Sulka
Henkilötiedot
Julkaisut
      Teokset
      Näytelmät
      Artikkelit
Kirjoituksia
      Ajankohtaista
      Esitelmiä / Puheita
      Kannanottoja
Palaute
Pääsivulle

Päiväkirja

Pyhäinpäivinä 2008
Hautausmailla on tunnelmansa, niin Malmilla kuin Hietaniemessä. Vanhempia tulee muistetuksi suurella kiitollisuudella. Löysimme myös Marjan sukulaisen I.K. Inhan haudan viimein sieltä taiteilijakukkulan ja Karjalaan kadonneiden laitamalta aidan viereltä, kaunis pieni kivi.
     Lopulta pohdin Tauno Palon persoonaa sen kautta, syttyikö hän elämään vain näyttämöllä ja kameran edessä. Muu oli toisarvoista odottelua, hän ei näytä kiinnittäneen paljon huomiota yksityiseen puoleensa, kirjeisiin, leikkeisiin, mihinkään. Perheasiatkin usein sekaisin. Hän eli suuren näyttelijän elämää. Hänen säteilynsä läpäisee hataratkin filmaukset kuten saatoin tarkistaa tallentamastani Rosvo-Roopesta.
     Siinä muuan yhteys Mika Waltariin: kumpikin eli vain työlleen, kumpikin sai vain siitä tyydytyksen, muu oli toisarvoista. Heidän ystävyytensä oli suoraa ja sisäsyntyistä, heidän ei tarvinnut erityisesti "keskustella". Lauri Meren kirjan loppu on yhtäkaikki murheellinen: niin pian haihtuu suurikin työ ja huomio.
     Olin varannut Jari Tervon Troikan pyhiksi, mutta niin vain jäi alkamatta. Täytyy odottaa oikeaa virettä. Matti Röngän Kärppä-seikkailut ovat helpommin sulavia, avaavat ikkunoita itäisten maahanmuuttajien puolirikolliseen sisäkulttuuriin.

Maanantai 3.11.08
Uusia töitä on käynnistettävä. Libretto Taipaleenjoesta Ilmajoen musiikkijuhlille (2010) on viimeistä hiomista vaille valmis, Ilkka Kuusisto jo täydesssä sävellystyössä. Yrjö Jylhästä puhuttiin Otavassakin, veljeni Vesa Karonen remmissä mukana. Talvisotaa muistellaan taas vuoden kuluttua.
     Otin Klingen päiväkirjan mukaani ja hämmennyin aika lailla Matin kovasta hyökkäyksestä Salokanteleen Kross-kirjaa vastaan. Onhan Jussin viitekehys virolais-suomalainen vailla Klingen vaatimaa saksalais-venäläistä laajennusta, mutta eiköhän tämä hyvin riitä Krossin lukijoille niin Virossa kuin Suomessa, ainakin ensimmäiseksi elämäkerraksi. Paljon uutta ja valaisevaa Jussi tuo esiin, vanha alan tuntija, joten oppimestarimainen ravistelu tuntuu vähintään kohtuuttomalta. Mutta asia alkoi kiinnostaa, luen lisää Krossia ja palailen tähän linjakiistaan.

Tiistai 4.11.08
Osasin vähän varautua siihen, että Unio Mystica ei ole tavoittelemassa Tieto-Finlandiaa. Se on ollut kovin paljon esillä ja menestynyt hyvin sekä arvosteluissa että myyntilistalla. Tällainen mieluusti sivuutetaan ja hyvä onkin, että vähemmän huomiota saaneet teokset nostetaan näkyville. En silti kiellä, että tulin hieman haikeaksi, mutta vielä pettyneemmältä vaikutti kustantajan edustaja, kun poikkesin Bulevardilla. Miten voisin kannustajia lohduttaa. Päätös oli oikeastaan linjassa Waltarin kokemien ohitusten kanssa, eihän Sinuhekaan saanut aikanaan valtionpalkintoa. Sain puolestani monia ilahduttavia rohkaisuja ja kiukkuisiakin pahoitteluja, joista lämmin kiitos.
     Pitkän iltapäivän lounaan istuimme Elitessä hyvien luokkatoverien kanssa Jorma Kaimion johdolla, Potentia-ryhmän "kunniavieraana" kirjani johdosta. Jorman kanssa keskustelimme Waltarista jo lukiovuosina, ja hänen kanssaan ensimmäisen kerran puhuttiin myös tästä elämäkerrasta WSOY:ssä. Tällainen istunto fiksujen ja hyvin menestyneiden kaverien kanssa, Jyki Malmio ja Jukkis Virta vanhoja pelikavereitakin, tuotti suuren ilon. Paljon kuulin itselleni uutta ja kiintoisaa varsinkin taloudesta ja tästä reaalimaailmasta, joka joskus kohdallani tahtoo liukua kadoksiin. Virkeitä eläkeläisiä ovat jo kaikki, Pajari ja Liinpääkin, joissa ilmeni uusi ja innostunut lukuharrastus vapaassa elämänvaiheessa.
     (Huvittava sattuma: samassa ravintolassa palkitsi itseään lounaalla Tieto-Finlandian raati, jota emme nyt kuitenkaan käyneet puhuttamassa vaikka vähän uhottiin...)
     Illalla luen Klingen päiväkirjaa ja huomaan kuin pisteeksi hyvälle päivälle, että siellä mainitaan meidän luokkamme 1955-1963 Norssissa: "oli vuosiluokkia, jotka erosivat toisista intellektuaalisen aktiivisuutensa ja yleisen aloitteellisuutensa ansiosta". Sellainen juuri oli luokkamme, josta Klinge on lukenut Klaus Helkaman ja Kaimion luokkasosiologiset kirjoitukset edellisen juhlakirjasta. Näin joukkomme alkaa Klingen sanoin "saada sijaa historiografiassa muistokirjoitusten johdosta".
     Jotenka ollaan iloisia vaan ja jatketaan täyttä työpäivää, vaikka toverit voivatkin jo vähän hellitellä. Jorma loistaa lehtitiedoissa maan rikkaimpien rivissä eikä muillakaan huonosti mene. Pienet kolaukset jäivät miltei unholaan, niitähän olen voinut totisesti odottaa Waltari-vuoden tähänastisten unenomaisten myötäkäymisten jälkeen.

Keskiviikko 5.11.08
Akatemian henkilökuntaa oli hauska tavata WTC:n tiloissa; puhetta myös Waltarin asemasta akateemikkona, hänen haluttomuudestaan alun perin virkaan, jolloin se vielä oli kovin arvostettu ja korkeapalkkainen. Mutta velvollisuutensa hän hoiti ja puolusti aina akateemikon arvovallalla sananvapautta ja kannusti nuoria kirjailijoita. Akatemian nykyisistä näkymistä, mm. Eino Jutikkalalta jääneen viran hitaasta täyttämisestä kuulin lounaalla. Nykyisinhän se on vain kunnianimitys, silti tavoiteltu.
     Pyrähdys Kouvolaan ja Elimäelle kirjallisiin tilaisuuksiin, joissa niissäkin riitti väkeä ja kuulijoita. Suuresta kuntaliitoksesta puhuttiin Elimäen rehtorin kanssa, suur-Kouvolan mullistukset edessä vuodenvaihteessa.
     Ilahduttavasti tulee kännykkään ja koneelle reaktioita Tieto-Finlandian ehdokkuuksista, joita kummastellaan näköjään laajasti.
     Historian lehti kääntyi Yhdysvalloissa, Barack Obamaan kääntyvät toivorikkaat katseet. Eipä ole helppo tehtävä hänellä. Mutta ensin on juhlan aika. Kun palasin rautatieasemalle klo 23.00, muuan siellä parveilevista mustista kavereista kätteli junasta saapuvia ja lausui silmät säteillen: - Obama!

Isänpäivänä 2008
Palailen bussilla harmaassa tihkusateessa Vaasasta, aukeaa Pohjanmaan lakeudet. Takana kaksi päivää LittFestiä, puheenvuoroja, paneeleita, iltamia, kirjallista keskustelua. Teemana 'Kirjailija ja media' - Anja Snellmanin kysymyksin: "Ollako vai eikö olla?"
     Tuttu aihe tietysti ja mielelläni menin kun entinen tähtioppilaani Anja kutsui. Tiivis kanssakäyminen kollegojen ja yleisön kanssa voi rasittaa, mutta tarjoaa myös joitain uusia kulmia. En ihan ymmärrä kirjailijoiden valituksia - täällä uuden puheenjohtajan Tuula-Liinan esittämiä - että markkinointikiertueet ovat aivan näännyttäviä ja niistä tulisi saada korvaus. Eivätkö ne ole vapaaehtoisia. Korvauksia saankin kaikista muista paitsi kustantajan järjestämistä matkoista, mutta niissä hyvä ylöspito ja tärkeät kohderyhmät tuottavat muuta mielenkohotusta. Minusta on rentouttavaa tiiviin yksinäisen työn jälkeen tuulettautua näillä reissuilla ja joka tapauksessa se on terveellisempään kuin musta juomaputki työstä irtautumiseksi.
     Kirsi Piha oli pirteä puheenjohtaja pääpaneelissa, missä kilvan todistimme ja yritimme viihdyttää salintäyttä kuulijakuntaa. Tapahtuma oli periaatteessa kaksikielinen, Märta Tikkanen ruotsin osuutta hoiti terhakkaasti, minäkin vähän ja Anja, vaikka saimmekin Vasabladetissa moitteita liian suomenkielisestä keskustelusta. Sujuvastihan kieltä välillä vaihdettiin. Kirjailijoiden mediataidoista oli paljon puhetta, nyt ne koetaan kovin tärkeiksi, vaikka minusta ne kuuluvat viihdepuoleen ja painokkain sanottava tulee teoksissa, joita sentään edelleen luetaan. Muistutin siitä, että kirjailijat ovat kokeneet kovempiakin aikoja ja kokevat yhä: sotia, vainoja, julkaisusaartoja, vankileirejä - joten kaiketi me tästä mediamylläkästäkin jotenkuten jaksamme selviytyä.
     Birgitta Aurén esitteli Vaasan upeaa ja monipuolista kirjastoa, ja siellä pidettiin kahdetkin illatsut, joissa esiintyi myös nuoria pohjanmaalaisia kirjailijoita. Kuulimme että yleisö oli kaikissa tilaisuuksissa innostunutta, joten Anja saa olla tyytyväinen ensimmäiseen LittFestiinsä ja vähän me muutkin.
     Kyröskoskelle päästyäni kolmen ja puolen tunnin köröttelyn jälkeen (sinänsä leppoisaa) kokosin lapsiani Sarveen lounaalle (mainio ruokapaikka edelleen) ja jokseenkin suoraan täkäläiseen Kirjakahvilaan, jossa kyröläinen ja ikaalislainen älymystö oli ennätyslukuisena kokoontunut kuulemaan 'Matkaani Mika Waltarin kanssa'. Innostava tilaisuus jälleen, hauska tavata tuttuja ja puhella näitä kokemuksia, jotka mielessä muutenkin pyörivät. Niinenmaan Jussi oli näkyvästi esitellyt kirjaani paikallislehdessä ja johdatteli Aulikin ohella puhettakin, kysymyksiä sateli ja kirjaa ostettiin. Mitä tekijä voi enempää toivoa.

x x x
Jari Tervo ei mahtunut ehdokkaiden joukkoon, mikä tietysti on iso kömmähdys raadilta, mutta linjassa tavallaan Tieto-Finlandian ratkaisuun. Monikin on rinnastanut tapauksen Waltari-kirjani sivuuttamiseen. Olemmekohan Jarin kanssa liikaa keekoilleet esillä, eivätkä raadit semmoisesta tykkää.
     Onkin kiinnostavaa odottaa diktaattorien puheenvuoroja: puuttuvatko tähän yleistyvään ilmiöön, että liian ilmeiset diskataan heti kättelyssä?
     Sanomatorilla oli vilkasta, monenlaista keskustelua, Tea Istankin tapasin aikojen perästä sekä Lailan ja muita hurmaavia daameja. Vesa kanssa pörräsimme vähän jatkoillakin Painobaarissa.
     Tänään oli ilo käydä Näkövammaisten Kulttuuripalvelun tilaisuudessa Iiris-keskuksessa puhumassa - kas kummaa Waltarista. Erityinen yleisö, hiiskumaton ja kiitollinen. Vihkipappimme Arikin Kirsteineen kunnioitti tilaisuutta sekä tietäjäihme Eero Vartio. Eija-Riitta Markkula piti vetäjänä hauskan alkulämmittelyn ja sitten painettiin taas puolitoistatuntinen tutusta aiheesta. Sain äänikirjan Unio Mysticasta, hienoa. Hämeenlinnasta kertyi tyylikäs Janne-kaulaliina, joten lahjottu on ja kiitetty. Silti huominen lento Roomaan innostaa ja helpottaa: pieni pako märästä hämärästä - en tosin pääse sielläkään irti Waltarista.

Perjantai 14.11.08
Eilen ilahdutti Veijo Meren miehekäs puolustus IS:ssa: Stefan Johanssonin ero oli turha, samoin Ilkka Kanervan aikoinaan. miten virkistävää tässä kireän naisvallan terrorissa. toinen ilo: Jarmo Virmavirran suorasukainen kolumni
Rooman kadut tukkii opiskelijoiden valtava mielenosoitus. muistuu oma nuoruus mieleen.

Lauantai 15.11.08
Räpelsin eilen kommunikaattorilla muutaman rivin, tässä täydennystä.
     Veijo Meren rohkea lausunto oli siis torstain Ilta-Sanomissa. Hän varmaan harvojen joukossa uskalsi kajota naisvallan noitaympyrään eli koskemattomuuden nollatoleranssiin todeten, etta tällainen tiukkapipoisuus estää pian kaiken yhteydenoton sukupuolten välillä. Naiset kierrämme kaukaa. Kuka muistaa Veijon hauskan novellin 'Rinnat' - sellaisia ei enää voi nykyisellä moraalikoodistolla kirjoittaa.
     Jarmo Virmavirran viimeviikkoiseen kolumniin Uuden Suomen nettisivuilla olen saanut useita viitteitä enkä keksi siihen mitään lisättävää.
    Rooman liikenteen tukki siis opiskelijoiden massiivinen mielenosoitus heti tullessamme - 200 000 mielenosoittajaa! Pillit soivat ja aallot kulkivat. Meidän oli jätettävä bussi ja käveltävä hotelliin, mutta teimme sen mielellämme. Vähältä ettemme liittyneet marssiin, pillejäkin oli kaupan. Vastustivat Berlusconin leikkauspolitiikkaa, joka köyhdyttää eritoteen korkeinta opetusta. Kannatamme heitä!
    Kierrelty kaupungilla, luennoitu vähän Waltarista ja nähty ooppera 'Ruusuritari' perin klassillisena tulkintana, mutta rakennus on hieno ja paronin esittäjä oli hauska ja keräsi myrskyiset suosiot. Villa Giulian etruskimuseota tutkittiin, matkan teemoina 'Turms' ja 'Ihmiskunnan viholliset', johon jälkimmäiseen sukellamme joukolla huomenna. Marjatta Lahdesta tätä johtaa entisellä rutiinillaan ja paikallisena oppaana on Mervi, pätevä ja tietorikas nainen. Sää leuto ja lempeä, paras mahdollinen, iloiten jätimme Suomen sateet.

Sunnuntai 16.11.08
Hiukan merkillistä, että Colosseum rojottaa Rooman symbolina; sehän on kaiken inhimillisen raakuuden ja julmuuden riemullinen muistomerkki. Jotain kehitystä on sentään tapahtunut, vaikka Waltari väitti ihmisen pysyneen samana. Samat ajatukset risteilivät katakombeissa, elävästi muistui mieleen Ihmiskunnan vihollisten rajaton raadollisuus.
     Miten meitä latinanlinjan poikia varustettiin roomalaisilla hyveillä ja miehuuden ihanteilla; monet niistä romuttuvat kun historiaan syvemmin perehtyy. Rooma oli ruhjovan imperialismin rosoinen terrorivaltio, missä ihmisarvosta ei ollut vielä kuultukaan. Taidekin oli pompöösien kolossien huvittavaa itsetehostusta.
     Mutta rattoisaa oli silti istuskella Via Veneton varrella illallisella, vaikka senkin loistokkaan syntinen menneisyys enää kajastelee joissakin fasadeissa. Elämä iltasella hiljaisempaa kuin Martinmäellä Turussa, väitti Marja. Mutta päivä oli säteilevä, ja katukahviloissa saattoi hyvin istuskella.

Maanantai 17.11.08
Sentään pääsimme St. Clementin basilican pohjakerroksiin, vihdoin. Olen sinne pariin kertaan ennen pyrkinyt, aina on ollut väärä ajankohta tai kaivaukset käynnissä. Hyvin saattoi uskoa, että tämä oli Waltarin lempikirkko syvässä tunnelmallisuudessaan, peräisin 300-luvulta jKr jolloin Konstantinus jo salli kristinuskon. Siellä sai vaeltaa hartaassa yksinäisyydessä, vain pari fransiskaanimunkkia seurana. Mitä suositeltavin kohde Colosseumin takana, ja miten erilainen elämänkerrostuma.
     Pari muutakin kirkkoa selvitimme, Santa Maria Maggioren valtavuudessaan ja Santa Maria degli Angelin vanhassa kylpylässä Republican varrella. Kirkon ja kylpylän yhdistäminen olisi hyvä idea tänäkin päivänä. Hotellikadullamme Principe Amadeolla oli kaupungin vanhin pizzeria, perheyritys Est! Est! Est! joka osoittautui maineensa veroiseksi, suositeltava sitäkin.
     Mitään erityistä ostettavaa emme keksineet, tämä oli hengen matka Mikan jäljille. Aiheesta pidin pari esitelmää seurueelle, jossa monia historian ja Waltarin tuntijoita, vaivatonta ja antoisaa porukkaa. Hauska oli silti lennähtää kotiin iltayöstä.

Tiistai 18.11.08
Onnittelin aamulla poikaani, joka täyttää 27 ja yöpyi täällä, tuottajakurssi menossa Pasilassa. Pääasiassa heiluu toimittajana pohjoisessa Satakunnassa ja Hämeenkyrössä; paikallislehdissä jos mistä oppii yhteiskuntaa ruohonjuuren konkreettiselta tasolta. Näkyy kirjoittavan päteviä ja rentoja juttuja luistavalla rutiinilla.
     Hämeenkyröstä kuuluu kummia: saivat ympäristöpalkinnon maisemien hoidosta! Onnea ponnistuksista, varmasti pusikoita onkin ansiokkaasti raivattu. Mutta muutamaa kulttuurikohdetta on hoidettu huonosti: Myllykolun museomiljöötä ja Saavutuksen ympäristöä. Edellinen omassa onnessaan, jälkimmäinen pilattu liian tiheällä rakentamisella. Myös Mannanmäen näkötornin mäki on saanut kasvaa umpeen. Jos tässä palkintohumussa vielä näihin iskettäisiin...
     Kahlattu viikonlopun lehtiä. Tervon ja Westön näytelmät hallitsevat teattereita, kunpa ehtisi jotakin katsomaan. Lähetän tiivistelmän Ateenaan, jossa esitelmöitävä seuraavaksi. Samoin jutun Villa Karon jäsenlehteen; muistelen kuinka virittelin siellä Waltaria viisi vuotta sitten. Ja lopulta innostuin lukemaan Maupassantin novelleja, kaiketi tv-sovituksen sysäämänä. Faijan hyllyssä vanha nide Maalaispiika ja perhetyttö vuodelta 1928, leikkaavan teräviä, välähtävän tehoavia juttuja.

Keskiviikko 19.11.08
Waltari-intoilijoita on kyllä montaa lajia. Leena Laakson kokoama näyttely Laakson sairaalan kahvioaulaan on pitkän keräilyn tulos: kirjankansia, lehtiä, leikkeitä, viitteitä, ties mitä. Kannattaa käydä vaikka vasiten vilkaisemassa.
     Auditorion tilaisuudessa toinen kerääjä Eero Vartio kertoi harrastuksestaan seikkaperäisesti. Waltari-harvinaisuudet ovat edelleen kovaa valuutta kuten sekin pieni näytelmä Hankala kosinta jonka Ari Suutarla huusi Vammalassa 1900 eurolla. Eero aarteisiin kuuluu Kultakutri, joka on omistettu Helena Kankaalle. Elämäkerta paljastaa omistuksen laajat taustat. Mutta kumpikaan emme tienneet, kuka on kertonut kirjailijalle elämäntarinansa, josta pienoisromaani sai aiheensa. Hän on eräässä lehtijutussa viitannut tällaiseen lähteeseen. Osaisiko joku vihjaista tarkemmin?
     Ari muuten esitelmöi sunnuntaina Martta Wendelinistä. Hän sanoi saaneensa kutsun sillä perusteella, että piti erinomaisen esityksen omasta Waltari-keräilystään Vammalan Vanhan kirjallisuuden päivillä viime kesänä - lisäperusteena kuulemma, että molemmilla kohteilla on samat etukirjaimet. Leena arveli, että Jumalaa paossa -kirjasen kannen on tehnyt Wendelin. Tulisikohan siihenkin jostain varmistus?
     Itse puhelin Waltarista sensuurin kourissa: tapauksia on yllättävän paljon. Millainen mediaskandaali tänään syntyisikään, jos joku eturivin kirjailija kilpailuvoiton ja kansainvälisen läpimurron jälkeen veisi kustantajalle uuden kokoelman ja saisikin hylkäystuomion - moraalisin perustein. Näinhän kävi Waltarin pienoisromaaneille 1939. Pääosa niistä julkaistiin kokoelmana vasta 1961 teoksessa Koiranheisipuu. Siinä Finlandia-haksahduksetkin kalpenevat. Mutta kirjailija otti hylkäyksen tyynesti ja hioi teoksiaan ja julkaisi niitä itse - jälleen keräilyharvinaisuuksia.

Torstai 20.11.08
Minun ei pitäisi tästä sanoa mitään, mutta meninpä kutsun saaneena Tieto-Finlandian jakotilaisuuteen ja yllätyin Veikko Sonnisen jämerästä puheesta. Koskaan ei ole esiraatia näin expressis verbis kurmuutettu, pääaiheena diskaukseni. Kun oikea palkinnonsaaja Marjo Nurminen oli Malediiveilla, tilaisuus vähän lässähti ja tunsin Veikon reippaan julmistelun jälkeen itseni suorastaan jonkinlaiseksi rääppiäisvoittajaksi. Paljon tuli sen mukaista huomiota.
     Ehdolla olleesta Toivo Kuulan elämäkerrasta on Hesassa verraten vaisu arvio, ei viitekehystäkään ja tiedot entuudesta tuttuja. Nurmisen kirja Tiedon tyttäret ansaitsee kirkkaasti palkinnon, uskon sen ilman muuta.
     Sitten Ilta-Sanomissa Eino Kaikkonen vaatii minulle pääpalkintoa. Kaikenlaista huvittavaa tässä ilmenee. Illalla vielä MTV-uutiset lähetti kommentin "syrjäyttämisestäni", samoin Iltsikan ja Hesarin nettisivut. Mutta hienoa jupakassa on ainakin se, jos Unio Mystica saa taas lisää muutamia lukijoita.

Lauantai 22.11.08
Polemiikki jatkuu Tieto-Finlandioista. Pitäisikö pitää päätä pimennossa. "Kaikkea sanomaanne voidaan käyttää teitä vastaan." Hyvä esimerkki Aamulehdessä. Itse päätoimittaja Apunen pistää lusikkansa soppaan. Hän kuvittelee, että vertaan historiallisella rinnastuksellani teostani Waltarin Sinuheen. Kysymys on vain samantapaisesta raatipäätöksestä 1946 ja nyt. Tuolloin ylivoimainen romaani ohitettiin valtionpalkinnosta ideologisin ja henkilökohtaisin, ei kirjallisin perustein. Kuusi muuta teosta sai valtionpalkinnon. Olisi mieletöntä verrata kotimaista tietoteosta tason puolesta kansainväliseen menestysromaaniin. Tahallinen väärinkäsitys syntyi vain päätoimittajan omassa päässä. Toiseksi Sonninen ei mitenkään vetänyt mattoa voittajan alta, vaan ylisti sitä ansaitusti tilaisuudessa. Hän vain tähdensi, että olisin voinut kilpailla voittajan kanssa. Itse kirjoitin, että voittaja ansaitsi kirkkaasti palkintonsa. Tätä ei Apunen tietenkään siteeraa kuten ei sitäkään, että minusta oli hyväkin, että vähemmälle huomiolle jääneitä teoksia nostetaan esiin.
     Sat sapienti. Mikään ei ole näköjään kiitollisempaa kuin keskustelu palkituista ja ei-palkituista, mutta minä en sitä aloittanut. Kun nyt jotkut nimettömät heittävät vahingoniloisia herjauksiaan, voin vain vastata yhteisesti, että ei korpea eikä harmita enkä ole katkera, vaan huvittunut ja kiitollinenkin kirjani saamasta lisähuomiosta.
     Tänään paineltava Martin markkinoille keskustelemaan Salokanteleen Jussin kanssa Krossista ja Waltarista, paljon yhteistä ja myös erottavaa. Olen vauhditukseksi lukenut alkua Johan Bäckmanin Pronssisoturista (jonka lähetti, kiitos vain) ja täytyy todeta, että harvoin saa lukea näin raivokasta, iskevää ja yksipuolista tekstiä. Imbi Pajun ja muita virolaisia aktivisteja tapasin eilen ohimennen markkinoiden vastaanotolla Kaapelitehtaalla, eikä heille voi teoksesta mainitakaan, puistatus on niin suuri ja yhteinen. Katsotaan mitä saamme iltapäivällä aikaan.

Sunnuntai 23.11.08
Varsin harvoin saan aamuvarhain kurkistaa sellaista sivua kuin tänään Hesan kulttuurin ykkösjuttu oli. Varovasti vilkaisin onko jotain noloa keksitty, mutta ei! Täyttä asiaa, mitoitus miltei mahtava. Totta sanoen olin helvetin kiitollinen, kerrankin.
     Kansallisesta kateusaiheesta voisi tietysti jatkaa vaikka kuinka, mutta pikemmin toivoisin ettei tätä kilpailun jälkipyykkiä enää tämän jälkeen suuremmin kehiteltäisi. Janten laki oli muuten aika hauska veto Sonniselta, sen tuomiovallan totisesti tunnen, kokemusta on kertynyt varsinaisesta Jantesta eli Hämeenkyröstä.
     Eilisestä vielä: Martin markkinoilla oli rentoa ja rattoisaa, Jussin kanssa haastelimme ja mietinkin, että olisipa aina noin jäntevä ja tietävä haastattelija, voitaisiin vaikka jostain väitelläkin. Marja teki ostoslöytöjä, väkeä sellusi kaapelitehtaan täydeltä.
     Pitkästä aikaa teatterissa! Lillanin Försäljarna, Mametin tutut myyntitykit, vetreänä esityksenä: selvästi näki että nämä miehet isä ja poika Sarkolan johdolla nauttivat rooleistaan. Sähäkkä juttu ja kiitettävän lyhyt, joten voitiin vielä piipahtaa Torniin istumaan hyvässä seurassa.
     Tänään illan suussa tein hukkareissun, joka on vanha aihe kirjallisuudessa. Siperialaisessa lumipyryssä ponnistelin asemalle ja yritin junaan ja Tampereelle, mutta kaksikin junaa kääntyi vain Ilmalaan huoltoon. Täysi kaaos päällä. Kun viimein päästiin lähtemään, juna jätätti Hämeenlinnaan mennessä niin paljon ettei kannattanut jatkaa. Näin jäin valitettavasti pois Akateemisen kirjakaupan asiakasillasta, anteeksi vain, mutta yritys oli kova päästä paikalle. Veijo Meren tunnelmia koin absurdissa seikkailussa. Tulipa sentään mennen tullen luetuksi yksi Mankellin dekkari, erinomainen Väärillä jäljillä (Villospår). Dekkarissa kuten tässä voi olla suorastaan saarnanomainen sanoma, polttava ja valitettavasti yhä ajankohtaisempi: kansainvälinen lapsikauppa. Syytä lukea ja kestää myös tuskaisat tuokiot.

Maanantai 24.11.08
Anton Tšehov: Ivanov. Helsingin Kaupunginteatteri.
Halusin nähdä miltä tämä nuoruudenteos tuntuu, lukenut olen sitä ja siitä, ainakin Långbackan analyysia. Yllättävän taitavasti kirjoitettu näytelmä nuoren miehen tekemäksi. Tamás Ascherin ohjaus oli kovin korosteinen kuten nykyään täytyy olla. Itse yritän enemmän aina kurottaa alkuperäisen näytelmän puoleen: mitä siellä seisoo, mistä siinä oli kysymys. Tässä aika heilui jossakin epämääräisessä äskeisessä nykyajassa, musiikki sen mukaista. Näyttelijöillä omat repäisevät hetkensä. "Liian kosiskeleva tulkinta", sanoi muuan kirjailija väliajalla ja poistui. Ehkä niinkin, ei silti ihan kaukana Tšehovin epätoivoisesta tragikomiikasta. Mutta vähemmälläkin korostuksella tasot tulisivat esiin, pidän oikeastaan enemmän pehmeämmästä, sisäistyneestä tulkintalinjasta, siitä jonka ylittämätön ohjaaja oli Eino Kalima. Nuorena nähdyt tulkinnat Kansallisessa Lokista, Kirsikkapuistosta, Vanja-enosta ovat jääneet hallitsevina mieleen. Tovstonogovin Kolme sisarta oli jo kovempi, jotenkin jyhkeämpi ja samalla sulottomampi.
     Tom Wentzelin kreivi ja Pertti Sveholmin Lebedev olivat niin vahvoja, korosteisia tulkintoja, että itse Ivanov Rauno Ahonen sulkeutuneena jäi ensin varjoon kunnes sai omat purkauksensa, monologinsa yleisölle. Reunahenkilöitä oli ohjattu hauskasti, meniköhän karrikointi välillä jo toiseen tyylilajiin kuin tämä elämänpettymyksen keskeistilitys. Naisten oli selvittävä harvemmilla piirteillä.
     Ivanov on paljaampi, harvaviivaisempi kuin Tšehovin suuret rikkaat näytelmät; ehkä se senkin vuoksi tuntui modernilta ja kesti korostukset. Kiintoisaa olisi silti nähdä aivan vastakkaisten äänien näkemys, surun ja rakkaudettomuuden pianissimo. Mutta hääkohtaus oli kieltämättä hauska kaikessa kauheudessaan.
     (Siellä oli Leino-seuran intellektuelleja. Väliajalla Juhani Lindholm lausahti kirjastani: "Biografisen kirjallisuudentutkimuksen vastaisku, joka toimii!" Sikäli osuvaa, että samassa katsomossa näkyi tuon tutkimussuunnan synkkä portinvartija Aarne Kinnunen, jota minulla oli kunnia siteeratakin kirjassani, Ylioppilaslehden nuorta kriitikkoa, joka lausui Turms, kuolemattomasta painavan arvionsa...)
     Aivan hurmaavaa, runollista on kävellä kinosten täyttämillä kaduilla, lumen hiljalleen varistessa katulyhtyjen valokeiloissa. Helsingin talvi kauneimmillaan!

Keskiviikko 26.11.08
Vanhan valtausta muisteltu; minäkin hännänhuippuna opiskelijana sinne ryntäilin joukon jatkona silloin, muistan sen värinän ja jännityksen. En kyllä osallistunut mihinkään toimintaan, kunhan pällistelin ja ihmettelin hengessä mukana. Lainatavaraahan se oli etelämpää Euroopasta ja aika viatonta, hymyhuulin sitä nyt näytäänkin muisteltavan.
     Suomen Ateenassa käväisin ja tapasin Don Osmon ja Don Tarmon, kuinkas muuten. Lévi-Straussin 100-vuotispäiviä viettivät pojat toisessa luentosalissa, minä painoin tätä Waltaria täydelle juhlasalille, ikäihmisten yliopistoa. Saavat kokoon 400 kuulijaa lumisateisena iltapäivänä! Oli skarpattava ja onnistuinkin kiitoksista päätellen. Hienoa oli taas vierailla tässä Alvar Aallon lämpimän tiilisessä yliopistossa, jossa suoritin englannin pron ensimmäisenä ylioppilaskesänä 1963 ja kuuntelin ahnaasti Jyväskylän Kesän tapahtumia. Kaikki oli silloin vasta alussa...
     Nyt hankittava matkaan vielä Kreikan Jyväskylään kuten Tarmo luonnehti. Osmon kanssa junailimme Tampereelle ja kuulin yltäkyllin ihmeitä akateemisista tapahtumista siellä ja täällä. Tiedekolumnejaan kannattaa Hesarista lukea. Kolkuttelin junassa Helsinkiin, niin sulaa jo kauniisti alkanut talvi.

Ateenassa ja Evian saarella 27.-30.11.08
Joskus tulee hankala tilanne: flunssa yrittää iskeä ja esitelmää täytyisi kuitenkin pitää englanniksi Suomen instituutissa Ateenassa. Ihmeesti pystyy skarppaamaan kun tilanne tulee päälle, tauti suorastaan unohtui kun istuin täydessä huoneessa ja kuuntelin ensin Jyrki Nummen analyysia Sinuhen yksinäisyydestä ja Heta Pyrhösen tulkintaa Palmujen henkilöiden eläinlahtöisistä hahmoista. Edellinen pätevää kotimaista kirjallisuudentutkimusta, jälkimmäisen ideoita en olisi koskaan tullut ajatelleeksikaan kuten Lauri Viljasella oli kuulemma tapana hämmästellä odottamattomia näkökulmia seminaarissaan.
     Minulle lankesi näitä erikoistuneita luentoja yleisemmän esittelyn osa: Waltari idän ja lännen kuvaajana, kansainvälisimpänä kirjailijanamme. Otin mukaan Kreikan asemaa W:n Välimeren kuvauksissa, Turmsissahan persialaissotia kuvataankin persialaisten eikä kreikkalaisten näkökulmasta kuten me koulussa opimme. Vertailin vähän myös W:n ja Kazantzakisin tapoja käyttää evankeliumeja aineksina romaaneihin, W oli uskollisempi. Kristinuskon vaihtuvat aaltoliikkeet ja islamin maailman yritin myös tuoda esiin. Kiitollinen kuulijakunta, kärjessä suurlähettiläs Erkki Huittinen puolisoineen ja kirjailija Eira Stenberg, joka työskentelee Ateenassa.
     Ilahduin kun vanha luokkatoveri Kari Selinheimo lääkärikaverinsa Antti Koivikon seurassa saapui paikalle; meillä oli sopimus, että käyn Karin uudessa kotipaikassa Evian saarella (Euboia koulukirjoissa, toiseksi suurin Kreetan jälkeen) ja näin päätettiinkin tehdä - kunhan ensin ehdin levätä loputkin taudin rippeet hotellissa perjantaina. Instituutin tarjoamille illallisille jaksoinkin jo hyvin ponnistautua.

x x x

Lauantaiaamuna pojat hakivat minut hotellista (Acropolis View, hieno näkymä parvekkeelta) ja lähdettiin seikkailemaan: bussilla Rafinaan ja sieltä lautalla saarelle, parin tunnin matka. Onhan Kari paikan valinnut: Karistoksen pieni 8000 ihmisen kaupunki saaren eteläkärjessä. Kyllästyi poika pitämään Omituisten Opusten kauppaa Turun Puutorin varrella, otti eläkkeen ja häippäisi tänne vaimoineen mukanaan tuhat kirjaa. Hauska matala kerrostalo sisäpihoineen terasseineen, hyvin siellä mahtui oleilemaan. Kävelimme kaupungilla vesisateessa, istuimme kahviloissa ja nautimme ouzoa ja jatkoimme samaa harrastusta kämpillä. Paljon muistoja siinä kulki. Kuulin Karin isän upseeritaustasta enemmän kuin ennen tiesin, näin hänen tiheästi kirjoittamansa kuvaukset vuoden 1918 sodasta, kuulin kuvauksia Kajaanin teatteritaistoista, missä Kari heilui alueteatterin perustajana ja loi maaperää myös Kristian Smedsin myöhemmille uroteoille. Ja kaikenlaista. Norssiakin muistelimme ja hyviä opettajia, Urho Johanssonia erityisesti, innostavaa suomen opettajaamme. Vaihdoimme kirjoja, Kari ehtikin Unio Mysticaa puoliväliin kovasti kiitellen ja minä luin hänen kirjasensa Kainuun ääni, jossa entinen johtaja panee Kajaanin teatteriasioita kohdalleen.
     Viihtyisinkö itse Evian saarella? Tokkopa sentään. Eristyneisyys alkaisi ahdistaa. Kari torjuu sitä kirjoineen ja dvd-kokoelmineen. Katsotaan kauanko pojan kantti kestää, vaimolle kesän helteet ovat jo koituneet esteiksi ja Suomeen on tultava hengähtämään raikasta sadesäätä. Oli sitä nyt Eviallakin riittämiin, Ateenassa sen sijaan paistoi kirkas päivä ja pilveilikin välillä leudosti. En nyt harrastanut mitään muuta kulttuurielämää, Ateenan katsoimme lasten kanssa 15 vuotta sitten ja Marjan kanssa uudestaan viime syksynä, tuttu paikka.
     Sunnuntaiaamuna kello 6.30 lautalla takaisin mantereelle, siitä suora bussi lentokentälle, missä oli reippaasti aikaa huilia ja lueskella. Luin Karilta sieppaamani Jukka Parkkisen Vaivautuneen seikkailijan. Vaihdoin Henning Mankellin alkukieliseen Den femte kvinnan pokkariin ja se lähtikin vetämään toiseen tahtiin. Vaiherikas matka päättyi Seutulaan klo 22 ilman kommelluksia, magyaarien Malev kuljetti mennen tullen moitteitta, mutta tarjoilu todella yksipuista, siinä Finnair on vieläkin monta askelta, korjaan annosta muita edellä.

henkilötiedot | kalenteri | päiväkirja | julkaisut
kirjoituksia | palaute