä, tulenkantajiin keskittyviä, nykyisen arkkipiispan Kari Mäkisen, Vesa Maurialan ja kai muutaman muun.
     Järvelä kertoi "miehistymisen teemasta" lähinnä Waltarin vastaanotossa 20- ja 30-luvuilla. Kriitikot toivoivat joukolla "ihmelapsen" vähitellen miehistyvän tuotannossaan. Tavallaan Järvelä käänteisesti jatkaa Tapioharjun teemaa, joka keskittyi tyttöön kaupungissa - sekin W:n varhaistuotannossa. Tyvestä puuhun noustaan. Huomautin että Järvelän aiheen kannalta eräs keskeinen on armeijakirja Siellä missä miehiä tehdään, siitä sopisi jatkaa mieskuntoisuuden kuvauksista usein maanpuolustuksen näkökulmaa silmällä pitäen. Vaikka voisi olla vähän yllättävä kulma Waltariin. Keskustelimme vilkkaasti. Toivotin Järvelälle potkua loppukevään koetokseen.

Torstai 21.3.13
Jännittävä aamu.Valvoin kello kolmesta ja luin Salokanteleen hienoa Kross-kirjaa. Nyt kun olen lukenut enemmän Krossia itseään, saan elämäkerrastakin enemmän irti.
     Neljän jälkeen tulikin Hesari, jonka avasin vähän vavahdellen. Ensivaikutelma aika räväkkä. Mutta kunnia kulttuurille: kirjani on käsitelty varsin tasapuolisesti. Vain muutama kohta ihmetyttää. Mari Koppinen paheksuu Katrin "kropan kuvailua ja seksikohtausta" - herttainen sentään. Ei enää lievemmin voisi aihetta hipaista, näinä kovien seksikuvausten aikoina. Ja että muka "räimisin" laulajaa mielenkiinnon puutteesta historiaan. Hyvä ihme, kun kuvaus oli päinvastainen: olen kuvatussa keskustelussa puolustuskannalla, kun puoliso saa minut miltei uskomaan, ettei historiaan kannata tuijottaa. Aloin itsekin pitää sitä hullun hommana, kun ilmankin pärjää niin loistavasti kuin Katri pärjää. Mutta tällainen ajatus ei näköjään välittynyt kriitikolle.
     Pikku juttuja, ja Antti Majanderin rehti lisäkulma antaa asiallista miehistä tasoitusta. Oikein hyvä. En masentunut. En edes aamulenkin jälkeen nähtyäni lööppi-Iltsikan ja Aamulehden. Avussa paistoi kovin itsetyytyväisen näköinen pärstä, joten ei sovi ihmetellä jos vihapostia taas tulee. Iltsikan mukaan Katri "musertui" kirjastani - ennen kuin on sitä nähnytkään. Hän ei kyllä muserru mistään, saattaa korkeintaan ärsyyntyä. Ahonen teki Aamulehteen hauskan rehellisen jutun. Railan juttu Avussa näyttää tietysti asiantuntevalta, siinä Katrinkin reaktio kuulostaa uskottavalta.
     No nyt tätä saisi pian riittää, jotta päästäisiin uusiin aiheisiin. Taitaa olla turha toivo. Marja lähti Turkuun, jospa minäkin taas sinne viisaaseen arkistoon, missä päivänkohtaiset pärinät unohtuvat. Sukellan historian uumeniin, niin turhaa kuin se lieneekin hehheh.

x x x

Tulin arkistosta ja otin asemalta Turun Sanomat, kun Marja vihjaisi sen arvostelusta. Mediaprofessori Veijo Hietalan juttu onkin erinomainen, antoi kerrassaan uskoa kirjaan.
Pieni sitaatti: "Minusta Rajala käsittelee ex-puolisoaan todella kunnioittavasti loppuun asti ja kuvaa parisuhteen eroottistakin puolta sopivan hienotunteisesti."
     Siinä on aika suuri ero Mari Koppisen naishavaintoihin HS:ssa. Hietala oivaltaa muutenkin kirjan ytimen. Ottakaa nyt onkeenne kaikki kauhistelijat ja muut kouhopäät siellä somessa ja muualla. Lehdet kuulemma muuallakin varsin myönteisiä, Savon Sanomat ja Keskisuomalainen. Olisiko Suomi tosiaan jo suvaitsevainen?
     Tapasin Bulevardilla Lauri Törhösen ja nautimme kahvikupilliset Ekbergillä, Lauri onnitteli terveestä mieskulmasta totta kai. Vielä istuimme Pultsi Karilan kanssa kotinurkilla entisessä Ankkurissa, joka on kokonaan pilattu ja koleaksi muutettu omistajanvaihdoksen myötä. Oli ensimmäinen ja viimeinen käyntimme ellei meno muutu. Muisteltiin muinaisia MTV-aikojamme.
     Kotona huokaisten. Eiköhän tämä ruljanssi vielä voitoksi käänny, vaikka vielä näkyy reippaita ärhentelyjä tuolla vastauspalstalla. Koetetaan molemmin puolin kestää kaikki kirjalliset koettelemukset.

Perjantai 22.3.13
Nähty Taru Mäkelän hyvä Viru-dokkari Kino-Palatsin aamunäytännössä. Nyt kun olen pumpannut itseeni Krossin maailmaa, tämä oli sopiva oheisohjelma. Eeva Lille muiden ohessa valaisi hyvin kaksoissuhdettamme miehitettyyn Viroon. Odotan Mäkelän elokuvaa Helsingin poliittisesta nuorisofestivaalista innokkaasti.
     Tapasin Matti Salon Viidennellä linjalla hänen vakikahvilassaan (leffakauppa lähellä) ja puhelimme monista, totta kai myös kirjastani. Odotan Matin lausuntoa, yksi lahjomattomista lukijoista. Leena soitti ja vahvisti, että on kustantajana edelleen ylpeä tästä kirjasta. Sehän kertoo kahden aikuisen ihmisen rakkauden tavoittelusta ja sen menetyksestä, hän sanoi. Myös Vuokko, Tuuli ja Joni pitävät yhteyttä ja minua tilanteen tasalla. Kustantajan luja tuki on tässä myrskyssä tärkeä.
     Jatkoin arkistossa hommia, ja sitten tulikin Marja illalla kotiin. Hyvä kun tuli, sillä hän lukee lehdet minua paremmin. Vasta nyt huomasin, että Aamulehdessä olikin eilen paitsi iso haastatteluni myös Markus Määttäsen mainio arvio kirjastani sivun ylänurkassa. Olipa hauska oivallus tuo rinnastus Woody Allenin elokuviin! Vieläkin naurattaa osuvuudessaan. Markus pitää kirjaa kaikkiaan "hellyttävänä rakkaustarinana".
     Mutta on paljon muutakin revitystä, toden totta. Iso ero on vain siinä, onko kommentoija lukenut kirjan vai ei. Useimmat eivät ole ilmeisesti nähneetkään muuta kuin lehtisitaatteja. Muutama ystävä on jo ehtinyt lukea, ja viestit lämmittävät heti kovasti. Yksi sanoo aivan hämmästyneenä, että "joistain lehtikommenetista en tunnistaisi samaksi kirjaksi". Niinpä.
     Ilahdutti myös Esa Niemisen miehekäs rykäisy Iltalehdessä. On sentään kunnon kavereita tässä hurskastelijoiden ja pintamoralistien huutokuorossa. Ei sillä etteikö arvostella saisi, mutta kohtuullinen perusedellytys lienee että olisi edes pidellyt kirjaa kädessään.
     Suomi tasoitti Espanjaa vastaan! Jymy-yllätys. Ei ollut hullumpi tämäkään päivä.

Lauantaiaamuna 23.3.13
Aamun pelastaa ensin Outi Pakkasen kiva kommentaari Facebookiin. Kun en koskaan käy siellä, on hyvä että joku puhuu välillä järkeäkin. Sitten tulee eri lukuvaiheista neljä kirjettä Matti Salolta, joka on lukenut kirjani todella tarkkaan ja hedelmällisesti. Saan hyviä neuvoja siitä, miten tästä romaanimaisesta teoksesta voisi tulla vielä parempi - mestariteokseen on vielä matkaa. Ensi kerralla pamahtaa.
     Kun käyn kaupassa ja pesettämässä autoa, en voi välttää iltapäivälehtien paksuja paketteja. Tarina jatkuu! Kiitos ainakin Riitta Castrénille ja Eino Leinolle arvioista, jotka silmään ensinnä osuivat Iltalehdestä. Tää nyt on jo vähän liikaa... No jaa, jätän jutut Marjan tarkastettaviksi ja lähden tästä Poriin tyydyttämään "julkisuuden kaipuutani" - esitelmöimään Nousee Satakunnan kansa -yhdistyksen tilaisuuteen F. E. Sillanpäästä! Lehdistöä on arvatenkin paikalla sankka joukko, onhan aihe noinkin vetävä. Palaamisiin.

x x x

Siellä Porin valtuustosalissa olikin peräti arvokas Sillanpää-seminaari. Satakunnan kansa nousi muistamaan suurta mestariaan.
     Esitelmöin pääasiassa FE:n lapsikuvauksista ja luonnontieteellisestä maailmankuvasta, lopuksi myös Taata-hahmon synnystä ja kuuluisista radioesiintymisistä. Sitten Erkki Teikari veti pientä paneelia ja yleisö sai kysellä ja kyllä kyselivätkin. Sukujen degeneraatio Sillanpään romaaneissa ja Nobel-palkinnon tausta kiinnostivat, samoin klassikoiden lainausluvut kirjastossa ja totta kai myös kauvatsalaiset sukujuuret ja yleinen satakuntalaisuus, joka on nyttemmin luovuttanut alaa pirkanmaalaisuudelle. Sanataiteesta puhuttiin: kyllä jokaisen suomalaisen tulisi osata ulkoa Ihmiset suviyössä -teoksen alku aivan kuin ruotsalaiset osaavat Strindberginsä.
     Istahdimme vielä Tapio Niemen kanssa kahvila Andaluciaan vaihtamaan kuulumisia ennen muuta Kuubalaisen serenaadin vaiheesta, pian sitä ruvetaan Rauman teatterissa harjoittelemaan. Uusiakin juonia punoimme.
     Ajoin Kyröön ja täällä Viehätyksessä odotti tavanmukainen yllätys: öljy oli just loppunut. Kovat pakkaset kuluttaneet tavallista enemmän. Ei muuta kun kahdella kanisterilla hakemaan täydennystä. Taas tarkenin ja saunoinkin. Uutisvuodosta kuulin jonkun hölähdyksen kirjastani, eipä ollut kummempi. Huomattavasti jämerämpi oli kännykkään tullut uhkaus viedä pallini alasimelle pajavasaran alle. Kansalla riittää hohdokkaita oivalluksia.

Sunnuntai 24.3.13
Kävinpä Jyväskylän kirjamessuilla, aikoja sitten ne valittiin ainoaksi markkina-areenaksi mihin menen - lähinnä siksi, että sieltä lähimailtahan koko kirjan tarina aikanaan alkoi.
     Tässä uudehkossa Paviljongissa en ole ennen käynyt, enpä muutenkaan muissa messuissa kuin Helsingissä ja Turussa. Vaikutti aika väljältä touhulta, mutta kun tuli esiintymisen vuoro Aale Tynnin lavalla, väkeä tiivistyi vankka joukko seisomaan jopa enemmän kuin istumaan. Kansanedustaja Eila Tiainen hyvin ja asiallisesti haastatteli. Vaihteeksi mukava keskustella oikean lukijan kanssa, näitä nurkan takaa huutelijoita on muuten riittänyt. Keski-Suomen radioonkin Arvo Vuorelalle joitakin repliikkejä heittelin. Näkyi tuttuja: Anto Leikola ja Jukka Ammondt sekä vanha ruodiskaveri Timo Haukilahti. Signeerausjono aika tavanomainen, ei mitään rynnäkköä. Eikä näkynyt kanamunia tai kermakakkua, joista Marja vähän varoitteli.
     Tein pari kirjahankintaa (Lassilaa, Paavolaista), joten hukkaan ei mennyt keikka. Vihlovan kirkas kevättalven aurinko saatteli kotimatkaa. Radiosta tuli matkan ratoksi hauska Gogoliin perustuva kuunnelma.

x x x

Täällä illan hiljaisuudessa jouduin miettimään julkista häpeäpaalua, johon minut on ripustettu. Matkalla satutti silmää ihan tosissaan Ilta-Sanomien typerä lööppi, jossa minun väitetään "nolaavan rakkaitani". Kun tämä ei pidä vähääkään paikkaansa; olen kirjoittanut kiihkeän ja rakkaudentäyteisen kirjan ensimmäisestä vaimostani (16 vuotta sitten) ja nyt kunnioittavan ja hienotunteisen kuvauksen toisesta avioliitostamme. Siinä nolaamiset. Itse pidän niitä kunnianosoituksina.
     Mutta ilmeisesti on niin kuin messujen keskustelussakin totesin: anglosaksisessa maailmassa aivan yleinen genre (kuinka paljon kirjoja Marilyn Monroesta tai prinsessa Dianasta) on meidän pienissä oloissamme jotenkin erityisen kuohuttava. Vaikka fiktion ja viihteen puolella räävittäisiin kuinka härskejä juttuja, täällä puolidokumentin välimaastossa hienovireisiäkin kuvauksia vahditaan vimmaisen tekopyhällä moraaliasteikolla. Tälle ei nyt mitään mahda, mutta siellä lööppitehtaalla voitaisiin kyllä vähän miettiä millaisilla väitteillä lähdetään maanlaajuisiin leimajaisiin.
     Sitten jotkut loistavat kansanajattelijat tuossa uskovat ilmeisen tosissaan, että teen mitä tahansa "päästäkseni lööppiin virnuilemaan" - juuri näin. Tälle itseään ruokkivalle mekanismille ei voi mitään. Kirjojen vastaanottoa ohjataan tällaisessa tapauksessa iltapäivälehtien diktatorisesta arvostelutoimistosta. Täydestä menee niihin, joilla ei ole mitään halua eikä tottumusta kirjojen arviointiin. Kun siellä tieteen puolella jokin aika sitten puhuttiin paljon reseptioestetiikasta eli vastaanoton tutkimuksesta, sitä voisi nyt reivata modernimpaan suuntaan: nyt pitäisi jo tutkia kirjan vastaanottoa ennen sen ilmestymistä. Aineistoa ainakin alkaa olla.

Keskiviikko 27.3.13
Maailman teatteripäivä, sen kunniaksi Poriin sikäläisen Teatterikerhon järjestämään tilaisuuteen puhumaan Maiju Lassilasta.
     Tämähän voi kuulostaa ihan hohhoijaa-jutulta, mutta totta puhuen tilaisuuden anti oli minullekin yllätys. Risto Ojanen, vanha veikko, tämän järjesti, ja mukana oli vahvasti Juha Hurme teatteriryhmineen. Lukivat katkelmia Liika viisaasta. Pidin ensin oman juttuni, jota olin oikein kirjoittanut ja palauttanut paljon mieleeni Lassila-Rantamalaa koskevaa. Vesa neuvoi erään unohtuneet lähteen äärellekin (Juhani Piilonen, Parnasso 4/98) ja muutakin kiintoisaa aukeni jopa Lindstenin vanhasta legenda-kirjasta. Kävi ilmi uuden elämäkerran huutava tarve!
     Juttuni jälkeen Hurme pääsi irti ja piti hillittömän osuvan ja hauskan esityksen Lassilan eli Untolan Porin kaudesta. Se oli posketon vaihe kaikkiaan, pahasti sairas mies Satakunnan päätoimittajana - ja liki 3000-sivuinen Harhama Martvoineen valmistui lehtityön ohessa! Tarkastelimme yhdessä Untolan poliittista uraa, minä myös Rantamalan murheellista loppua ja sen pitkiä jälkiselvittelyjä.
     Porissa aiotaan käynnistää oliko se nyt peräti neljän vuoden mittainen Lassila-projekti. Loistava ajatus. Jos olisimme oikea sivistysmaa, meillä olisi jo Lassilan tekstikriittisesti editoidut Kootut teokset. Niitä odotellessa seurailkaamme Porin projektin tulevaa satoa.
     PS Menomatkalla radiosta alkoi tulla Taustapeilin keskustelua - ja pahaenteisesti otettiin kirjani esiin, mutta yllätys yllätys tämäkin: siitä puhuttiin varsin fiksusti ja oivaltavasti. Ihmeiden aika ei ole suinkaan ohi.

Pääsiäisenä 2013
Vähän on vielä hallinnut mieltä kirjan vastaanotto, joka näyttää jakautuvat jyrkästi kahtia: on hyviä lukijoita ja fiksuja, kiitteleviä tulkitsijoita ja sitten silmittömiä solvaajia, joiden sanavarasto on köyhä ja karkea. Näistä on nyt ravistauduttava eroon.
     Hjalliksen kanssa käyty istunto poiki myös kovasti kommentteja, yleensä ihmeteltävän myönteisiä. Ehkä siinä sitten sai jotakin sanotuksi. Kysymykset tietysti olivat asenteellisia ja jollakin tavoin vähätteleviä ja tuhahtelevia, mutta se kai kuuluu ohjelman luonteeseen. Yksi asia jäi vaivaamaan. Hjallis tuntui halveksivan haastatteluja tekeviä toimittajia ja taivasteli, miksi olen mennyt sellaisiin mukaan. Tietysti on sattunut kaikenlaista, mutta totuuden nimissä tällä kierroksella on tehty mielestäni neljä ihan hyvää ja asiallista haastattelua. Tapasin vain hyviä, työnsä osaavia aikakauslehden toimittajia. Tämä minun olisi pitänyt ehdottomasti sanoa ohjelmassa.
     (Mainitsemani kömmähdykset tulevat toistuvasti iltapäivälehtiin, joiden suhteen en vieläkään osaa olla kylliksi varuillani. Ja nehän ihmisten suhtautumista ohjaavat.)
     Muuten on ulkoiltu ja nautittu loistavasta kevättalvesta. Vieraita on käynyt, parastaikaa Artsi ja Saara tuolla istuskelevat, lammasta syötiin päivällä eikä elämä voisi enää paremmin olla. Luin viimein rauhassa loppuun Salokanteleen Kross-kirjan ja pidin varsinkin fiktion ja faktan välisestä pohdiskelusta, joka siinä on hienosyistä ja korkeatasoista. Jopa Krossin muistelmissaan yllättävänkin suorasukaisesti esiin tuomat todellisuusesikuvat ja muut tositapaukset teosten pohjalla Salokannel niveltää tutkimukseensa tyylikkäästi vain vähän kakisteltuaan. Minulle hyödyllinen ja paljon opettava työ.
     Sitten piti viimein tarkistaa, että mitä se Klinge oikein tästä niuhotti taannoisessa päiväkirjassaan ja miksi oli niin perin tyytymätön - mutta juuri sitä osaa 2007-08 ei ollutkaan täällä maalla! Hitto kun turhautti. Yritin kavereillekin soittaa, jos jollakin olisi kirja lähellään, mutta ei näin pyhinä tärpännyt. Maanantaina kun päästään Helsinkiin sen kaivan esiin.
     Leppoisia pyhiä, mutta pian matkaillaan. Siitä myöhemmin.

henkilötiedot| kalenteri| päiväkirja| julkaisut
kirjoituksia | galleria | palaute