|
Torstai 1.11.07
Musta jää on alkavan kuukauden kelitunnus eikä hullumpi elokuva. Ei se myöskään ole mestariteos,
kuten on ehditty huhuilla. Alkupuoli on hienosti rakennettua tilannedraamaa, loppu menee melodraamaksi. On
opittu meilläkin viitteellinen, keveä, nopea kerronta, joka kuitenkin ilmaisee paljon näyttelijäin kasvoilla.
Chabrol ja kumppanit osasivat tämän kauan sitten. Tämä on kahden naisen elokuva, miehet jäävät kumman
valjuiksi välikappaleiksi. Outi Mäenpää ja Ria Kataja ovat hyviä, erinomaisia.
Hauska katsoa vaihteeksi valkokankaalta elokuvia, mutta tämä menisi hyvin
tv:ssäkin, etupäässä lähi- ja kasvokuvia. Tv-sarjojen vauikutus näkyy, venyttämällä tästäkin saisi minisarjan,
mutta parempi tiiviinä. Jotkut epäuskottavat pakotukset juonen hyväksi vähän kiusasivat. Loppuun haluttiin
ahtaa kaikki psykodraaman elementit takaa-ajoa myöten; hillitymmin, tehoavammin olisi voinut lopettaa hyvän
asetelman. Millaisia esikuvia tällä tarinalla on? Tuntuu kuin olisin nähnyt jotain samantyyppistä joskus...
Mika Waltari -seuran johtokunta istui kokousta Omenapuussa ja pukki ensi vuoden
tapauksia eteenpäin. Kaikki kokoutuu, kohortit ajettu asemiin, kunhan ei tulisi liikaa tulitusta. Anssilta
sain Jutikkalan kirjan Valtion tiedoituslaitoksen historiasta, tulee tarpeeseen. Lähikuukaudet kirjoittamisen
korkeapainetta.
Viiskulman Primula on taas avattu! Saanut vanhan nimensä. Poikkesimme
avajaisiin, menoa ja meteliä, kamalaa musaa, tiiliseinää, sohvia, valkoisia liinojakin. Kaista Manhattania
Rööperissä. Varmaan tulemme viihtymään. Olen sentään kanta-asiakas jostakin vuodesta 1967, jolloin Primulan
perinteikäs kahvila sai b-oikeudet, se oli tapaus. On tämä uudistuskin. Onnea.
Perjantai 2.11.07
Markku Envallin kanssa kävelyllä Eirassa, syömässä Zuccinissa. Paljon puhetta kirjallisuudesta, syksyn kirjoista. Tuomas Kyrön romaanista Benjamin Kivi sain yhtä kielteisen kuvan kuin Vesan kritiikistä eilen Hesarissa. Miksi heitellä anakronismeja, huolettomia virheitä historialliseen kehykseen? Mitähän sillä voitetaan? Matti Mäkelä juuri tätä häpeämättä kehua retostaa Aamulehdessä. Eri asia jos karnevalisoi koko historian, tekee sen mahdottomaksi. Siitä tuskin on Kyröllä kysymys. Virheet näyttävät ylimieliseltä huolimattomuudelta, mitä ne ehkä ovatkin.
Puhuimme myös uuden kirjallisuuden vastenmielisistä teemoista ja raadollisesta ihmiskuvasta (Sahlberg, Seppälä, Tervokin), emme henkilökohtaisesti kaipaa sitä, vaikka lause olisi kuinka hyvä kuten Markku sentään muistutti. Philip Rothin uusinta käännettyä teosta hän kovin kehui, vanhan miehen kuvausta. Markun runoissa on resignaatiota, vähän jo vanhuutta? Se lähenee.
Annoin Markun tutkittavaksi oman kirjani, katsotaan mitä siitä miettii. Kävelyllä esittelin tapahtumapaikkoja Armfeltintiellä, Huvilakadulla ja Pietarinkadulla. Markku käytyään Pietarissa Dostojevskin paikoilla myönsi alkuperäisen miljöön innostavan uudella tavalla lukemiseen.
Vanhassa Aleksanterin teatterissa katsomassa Ryti-oopperaa Vapauden vanki, libreton sainkin Markus Nummelta aikaisemmin. Se on selkeä, aika yksiulotteinen, julistava, mutta tulee tarpeeseen, parempi myöhään. Ilkka Kuusiston musiikki soi kauniisti kun ei laulettu, vaikka Hynnisen ääni on edelleen kunnossa. Tanssia oli (Tiina Lindfors) hitosti joka käänteeseen, kaunista, mutta vähempikin olisi riittänyt. Eniten hämmästyin sitä, että vanha soturi Kalle Holmberg oli tämän Risto Rytin (ennen fascistiksi ja rikolliseksi leimatun) isänmaallisen hyvityksen ohjannut lusikka kauniisti kädessä. Näin aika muuttuu, takki kääntyy ja miehet ehkä kypsyvät ja viisastuvat.
Pyhäinpäivinä 2007
Vainajain muistovesperi Agricolan kirkossa kaunis lyhyt tilaisuus. Eipä ole kotikirkossa tullut aikoihin käydyksi. Malmin hautausmaalla vilkasta, ehdimme ennen räntäsadetta. Jatkoimme muistelua "onnellisten orpojen" eli Marjan sisarusten kokoontuessa puolisoineen illalla ensivisiitille, lammaspataa, iloista seurustelua; lapset kokoontuivat tahollaan Tampereella.
Sinitaivainen kävelypäivä sunnuntaina. Kiasma ei säväyttänyt lukuunottamatta Ilkka Halson Kitkajokea, puhutteleva teos. Mitä kaikella tällä taiteella tehdään. Luontoteema hukkuu kikkailuun. Postimuseo sen sijaan hauska, kuvia menneestä Suomesta, ihmisten lähettämiä. Mikä kavalkadi. Oma nuoruus alkoi tuntua jo historialta. Ennen jyhkeästä pääpostista on tullut jouluinen markkinatori.
Saatana saapuu Moskovaan edelleen mahtava: kirjailijan pidätys. Heimat jauhaa rataansa hitaana. Molemmissa taiteilijan suhde kylmään yhteiskuntaan, venäläiseen tahi saksalaiseen. Edellinen pahempi.
Maanantai 5.11.07
Petterin (von Baghin) Sininen laulu julkistettiin WSOY:n kirjana juhlasalissa G 18. Harvinainen kavalkadi: menneet vuosikymmenet kiipesivät vielä elossa paikalle. Kävelevää kulttuurihistoriaa. Paras oli Petterin oma esitys, aina jäntevä, selkeä, ytimekäs. Kalle Holmberg lausui Turtiaista, naislyyrikot omiaan, Sirkka Seljakin ja Eeva Kilpi, laulua oli ja soitantaa ja pieniä leipiä ja kuohuviiniä. Tapasin harvinaisuuksia, Vuokko Nurmesniemen, tuoreen akateemikon. Paavo Haavikko toivotti hyvää syksyä. Monenlaista. Kirja mahtava lohkare, pari kiloa painaa, suuria kuvia, tuttua tekstiä. Petteri on ilmiö, työn sankari, mutta osaa tiivistää, löytää tuokiot, näkökulmat, dramatiikan.
Kun Petteri monta vuotta sitten otti minua nauhaan tuolla Ainon asunnossa, en osannut kuvitella tällaisia maininkeja ollenkaan. Siispä puhuin mitä mieleen juolahti; sillä tekniikalla Petteri saa tuoreet lausahdukset talteen ja leikkaa ne etevästi ristiin: syntyy keskustelu, näkymättömästi. Tv-historian merkittävin suomalainen dokumentti ehdottomasti.
Harjunpäätä katsottu melko hyvän työpäivän päätteeksi; kaiketi imevä, kun en luopunut kesken. Tipin esittäjä osuva löytö.
Svenska dagen 07
Eipä nyt ruotsalaisuutta tänään, koko päivä painan Waltaria, joka sai aikanaan ruotsinkieliset niskaansa ehdottaessaan Aleksis Kiveä Suomen kansalliskirjailijaksi Runebergin sijaan.
Työn lomassa suuri ilo lukea täällä Sepänpuiston laidalla Hämeenkyrön Sanomia. Mitä siellä puuhaillaan? Asiat kiristyvät entisestään näemmä, niin kuntaliitoksen kuin jätteenpolttolaitoksen tiimoilta. Kun juristeja jo huudetaan apuun, tilanne on vakava. Jouko Hannu kirjoittaa erinomaisesti (1.11.) kulttuurikunnan kuulumisista. Olen epäillyt samaa: kun kunta nimeää itsensä kulttuurikunnaksi, sen ei tarvitse muuta tehdäkään kuin levätä yhdistysten hankkimilla laakereilla. Kyröskoskelle ei löydetä millään kirjaston paikkaa, mutta kirjastoauto nimetään sentään nimikilpailun jälkeen - Frans Emiliksi.
Tulee mieleeni kuulemani kilpailu Tarvasjoen koulun nimestä. Kovan ideoinnin ja monien ehdotusten jälkeen koulu sai nimekseen - Tarvasjoen koulu.
Myllykolun muistoissa rakkaan kesäteatterin tiimoilta tilanne on jämähtänyt paikoilleen eikä uusia avauksia synny. Lähinnä yhden yhdistyksen kapean itsekäs ajattelu sekä kunnan kulttuuritoimen passiivisuus estävät teatterin laajentamista kunnolliselle perustalle. Mutta kotikutoisuuskin voi olla kaunista, eikä kaikkien tarvitse taivaita tavoitella. Eikähän tarvitse tästäkään enää suurta huolta kantaa.
Maassa on nimittäin suurempiakin murheita kuten hoitajalakko, musiikkitalon kohtalo, Ylen talous ja Kemijärven tehtaan lakkauttaminen. Elokuvatuottajien lyhyt lakko sentään lopahti. Miten voi olla niin, että kun maa porskuttaa rikkaimmillaan ja optiot nousevat pilviin, kellään ei näytä riittävän rahaa mihinkään, ei edes musiikkitalon rakentamiseen tai kannattavan tehtaan ylläpitämiseen. Tätä sopii täällä tavallisen kirjoitustyöläisen itseksensä kummastella.
Keskiviikko 7.11.07
Ajelin Porvoosta kotiin kun kuulin radion englanninkielisistä uutisista ampumakohtauksesta koulussa. Hajamielisesti ajattelin että se sattui taas Amerikassa, kunnes havahduin.
Turha kai taivastella että tällaista on nyt Suomessakin. Onhan tässä amerikkalaismallista yhteiskuntaa tehty kovalla ponnella viimeiset parikymmentä vuotta. Satoakin on korjattava. Kovat arvot, kilpailu, kiusaaminen, internetin ammottava oppimaailma tuottavat henkisiä häiriöitä, joita on puhkeamassa lisää ilmoille. Syvä murhe perheiden ja kouluyhteisöjen puolesta.
Matti Vanhanen puhui hyvin illalla, otti henkisen johtajan roolin. Medialla riittää revittelyä seuraavat päivät. Kuinka pienet päät kestävät?
Kun tämä tapahtui, istuin WSOY:n arkistossa kuin herran huomassa ja tutkin Waltarin kirjeenvaihtoa. Ystävällinen vastaanotto, historiallinen miljöö, kiehtova työ veivät ajatukset kokonaan. Herääminen tähän päivään todella hyytävä. Onko aikoihin eletty näin synkkää marraskuuta kun ajatellaan lakon uhkia ja työtaisteluita ja tehtaiden seisauttelua. Tulee todistetuksi, että talouden nousu ja rikkaus eivät ihmisille onnea ja mielenrauhaa tuo.
Torstai 8.11.07
Lauri Törhösen Raja 1918 on hyvin etenevä, aiheeltaan varsin kiinnostava elokuva. En todella tiennyt tällaisista rajakahinoista kansalaissodan jälkeen paljonkaan. Käsikirjoitus perustuu tuottajan isän Kai Donnerin kokemuksiin rajakomendanttina, niihin on kai uskottava. Paukkinaa on aika lailla ja ihmisiä ammutaan surutta. Tätä kritisoitiin ennakkonäytännön jälkikeskustelussa, historioitsijat ja kenraali Hägglund suhtautuivat hieman varauksellisesti tosiasioihin mutta kiittivät kuvausta ja näyttelijöitä. Rakkaustarinassa on jo antiikin draamoista tuttu asetelma kuten Klinge huomautti. Keskustelu saattaa jatkua.
Keskustelu Anneli Halosen kanssa Lontoon mahdollisesta Sinuhe-tapahtumasta ja Ritva Haavikon kanssa papereista, kirjeistä ym. Luin Ritvan luona Lauluja Saatanalle alkuperäisen käsikirjoituksen, joka hänen hallussaan (!). Yllättävän rajua nuorta Waltaria, ymmärtää hyvin että jäi aikanaan julkaisematta. Olisiko syytä nyttemmin räväyttää julki? Enpä usko. Muutakin tulossa riittämiin.
Perjantaiaamuna 9.11.07
Ennen Kyröön lähtöä. Kun kuuntelee kaikkia lausuntoja, tulee mieleen että emme ehkä tunne nuorten maailmaa. On kuollut idea, että jotkut "kukkahattutädit" osallistuisivat nuorten chatteihin netissä ja niitä siellä ohjailisivat ja hillitsisivät. Ne on nuorten juttuja, ei ne siinä ketään hyssyttäjää siedä saati tarkkailijaa. Ne siirtyy muualle.
Sen sijaan reipas turvamies kouluun tuntuisi mahdolliselta. Siis vetreä kaveri, joka seuraa, panee mieleen, ottaa vastaan puheita, valituksia, herättää luottamusta. Tehokkaampi kuin mikään kansliassa istuva kuraattori. Jalkautunut kaveri, joka myös voi seurata oppilaiden vehkeilyjä netissä. Ja osaa puuttua akuuttiin tilanteeseen, jos sellainen syttyy. Sellaisesta voisi olla apua. Ongelma on vain, että räjähdyksiä voi tulla muuallakin kuin kouluissa. Kuka ne kaikki paikat valvoo?
Mennään vähän isänpäivää hengähtämään rauhaisemmille maille. Vai onko sielläkään enää kovin turvaisaa. Väittävät että Kyröskosken torin vaiheilla heiluu riittämiin omia psykopaatteja. Maailma on turvaton paikka.
Isänpäivänä 07
Hoideltu yhtä ja toista täällä maalla. Tärkein oli savusaunan lopullisen paikan vahvistus uskottujen miesten ja rakennustarkastajan kanssa. Lupa heltisi sitkeän yrityksen jälkeen, mikä aina lisää lopputuloksen tyydytystä. Paikka Voipaannokan töyräällä taatusti ympäristöä loukkaamaton, tuskin tulee edes näkymään mihinkään kuusikon keskeltä. Kuten ympäristökeskukselle vakuutin, ainoat signaalit ulkomaailmaan: ajoittainen savupatsas ja hikisen ruhon loiskahdus järveen.
Tarkastelimme samalla Antero Kaasalaisen kaikkien taiteen ja perinteitten mukaan rakennettua savusaunaa Tanolantien suunnalla. Siinä on voittamaton esikuva. Tärkein tulos: Antero lupasi antaa yritykselleni apunsa. Nyt voi alkaa tapahtua, kun on turva takana.
Kohonnutta mielialaa pimensi jossakin määrin Aamulehden julkaisema arvio kirjastani lauantaina. On ilmeisen kova pula kriitikoista, kun Pitko on joutunut jo toisen kerran uhrautumaan. Romaanisarjani ensimmäisen osan hän arvioi joulun jälkeen, toista osaa ei arvosteltu ollenkaan. Joten onhan tämä pientä edistystä... Kirja pannaan tässä kyllä komeaan viitekehykseen (Sillanpää, Linna, Salminen), mutta jätetään sen sisältö sitten muutamalle hajahuomiolle, nekin vähän viistoja. Ei edes selviä, mitä päähenkilö kapinakahinoissa tekee, eipä liioin mainita muita keskeisiä henkilöitä tai näkökulmia. Pahin summittainen leimaus: romaani muka näyttää punaiset sivistymättömänä rahvaana. Minä kun kuvittelin kuvanneeni jo kolmannessa kirjassa mitä sivistyneintä sosialistinaista ja hänen radikaalia rauhantahtoista elämänkäsitystään, joka tosin poikkeaa kapinoitsijoiden tavoitteista. Mitä tulee arvioihin heistä, ne ovat päähenkilön, tavallisen valkoisen poliisimiehen ajatuksia. Tuskin kaukana tuon ajan todellisuudesta.
Pitko, joka harrastaa pakinoissaan harhautuksia ja kärjistyksiä (joskus hauskojakin), kaipaa kapina-ajan romaanilta karikatyyrejä (tarkoittanee karaktäärejä) ja sutkauksia!
Notkuin sitten Kyröskosken mainiossa kirjakaupassa kirjoittelemassa nimiä, ja peräti 15 opusta myytiin, mikä on hiljaisessa huppukylässä kohtalainen tulos. Mutta kuollutta on kylän raitilla ja mieliala pysähtynyt kuten muutama tervehtimään tullut murehteli. Mitä täällä on tapahtumassa?
Itse isänpäivä leppoisaa jäähdyttelyä. Lapsia kavereineen syömässä kanaa, puhuttiin nuorten nettimaailmasta ja mitä ihmeellisyyksiä sieltä löytyy. Me kun emme osaa johonkin Youtubeen tai muihin gallerioihin edes mennä sisään. Eivät olleet nämä jälkeläisenikään niissä mitään vakiokundeja, mitä nyt rokkisivuistoilla rellestävät. Toivon mukaan ne ovat vaarattomia. En ainakaan haluaisi mennä kontrolloimaan.
Märkää, hämärää, rauhoittavaa. Kissa viihtyy hyvin naapurissa Tyynen mökissä, heillä herttaista seuraa toisistaan. Marja kävi viemässä evästäydennystä. Sitten taas kaupungin valoihin.
Tiistai 13.11.07
Pääsen taas työhön käsiksi. Muutamankin päivän tauko tekee levottomaksi. Kurottava kiinni viivästystä.
Iltapäivällä yhytän Lontoon kulttuurineuvoksen Anneli Halosen ja Faruk Abu Chakran Café Engelissä. British Museumin seminaari alkaa hahmottua, jos käytännön järjestelyt onnistuvat. Faruk puhuu lämpimästi Kairossa pidettävästä Waltari-tapahtumasta; saa nähdä. Onnistuneesti matkasimme kolmisen vuotta sitten Alexandrian Waltari-kongressiin. Tutkinut Farukin esitelmää Taha Husseinin ja Waltarin yhteyksistä, W:n vastaanotto arabimaissa jokseenkin tuntematon.
Heimat anastaa parituntisen illalla. Näennäisen ajelehtivasta ja verkkaisesta sarjasta kokoontuu lopulta vastaansanomaton ajankuva 60-luvulta Saksassa, paljon repivämpi, kaoottisempi kuin meillä. Lahjakkaat musiikilliset nuoret suistuvat tässä kukin raiteiltaan, kuka mistäkin syystä. Taustalla nuorisokapina ja silloisen terrorismin nousu. Samalla Hermann kohtaa kovassa yhteiskunnassa anteliaita mesenaatteja, mutta etsii omaa tietään.
Tulee vielä iltamyöhällä muistelluksi menneitä aikoja linnan juhlien arkistopätkien parissa. Miten vanhaa paraatia, juhlavaa ja puisevaa. Eipä näy poppareita. Tanssien etiketistä Klinge on oikeassa: tässä haetaan arvokkaasti vierasta daamia ensitanssiin, ei kuten nyt häävalssinomaisesti pyöritä oman puolison kanssa.
Aamulehdessä (taas) huvittava selostus ohjelmasta. Pitko väittää, että linnan juhlat saivat alkunsa, koska presidentti Ståhlbergin tyttäret taistelivat "vimmatusti" äitipuoltaan vastaan ja heille täytyi järjestää virkistykseksi juhlat, jotta kadetit saivat heitä tanssittaa. Loistavaa Pitko! Linna juhlat olivat 20-luvulla diplomaattien vastaanotto ja kahvikutsut iltapäivällä, illalla mentiin oopperaan tai teatteriin. Mitään tanssiaisia ei edes ollut. Mutta näin voi sanomalehdessä yrittää "värittää" historiaa oman päänsä mukaan.
Sitä paitsi presidentin tyttäret eivät taistelleet vimmatusti, vaan osoittivat luonnollista mustasukkaisuutta äitipuoltaan vastaan. Ester Ståhlberg luovi ilmeisen taidokkaasti ja menestyksellisesti vaikeassa tilanteessa.
Kun romaanisarjani seuraava osa Ståhlbergin ajasta ilmestyy, toivon ettei ainakaan Pitko näillä historian tiedoillaan ja tällä vivahteiden tajullaan sitä enää arvostele.
Keskiviikko 14.11.07
Tapahtuu kirjoitustyöläisen pahin katastrofi. Avaan koneen, napautan tiedoston waltari 5, kirjoitan lauseen, rullaan tekstiä vähän ylemmäs nähdäkseni mitä edellä onkaan sanottu - ja koko teksti katoaa. Taivaan tuuliin. Ilmeisesti ikiajoiksi.
Nimittäin kaikki keinot koeteltiin, viimeksi jopa Markku Kontron keksimä "puolalainen putkimies" eli it-spesialisti Leonard istui täällä kaksi tuntia onkimassa tekstiä esiin kaikin tiedoin ja taidoin - ei löytynyt. Voihan jumalauta. Tekniikka on ihmeellinen. Tässä siis tiedosto on tallella, mutta se on blanco, vitivalkea sivuiltaan. Menetys kaikkiaan 15 sivua, silti korventaa rakentaa se uudelleen.
Tämä on moderni acer, järjestelmä windows vista, missä apuohjelmat tiettävästi vielä kehittymättömiä. Jos joku keksii tepsivän apuneuvon, antakaa kuulua.
Kävelin rauhoittuakseni Sanomataloon, missä paras esikoinen taas julkistettiin. Siellä tapaa "kaikki" ja voi hoidella jopa Vammalan asioita. Henriikka Tavin runokirjaa en tunne eikä tuntenut moni muukaan, puhuttelemistani vain Tiina Krohn, joka kehui sitä hyväksi. Matti Rönkä osoittautui sympaattiseksi tyypiksi, tartuttava joskus dekkareihinsa. Markku Envall antoi kirjastani lausunnon, joka tyynnytti mieltäni, lupasi jatkaa tarkemmin kirjallisesti. Tuskin on luotettavampaa ja elitistisempää lukijaa hyvässä mielessä, antanut myös ankaraa kritiikkiä joskus aiemmin. Kirsti Mäkinen toinen eläytymiskykyinen, erityisesti kieltä ymmärtävä ja arvostava lukijani.
Olihan siellä tuttuja, vanhoja opiskelukavereita, joille hehkutan Helsingissä viihtyvyyttäni. Täällä ollaan taas neljännesvuosisadan maallepaon jälkeen. Hauska oli törmätä entiseen oppilaaseeni Anne Moilaseen, joka Tampereen draamalta valmistuttuaan kalkattelee nykyään Jälkiviisaissa ja Hesarissa. Näin on opinnoista hyötyä. Mediasta moni muukin on oksansa löytänyt.
Kävelin kotiin yhtä matkaa Matti Klingen kanssa, puhuttiin oikeiden kriitikoiden katoavasta lajista ja kevenevistä kulttuurisivuista muutenkin. Annoimme kyytiä myös teatterien innolle muutella klassikoita omaan aikaan tai kieleen: ne eivät anna katsojille sitä iloa, että saisimme itse oivaltaa rinnakkaisuuksia. Kaikki on alleviivaten banalisoitava kuten tapahtuu Aleksis Kivelle tiemmä Tampereella. Klingen varoittava esimerkki on Reviisori täällä. Kartettava tämmöisiä.
Kotona Marja kertoo sen suru-uutisen, että Leonard yritti vielä lähdettyäni etsiä kadonnutta tekstiäni toisista tiedostoista - yhtä turhaan. Onneksi olen neljä ensimmäistä jo lähettänyt Toukolle Södikaan, joten ne eivät ainakaan katoa. USB-tikku ja varmuuskopiot tiuhaan käyttöön! Tällaista sattui viimeksi 10 vuotta sitten, kun sovitin Tuntematonta Pyynikille. Silloin Markku onki tekstiä rivi riviltä koneen uumenista. Uusin tekniikka on liian vaikeaa. Vahingosta vihastuu kuten pakinanero Olli viisaasti totesi.
Torstai 15.11.07
Ilahduttavaa että historiallinen romaani sentään noteerattiin: Sirpa Kähkösen kirja on Finlandia-ehdokkaiden joukossa. Muuta ei osaa oikein sanoa, kun ei ole ehtinyt näitä kirjoja lukea. Ketä nyt veikkaisi voittajaksi? Hannu Väisänen on Oulun poikia, ja sieltähän se Kaisukin jakajana; onkohan se etu vai rasite. Taidan veikata Juha Itkosen romaania, jossa tuntuu olevan kiintoisa nykypäiväinen tematiikka.
Jatkoin omaa työtä hammasta purren (tietokone totteli), kunnes iltapäivällä tuli kiva keskeytys. Kaarina Timonen kierteli kanssani katsomassa romaanini tapahtumapaikkoja täällä Eiran kujilla ja todella fiksu valokuvaaja "näpsi" kuvia. Marjan käskystä sonnustauduin lierihattuun, mikä ilahdutti toimittajaa ja varsinkin kuvaajaa. Tulokset kaiketi nähtävillä jossain lauantain Ilta-Sanomassa. Kerran asian merkeissä eikä aina flirttailemassa. Sitten vein Kaarinan nurkan taakse Aniin, lempipaikkaani, ja hänkin ihastui turkkilaiseen tunnelmaan. Parhaita kierroksia täällä stadissa!
Illalla oli vielä Waltarin juhlatoimikunnan kokous Postimuseon Audiotorilla. Saatiinkin paljon ideoita ja juttu luisti Anssin varmalla johdolla. Eipä kerrota vielä niistä. Kun kävelin keskustan halki kokoukseen ja sieltä takaisin, tunsin itseni varsin onnelliseksi. Tällaista elämää olen kaivannut.
Perjantai 16.11.07
En oikein ymmärrä mihin perustuu Jukka Kemppisen väheksyntä (kotisivuilla) Waltarin kirjasta Neuvostovakoilun varjossa (1942). Kirjan takana oli ajan parhaat tiedustelutiedot samoin kuin Baltian kirjassa Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta (1941). Sitähän Jaan Kross vaati viimeksi Tallinnassa (pari kolme vuotta sitten) käännettäväksi lopultakin viroksi. Kross ihmetteli kuinka Waltarilla saattoi olla paremmat tiedot Viron tapahtumista kuin virolaisilla itsellään. Mutta ehkä Kemppisellä on myöhempää ja parempaa tietoa hallussaan sodanaikaisesta vakoiluista. Jokainen kirja on aikansa tuote.
Sitä paitsi Waltari ei toiminut tk-miehenä, vaan Valtion Tiedoituslaitoksen propagandistina, etupäässä Helsingissä. Eli hänen ei tarvinnut pärjätäkään tk-miesten juopottelutahdissa, mikä tietysti oli Kemppisellä köykäiseksi heitoksi tarkoitettu. Toki Waltari vieraili tk-porukoissa ja rintaman tuntumassakin. Juopottelusta niinä aikoina en tiedä lähemmin.
Kolmas korjaus: Waltari ja Sillanpää eivät kohdanneet Mehiläisessä, vaan Kammion sairaalassa. Eikä repliikkien vaihtokaan mennyt ihan niin kuin Kemppinen kertoilee.
Waltari kerää legendoja vaiheilleen kuten sekin Lasse Lehtisen väite, että hänet passitettiin RUK:sta maitojunalla pasifististen mielipiteiden vuoksi! Kannattaisi edes vilkaista kirjaa Siellä missä miehiä tehdään (1931). Lähemmin tulevassa elämäkerrassa.
Illalla pitkästä aikaa Kaupunginteatterissa: Tuomarilan näytelmä Beljakovin talvi.
Aihe kiinnosti: muistan 70-luvun alun epämääräisen pelon ja huhujen aikana. Jouko Tyyri oli silloin alivuokralaiseni Sepänkadulla, nimitettiin opetusministeriksi sinä aikana. Sain jossain määrin suoraa tietoa Joukolta. Beljakov todella kiihotti nuoria vallankumoukseen ja valmisti pohjaa muutenkin. Näin röyhkeä toiminta oli yllätys Kekkosellekin. Taistolaisuus alkoi silloin nousta toden teolla. Metallilakkoa laulettiin ja yleislakkoa yritettiin. Kovaa aikaa, sinisilmäisen vallankumousinnon kuohuntaa, mikä ei siis ollutkaan pelkkää romantiikkaa. Vahvat voimat ohjailivat taustalla hyödyllisiä idioottejamme.
Tässä ajasta Tuomarila on leiponut melko yksioikoisen ja raportinomaisen näytöskappaleen. Tuttua ja vähän huvittavaakin oli nuorten opiskelijoiden kuvaus, tuttua Tuomarilalle itselleen. Heikommin onnistuu poliittinen ylätaso. Kekkonen oli varmaankin hermostunut kyseisenä aikana, ja hänen asemansa horjui, mutta ei hän silti mitenkään ollut Litjan esittämä viinapäissään sammaltava sekopää. Kekkosen selkävoitto Beljakovista ja KGB:n kovasta linjasta kuvataan ihmeen laimeasti. Vielä pahempi karikatyyri tehdään Väinö Leskisestä, joka on suoraan Karin kuvasta näyttämölle kävellyt rönttöpukuinen hännystelevä torvelo. Väiski joka oli poliittinen hurmuri ja peluri sormenpäitään myöten! Onko niin, että jätkämäiset kirjoittajat siirtävät omia piirteitään poliitikkoihin, jotka tuskin olivat koskaan näin matalatasoisia hamppareita kuin tässä kuvaillaan.
Pekka Laiho sentään näyttää, että vanhassakin on poweria: Beljakoviin taitaa sopia kuvattu mielistelevä sikamaisuus ja sekaantuminen Suomen asioihin. Aarno Sulkanen tekee minkä voi vuorineuvoksen yksitasoisessa roolissa. Näytelmässä on liian vähän toimijoita, jotta se voisi vakuuttaa. Kyllähän Aarne Saarisen johtamat revarit ja itse Sinisalo kuuluisivat kuvaan, jos vähänkään kokonaista kuvaa kovasta ajasta yritetään piirtää. Tässä oli kyhätty pystyyn rujo rakennusteline vailla ydintä ja uskottavaa sisältöä.
Milko Lehto on ohjannut ylipitkän näytelmän kalseissa kulisseissa ja kolkoin kohtauksin: poliittiset johtajat räyhääävät ulsterit päällä kulautellen vodkaa pullonsuusta. Osoittelevia ratkaisuja, joiden pitäisi elävöittää puuduttavaa puheenomaista tekstiä. Ja mikä olikaan heitto pääministeristä, joka kannettiin aamulla viideltä NL:n lähetystöstä? Siis Rafael Paasio, mannerten välinen nahjus? Tällaista historian kuvitusta. Jotkut (nuoret) voivat uskoa jopa todeksi.
Sunnuntai 18.11.07
Luettu rauhallisesti romaani: Ian McEwan: Lauantai (Saturday), Otavan kirjasto. 2005.
Joskus kirja ottaa haltuunsa eikä päästä irti, näin kävi viimeksi Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä romaanin kohdalla ja nyt Lauantain. Aloitin lauantaina ja lopetin sunnuntaina eikä oikein muuta voinut tehdäkään kuin lukea.
Älyllinen ja samallla vangitseva kerronta ei ole kovin tavallista. Tämän neurokirurgin lauantain viettoon Lontoossa näyttää mahtuneen kokonainen maailmantilanne ja sen selitys, mikä ei ole ihan vähän. Silti kerronta luistaa arkista uskottavaa pintaa ja pudottaa lukijan melko lailla loppupuolella todelliseen loukkuun, josta on kiivettävä ylös tukka pystyssä. Kuinka jokin globaali väkivalta, jota vastaan marssitaan jättimielenosoituksessa (Irak), tuleekin tavallisen perheen olohuoneeseen. Samalla ihmissuhteiden tarkka ja luottavainen kuvaus, kerrankin perhe jossa ei ole repiviä ristiriitoja, niiden sijalla etsiytymistä, ymmärrystä, jopa lämmintä rakkautta. Aivokirurgian hienouksilla briljeerataan hieman jo itsetarkoituksellisesti, mutta sekin avaa silmiä näkemään päänsisäiseen maailmaan, mikä on yleensäkin romaanitaiteen tarkoitus. Merkillisen tenhoava romaani, joka palkitsee lukijan ja pysyy mielessä kauan. Juhani Lindholmin suomennos on hieno, elävä, huipputasoa.
Maanantai 19.11.07
Viimeistelin puhetta, ja sitten käveltiin happea haukkaamassa Hietaniemen hautausmaalla. Marja näytti sukunsa hautoja, Usko Nyströmin yms. Löysimme sattumalta J.H. Erkon haudan, jota joskus etsiskelin, Oskar ja Aarre Merikannon, presidentti Ståhlbergin vaatimattoman kiven ja semmoisten ja lopulta taiteilijakukkulan kupeesta itsensä Ida Aalbergin. Hänen syntymästään tulee pian kuluneeksi 150 vuotta; hän antoi päivän teeman.
Illalla oli nimittäin Ida Aalbergin säätiön perinteinen juhla Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä, arvovaltaista yleisöä sali täynnä. Säätiön historia julkistettiin, Teatterin lumoissa, ja palkintoja jaettiin: Elina Knihtilä, Leea Klemola, Lasse Pöysti (mitali) ja pääpalkinto Juha Muje. Mainioita kiitospuheita pitivät Muje ja varsinkin Pöysti, joka veti ketjun yhteisen kollegan kautta itseensä Idaan; oli siis näytellyt Jussi Snellmanin kanssa, joka oli näytellyt Ida Aalbergin kanssa. Näin aikatasot limittyvät.
Nuorilla teatterikorkeakoululaisilla oli raikas esitys "Roolina Ida Aalberg", ohjaus Lija Laineen. Antoivat hyvän pohjan jatkaa puheella.
Oma juhlapuheeni sujuikin aika luonteikkaasti mielestäni ja sainkin paljon kiitoksia, ilahduttavimman Pöystiltä: - Se oli hel-vetin hyvä puhe, veti hienon linjan jne. Pääasia että selvisin ja pistänkin puheen tuonne puheiden osastoon killumaan josko siitä voisi vielä kehittää jotain, mutta yleensä puhutuksi tarkoitettu teksti on niin toisenlaista, löysempää, ettei se helposti taivu tiiviiksi artikkeliksi.
Tavattiin pitkästä aikaa paljon tuttuja ja teatterialan iloisia ihmisiä, kiva juhla. Idat kunnostautuivat. Keventynein mielin kotiin; nyt ei olekaan vaivaa vaativia puheenvuoroja tämän vuoden puolella. Ensi vuonna vasta helmikuussa Lahden historiapäivillä taas aletaan.
Tiistai 20.11.07
Tulonjakotaistelut rakentavat jännitysnäytelmiä, joiden lopputulos on arvattavissa. Mutta mitä seuraa myöhemmin tästä Tehyn riemuvoitosta onkin kiintoisaa. Voimakkaiden keinojen taistelut alkavat kiehtoa monia muitakin ryhmiä ja ammattikuntia. Tulee värikästä, rahoista taistellaan ja sitten kun ne alkavat vähetä ja laskukausi liukuu sisään; sitten vasta onkin kiva katsella valtakunnaosovittelijan yössä tuikkivia konttorin ikkunoita. Salonius (Norssin linja) on pian Suomen työllistetyin.
Väärin että tv lähettää kaksi hyvää elokuvaa, joihin ilta hupenee, ei sentään tärväänny. Heimat alkaa kolmannen kerran, olen pääsemättömissä kiinni Hermannin ja Clarissan koukeroisen rakkauskertomuksen, saksalaisen yhteiskunnan nousun kuvauksessa. Muurin murtumisen ajankohta antaa kaikuvan taustan onnelliselle yritykselle. Myös Sartren ja de Beauvoirin tarina Amants du Flore oli parempi kuin tv-palstat yrittivät torjua; näytti kuinka vaikea on saada vapaan rakkauden sopimus toimimaan, kun ihmisellä on nämä vanhoilliset tunteet kuitenkin rintansa kätkössä. Yritys uuteen tasa-arvoiseen ihmissuhteeseen kaatui miehen ikiaikaiseen sikailuun ja naisen ylpeyteen omissa torjutuissa ja oikeutetuissa tunteissaan. Vaikka jatkuihan se kuitenkin, intellektuaalisen paineen pakosta.
Katseluun on varaa, jos työpäivä on ollut tyydyttävä: englanninkielinen pienoisbiografia Waltarista Lontoon tarpeisiin, kolmisen liuskaa varsinaista elämäkertaa. Enemmänkin voisi saada tehdyksi. Ilahduttavin viesti on Markku Envallin kirje, missä romaanini (Kuningasajatus) ansioita ja heikkouksia puntaroidaan tasapainoisesti ammattimiehen silmin. Alan uskoa, että kirjassa on tapahtumia, väriä, henkilöitä riittämiin, kielen vaihteluakin, puheenomaista tuoreutta, mutta jokin syvempi tajunnan taso puuttuu, joka vasta sinetöi romaanitaiteen. Rantalan Villen tajunnan tason, vaikeat ratkaisut, hyvä lukija sentään huomaa ja erottaa omakseen. Monilta yksityisiltä ja sukulaisilta, jotka tunsivat henkilöt ja vähän tapahtumiakin, olen saanut innostavaa, osin myös varautunutta palautusta.
Keskiviikko 21.11.07
Matti Kassila esitteli illalla Waltaria elokuvakirjailijana arkiston koeteatterissa, ja päälle katsottiin taas kerran Kulkurin valssi. Hyvin kulkeva elokuva, laaja kaari, sadunomainen ja onnellinen. Kassilan idea siitä, että elokuva oikeastaan johdattaa kulkuria (Suomea) Venäjän vallasta kotiin läntiseen vaurauteen tuntui jopa osuvalta ajankohtaa (1940) ajatellen. Huomio kiintyi siihen, kuinka loistava näyttelijä Tauno Palo oli uransa lakikorkeudessa, monitaitoinen, säihkyvä ja vivahteikas, lauloi ja tanssi kuin operettisankari. Ja Ansa Ikonen on ehdottomasti kaikkien aikojen paras niskojen nakkelija. Jalmari Rinne laulaa uransa muhkeimman soolon (Mustalainen juo) ja Regina Linnanheimo ja Vilho Auvinen täydentävät varsinaisen tähtigallerian. Petteri on oikeassa: elokuvat pitäisi aina nähdä kankaalta, koko kirkkaassa voimassaan.
Matti Vanhanen jyrähti menneestä kiristystaistelusta, varmaan aiheellisesti, jos jatkoseurauksia arvioidaan. Kiintoisaa että puoluesihteeri Feldt-Ranta syyttää pääministeriä sekä tehtävien laiminlyönnistä että vallantäyteydestä; kuinka nämä sopivat yhteen samaan toimijaan? Ilmeisesti peräkkäisiä reaktioita. Viimeinen vallankäyttäjä pysyy reservissä ja tulee ulos vasta kun todella tarvitaan. Presidentti ei ole tullut vieläkään.
Torstai 22.11.07
Hyvä lounasneuvottelu Touko Siltalan kanssa WSOY:llä. Kustantajan kannustava asenne merkitsee paljon kirjoittajalle. Sain uskoa Watari-kirjaan, jonka alkua Touko oli innostuneena lukenut ja antoi pontta jatkoon. Mietimme vain joitakin aineistoon ja saatavuuteen liittyviä kysymyksiä, joihin niihinkin saanen toivottua apua. Kuulin uusista painoksista ja muista suunnitelmista. Waltari vetää nyt perässään laajaa juhlanuottaa.
Heti syntyi välttämättömät viisi liuskaa iltaan mennessä. Tosin Waltari näkyy juhlakirjassaan 1958 mainitsevan, että ellei päivässä synny vähintään 7 liuskaa, ei kannata jatkaa: kirja ei ole löytänyt muotoaan. Todellinen innoitus kannattelee kirjoittamisen riemua, totta kyllä. Eiköhän tässä tahti kiihdy. Lähteisiin nojaava elämäkerta etenee hitaammin kuin romaani. Pakottaa ei sovi.
Suomalaisia rikostarinoita on oivallinen ohjelmasarja, palannut taas ruutuun. Rikospoliisien rauhallinen ja looginen toiminta kiinnostaa, tositarinoiden karmeus pysäyttää. Todellisuus on rankempaa kuin keksityt rikostarinat.
Perjantai 23.11.07
Hämeenkyrön Sanomat rapsahtaa luukusta, hauska juttu. Eipä tarvitse tarpoa edes laatikolle. Ja mitä näenkään: Sarvipäiden ritarikunnan suurmestari Eero Pylsy ehdottaa kiertoliittymää hiljaiselle Laitilan ristille! Mitään tarpeettomampaa saa harvoin lukea. Näin leiskuu ajatus Kierikkalassa. Ja sitten siellä kehutaan kansallismaisemia, joita samalla oltaisiin näin silmittömästi tuhoamassa. Onnea Eero, vuoden oivallus.
Kerrottakoon että täällä Rööperissä jokainen risteys on vaaarallisempi kuin yksi unelias Laitilan risti. Ajajan hoksittimillakin voi olla jotakin käyttöä. Ja ajonopeuksilla. Maa on ennestään täynnä turhia ja korskeita kiertoliittymiä. Tampereen ympäristökin on kuin Los Angeles kaartoilevine jättimonitasoliittymineen.
Päivän urakkka (neljä liuskaa) oikeutti elokuvaillan. Ian McEwanin romaaniin perustuva Sovitus, lujasti ennakkoon kehuttu, parilta taholta tanakasti suositeltu. Näinhän odotukset kohoavat liikaa. Mutta pätevä leffa, komeasti toteutettu, hienosti kerrotttu tarina vaikka kapea. Yhden näkökulman vaikutus ja korjaus. Kerrotun luotettavuus. Kohtalon sattumanvaraisuus tai loogisuus. Näytti se elämästä jotakin, vaikka käynnistyi hitaasti. Millainen lienee McEwanin romaani. Tämäkin vahvisti kirjailijakuvan kiinnostavuutta Lauantain jälkeen. Syytä lukea enemmän.
Iltalukemisena ollut Stephen Vizinczeyn hupaisa akateemis-eroottinen Aikuisten naisten ihanuudesta sekä Alice Munron mutkikkaita novelleja. Tilaus olisi taas romaanista, joka ahmaisee mukaansa kuin Lauantai tai Linnuntietä, mutta toisaalta sellainen alkaa hallita ajatuksia liikaa.
Lauantai 24.11.07
Kauhon aamulla Mäkelänrinteen uimahallissa ja kuulen saunassa, kuinka maatalousnevottelijat ovat palanneet Brysselistä hymyssä suin. Hyvin meni kuulemma. Kahvilla jysähtää otsikko silmille: Tanja ja Olli Saarela eroavat. Odotettua ja yllättävää. Näin pian. Kauniille Tanjalle ei suoda kestävää onnea. Olen suurella myötätunnolla seurannut vaiheitaan siitä alkaen, kun hän oli haastateltavana Hämeenkyrön miesseminaarissa joskus 90-luvun puolivälissä. Riemua palstanpitäjille, nyt alkaa spekulointi ja toisten epäonnella riekkuminen. Vaimollani on jo hyviä teorioita.
Aamulehti roikkuu kotoisasti luukusta kun tulen uimasta, Hesari tulee luetuksi jo viiden jälkeen. Huovialan mielestä pääministeri piti uransa parhaan puheen Tehy-kiistan jälkeen; vihdoin puhui pääministeri eikä väärään tehtävään joutunut sattuman korppi. No jaa. Mitäs Vepan baarissa? Yhtä hölmöä kuin ennenkin. Pitko lähettää ostamaan hamekangasta pääministerille. Siis hormonihoidon jälkeen, jota tullut virtsakivien sijasta. Näin hohdokasta analyysia vai oliko se ns. huumoria.
Hiljaa ostoksia tehden, Waltaria selaillen liu'utaan iltaan, missä odottaa vihdoin varsinaiset tupaantuliaset. Tulevat muiden mukana Vesa ja Salokanteleen Jussi, jotka olivat kanssani kantamassa muuttokuormaa rekkaan tämän saman Sepänkadun varrella jokseenkin päivälleen 27 vuotta sitten, marraskuussa 1980. Silloin räntäsateessa kohti Kyröä, tuntemattomiin seikkailuihin. Näin kääntyy maailma, näin olen viimein palannut kotiin. Miten sanoikaan ihana Kati Parviainen maanantaina Idojen juhlassa Marjalle: "Olen aina rakastanut onnellisia loppuja."
Maanantai 26.11.07
Juhlamielestä toipuu paiskautumalla työhön kaikin voimin. Sukellan Södikan arkistoon Porvoossa, missä aika unohtuu, mutta paikka kiehtoo: vanha kirjapaino ja kustantamo, tyhjiä käytäviä, komeita hyllyrivejä, ala-aula kirjailijakuvien kehystämä. Vanhojen työntekijäin muotokuvia, mennyttä aikaa ja nykyisyyttäkin: kirjamyymälä, uusia kulttuuritoimia. Ja ystävällisiä ja avuliaita naisia. Elämäkerran teossa on hyvät puolensa.
Täällä Sillanpääkin yritti työskennellä 20-luvulla, toimitti Panua ja kirjoitti Töllinmäen novelleja, täällä Waltari korjaili romaaniaan Palava nuoruus Jalmari Jäntin ohjeiden mukaan elokuussa 1935. Täällä vieläkin tuoksuu kirjoille ja kirjojen tekemiselle.
Mielen pohjalla väreili ilo vanhojen ystävien kohtaamisesta meillä lauantaina. Neljännesvuosisata on vierähtänyt vähän eri teillä, mutta emme ole vanhentuneet, emme kuluneet, yhtä nuoria ja viriilejä ja produktiivisia olemme edelleen kuin 80-luvun koitteessa vai mitä. Paljon puhetta kirjoista, elokuvista, kritiikeistä, ihmisistä, elämästä - ihan kuin aikoina ennen vanhaan paitsi että politiikka ei enää ketään sytytä. Jotain muutosta sentään.
Tiistai 27.11.07
Selvitän Armas J. Pullan ja Waltarin yhteistyötä, Kapteeni Leo Rainion seikkailukirjojen poliittista taustaa. Eivät pelkkiä viihdekirjoja, aika kova satiirinen kärki ja propagandistinen sanoma niissä. Isänmaan asialla oltiin kuten myös yhteisessä näytelmässään, Isänmaan parhaat. Ongin puhelimessa Pullaa tutkivalta Olli Nurmiselta lisätietoja ja selaan äskettäin kuolleen Martti Sinerman melko huoletonta Pulla-kirjaa. Pelkään että tähänkin uhraan liikaa, viitisen sivua. Kaikkea kiinnostavaa tulee vastaan. Aineiston rajaus suurimpia ongelmia.
Illalla Istanbulin matkan muistelua turkkilaisessa Antiokia-ravintolassa Eerikinkadulla, yläkerta tulee täyteen Waltari-seuralaisia, kaksi matkaseuruetta, hyvin on tämä joukko jo hitsautunut yhteen, sorinaa, kuvien katselua, lauleskelua, vähän ruokaa ja viiniä. Istanbul on yllättänyt miltei kaikki positiivisesti, hehkutusta riitti, uutta matkaa kaavaillaan tammikuussa Egyptiin, mutta me emme ehdi eikä se hyödytä enää työtäni; on keskityttävä kirjoittamaan.
Näimme ja saimme hienoja kuvia, joita Marja parastaikaa liimailee albumiin, sekä Jukka Parkkiselta koko cd:n, joten se matka on ainakin mahdollisimman tasokkaasti dokumentoitu ja hyvässä muistissa. Mutta eihän Waltarilla ollut aikoinaan edes kameraa mukanaan tutkimusmatkoillaan. Hän tallensi suuren muistinsa salakerroksiin.
Keskiviikko 28.11.07
Tuntematon sotilas nähty Kansallisen ensi-illassa. Nopeita vaikutelmia.
Onkohan tämä 7. tai 8. Tuntemattoman sovitus, jonka olen nähnyt, aina siitä saakka kun istuin Pyynikin pyörivässä ihmettelemässä kesällä 1962. Sitten on ollut kaksi elokuvasovitusta, Laineen ja Mollen, Turkan ohjaus Kaupunginteatterissa, Holmbergin uusi Pyynikille ( johon tein sovituksen) ja viimekesäinen Suomenlinnassa. Varmaan joku tässä unohtuukin. Joka tapauksessa, pohjaa on vähän liikaakin. Yliopistossa pidin romaanista yhden seminaarin, joka päättyi Turkan version katseluun ja siitä keskusteluun.
Mitäs nyt tästä Smedsin revohkasta sitten. Siitä pitäisi mennä huomenna TV 1:een aamulla keskustelemaan, joten tähän mietin vain jotain alustavaa. Kun Edvin Laineen versioita moitittiin aikanaan liian hauskoiksi, niin tämä on nyt monta kertaa hauskempi. Ja kun Laineen sotureita moitittiin liian vanhoiksi, niin nämä taitavat olla vielä vanhempia. Mutta muuten Laineen linjoilla, perinteen jatkaja ja murskaaja, aloittaa siitä mihin Edvin lopetti. Finlandian tahdit alussa ja lopussa, hommage?
Tämähän on repäisevä karnevalistinen show, joka tarvitsee Linnan romaania vain siteeksi, siteeraa sitä joissakin kohtauksissa ja lähtee muuten iloisesti omille teilleen. Onko Smeds parempi kirjailija kuin Linna ja parempi dramaturgi, korjatessaan, parannellessaan, muutellessaan järjestystä? Vastatkoon tutkijat. Minusta Smeds olisi voinut jättää Linnan kokonaan jo omaan rauhaansa, hän olisi hyvin pärjännyt omillaankin.
Joitakin tehokkaita kohtauksia, hyviä kuvia, repäiseviä näkyjä, sumeilemattomia sukelluksia. Ja lopussa ripaus julistusta, vähän pasifismia, papin saarnaa. Komeaa menoa muuten, oikein rattoisaa, joissain laulukohdissa pitkästyin. Naiskuva perinteinen, shovinistinen. Lotta miesten ilona. Cp-vammaisen Honkajoen merkitystä en tajunnut, en sitäkään miksi muuttui äkkiä Korpelaksi. Siis kuva epäkelvosta soltilaasta aika pitkälle viety. Lahtinen pitkän kannon päässä kelkkaa vetämässä absurdi oivallus. Lopun joukkoammuskelusta kuulisin mielelläni jonkun viisaan tulkinnan. Minusta on kolme mahdollisuutta: ampumalla Tarja Halonen, Lipponen, Vanhanen, Katri Helena (!) ja muut halutaan näyttää, mitä myös olisi voitu menettää? Tai sitten että olisivat saaneetkin mennä - menköön sitten kaikki kun kerran tappamaan ruvettiin. Tai kolmas: ei olekaan mitään tulkintaa tai tarkoitusta paitsi tehon tavoittelu. Huomiotaide. Loistokkaita ja älyttömiä päähän pälkähdyksiä ilman selityksen tai analyysin tarkoitustakaan
Tästä jatkettakoon huomenaamulla 8.45 ja sitten loppuvuoden pimeitten päivien ratoksi. Tunnelma ensi-illassa jakautunut, hajanainen. Osa seisoi, osa huuteli, osa poistui nopeasti. Presidenttiä nauratti kuulemma. Totta kai tätä on pakko kehua, tämähän on julistettu mestariteokseksi ennen kuin kukaan oli nähnytkään. Maahan mahtuu yksi messias kerrallaan, nyt se on tämä Kristus Smeds.
Torstai 29.11.07
Kun Kirstin ja J-P Rantasen kanssa puheltiin vielä aamulla Tuntemattomasta aamutv:ssa, alkoi minulle kirkastua selvemmin, että tätä nykyistä Suomea vastaan siinä kiihkeimmin hyökättiin: sodanjälkeisiä hyvinvoinnin symboleita runnottiin ja teloitettiin, sodan jälkeisiä vaikuttajia, ikoneja ammuttiin, lippua liattiin ja Marskin kuvalle vinoiltiin, kaikkea kuria ja johtajia vihattiin ja yleensä oltiin vastaan kaikkea mikä liikkuu tai seisoo. Kun nyt Maria-Liisakin kaipaa teatterissaan keskustelua varsinaisesta asiasta eikä lieveilmiöitä, niin nämä kai niitä varsinaisia olivat ja Linnan romaanin kohtaukset paremminkin lievettä vai mitä.
Hauska oli kipaista pitkästä aikaa Pasilassa, siellä ollaan peräti ystävällisiä, ja Kirstin kanssa olisimme voineet enemmänkin kinata, mutta palautteen osalta näyttää, että selvisimme vähintään kohtuullisesti näinkin. Joku tuossa kiittää Rantasta siitä, että osallistui kannanotoillaan eikä vain tönkkönä johtanut puhetta.
Nähnyt kahden naisen kritiikit, Hesarissa ja Aamulehdessä, ovat tietysti lääpällään kuten kai muutkin.Olisi kiva lukea yksikin jäntevä, analyyttinen ja oikeasti kriittinen arvio. Arvostelut tehdään tunteilla ja kielikuvilla. Matti oli tyytyväinen, että pantiin Kirstin kanssa kampoihin tälle joukkohysterialle, sanoi ei olevansa uhotaiteen ystävä eikä menevänsä katsomaan. Joitakin mielipiteitä tältä linjalta, ei vain kiertohaastatteluista vaan perustellusti. Katsotaan tulisiko sellaisia. Odotellessa jatkan töitä.
Muuten pieni korjaus: cp-vammainen Honkajoki ei muuttunut Korpelaksi vaan tietysti Viiriläksi. En ole varma siitä ideasta, että Honkajoki näytteli vammaista vapautuakseen sodasta. Linnan kirjassa hän on salaa viisas, mutta ei pyri mistään vapautumaan. Vaan Linnastako tässä paljon piitattiin.
Perjantaiaamuna 30.11.07
No nyt Saska Snellman vetää kunnollisen analyysin Hesarissa tästä Smedsin Tuntemattoman näkemyksestä: silta Sarastien ja Rokan kohtauksesta, kansallisesta sovinnosta, saman sopu-Suomen tuhoon, sen kuvien kuolemaan tuntuu pätevältä. Näin loppu on esityksen kokonaisuudessa perusteltu, vaikka kieltämättä sumeilematon ja voimakkaan puoleinen. Voisi kaivata vähän lisää perusteita kuten Erkki Tuomioja samassa lehdessä esittää.
Sitä vain ihmettelen, että kaikki vakuuttelevat esityksen uskollisuutta Linnan alkuteokselle. Onkohan uskollisuuden käsite muuttunut. Riittää että on samannimisiä henkilöitä kuin kirjassa ja samantapaisia kohtauksia, vaikka eri järjestyksessä ja kokonaan eri hengessä. Mainittu Sarastien ja Rokan kädenlyönti viinapullon yli ei ollut mahdollinen Linnan kirjassa. Se palvelee puhtaasti Smedsin johtoajatusta, tätä mainittua suvanto-Suomen tappamista. Yksinkertaistettua sekin on. En usko ollenkaan, että joku vanha Suomi olisi nyt yhtäkkiä kuollut, vaikka sitä ravistellaan globaalin kapitalismin kurimuksessa. Se elää ihmisten sisällä, et sitä sieltä mihinkään tapa.
Linnansa tuntevia voi harmittaa sekin, että kiveen isketyt repliikit muuntuvat, vesittyvät, tulevat löysemmiksi sovituksessa ja näyttelijäin suussa. Ja että jollain diskomeiningillä ja alleviivauksilla parannellaan Linnaa. Kun esimerkiksi romaanissa viitataan ironisen tehokkaasti Runebergin säkeisiin, niitten maailmankuvaan, Smedsin pitää ruveta hyppimään tämmöisen päällä ruotsinkielisillä lisäyksillä ja kovennetulla ivalla ikään kuin semmoinen tehoaisi paremmin. Tämä ei ole uskollisuutta ainakaan taiteelliisille tehokeinoille, vaan niiden kuluttamista huonompaan suuntaan. Mutta ehkä nykypäivän katsoja tarvitsee tällaista lekalla päähän -teatteria ennen kuin se havahtuu edes keskustelemaan.
Eivät saaneet Jälkiviisaat sen enempää irti äsken, mutta Saskan kolumni teki tehtävänsä; nyt puhuttiin kuitenkin selvää asiaa eikä vain kauhisteltu tai ihasteltu. Siitä vaan jatkamaan sodanjälkeisen Suomi-kuvan analysoimista.
* * *
Iltapäiväkävelyllä kaksi taidenäyttelyä, joiden avajaiset aikanaan jäivät väliin sattuneista syistä.
Inari Krohn on palannut kotoisiin luontoaiheisiin ja tutun näköisiin sisäkuviin itämaisten retkien jälkeen, hyvä niin. Herkkää ja tarkkaa, lintukuvia ihastelimme takahuoneessa, vanamon hentoa kauneutta ja kehrääjän yölentoa. Näyttely Duetossa.
Tuntemattomasta keskusteltiin sielläkin. Ohjaaja Väinö Lahti vakuutteli, että siinä on monia vahvoja kohtauksia ja tottahan se on. Toinen ääni kuului kyllästyneen kerta kaikkiaan näihin nykyaikaistettuihin klassikoihin.
Jatkoimme Taidehalliin, missä komeita kellarista kaivettuja kultakauden töitä ja uudempaakin. Oskar Kleineh oli uusi tuttavuus, vanhoista tehosi taas Järnefelt ja Danielson-Gambogi, Marjan suosikki, sekä monet muut. Vanhat mestarit pitävät pintansa, lähtiessä ihastelimme Birger Kaipiaisen seinäkeramiikkaa. Molemmat näyttelyt päättyvät sunnuntaina.
Täyteläisen kuva-aterian päälle Annankadun kiinalaiseen myöhäiselle lounaalle ja kotiin katsomaan nyt vaikka sitä Taru Mäkelän Pikku sisarta dvd:ltä, jonka Matti toi kehuvin saatesanoin; eipä tehnyt täällä erityisen suurta vaikutusta. Jotenkin konstruoitu, suunniteltu, hidas, säyseä ja odotusten kaltainen. Mutta kaunis, kiltti, söötti tarina.
Onhan Törhösen Raja 1918 vähän toista, näkyy saavan kiittäviä kritiikkejä, pidetään Törhösen parhaana. Minäkin ennakossa yllätyin myönteisesti, vahva elokuva vähän tunnetusta aiheesta. Historiaa mahdollisesti oikaisevat vahvistukset suo anteeksi mielihyvin.
|
